Kaipauksen tuskilla omasi.
"Todellakin!" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän sekasotkun, "tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas sisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa kauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin, ja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!" huudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, "ja saapa nähdä, kuka minua siitä voi estää!"
"En minä suinkaan, rouva kulta", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli tullut paikalle mehiläiskeon takaa.
"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?" kysyi pastorin rouva vielä hyvin pahalla mielellä.
"Kuullellut?" kysäisi Bräsig. "Minä en kuultele milloinkaan, minä pidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni auki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette kovin suuttunut".
"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta".
"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata, jos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että Pümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan".
"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas…?"
"Sitä en sano", lausui Bräsig, "ja minä en tiedäkään, mitä siellä on; mutta jotakin hullua siellä vaan on".
"Kuinka niin?"
"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma siitä, että jotakin on nurin. — Näettekö, noin viikon päivät sitte tulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri kiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää huomenta', sanoin minä. — 'Jumal' antakoon', sanoi hän. — 'Kaarlo', sanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi hän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' — 'Olen', sanoin minä. — 'Missä', kysyi hän. — 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän', sanoin minä. — 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi hän. — 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä. — 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. — 'He leikittelevät', sanoin minä. — 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa kiireessä leikitellä?' — 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä leikittelin muassa'. — 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän. — 'Tähystystäme leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä — sinun vintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin päin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä, ja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä käänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme, tähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi se toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen luo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. — 'Jumal' antakoon', sanoi hän. — 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä harjotatte?' — 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan nähdä, kuinka herne on varttunut'. — 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?' sanoin minä, 'no!' sanoin minä — 'hyvästi', sanoin minä ja menin vintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän aina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. — 'En ensinkään', sanoi pastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. — 'Hyvää päivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' — 'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira, 'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. — 'Kaarlo', sanoin minä Hawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä, niin saat sinä runsaan tulon'. — 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin äissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa en tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa kaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko on huonoa huonompi'. — Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva Behrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. — Mitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa. — Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin minä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi koukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän menee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas takasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten välissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli päässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli töyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut minun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin kävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko kylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta hyvin naurettavalta. — Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos teitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa, niin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa kaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa juossut heidän perässänsä".
"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta", sanoi pastorin rouva, "minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. — Voitteko pitää salaisuuden, Bräsig?"
"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa".
"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?"
"Kyllä mar", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin suutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän hänelle kumman näyttänyt.
"No, kuulkaapa sitte", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä hän tiesi.
"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!" huudahti Bräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. "Mistä vietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta hänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia".
Ja kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig nauramaan: "Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä".
"Sen minä tiedän", sanoi pastorin rouva harmistuneena, "mutta tuo nauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme olla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan käsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen".
"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me molemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen kello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja te saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun hän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen päällensä ja otamme hänen kiini".
"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin antaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus, jos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa mitään siitä tietää saada".
"Vai niin, vai niin!" sanoi Bräsig, "no sitte… sitte… malttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen hoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun paikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä hyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsanäin, tällä tavalla, kunnes minä ehdin avuksi;" ja paljon ei puuttunut, ettei hän kuristanut pastorin pientä rouvaa.
"Te ette ole viisas, Bräsig".
"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe kultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa häntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä hänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen, hoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä lyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme".
Se oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan mennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja kuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? — Mutta Bräsig ei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen vaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui ojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja italialainen olkihattu; "mutta istuen pitää teidän häntä odottaman; sillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa lyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi".
Vihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän kello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos takaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli saarnaansa akkunan edessä: "Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan hatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos lehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on, — mutta kummallista on se kuitenkin!"
Pastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää, valmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan veräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig jäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi väijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan arveluttavalta. "Bräsig", sanoi hän, "tulkaa lähemmäksi ojaa, me istumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä häneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla".
"Kernaasti minun puolestani", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan perästä ojalle asti.
Semmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään olemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia on ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä hyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä kahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden puolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein aina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä veden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen sateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.
"Bräsig", sanoi pastorin pieni rouva, "asettukaa tähän orjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla minulle avuksi".
"Miks'en? — Sen voin kyllä tehdä", lausui Bräsig. "Mutta, rouva kulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä ryntään esille".
"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen — mutta mikä! Malttakaapa! Kun minä huudan: 'Philistealaiset sinun päälles', silloin hyökkäätte te hänen kimppuunsa".
"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!"
