Pohjanmaan ruotsalaisilla on maassamme sekä hyvä että paha maine. Taitavina työmiehinä tavataan heitä kaikkialla kaupungeissa ja herrastaloissa. He rakentavat laivoja ja veneitä, taloja ja tehtaita paremmin kuin muut, mutta väliin puhkeaa heissä ilmi tuo vanha peritty sotainto. Liiaksi nauttineina he pian ryhtyvät tappeluun. Ei missään osassa maatamme ole vuodatettu niin usein verta kuin heidän ja heidän suomalaisten naapuriensa pidoissa. Vielä jokin aika sitten saattoi joskus kahden kylän nuoriso keräytyä maantielle vartavasten tappelemaan. Tuossa ajoi matkustaja; tappelijat keskeyttivät ottelunsa, siirtyivät tieltä syrjään ja jatkoivat tappeluansa matkustajan ehdittyä ohitse.
Näissä tappeluissa vuotaisi paljon enemmän verta, jolleivät naiset, usein oman henkensä kaupalla, tulisi erottajiksi. Kun miehet ovat työansiolla, hoitavat naiset maanviljelystä, käyden muutenkin väliaikoina miesten töissä. He ajavat hevosta, kyntävät, kaivavat ojaa, hakkaavat puita. Pienet lapset jätetään silloin toisten lasten hoitoon ja kuolevat usein.
Pohjanmaan ruotsalaisten saduista otamme tähän ainoastaan yhden, jossa ilmenee tuota vanhaa sankariluonnetta. Se on kansansatu.
Väkevästä Matista.
Oli kerran poika, nimeltä Väkevä Matti. Hän oli nuorin ja tyhmin sisaruksistaan. Kun hän ei kotona mihinkään kelvannut, lähetettiin hänet maailmalle, ja hän tuli erääseen pajaan. Seppä pani hänet lietsomaan ja sanoi: "Lietso nyt aika lailla!" Matti kääri hihansa ja tarttui palkeen tankoon, ja ensimmäisellä painamalla paukahtivat palkeet halki kuin saippuakupla, ja hiilet tuprahtivat tulisateena ahjosta. "Ei kelpaa", sanoi seppä, "ota moukari ja lyö vuoron mukaan!" Matti löi muutamia kertoja varovasti. Seppä sanoi: "Lyö lujemmasti!" Matti nosti moukarin kattoon, lyödä jysähytti ja ajoi yhdellä iskulla alasimen pölkkyineen päivineen maan sisään.
Sepästä tämä uusi renki oli liian kovakourainen, ja hän antoi Matille matkapassin. Matti rupesi rengiksi herrastaloon, ja hänet pantiin vetämään halkoja metsästä kotiin. Kun hän oli latonut puut kuormaan, oli se hevoselle liian raskas. Matti riisui hevosen valjaista, pani sen kuorman päälle ja veti itse kuormaa. Reki särkyi. Matti teki lujemman reen ja veti kuormansa kotiin. Reki ei mahtunut portista. Matti veti, portinpylväät taittuivat kuin päreet, ja kuorma tuli kuin tulikin pihalle.
Nyt rupesivat toiset rengit pelkäämään Mattia ja päättivät tappaa hänet. Matti määrättiin kaivamaan kaivoa, ja hän kaivoi sen niin syvän, että hän itse näytti pieneltä kuin mato kaivon pohjassa. Olipa myllynkivi kartanolla; sen rengit pudottivat kaivoon. Myllynkivi sattui putoamaan ikäänkuin renkaaksi Matin kaulaan niin että hänen päänsä pisti esiin kivenreiästä. "Heh", sanoi Matti, "mistä ovat löytäneet äitini vanhan rukinkehän?" Matti jatkoi kaivamistaan. Rengit noutivat kirkontornista ison kellon ja pudottivat sen kaivoon. Matti otti sen ilmasta kiinni, katseli ja sanoi: "Kah, mistähän ovat löytäneet isäni vanhan kirkkohatun?"
Matti kaivoi kaivon valmiiksi, eikä kukaan uskaltanut enää häntä häiritä. Syttyi sitten sota, vihollinen ryntäsi suurin sotavoimin maahan. Matti lähetettiin sotaan. Siinä syntyi suuri taistelu, mutta Matin oli nälkä ja hän istahti ensin syömään. Voileipää tehdessään hän näki mustia rakeita lentelevän voirasiaansa. "Katsoppas noita, kun nakkelevat mustikoita voihini!" mietti Matti luodeista. Tämä suututti Mattia, hän tempasi maasta suuren hongan juurineen, meni vihollista vastaan ja löi ympärilleen niin rajusti, että koko vihollisjoukosta ei jäänyt jäljelle muuta kuin pieksunnauhat. Semmoinen se juttu, ja tosipa se lienee.
93. Venäläiset Suomessa.
Suomalaiset ja venäläiset asuvat niin lähellä toisiaan, että heidän täytyy käydä toistensa maassa kaupoilla ja muilla asioilla. Siitä on ollut seurauksena, että monia suomalaisia on asettunut Venäjälle ja monta venäläistä Suomeen. Nämä venäläiset ovat tulleet kauppamiehiksi kaupunkeihin tahi ostaneet tehtaita ja maatiloja tahi tulleet tänne muurareiksi, puutarhureiksi ja käsityöläisiksi. Enimmin on heitä Itä-Suomessa ja muutamin paikoin Etelä-Suomea, mutta sangen vähän läntisissä ja pohjoisissa osissa maatamme.
Paitsi tilallisia venäläisiä on maassamme myös venäläistä sotaväkeä. Nämä venäläiset marssivat aina jonkun ajan kuluttua pois ja toisia tulee tilalle. Usein on heillä tässä maassa niin hyvä olla, että he, sotapalveluksesta eron saatuaan, jäävät tänne asumaan. Tilallisia venäläisiä ei ole Suo- messa monen monia, ja heidät luetaan maan väestöön. Useat oppivat maan kielen ja heidän lapsensa kasvavat maan omien lasten tavalla. Mutta kaikilla näillä venäläisillä on oma erityinen kristinuskonsa, jota sanotaan kreikkalaisen seurakunnan uskoksi, ja muutamissa kaupungeissa heillä on omat kirkkonsa vahakynttilöineen, tauluineen ja pyhäinkuvineen. Viipurin läänissä on suomalaisiakin talonpoikia, jotka esi-isiensä lailla tunnustavat kreikkalaista uskoa.
Entisinä sota-aikoina ei tässä maassa hyvillä mielin katseltu venäläisiä, sillä he tulivat silloin vihollisina; mutta nyt he tulevat ystävinä, naapureina ja liittolaisina. Ja vaikka he monessa suhteessa ovat toisenlaisia kuin tämän maan kansa ja puhuvat keskenään omaa venäläistä kieltään, jota ei ole helppo oppia, tulevat he hyvin toimeen maan asukkaitten kanssa. Sillä venäläiset ovat ahkeria, ilomielisiä, hyväsopuisia ja lapsia rakastavia; heillä on virkeämpi luonne kuin suomalaisilla, he rakastavat soittoa ja laulavat mielellään. Heidän joukossaan on monia, jotka säästäväisyydellään ovat tulleet rikkaiksi, ja monta, jotka ovat tehneet hyvää köyhille. Joskus näet venäläisen sotamiehen jakavan ison leipäkakkunsa köyhille, pitävän talonpojan lapsia polvillaan ja laulavan heille vieraskielisiä laulujaan.
Nuo pitkät vaaleatukkaiset maakauppiaat, jotka kulkevat kylästä kylään laukku selässä ja joita nimitetään laukkuryssiksi, eivät ole venäläisiä, vaan karjalaisia, jotka asuvat Pohjois-Venäjällä ja tunnustavat kreikkalaista uskoa.
94. Muut, jotka ovat Suomeen muuttaneet.
Monia saksalaisia on muuttanut Suomeen ja ryhtynyt täällä kauppamieheksi, käsityöläiseksi tai taiteilijaksi. Heitä on enimmin Viipurissa, jossa vielä kuulet puhuttavan saksaa suomen-, ruotsin- ja venäjänkielen rinnalla, mutta myöskin Helsingissä, Turussa ja muutamissa muissa maamme kaupungeissa. Saksalaiset ovat uutteria työntekijöitä ja ovat tuoneet tänne saksalaista kauppatavaraa, mutta myöskin paljon hyödyllisiä tietoja. Muutamat heistä muuttavat takaisin omaan maahansa, kun ovat täällä koonneet varoja; toiset jäävät tänne ja heidän lapsensa omaksuvat itselleen maan kielen ja tavat.
Tehtaisiin ja kaupunkeihin on asettunut joitakuita taitaviaenglantilaisia. Myöskinranskalaisia, sveitsiläisiä, tanskalaisia ja puolalaisiaasuu Suomessa, joskin vähemmän.
Juutalaisia, jotka ennustuksen mukaan ovat hajaantuneet ympäri maailmaa, on laillisesti kielletty asettumasta meidän maahamme. Mutta koska laki sallii palveluksesta eronneiden juutalaissukuisten sotamiesten perheinensä harjoittavan elinkeinoja tässä maassa, niin tavataan Helsingissä ja Viipurissa muutamia satoja juutalaisia, jotka pitävät vanhojen vaatteiden ja huonekalujen kauppaa, ja joilla on omat synagogansa, joissa he pitävät jumalanpalveluksiaan Mooseksen lain mukaan. Useimmat ovat köyhiä ja halpa-arvoisia, eivät rikkaita ja mahtavia, niin kuin juutalaiset muissa maissa, mutta kaikki tuntevat heidät tuoksi merkilliseksi kansaksi, joka oli muinoin Jumalan kansaa, kunnes Jumalan rangaistus kohtasi heitä.
