Ehtoja ei täytetty. Linnanväki ja monta kaupungin eloon jääneistä asukkaista vietiin vankeuteen. Kohta senjälkeen antautui Käkisalmi 14-päiväisen piirityksen jälkeen.
164. Napuen taistelu.
Minkätähden Suomi suurimmassa hädässä jätti vahvimman porttinsa avuttomaksi? Sellainen ei ollut kansan mieli: se tarttui aseihin kaukaisimmissakin seuduissa; kautta koko maamme kaikui huuto: "Viipuriin! Viipuriin!" Mutta kuningas oli määrännyt tänne kelvottoman sotapäällikön, jonka nimi oliLybecker. Hän halveksi talonpoikia, uuvutti sotaväkensä eikä ymmärtänyt johtaa kansaa, joka ei mitään mieluummin halunnut kuin puolustaa isänmaatansa. Kaikki kävi huonosti. Ja kuitenkin Suomen kansa oli jo satoja vuosia oppinut voittamaan. Jokainen mies oli sotilas, jokainen vaimo kertoi lapsilleen sankarisatuja. Mutta suurin osa maamme sotakelpoista nuorisoa vuodatti silloin vertansa Inkerinmaalla, Virossa, Liivinmaalla, Puolassa, Saksassa ja Venäjällä — kaikkialla paitsi ei omassa maassa, missä sen voimia enimmin olisi tarvittu. Kuningas käski, kansa totteli, onnettomuus tuli, ja nyt tämä urhoollinen kansa sai uudestaan oppia vanhaa kärsimisen taitoansa.
Viipurin valloitus vaikutti kaikkien sydämiin niinkuin tuulenvihuri, joka tempaa tuvan suulta oven. Kun mielet näin olivat murheen masentamat, tuli rutto maahamme. Syksyllä vuonna 1710 se kulkeutui Virosta laivassa Helsinkiin ja levisi aina Ouluun asti. Ilma oli tyyni, sumuinen ja terveydelle vahingollinen, aurinko kätki kasvonsa, ja viheriä lima peitti vedet. Ihmiset sairastuivat yht'äkkiä ja kuolivat kolmantena päivänä. Moneen taloon ei jäänyt yhtäkään ihmistä eloon. Turussa kuoli 6,000 asukkaasta 2,000, Helsingissä 1,185, Porvoossa 652. Oulun läänissä kuoli kokonaisia kyläkuntia sukupuuttoon. Useat pakenivat saaristoihin ja olivat siellä myöhään talveen. Kun aurinko taas jouluaamuna pilkahti paistamaan, heräsi murheellisten sydämessä uusi toivo. Siitä alkaen helpotti rutto ja taukosi kokonaan seuraavana keväänä.
Silloin oli taas sota käsissä. Kovaa kokenut kansa tarttui jälleen aseihin, hajoitetut rykmentit varustettiin uudestaan. Lybecker erotettiin päällikkyydestä; hänen sijaansa tuli vanha rehellinenNieroht, joka turhaan koetti valloittaa Viipuria takaisin. Hän kuoli pian, ja kuningas uskoi päällikkyyden jälleen Lybeckerille. Kaksi vuotta kului turhiin marssimisiin, häpeälliseen pakoon, ja nuoret sotamiehet itkivät harmista, kun eivät saaneet taistella. Kaukana pohjoisessa kävivät talonpojat molemmin puolin rajaa "sarkasotaa"; silloin ryöstettiin Kajaanin kaupunki. Venäläiset saapuivat jälleen v. 1713. He valloittivat Helsingin, Porvoon, pianpa Turunkin, vaan Lybecker ei tahtonut taistella. Mutta nyt rohkeni Ruotsin valtakunnanneuvosto tehdä kuninkaan tahtoa vastaan ja pani Lybeckerin viralta. Urhea kaarlelainenKaarle Armfeltsai päällikkyyden Suomessa.
Se oli silloin jo liian myöhäistä. Koko Suomi oli vihollisen käsissä, pakolaisia purjehti joukoittain Ruotsiin. Turun akatemia oli aivan autiona. Kuudentuhannen miehen kera Armfelt seisoi Pälkäneellä. Siellä venäläiset kulkivat hirsilautoilla Mallasveden poikki ja pakottivat kovan taistelun perästä suomalaisen sotajoukon vetäytymään pohjoiseen päin. Napuen kylän pelloille Isossakyrössä Armfelt pysähtyi odottamaan venäläisiä. Hänellä oli silloin 4,300 soturia ja 1,500 aseistettua talonpoikaa. Häntä vastaan samosi Venäjän paras sotapäällikkö, ruhtinasGalitzin, mukanaan 12,000 miestä, ja 19 päivänä helmikuuta v. 1714 oli Napuen eli Isonkyrön taistelu.
Suomen sotajoukko oli kolme päivää seisonut lumessa ja pakkasessa, molemmin puolin jäätynyttä Kyrönjokea. Kello 11 aamupäivällä venäläiset tulivat jäätä pitkin ja karkasivat suomalaisten kimppuun joen oikeanpuolisella rannalla, tuulen tupruttaessa tuiskulunta ja palavasta kylästä savua näille vasten silmiä. Kahdesti torjuttiin rynnäkkö, vihollisen rivit hajoitettiin, suomalaiset valtasivat kuusi tykkiä. Voitto näytti varmalta, kun kenraali de la Barre suomalaisten ratsumiesten kanssa yht'äkkiä lähti pakoon, joten ainoastaan Turun läänin ratsuväki jäi paikalle. Venäläisten rivit järjestyivät taas, suomalainen jalkaväki joutui umpisaarroksiin, ja sen kimppuun käytiin joka taholta; voitto muuttui veriseksi tappioksi. Talonpojat joutuivat epäjärjestykseen ja kaatuivat; sotamiehet asettuivat neliöön ja pitivät puoliaan kuolemaan asti. Useimmat upseerit ja 2,500 miestä kaatui, eräs aliupseeri komensi kolmen rykmentin jäännöksiä. Armfelt taisteli viimeisten joukossa ja murtautui läpi vihollisten Laihian metsään. Ruhtinas Galitzin oli menettänyt 3,000 miestä, ja kuitenkin hän puhui suomalaisten urhoollisuudesta kunnioittavasti. Kunnia oli pelastettu, mutta maa oli menetetty.
Seuraavana keväänä oli Kyrönjoki niin täynnä kuolleita, ettei sen vettä pitkään aikaan saattanut juoda. Meidän ajan viljavat peltovainiot joen rannoilla kätkevät kaatuneiden lahonneet luut.
165. Kajaanin linna ja kivekkäät.
Suomen viimeisen sotajoukon jäännökset vietiin Ruotsin rannikoita puolustamaan. Koko muu Suomi oli jäänyt viholliselle alttiiksi, paitsi pieniKajaanin linna, joka vielä kaksi vuotta piti puoliaan metsäin ja erämaiden takana. Sinne samosi venäläinen kenraali Tshekin 4,000 miestä mukanaan joulukuussa v. 1715 ja vaati linnan avaimia. MajuriJuhana Henrik Fieandtoli Kajaanin linnan päällikkönä. Hänellä oli 50 vanhaa, aikansa palvellutta, iän ja haavain murtamaa sotamiestä, mutta ne olivat kaarlelaisia, ja Fieandt antoi venäläisille epäävän vastauksen. Näiden täytyi ryhtyä piirittämään niskoittelevaa linnaa. Se ei ottanut oikein menestyäkseen ilman tykkejä. Sotatauti alkoi raivota huonosti varustetussa venäläisleirissä; 1,000 miestä kuoli kuukauden kuluessa. Heidän sijaansa tuli lisäväkeä 3,000 miestä, jotka toivat mukanaan tykkejä. Nyt koeteltiin kaarlelaisten miehuutta. Yöt päivät heidän täytyi muureilla valvoa. Ei ollut heillä ruokaa, ei puita; pakkanen yltyi niin kovaksi, että heidän sormensa kohmettuivat pyssyä pidellessä. Naiset ja lapset, jotka olivat paenneet linnan turviin, nääntyivät nälkään ja viluun. Sittenkin Fieandt tahtoi puolustautua; hän tahtoi ennen räjäyttää linnan ilmaan kuin antaa sen viholliselle. Mutta hän ei voinut olla kuulematta onnettomain rukouksia: hän antautui 24 päivänä helmikuuta v. 1716 sillä ehdolla, että saisi vapaan lähdön.
Kun Tshekin näki nuo harvalukuiset, nälän näännyttämät, paleltuneet sotilasvanhukset, jotka kaksi kuukautta olivat uhmanneet hänen koko voimaansa, oli hän vihoissaan surmauttaa heidät kaikki. Silloin yksi hänen eversteistään, Mannstein, riisui miekan vyöltään ja uhkasi luopua Venäjän palveluksesta. Kajaanin linnan puolustajat saivat jäädä henkiin, mutta heidät vietiin vankeina ja tyhjiksi ryöstettyinä naisten ja lasten kanssa Venäjän sisämaihin. Linnan kellareihin oli jäänyt 7 tynnyriä ruutia. Muutaman päivän kuluttua räjähti linna ilmaan, ei tiedetä miten, ja muurien jäännökset ovat paikallaan vielä tänäkin päivänä kuohuvan Ämmäkosken saaressa. Tämä linna rakennettiin vuonna 1607, Kaarle IX:n aikana, Koillis-Suomen suojaksi.
Sodan alussa olivat Inkerinmaan talonpojat tarttuneet aseihin ja tehneet partioretkiä Venäjän puolelle. Heidän päällikkönsäKivekästuli niin kuuluisaksi, että kansa nimitti sellaisia uskaliaita partiolaisiakivekkäiksi, joskus myöskinsisseiksi. Suomen talonpojat tarttuivat hekin aseihin ja kävivät sotaa omin päin. Kenraali Nieroht hankki heille aseita, sanoi heitä jalkarakuunoikseen ja nimittiTaneli Luukkoisenheidän majurikseen. Heillä oli myös kapteeneja ja luutnantteja, niiden joukossaPietari Longströmynnä muita. Joskus oli heitä 200 tahi 300 miestä yhdessä; usein oli 10, 20 tai 30 tällaista hurjapäistä, kaikissa vaivoissa ja vaaroissa karaistunutta talonpoikaissotilasta väijymässä teiden varsilla; he surmasivat kuljeksivia vihollisia, anastivat heidän kuormastovaununsa, polttivat heidän jyväaittansa tai yllättivät heidät öisin talonpoikaistaloissa. Näin kivekkäät tulivat vihollisen kauhuksi; mutta kun kansa kaikkialla oli heidän puolellaan, antoivat he myöskin aihetta julmiin hävityksiin. Venäläiset olivat siihen aikaan raakoja ja sodan villitsemiä. Kostaakseen kivekkäille he tekivät kaikenlaista väkivaltaa. He pitivät suomalaisia tavattoman jäykkäluontoisena kansana, joka piti hävittää, kun sitä ei saanut kukistetuksi.
166. Tapani Lövingin seikkailut.
Uskaliaimpia kivekkäitä oli Tapani Löving. Hän oli ollut kirjanpitäjänä ja kirjurina, kun hän vuonna 1710 joutui venäläisen partiojoukon vangiksi Karjalassa, mutta karkasi ja löi kasakan kuoliaaksi. Senjälkeen hän meni sotapalvelukseen, sai pienen joukon komennettavakseen ja oli osallisena lukemattomissa seikkailuissa. Ollen aina sukkela, neuvokas ja rohkea, hän alkoi pian käydä sotaa omin päinsä, joskus muutamia kumppaneita mukanaan. Löving kuljeskeli milloin minkinlaisessa valepuvussa maalla ja merellä, tiedustellakseen vihollisen asemaa ja antaakseen siitä tietoja kuninkaalle ja ruotsalaisille päälliköille. Hän oli venäläisten kanssa usein päivällä kovissa otteluissa; ilvehti tuntemattomana heidän kanssansa illalla; nukkui yön heidän kanssansa samalla lavitsalla; otti seuraavana aamuna heidän hevosensa ja aseensa, aluksensa ja saaliinsa; oli kaikkialla pelättynä, kaikkialla vainottuna ja kävi sotaansa 11 vuotta uskomattomien vaivain ja alituisen hengenvaaran alaisena. Hänen monista seikkailuistaan kerromme ainoastaan muutamia, semmoisina, kuin hän itse niitä on päiväkirjassaan kuvaillut.
