"Regina", sanoi pastori, "minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole vielä kasteltu".
"Hyväinen aika, minun kukkaseni!" huudahti pastorin rouva ja pyörähti ulos huoneesta.
"Kas niin", sanoi pastori, "nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy tunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin samasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin yhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja niin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman sitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta kuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo vanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?"
"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota teille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin tarjota teille vielä enemmän, mutta…"
"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann", puuttui pastori puheesen, "minä suostun tarjomukseen".
Ja kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään ja huudahti: "Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo toimittanut", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu ja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: "Isä kulta, isä kulta, sepä on hauskaa!" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä? Mitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin paljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan puutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.
Kun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen Sakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan onnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle tuli hän aina, kun tuskat loppuivat.
"Hyvä päivää", sanoi hän, "minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua kotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä aikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä minun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta millaiselta se mies näyttää!"
Niin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli — Jumala paratkoon — tullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian kadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.
"Niin", nyykäytti Bräsig, "mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen elämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän rahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään".
"Bräsig", sanoi Hawermann, "minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä ajattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko sama asia".
"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä saanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä puhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen ihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan sontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat touvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa, olisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä tehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on raamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät tee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä kuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin eivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini enkä tee mitään — en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani noita penteleen kärpäsiä — teenkö minä silloin työtä? Mutta elää pitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla, Kaarlo", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, "näetkös noita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun armollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan kuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset ryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä yli sinun turnipsimaasi".
"Seisahdetaan tähän, Sakari", sanoi Hawermann, "he pitävät meitä kohden, he tahtovat kenties puhutella meitä".
"Olkoon menneeksi!" sanoi Bräsig. "Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän kahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla pieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina raajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun leinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä hienoilla jalkimillaan. — Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo — parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra kamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki sinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären ja herra luutnantin kanssa. — Kaarlo", lisäsi hän vähän aikaa arveltuansa, "minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä perintöprinssin kanssa".
"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?" puhkesi Hawermann äkkiä sanomaan, "minä menen suoraa tietä".
"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole mikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin! Hän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo — —"
Mutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän ei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin itseksensä: "Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän".
"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua tässä", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, "minun sisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle: hän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt peltoruusuja enkä minä varsoja".
"Armollinen ryökynä", sanoi Bräsig, "jos te peltoruusuilla tarkotatte meidän tavallisia ruiskukkia — mutta" — keskeytti hän itsensä — "kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin leninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!"
Hän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn palvelusta ryökynälle.
"Ei haita mitään!" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin, "se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?"
"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee, tässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia, unikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa kaikenlaista".
"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta", sanoi luutnantti: "sinä menet pehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra Hawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö", sanoi hän Hawermannille, "minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna niin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras neljätalvisista varsoista ratsashevosekseni".
"Varsin kernaasti", sanoi Hawermann, "tahdon minä näyttää teille eläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia".
Niin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan, kuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti suuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran ollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko perhana hiiriä tappamaan.
Hawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He haastelivat toinen toisensa kanssa — tietysti maanviljelystä koskevista asioista — luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja Hawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei ollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin pintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen, niin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin hyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja — Jumala nähköön — kun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki ottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!
Kun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista varsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: "No, mitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?"
"Ruskea", sanoi Hawermann.
"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja hienoa päätä!"
"Herra von Rambow", sanoi Hawermann, "hevosen päällä ja kaulalla ette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin tarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton kolmesta tuommoisesta mustasta".
"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua".
"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa meklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä sukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan vaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin".
"Se voi olla totta", sanoi Aksel, "mutta meidän rykmentissä on minun kumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan".
Se oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän vaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin hitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa — juuri portin edessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti — pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin tahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän: "Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja — teidän täytyy auttaa minua. Yhdeksänsataa taaleriatäytyyminun maksaa,täytyyminun saada".
Se oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa asioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta kolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti: "Herra von Rambow, sitäenminä tee".
"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin välttämättömästi".
"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne".
"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän kipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi".
"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat ovat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten kanssa".