Toinenkin vieras ja hajonnut kansa on maailmaa vaeltaessaan tullut tänne Suomeen asti. Tämä kansa on nimeltäänmustalaiset. Heitä on täällä muutamia satoja, ja heidän tunnusmerkkinään on ruskea iho ja tummat etelämaan silmät. Turhaan on heitä koetettu saada asettumaan ja hankkimaan itselleen elatusta maanviljelyksellä tahi muilla luvallisilla elinkeinoilla. He kuljeksivat mieluimmin Keski- ja Itä-Suomessa talosta taloon ja kylästä kylään ilman omia koteja. Heidän tavallisena toimenaan on hevosien kengittäminen, sairaiden eläinten parantaminen, vanhojen kattiloiden paikkaaminen ja käsistä ennustaminen. Hevosten vaihtajina ja hevosten varkaina heillä on huono maine, kun he tulevat kyliin, nuo mustatukkaiset, puolivillit lapset ja kaikki muut tavarat yksille rattaille kuormattuina. He puhuvat keskenään omaa vierasta kieltään, mutta muiden kanssa he puhuvat maan kieltä. Moni pelkää heitä ja kruununpalvelijoilla on heistä paljon vaivaa; mutta meidän tulee kuitenkin muistaa, että he ovat köyhiä maanpakolaisia, niin kuin juutalaisetkin. Siksi meidän tulee sääliä heitä; sillä juutalaisista ja mustalaisista me näemme, kuinka suuri onnettomuus on olla vailla isänmaata. Silloin ihminen on niin kuin aavalla merellä, hän ei näe rantaa, ei löydä satamaa. Hän elää ja kuolee vieraana maan päällä.
Suomalaisten pakanalliset jumalat ja sankarisadut.
95. Pakanallisten suomalaisten jumalat.
Jo kauan ennenkuin Jumala kaikkivaltias oli ilmoittanut totisen oppinsa ihmisille, oli hän itse laskenut hämärän aavistuksen heidän sydämiinsä. He näkivät päänsä päällä taivaan ukkosineen ja salamoineen, edessään avaran meren ja viheriän maan, ympärillään päivän ja yön, talven ja kesän, elämän ja kuoleman yhtenään vaihtelevan. He tunsivat itsensä vähäpätöisiksi ja voimattomiksi, heidän elämänsä lakastui kuin kukkanen kedolla, ja he etsivät Jumalaa turvautuakseen johonkin iankaikkiseen, joka ei ollut maallisten muutosten alainen.
Mutta he etsivät Jumalaa näkyväisessä maailmassa eivätkä tietämättömyydessään tietäneet, että Jumala on näkymätön henki, joka kaikkialla läsnäolevana ilmaisee voimansa luonnossa. Siinä sokenivat heidän silmänsä, ja he etsivät häntä turhaan. Suomalaiset uskoivat hänen olevan näkyväisessä taivaassa ja nimittivät häntäJumalaksi("hyväksi"). Koska vanhuutta pidettiin suuressa kunniassa, sanottiin taivaan Jumalaa myöskinUkoksi. Hänen luultiin hallitsevan pilvien kulkua, ukkosta, lunta, rae- ja vesisadetta. Häntä ei voinut kukaan vastustaa; pilvi oli hänen paitansa, salama hänen nuolensa, ja hän näkyi joskus taivaan rannalla, siniset sukat ja kirjavat kengät jalassa.
Ukon puolison nimi oliRaunija hänelle oli pihlaja, "pyhä puu", pyhitetty. Aurinko, kuu ja tähdet olivat eri jumalia, joilla oli nuoria, kauniita poikia ja tyttäriä:Päivätär, auringon tytär,Kuutar, kuun tytär,Tähdetär, tähden tytär. Yksi auringon pojista oliPanu, tulen henki.Luonnottaretolivat luonnon kolme tytärtä, jotka synnyttivät raudan, ilman tytär,Ilmatar, oli avullisena maailman luomisessa, muttaTuulen tytäroli huonosti kasvatettu tyttö, joka kutoi huonoja paitoja. Etelätuulen tytär,Etelätär, antoi kovan poudan aikana sadetta, ja kesän tytär,Suvetar, suojeli metsässä karjaa.
Veden jumalan nimi oliAhti, arvokas ukko, jolla oli pitkä, merenruohoinen parta. Hän asui kallioluolassa,Ahtolassa, ja hänellä oli äärettömät aarteet, joita hän oli merenkulkijoilta ryöstänyt ja harvoin antoi takaisin. Hänen vaimonsa oli anteliasVellamo, jolla oli yllä sininen lakki, kaislapaita ja vaahtoinen vaippa. Heillä oli monta kaunista, mutta huikentelevaista lasta, ja aallon tytär,Aallotar, suki välistä kalliolla pitkiä hiuksiansa harjalla hopeapäällä.
Maan valtava äiti oliMaan-emo, ja häneltä rukoiltiin runsasta vuodentuloa. Metsän kuningas oli vanha ruskeapartainenTapio, jolla, oli päässä korkea havuhattu ja yllä naavaturkki. Hänen asuntonsa oli kaunisMetsola, jossa Tapiolla oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta hänen vaimonsaMielikkikantoi vyöllään. Tältä pyysi metsästäjä hyvää metsäonnea, ja jos hän näki hänet vihaisena, rumissa, huonoissa vaatteissa, kävi metsästys huonosti; mutta jos hän näki hänet lykkyvaatteissa, kädet kullan kääreissä, kaula helmissä hyvissä, silloin hän oli varma onnestaan. Sillä kaikki metsäneläimet olivat Tapion karjaa; hänellä oli monta palvelijaa ja kauniita, hyvästi kasvatettuja lapsia.Nyyrikkiveisti pilkkoja puihin, jottei metsästäjä eksyisi;Tellervojohdatti karjan kotiin;Tuulikkilevitti punaisen silkkihuivinsa sillaksi ojan poikki.Metsänpiika, Tapion pieni palvelustyttö, eli sulalla medellä ja soitteli niin suloisesti huilullansa, että Mielikki heräsi aamu-unestaan ja kuuli metsästäjän rukoukset.
Hiitolassa, kaukana autiossa vuoristossa, asui julmaHiisi. Koko hänen sukunsa oli häijyjä noitia, hän oli kipujen ja kauhujen haltija, hän hioi miekat terävimmät. Maan alla,Tuonelassa, oli kuolleiden valtakunta, johon vainajia kuljetettiin yhdeksän meren ylitse. Sen verenhimoinen kuningas oliTuoni, jonka häijy vaimo oli miehensä apuna kuolleita vartioimassa. Pojilla oli vaskisormet, tyttäret olivat rumia ja ilkeitä, mutta häijyin oli sokeaLoviatar, kipujen äiti.
Paitsi näitä oli monta muuta sekä hyvää että pahaa olentoa, jotka milloin auttoivat, milloin vahingoittivat ihmisiä. Joka puussa, joka vuoressa, joka lähteessä asuihaltia: kaikessa oli eloa, koko luonto oli täynnä eläviä henkiä. Ja niin oli Jumala kaikkivaltias pakanain käsityksessä ikäänkuin särkynyt moneksi tuhanneksi pirstaleeksi, jokainen pirstale Jumalasta oli johonkin luonnonesineeseen kiintynyt.
Ihmisen henki yksistään oli vapaa. Viisas ihminen voi hallita luontoa ja lumota jumalat sanan voimalla. Hän voiluvuillaanluoda luonnonesineitä tai muuttaa ne muuksi. Hän voi loihtia esiin ukontulen, raesateen, hallan, vedentulvan, hän voi nostaa tauteja ja karkoittaa niitä. Tätä kaikkea varten hänen tuli tietää kappalten synnyt, ja silloin hän oli kaiken hallitsija, paitsi kuoleman, jota hän ei voinut lumota, kun ei tietänyt sen syntyä.
Kaikessa tässä oli hiven jumalallista totuutta. Sillä Suomen kansa on kaikkina aikoina miettinyt korkeita asioita ja rakastanut viisautta, jota se on kunnioittanut enemmän kuin väkevyyttä. Mutta se tarvitsi Jumalan ilmoittamaa sanaa löytääkseen sen Jumalan, jota se niin kauan oli turhaan etsinyt.
Suomalaisten pakanallinen jumalanpalvelus oli hyvin yksinkertaista. Heillä oli pyhiä puita, pyhiä vuoria, pyhiä järviä, pyhiä jokia ja lähteitä, pyhiä eläimiäkin, esim. karhu. Luullaan heillä myöskin olleen epäjumalia ja epäjumalankuvia. He palvoivat jumaliaan rukouksilla ja uhreilla, joita toimitti perheenisä, perheenäiti tahi kansan viisaat miehet. Metsästäjä ripusti peuransarvet pyhään puuhun. Kalastaja antoi lihavimman osan saaliistaan, kaskenviljelyä uhrasi kasken jyviä, perheenemäntä tiputti maahan muutamia maitopisaroita maahisille. Metsästäjä leikkasi haavan peukaloonsa ja vuodatti muutamia veripisaroita muurahaispesään Tapiolle uhriksi.
96. Kalevala ja Elias Lönnrot.
Piispa Agricola alkoi, enemmän kuin 370 vuotta takaperin, ensimmäisenä kirjoittaa muistiin kohtia suomalaisesta mytologiasta eli jumalaistarustosta, ja sittemmin ovat toiset paremmalla menestyksellä keräilleet tämän pakanallisen uskonnon jäännöksiä. Kauan aikaa tiedettiin, että vanhoja suomalaisia runoja vielä kansan keskuudessa laulettiin. Papistolle eivät nämä pakanuuden jätteet olleet mieluisia, ja moni harras kristitty katseli niitä pelolla ja kauhistuksella. Niin tapahtui, että paljon näitä muinaisajan runoja, jotka eivät olleet kirjaanpantuja, vaan kulkivat muistissa polvesta polveen, joutui unohduksiin ja säilyi ainoastaan Karjalassa ja muutamissa muissa etäisissä paikoissa. Mutta sielläkin moni valitti, että heidän lapsuutensa aikana isät lauloivat paljon lauluja, jotka sitten olivat jääneet unohduksiin, ja nuoremmat laulajat eivät enää voineet muistissa ja voimassa vetää vanhemmille vertoja.
Sata vuotta on nyt kulunut siitä, kun professori Porthan Turussa alkoi muistiin kirjoittaa muutamia näitä vanhoja runoja ja huomasi ne suuriarvoisiksi kansan muinaisajan tuntemiselle. Hänen aikanaan ja hänen jälkeensä rupesivat oppineet miehet, semmoiset kuin Ganander, Lencqvist ja muut, etsimään runoista, mitä tahtoivat tietää pakanuuden uskonnosta. Näiden jälkeen alkoi tohtori Topelius koota ja painattaa runoja, joita karjalaiset laulajat hänelle lauloivat. Yhä useampia sellaisia runoja löydettiin, niiden arvoa ruvettiin käsittämään, mutta ei kukaan ollut vielä aavistanut, että ne voisi yhdistää kokonaiseksi, suureksi kansanrunoelmaksi.