"Vuonna 1713 komensi minut herra kenraalimajuri Armfelt polttamaan viholliselta Porvoon sillan, ja kun olin sillan korvassa, ampui vihollinen yht'äkkiä muutamilla sadoilla musketeilla niin, että maa allani savusi, mutta ei kuitenkaan saanut sattumaan. Sitten tuli juosten minua kohti sillalle ja tähtäsi minuun muuan mies, jota minä, ennättäen vähää ennen, ampua paukautin rintaan, ja hän osasi minua vasempaan korvaan. Kuitenkin paloi meidän puoleinen osa siltaa poroksi. Takaisin tultuani kohtasi minut herra majuri Gyllenström ja surkutteli. Sanoi myöskin lisäksi: 'Minkä nimen nyt annamme Lövingille, kun hän on menettänyt korvansa?' Minä vastasin: 'Menettänyt olen korvani, kuitenkin vain vasemman; mutta moni menettää tässä vielä henkensäkin.' Kiskaisin sitten pois korvalehden, joka riippui sivulla."
"Vuonna 1715… Kun heräsin eräässä tuvassa Ahvenanmaalla, tuli 3 miestä ovelle, ladatut pyssyt kädessä. Minä tempasin pistoolini, hyökkäsin sukkajalassa suoraan heidän päälleen ja ajoin heidät pois, sittenkuin he olivat laukaisseet pyssynsä, joita minä altapäin töykkäsin, niin että kuulat menivät kattoon. Sain silmilleni vain muutamia ruudinjyviä, joiden jälki pysyy hautaan asti. Toverini ja minä juoksimme jäälle, ja heti, kun olimme rannasta lähteneet, laskeutui meidän ja maan välille sanomattoman sakea sumu, mutta edessämme paistoi aurinko niinkuin kirkkaana kesäpäivänä. Jäljissämme tuli 40 venäläistä rakuunaa ja kasakkaa. Olimme eräällä saarella pimeään yöhön asti, käänsimme sitten kenkämme takaperin ja marssimme koko yön. Aamulla tuli tuulenvihuri ja peitti löyhällä lumella jälkemme. Tultuamme Skagön pohjoiselle niemekkeelle kohtasi meitä koko parvikunta venäläisiä; siinä pistettiin kumppani vierestäni kuoliaaksi. Minä hyppäsin korkealta vuorelta alas veteen, jota meri oli sinne heittänyt. Venäläiset eivät voineet minua saavuttaa eivätkä ampua; istuin vuoren rotkossa Kaikkivaltiaan turvissa, riisuin kengät jaloistani, sillä ne jäätyivät kokoon, ja puristelin jalkojani, jotteivät paleltuisi. Vuorella taitoin kuusenoksia alleni ja päälleni, makasin näin puolen yötä ja minua paleli niin, että henkeni ja ruumiini vapisi. Nousin ja kuljin Getan vuorelle kaksi runsasta peninkulmaa sukkasillani, kantaen jäätyneitä kenkiäni. Kun kohmejää koski jalkoihin kipeästi, täytyi kaatuessa käsin ja jaloin ottaa vastaan; joka askel tällä kahden peninkulman matkalla oli verellä merkitty. Maihin tultuani näin risumajan, johon talonpojat olivat vieneet tavaransa, mutta vihollinen oli ottanut kaikki. Sovittelin heiniä jalkaini peitteeksi ja löysin sieltä tyhjän, karkean säkin, jonka käärin ympärilleni, sekä heinäin alta leivän ja pienen rasian, puolillaan voita. Mieleeni tulivat kohta Danielin sanat jalopeurain luolassa: 'Herra, muistatko vielä minua?' Tulta tehdessäni tuli vihollinen ulkopuolelle. Minä astelin takaperin meren rantaan, kävelin viluissani edestakaisin vuoren juurella ja katselin jalkojani: ne olivat paleltuneen nauriin näköiset, valkeat aina polviin asti. Minun täytyi niitä hieroa lumella. Viimein tulin Finströmin pitäjään erään lesken luokse; oli 3 päivä maaliskuuta. Konttasin polvillani, hakkasin puita, muurasin takkaa, korjasin ovea, ikkunoita ja lattiata. Eukko huomasi minusta olevan apua, lupasi ruoan ja paransi jalkani. Hän oli kätkenyt lumikinokseen jauhoja, voita ja juustoa. Tulipa hänen karjansakin, jonka vihollinen oli vienyt, takaisin nuorat sarvissa. Niin suurta Jumalan ihmetyötä ei voi ikinä syntinen ihminen ymmärtää, joka ei ole ollut hädässä."
"V. 1717 kesäkuun 8 päivänä purjehdin Falsterbohun ja luin Tanskan, Englannin ja Venäjän laivastot, jotka olivat Kjögen lahdessa. Tänne pysähdyin, tein meriretkiä kesäkuun loppuun asti, otin 52 vankia, 3 alusta, täynnä viinejä ja ruokatavaroita, olin Tanskan laivaston keskellä ja Kööpenhaminan edustalla. Sain sitten kutsun tulla Kuninkaallisen Majesteetin (Kaarle XII:n) luokse, joka oli Lundissa. Hän tutki minulta kahdenkesken venäläisten mieslukua Suomessa ynnä muuta. Annettuani kaikkiin kysymyksiin alamaiset vastaukset tuli kreivi Liewen Hänen Majesteettinsa luokse. Tämä myös puhui muutamia sanoja minun hyväkseni, ja hänen Majesteettinsa lausui kahteen kertaan minulle tämän kiitoksen: 'Me näemme, ettei Löving ole pelkuri', — johon minä vastasin: 'Minä en koskaan pelkää, en Jumalan enkä kuninkaan, vielä vähemmän viholliseni edessä. Sillä minulla on armollinen Jumala ja oikeutta harrastava kuningas, joka palkitsee, jos teen pahoin tai hyvin. Vihollistani en pelkää, sillä pelko ei auta vähääkään.' — Sitten sain 100 tukaattia ja matkaa varten 50 plootua. Nousin katsomaan, kuinka Hänen Majesteettinsa kirjoitti; jolloin Hänen Majesteettinsa työnsi kaikki luotaan, taputti minua olalle ja sanoi: 'Rakas Lövingini, lähtekää huomenna ja toimittakaa kaikki hyvin, niin kuormat pian lähetetään Suomeen; pidämme teidät muistissa'…"
"Jumalan suurta, ihmeellistä armoa ja hyviä töitä, niin myös sitä onnea, jonka Hän on minulle suonut, en viimeiseen hengenvetooni unhota, vaan iloisella sydämellä sanon: Jumala olkoon suuresti kiitetty ja kunnioitettu! Sillä rukous on minun väkevyyteni, minun miekkani ja aseeni, joka minua suojelee hädän aikana. Jumala vahvistakoon minun uskoani viimeiseen loppuun asti! Amen."
Tapani Löving kuoli Porvoon pitäjässä 88 vuoden vanhana.
167. Isonvihan aika.
Ruhtinas Galitzin määrättiin valloitetun Suomen ylimmäksi päälliköksi. Hän oli ihmisrakas mies, joka rankaisi sotamiestensä väkivallantöitä ja koetti saada järjestystä maahan. Tämä ei ollut helppoa, kun niin monta pappia, tuomaria ja muuta virkamiestä oli paennut Ruotsiin. Mutta Etelä- ja Keski-Suomessa saatiin jonkinlainen hallinto toimeen; kansan täytyi vannoa uskollisuudenvala Venäjän tsaarille ja maksaa veroa Venäjän kruunulle. Etäiseen Pohjanmaahan ei ulottunut lempeän ruhtinaan valta; siellä jatkui sota kaikessa julmuudessaan.
Syksyllä v. 1714 laski Venäjän laivasto sotajoukkoja maihin pohjoispuolella Uuttakaarlepyytä. Silloin syntyi pako ja kansanvaellus, jolla ei ole vertaista. Kirkonkellot oli jo ennen kaivettu maahan tai upotettu jokiin ja järviin. Se, jolla oli hevonen ja rattaat, pani rattaille lapsensa ja kaikki, mitä kiireessä ennätti saada mukaansa, paetakseen pohjoista kohti. Tiet olivat täynnä loppumattomia pakolaisjoukkoja. Jos pyörä särkyi, ei ollut aikaa korjata vikaa; kaikki täytyi jättää siihen paikkaan. Jäljessä kulkevain huuto saattoi peloittaa satoja edellä-ajajia niin, että he viskasivat pois ruoat ja vaatteet, jättivät kaikki ja juoksivat metsään. Merellä nähtiin niin paljon pakenevia veneitä, että rannalla olevat pakolaiset luulivat niitä Venäjän laivastoksi ja taas viskasivat kaikki pois. Muutamia veneitä Venäjän laivasto veikin merelle; toisia veneitä meni Ruotsin kaupunkiin Uumajaan, mutta vihollinen seurasi jäljessä ja poltti veneet sekä kaupungin. Toiset taas etsivät turvapaikkaa Hailuodossa Oulun edustalla, mutta sinne tuli yöllä kasakoita ja ne surmasivat pakolaiset. Monin paikoin tekivät talonpojat vastarintaa, sijoittuivat maanteiden varsille ja ampuivat kuljeksivia vihollisia. Tästä lisääntyivät hirmuisuudet ja viheliäisyys. Murhat ja poltot raivosivat hillitsemättä. Useita kidutettiin kuoliaiksi tahi pakotettiin avojaloin juoksemaan lumessa kasakkain hevosten jäljessä. Kaupungit ryöstettiin, Pietarsaari poltettiin, Oulussa tehtiin kaikenlaisia ilkitöitä.
Rangaistaksensa vastustusta ja estääkseen hyökkäystä Pohjois-Ruotsista tsaari Pietari käski hävittää koko Pohjanmaan Kemiä myöten. Lumi ja umpitiet pelastivat pohjoispuolella Oulua olevan maan; mutta Liminka, Saloinen ja pohjoispuoli Pyhäjoen pitäjää olivat perin pohjin hävitetyt, kun Vaasassa asuvan venäläisen maaherranTiesenhausenintoimesta käsky peruutettiin. Vuonna 1714 hävitettiin Ahvenanmaa niin perinpohjin, että sen suuressa saaristossa seitsemään vuoteen ei tavattu ihmisasuntoa. Mutta Suomesta kävi se maine, että se saattoi asettaa parhaat sotamiehet. Sellaisia tsaari Pietari mielellään tahtoi saada palvelukseensa ja käski senvuoksi ottaa nuoria Suomen miehiä, missä näitä vain tavattiin, ja muodosti niistä sotajoukkoonsa kaksi rykmenttiä. Avarassa Venäjänmaassa oli myöskin autioita ja hävitettyjä seutuja. Sinne vietiin tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia Suomesta, paiskattiin hevosen selkään tai ajettiin joukoissa palvelemaan Venäjän herrain maatiloilla. Limingasta yksin oli 124 henkeä surmattu ja 454 viety vankeuteen. Venäläisvallan viimeisinä vuosina saatiin jonkinlainen hallitus Pohjanmaallakin toimeen, ja arvokkaampain talonpoikain täytyi kerätä veroja Venäjän kruunulle.