"Vierasten ihmisten!" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein rukoilevasti ja sydämellisesti silmiin "Hawermann, olenko minä teille niin vieras?"
"Ette, herra von Rambow, ette!" huudahti Hawermann ja kurotti sen nuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. "Te ette ole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä, tekisin minä juuriteidäntähtenne. Asiaitsestäänon hyvin vähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig kyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on luonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä".
"Isälleni en voi sitä ilmottaa", sanoi Aksel ja nyppi erästä pajupensasta.
"Teidäntäytyyse hänelle ilmottaa", huudahti Hawermann niin hartaasti kuin hän voi. "Hän aavistaa, että te olette salanneet häneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä".
"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?"
"On", sanoi Hawermann, "mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa ohessa, jonka te kai tiedätte".
"Minä tiedän", sanoi Aksel, "ja minä tiedän myöskin lähteen, josta hän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä", lisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.
"Herra von Rainbow", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti, "minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha yritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan".
Aksel ei häntä kuullut.
Pari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa villasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa myöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin hiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen, vimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta Mooses piti uljaasti puoliansa: "Toden totta, herra paroni, minä en voi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita tästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on Taavetti. — Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule tänne, Taavetti. — Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä, nyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en tahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa, minä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta". Ja niin puhein siirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan sisään.
Luutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun hän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka ulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän ruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa univormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan lasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon uljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin vetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan sukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli hänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä nyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän ammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa ruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa, häntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin olisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain henki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi kuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen jokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten kanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli hänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa karkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai kiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.
Niin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti voinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla sydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta menettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja että hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon matkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: "Hänellä on", sanoi hän, "ja hän antaa".
Tuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi ulos tuvasta: "Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon sanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka voit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?"
"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi", sanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös pyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä seteihinkoskee? Jos hän nylkee notariuksen, mitä seminuunkoskee?
"Taavetti", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: "sinulla ei ole mitään tuntoa".
"Mitään tuntoa?" jupisi Taavetti itseksensä; "kun te teette kauppaa, ajatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun sisään".
"Taavetti", sanoi vanhus, "sinä olet vielä liian nuori", ja meni tupaan.
"Olenko minä liian nuori", sanoi Taavetti äkäisesti, "pysynkö minä aina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian nuori". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa tietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.
Mitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin, en minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä iltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä lihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi, ikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta oli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi kaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.
Luku 5.
Kuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa, ja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. — Ompelukoulu pappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko Pomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa ja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi ritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo asettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta eläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.
Paria päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo kymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan Gürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli toimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa kuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä tänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja kurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä, milloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas vesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä tilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä kummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia, joita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta tytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.
Tänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa alas Gürlitzin puutarhaa: "No katsoppa vaan!" huudahti hän ja veti leveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, "mitä kaikkia tässä tyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla aina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria, että nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät, milloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen paksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja piippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin mailmassa!" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon omistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä ja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä, ihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä erotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä kädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon kasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen sihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut hänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden keskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.
Pomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä mitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli ympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi, nauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: "Kaikki minun! Kaikki minun!" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän nähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa; mutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan oli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä; mutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen oli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila, oikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä puuttua.
Hänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat paikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja nokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin että isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin ja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä sallinut: "Nattiseni", sanoi hän, "älä tee sitä, se voisi hänen rumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä saatte häntä". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi, niin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.
Sillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli, käyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin kuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt ylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen sielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin laskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat, jotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo, olleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta, kuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty suolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana aamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman tapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja päivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi painettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa, jolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja myssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä näkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa ympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat koipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet tilkalaatikkoon. Muttasilloinei ollut millekään palveluspiialle terveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa lentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi hänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti hänen ympäristöänsä.
Hän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli päässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi Filipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja sentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta takissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan kaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa lihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita raamatun jälkeen,kohtuudella; ja kun hän tänään nyt havaitsi nuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin kasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu jäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: "Kas niin vaan! Tästä nousee vielä aikanansa perunan varsi!"
Aviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut hänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa oli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp oli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen, koska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle leikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä ajan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen kerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä pappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa iloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa juotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä hyvänpäiväisesti — s.t.s. kun he kahdenkesken olivat — juurikuin nuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan sillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut vielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman mielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt — Jumala varjelkoon! Kaikki tapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa miehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti itseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja lyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti vaan "Kopp!" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä tavuilla: "Mukkel", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja istua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin puhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä: "Poku".
Tänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: "Kopp!" sanoi hän tylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, "Kopp, mitä sinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän pitäisi mennä pastorin luo".
"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois suustansa, "voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin päälleni".
"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea itseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaanmeidänpappimme". Hän äänsi samassa sanaa 'meidän' semmoisella painolla, ikäänkuin olisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi hänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.
"Kanaseni", sanoi Pomukkelskopp, "tapahtukoon sinun tahtos; voinhan ottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei sitä suvaitse"!
"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi nankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä".
"Kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin hänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli vihdoin kyhkyseen, "Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää, armas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin täytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja Salla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä, ja siten eroamme me heistä liiaksi".
Tämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä ruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän sai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti tapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä palkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä kukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että hän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä ja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi: "Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!"
"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi", sanoi akka lyhyesti; "tuo tuolla takana on jo Pümpelhagenia".
"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta", lisäsi hän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin päin, "ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä Pommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät hyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja…"
"Niin, Mukkel", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen kasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa tapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei milloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, "juuri ihan niin, kuin Matti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi raajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies minä olisin!"
"Kanaseni", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon, ikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, "kuinka voit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman niitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut mies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin! Näetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!" ja samassa osotti hän taas yli pellon.
"Niin, Kopp", sanoi hänen vaimonsa tylysti "paitsi pappilan maata, jonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi".
"Hyväinen aika, kyhkyseni", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos puutarhasta, "ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille voin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille voin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin Hawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää, munsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!"
Gürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä pastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut kävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan pakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan niin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella talrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat, Liina ja Miina Nüssler.
"Lapset", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin pyörähti kyökistä tupaan, "te ette voi arvata, mikä ilo minulla on vanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn; kun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut, milloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun tiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. — Miina, Miina, se sauma on väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet kaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että langassa ei ole solmua. — Nyt minun on meneminen panemaan perunat tulelle, sillä pastorini tulee kai pian!" Ja niin lensi hän kyökistä tupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki hyvässä käymisessä.
Mutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan ompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset olivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä enää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva Nüsslerin perässä ja kysyivät: "Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?" silloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika panna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa. Jokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori Baldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli puolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän oli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten kanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut tuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.
Kauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin Reksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan kellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen ja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar. Hän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja havaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä sanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin. Semmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut; hämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin kahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: "Äiti, kaada uudelle koulumamselille kuppi kuumaa". Tämä otti nyt komentaaksensa koko taloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti syrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: "Seis! Se ei käy laatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus siihen, niinkuin pappilan rouva sanoo", ja rummutti krenatöörille lähtömarsin.
Nyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden opettajattaren "joka oli oikein koko perhana", niinkuin hän sanoi, "aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan". Ja Bräsig oli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen, puolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä istui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi hakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu riihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum klaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän: "Niin, mitäpä sille voi tehdä!"
Taloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista melua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva Nüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä, Liina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän tahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana oikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä jonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina suuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli saksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta, maantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa, vieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa ja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. "Minun puolestani", sanoi hän Jokkumille, "saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun vaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?"
"No niin", sanoi Jokkum, "kyllä kai se niin on, on kai".
Ja sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta olisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin aikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä lisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua, astui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon opetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla lasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler mitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa krenatöörin perässä.
Tämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla, ja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään tekemistä, sanoi Jokkum vaan: "No, mitä minä sille voin!" mutta rupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja muutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin valjastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän levottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta tarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa, että hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti, joka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen mielensä ja hän sanoi: "No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin hyvää aikeissa".
Kolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan ikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti kuin kulovalkea tämä uutinen: "Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse hankkinut itselleen opettajattaren".
Bräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin jotenkuten tyytyväinen häneen, "mutta", lisäsi hän, "saatpa nähdä, nuori Jokkum, hänellä on hermoja".
Bräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia, hän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli paljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä varpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän kerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja klaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata "Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies", ainoa kappale, jonka hän oli oppinut mamseli Hoppeliniltä. — Aikaa voittain sai mamseli hermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin täytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja Karoliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä, koska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.
"Nyt minä hänen lähettäisin pois", sanoi pehtori Bräsig; mutta rouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti ennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin saapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi hän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli viime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa. Nuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet, arvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan täytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.
Eräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi Karoliina sieltä alas: "Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori siveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja ennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen".
"Taivaan pyhät minua varjelkoot", huudahti Bräsig, joka juuri sattui lässä olemaan, "mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!" ja niin meni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli Bräsig taas alas ja kysyi: "No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?"
Jokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: "Niin, ei hän sille voi mitään tehdä, Bräsig".
"Jokkum", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, "minä olenennensanonut sinulle, sinun pitää lähettää hän pois; nyt sanon minä:älälähetä häntä pois! Minä olen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle horroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna sataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä — poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta aikaa yhä osottanut kaunista ilmaa — ja ripusta mamseli sen sijaan; sinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi".
Nuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna rupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan ihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille levisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen ennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen tulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä ennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki myöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin etuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin muuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon kaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa oli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua ja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig asian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita aina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen tilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka ei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet olla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille soveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät he, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.
Niiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa, oli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka päivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään, mennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin pahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua siitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta kun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli ajanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin puhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos ei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt paronin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja otti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin kohteliaasti ja vakaasti: "Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja käykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!"
Arvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä ymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa mamselin kanssa maneetisessa raportissa.
"Missä vietävän portissa!" huudahti Bräsig, "me emme tarvitse teidän maneettejanne emmekä teidän porttejanne". Ja samassa oli Bräsig kuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun rouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan huusi hän paronille: "Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!"
Paroni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti, tokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.
"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?" huudahti Bräsig ja tarttui paronin käsivarteen, "no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella tavalla!"
Tästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti ylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä ei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni yksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.
"Se onkin paras, se", sanoi Bräsig. "Matkustavia ei saa pidättää.Kaksi kärpästä yhdellä iskulla!" ja hän opasti heitä portaita alas.
Paronin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli pahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.
"Niin", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä, "siin'ei auta juonijutku".
"Nuori Jokkum", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta, "kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja rouva kulta", sanoi hän rouva Nüsslerille, "älkää olko millännekään, paroni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta aarteestaan".
Hawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa, ja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo talouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta ajattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona ja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä ja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli kotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli karannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt Bräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen ennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui seisaallakin.
Hawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi asiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo. "Aivan kernaasti, hyvä Hawermann", sanoi pastori; "mutta itse asiasta en ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän kyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni on koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun ajatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien, eli", hän myhäili vähän ivallisesti, "kruununmiesten haltuun".
Kun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler, joka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden, kovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. "Herra pastori" sanoi hän, "Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin ovat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta siitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua harmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä opi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten tyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä tyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan, eivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! — — Niin, herra pastori, te, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä käy mielelle — mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen myöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni tulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin siinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois kotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän kun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun häneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea osaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän sopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä kaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux. Mitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?"
Tämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli ajatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva Nüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja lausui: "Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri. Lovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään, teidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun opetettavakseni".
Joko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi tämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa, tahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut varjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä, kirkkailla silmillänsä: "Herra pastori!" huudahti hän ja hypähti ylös tuoliltaan: "Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea meidän tyttöstemme kanssa".
Jokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä, kunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle illallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat ilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin pitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: "Äiti, täytä toki pastorin lasi".
Sillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi Gürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa näköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli vanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas runsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että — jos tarkasti heitä katseli — Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.
Ja niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi tehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona ompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi, sillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.