Silloin tohtoriElias Lönnrototti kierrelläkseen ne seudut Suomen ja Venäjän Karjalaa, joissa vielä harmaapäät viisaat lauloivat runoja. Hän löysi vielä paljon enemmän tällaisia muinaisajan runoja, kuin muut ennen häntä olivat löytäneet, ja kirjoitti ne muistiin. Kummakseen hän havaitsi silloin, että runot olivat yhteydessä keskenään ja kertoivat samoista tapahtumista tai samoista henkilöistä. Sitten hän yhdisti kaikki kertomarunot isoksi kokoelmaksi, jonka hän nimittiKalevalaksi, vanhan jättiläisen Kalevan muistoksi, jonka sanottiin olevan suomalaisten sankarien esi-isän. Toiset runot taas, joissa kansa lauloi ilojaan, hän keräsiKantelettareen, joka sai nimensä kanteleesta, suomalaisten vanhasta kielisoittimesta. Paitsi tätä hän kokosi suomalaisia sananlaskuja, arvoituksia ja loitsurunoja, kirjoitti monta opettavaista virttä ja painatti monta hyödyllistä kirjaa, muiden muassa suuren Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan. Näin hän oli kuuluisimpia ja enimmin; rakastettuja miehiä, mitä koskaan on Suomessa elänyt.
Mutta tohtori Lönnrot piti oman kunniansa halpana. Hän kiitti Jumalaa, joka oli valinnut hänetkin työaseekseen maan päällä, ja piti ainoana kiitoksenaan sen, että oli yksi niistä monista, jotka tekevät työtä isänmaan hyväksi. Oltuaan kauan lääkärinä Kajaanissa hän tuli suomenkielen professoriksi Helsingin yliopistoon ja muutti lopuksi syntymäpaikkaansa Sammattiin, tehden aina suuressa nöyryydessä työtä lähimmäisten avuksi ja kansansa valistukseksi. Siellä hän kuolikin maaliskuussa v. 1884, 82 vuoden iässä, koko kansansa kunnioittamana. Hänen kauttansa Suomen kansa on oppinut tuntemaan hämärän muinaisaikansa ja saanut rohkeutta pysymään omintakeisena, itsenäisenä kansana muiden kansojen rinnalla.
Kalevala ilmestyi ensimmäisen kerran painosta v. 1835, toisen kerran v. 1849 Lönnrotin lisäämänä ja toisin järjestettynä painoksena. Tämä kirja on herättänyt suurta huomiota ei ainoastaan Suomessa, vaan monin paikoin Euroopassa, vieläpä Amerikassakin. Se on käännetty ruotsiksi ja kymmenelle muulle vieraalle kielelle. Sitäpaitsi on siitä osia käännetty vielä kolmelle eri kielelle. Kaikkialla on oltu sitä mieltä, että Kalevala on merkillisimpiä kansanrunouden tuotteita, mitä milloinkaan on ilmaantunut, ja kiitetty Suomen kansaa onnelliseksi siitä, että sillä sellainen on. Sillä Kalevalan kaltaista kansanrunokokoelmaa ei ole ainoatakaan muuta koko maailmassa. Se kuvastaa Suomen kansan ominaisuuksia, ja vaikka siinä on paljon semmoista, mikä meidän ajallemme näyttää pakanalliselta ja eriskummaiselta, ilmenee siinä kuitenkin syvä viisaus, yksinkertainen kauneus ja liikuttava isänmaanrakkaus.
Uudemmassa Kalevalassa on viisikymmentä runoa, joissa on yhteensä 22,795 kahdeksantavuista säettä. Se sisältää kertomuksen Suomen kansan muinaisista sankareista ja heidän elämänsä vaiheista. Me luemme siinä vanhasta, viisaasta runolaulajastaVäinämöisestä, urheasta sepostaIlmarisesta, nuoresta, urhoollisesta ja uhkamielisestäLemminkäisestä, ylen voimallisesta, kovaonnisestaKullervosta, kerskailevastaJoukahaisestaja lisäksi maailman luomisesta, laulun synnystä, Pohjolasta, Väinölästä ja monesta muusta. Kerromme tässä lyhyesti muutamia kappaleita Kalevalasta niille, jotka eivät ole tätä ihmeellistä kirjaa lukeneet.
97. Maailman luomisesta.
Kalevalan 1:sestä runosta.
Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virttä tehtäväksi: "Yksin meillä yöt tulevat, yksin päivät valkeavat, yksin syntyi Väinämöinen, ilmestyi ikirunoja, kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. Olipa impi, ilman tyttö, kave Luonnotar korea, ilman pitkillä pihoilla tasaisilla tanterilla. Ikävystyi aikojansa, ouostui elämätänsä aina yksin ollessansa, impenä eläessänsä ilman pitkillä pihoilla, avaroilla autioilla. Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille; tuli suuri tuulen puuska, iästä vihainen ilma, meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti. Tuuli neittä tuuitteli, aalto impeä ajeli ympäri selän sinisen, lakkipäien lainehien. Vuotta seitsemän satoa, yheksän yrön ikeä vieri impi veen emona, uipi iät, uipi lännet, uipi luotehet, etelät, uipi kaikki ilman rannat. Itkeä hyryttelevi, sanan virkkoi, noin nimesi: 'Voi, poloinen, päiviäni, lapsi kurja, kulkuani! Jo olen joutunut johonki, iäkseni ilman alle, tuulten tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. Parempi olisi ollut ilman impenä eleä, kuin on nyt tätä nykyä vierähellä veen emona; vilu tääll' on ollakseni, vaiva värjötelläkseni, aalloissa asuakseni, veessä vierielläkseni. Oi, Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, käy pian, välehen jou'u, välehemmin tarvitahan!' Kului aikoa vähäisen, pirahteli pikkaraisen, tuli sotka suora lintu, lenteä lekuttelevi, etsien pesän sijoa, asuinmaata arvaellen. Lenti iät, lenti lännet, lenti luotehet, etelät, ei löyä tiloa tuota, paikkoa pahintakana, kuhun laatisi pesänsä, ottaisi olosijansa. Liitelevi, laatelevi, arvelee, ajattelevi: 'Teenkö tuulehen tupani, aalloille asuinsijani, tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani!' Niin silloin veen emonen, veen emonen, ilman impi nosti polvea merestä, lapaluuta lainehesta sotkalle pesän sijaksi, asuinmaaksi armahaksi. Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse, keksi polven veen emosen sinerväisellä selällä, luuli heinämättähäksi, tuoreheksi turpeheksi. Lentelevi, liitelevi, päähän polven laskeuvi, siihen laativi pesänsä, muni kultaiset munansa, kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen. Alkoi hautoa munia, päätä polven lämmitellä; hautoi päivän, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenkin; jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi, tuntevi tulistuvaksi, hipiänsä hiiltyväksi. Vavahutti polveansa, järkytti jäseniänsä; munat vierähti vetehen, meren aaltohon ajaikse; karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi. Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan; muuttuivat murut hyviksi, kappaleiksi kaunoisiksi: munasen alainen puoli alaiseksi maa-emäksi, munasen yläinen puoli yläiseksi taivahaksi, yläpuoli ruskeaista päivöseksi paistamahan, yläpuoli valkeaista se kuuksi kumottamahan; mi munassa kirjavaista, ne tähiksi taivahalle, mi munassa mustukaista, nepä ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, vuoet tuota tuonnemmaksi. uuen päivän paistaessa, unen kuun kumottaessa; aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi, noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla, eessänsä vesi vetelä, takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, kymmenentenä kesänä nosti päätänsä merestä, kohottavi kokkoansa, alkoi luoa luomiansa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kussa kättä käännähytti, siihen niemet siivoeli; kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli; kussa ilman kuplistihe, siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe, siihen sai sileät rannat; jaloin maahan kääntelihe, siihen loi lohiapajat; päin päätyi maata vasten, siihen laitteli lahelmat. Ui siitä ulomma maasta, seisattelihe selälle: luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria, laivan laskemasijaksi, merimiehen pään menoksi. Jo on saaret siivottuna, luotu luotoset merehen, ilman pielet pistettynä, maat ja manteret sanottu, kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin, viel' ei synny Väinämöinen, ilmau ikirunoja. Vaka vanha Väinämöinen kulki äitinsä kohussa kolmekymmentä keseä, yhen verran talviaki noilla vienoilla vesillä, utuisilla lainehilla. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: 'Kuu keritä, päivyt päästä, saata maalle matkamiestä, ilmoillen inehmon lasta, kuuta taivon katsomahan, päiveä ihoamahan, Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän.' Kun ei kuu kerittänynnä, eikä päivyt päästänynnä, siitä suistui suin merehen, käsin kääntyi lainehesen; jääpi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan. Virui siellä viisi vuotta, sekä viisi, jotta kuusi, vuotta seitsemän, kaheksan; seisottui selälle viimein, niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle. Polvin maasta ponnistihe, käsivarsin käännältihe, nousi kuuta katsomahan, päiveä ihoamahan, Otavaista oppimahan, tähtiä tähyämähän. Se oli synty Väinämöisen, rotu rohkean runojan."
98. Maanviljelyksen alku.
(Kalevalan 2:sesta runosta.)
Monta vuotta asui Väinämöinen nimettömällä niemellä. Maa oli autiota ja hedelmätöntä; puuta ei kasvanut, linnun ääntä ei kuulunut avaroissa erämaissa.
Silloin Väinämöinen ajatteli: kenpä maita kylvämään? Pellervoinen, pellon poika, Sampsa, poika pikkarainen, meni maita kylvämään. Hän kylvi mäet männiköiksi, kummut kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi. Väinämöinen meni katsomaan Sampsan työtä ja näki puut ylennehiksi, mutta yksi on taimi taimimatta, juurtumatta puu Jumalan.
Viikon perästä nousi viisi nuorta vedenneittä utuisen niemen rannalle nurmea niittämähän, kastekortta katkomahan. Minkä niittivät, sen haravoivat ja vetivät karhille. Tulipa silloin merestä jättiläinen Tursas, tunki heinät tuleen, poltti ne poroksi ja istutti tuhkaan lemmen lehden, tammenterhon. Tästä kasvoi kaunis tammi, jonka latva täytti taivahille, lehvät ilmoille levisi ja pidätti pilvet juoksemasta, päivän paistamasta ja kuun kumottamasta.
Nyt tuli sellainen pimeys, että ihmiset maan päällä ja kalat meressä tuskastuivat elämäänsä. Ei yksikään mies ollut niin voimakas, että olisi taitanut tammen kaataa, ja Väinämöisen täytyi rukoilla äitiään Ilmatarta lähettämään veden väkeä avuksi.