Siihen aikaan oli puolet Suomea erämaana, jossa kylät olivat tuhkana, pellot kylvämättä, karjat ja hevoset ryöstetyt, kalanpyydykset hävitetyt, sudet lukuisammat ja rohkeammat kuin ne köyhät pakolaiset, jotka milloin missäkin olivat etsineet metsissä turvaa. Suolasta oli niin suuri puute, että sitä myytiin lusikoittain, ja kun se kokonaan loppui, koottiin merivettä tuoppiin tai keitettiin sitä siksi, kunnes vesi haihtui, jotta saataisiin vähänkin suolaa. Kaikenlainen hätä rasitti maatamme yhtä haavaa: sota, tulipalot, pakkanen, nälkä, taudit, pedot, pako, epätoivo, henkinen pimeys ja tapojen raakuus. Ja tämä "Ison vihan aika" on jättänyt jälkipolviin niin kauhistuttavan muiston, että myöhemmin, kun tahdottiin sen kauhuja osoittaa, sanottiin: "Oli niin pimeä, ettei nähty aurinkoa keskellä päivää". Toiset sanoivat: "Oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa."
Niin, totisesti oli Suomi silloin autio, hävitetty maa, koko maailman hylkäämä, ja sen kansa oli kuoleman kanssa kamppaileva kansa, niin maahan masennettu, ettei luultu sen enää koskaan siitä virkoavan. Esi-isämme saattoivat silloin sanoa niinkuin kuningas David 141:sessä psalmissa: "Niinkuin maata kynnetään ja kuokitaan, niin hajoitetaan luumme tuonelan kuilun partaalle. Niin, sinuun, Herra, minun silmäni katsovat, sinuun minä turvaan. Älä anna sieluni kuiviin juosta!" Ja taas he saattoivat sanoa, niinkuin 138:nnessa psalmissa sanotaan: "Vaikka minä vaellankin ahdingon kautta, sinä minut hengissä pidät; sinä ojennat kätesi vihollisteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi pelastaa minut."
Niin ajatteli Suomenkin kansa tässä suurimmassa hädässään, ja senvuoksi se jäi henkiin. Mutta se kansa, joka on sellaisia koetuksia kestänyt ja kuitenkin elää ja taas on kohonnut ja taas kukoistaa, — sellainen kansa on totisesti Jumalan valitsema välikappale täyttämään hänen tahtoansa maan päällä. Sellainen kansa ei saata kuolla, ennenkuin se on tehtävänsä suorittanut.
168. Kuningas Kaarle XII:n muisto.
Pultavan taistelun jälkeen kuningas Kaarle oleskeli viisi vuotta pakolaisena uskottomien turkkilaisten luona, taivuttaakseen heitä sotaan Venäjää vastaan. Siellä hän taas tuli kuuluisaksi urhoollisuudestaan, kun turkkilaiset tahtoivat hänet karkoittaa hänen asunnostaan Benderistä; mutta huonosti kuningas saattoi hallita valtakuntaansa lähettämällä kirjeitä ja kuriireja 200 peninkulman päästä. Huonosti onnistui turkkilaisten sota Venäjää vastaan. Silloin kuningas ratsasti taas valtakuntaansa, ja kaikki odottivat parempia aikoja. Mutta sotajoukkojen Jumala oli hylännyt kuninkaan, kuten tämä oli hylännyt kansansa. Voitto ei enää seurannutkaan hänen sotalippujaan; vuosi vuodelta hänen valtakuntansa vaipui yhä suurempaan köyhyyteen ja ahdinkoon. Urhoollisena niin kovan kuin hyvänkin onnen päivinä hän soti vieläkin väistymättä, vaikka joka suunnalta vihollisten ympäröimänä. Aikana, jolloin Suomi kamppaili kuoleman kanssa, kuningas Kaarle tahtoi valloittaa Norjan, ja siellä hänet kaatoi eräänä pimeänä talviyönä lopulla vuotta 1718 Fredrikstenin linnasta ammuttu luoti. Samana talvena tuhoutui suurin osa Suomen viimeistä armeijaa, jonka kuningas oli lähettänyt Kaarle Armfeltin johdolla valloittamaan Keski-Norjaa. Suomalaisten täytyi palata takaisin, ja uudenvuoden yönä heidät yllätti yhtäkkiä tuntureilla lumimyrsky, jossa 600 miestä paleltui kuoliaiksi ja monet joutuivat raajarikoiksi, kun olivat palelluttaneet kätensä ja jalkansa.
Kuningas Kaarle oli verraton sotasankari: ruotsalainen urhoollisuudessa, suomalainen kestävyydessä, niin että hänestä on sanottu: "ei väistyä hän voinut, vain kaatua hän voi". Ei yksikään kuningas ole ensin koroittanut valtakuntaansa suurempaan kunniaan ja sitten syössyt sitä syvempään häviöön. Mutta jälkipolvet unhottivat hänen virheensä ja muistivat vain hänen hyvät puolensa. Ruotsalaiset unhottivat kärsimyksensä ja kadotetun valtansa ja ylistivät ihailtua sankariansa. Eivätkä suomalaisetkaan tahtoneet uskoa, että kuningas Kaarle oli heidät suurimmassa hädässä hylännyt. Hänen urotyönsä kulkivat satuina vanhojen ja nuorien kesken. Niin kauan kuin yksikin Kaarle XII:n sotilaista Suomessa eli, otti hän kunnioittaen hatun päästään joka kerta, kun hän kuuli kuninkaan nimen mainittavan. Harmaapäisestä Suomen kaarlelaisesta onkin piispa Franzén sepittänyt kauniin laulun, josta tähän liitämme suomennettuina muutamia säkeistöjä.
Vanha soturi.
Saimaassa saar' on, maille sen muut ani harvoin kulkee kuin lokit aavan myrskyisen, mi syliinsä sen sulkee. Sen niemell' yhä törröttää petäjä käyrä, sammalpää.
Siin' istui alla petäjän mies muinaisaikalainen, soturin hattu päässähän ja parta hopeainen, sininen takki, taljavyö: ei nykyaikaista se työ.
[Taljavyö: hirvennahasta valmistettu.]
Tien kyynel oli kyntänyt kasvoihin kuihtuneisiin, ja illan viima koski nyt hiuksiin harvenneisiin; hymyillen milloin taivaaseen hän katsoi, milloin syvyyteen.
Jok' ehtoo monet vuodet hän siin' istui pimennossa samainen puku yllähän ja samass' asennossa; kuin haamu muinaismaailman hän silmiss' oli katsojan.
"Mies Kaarlen olen viimeinen —" näin katseell' uljahalla hän nousi, korkeeks' kohoten — "viimeinen ilman alla, mi Kaarlen näin." Tuon nimen vaan kun lausui, nosti hattuaan.
"Mun kaltaiseni hälläkin vyö, nuttu oli yhä. Mutt' tulessa kun oltihin, hän sankar' oli kyllä, suur' voitettuna, voittaissaan, mutt' suurin kenties kuollessaan…"
"Koht' olen satavuotinen, mutt' tyynnä istun tässä; ma isänmaani jälkehen en viihtyis' elämässä." — Näin lausui; siitä päivinpä ei häntä enää nähtynä.
Kertomuksia Suomen uudemmalta ajalta.
169. Uudenkaupungin rauha ja vapauden aika.
Sittenkuin Ruotsin ja Venäjän edustajat kauan olivat neuvotelleet ja Venäjän laivasto hävittänyt Ruotsin rannikkoa, tehtiin vihdoin näiden molempain valtain kesken toivotturauha Uudessakaupungissa30 päivänä elokuuta v. 1721. Ehdot olivat Ruotsin valtakunnalle kovat. Sen täytyi luovuttaa Venäjälle kauniita hedelmällisiä maita: Viro, Liivinmaa, Inkerinmaa, Viipurin kaupunki ja suurin osa Viipurin lääniä sekä eteläosa Käkisalmen lääniä ynnä Laatokan rannikko. Venäläiset luopuivat vielä samana syksynä muusta Suomesta, joka edelleen jäi Ruotsin vallan alaiseksi, ja maksoivat Ruotsille määrätyn rahasumman. Eräs suomalainen mies, kreivi Lillienstedt, papinpoika Porista, sai surullisen tehtävän Ruotsin edustajana allekirjoituksellaan vahvistaa isänmaansa silpomisen.
Uudenkaupungin rauhansopimuksen johdosta siirtyi ylivalta pohjoismailla Ruotsilta Venäjälle, joka tästä ajasta alkaen oli mahtavimpia valtakuntia ja arvonimeltään keisarikunta. Suomi, joka oli kadottanut esimuurinsa, Inkerinmaan, ja osan alueestaan, jäi nyt itse vain Ruotsin kilveksi Venäjän kasvavaa voimaa vastaan. Täällä ei ollut enää turvallisuudesta takeita, kun Viipuri oli venäläisten vallassa ja heidän uusi pääkaupunkinsa Pietari oli aivan likellä maamme rajaa. Eivätkä suomalaisetkaan enää luottaneet Ruotsin apuun, kun he Ison vihan aikana olivat jääneet niin kokonaan oman onnensa nojaan ja Ruotsin valta oli nyt Venäjän rinnalla niin vähäpätöinen, Senvuoksi jo moni aavisti, että koko Suomi ennemmin tai myöhemmin oli tuleva Venäjään yhdistetyksi. Kummallinen epävarmuus vallitsi. Kaikki tahtoivat uskollisesti pysyä vanhassa liitossaan Ruotsin kanssa, mutta kukaan ei tietänyt, kuinka kauan se vielä saattaisi kestää. Ja niin joutui Suomen kansa enemmän kuin ennen ajattelemaan itseänsä ja kuinka se voisi itsekseen menestyä. Tähän asti oli kansamme ollut ruotsalaisten opissa, ja paljon oli sillä vielä oppimista; mutta Uudenkaupungin rauhansopimuksen jälkeen alkoi ikäänkuin uusi oppijakso, jossa oppilas kasvoi suuremmaksi ja oppi ajattelemaan omin päin. Sitä ei heti huomattu, mutta myöhemmin se selveni enemmän. Uuden ajan aatteet alkoivat hiljalleen kypsyä. Suomi oli onnettomuudestaan paljon oppinut, ja kansan mieli oli vuoden 1721 jälkeen toinen kuin sitä ennen.
Ruotsi oli onnettomuudesta uuvuksissa, aivan kyllästynyt sotiin ja kuninkaan yksinvaltaan. Tuskin oli tuo pelätty sankari kuollut, kun jo kaikki tahtoivat vapaampaa hallitusmuotoa. Kaarle XII oli kuollut naimatonna. Hänen jälkeensä tuli hänen sisarensaUlrika EleonoraRuotsin hallitsevaksi kuningattareksi. Viimeksimainittu jätti kruunun puolisollensa HesseninFredrikille, ja tämä tuli kuninkaaksi ottaen nimenFredrik I. Molempain täytyi kuitenkin ensin allekirjoittaa ja valallaan vahvistaa uusi hallitusmuoto. Kaikki valta oli tästä lähtien oleva kansaa edustavienvaltiosäätyjeneli valtakunnan neljän säädyn edusmiesten käsissä. Säätyjen oli määrä joka kolmas vuosi kokoontua valtiopäiville, säätää lakeja, määrätä sodasta ja rauhasta sekä valtakunnan hallituksesta. Valtakunnanneuvosto oli säätyjen asettama ja pani niiden päätökset täytäntöön. Kaikki asetukset oli annettava kuninkaan nimessä, ja hänen oli ne allekirjoitettava, mutta ei oman tahtonsa, vaan neuvoston ja valtiosäätyjen tahdon mukaan. Hänellä oli kuninkaan arvo, mutta ei valtaa; hän oli nimenä ja kilpenä, jonka takana vapaa kansa hallitsi valtakuntaa. Sellaista hallitusmuotoa on muissa maissa nimitettytasavallaksieli kansanhallitukseksi. Mutta Ruotsia ja Suomea sanottiin edelleen kuningaskunnaksi, koska kansa oli siihen tottunut ja pelkäsi herrain valtaa. Kaikki, paitsi kuningas, iloitsivat alussa saavutetusta vapaudesta, ja senvuoksi nimitettiin tätä aikaavapaudenajaksi.
