Tähän aikaan harjoitettiin paljon väkivaltaa. Aatelisherrat linnoittivat kaikkialla kartanonsa. Rauhaa ei ollut maassa, kukaan ei pitänyt väliä laista eikä oikeudesta, veli vastusti veljeänsä, poika isäänsä, ja talonpoika-raukkaa sortivat kaikki. Merirosvolaivastot liikkuivat hävittäen Itämerellä ja Suomen rannikoilla. Näinä väkivallan aikoina, Maunu ja Albrekt kuningasten hallitessa, rakennettiin Suomeen kolme varustettua linnaa:RaaseporiUudellemaalle,KastelholmaAhvenanmaalle jaKorsholmaPohjanmaalle. Kahdesta ensinmainitusta on vielä jäännöksiä, mutta Korsholman linnasta on vain vallit jäljellä.
128. Piispa Maunu Tavast.
Margareeta kuningatar kuoli v. 1412, ja samana vuonna tuli Maunu Tavast Turun piispaksi. Hän oli syntyisin suomalaisesta aatelissuvusta ja oli suuri sekä nimeltään [Maunu = Magnus; suuri] että maineeltaan. Ei yksikään muu Suomen piispa ole ollut niin mahtava ja arvossapidetty kuin piispa Tavast. Hän oli hurskas, hyväätekeväinen ja valtioviisas, pelätty ja rakastettu. Hän oli kuten myöskin Hemming kuninkaan neuvoskunnan jäsen, ja kun kansa kärsi vääryyttä, mutta kuningas oli kaukana, turvautuivat suomalaiset mahtavaan piispaansa. Häh kuunteli heidän valituksiaan, ratkaisi heidän riitojansa ja koki hankkia kaikille oikeutta.
Margareetan kuoltua hallitsi Eerik Pommerilainen yksinään näitä kolmea valtakuntaa. Hän oli epävakainen ja kevytmielinen herra, joka lupasi paljon ja unhotti pian, mitä oli luvannut. Mutta Maunu piispa ymmärsi hankkia häneltä hyödyllisiä laitoksia Suomelle. Hänen aikanaan jaettiin maamme kahteen laamannikuntaan, ja tänne perustettiin ylioikeusto, jota sanottiin maanoikeudeksi. Täällä oli siihen aikaan Turussa rahapajakin, jossa lyötiin hopearahoja (Turun markkoja).
Ruotsalaisia rasittivat kuninkaan saksalaiset voudit. Silloin taalalaiset nousivat kapinaan vuoritilallisenEngelbrektinjohdolla, saivat maanmiehiltään apua ja karkoittivat kuninkaan voudit. Tämän kuulivat pohjalaiset ja tarttuivat aseihin. He taistelivat kuninkaan väkeä vastaan Länsi-Suomessa. Kevytmielinen kuningas karkoitettiin valtakunnasta (v. 1439) ja eli sitten merirosvona Gotlannissa.
Mutta herrat olivat keskenään kateellisia ja kutsuivat taas Ruotsiin saksalaisen kuninkaan, jonka nimi oliKristoffer. Häntä nimitettiinpettukuninkaaksi, koska silloin oli maassa katovuosi. Hän kuoli pian, ja sitten asetettiin hallitsijaksi Suomessa syntynyt ruotsalainen ritari, jonka nimi oliKaarle Knuutinpoika, Bonde-sukua. Muutaman vuoden kuluttua herrat tahtoivat mieluummin olla Tanskan kuninkaan hallittavina, jonka nimi oliKristian I. Kaarle Knuutinpoika lähti silloin Suomeen ja piti seitsemän vuotta hovia Viipurissa, joka oli annettu hänelle hyvitykseksi kruunusta. Muutaman vuoden kuluttua karkoitettiin Kristian I vuorostaan. Kaarle Knuutinpoika kutsuttiin taas kuninkaaksi, karkoitettiin uudelleen ja kutsuttiin taas takaisin. Jonkin aikaa hän asui köyhänä ja hylättynä Raaseporin linnassa. Se oli rauhatonta aikaa, kun kuninkaita yhtenään vaihdeltiin ja herrat ja piispat hallitsivat valtakuntaa.
Maunu piispa koetti kaiken elinaikansa toimia rauhan ja sovinnon pysyttämiseksi. Elämänsä lopulla hän perusti Naantalin luostarin ja rakensi itselleen talon sen lähistöön. Siellä hän vietti rauhassa viimeiset päivänsä ja kuoli v. 1452 yhdeksänkymmenen viiden vuoden vanhana, Suomen kansan hartaasti kaipaamana.