Meren syvyydestä nousi pieni mies. Ei ollut tuo suuren suuri eikä aivan pienen pieni: miehen peukalon pituinen. Hänellä oli vaskihattu hartioilla, vaskisaappahat jalassa, vaskikintahat kädessä, vaskivyöhyt vyölle vyötty, vaskikirves vyön takana. Väinämöisestä oli tuo mies näöltään ja uros silmänluonniltaan, mutta oli vain liian pieni.
"Mi sinä olet miehiäsi, ku kurja urohiasi?" kysyi hän.
"Olen mie mokoma miesi", vastasi kääpiö ja kasvoi samassa sellaiseksi jättiläiseksi, että hänen päänsä pilviä piteli. Hän kohotti kirvestään ja iski puuta. Tuli tuiski kirveestä, panu tammesta pakeni, ja kolmannella lyönnillä tammi kaatui. Ken nyt siitä oksan otti, se otti ikuisen onnen, ken latvan taittoi, se taittoi ikuisen taian, ja ken lehvän leikkasi, se leikkasi ikuisen lemmen, lastut muuttuivat laivoiksi ja veneiksi, joita meren läikkä veden selällä läikytteli.
Nyt paistoi taas aurinko ja kuu, pilvet pääsivät juoksemaan, taivaan kaaret kaartamaan, lehti tuli puuhun, ruoho maahan, linnut puuhun laulamahan, kukat kultaiset kedolle. Ohra yksin oli nousematta.
Miettien käveli Väinämöinen meren rannalla ja löysi hietikosta seitsemiä siemeniä. Nämä hän kätki näädännahkaan ja läksi siementä sirottamaan Kalevan kaivon viereen. Silloin tirskui tiainen puusta: "Kaada metsä, polta kaski! Muutoin ei nouse Osmon ohra, ei kasva Kalevan kaura."
Väinämöinen kaatoi suuren kasken, mutta jätti yhden ainoan koivun kaatamatta. Tuli kokko, ilman lintu, lentäen. "Miksi on jätetty koivu kaatamatta?" — "Lintujen lepeämiksi, kokon ilman istuimiksi." — "Hyvinpä sinä teit", sanoi kokko. Silloin iski tulta ilman lintu ja sytytti kasken palamaan. Väinämöinen kylvi tuhkaan nuo seitsemät siemenensä, lausuen:
"Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käen kautta kaikkivallan."
Sitten hän rukoili oraillensa maasta voimaa ja taivaasta sadetta. Ukko kuuli hänen rukouksensa, ohra kasvoi mieltä myöten, tähkät kuudelle taholle, korret kolmisolmuisina. Ja kevätkäkönen tuli tuohon yksinäiseen koivuun aamuin illoin kukkumaan Suomenmaalle rikkautta.
99. Tulen synty.
(Kalevalan 47:nnessä ja 48:nnessa runossa.)
Siihen aikaan, jolloin Pohjan akka, harvahammas, oli sulkenut auringon ja kuun vuorehen teräksisehen, oli taivaassa ja maassa yhtämittainen yö. Taivaan ukko etsi kadonneita valkeitaan, mutta ei löytänyt niitä. Silloin hän iski miekalla tuliterällä tulta kynnestään ja kätki tulikipunan hopeiseen kehään. Ilman impi pantiin tulta tuudittelemaan ilman partahalla kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hopeisissa. Mutta kipuna putosi varomattomalta immeltä, repäisi taivaan reikihin ja suikahti maahan puhki pilvien, läpi taivaan yhdeksän.
Väinämöinen sanoi veljelleen Ilmariselle: "Lähtekäämme katsomahan, mikä tuo taivaasta maahan valahti!" Uroot lähtivät, soutivat Nevajoen poikitse ja tapasivat Ilmattaren, joka kertoi tulen raivoisan kulun. Se oli ensin pudonnut Tuurin uuteen tupaan, vahingoittanut väen ja polttanut lapsen kätkyessä. Siitä se kulki polttaen maita ja soita, ja vierähti viimein aaltoihin Aluenjärven, joka säihkyellen kuohui yli äyräittensä. Silloin sinervä siika nieli tulisorosen, ja Aluenjärvi asettui. Mutta tuska tuli siialle, kipuna poltti ja hän pyysi lohelta apua. Lohi nieli siian, joutui samaan tuskaan ja pyysi hauelta apua. Hauki nieli lohen, mutta tuska tuli hauellekin. Väinämöinen ja Ilmarinen kutoivat nyt niinisen nuotan ja kokivat turhaan pyydystää haukea.
Sitten he kylvivät pellavaa ja kutoivat uuden liinaisen nuotan, joka oli perältä sata syltä, siulat seitsentä sataa. Nuotta vietiin vesille, vedettiin ja vennättiin, mutta turhaan. Silloin jatkettiin siuloja viidellä sylisadalla ja pyydettiin Ahtia ja Vellamoa avuksi. Viimein saatiin hauki, mutta kukaan ei uskaltanut sitä halkaista. Päivän poika sai isänsä kultapäisen ja hopeateräisen veitsen ja halkaisi sillä hauen, löysi sen vatsasta lohen, lohen vatsasta siian, siian sisästä sinikeräsen, siitä punaisen kerän ja punaisesta kerästä kipunan. Mutta kipuna pääsi Päivän pojan käsistä, poltti Väinämöisen parran, Ilmariselta vielä pahemmin poskipäitä ja käsiä kärventeli ja meni taas hävittämään maailmaa. Viimein Väinämöinen tapasi sen lahokannon alta, tempasi sen koivun kääpihin ja kantoi vaskikattilassa tupaansa. Siitä ajasta alkaen on tulta takassa, valoa tuvassa ja hiilos Ilmarisen ahjossa.
Mutta tulen vihoja parantamaan pyydettiin Turjan tyttöä ja Pohjan poikaa Lapista tulemaan, hyyssä sukka, jäässä kenkä, hyinen vyöhyt vyölle vyötty, hyinen kattila kädessä, viskomaan hyydettä ja vilua vettä haavoille. Ja jos ei tästä tulisi apua, rukoiltiin Ukkoa ylijumalaa lähettämään jäätä ja hyvää voidetta paranteeksi tuimille tulen vihoille.
100. Raudan synty.
(Kalevalan 8:nnessa ja 9:nnessä runossa.)
Siitä vanha Väinämöinen läksi veistohon venosen, satalauan laittelohon, vuorelle teräksiselle, rautaiselle kalliolle. Veikaten venettä veisti, purtta puista uhkaellen; veisti päivän, veisti toisen, veisti kohta kolmannenki. Niin päivällä kolmannella Hiisi pontta pyörähytti, Lempo tempasi tereä, kävipä kivehen kirves, kasa kalkkoi kalliohon, kirves kilpistyi kivestä, terä liuskahti liha'an, polvehen pojan pätöisen, varpahasen Väinämöisen; sen Lempo lihoille liitti, Hiisi suonille sovitti, veri pääsi vuotamahan, hurme huppelehtamahan. Vaka vanha Väinämöinen loihe siitä loitsimahan luki synnyt syitä myöten, mutt' ei muista muutamia rauan suuria sanoja, joista salpa saataisihin, luja lukko tuotaisihin noille rauan ratkomille, suu sinervän silpomille. Jopa tuskaksi tulevi, läylemmäksi lankeavi, vaka vanha Väinämöinen itse itkuhun hyräytyi, pani varsan valjahisin, ruskean reen etehen, siitä reuoikse rekehen, kohennaikse korjahansa, laski virkkua vitsalla, helähytti helmisvyöllä, virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni, jo kohta kylä tulevi, kolme tietä kohtoavi. Laski virkkua vitsalla, ajoa suhuttelevi, ajoi matkoa palasen ylimmäistä tietä myöten, ylimmäisehen talohon. Yli kynnyksen kysyvi, lausui lakkapuun takoa: "Oisiko talossa tässä rauan raannan katsojata, veren summan sulijata?" Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: "On sulettu suuremmatki, jalommatki jaksettuna, Luojan kolmella sanalla, syvän synnyn säätämällä, joet suista, järvet päistä, virrat niskalta vihaiset, lahet niemien nenistä, kannakset kapeimmilta." Siitä vanha Väinämöinen itse korjasta kohosi, tuosta pirttihin tulevi, alle kattojen ajaikse. Tuoahan hopeatuoppi, kultakannu kannetahan, ei veä vähäistäkänä, pikkuistakana piätä verta vanhan Väinämöisen, hurmetta jalo urohon. Ukko uunilta urahti, halliparta paukutteli: "Mi sinä lienet miehiäsi, verta on seitsemän venettä sun poloinen polvestasi lattialle laskettuna; muut on muistaisin sanaset, vaan en arvoa alusta, mist' on rauta syntynynnä, kasvanunna koito kuona." Silloin vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän rauan synnyn, arvoan alun teräksen: ilma on emoja ensin, vesi vanhin veljeksiä, rauta nuorin veljeksiä, tuli kerran keskimmäinen. Tuo Ukko, ylinen luoja, itse ilmojen Jumala, ilmasta veen erotti, veestä maati manterehen, rauta on raukka syntymättä, syntymättä, kasvamatta. Ukko, ilmoinen Jumala, hieroi kahta kämmentänsä, vasemmassa polven päässä: siitä syntyi kolme neittä, koko kolme Luonnotarta, rauan ruostehen emoiksi. Astui immet pilven äärtä, lypsit maalle maitojansa, lypsit maille, lypsit soille, lypsit vienoille vesille. Ku on lypsi mustan maion, siitä syntyi meltorauta; ku on valkean valutti, siit' on tehtynä teräkset; ku on puikutti punaisen, siit' on saatu rääkyrauta. Oliipa aikoa vähäisen, rauta tahteli tavata vanhempata veikkoansa, käyä tulta tuntemahan. Tuli tuhmaksi rupesi, kasvoi aivan kauheaksi, oli polttoa poloisen, rauta raukan veikkosensa. Rauta pääsi piilemähän tuon tuiman tulen käsistä. Siitä sitten rauta piili heiluvassa hettehessä, läikkyvässä lähtehessä, suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella, jossa joutsenet munivat, hanhi poiat hautelevi. Piili vuoen, piili toisen, piili kohta kolmannenki kahen kantosen välissä, koivun kolmen juuren alla; ei toki pakohon pääsnyt tulen tuimista käsistä. Susi juoksi suota myöten, karhu kangasta samosi, suo liikkui suen jälissä, kangas karhun kämmenissä, siihen nousi rautaruoste, ja kasvoi teräskaranko suen sorkkien sijoille, karhun kannan kaivamille. Syntyi seppo Ilmarinen, sekä syntyi, jotta kasvoi, se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla, vaskinen vasara käessä, pihit pikkuiset piossa. Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajasen laati. Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille, näki suota salmekkehen, näki rautaiset orahat, teräksiset tierottimet suen suurilla jälillä, karhun kämmenen tiloilla. Sanovi sanalla tuolla: 'Voi sinua rauta raukka, kun olet kurjassa tilassa, suolla sorkissa sutosen, aina karhunaskelissa! Mitä tuostaki tulisi, josp' on tunkisin tulehen, ah johon asettelisin?' Rauta raukka säpsähtihe, kun kuuli tulen sanomat, tulen tuimat maininnaiset. Sanoi seppo Ilmarinen: 'Ellös olko milläskänä, tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa! Kun tulet tulen tuville, siellä kasvat kaunihiksi, ylenet ylen ehoksi, miesten miekoiksi hyviksi, naisten nauhan päättimiksi.' Semp' on päivyen perästä rauta suosta sotkettihin, vetelästä vellottihin, tuotihin sepon pajahan. Tuon seppo tulehen tunki, alle ahjonsa ajeli, lietsoi kerran, lietsoi toisen, lietsoi kerran kolmannenki. rauta vellinä viruvi, kuonana kohaelevi sepon suurissa tulissa, ilmivalkean väessä. Siinä huuti rauta raukka: 'Ota pois minua täältä tuskista tulen punaisen!' Sanoi seppo Ilmarinen: 'Jos otan sinut tulesta, vielä veistät veljeäsi, lastuat emosi lasta.' Siinä vannoi rauta raukka, vannoi vaikean valansa ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkaimilla: 'Onpa puuta purrakseni, kiven syöntä syöäkseni, etten veistä veikkoani, lastua emoni lasta; parempi on ollakseni, eleäkseni ehompi, kulkijalla kumppalina, käyvällä käsi-asenna, kuin syöä omaa sukua, heimoani herjaella.' Silloin seppo Ilmarinen rauan tempaisi tulesta, asetti alasimelle, rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi, keihä'iksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi. Viel' on pikkuista vajalla, rauta raukka tarpehessa: eipä kiehu rauan kieli, ei sukeu suu teräksen, rauta ei kasva karkeaksi, ilman veessä kastumatta. Siitä seppo Ilmarinen, laati pikkuisen poroa, lipeäistä liuotteli, teräksen tekomujuiksi, rauan karkaisu vesiksi. Koitti seppo kielellänsä, hyvin maistoi mielellänsä, itse tuon sanoiksi virkki: 'Ei nämät hyvät minulle teräksen tekovesiksi, rautojen rakentomaiksi.' Mehiläinen maasta nousi, sinisiipi mättähästä, lentelevi, liitelevi, ympäri sepon pajoa. Niin seppo sanoiksi virkki: 'Mehiläinen, mies kepeä, tuo simoa siivessäsi, kanna mettä kielessäsi kuuen kukkasen nenästä, seitsemän on heinän päästä teräksille tehtäville, rauoille rakettaville!' Herhiläinen, Hiien lintu, katselevi, kuuntelevi, katseli katon rajasta, alta tuohen tuijotteli. Lenteä hyrähtelevi, viskoi hiien hirmuloita, kantoi käärmehen kähyjä, maon mustia mujuja, sammakon salavihoja teräksen tekomujuihin, rauan karkaisuvetehen. Itse seppo Ilmarinen, takoja alinomainen, luulevi, ajattelevi, mehiläisen tulleheksi, tuon on mettä tuoneheksi, kantaneheksi simoa; siihen tempasi teräksen, siihen kasti rauta raukan, pois tulesta tuotaessa, ahjosta otettaessa. Sai siitä teräs pahaksi, rauta raivoksi rupesi, petti vaivaisen valansa, söi kuin koira kunniansa, veisti raukka veljeänsä, sukuansa suin piteli, veren päästi vuotamahan, hurmehen hurahtamahan." Ukko uunilta urahti, parta lauloi, pää järähti: "Jo nyt tieän rauan synnyn, tajuan tavat teräksen. Ohoh, sinua, rauta raukka, rauta raukka, koito kuona, siitäkö sinä sikesit, siitä kasvoit kauheaksi, ylen suureksi sukesit! Et sä silloin suuri ollut, etkä suuri, etkä pieni, et kovin korkeakana, etkä äijältä äkäinen, kun sa maitona makasit, rieskasena riuottelit pitkän pilven rannan päällä, alla taivahan tasaisen. Etkä silloin suuri ollut, kun sa liejuna lepäsit suurimmalla suon selällä, tuiman tunturin laella. Etkä silloin suuri ollut, kun sua hirvet suolla hieroi, susi sotki sorkillansa, karhu kämmenyksillänsä. Etkä silloin suuri ollut, kun sua suosta sotkettihin, vietihin sepon pajahan, alle ahjon Ilmarisen. Etkä silloin suuri ollut, kun sa kuonana kohisit tuimissa tulisijoissa, vannoit vaikean valasi ahjolla, alasimella, vasaroilla, valkkaimilla, Joko nyt suureksi sukesit, äreäksi ärtelihit, rikoit, vaivainen, valasi, söit kuin koira kunniasi, kun sä syrjit syntyäsi, sukuasi suin pitelit! Tule nyt työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennenkuin sanon emolle, vanhemmallesi valitan, enemp' on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tuhmin turmelevi. Pitäy veri vuotamasta, hurme huppelehtamasta, veri seiso kuni seinä, asu hurme kuni aita, kuin miekka meressä seiso, saraheinä sammalessa! Vaan jos mieli laatinevi liikkua lipeämmästi, niin sä liikkuos lihassa sekä luissa luistaellos; sisässä sinun parempi, alla kalvon kaunihimpi suonissa sorottamassa sekä luissa luistamassa. Tyy'y nyt, tyyris, tippumasta, punainen putoamasta! Tyytyi ennen Tyrjän koski, joki Tuonelan tyrehtyi, meri kuivi, taivas kuivi sinä suurna poutavuonna, tulivuonna voimatoinna. Jos et tuostana totelle, huuan Hiiestä patoa, jolla verta keitetähän. hurmetta varistetahan. Kun ei lie minussa miestä tämän tulvan tukkijaksi, onp' on taatto taivahinen, pilvenpäällinen Jumala, joka miehistä pätevi veren suuta sulkemahan. Oi, Ukko, ylinen luoja, taivahallinen Jumala! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, tunge turpea kätesi, paina paksu peukalosi tukkeheksi tuiman reiän, paikaksi pahan veräjän, veä päälle lemmen lehti, kultalumme luikahuta veren tielle telkimeksi, jottei parsku parralleni, valu vaaterievuilleni!" Sillä sulki suun vereltä, tien on telki hurmehelta. Pani poikansa pajahan tekemähän voitehia, noista heinän helpehistä, tuhatlatvan tutkaimista, me'en maahan vuotajista, simatilkan tippujista. Tuli poikanen pajasta tekemästä voitehia, rasvoja rakentamasta, ne työnti ukon kätehen. Koki ukko kielellänsä, maistoi suullansa sulalla, tunsi katsehet hyviksi, voitehet väkäisiksi. Sitä voiti Väinämöistä, pahoin tullutta paranti, voiti alta, voiti päältä, kerran keskeä sivaiti, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla, en väiky omin väkini, väikyn väellä kaikkivallan, en puhu omalla suulla, puhelen Jumalan suulla, josp' on mulla suu suloinen, suloisempi suu Jumalan, jospa on kaunoinen käteni, käsi Luojan kaunihimpi." Tukun silkkiä sivalti, sitehiksi suoritteli, sitoi niillä silkillänsä polvea pojan pätöisen. Siitä vanha Väinämöinen jo tunsi avun totisen, siirsi silmänsä ylemmä, katsahtavi kaunihisti päälle pään on taivosehen, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuoltapa aina armot käyvät, turvat tuttavat tulevat ylähältä taivahasta, luota Luojan kaikkivallan. Ole nyt kiitetty, Jumala, ylistetty, Luoja yksin, kun annoit avun minulle, tuotit turvan tuttavasti noissa tuskissa kovissa, terän rauan raatamissa." Siitä vanha Väinämöinen vielä tuon sanoiksi virkki: "Elkätte, etinen kansa, kansa, vasta kasvavainen, veikaten venettä tehkö, uhkaellen kaartakana; Jumalass' on juoksun määrä, Luojassa lopun asetus, ei urohon osoannassa, vallassa väkevänkänä."
101. Väinämöinen ja Joukahainen.
(Kalevalan 3:nnessa runossa.)
Pohjolassa asui nuori mies, nimeltä Joukahainen. Hän kuuli sanoman Väinämöisen viisaudesta, tunsi kateutta mielessään ja päätti lähteä kilpailemaan tuon mainion laulajan kanssa. Turhaan häntä kielsi isä ja äiti. Joukahainen vastasi: "Hyvä on isäni tieto, emoni sitä parempi, oma tietoni ylinnä; laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi."
Hän valjasti tulisen ruunansa korjan kultaisen etehen ja lähti kopeana matkalle. Kolmantena päivänä hän ajaa suhutteli Väinölän ahoille. Siinä hän kohtasi Väinämöisen, joka ajeli hiljaa tietään, ja aisa tarttui aisan päähän, rahe rahkeeseen takistui. Heidän välillään syntyi nyt seuraava haastelu:
Väinämöinen: "Kuka sinä olet, joka ajat niin tuhmasti eteen ja särjet sekä valjaat että reen?"
Joukahainen: "Minä olen Joukahainen. Mutta kuta kurjaa sukua ja joukkiota sinä olet?"
V:n. "Minä olen Väinämöinen. Jos olet Joukahainen, niin anna minulle tietä, sillä sinä olet minua nuorempi."
J:n. "Vähä on miehen nuoruudesta ja vanhuudesta, vaan kumpi on tiedoilta parempi, muistannalta mahtavampi. Ruvetkaamme laulamaan, ja se, joka vähemmän tietää, siirtyköön syrjään sen tieltä, joka tietää enemmän."
V:n. "Mitäpä minä tietänen, joka aina olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla ja kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä? Sinä, joka tiedät enemmän, kerro minulle, mitä tiedät!"