170. Arvid Horn ja Suomen toipuminen.
Suurten onnettomuuksien aikana tapahtuu usein että Jumala valitsee voimallisia välikappaleita elvyttämään masennettuja kansoja ja alakuloisia miehiä. Sellainen voimallinen Jumalan välikappale oliArvid Horn, suurin ja etevin valtiomies, minkä Suomi siihen asti oli synnyttänyt.
Hän oli syntynyt Vuorentaan kartanossa Halikon pitäjässä vuonna 1663 ja oli samaa mainiota Kankaisten Hornien aatelissukua kuin kuuluisat sotapäälliköt Eevert ja Kustaa Horn. Hän aloitti uransa köyhänä ylioppilaana Turussa, meni sitten sotapalvelukseen ja taisteli vieraassa maassa turkkilaisia vastaan. Vuonna 1696 Horn oli Upsalassa, ja silloin tapahtui, että leskikuningattaren hevoset pillastuivat laukkaamaan linnan mäkeä alas. Kuningas Kaarle XI huusi: "Eikö kukaan voi pelastaa kuningatarta?" Silloin ratsasti Horn semmoisella vauhdilla hevosia vastaan, että ne kaatuivat ja hänen oma hevosensa samoin, mutta kuningatar oli pelastettu. Siitä päivästä alkoi hänen onnensa. Hän sai päällikkyyden, vuodatti vertansa Kaarle XII:n ensimmäisissä voitollisissa taisteluissa, ollen hänen urhoollisimpia henkivartijoitaan. Kun Puolan kuningas erotettiin hallituksesta ja uusi kuningas kruunattiin, oli Horn, kuten ennen hänen maanmiehensä Arvid Wittenberg, Puolan pääkaupungin päällikkönä. Mutta hän ei hyväksynyt Puolan sotaa, sai luvan palata Ruotsiin ja tuli siellä valtakunnanneuvoston etevimmäksi mieheksi. Hänellä oli raskas ja epäkiitollinen tehtävä näinä kovina aikoina, jolloin kuningas Kaarle oli kaukana poissa ja kaikki oli sekasorrossa. Hän auttoi monta onnetonta suomalaista pakolaista Ruotsissa; hän keksi neuvon, kun useimmat luulivat Ruotsin valtakunnan olevan auttamattomasti hukassa. Hän ei pelännyt kuninkaan epäsuosiota eikä vihamiestensä parjauksia, kun vain saattoi tämän valtakunnan pelastaa perikadosta. Horn etupäässä sai kuninkaan kuoleman jälkeen toimeen vapaan hallitusmuodon; sitten hän oli myöskin Ruotsin valtakunnan hallituksen johtavana miehenä lähes 19 vuotta. Silloin tehtiin rauha kaikkien vihollisten kanssa. Valtakunta voimistui jälleen, kaikki sekasorto korjattiin, velat maksettiin, varallisuus palautui, ja Ruotsin valtakunnan parannettu laki hyväksyttiin Hornin hallitessa vuonna 1734. Tämä 1734 vuoden laki julkaistiin v. 1759 myöskin suomennoksena ja on näistä ajoista asti suojellut kaikkien kansalaistemme vapautta ja oikeutta.
Tähän aikaan kohosi Suomi ikäänkuin tuhasta. Jo syksyllä v. 1721 alkoivat pakolaiset palata Ruotsista, huolimatta meren myrskyistä, joihin moni hukkui. Talvella, keväällä ja kesällä v. 1722 olivat tiet täynnä tällaisia palaavia pakolaisia ja Venäjältä vapautettuja vankeja, jotka suurissa joukoissa, hädän- ja huolenalaisina, etsivät entisiä kotejaan hävitetyssä, mutta aina rakkaassa ja ikävöidyssä isänmaassaan. Tiet olivat rappiolla, sillat poissa, ei ollut hevosia, ei ruokavaroja, autiota oli kaikkialla. Kun nämä pakolaiset löysivät entisen talonsa tai kylänsä paikan, olivat huoneet poltettuina, paljaiksi ryöstettyinä tai ikkunattomina ja katottomina, kaivo mullalla täytettynä, pellot metsittyneinä, linnut olivat tehneet pesänsä hoidottomaksi, autioksi jääneeseen kirkkoon. Lapset kyselivät turhaan vanhempiaan ja vanhemmat lapsiaan. Kukaan ei tietänyt heidän kohtaloansa; ani harvoin löydettiin joku, jonka luultiin iäksi päiviksi kadonneen. Ja kuitenkin itkivät nämä köyhät pakolaiset ilokyyneleitä, kun taas astuivat rakkaan kotiseutunsa maalle. He alkoivat uusin voimin jälleen rakentaa tupaa, raivata niittyä, kuokkia peltoa ja kulkea pitkiä matkoja hankkiakseen itselleen hevosen tai lehmän. Ruotsin hallitus heitä auttoi, myönsi verovapautta määrävuosiksi ja lähetti tänne taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa ja esittämään keinoja sen parantamiseksi.
Niin suuri hävitys ei ollut hetkessä korjattu. Se kävi hitaasti ja kysyi paljon vaivaa, paljon kärsivällisyyttä, paljon kieltäymystä. Ensimmäiset viljat vei kato; usein pedot repivät vasta hankitun karjan. Moni näki palatessaan talonsa uusien asukkaiden hallussa, ja kauan kesti, ennenkuin järjestys ja laki, Jumalan sanan saarnaaminen ja koulujen opetus jälleen saatiin kuntoon. Mutta eteenpäin kuitenkin mentiin, toivo ja luottamus huojensi kaikkia kärsimyksiä. Turun akatemia aloitti taas toimintansa, ja viisi tai kuusi vuotta rauhanteon jälkeen alkoi hävitetty maamme jälleen kukoistaa.
Kun sota oli riistänyt kaikki nuoremmat miehet, oli alussa maamme väestönä enimmiten ukkoja, naisia ja lapsia. Vähitellen lapset kasvoivat, naivat varhain ja alkoivat autiotiloja viljellä. Jumala on luontoon pannut voiman, joka ikäänkuin kiirehtii korvaamaan suuria hävityksiä. Joka perhekunnassa oli siihen aikaan ihmeellisen suuri joukko lapsia. Ja näin väkiluku lisääntyi nopeasti, niin että miespolven kuluttua maassamme taas oli yhtä monta asukasta kuin ennen Isoa vihaa.
Antakaa Herralle Jumalallenne kunnia, ennenkuin hän antaa pimeyden tulla, ja ennenkuin jalkanne loukkaantuvat pimeihin vuoriin. Jerem. 13: 16.
Ihmeellisin teoin sinä vastaat vanhurskaudessasi, sinä Jumala, pelastuksemme, maan äärten kaikkien sekä kaukaisen meren turva. Ps. 65: 6
Jotka kyynelin kylvävät, he riemuiten niittävät kerran. He itkien lähtevät, siementä vieden, he riemuiten palaavat, lyhteitä tuoden. Ps. 126:5, 6.
171. Lappeenrannan taistelu.
Arvid Horn piti jumalanpelkoa kaiken viisauden alkuna eikä antanut ylhäistenkään vieraiden estää itseänsä pitämästä joka aamu ja ilta rukouksia talon väkensä kanssa. Siunaus seurasikin koko hänen hallitustaan, niin että Ruotsin valtakunta silloin kokosi uusia voimia ja nautti virkistävää lepoa rauhan hiljaisuudessa.
Mutta sen ajan ruotsalaiset olivat sodan kasvattamia eivätkä voineet unhottaa valtakuntansa menetettyä mahtia. Nousi nuorempi sukupolvi, joka muisteli vain kaarleiaisten voittoja, mutta oli unhottanut niiden tappiot. Näin syntyi vastapuolue, jolle Hornin rauhallinen hallitus ei ollut mieleen ja joka nimitti itseänsähatuiksi, sillä hattua pidettiin vapaiden ja urhoollisten miesten tuntomerkkinä. Sitävastoin sanottiin Hornia ja rauhan kannattajia erotukseksi hatuistamyssyiksi, mikä oli olevinaan herjausnimitys. Nämä kaksi puoluetta, hatut ja myssyt, alkoivat nyt valtiopäivillä kiistellä vallasta. Ja useimmat suomalaiset olivat myssyjä, koska hyvin ymmärsivät, että jos uusi sota täällä syttyisi, niin Suomi saisi enimmin vertaan vuodattaa ja ehkä kokonaan joutuisi Venäjän haltuun.
Tukholman valtiopäivillä v. 1738 sai hattujen puolue voiton ja asetti hallitukseen omia miehiään. Kukaan ei uskaltanut julkisesti syyttää vanhaa Hornia; mutta hän oli kyllästynyt valtaan ja ihmisten kiittämättömyyteen; hän pyysi vapaaehtoisesti eron viroistaan ja muutti maakartanoonsa. Siellä päättyi vähän aikaa senjälkeen hänen kunniakas elämänsä, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän, kuten Kustaa Vaasa, oli vastaanottanut sortuneen, ahdistetun ja varattoman valtakunnan hallituksen, mutta jättänyt maan seuraajilleen vapaana ja kukoistavana.
Sangen pian Suomen ja Ruotsin kansat oppivat kaipaamaan Hornin viisasta hallitusta. Pietari Suuren lähin suku oli syösty Venäjän valtaistuimelta, ja venäläiset olivat tyytymättömät nähdessään vierasten hallitsevan heidän valtakuntaansa. Tätä tyytymättömyyttä tahtoi Ruotsin hattuhallitus käyttää hyväkseen ja lupasi asettaa valtaistuimelle Pietarin tyttärenElisabetinsiinä toivossa, että hän palkkioksi sellaisesta avusta antaisi takaisin ne maakunnat, jotka Ruotsi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt. Suomeen lähetettiin siis sotajoukko, jonka oli määrä marssia Pietariin Elisabetia auttamaan. Mutta Elisabet pääsi valtaistuimelle ilman ruotsalaisten apua eikä ollut ollenkaan taipuvainen antamaan mitään maakuntia takaisin.
Vähäisen pelotuksen sijaan, jota hatut olivat aikoneet, syntyi v. 1741 tuima sota.
Saimaan etelärannalla on kauniilla paikalla pieni Lappeenrannan kaupunki, ja siinä oli eräällä niemellä linnoituksia. Ennenkuin Ruotsin sotajoukko oli Suomessa saatu kuntoon, hyökkäsi 11,000 miehen suuruinen venäläinen armeija Viipurista Lappeenrantaan, jossa syntyi taistelu 23 päivänä elokuuta v. 1741. Kenraali Wrangel oli kiiruhtanut linnoituksen avuksi ja asetti 4,000 ruotsalaista ja suomalaista poikkipuolin niemen kannasta. Venäläiset ryntäsivät ruotsalaisten oikealla sivustalla olevaa kukkulaa vastaan, mutta heidät työnnettiin takaisin. Ruotsalaiset juoksivat heidän jäljessään rinnettä alas, mutta joutuivat vangeiksi. Osa ruotsalaisten vasempaa sivustaa siinä olevain suomalaisten kanssa lähti pelkurimaisesti pakoon. Toiset pitivät puoliaan isäin urhoollisuudella, mutta heidät voitettiin. Viholliset tunkeutuivat pakenevien jäljessä linnaan. Täällä syntyi ankara taistelu; kuolleita oli kaduilla kasoittain. Lappeenranta valloitettiin, ryöstettiin ja poltettiin, mutta venäläinen armeija palasi takaisin Viipuriin. Enemmän kuin 2,500 kuollutta oli sotatanterella, niiden joukossa 1,200 ruotsalaista ja suomalaista; 1,000 miestä otettiin vangiksi. Seuraavana päivänä tuli kenraali Buddenbrock 5,000 miehen kanssa Lappeenrantaa auttamaan, mutta liian myöhään.