129. Katolinen oppi.
Ensimmäiset kristityt uskoivat Jumalan sanan, jota apostolit ja evankelistat olivat heille saarnanneet. Tämä sana säilyi niissä pyhissä kirjoissa, joita sanotaanraamatuksi. Mutta kirjoja ei vielä osattu painaa. Kun kaikki kirjat oli käsin kirjoitettava, olivat ne kalliita ja harvinaisia. Mynämäen kirkkoon ostettiin kerran kirja, josta annettiin maksuksi Kintikkalan maatila. Loimaan kirkkoon ostettiin myöskin kirja, josta maksettiin suuri rahasumma. Harvat osasivat lukea Jumalan sanaa raamatusta, ja erehdyksiä syntyi.
Toiset maailman kristityistä seurakunnista olivat suuremmat ja rikkaammat kuin toiset. Senvuoksi pidettiin niiden esimiehiä (piispoja) suuremmassa arvossa. Jonkin ajan kuluttua olivat Rooman ja Konstantinopolin piispat suurimmassa arvossa. Nämä tahtoivat olla kaikkia muita paremmat ja joutuivat keskenään riitaan. Kristityt jakaantuivat silloin kahdeksi suureksi osastoksi eli uskokunnaksi. Rooman piispa tuli läntisen,latinalaiseneli niin sanotunkatolisen(yleisen) uskokunnan päämieheksi. Konstantinopolin, silloisen kreikkalaisen keisarikunnan pääkaupungin, piispa tuli itäisen elikreikkalaisenuskokunnan päämieheksi.
Rooman piispaa sanottiinpaaviksi. Hän katsoi perineensä piispanarvon apostoli Pietarilta, jolle Vapahtaja oli antanut taivaan valtakunnan avaimet. Senvuoksi hän piti itseänsä Jumalan käskynhaltijana, jolle keisarien, kuningasten ja kaikkien kansain tuli olla alamaiset. Hän tahtoi myöskin yksin selittää kristinoppia, niin että kaikkien oli uskominen hänen sanaansa, niinkuin se olisi Jumalan sanaa. Se, joka ei uskonut, niin kuin paavi tahtoi, olikerettiläineneli vääräuskoinen ja joutui vainon tai pannan alaiseksi taikka polttoroviolle.
Se kristinoppi, joka ensin tuotiin Suomeen, oli katolinen eli paavin oppi. Siinä oli paljon inhimillistä erehdystä, mutta parempaa ei silloin ollut. Se oli kuitenkin kristillinen usko, joka tunnusti Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ja iankaikkisen elämän. Se tuotti siis aikoinaan kansallemme paljon hyvää, ja monta hurskasta kristittyä on tullut autuaaksi tälläkin vaillinaisella uskolla. Paavi pappeineen opetti kuitenkin kansalle paljon semmoista, mikä ei perustunut Jumalan sanaan. He opettivat paavilla olevan vallan hallita ihmisten uskoa ja omiatuntoja. He opettivat, että ihminen voi ansaita autuuden omalla kärsimisellänsä tai hyvillä töillään, vaikka Jumalan sana opettaa meille, että meidän ainoa vanhurskauttajamme ja autuuttajamme on Jeesus Kristus yksin. Mutta katoliset papit antoivat synninpäästön (anteen) niille, jotka lukivat määrätyn luvun rukouksia tai paastosivat määrättyinä aikoina tai ruoskivat ruumistaan tai kuuntelivat messua tai antoivat kirkolle almuja ja lahjoja. Tapahtuipa viimein sellainenkin kauhistus, että synninpäästöä myytiin rahasta.
Lisäksi paavi opetti, että kuolleitten sielut kiirastulessa poltetaan puhtaiksi synnistä ja että niitä voi siitä pelastaa sielumessuilla. Katolilaiset palvoivat neitsyt Maariaa ja pyhimyksiä; senvuoksi meidänkin maassamme jokaisella oli oma suojeluspyhimyksensä, jota hän rukoili, vaikka kaikki pyhimykset ovat olleet samanlaisia vaivaisia syntisiä kuin mekin. Mutta katoliset papit uskottelivat ihmisille, ettei kukaan heidän, pappien, välityksettä saattanut tulla autuaaksi. Kaikkien piti tunnustaa syntinsä heille, ja heidän tuli voidella kaikkia kuolevia siunatulla öljyllä. Sillä heidän oli tapana siunata öljy, vesi, viini, sota-aseet, huoneet, kartanot ja alukset. Vihmoivatpa he vettä kirkonkellojenkin päälle, ja heillä oli monta kummallista ja taikauskoista tapaa, jotka nyt ovat maastamme hävinneet.