"Taivaan pyhät!" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan, "lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki makaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit järjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri läpi kirkkotarhan pappilaan päin — herranen aika! ja minun pastorini on Warnitzissa lasta kastamassa!" ja samassa tarttui hän ehdottomasti pyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin ovelle ja hänen lausuttuansa "Sisään!" viilsi samassa Pomukkelskopp rouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta sisään.
"Saan kunnian" — sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta kumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei oikein tahtonut onnistua — "tervehtiä herra pastoria ja pastoria rouvaa, tehdä tuttavuutta — naapuruutta —". Pomukkelskopin rouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän aamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella tuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä tyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat koturivarpusta.
Pastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen, mutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen pastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa arvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja oikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin kärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa alla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka hän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne ilmottaa jokaiselle: "Älä käy liian lähellä minua!"
"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme", sanoi hän, "pastorini valitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?" ja niin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan sohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka samoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja jumalattomain yli.
Sillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella hartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli varoillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa ystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain nuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet kaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan. Malla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista vuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa iho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo Pomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja ilman sitä olivat he — Jumala nähköön — sivistyneitä ja olivat viime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja kolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten välillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään olleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä pienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan huomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet hämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa ihastuksissaan Mallalle: "Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!"
Semmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän ystävällisemmäksi ja sanoi: "Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa reunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria enemmän".
"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä meitä tanssitettiin!" lisäsi Salla siihen.
Lovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen kolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään tietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista ylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä ja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan tullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä asemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan toimittiin, vastannut lyhyesti: "Paljasta turhuutta!" Liina ja Miina taas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä nuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum oli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja pehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen sekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine nauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja monista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä kertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi erotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa sydämensä pohjasta.
Miina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä, kysyikin sentähden varsin viattomasti: "No, koska siellä tanssitaan, lyödäänkö siellä myös pallia?"
Miina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä hänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli nuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin mamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he tekivät:
"Ei", sanoi Salla, "hän on todellakin liian tyhmä!"
"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!" lisäsi Malla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä ryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin kirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena ollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt tulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut jotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä häneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat he kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu lähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.
"Miksikä te nauratte?" huudahti hän pikastuen, "miksikä te nauratte, ettemme tiedä mitään paalista?"
"Kas, kas! Kuinka kiivas!" nauroi Malla. "Lapsi kulta…" Hän ei kuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta päin kuului myöskin pikaisia sanoja:
"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin omistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava…"
"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme ja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin Gürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann…"
"On vanha kettu", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. "Joka jo kerta ennen on meidät pettänyt", lisäsi hänen Kanasensa.
"Mitä?" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, "mitä?" Mutta hänen vanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli pientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään silmää ja viittailemaan. — Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli kuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt tuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä: "Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?" Hänen silmänsä säkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat solvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän asti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. — Sanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja tulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan huoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen laita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja hartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa tämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen elatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.
Mukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa; hän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku hänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset kyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen hän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun hän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen kuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät Lovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta johtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen: "Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan valtakunta". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen, reipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut omien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta tämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä useasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä oli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: "Kopp, älä näytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann hänen isänsä?"
"On", vastasivat Miina ja Liina itkein; "onhan hän Lovisa Hawermann", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen koulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka kipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he ilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.
"Kuinka minä voin sitä tietää!" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat sanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon maatessa paarilla.
"Huonosti kasvatettu lapsi!" virkkoi Kananen. "Malla ja Salla, tulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan sisään".
Ja niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti 1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp 8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret noita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt hanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.
Kun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin virkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan. Hän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän vieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista, saadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.
"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta", lisäsi hän hämmästyen, "missä on minun vaimoni?"
"Hän jätti meidät", sanoi Pomukkelskopp tylysti.
"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä olen heti paikalla taas täällä", ja niin riensi hän huoneesen.
Sillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia:"Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?"
"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin", kuului vastaus.
Bräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä suorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun Pomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi, voi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä Bräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään pappilaan.
"Tule, Kopp!" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti tiehensä.
Kun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään eläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan viipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään vadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä olevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi pastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko kurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa sylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän lapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi hänelle asian laidan.
Pastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne kovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti hänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja hänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän käski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.