Näin huonosti alkoi tämä sota, ja vielä huonommin sitä jatkettiin, jopa niinkin kurjasti, että jokainen rehellinen mies sitä häpesi. Useat olivat tyytymättömiä, kaikki eripuraisia, valmistukset huonot, sotapäällikköLewenhauptepäröivä ja heikko. Toinen odotti toistaan ja syytti toistaan; talvi kului, monta tuhatta kuoli sotaruttoon, ja Lewenhaupt hieroi sovintoa keisarinna Elisabetin kanssa. Kevään tullessa Elisabet tarjosi Suomelle Venäjän turvissa itsenäisyyden, ja sitten hän lähetti venäläisen sotajoukon Haminaa vastaan. Silloin Lewenhaupt poltatti Haminan ynnä siellä olevat kruunun varastot ja peräytyi länteen päin, jättäen ilman taistelua toisen vahvan aseman toisensa perästä. Ruotsin laivasto ja maa-armeija juoksivat kilpaa, kumpi ennen ehtisi pakoon. Vihdoin, kun suomalaisia sotilaita oli joukoittain karannut, tuli sotajoukko Helsinkiin, ja siellä sen piirittivät venäläiset, jotka ennen olivat ennättäneet Turuntielle länsipuolelle Helsingin kaupunkia. Nyt täytyi 16,000 ruotsalaisen ja suomalaisen heittää aseensa 22,000 venäläiselle. Suomalaiset saivat palata kotiseuduilleen, ruotsalaiset lähetettiin meritse Ruotsiin. Venäläiset ottivat kaikki sotavarastot ja saivat pian haltuunsa koko Suomen, jonka täytyi vannoa uskollisuudenvala keisarinna Elisabetille.
Tämän sodan aikana, jota sanottiin "Pikku vihaksi", kärsi Suomi tosin paljon vahinkoa, mutta sitä ei hävitetty autioksi. Venäläiset säästivät maatamme, sillä he aikoivat pitää sen omanaan ja asettivat tänne nuhteettoman hallituksen. Mutta seuraavana vuonna, kun Ruotsin valtiopäivillä valittiin uusi, keisarinnan mielen mukainen perintöruhtinas, antoi hän takaisin suurimman osan maatamme, paitsi Savonlinnan, Lappeenrannan ja Haminan linnoituksia alueineen sekä pientä kolkkaa itäisestä Uudestamaasta. Kun rauha tehtiin Turussa v. 1743, tuli Kymijoki Venäjän ja Ruotsin valtakuntain rajaksi.
Näin sota päättyi häpeään ja vahinkoon. Saipa hattujen hallitus sen lisäksi vielä nöyrtyä siksi paljon, että sen täytyi kutsua venäläinen sotajoukko Ruotsin avuksi tanskalaisia vastaan. Peläten vihastunutta kansaa hatut silloin koettivat ajaa kaiken syyn onnettomien sotapäällikköjensä niskoille. Kenraalit Lewenhaupt ja Buddenbrock pantiin syytteeseen, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Tukholman edustalla.
172. Hyödyn aikakausi.
Nyt käsitti jokainen, että Ruotsin samoin kuin Suomenkin sotaisen suuruuden aika oli lopussa. Sotaisan mielen ja sotaiset muistot veivät viimeiset jäljellä olevat kaarlelaiset mukanansa hautaan. Nyt käytiin vain sana- ja kynäsotaa, varsinkin puolueiden taistellessa valtiopäivillä. Horn ja hänen myssynsä olivat jo alkaneet, kuten itse sanoivat, "valloittaa takaisin valtakunnan menetetyt maakunnat sen omassa piirissä", s.o., he tahtoivat tästä lähin perustaa valtakunnan voiman lisääntyvään viljelykseen ja karttuvaan varallisuuteen. Hattujen täytyi ryhtyä samanlaisiin rauhallisiin valloituksiin. Ja näin ajan vallitseva henki suuntautui etupäässä kaikenlaisiin hyödyllisiin parannuksiin, jonka vuoksi tätä aikakautta on nimitetty "hyödyn aikakaudeksi".
Ruotsin hallitus oli ollut varsin hyväntahtoinen Suomea kohtaan, joka olikin valtakunnan kilpenä itää vastaan ja asetti niin urhoollisia sotamiehiä. Mutta Ruotsi oli ruotsalaisille rakkain, ja siitä johtui, että rauhan aikana parannuksia toimeenpantaessa Suomesta ei pidetty huolta. Suomen valtiopäivämiehet olivat nyt kaikki yksimieliset ja vaativat tällaisia parannuksia omallekin maallensa. Heidän oikeutettuja toivomuksiansa täytettiinkin. Tänne lähetettiin taas taitavia miehiä tutkimaan maamme tilaa. Sodasta kärsineet saivat verojen huojennusta. Lainajyvästöjä perustettiin, 20 maanmittaria lähetettiin tänne isoajakoa toimittamaan. Koskia ruvettiin perkaamaan, soita ojittamaan, vuorimalmeja etsimään ja rautatehtaita rakentamaan. Koetettiin tuoda maahan hyödyllisiä ulkomaan kasveja ja perustettiin senvuoksi taimitarha Turun lähelle. Akatemiaan asetettiin erityinen opettaja kaikkia maatalouteen kuuluvia asioita varten. Apteekkeja ja sairaaloita perustettiin; ensimmäistä kertaa asetettiin nyt oppinut lääkäri jokaiseen lääniin. Kauppaa ja meriliikettä oli mieli parantaa; mutta vaikea oli päästä siitä vanhasta harhaluulosta, että hallituksen muka tuli ryhtyä kaikkeen ja ohjata vapaata kauppaa pakkokeinoilla. Vasta monien ja pitkien riitojen jälkeen saivat entistä useammat Suomen merikaupungit vihdoinkin v. 1765 tapulioikeuden eli vapauden lähettää laivansa sinne, missä kauppa parhaiten kannatti; mutta toiset saivat purjehtia ainoastaan Itämerellä ja toiset muihin valtakunnan satamiin. Tästä ajasta alkaen lisääntyi maamme laivaliikenne.
V. 1749 pantiin pappien muistiinpanojen perusteella alkuun ensimmäinenväenlasku, ja silloin oli Ruotsin Suomessa 420,000 asukasta eli neljäs osa valtakunnan väestöstä. Siihen asti olivat kaikki käyttäneet vanhaa ajanlukua, joka vähitellen oli jäänyt 11 päivää jälkeen vuoden todellisesta ajasta. Mutta v. 1753 jätettiin helmikuusta 11 päivää pois, niin että hypättiin 17 päivästä helmikuuta 1 päivään maaliskuuta. Ja täten pantiin käytäntöön uusi, oikeampi ajanluku eliuusi luku. Venäjällä käytetään kuitenkin edelleen vielä vanhaa lukua eli ajanlaskua, joka on 13 päivää jäljessä tätä todellista aikaa.
Hyödyn-aikakaudella syntyi Ruotsissa mainioita tiedemiehiä, runoilijoita ja taideniekkoja. Suomi kulki hitaasti perässä. Niinkuin se ennen oli Ruotsin valtakunnan puolesta uhrannut vertaan ja sotilaitaan, niin se alkoi nyt yhä enemmän valtiomiehillä, lainsäätäjillä ja taitavilla virkamiehillä hyödyttää tätä valtakuntaa. Tieteet alkoivat kukoistaa Turun akatemiassa. Siellä painettiin nyt monta kirjaa ja oppineitten tutkimusta historian, luonnontieteen ja maatalouden alalta. V. 1766 valtiosäädyt säätivät perustuslainpainovapaudenturvaksi, joten sananvalta — joka lähinnä omantunnon vapautta, on ihmisen kalleimpia oikeuksia — turvattiin jokaiselle, kun hän vain otti oikeustossa vastatakseen, jos oli rikkonut.
Myssyt ne saivat toimeen tapulioikeuden laajennuksen ja painovapauden, joita hatut olivat kovin pelänneet. Hatut olivat taas aloittaneet mielettömän sodan, tällä kertaa Preussia vastaan, ja kun sota kävi huonosti, pääsivät myssyt voitolle. Tästä n.s. "Pommerinsodasta", joka päättyi v. 1762, oli kuitenkin se hyöty, että suomalaiset sotamiehet kotiin palatessaan toivatperunoitalaukuissaan mukanaan; ja siitä ajasta alkaen ruvettiin vähitellen perunoita viljelemään nauriiden sijasta, jotka siihen saakka olivat olleet yleisiä. Samaan aikaan alkoi kahvi ja tee tulla käytäntöön meidän maassamme.
Maamme asema Venäjään nähden oli epävarma ja vaaranalainen. Paitsi sitä aluetta, jonka Suomi oli Uudenkaupungin rauhansopimuksessa menettänyt, se oli nyt menettänyt myöskin osan Savoa, jonka jakoi kahden valtakunnan kesken kartalle mielivaltaisesti merkitty raja, kulkien kyläin ja tilusten poikki, niin että toinen puoli taloa oli Ruotsin ja toinen puoli Venäjän aluetta. Ruotsinpuoleisella Savolla ei ollut yhtään likeistä merisatamaa. Senvuoksi perustettiinLoviisankaupunki, jota alussa nimitettiin Degerbyksi, ja kaupungin edustalle rakennettiinSvartholmanlinnoitus. Mutta maamme tarvitsi vahvempaa varustusta, se kun oli itäiset linnansa menettänyt. Silloin alkoiAugustin Ehrensvärdv. 1749 rakentaa seitsemälle saarelle Helsingin sataman suulle erinomaisen vahvaaViaporinlinnoitusta eli nykyistäSuomenlinnaa. Tämä mainio ja nerokas mies kuului sukuperältänsä (äidinpuoleiselta) Ruotsiin, mutta hänen parhaat työnsä ja hänen hautansa ovat Suomen omia. Hän oli syntynyt Vestmanlannissa, mutta on Suomenlinnassa haudattuna "töittensä keskellä".
Suomen kansa oli kahtia jaettu, kuten maakin. Monet liittyivät nyt enemmän Ruotsiin, toiset enemmän Venäjään; muutamat haaveksivat sitä itsenäisyyttä, jonka keisarinna Elisabet oli maallemme tarjonnut. Muissa maissa synnyttää sellainen kummallinen tila kapinaa ja eripuraisuutta. Täällä pysyi kansa uskollisena ja rauhallisena. Mutta meidän kansamme kävi nyt valtiollisen vapauden koulua; Suomen valtiopäivämiehet hallitsivat Ruotsin valtakuntaa yhdessä ruotsalaisten kanssa. Siitä oppi moni ajattelemaan maamme asemaa ja maamme suomalaista kansaa.
Siihen aikaan alkoi myöskin uusi valistus ja hienommat tavat voittaa alaa maamme sivistyneissä kansanluokissa. Enimmät uutuudet tulivat Ranskasta — hyvää ja huonoa sekaisin. Raakuus ja ennakkoluulot alkoivat kadota, mutta myöskin Jumalan sanan voima ja esi-isäin yksinkertaiset hyveet haihtuivat nyt monen sydämestä. Hyödyn aikakausi mietti paljon ja sai paljon aikaan. Jumala hajoitti tuuleen tyhmät ajatukset, mutta antoi hyvien itää hedelmällistä tulevaisuutta varten.