130. Turun tuomiokirkko.
Suomen piispat asuivat ensin Nousiaisissa ja sitten Räntämäellä, jota nyt nimitetään Maarian pitäjäksi. Silloin oli ainoastaan pieniä ja vähäpätöisiä puukirkkoja, mutta vähitellen alettiin rakentaa kirkkoja kivestä. Piispa Maunu Tavastin aikana rakennettiin monet noista vanhoista kivikirkoista, jotka vielä ovat pystyssä jyrkkine kattoineen ja pienine kaari-ikkunoineen. Se, joka antoi apua kirkon rakentamiseen, sai määräajaksi synninpäästön. Se, joka vei kirkon seinään suuremman kiven, sai suuremman synninpäästön kuin se, joka toi pienemmän kiven. Senvuoksi nähdään vanhojen kirkkojen seinissä niin suuria kiviä, että oikein kummastuttaa, kuinka ihmiskädet ovat jaksaneet niitä nostaa. Ja tämä on monin paikoin synnyttänyt tarinoita, että muka vanhat kirkot ovat jättiläisten rakentamia.
Kaikista Suomen kirkoista oli Turun tuomiokirkko suurin ja mahtavin. Se vihittiin vuonna 1300, paloi useita kertoja, joutui useita kertoja vihollisten ryöstettäväksi, mutta laitettiin kuntoon ja kaunistettiin uudestaan. Vielä tänäkin päivänä se kohoaa kunnianarvoisena muistona menneistä ajoista, ja sen lattian alla on monta piispaa ja ylhäistä sukua haudattuna.
Idän puolella, vastapäätä isoa ovea, oli pääkuori ja pääalttari. Siinä säilytettiin pyhän Henrikin luut hopealippaassa. Siinä olivat kirkon kalliit ehtoollisastiat, Vapahtajan, neitsyt Maarian, Pyhän Henrikin ja muiden pyhimysten kullatut kuvat. Siinä paloi paksuja vahakynttilöitä hopeaisissa kynttiläjaloissa, ja piispa itse tai hänen tuomiorovastinsa luki messun. Kirkon kummallakin sivuseinustalla oli kaikkiaan 16 sivuosastoa eli kappelia, kussakin eri alttari, rippituoli ja oma pappi. Joskus juhlapäivinä toimitettiin ripitystä ja messuttiin yht'aikaa pääkuorissa ja kaikissa sivukappeleissa. Juhlallinen hämärä vallitsi tuossa suuressa kirkossa, jossa oli vain pienet, värikkäät ikkunaruudut. Kynttilät paloivat, pyhät savut täyttivät ilman, kuoripojat lauloivat, urut soivat, papit lukivat latinaisia messujaan ja pirskoittivat vihkivettä polvistuneen kansan päälle. Penkkejä ei ollut, kaikkien täytyi seisoa tai kumartua polvilleen: Hartaat ihmiset tekivät ristinmerkin, supisivat latinalaisia rukouksia ja siirsivät joka rukoukselta puisen tai luisen helmen, joita kantoivat nauhassa kupeellaan. Tämä olirukousnauha, jonka helmiä käytettiin rukousten laskemiseen. Luultiin Jumalan tahi pyhimysten paremmin kuulevan monia rukouksia, vaikka rukoilija itse ei niitä ymmärtänytkään. Ja papit määräsivät, kuinka montapaternosteria(isämeitää) oli joka päivä luettava.
Suurina juhlapäivinä varsinkin pääsiäisenä ja Henrikinmessuna, asetettiin pyhäinjäännökset katseltaviksi ja niitä kannettiin juhlakulkueessa pitkin katuja. Silloin ripustettiin kullalla kirjailtuja lippuja, kauniita pukuja ja paljon muita koreuksia kansan ihmeteltäviksi. Missä juhlakulkue meni sivuitse, lankesivat katsojat polvilleen ja tekivät ristinmerkin. Sitten jaettiin anteita ja lopuksi pidettiin markkinat, jolloin monet pitkämatkaiset, jotka harvoin tulivat kirkkoon, saattoivat ostaa ja myydä tavaroita.
Tietämätön kansa ei kristinopista paljoa ymmärtänyt. Silloin ei pidetty rippikoulua eikä lukukinkereitä, kuten meidän aikanamme; ainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Hyvältä kristityltä ei silloin muuta vaadittu, kuin että hän osasi isämeidän ja uskonkappaleet ulkoa, tunnusti syntinsä, paastosi määräaikoina ja oli perjantaisin lihaa syömättä. Väliin kirkoissa saarnattiin, mutta useimmiten luettiin kertomuksia pyhimyksien elämästä ja kuolemasta. Tuomiokirkon ohessa oli koulu; siinä opetettiin niitä, jotka halusivat ruveta papeiksi tahi lukkareiksi; mutta ne, jotka mielivät saada suurempaa oppia, matkustivat ulkomaille. Näin jäi kansa tietämättömäksi; ainoastaan harvat saivat parempaa oppia. Katolinen kirkko on kuitenkin tuonut Suomeen koulut, tieteet, maalaustaiteen, kuvanveistotaiteen, rakennustaiteen ja kirkkosoitannon. Sen toimesta perustettiin sairashuoneita, jaettiin almuja ja ruokittiin monta köyhää. Pappien huolenpidosta rakennettiin ensimmäiset tiet, ensimmäiset sillat, ja useita hyödyllisiä parannuksia pantiin toimeen. Niin on katolinen kirkko, puutteellisenakin, kuitenkin aikoinaan vaikuttanut paljon hyvää.