"Jumalan pyhät!" huudahti pastorin rouva itseksensä, "minusta tuntuu todellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla rakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä olisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni tehdä! — Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu pian virstan päähän. — Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden, tuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini tämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä nauraminen!"
"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta".
"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan".
"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens".
"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen kantapäistä kiireesen. — Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet sinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään toiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala lähettänyt avukseni".
Yht'äkkiä huusi Bräsig — se oli olevinansa viskutusta, mutta se kuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: "Rouva kulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja supistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta ja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen ehtootaivasta vastaan".
Ja tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa paisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai hänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei Bräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki näyttää, että hän piti asian ankarana.
Tällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan hahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja tämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa takana hiljaa itseksensä: "No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin muassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit liikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä näyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!"
Pastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka tuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt riensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja löi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: "Rakastettu enkeli!"
"Malta, sä juupeli!" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig hänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun, niin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä: "Philistealaiset sinun päälles!" ja Bräsig-philistealainen kähmi pystyyn — tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! — mutta siitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa ja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei kestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui selällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota mötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä istui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän vielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi myöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin kaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä kuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja suhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: "Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut lohikärmeen kitaan!"
"Ja tässä tulee nauta!" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt ylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin hämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja olisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi vihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei viipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin rouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli saapuville ja kysyi: "Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä merkitsee?"
Nyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä likimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi hänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi hän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. "Hävytön vintiö!" huudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, "sinun tähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt saakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. — Hawermann, hän…"
"Jumalan tähden!" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään lähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi: "Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä pyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti lopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä lopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. — Eikö niin, Fritz, poikaseni? — Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee ainoastaan meitä molempia. — Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme toki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi, Hawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. — Bräsig, tulkaa tekin, teidän täytyy mennä heti levolle".
Ja niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään saaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat päätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa selittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä; Frans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt Lovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä Lovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.
Fritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa kanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian laidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä hänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut tilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä, että hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui ja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta, kuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville, ja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui Fritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina Pümpelhageniin saakka ja huusi: "Petetty olen minä, ja Lovisa myydään, aatelismiehelle myydään hän!"
"Penikka", huudahti pastorin rouva, "etkö tahdo pitää kiini kirottua suutasi!"
"Hiljan, Regina!" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi asian, "mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon haastella pari sanaa Fritzin kanssa".
Niin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi säilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja säveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen verran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu, ja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään, vahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet liiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli heistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.
Ja sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä erotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei vahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla tahtonut mennä vuoteelle.
"Sitä en minä voi, rouva kulta", sanoi hän; "eli oikeimmin, minä voisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin. Rouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi täytyy tulla sinne".
Sama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin vitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia kauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin kohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli pakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan suuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi hernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: "Minä tahdon luopua! Luopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru perivä!"
Luku 13.
Kuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo syleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään. Kuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään häntä koske. Miksikä "nuori" Jokkum ja "nuori" Sulttaani katselivat toinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.
Seuraavana aamuna — oli sunnuntai-aamu — heräsi Bräsig ja makasi vielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella — "nautinto", sanoi hän, "jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni, mutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden tähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi", ja hän aikoi nousta ylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta, sieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä, mutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.
"Hohoh!" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia, "sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että minä olen saarnaava tänään?" Hän kohotti yhden parseelin toisensa perästä ylös ilmaan ja lausui viimein: "Nyt minä ymmärrän! Se on vaan tuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden tähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No, olkoon menneeksi!"
Mutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta ollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen ahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini ja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä ja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän valmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.
Semmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat harillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän eläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin rouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig häntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.
"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!" huudahti pastorin rouva. "Jospa minä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät niin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet maata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä, ennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu".
"Haha!" nauroi Bräsig, "vai niiden tähden! Ja minä luulin, että te olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin suloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme".
"Kuulkaapa, Bräsig", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan, "semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa kulkeissanne — sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan kuin kuljettaa akkapostia — kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta ja tuosta kirotusta kohtauksesta — Jumala suokoon anteeksi tämän syntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! — sitte, on meidän välimme rikki".
"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!" huudahti Bräsig ja astui taas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän oli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.
"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!"
"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään jesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte… oh, hyväinen Jumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun pastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko minun nimeäni — aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi, niin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän minä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig. Minä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä".
"Sen te teitte", sanoi Bräsig sydämellisesti, "ja älkää sentähden surko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy, kuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä — niin — silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua".