173. Kuningas Kustaa III.
Vapaudenajan kuninkailla oli hallitsijan arvo ilman valtaa, mutta kansaan juurtunut kunnioitus tuotti heille enemmän vaikutusvaltaa, kuin mitä laki oli heille varannut.Fredrik Ioli nuoruudessaan sotasankari ja vanhoilla päivillään taitava metsästäjä. Turhaan koetettuaan saada suurempaa valtaa hän välitti sangen vähän valtakunnan hallituksesta, piti huolta huvituksistaan ja laiminlöi puolisoaan, kuningatar Ulrika Eleonoraa, joka oli hänelle kuninkuuden toimittanut. Fredrikin kuoltua, v. 1751, tuli v. 1743 valittu perintöruhtinas, Holstein-Gottorpin sukuhaaraa olevaAadolf Fredrik, Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli rehellinen, valtakuntansa parasta tarkoittava mies, mutta yhtä hyväluontoinen ja heikko, kuin hänen puolisonsaLovisa Ulrika, Preussin prinsessa, oli nerokas, kiivas ja vallanhimoinen. Tämä pyrki laajentamaan kuninkaanvaltaa, oli alinomaa riidassa valtakunnanneuvoston kanssa, kärsi usein katkeraa nöyryytystä ja pakotettiin ottamaan lapsilleen valtiosäätyjen määräämät opettajat. Kun kuningas kieltäytyi kirjoittamasta nimeänsä neuvoston päätöksien alle, painettiin se niihin leimasimella.
V. 1752 kuningas Aadolf Fredrik matkusti Suomessa, jossa ei kukaan Ruotsin kuningas suuren Kustaa Aadolfin jälkeen ollut käynyt. Moni ruotsalainen piti tätä ihmeellisenä sankarityönä, ikäänkuin kuningas olisi uskaltanut henkensä villi-ihmisten ja pakanain käsiin. Tätä hyvää, ystävällistä kuningasta juhlittiin ja katseltiin, missä hän vain kulki: pystytettiinpä muistomerkkikin ruohokentälle, jossa hän söi aamiaista. Hän antoi Loviisan kaupungille kuningattarensa nimen, kuunteli kärsivällisesti pitkiä puheita, joita ei ymmärtänyt, ja matkusti sitten vammatta ja vauriotta takaisin Ruotsiin.
Kun Aadolf Fredrik kuoli v. 1771, tuli hänen vanhin poikansaKustaa, joka silloin oli ulkomaanmatkalla, kuninkaaksi ja oli Kaarle XII:n jälkeen ensimmäinen Ruotsissa syntynyt kuningas. Tällä nuorella prinssillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lumoavat ihmisten sydämiä: äly, sukkeluus, hilpeys, kaunopuheisuus, arvokas, ystävällinen ja viehättävä seurustelutapa. Hän oli kasvatettu sen ajan hienoimman ranskalaisen sivistyksen mukaan ja oli Euroopan hovien ihastuksena, ennenkuin hän tuli Ruotsin ja Suomen ihastukseksi. Tämän hohtavan kuoren alla ei kuitenkaan ollut lujaa sydäntä, sillä siinä ei ollut lujaa uskoa. Hän oli kaikkia kohtaan lempeä ja jalomielinen; hänellä oli ylevät ajatukset kuninkaan velvollisuuksista, ja hän tahtoi ennen kuolla kuin panna alttiiksi valtakuntansa kunniaa ja itsenäisyyttä.
Tämän kuninkaan hallitus oli kuin auringonpaiste sadekuuron jälkeen. Hän salli alhaisimman ja köyhimmänkin esittää valituksensa, ja kansa rakasti häntä yhtä paljon, kuin vallitsevat herrat häntä pelkäsivät ja epäilivät.
Vapaudenaika ei ollut enää samanlainen kuin Hornin hallitessa. Ei mikään laki voi tehdä vapaaksi sitä, jonka omasta povesta puuttuu vapauden perijuuri, ja vapauden ensimmäinen ehto on voida osoittaa itsensäkieltämistä, jottakaikkitulisivat vapaiksi. Tätä eivät voineet ne hatut eivätkä ne myssyt, jotka valtakuntaa nyt hallitsivat. He vainosivat vastustajiansa ja harrastivat enemmän puolueensa menestystä tai oman valtansa säilyttämistä kuin valtakuntansa etua. Ottivatpa he lisäksi ulkovalloilta häpeällisiä lahjoja, ostaakseen niillä itselleen kannattajia valtiopäivillä, ja se, joka enimmän voi maksaa, pääsi valtaan. Eivätkä ulkomaiden lähettiläät suotta kultiansa jaelleet. He sekaantuivat Ruotsin valtakunnan hallitukseen; he tahtoivat, että valtiopäiville kokoontunut eduskunta ajaisi heidän asioitaan. Ja näin ei ollut enää vapautta eikä itsenäisyyttä; olipa Ruotsin valtakunta jo niin halveksittu, että kolme sen naapuria, Preussi, Tanska ja Venäjä, neuvottelivat keskenään, tulisiko niiden heti kohta tehdä loppu niin viheliäisestä valtakunnasta vai aluksi ottaa siltä ne maakunnat, jotka kukin naapuri katsoi parhaiten itselleen sopiviksi.
Tämä kaikki vaikutti, että moni jo oli kyllästynyt vapaudenajan kansanhallitukseen. Tätä tyytymättömyyttä kuningas käytti hyväkseen vuonna 1772, kun kaikki olivat tuskastuneet pitkiin ja riitaisiin valtiopäiviin, joilla ei saatu mitään aikaan. Siinä hänen täytyi käyttää suurta teeskentelemistä. Hänen alkusuunnitelmansa oli kutsua tyytymättömät suomalaiset avukseen. Suomalaiset sotajoukot luottivat kuninkaaseen, vannoivat hänelle erityisen uskollisuudenvalan, ja ne vietiin Ruotsiin. Mutta kun ne sinne tulivat, oli kaikki jo tehty. Osa ruotsalaista sotaväkeä Skånessa oli noussut kapinaan säätyjen hallitusta vastaan; kuninkaan oli ollut pakko jouduttaa vallankumoustaan. Elokuun 19 päivänä hän oli lähtenyt ratsastamaan Tukholmassa, saanut puolellensa monta, selittänyt heille aikovansa pelastaa Ruotsin valtakunnan ja ottanut heiltä uuden uskollisuudenvalan. Sitten hän oli suljettanut Tukholman portit ja pidättänyt valtakunnanneuvoston kokoushuoneeseensa ja esittänyt kokoontuneille säädyille uuden hallitusmuodon eli valtakunnan hallitusta koskevan perustuslain. Ja tämän perustuslain olivat valtiosäädyt hyväksyneet 21 p:nä elokuuta v. 1772, tykkien ollessa ladattuina viereisellä torilla.
Tällä tavoin kumottiin vapaudenajan hallitusmuoto. Niin suurta onnettomuutta, kuin voimassaolevan lain väkivaltainen kukistaminen on, saattaa ainoastaan äärimmäisenä pakkokeinona puolustaa. Kustaa kuningas oli varma siitä, että Ruotsin valtakunta ainoastaan täten saattoi pelastua sisällisestä rappiosta ja ulkonaisesta sorrosta, vieläpä yleisestä perikadostakin. Varmaa ainakin on, että tämä valtakunta jälleen tuli itsenäiseksi, puolueet hajaantuivat, suurin osa kansaa kiitti kuningasta, ja että kuningas Kustaan hallituksen alkupuolella oli enemmän todellista vapautta kuin vapaudenaikana. Mutta vaikka tässä vallankumouksessa ei veripisaraakaan vuodatettu, vaikka kuningas senjälkeen oli kaikkia kohtaan lempeä ja sovinnollinen, kyti kuitenkin häntä vastaan veriviha niiden sydämissä, jotka tähän asti olivat valtakuntaa vapauden nimessä hallinneet.
Nyt tuli useita rauhallisia, onnellisia vuosia. Kuningas kävi monta kertaa Suomessa ja osoitti pitävänsä sen menestyksestä hellää huolta. Vuonna 1775 hän perusti hovioikeuden Vaasaan.Kuopion, Heinolan, Tampereen ja Kaskistenkaupungit perustettiin,Hämeenlinnamuutettiin nykyiselle paikalleen, isojako toimitettiin, raha-asiat järjestettiin, kidutuksen käyttäminen rikosasiain tutkimisessa lakkautettiin, ja vieraan uskon tunnustajat valtakunnassa saivat harjoittaa jumalanpalvelustaan. Kuninkaan suojelemina kohosi Ruotsissa mainioita runoilijoita, joiden lauluja Suomessakin laulettiin ja jotka pian täällä saivat seuraajia. Jälkipolvet muistelivat kauan kaipauksella näitä Kustaa III:n hallituksen kirkkaita ja onnellisia päiviä, ja ne vaikuttivat elähyttävästi, ilahuttavasti ja jalostuttavasti meidänkin maan kaukaisiin soppiin. Vakava suomalainenkin tunsi sydämensä sulavan, kun tuo lempeä kuningas maassamme matkustaessaan soi kaikille ystävällisen tervehdyksen, piti hellää huolta kaikista ja jakeli kumminlahjoja lapsille. Lähinnä suurta Kustaa Aadolfia ei ole yksikään kuningas ollut Suomessa niin rakastettu kuin Kustaa III.
174. Anjalan liitto.
Mutta pysyväistä onnea ei kuitenkaan ole ilman totista jumalanpelkoa. Kustaa III:n aikana eivät ketkään Euroopassa, jotka pitivät itseänsä sivistyneinä ja valistuneina, uskoneet Jumalaan, vaan järkeen; mikä ei estänyt heitä luottamasta tietäjiin ja henkienmanaajiin. Tämän suuren ja yleisen uskottomuuden aikana taistelivat ihmisten intohimot hillittömästi keskenään, ja samalla kuin aika oli täynnä valtavia aatteita, rohkeita tekoja, oli se kukkuroillaan myrkyllistä vihaa.
Kustaa kuningas sai runsain määrin sitä kokea. Hänkin uskoi järkeen ja henkienmanaajiin. Hän uskoi olevansa viisas kuningas, joka hallitsi kiitollista kansaa. Mutta hänessä oli vikoja, hän erehtyi. Hän rakasti komeutta ja huvituksia, hän toi maahan ulkomaan tapoja ja vaateparsia. Hän tahtoi sivistää kansaansa teatterilla, hänellä oli suosikkeja, jotka eivät aina olleet parasta lajia. Koska hän tarvitsi paljon rahaa ja alinomaa oli sen puutteessa, määräsi hän, että kruunu yksinään sai polttaa ja myydä paloviinaa. Hänen suosikkinsa myivät kirkkoherranvirkoja ja upseerin-valtakirjoja. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Kuninkaallisessa perheessä oli yhtenään eripuraisuutta, juonia ja keskinäisiä soimauksia, jopa kunniata loukkaavia puheitakin, ja niistä syntyi juoruja, parjauksia ja häväistyksiä. Lopulta oli tuskin sitä häpeällistä ja ilkeätä rikosta, josta eivät kuninkaan viholliset häntä syyttäneet. Kaikkialla valtakunnassa liikkui tällaisia solvaavia puheita, mutta kuningas ei niistä mitään tiennyt. Hän itse oli hävittänyt parhaimman keinon, millä hallitsijat saavat tietää totuuden ja kansan ajatukset hallituksesta. Hän oli ensin supistanut ja vihdoin lakkauttanut painovapauden. Näin tulivat ainoastaan imartelijain mielistelyt hänen korviinsa, ja nämä vakuuttivat, että kaikki ihailivat niin viisasta kuningasta. Sellaista uskovat kuninkaat mielellään, ja kuningas Kustaa luuli syystä voivansa odottaa kansalta kiitollisuutta.