J:n. "Tiedänpä minä jotakin. Tiedän, että reppänä on liki lakea ja että lieska on liki kiuasta. Hylje syöpi luotansa lohia ja siikoja, hauki kutee hallalla, ahven ui syksyt syvillä ja kutee kesät matalalla. Kun ei tuosta kyllin liene, niin tiedän senkin, että pohjola kyntää porolla, etelä emähevolla, takalappi tarvahalla. Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa ja kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, ylikäynyttä Imatran. Tiedä se!"
V:n. "Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon. Sano syntyjä syviä!"
J:n. "Tiedänpä tiaisen synnyn, tiedänpä linnuksi tiaisen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veden kalaksi. Vuoresta on veden synty, tulen synty taivahasta ja raudan alku ruostehesta. Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania. Tiedä se!"
V:n. "Muistatko mitä enemmän, vai joko loppuivat lorusi?"
J:n. "Muistanpa vielä jotakin, muistan kuluneen ajan, kun olin merta kyntämässä, kalahaudat kaivamassa, louhet luomassa kokohon. Seitsemäntenä urosna olin maata muodostamassa, ilman pieliä pistämässä, taivaan kaarta kantamassa, aurinkoa auttamassa, Otavaa ojentamassa, taivasta tähdittämässä. Tiedä se!"
V:n. "Sen varsin valehteletkin, ei sua silloin nähty, kun merta kynnettihin, maata muodostettiin, ilman pielet pistettiin, aurinko, kuu ja tähdet pantiin tarhojaan kiertämään."
J:n. "Kun ei liene minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani. Lähdepä laulaja laveasuinen, kanssani miekan mittelöhön."
V:n. "En noita pahoin pelänne, miekkojasi, mieliäsi."
J:n. "Joka ei uskalla kanssani miekkailla, sen laulan lantatunkiolle, läävän nurkkahan nutistan."
Ja samassa nuori Joukahainen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Mutta kovin suuttui tästä vanha Väinämöinen ja loihe itse laulamaan. Ne laulut eivät olleet lasten lauluja, eivät naisten loruja; ne olivat partasuun urohon mahtavia loitsuja, joiden voimasta järvet läikkyivät, maa järisi, vuoret vaskiset vapisivat. Huonosti kävi nyt nuoren Joukahaisen. Hänen hevosensa, rekensä, vempeleensä, rahkeensa, ruoskansa, jousensa, nuolensa, lakkinsa, kintaansa, vyönsä, kaikki laulun tenho hajoitteli ja muuksi muutti. Mutta hänet itsensä lauloi Väinämöinen vyötäisiä myöten suohon.
Siitä nuori Joukahainen joutui hätään, rukoili henkensä puolesta ja lupasi antaa lujat lunnaat. Hän lupasi toisen jousistaan, toisen pursistaan, toisen hevosistaan, lupasi kultia, hopeita, aumoja, hietapeltoja, mutta vaipui yhä syvemmälle, niin että oli leuan liettehessä, suun suossa, sammalissa. Silloin hän lupasi nuoren Aino sisarensa lunnaiksi. Väinämöinen siitä ihastui ikihyväksi, pyörti pyhät sanansa, ja Joukahainen palasi allapäin kotiansa.
Mutta Ainosta kerrotaan sitten kaunis satu, kuinka hän itki yöt päivät eikä tahtonut mennä Väinämöiselle vaimoksi, vaan syöksyi mieluummin mereen sisareksi veden kaloille. Siitä syntyisi tässä liian pitkä jutelma.
102. Väinämöisen ensimmäinen Pohjolan matka.
(Kalevalan 6:s, 7:s ja 8:s runo.)
Tähän aikaan oli rauha ja ystävyys Väinölän ja Pohjolan välillä.Väinämöinen päätti kadonneen Ainon sijaan noutaa itselleen vaimonPohjolan tyttäristä.
Mutta Joukahaisen mielessä kyti kostonhalu. Hän takoi itselleen tulisen jousen, punoi jänteen Hiiden hirven suonista, vuoli pinon nuolia, joiden varret olivat tammesta ja päät tervaksesta, karkaisi ne käärmeen myrkyssä ja sulitti ne pääskysen pienillä sulilla. Näin varustettuna hän väijyi vanhaa Väinämöistä.
Kauan hän odotti; viimein hän keksi muutamana aamuna mustan pilkun merellä. Se oli Väinämöinen, joka matkasi Pohjolaan olkisella oriillaan, kavioiden aalloissa kastumatta.
Joukahainen otti jousensa. Äiti kielsi häntä: "Älä tapa Kalevan poikaa! Hän on sukua suurta, hänen kanssansa katoo laulu ja ilo maan päältä!"
Joukahainen mietti vähäisen, mutta ampui vihdoin. Ensimmäinen nuoli kävi pilviin. Toinen meni maan sisään. Kolmas sattui Väinämöisen hevosen vasempaan lapaan, ja ratsastaja suistui selästä mereen. Silloin Joukahainen korskaeli ja sanoi: "Et sinä vanha Väinämöinen sinä ilmoista ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja."
Mutta Väinämöinen ei ollut kuollut, sillä laulun voima on kuolematon. Yhdeksän päivää ajeli häntä myrsky ympäri meren selkää, ja hänen jäsenensä alkoivat kylmästä kangistua. Silloin lensi ilman halki Lapin kokko, jonka toinen siipi vettä viisti, toinen taivasta lakaisi. Kiitollinen kokko muisti vielä koivun, jonka Väinämöinen oli jättänyt kaskeensa linnuille leposijaksi, ja kantoi uroon selässään rannalle nimettömälle perimmäiseen Pohjolaan. Siellä oli Pohjan piika pikkarainen tehnyt liiton auringon ja kuun kanssa herätäksensä ja noustaksensa yksin ajoin. Ennen päivän koittoa hän oli jo kerinnyt kuusi villaista lammasta, pessyt pöydät, lakaissut lattian ja kantanut rikat pellolle. Hän kuuli Väinämöisen valituksen, ilmoitti sen emännälle, joka urohon nouti tupaan ja virvoitti häntä.
Jonkin ajan kuluttua Väinämöinen kyllästyi vieraana olemaan vieraassa maassa ja lupasi kultaa ja hopeata, jos hänet vietäisiin omille maille. Siihen vastasiLouhi, Pohjolan emäntä: "Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä; mutta jos tahdot takoa Sammon yhdestä joutsenen kynästä, maholehmän maitosesta, yhden orasen jyvästä, yhden uuhen untuvasta, niin annan sinulle tyttäreni vaimoksi ja saatan sinut kotiisi."
— "En taida Sampoa takoa", vastasi Väinämöinen, "mutta lähetän veljeni Ilmarisen, joka on takonut taivaankannen; hän täyttää tahtosi." — "Hyvä on", arveli Louhi. "Lähetän sinut nyt kotiisi; mutta varo, ettet päätäsi ylennä, ennenkuin hepo uupuu tai ilta ennättää, muuten kohtaa sinua tuho."
Väinämöinen lähti hevosella ja reellä paluumatkalle, mutta ei ennättänyt kauas, kun kuuli surinaa ylhäältä päänsä päältä ja nosti silmänsä ja katsahti taivaalle. Siinä hän näki verrattoman kauniin Pohjan neidon istuvan valkeankiiltävissä vaatteissa taivaankaarella keräämässä kultalankaa kultakankaaseensa. Ihastuneena Väinämöinen pyysi kaunista neitoa astumaan maahan ja tulemaan hänelle vaimoksi. Mutta neito ilvehti ja käski hänen ensiksi halkaista jouhen veitsellä kärettömällä, sitten hän käski hänen vetää munan solmuun, kiskoa kivestä tuohta ja vihdoin särkeä jäästä aidaksia ilman pilkkehen pirahtamatta. Nämä kaikki teki Väinämöinen; mutta kun neito vielä käski hänen tehdä venettä hänen kehrävartensa muruista ja työntää veneen vesille ilman kouran koskematta, löi Väinämöinen kirveellä polveensa, kuten ennen on kerrottu raudansynnyn sadussa.
103. Ilmarinen takoo Sammon.
(Kalevalan 10:nnessä runossa.)
Väinämöinen palasi kotiin huolissaan siitä, että oli luvannut lähettää veljensä, Ilmarisen, Pohjolaan. Hän keksi sentähden juonen ja lauloi tien viereen taivaantasallisen kuusen, jonka oksilla kuu ja otava riippuivat.
Väinämöinen tapasi Ilmarisen pajassa ja houkutteli häntä katsomaan tuota kukkalatva-kuusta. Rehellinen seppä antoi vietellä itsensä ja kiipesi kuuseen taivaan valoja ottamaan. Kuusi pilkkasi häntä ja sanoi: "Voi, urosta mieletöntä, lapsen lailla nousit latvaani kuvakuuta ja valetähteä noutamaan!"
Heti lauloi Väinämöinen raivohon ilman, tuppurihin tuulen, joka viedä viiletteli hänen veljensä Pohjolaan ohi kuun, alatse päivän. Louhi, Pohjolan emäntä, otti Ilmarisen ilolla vastaan, syötti häntä, juotti häntä ja esitti hänelle tyttärensä, valittuihin vaatteihin puettuna. Saadakseen tämän vaimokseen Ilmarinen lupasi takoa Sammon.
Mutta takomiseen oli tarpeen paja, palkeet, vasarat ja alasin, ja näitä kaluja ei ollut Pohjolassa. Ilmarinen tiesi neuvon: hän katsoi sopivan paikan kallioiden välissä ja laittoi siihen, mitä tarvitsi. Työ alkoi, orjat painoivat palkeita. Kolmantena päivänä seppä veti ahjosta kultaisen jousen, mutta jousella oli pahoja tapoja: joka päivä pään kysyvi. Ilmarinen murti sen kappaleiksi, viskasi tuleen ja veti toisena päivänä ahjosta veneen, jonka kokat olivat kullasta ja hangat vaskesta. Silläkin oli pahoja tapoja, se lähti suotta sotahan, ja siksi se työnnettiin takaisin tuleen, kuten jousikin. Seuraavana päivänä tungeikse tulesta kultasarvinen lehmä, jolla oli auringon ja otavan merkit otsassa, mutta sillä oli tapana makaella metsässä ja kaataa maitokiulunsa. Se työnnettiin tuleen, ja nyt vedettiin ahjosta kultainen aura. Tällä taas oli tapana kyntää kylän peltoja, ja se työnnettiin tuleen kuten muutkin. Ilmarinen pani nyt tuulen lietsomaan. Itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi ja pohjoinen kovin porotti. Tuli tuiski pajan ikkunoista, säkenet säihkyivät, tomu nousi taivaalle ja savu pilvihin sakeni.