"Teitä? Ettekö te häpee!"
"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö meidän ikämme sovi paremmin yhteen?" Ja samassa näytti Bräsig niin viattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä keksittävissä oli.
Pastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski hartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: "Bräsig, minä uskon teitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki saa hyvän lopun. Ja — ja… nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja istukaa", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja väänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn siipiä tuuleen.
"Hyvä!" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä kädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja painaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön nähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut, sillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä ja hän hypähti taas pystyyn — pappilan tuoliko vai pastorin housut rytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta ja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei hänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin luoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin rouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa olivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva Nüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu hänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa ja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin, vitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran ulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli hän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli puutarhan aidan ja huusi: "Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä olet?"
"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät putosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa, minun täytyy rientää sinun sisares luo".
"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä olen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun selkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin minulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että pastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset minulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he tekevät sen hyvässä tarkotuksessa".
"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa", puuttuiBräsig puheesen.
"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan; mutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se asia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla sen asian kanssa tekemistä?".
"Minulla, Kaarlo? — minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa".
"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?"
"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan odottamatta".
"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?"
"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi arvattavasti minun ojaan".
"Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä?" kysyi Hawermann erinomaisen uteliaasti. "Ja mitä oli Lovisan hatun ja liinan sen kanssa tekemistä?"
"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet pastorin rouvalle, koska hän on liian paksu".
"Sakari", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, "nämät ovat vaan verukkeita. Etkötahdositä minulle sanoa — olemmehan me molemmat vanhoja hyviä ystäviä — vai etkösaasitä minulle sanoa?"
"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan pelon päälliseksi!" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä yli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan vieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät kätensä takasin: "Kaarlo, minä sanon sen sinulle — aikoohan pastori itsekin sen sanoa sinulle — miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz Triddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti sinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa siirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta toiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi ja Miinaan tulee".
"Bräsig, puhu vähäisesti!"
"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi jaMiinasta?"
"Se on totta, se", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista huolimatta Bräsigin käteen, "mutta mitä on Fransilla sen kanssa tekemistä."
"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on, luullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees".
"Se olisi onnettomuus!" huudahti Hawermann, "suuri onnettomuus! Ja saadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani, siihen tarvitaan Jumalan apua!"
"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on kaksi suurta maatilaa…"
"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä tiedät".
Ja kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä koipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli hänen perästänsä ja sanoi: "Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä oikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen — mutta… mutta!" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän tarkotti Fransia.
Tänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana uuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat aamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle sianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi valmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli kuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: "Kas tässä Jokkum, älä anna sen vaan jähtyä!" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui säännöllisesti.
Munat kihisi vielä pannussa — ne näyttivät oikein maukkailta — mutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että hänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi oli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain kirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua. Ja tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä, makasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. — Nuori Sulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin ajoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntäpuhuteltiin, sanottiin häntä "Sulttaaniksi", mutta kunhänestäpuhuttiin, nimitettiin häntä "perintöprinssiksi", ei hänen itsensä tähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä — sen verran kuin muistaa voitiin — oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä oli toimeen saanut.
Niinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori Sulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin oli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori Sulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti, ja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta perintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä naamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan ilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki nuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei liikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli, niinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti kerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia, laski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla toiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun aikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa — perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa — etujalkansa nimittäin — tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen kuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja — no, nuoret, nuoret? — Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena ollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla tavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta teostaan ja kyyristyi alas, mutta — se on minun tunnustaminen — punanen lihanpala oli hällä suussa.
"Sulttaani!" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia huulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani, joka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista etuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli niin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä hävettänyt — hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli huuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä suorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan perästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin takajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.
"Sulttaani!" huusi Jokkum. "Miina, Sulttaani syö makkaramme!" mutta ei liikahtanut paikaltaan.
Mutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran, kävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.
"Äiti! Äiti!" huusi Jokkum, "hän syö suuhunsa munatkin!"
Mutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa pannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä saparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori Jokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: "Äiti kulta! Äiti kulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!"
"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!" huusi eräs, joka juuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen, että Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti hämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan ja huusi: "Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra pastori, vai oletko sinä Bräsig?"
Niin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä tarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo keltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu, sillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut Sulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat, etsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen perässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä kuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä ja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli silmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti siltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa, pelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi ollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös istuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä vuorotellen: "Herra pastori! — Bräsig! — Bräsig! — Herra pastori!" Ja perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi pelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei päässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta olento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin — hätä keinon keksii — hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista mennessään.
No, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei siis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän pyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun pois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota rikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: "Tuosta olisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä järjetön luontokappale siitä ymmärtää?Koko tuo ihana kuminaviina!"
"Taivaan pyhät!" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat hermottamasti alas. "Jokkum, mitä tämä merkitsee? — Bräsig, Jumala nähköön, minkä näköinen te olette!"
"Äiti kulta", sanoi nuori Jokkum, "koira ja Bräsig… Mitä voin minä sille tehdä?"
"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum", huusi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet melkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; "ken on täällä isäntä talossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?"
"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi pukeneet?" kysyi rouva Nüssler.
"Vai niin?" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä, "putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne ojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä vaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä tulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti minun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä kuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on avarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut minun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät talonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää huomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä sydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?"
"Bräsig", huusi nuori Jokkum, "minä vannon…"
"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä perheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee pitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?"
"Bräsig, Bräsig", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut ensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja kokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, "tämähän on vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä".
Rouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus milloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan murkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: "Hitto tiesi, nuori Jokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa voittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä jääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. — Mutta mitäpä täällä sitte on tapahtunut?"
"Niin", sanoi rouva Nüssler… "Niin", sanoi Jokkum myös, ja hänen vaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin sanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: "Kyllä kai se niin on, on kai".
"Niin", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, "rehtori Baldrianin Gottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava nuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin oppinut aineissaan — niin, olettehan tekin usein nähneet hänen täällä".
"Kyllä", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, "oikein siivo nuori mies, jonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan korvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on tahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan".
"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut kaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että me ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä hiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme kysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette".
"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä heitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te pidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on — Jumalan kiitos! — semmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa".
"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä jälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja hän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo toinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt eilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo nyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. — No mitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit apunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!"
"Aa, minä tunnen hänen", huudahti Bräsig, "hän on koko perhanan poika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen tusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin puolentoista naulaa".
"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä toi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana oli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi korkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän maassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin toimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin ja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika tappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu, ja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään rikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden".
"Kas sitä vaan!" huudahti Bräsig. "Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja oikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären tähden! — Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee".
"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän nyt tehdä?"
"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa molempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän vastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän, tilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä noiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne, sillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte ottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä puolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni kääntää".
"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se", sanoi rouva Nüssler, "mutta me olemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen, emmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen Rudolfinsa".
"No, ottakaa sitte molemmat".
"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku tytöt… ripilläkäypiä ovat he jo… No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!"
Ja nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: "Kyllä kai se niin on, on kai — näetkös, Bräsig, Miina on — sinä tiedät sen itsekin — kasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina tapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei kelpaa".
"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt jotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!"
"Nono, Bräsig", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, "älkää sitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin tietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat, kun…" Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot kävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin uteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun ja sanoi nyt:
"Bräsig — äiti, täytä toki Bräsigin lasi — Bräsig, siitä voi kuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille tehdä?"
"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä luonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden hommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!"
"Te laskette leikkiä, Bräsig", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti sanomaan; "niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa, sillä tyynessä vedessä kala kutee".
"Antakaa hänen kutea!" huudahti Bräsig.
"Vai niin?" sanoi rouva Nüssler. "Sitä te sanotte! Mutta minä sanon toisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa saisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua, ja minä — Jumala nähköön — onhan minulla tekemistä muutenkin yltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään, mitä selkäni takana tapahtuu".
"No, mutta minä sitte?" kysyi Bräsig.
"Te!" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, "semmoisista asioista ette te mitään ymmärrä".
"Mitä!" huudahti Bräsig, "minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme morsianta…" Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin kasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä niin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas hämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli kaatanut hänen lasiinsa.
"Se on saakelin ikävä juttu!" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan, "ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!"
"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?"
"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman aamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä asiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää olko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret hengelliset herrat taloonne. Minä — minä pidän silmällä noita pieniä tyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon kahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria kääntäjästä, sillä hän on pahin".
"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole", sanoi rouva Nüssler ja nousi myös pöydästä.
Mikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan, ja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos Gürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla paikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut, eräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen, ruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu parhaimman ystävän hyväksi.
Kun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin rouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille raitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa vasten. — Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!
Luku 14.
Mitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden Bräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän seisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu esille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja etsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman tähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee ihmistuntiaksi.
Juhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha Degelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa viettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille: "Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran hevosia?"
"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin ja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen emäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka minun oli heidän nähdensä juominen".
"No, miltä hän näytti?"
"Sitä ei ole mikään helppo sanoa", sanoi Kristian; "hän on sinun kokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä punanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät niinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä simasuukkonen", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin punasille huulille.
"Herran Jestan, Kristian", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin syleilystä, "hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?"
"Tyttö, oletko oikein viisas?" huudahti Kristian; "älähän semmoisia luule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei meikäläisille ensinkään sovi. — Armollinen rouva olisi minun puolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä, kunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei olisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta".
"Vai niin?" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä taaksepäin, "mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?"
"Sofi kulta", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa, huolimatta hänen vastustelemisistansa, "näetkös, sellaiset ihmiset ovat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko luurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi minun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai kaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta", sanoi Kristian, kun hiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, "mikä yhteen sopii, se sopii yhteen".
Ja kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille ja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan Kristianin armolliseksi rouvaksi: "No, huomenna saan hänen itse nähdä", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: "Herranen aika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi".
Ja niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja kunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna katseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli sinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja Fritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut, ja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa, käydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt pehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset kapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä, joka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka etupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt pois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu nyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin alla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea korttelia korkea silkkihattu.
"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo koko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi saanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt olla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin aikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. — Ja missä on teidän lippunne?"
"Lippumme?" kysyi Hawermann, "semmoista ei meillä ole".
"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua? Onhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu hankkia. — Möller", huusi hän ujostelematta, "tuokaa tänne kaksi karkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel, nouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz, saakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!"
"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!" sanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.
"Kaarlo", sanoi Bräsig, "se on onni, se, että hän on palvellut Preussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin emme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki, valkea raiti — siinähän ne ovat".
Hawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no, olkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on hyvä.
Ja Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla "Eläköön!!!" — "Pitäkää piukassa!" huusi hän Mari Möllerille ja Fritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, "että saan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen rouvansa!" sillä hän oli päättänyt "Eläköön" sanan jälkeen kirjottaa "Herra luutnantti" ja "Luutnantin rouva", luopuen niin ensimäisestä aikeestansa "A. von Rambowista" ja "F. von Satrupista", koska nuo jälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa oli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä minäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin ollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana arvonimityksenä.
Ja saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri taloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja läähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja pisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta, mutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.
"Kaarlo, se ei näytä kauniilta", sanoi hän harmissaan; mutta vähän aikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja huudahti: "Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen oikea paikkansa, josta hän näyttää komealta".
"Niin mutta, Bräsig", sanoi Hawermann, "se peittää meiltä koko kunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään tuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat alas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut".
"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo", sanoi Bräsig ja veti taskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen ulkopuoliseen kulmaan.
"Kyösti Kegel", huusi hän sikapaimenelle, "osaatko kiivetä hyvin?"
"Osaan, herra pehtori", vastasi Kyösti.
"No, sie siivo sikapaimen, poikueni", sanoi Bräsig ja nauroi omalle pilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat muassa, "otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja vedä nuora piukkaan".
Ja Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun piukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen lähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä, ikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi: "Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis".
Mutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli omin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää heidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen toiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle puolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai hän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen; mutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut. Naiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen käsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti saada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne hyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä ollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi veisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen, ja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden ja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja jokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa. Fritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana käyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan edes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää tahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla ei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa herra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa. Hawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli vanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti: "Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat juhlallisemmiksi".
Fritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä kohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari Strull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat selällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut aikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko vuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä rivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa, toiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän — valitettavasti — tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja tahdista.
"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?" kysyiBräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.
"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa kunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset näyttää, mitä he ovat oppineet?"
"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuuttaluutnantista! —Eikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?"
"Ei", nauroi Hawermann, "semmoisia kaluja ei meillä ole".
"Se on pahasti, se", sanoi Bräsig, "mutta maltappa! Kristian Däsel, pidäppä kiini lipusta! — Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo", sanoi hän ja lähti pois.
Mutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä, niin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin yövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä hänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein: "Tässä!" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz Triddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä herra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.
"Pöllöpää!" tiuskaisi Bräsig, "minä tarkotan soittokamasi".
"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani".
"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?"
"Osaan", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.
"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on", sanoi Bräsig, "käy nyt noutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon sinun taitoas koetella".