Äkkiarvaamatta hän tuli erehdyksensä tuntemaan. Hän oli kutsunut kokoon valtiopäivät v. 1786, ja niillä hän kuuli niin kovia sanoja, niillä häntä kohtasi kokoontuneiden säätyjen puolelta niin suuri vastustus, että hän kiireesti lopetti valtiopäivät. Hän päätti nyt toimittaa levottomalle kansalleen muuta ajattelemista.
Venäjän hallitsijana oli silloin hyvin mahtava ja valtioviisas keisarinnaKatariina II. Hän sekaantui Euroopan asioihin ja tahtoi ryhtyä Ruotsinkin asioihin. Kuningas Kustaa aavisti, että Venäjä ennemmin tai myöhemmin oli anastava Suomen ja uhkaava Ruotsia, jollei hänen onnistuisi saada silvotulle Suomelle parempaa rajaa. Nyt näytti tilaisuus sopivalta, kun Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, mutta perustuslaki ei myöntänyt kuninkaalle oikeutta ryhtyä hyökkäyssotaan valtiosäätyjen suostumatta. Kuningas Kustaa uskotteli silloin, että venäläiset olivat aloittaneet sodan tekemällä partioretken Ruotsin valtakunnan alueelle, rupesi itse ylipäälliköksi, vei ruotsalaisia sotajoukkoja Suomeen kesällä v. 1788 ja meni rajan ylitse.
Oli määrä valloittaa Savonlinnan ja Haminan linnat, mutta sotajoukossa syntyi levottomuutta, joka pakotti kuninkaan peräytymään.
Ranskasta ja Amerikasta levisi siihen aikaan uusia, kuningasvallalle vihamielisiä vapausoppeja, jotka pääsivät monessa valtaan. Herjaukset ja tyytymättömyys kuninkaaseen enensivät nurjamielisyyttä. Armeijan upseerit olivat kauan pitäneet salaisia kokouksia, ja nyt, kun useat heistä katsoivat sodan laittomaksi, kieltäytyivät he röyhkeästi kuningasta tottelemasta ja alkoivat villitä sotamiehiä. Elokuun 12 päivän vuonna 1788 nämä velvollisuutensa rikkoneet sotilaat tekivät liitonAnjalankartanossa Kymijoen varrella ja vaativat kirjelmässä, että kuningas tekisi rauhan Venäjän kanssa ja kutsuisi kokoon valtiosäädyt. Vieläpä yksi heistä matkusti salaa keisarinna Katariinan luokse pyytämään häneltä turvaa Suomelle. Sillä muutamat suomalaiset upseerit ja aatelismiehet tahtoivat irroittaa Suomen Ruotsista ja tehdä sen itsenäiseksi, Venäjän suojeluksen alaiseksi valtioksi. Tämän salaisen hankkeen salaisena johtajana oli sotapäällikköYrjö Maunu Sprengtporten, suomalainen mies, joka ennen oli kiitettävästi maatansa palvellut ja perustanut Suomen ensimmäisen kadettikoulun, mutta joutunut kuninkaan epäsuosioon ja palveli nyt keisarinnaa.
Kuningas matkusti nyt Ruotsiin, jota tanskalaiset ahdistivat, torjui onnellisesti heidän hyökkäyksensä ja voitti jälleen kansan suosion. Suomessa sota oli hetkeksi tauonnut. Mutta kun Anjalan-miesten salainen hanke tuli ilmi, katuivat monet, jotka olivat tähän liittoon yhtyneet ainoastaan nurjamielisyydestä kuningasta ja sotaa vastaan. Suomen kansa, joka ei koskaan ole voinut sietää pettureita, havaitsi hämmästyen ja närkästyen sen kuulumattoman tapahtuman, että omat maanmiehet ja sotilaat ilmisodan aikana olivat kieltäytyneet tottelemasta kuningasta ja neuvotelleet vihollisen kanssa. Kaikki tyytymättömyys kuninkaaseen oli unohdettu; yhtenä miehenä oli koko kansa vanhalla uskollisuudellaan kuninkaan puolella, ja nyt oli petturien vuoro vapista. Muutamat heistä pakenivat Venäjälle, toiset otettiin kiinni, pantiin syytteeseen ja tuomittiin kuolemaan. Kuningas lievensi rangaistuksen, niin että useimmat olivat jonkin aikaa vankeudessa ja saivat sitten armon. Ainoastaan yksi rohkeimmista päämiehistä, Turun läänin rykmentin eversti Hästesko, kärsi kuolemanrangaistuksen.
Seuraavana talvena kokoontuivat valtiosäädyt Tukholmaan ja hyväksyivät 21 p:nä helmikuuta v. 1789 n.s.Yhdistys- ja vakuuskirjan, jonka säädökset vielä enemmän laajensivat kuninkaan ja supistivat valtiosäätyjen valtaa. Aatelissäädyn vastustusta ei voitu masentaa muulla kuin väkivallalla, mutta niin kova oli aatelittomain säätyjen viha Anjalan-miehiä vastaan, että ne suostuivat kaikkeen, mutta se ei ollut onneksi valtakunnalle eikä kuninkaalle itselleen.
175. Porrassalmen taistelin.
Keväällä vuonna 1789 sota alkoi uudestaan kuninkaan omalla johdolla. 8,000 miehen suuruinen venäläinen armeija samosi Mikkeliin päin ja karkoitti pienen suomalaisen vartiojoukon, joka viisi tuntia teki urhokasta vastarintaa Kyyrön kylän luona. Puolen peninkulman päässä Mikkelistä kulkee maantie kaitaista selännettä pitkinPorrassalmensillalle. Sinne tulivat venäläiset kesäkuun 12 päivän illalla, karkoittivat taas etuvartion kolmituntisen kahakan jälkeen, asettivat tykkejä rantatörmälle ja alkoivat valoisana kesäyönä ankarasti ampua. Porrassalmella seisoi 700 suomalaista, kaksi pientä tykkiä mukanaan, Stedingkin ja Aminoffin johtamina. Ne olivat Porin ja Savon rykmenttien jalkaväkeä sekä muutamia Karjalan ja Uudenmaan rakuunoita.
Kesäkuun 13 päivänä kello 6 aamulla hyökkäsivät venäläiset puoleksirevitylle sillalle. Heidät työnnettiin pistimillä takaisin järveen; he hyökkäsivät uudestaan ja heidät työnnettiin uudestaan takaisin. Koko päivä taisteltiin: aina uudet, verekset joukot vihollisen puolella ja aina samat veriset, ruudista mustuneet ja väsyneet soturit suomalaisten puolella. Venäläiset lennättivät Suomen väen puoleiselle rannalle semmoisen luotituiskun, että tuskin yhtään puuta tai kiveä jäi eheäksi; mutta nuo elävät muurit pitivät paikkansa. Siinä taistelivat nuoret, sittemmin niin kuuluisat sotasankarit Adlercreutz ja von Döbeln; siinä iski kranaatinsirpale Döbelnin vasempaan ohimoon haavan, jonka tähden hänellä sittemmin oli tuo hyvin tunnettu musta side otsalla. Siinä myöskin Sprengtporten johti venäläisiä isänmaatansa vastaan ja oli pahasti haavoitettuna kannettava pois taistelutanterelta.
Suomalaiset olivat ampuneet loppuun kaikki luotinsa ja alkoivat ladata kiväärejänsä univormunnapeillaan, kun vihdoin Pohjanmaan rykmentti tuli tykkeineen heille avuksi kello 4 i.p. Vasta kello 7 illalla peräytyivät venäläiset, ammuttuaan kaiken ruutinsa ja menetettyään 900 miestä. Taistelu oli kestänyt 17 tuntia ja suomalaisista oli kaatunut alun kolmatta sataa miestä. Se ei ollut mikään ratkaiseva taistelu, sillä kuusi päivää sen jälkeen venäläiset kiersivät tämän salmen; mutta syystä on Porrassalmen taistelua verrattu muinaisajan kuuluisiin urotöihin.
Sotaa käytiin enimmiten Savossa vaihtelevalla onnella, ja sitä jatkettiin vuonna 1790. Emme saata kertoa kaikkia niitä uljaita taisteluita, joita siellä taisteltiin ja joissa Suomen soturi kuninkaansa johtamana, ensimmäisen kerran Kaarle XII:n ajoista asti, uudestaan oppi unhoittamansa voittamistaidon. Merellä sotivat suomalaiset merimiehet ja suomalaiset laivat ruotsalaisten rinnalla yhtä uljaasti. Vuonna 1788 taistelivat Ruotsin ja Venäjän laivastot kuusi tuntiaSuursaarenedustalla, kummankaan voittamatta. Elokuun 24 päivänä vuonna 1789 Ruotsin laivasto kärsi tappionRuotsinsalmessa. Vuonna 1790 sulki Venäjän laivasto kuninkaan laivastoineenViipurinlahteen, mutta hän murtautui läpi verisesti taistellen 3 päivänä heinäkuuta. Pian sen jälkeen, heinäkuun 9 päivänä, oli Ruotsinsalmentoinenmeritaistelu, jossa Ruotsin laivasto saavutti voiton.
Tämä joudutti rauhantekoa, joka tapahtuiVärälänkylässä Kymijoen rannalla 19 päivänä elokuuta vuonna 1790. Aikaisempia Venäjän ja Ruotsin välisiä rauhansopimuksia oli sanottu "iankaikkisiksi", Värälässä tehtyä rauhaa sanottiin "pysyväiseksi". Mitään ei muutettu: rajat jäivät entiselleen, ja Suomen asema jäi yhtä epävakaiseksi kuin ennenkin. Mutta 80 vuoden tuottamien tappioiden, 80-vuotisen paon ja ylenkatseen perästä oli Ruotsin ja Suomen aseille hyvityksenä sekä niiden kansoille kunnianasiana, että ne taas olivat kunnialla kestäneet taistelun mahtavaa Venäjää vastaan.
176. Kuningas Kustaan kuolema.
Monella on tie mielestänsä oikea, mutta se johdattaa viimein kuolemaan.
Salom. sananlaskut 16: 25.
Kuningas Kustaa tarvitsi rakkautta, kuten ilmaa tarvitaan hengittämiseen; viha oli hänestä myrkkyä. Jota enemmän hänen ympärillään hiipivä viha masensi hänen virkeätä mieltään, sitä enemmän hän koetti uusilla rohkeilla suunnitelmilla tukahduttaa sisäistä rauhattomuuttansa. Milloin hän mietti Norjan valloittamista, milloin Puolan kruunua; vihdoin hän teki liiton Venäjän kanssa ja varustautui sotaan Euroopan tulikekälettä Ranskaa vastaan, auttaakseen sen kuningasta hänen kapinallisia alamaisiansa vastaan. Hänen selkeä katseensa sumentui; hänen hallituksensa kävi yhä yksinvaltaisemmaksi, hänen vihamiehensä yhä katkerammiksi. Vihdoin tekivät muutamat aatelismiehet salaliiton hänet murhatakseen.
Maaliskuun 16 päivänä vuonna 1792 kuningas lähti myöhään illalla naamiohuveihin suureen teatteriin, jonka hän itse oli Tukholmaan rakennuttanut. Keskiyön aikana piirittivät hänet oudot, mustiin puetut henkilöt, valkeat naamarit kasvoilla; käsi löi häntä olkapäälle, ja ääni sanoi: "Hyvää iltaa!" Samassa paukahti pistoli, kuului huuto: "Tuli on valloillaan", ja kuninkaan vasempaan kylkeen meni kaksi kuulaa ja useita rautanaulasia. Nojaten tallimestarinsa, parooni Essenin, käsivarteen hän vielä jaksoi omin voimin lähteä salista. Ovet suljettiin, kaikkien läsnäolevien piti merkitä nimensä. Lattialla oli laukaistu ja laukaisematon pistoli sekä iso, teräväksi hiottu veitsi.