Se oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen kaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää, puhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan, ja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli se temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan päällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen täytyi — jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi myöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla viisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa kouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut, ja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät sormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka ei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta taistelusta.
Pastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa; onnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen ystävä.
Pastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä Bräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä millekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas harmissaan Pomukkelskopin ylhäisen "teittelemisen" tähden koivillaan kuin kankuri.
"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?" huudahti hän vimmoissaan."Mokoma jesuviitti!"
Pastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja huudahti: "Rouva kulta, miksikäsitäpitää sanoa, kun toinen toisen kanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on neljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja toinen sanoo toista teiksi?"
"Ah, Bräsig…"
"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa".
"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä hullumpia", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.
Bräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä oli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta kun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi ja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että pastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi täytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän äänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta sanaakaan.
Pastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä häneen.
"Lovisa kastelee nyt kukkasia", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa vaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa; vihdoin kääntyi hän Bräsigiin: "Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?"
"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra pastori".
"Miksikä juuriniitä?" kysyi pastori.
Mutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: "Sanokaa minulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria, jotka syöksevät tulta?"
"Ihan totta", sanoi pastori.
"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?"
"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä hyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia".
"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän tyytymättömänä vastaukseen. "Mutta", kysyi hän uudestaan, "se on kai totta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä lieska ulos uuninpiipusta?"
"Jotenkin siihen tapaan", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikäBräsigin tarkotus oli.
"No", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, "minä näkisin mielelläni, että piru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi hänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä korventaisi".
"Hyi!" huudahti pastorin pieni rouva, "Bräsig, te olette pakana. Kuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan huoneissa?"
"Rouva kulta", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan, "onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli Pomukkelskopille kaikesta sydämestäni".
"Hyvä Hawermann", sanoi pastori, "meidän täytyy otaksua, etteivät nuo ihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja".
"Se on minulle yhdentekevä", huudahti Bräsig, "joko tahalla tahi tahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä on toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa. Herra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän tulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin; mutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon torpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea kesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien mieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä. Minä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin tulee tuo luikari Kristian Kohlhaas — oikea nauta eläimeksi — takasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin minä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo älliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt tyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä rivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin: mutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin suuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti päivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen — enhän voi kahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä mitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna on minulla taas tuo perhanan leini".
"Bräsig", sanoi pastorin rouva, "tehkää nyt minulle mieliksi niin hyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille".
"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi tahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että Samuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon alla".
"Ei, ei!" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, "älkää sitä tehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi".
"No, hyvästi sitte!" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.
"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?"
"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää olla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä ollajälkeenpäivällisen, eiennen, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon mielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!" Ja niin puhein lähti hän.
Luku 6.
Kuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä ja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi tulla armolliseksivonPomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei alenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz oli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän pitää Fritziä vintiönä.
Hawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa ei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja herttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla rakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset olivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian molemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla hiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen mieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy vaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan koko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse Bräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän korvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli saanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko seudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut lahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei viipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa näytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia helluntaina.
Pomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana, jollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle siimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan yhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa tyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikähänenoli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin, ensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana, ja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys vastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.
"Kanaseni", sanoi hän vaimollensa, "täällä Pommerissa pitää jokainen meitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta Meklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä,minäaina muiden muassa. Ja niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, ettärikkaataatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa, aikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että sinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksivonPomukkelskopp — mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa itseänsä!"
Ja hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa, kerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän, välttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien seuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin herran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen ja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut helskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin — sika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa, aina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:
"Poku, mikä sinun on?"
"Mikäpä minun olisi?" jupisi Pomukkelskopp. "Minun ei ole mikään, mutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä, mutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle tuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä hän voi minua auttaa — minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen paremmissa varoissa kuin hän — mutta en siinä tuokiossa myöskään juuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän välillemme, että minun täytyi lähteä tieheni".
Pomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän killui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei hänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja vaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa hiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle aatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku köyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman armotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko jahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt oman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle kaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin jahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän hiiskui siitä sanaakaan. — Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut itseänsä!