Ja kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven huulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa ja liekissä: "Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani mun jää tänn' — tyyt! tyyt!" sillä hän piti soitannosta paljon.
"Seis'!" keskeytti Bräsig häntä: "Täällä pitää sinun puhaltaa hiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin; kun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi perästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota silloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa heilautan lippua, alota silloin".
"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman kahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä sovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin, syöksee hän heti minun päälleni".
"On toimitettava", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas juhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle, juuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin paljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: "Jo tullaan! Jo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!"
Ja he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin vaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu alas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli noiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen Pümpelhagenin viileätä puistoa kohden: "Katso, armahin Fridaseni, tuolla se on, tuolla on meidän maatilamme". Ne olivat vaan harvat ja yksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne, että hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä hänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut tuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä puhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja hänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko hänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä puro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen suojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka nyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa pohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia aarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro, jossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee, kuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka kirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin kaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen mielikuvituksessansa.
Vilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui ylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä hetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa kohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä, että nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja että vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka loisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää loistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa suloiseen uneen.
"Ah", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, "kuinka kaunista on täällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina laiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt".
"Niin", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa, "meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä". Nyt hän olisi voinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida ollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa, maanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin ymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: "Mutta vielä paremmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa vielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla etäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin pelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä kaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen tulon". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja humalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon sinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta ja muuta kylvöheinää, "pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa ja saadaksensa pellon höystettä", sanoi hän, ja kun hän juuri parhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista summista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia (väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin ilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä samat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin kimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän ilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin tähdenlento.
"Mikä se oli?" huudahti Frida, ja Aksel huusi: "Hei! Hei!" Mutta Fritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla odottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän, Gürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka seisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he Gürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan: "Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika". Ja Malla ja Salla heittivät tuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan vieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut päähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin ja isä Pomukkelskopp sanoi: "Älkää millään ehdolla vaan katsoko taaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan sattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden".
Mutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos veräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa kysyi häneltä: "Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?" ja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen pehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli pappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän juuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea myssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä ja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin menevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä ihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän pyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa ja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana, jäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut hautaristi lähtenyt vähän kävelemään.
"Mukkel!" huusi hän puolisonsa perästä.
"Älkää katsoko taaksenne", sanoi Mukkel, "tämän pitää näyttä varsin luonnolliselta".
"Kopp", huusi Kananen, "etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun sinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?"
"Minun puolestani", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. "Älkää katsoko taaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää siltä, kuin tulisimme vaan sattumalta".
"Mutta, isä", sanoi Salla, "onhan se äiti".
"Äiti tai ei äiti!" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, "hän turmelee koko asian. Mutta, armaat lapset", lisäsi hän, vähän aikaa arveltuansa, "älkää sanoko sitä äidille".
Ja kyhkynen tuli ähkyen perästä: "Kopp!…" mutta hän ei ehtinyt edemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja Pomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: "Aah! Toivotan onnea, toivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!"
Ja Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja sanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä voimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin salaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen seisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto hänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä vaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel rupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri tänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan kävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen kynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: "Ja sinun vaimosi seisoo tässä kai kuin pataässä?" josta hän kokonaan joutui hämille ja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja käski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi, pian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.
Ja Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat lerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin puolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta mennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen perässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin hänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp tätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.
"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä", sanoi Frida, kun taas ajoivat eteenpäin.
"Sitä he ovat", sanoi Aksel vastaukseksi, "mutta he ovat hyvin rikkaita".
"Ah", huudahti Frida, "kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!"
"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin kelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen naapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa".
"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?" kysyi Frida.
"Varmaan", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan ja kysäisi sitte yht'äkkiä: "Mimmoinen mies pastori on?"
"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti hänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä, "se on luonnollista! pastori on kasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti".
"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on kai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?"
"Tunnen mar — se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt — hänen sanotaan olevan vanha iloinen rouva".
"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä", sanoi Frida vakavasti.
"Frida kulta", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, "kuinka pikaan te naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset ovat kasvattaneet vierasta lasta ja — otaksukaamme — häntä hyvin kasvattaneet, sentähden…" ja nyt aikoi hän laveammin levitellä laihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti "ihmistuntemiseksi" — sillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran penikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä päivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä ylvästelevät; — mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt sen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta ja huudahti: "Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on valmistanut meille juhlallisen vastaanoton!"