Tukholman tulliportit suljettiin, ei ketään päästetty kaupungista, vartijoita lisättiin toinen verta. Jo seuraavana aamuna tavattiin ja vangittiin murhaaja, erään sepän ilmiantamana, jolta hän oli veitsen ostanut. Hän oli virasta erotettu kapteeni, nimeltä Anckarström, rautainen, synkkämielinen ja väkivaltainen mies, joka luuli kuninkaalta kärsineensä vääryyttä. Hänen rikostoverinsa, jotka kaikki olivat tyytymätöntä aatelia, joutuivat pian kiinni. Yksi otti myrkkyä, toiset tuomittiin maanpakoon tai elinkautiseen vankeuteen. Anckarström yksin mestattiin. Hän kuoli katumatta ja pelotta, raakalaisen mielenlujuudella, tuntematta hirmuisen rikoksensa suuruutta.
Kuolettavasti haavoittunut kuningas eli vielä siksi kauan, että ennätti järjestää valtakunnan hallituksen ja siten tehdä mitättömäksi salaliittolaisten tuuman, jonka tarkoituksena oli alkuhämmingissä kumota voimassaoleva järjestelmä. Jalommalla mielenlujuudella kuin hänen murhaajansa hän kärsi ääneti tuskansa, antoi vihollisillensa anteeksi ja kuoli 46 vuoden ikäisenä, 29 päivänä maaliskuuta vuonna 1792.
Kuningas Kustaa III:ta on niin katkerasti herjattu ja niin innokkaasti ihailtu, että jälkimaailman arvostelu hänestä ei vielä ole vakaantunut. Hänen suurin onnettomuutensa oli se, että hän oli kasvanut ilman jumalanpelkoa ja että häneen oli juurtunut menneitten aikain kuvittelu kuningasten virheettömyydestä. Hän ei ymmärtänyt sitä uusien aatteiden ja suurten kumousten aikaa, jossa hän eli. Kuten lahjakkaissa ihmisissä useimmiten oli hänessä suuria vastakohtia: toisinaan sankari urhoollisuudessa, voimassa, kestävyydessä ja uutteruudessa, toisinaan taas häilyvä perhonen, joka leikkien kukkasten parissa unhotti kaikki huolet ja kaikki vakavat ajatukset. "Neron kuninkaaksi" häntä sanottiin, ja se nimitys oli oikea, mutta kuninkaaksi ei hänestä ollut huojuvalle valtaistuimelle. Nekin, jotka enimmin olivat häntä moittineet hänen eläessään, surivat häntä hänen kuoltuansa, ja suomalaiset arvelivat kuten Vänrikki Stool, että oli "sääli kuningasta urheaa".
177. Kustaa Mauri Armfelt.
Millainen herra, sellainen palvelija, sanoo vanha sananlasku, eivätkä ainoastaan Kustaan III:n hoviherrat, vaan koko hänen aikakautensa otti hänet esikuvakseen. Kauan eli sitten Suomessakin yhä harveneva joukko noita "kustavilaisia", joilla myöhemmän ajan yksinkertaisemman ja kömpelömmän polven rinnalla oli arvokkaampi ryhti, hienommat seurustelutavat ja tuo kursaileva kohteliaisuus, jota ennen käytettiin. Tämä siro käytösparsi, tämä kohteliaisuudensääntöjen tarkka noudattaminen, ei ollut ainoastaan aatelisille, sotilaille ja korkeimmille virkamiehille ominaista, sen olivat omaksuneet myöskin papit, porvarit ja sellaiset talonpojat, jotka olivat olleet herrasmiesten seurassa. Tämän kauniin pinnan alla oli toisinaan paljon kevytmielisyyttä, paljon pilkallista ja pisteliästä sukkeluutta; mutta usein nähtiin siihen yhdistyneenä paljon sydämellisyyttä ja jalomielistä rakkautta kaikkeen, mikä elämässä on hyvää, ylevää ja kaunista. Onnellista ei ollut, että kustavilainen aikakausi suurensi juopaa herrasluokan, itseään sivistyneiksi eli "paremmiksi ihmisiksi" sanovain, ja "halvemman" työkansan välillä, johon oppimaton kansa kuului. Onnellista ei myöskään ollut, että tämä herrasluokka, joka puhui ruotsia, halveksi alhaista kansaa, joka enimmiten puhui suomenkieltä. Mutta kustavilainen aikakausi tutustutti meidän siihen asti sivistymätöntä kansaa sivistyneen Euroopan tapoihin ja seurustelutaitoon. Kaikesta tapojemme hienostumisesta — paljosta tieteen ja taiteen alalla, yksinpä nuorison tanssileikeistäkin ja viulunsoittajan sävelistä talonpoikaishäissä, on meidän enimmäkseen kiittäminen Kustaa III:n aikakautta.
Suomen hansan keskuudesta lähtikin yksi täydellisimpiä kustavilaisia, tuo loistava, ihailtuKustaa Mauri Armfelt. Hän oli syntynyt Tarvasjoen pitäjässä vuonna 1757 huhtikuun 1 päivänä, jota päivää hänen oli tapana nimittää ensimmäiseksi sukkeluudekseen. Neljän vuoden ikäisenä hän näki unissaan, että enkeli astui taivaasta hänen luoksensa ja lupasi täyttää kolme hänen toivomustaan, jotka hän itse saisi valita. Silloin hän oli unissaan toivonut kolmea hyvää: tullakseen ruhtinaan suosikiksi, ollakseen sotilaana voitokas ja saavuttaakseen kaikkien niiden rakkauden, joita hän tahtoi miellyttää. Kaikki nämä kunnianhimoiset toivomukset täyttyivät: ensimmäinen vuonna 1780, jolloin hän ulkomaanmatkalla voitti Kustaa III:n suosion, toinen silloin, kun hän oli päällikkönä sodassa venäläisiä vastaan, ja kolmas koko hänen elämänsä aikana.
Kuningas Kustaa jätti jälkeensä 13-vuotiaan pojan, joka sitten tuli kuninkaaksi nimelläKustaa IV Aadolf. Hänen alaikäisenä ollessaan hoiti hallitusta hänen setänsä,herttua Kaarle, mutta kuningas-vainaja oli määrännyt uskollisen ystävänsä Armfeltin poikansa likeisimmäksi neuvonantajaksi. Tämä ei miellyttänyt Kaarlea eikä hänen kaikkivaltiasta suosikkiansa, parooniReuterholmia, joka hänkin oli syntyään suomalainen. He lähettivät Armfeltin Ruotsin lähettilääksi Italiaan. Armfelt epäili heitä: hän luuli, ettei nuori kuningas ollut kyllin turvattu heidän kunnianhimoisilta pyyteiltään, ja oli Ruotsissa olevien ystäväinsä kanssa kirjevaihdossa tuumien kukistaa Reuterholmin ja julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi ennen määräaikaa. Nämä kirjeet avattiin tiellä Hampurin postikonttorissa, jonka jälkeen Armfelt ja hänen ystävänsä joutuivat syytteenalaisiksi ja tuomittiin maankavaltajina kuolemaan. Kun Armfeltia ei saatu kiinni, sanotaan Reuterholmin palkanneen rosvoja murhaamaan hänet. Kaikkialla väijyttynä, mutta pelastuneena ihailevien ystäväinsä avulla, joita hän joka paikassa saavutti, Armfeltin onnistui päästä pakoon Venäjälle. Sieltä hänet kutsuttiin takaisin Kustaa IV Aadolfin tultua täysi-ikäiseksi, mutta hän oli liian rohkeamielinen pysyäkseen kauan tuon suuriluuloisen kuninkaan suosiossa. Silloin Armfelt meni uudestaan Venäjän palvelukseen ja sai elämänsä lopulla vielä kerran palvella suomalaista isänmaatansa Turun akatemian kanslerina ja puheenjohtajana siinä komiteassa, joka esitti keisarille Suomen asioita. Viipurin läänin palauttamiseen muun Suomen yhteyteen liittyy muisto hänen tärkeimmästä valtiomiesteostaan, hän kun muita tarmokkaammin oli keisari Aleksanteri I:n luona ajanut tätä maamme tulevaisuudelle mitä tärkeintä asiaa. Kreivi Kustaa Mauri Armfelt kuoli vuonna 1814. Kauniina, nerokkaana ja sukkelapuheisena hän oli tunnettu ja ihailtu miltei kaikissa Euroopan hoveissa. Monivaiheisen elämänsä, maanpakolaisuutensa sekä erinomaisen lumoamistaitonsa tähden häntä on verrattu muinaisen Kreikan kuuluisimpaan ihastuttajaan ja sanottu "Pohjolan Alkibiadeeksi".
Herttua Kaarlen ja Reuterholmin hallitus oli Kustaa III:n hallitukseen verrattuna kuin harmaa iltapäivähämärä. He tahtoivat tehdä kaikki paremmin kuin hän, horjuivat sinne tänne, olivat hyvässä sovussa Ranskan, mutta huonossa Venäjän kanssa. He tahtoivat saada aikaan säästäväisyyttä, kielsivät kahvin ja silkin käyttämisen, mutta saavuttivat enemmän pilkkaa kuin hyötyä. Kaikki toivoivat parempia aikoja, kun nuori kuningas itse ryhtyi hallitukseen lopulla vuotta 1796. Hän oli silloin ujo ja harvapuheinen 18-vuotias nuorukainen, tunnettu rehellisyydestään ja jäykkyydestään, jota hän jo oli osoittanut purkaessaan kihlauksensa keisarinna Katariinan pojantyttären kanssa Pietarissa senvuoksi, ettei avioliittosopimus ollut kirjoitettu niin, kuin oli sovittu, — joka vastustus niin harmitti mahtavaa keisarinnaa, että hän kohta senjälkeen sairastui ja kuoli.
178. Henrik Gabriel Porthan.
Kaikki nykyajan sivistyneet kansat ovat pystyttäneet muistopatsaita suurille kuninkailleen, sankareilleen ja neroilleen. Suomenkin kansa on pystyttänyt sellaisia muistopatsaita, mutta ei ensiksi kuninkaalle, ei sotapäällikölle eikä valtiomiehelle, vaan rakastetulle ja muistettavalle tiedemiehelle.Henrik Gabriel Porthaninpronssinen muistopatsas pystytettiin vuonna 1864 aukealle paikalle Turun tuomiokirkon edustalle ja kustannettiin koko maastamme kootuilla varoilla. Millä oli juuri hän ansainnut kunnian tulla näin muistettavaksi sankarien ja kuningasten edellä? Hän oli maalaispapin poika, syntynyt kaukana Viitasaarella vuonna 1739. Siitä päivästä asti, jolloin hän tuli ylioppilaaksi Turun akatemiaan, oli koko hänen elämänsä pyhitetty tieteelle ja isänmaalle. Tarkalla älyllään, lujalla tahdollaan ja uuraalla, kärsivällisellä, lakkaamattomalla työllään hän kokosi sellaiset tietoaarteet, että hän oli akatemian kaunistuksena. Hän tuli latinan kielen professoriksi; hän hoiti akatemian kirjastoa, hän oli tämän oppilaitoksen tuki ja kunnia, kaikkien sen oppilaiden isällinen ystävä, vieläpä koko kansansa opettaja. Mutta senvuoksi ei hänelle muistopatsasta pystytetty, eikä senkään vuoksi, että hän on laskenut perustuksen maamme historialle, vaan siksi, että hän on laskenut alkuperustan selvälle tajunnallemme siitä, että Suomen kansa on itsenäinen, omintakeinen kansa.