Näin kului kolme päivää, ja viimein tungeikse Sampo ahjosta. Ilmarinen lyödä lynnähytteli ja takoa taputteli taitavasti Sammon valmiiksi. Tämä oli salaperäinen, kallis taikakalu. Sen yhdessä laidassa oli jauhomylly, toisessa suolamylly, kolmannessa rahamylly; se jauhoi yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Louhi ihastui niin, että hän salpasi Sammon yhdeksän lukon taakse, yhdeksän sylen syvään, vaaran vaskisen sisähän.
Mutta kun Ilmarinen vaati palkintoa, keksi Pohjolan neito monta estettä. Hän ei joutanut kesäisiltä kiirehiltä: marjat oli maalla poimimatta, lahden rannat laulamatta, lehdot leikin lyömättä, ja jos hän nyt muuttaisi pois, kukapa sitten kunnahilla käkiä kukuttaisi ja lintuja laulattaisi! Ilmarinen tuskautui näihin verukkeihin, ja kun Louhi, päästyään toiveittensa perille, ei tahtonut estää Ilmarista kotiin palaamasta, matkasi tämä veneellä takaisin omille mailleen, Väinölän ahoille.
104. Lemminkäisen seikkailuja.
(Kalevalan 11:s ja 12:s runo.)
Kaukoniemen kainalossa, utuisen niemen nenässä kasvoi äitinsä luona satujen lemmikki, urhokas, nuori ja kaunis Lemminkäinen, jota myös nimitettiin Ahdiksi (veden jumalaksi), Saarelaiseksi ja Kaukomieleksi. Hänellä oli kala ruokana, ja hänestä tuli komea, punaverinen nuorukainen, mustatukkainen, hyväpäinen ja vahvakätinen. Mutta hänen luonteensa oli meren aaltojen kaltainen, huikentelevainen, kopea, ja siksi hän joutui moniin seikkailuihin, jotka eivät aina olleet miehen ja uroon arvon mukaisia.
Saarella nimettömällä asui siihen aikaan kaunis impi,Kyllikki, jonka tylyys kaikkia kosijoita kohtaan oli niin tunnettu, että kerrottiin auringon, kuun ja tähden turhaan häntä pojillensa kosineen. Kaikki tämä tuli Lemminkäisen tiedoksi; hän päätti, vastoin äitinsä neuvoa, saada tämän ylpeän neidon vaimokseen ja lähti matkaan niemelle nimettömälle.
Alku ei ollut kehuttava. Lemminkäinen tuli Saareen ja ajoi veräjään rekensä kumoon. Ilvehtien sanoivat Saaren tyttäret, että sellainen uros saisi olla karjankaitsijana kaskimailla. Mitä huoli Lemminkäinen, rupesi paimeneksi. Mutta hänen mielensä paloi Kyllikkiin; hänen tähtensä hän sata saapasta kulutti, sadat airot poikki souti. Tuo ylpeä Saaren neito hylkäsi hänen rakkautensa. Ei sanonut joutavansa hänelle vaimoksi, ennenkuin oli kiven kuluksi jauhanut, petkeleen periksi piessyt ja huhmaren sukuksi survonut.
Kului aikaa vähäsen, niin karkelivat neitoset eräänä iltana mannerpuolella saloa, Kyllikki ylinnä muita. Lemminkäinen silloin ajoi valitulla varsallaan keskelle kisaketoa ja koppoi Kyllikin korjahansa. Kyllikki rukoili, uhkasi; viimein hän alkoi leppyä. Lemminkäinen vannoi ei enää käyvänsä sotia ja Kyllikki vannoi ei enää menevänsä kylän karkeloihin. Niin vei Lemminkäinen nuoren vaimon kotiinsa; äiti otti heidät ystävällisesti vastaan, ja he elivät jonkin aikaa onnellisina Kaukoniemellä.
Kerran viipyi Lemminkäinen kauan kalastusmatkalla. Aika kävi Kyllikille pitkäksi, ja hän meni iloa pitämään kylän nuorison seuraan. Lemminkäisen sisar, Ainikki, ei malttanut olla tätä ilmoittamatta, ja Lemminkäinen kotiin tullessaan suuttui ja sydäntyi. "Äiti", sanoi hän, "laita minulle sauna; Kyllikki on rikkonut valansa, minä matkustan Pohjolaan hakemaan sieltä toista vaimoa. Ota minun harjani, ja silloin on hukka Lemminkäisen, kuin harja hurmehin valuvi."
Turhaan itki Kyllikki, turhaan rukoili ja varoitti äiti. Lemminkäinen vyöteleikse rautapaitoihin ja teräsvöihin, sitoo kupeelleen terävän miekkansa eikä unohda mahtavilla loitsusanoilla varaella itseään vihollisista. Yhden ainoan hän unohti: sanat käärmeenpistoa vastaan. Ylpeänä taidostaan hän vihelsi hevosensa viidakosta ja ajoi Pohjolaan. Siellä hän kuuli laulua ja soittoa suuresta tuvasta. Rohkeasti hän astui sisään ja lauloi itse niin mahtavasti, että turkinhelmat iskivät tulta ja silmät valoivat valkeata. Hän lauloi Rutjan koskeen nuoret ja vanhat, miehet miekkoinensa, urohot aseinensa. Yhden ainoan pahaisen heitti laulamatta, Ulappalan sokean paimenen. Mutta sellaista häpeätä ei paimen saattanut kärsiä; hän lähti pois ja meni Tuonelan joelle Lemminkäistä odottamaan.
105. Lemminkäisen surma.
(Kalevalan 13:s, 14:s ja 15:s runo.)
Ylpeänä urotöistään Lemminkäinen kysyi Pohjolan kaunista tytärtä vaimokseen. "En anna", vastasi äiti, "häntä ei saa kukaan muu kysyä kuin se, joka on hiihtänyt Hiiden nopeajalkaisen hirven." Lemminkäinen otti suksensa, liukkaat kuin käärmeet, ja hiihti niin, että tuli suihki ympäri laajan Lapinmaan. Hirvi pääsi pakoon, sukset taittuivat. Ei ollut enää muuta keinoa kuin pyytää uusia suksia Ukolta ja rukoilla Tapion pienoista neitiä simapillillä herättämään nukkuvaa metsänemäntää. Mielikki heräsi, Tapio vaatetti metsän hopeaan, ja metsästäjä palasi tuoden hiihtämänsä hirven Pohjolaan.
— "Vielä puuttuu jotakin", sanoi Pohjolan emäntä. "Ennenkuin saat tyttäreni, pitää sinun suistaa Hiiden ruskea, tulta pärskyvä hevonen." — Lemminkäinen otti kultaohjakset ja hopeisen marhaminnan ja näki kuusikossa hevosen, jonka tukka tulta tuiski, harja savua suihki. Eipä ollut muuta neuvoa kuin rukoilla Ukkoa satamaan rautaisia rakeita liekkien jäähdyttämiseksi, ja rakeista säikähtyneenä hevonen pisti hyvällä päänsä kultaisiin päitsiin.
— "Vielä et saa tytärtäni", sanoi Pohjolan emäntä "ennenkuin ammut yhden nuolen nostamalla kauniin joutsenen Tuonelan joesta." — Lemminkäinen lähti Tuonelaan, mutta tiellä väijyi häntä Pohjolan sokea paimen, joka otti vesikyyn vedestä ja ampui sen nuoren uroon maksan läpi. Liian myöhään katui nyt Lemminkäinen, ettei ollut muistanut kysyä käärmeen sanoja, ja ajatteli kuollessaan rakastettua äitiänsä. Paimen syöksi hänet Tuonen mustaan jokeen, ja siinä hänet Tuonen verenhimoinen poika löi kappaleiksi hirmuisella miekallansa.
Sillä välin olivat Lemminkäisen äiti ja hänen hylätty puolisonsa joka päivä levottomasti silmäilleet tuota ennustavaista harjaa. Eräänä aamuna he näkivät sen verta vuotavan. Äiti kokosi kourin helmansa ja juoksi kadonnutta poikaansa etsimään. Rakkaus häntä joudutti, hänen juostessaan mäet mätkyivät, norot nousivat, vaarat vaipuivat. Viimein hän tuli Pohjolaan. — "Missä on minun poikani?" — "En tiedä" sanoi emäntä, "kenties ovat karhut ja sudet hänet jäällä repineet. Tahi lienee katala raukka hukkunut kuohuviin koskiin."
— "Jo vainen valehteletki", sanoi äiti, "lausu tarkkoja tosia, taikka surmasi tulevi!"
Nyt täytyi Pohjan emännän kertoa Lemminkäisen vaaralliset koetukset. Äiti lähti etsimään kadonneen jälkiä. Hän raivasi tieltään kannot ja kivet, juoksi suuret suot, samosi vetten halki, kysyi hongilta, tieltä ja kuulta. Kaikki sanoivat itsellään olevan kyllin huolta omista tehtävistään. Mutta armas aurinko kertoi hänelle Lemminkäisen onnettoman lopun.
Äiti sai silloin Ilmariselta vaskisen haravan, jonka piit olivat sata syltä pitkät. Aurinko lähetti hiostavan helteen pimeään Tuonelaan ja nukutti Tuonelan kansan. Äiti meni poikaansa haravoimaan Tuonen mustasta virrasta, joka juoksee Manalan halki. Kauan hän teki työtä väsymättä ja löysi viimein lemmittynsä paloitetun ruumiin. "Heitä mies vetehen", huusi korppi, "siika on syönyt häneltä silmät, hauki on hartiat halaissut". Mutta äiti ei epäile. Hän rukoili suonten hoitajatarta, soreata Suonetarta, solmeilemaan kuolleen suonet, rukoili Jumalaa liittämään luut lihoa myöten; rukoili mehiläistä tuomaan mettä Tapiolasta. Kaikki kuulivat hänen rukouksensa. Mehiläinen lensi yhdeksän meren ylitse ja palasi takaisin, sylissä seitsemän kuppia täynnä voiteita. Kuolleen ruumis parani, mutta henkeä siinä ei ollut.
Taas lähetti äiti mehiläisen ylös tähtien välitse Luojan kellareihin, joissa hyvät henget valmistelivat hopeisissa kattiloissa voiteita, ja sieltä palasi mehiläinen tuoden tullessaan kalliit voiteet. Lemminkäinen heräsi ikäänkuin unesta. — "Kauan olen nukkunut", sanoi hän. — "Olet", sanoi hänen armas hoitajansa, "vielä kauemmin olisit nukkunut, jos ei äiti raukkasi olisi valvonut sinun tähtesi."
— "Oi", huokasi Lemminkäinen, "sydämeni on tuolla Pohjolan neitosissa. Vielä en ole ampunut Tuonelan joutsenta."
— "Heitä herjät joutsenesi", torui äiti, "ja kiitä onneasi ja julkista Jumalaasi, sillä itsestäni en minä ole voinut mitään. Jumala ainoastaan voipi kuolleet Tuonen tuvilta henkiin herättää."
Ja he palasivat kotiin.
106. Väinämöinen Tuonelassa.
(Kalevalan 16:nnessa runossa.)
Väinämöinen olisi veistänyt venheen, vaan puuttui tarvepuita. Pellon poika, Sampsa Pellervoinen, lähti etsimään metsästä puita ja tuli haavan luokse. "Älä minuun koske", sanoi haapa; "kolmasti tänä kesänä söi toukka sydämeni, vuotava vene minusta tulee ja pursi uppoavainen". Sampsa tuli hongan luokse. "Älä minuun koske", sanoi honka; "minä olen honka huolainniekka, kolmasti tänä kesänä korppi koikkui latvassani". Sampsa meni tammen luokse, ja tammi sanoi olevansa aivan vikautumaton; käki vain sen oksilla oli kukkunut ja linnut lehvillä levänneet. Sampsa kaatoi tammen, ja Väinämöinen alkoi laulamalla veistää venettä.
Hän oli jo puuttanut pohjan ja liittänyt laidat, kun havaitsi parraspuita päättäessään uupuvansa kolme sanaa. Mistäpä hän saisi nämä sanat? Saisiko pääskysen päälaelta, joutsenkarjan juonen päästä, hanhilauman hartioilta? Hän tappoi pääskysiä, joutsenia ja hanhia laumoittain, mutta ei saanut puoltakaan sanaa. Hän etsi sanoja kesäpeuran kielen alta, suusta valkean oravan, sai monta sanaa, mutta kaikki avuttomia. Sitten hän päätti etsiä sanoja Tuonen pimeästä kodista, Manalan ikimajoista.
Väinämöinen lähti matkaan, kulki kolme viikkoa vitsikkoa, tuomikkoa ja katajikkoa; silloin hän näki kaukana Manalan saaren Tuonen mustassa virrassa ja huusi Tuonen tytärtä tuomaan hänelle lauttaa. Tuonen pieni tytär pesi poukkuja rannalla ja kysyi, miksi hän taudin tappamatta, surman musertamatta oli tullut Manalan majoille? Väinämöinen vastasi kielastellen: "Tuoni minut tänne tuotti, Mana mailtani veteli, rauta mun Manalle saattoi, vesi ja valkea toivat minut Manalaan." Mutta Tuonen neitoa ei ollut niin helppo pettää. "Jos Tuoni olisi tuonut sinut tänne, olisi sinulla Manan kintahat kädessä: jos rauta olisi sinut tappanut, niin verin vaatteesi valuisi; jos vesi olisi sinut hukuttanut, niin vesin helmasi herahteleisi; jos tuli olisi sinut polttanut, niin olisihan partasi palanut." Väinämöisen täytyi tunnustaa, että reki oli rikkoutunut runoilta ja jalas taittunut lausehilta. "Voi hullua miestä", sanoi Tuonen neito, "kun tulet syyttä ja tauditta Manalan majoille! Palaa hetimiten maillesi; paljon on tänne tullehia, ei paljon palannehia."
Väinämöinen vastasi: "Akka tieltä kääntyköhön, ei mies pahempikaan." Väinämöinen siis saatettiin mustan virran poikki. Tuonelassa tarjottiin vieraalle olutta, mutta matoja ja sammakoita mateli juomatuopissa. Sanoja ei hänelle aiottu antaa, ja sanottiin, ettei hän täältä pääsisi sinä ilmoisna ikänä kotihinsa kulkemaan.
Väinämöinen uuvutettiin unehen, mutta mies makasi, vaate valvoi. Tuonelassa oli vanha käykkäleuka akka ja kolmisormi ukko. Akka kehräsi vaskilankoja, ukko kutoi niistä pitkän satasylisen nuotan. Tuonen rautanäppi poika veti nuotan vinoon Tuonelan joen poikki, jottei Väinämöinen pääsisi pakenemaan. Mutta Väinämöinen havaittuaan tuhon tulevan, muuttelihe käärmeeksi ja luikerteli vaarallisen paikan lävitse. Aamulla meni Tuomi poika kokemaan nuottaansa. Sai siitä satoja taimenia ja tuhansia pieniä kaloja, mutta Kalevan uros oli päässyt pakoon ja palannut onnellisesti kotiinsa.
Hyvin iloinen oli Väinämöinen, kun näin oli päässyt kuoleman pauloista. "Älköhön", sanoi hän, "älköhön hyvä Jumala sitä suvaitko, itsemennyttä manalle; paljo on sinne saaneina, vähän sieltä tulleina. Ja älköön kukaan tehkö syytä syyttömälle, sillä pahoin palkka maksetaan Tuonelan kodissa: vuode on siellä kuumista kivistä, peitto kyistä ja käärmehistä kudottu."
Sitten kertoo toinen satu, kuinka Väinämöinen voimallisella laulullaan herätti kuolleista jättiläisen, Vipusen, ja vaati häneltä nuo kolme sanaa. Jättiläinen nielaisi liian rohkean laulajan suureen kitaansa, mutta Väinämöinen laati hänen vatsaansa pajan ja vaivasi jättiläistä siksi, että tämän täytyi ilmoittaa hänelle sanat ja päästää hänet ilmoille jälleen.
Nyt Väinämöinen sai veneensä valmiiksi eikä tarvinnut siihen nauloja eikä kirvestä. Vene syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta.
107. Ilmarinen saapi Pohjan neidon.
(Kalevalan 18-25 runoissa.)
Väinämöinen pani haahden haljakkaan, kuvasi kokat kullalla ja purjehti kosiomatkalle Pohjolaan. Annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neiti, näki hänen purjehtivan, urkki häneltä toet totiset ja ilmoitti ne veljellensä Ilmariselle. Tämä kiirehti Väinämöisen jälkeen, tapasi hänet ja teki hänen kanssansa sellaisen sopimuksen, että Pohjolan neito saisi valita heistä, kumman tahtoisi.
Pohjolan isäntä, kuultuaan linnan hallin haukkuvan, panetti pihlajaisia puita takkaan ja sanoi: "Jos puista vuotaa verta, tulee sota, mutta jos vettä vuotaa, saamme elää rauhassa." Ei verta, eikä vettä, vaan mettä vuoti pyhästä pihlajapuusta. Kosiomiehet olivat terve tulleet, äiti koetti houkutella tytärtään menemään viisaalle ja rikkaalle Väinämöiselle eikä köyhälle Ilmariselle. Neito vastasi: "En mene osan hyvyydelle enkä miehen mielevyydelle; menen sille, joka on meille Sammon takonut, kirjokannen kalkutellut." Niin sai Ilmarinen neidon sydämen.
Mutta Pohjolan emäntä viekasteli. Morsian ei ollut vielä valmiina; hänen jalkansa oli vielä kesken kenkimistä. Sillä aikaa Ilmarisen tulisi kyntää kyinen pelto ilman auran nostamatta.
Ilmarinen kysyi apua morsiameltaan, ja tämä antoi hyviä neuvoja. Ilmarinen takoi itselleen kultaisen auran, rautaiset jalkineet, rautapaidan, rautakintaat ja kynti näin kyisen pellon. Sitten määrättiin hänelle toinen koetustyö: hänen piti tuoda Tuonen karhu ja suistaa Manalan susi, joka oli tappanut sata urosta. Tämäkin tehtävä onnistui; seppä teki neidon neuvon mukaan teräksiset suitset, ja ututyttö, Terhenetär, seuloi sumua kentälle. Mutta vielä pantiin hänelle kovin koetus: hänen piti pyytää suuri hauki Tuonelan joesta.
Ilmarinen takoi itselleen tulisen vaakalinnun ja laskeusi jokeen. Syntyi kauhea taistelu. Vetehinen, veden hirviö, tuli avuksi hauelle, jonka kita oli kolmen kosken verta, ja ilman kokon avutta se olisi varmaankin niellyt Ilmarisen. Mutta kokko painoi Vetehisen pohjemmaksi ja iski kyntensä hauen niskaan. Ylpeänä Ilmarinen vei hauen pään Pohjolaan. Nyt vihdoin Pohjolan emäntä suostui väkinäisesti häiden pitoon. Alla päin, pahoilla mielin purjehti Väinämöinen kotiinsa, varoittaen kaikkia vanhoja miehiä koskaan kilvoin neittä kosimasta nuorten urosten keralla.
Pohjolassa laitettiin suuret pidot. Karjalasta tuotiin tavattoman suuri härkä: sen pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä, ja pääskynen tarvitsi päivän lentääksensä sarvien väliä. Eipä uskaltanut kukaan teurastaa sellaista härkää; mutta mies musta merestä nousi, joka, alle maljan maata mahtui, alle seulan seisomahan, sillä oli kivestä hattu, kivestä kengät ja veitsi kultainen kädessä. Hän teurasti härän. Leipiä leivottiin, olutta pantiin, kun ensin oli saatu tietää oluen synty. Kun kaikki tämä oli tehty, lähetettiin pienoinen Pohjolan palkkapiika kutsumaan häävieraita, muun muassa sokeita ja rampoja, mutta etenkin vanhaa Väinämöistä. Lemminkäinen yksinään jätettiin häihin kutsumatta.
Vieraat tulivat ja heitä kestittiin parhaalla tavalla. Monta kaunista laulua laulettiin, ja Väinämöinen kiitti Luojan viisautta, joka muuttaa meren virrat mesiksi, suoloiksi meren somerot, lehdot laajat leipämaiksi. Sitten Ilmarinen vei morsiamen kotiinsa, heidät otettiin vastaan suurella kunnioituksella, ja he elivät kauan yhdessä onnellisina.
Kaikesta tästä on monta kaunista runoa. Toinen satu kertoo, kuinka Lemminkäinen suuttui, kun häntä ei kutsuttu häihin, ja kuinka hän kopeasti tuli Pohjolaan kostamaan tätä häpeätä, mutta kuinka hänen täytyi urheasti taisteltuaan välttää väkevämpäänsä. Tästä syntyi sitten pitkällinen sota.
108. Satu Kullervosta.