131. Naantalin luostari.
Muinoin oli monen hurskaan erakon tapana paeta erämaahan rukoilemaan yksinäisyydessä. Toiset perustivat erityisiä rakennuksia, joita nimitettiinluostareiksija joissa monta henkeä asui yhdessä maailmasta erotettuina.Munkeillaoli eri luostarit janunnillasamoin. He elivät ankarien sääntöjen mukaan ja alinomaisissa hartauden harjoituksissa. Moni hylätty, moni onneton ja vainottu sai toivomansa turvapaikan hiljaisten luostarinmuurien suojassa.
Katolisena aikana oli Suomessa seitsemän luostaria. Fransiskaanimunkeilla, joita harmaiden kaapujensa tähden sanottiinharmaiksi veljeksiksi, oli luostari Viipurissa ja Raumalla. Dominikaanimunkeilla elimustilla veljeksilläoli luostari Turussa, toinen Viipurissa ja kolmas Köökarissa. Sitäpaitsi oliBirgitan nunnakunnalla, jonka Ruotsin pyhä Birgitta oli perustanut, luostari Naantalissa, ja tämä tuli kaikista luostareistamme kuuluisimmaksi.
Naantalin luostarin perusti piispa Maunu Tavast vuonna 1443, ja siitä tuli pian Suomen rikkain luostari. Moni lahjoitti sille maatiloja "sielunsa autuudeksi" tahi saadaksensa siinä asunnon kuolinpäiväänsä asti ja sitten leposijan luostarin pyhässä kirkkomaassa. Toiset antoivat koristuksia ja rahaa, jotta siellä luettaisiin messuja ja ainaisia esirukouksia heidän ja heidän lastensa puolesta. Lisäksi luostari osti maatiloja ja oli niin rikas, että sillä oli taloja, myllyjä ja kalavesiä kaikissa osissa maatamme, kivitaloja Turussa ja Tukholmassa, vieläpä maatiloja Ruotsissakin.
Tämän luostarin tilat olivat koko maan parhaiten viljeltyjä. Niissä pantiin toimeen järjestetty maanviljelys, niissä istutettiin hedelmäpuita, viljeltiin pellavaa, hamppua ja humalaa, jotka nyt tulivat Suomessa yleisemmin tunnetuiksi. Luostarin vieressä oli suuri puutarha, jossa oli paljon hyödyllisiä kasveja. Ja ahkerat nunnat kutoivat sukkia ja pitsejä sekä neuloivat korko-ompeluksia ja mutta kauniita käsitöitä. Heidän aikansa kului rukouksissa, työskentelyssä ja hyväntekeväisyydessä. Kaikki köyhät saivat luostarissa ruokaa, ja nunnat veivät sairaille alinomaa lääkkeitä, sillä siihen aikaan ei maassamme ollut lääkäreitä.
Ensimmäiset nunnat tulivat tänne Ruotsista, Vadstenan luostarista, mutta sittemmin vihittiin nunniksi suomalaisia neitoja; he leikkauttivat pitkät tukkansa, pukivat yllensä harmaan nunnanpuvun, valkean päähineen ja mustan hunnun. Eri rakennuksessa asui munkkeja, jotka ripittivät ja jakoivat anteita. Koko luostari oli rauhoitettu, niin että pahantekijätkin saivat siellä turvapaikan. Siellä luettiin messuja yöt päivät, siellä nunnat ja munkit juhlapäivinä kulkivat juhlasaattueissa. Monta toivioretkeläistä tuli kaikilta seuduilta sinne rukoilemaan pyhää Birgittaa ja saamaan syntinsä anteeksi. Niin syntyi vähäinen kukoistava kaupunki, sekin Naantali nimeltään, hyötyen noista monista pyhissäkävijöistä.
Sellainen oli Naantali katolisella ajalla. Sitten tuli uskonpuhdistus, joka teki luostareista lopun. Munkit tulivat papeiksi maalle, nuoremmat nunnat menivät naimisiin, luostari rappeutui, menetti maatilansa ja tuli niin köyhäksi, että sen täytyi pyytää kuninkaalta armolahjaa. Muutamia nunnia jäi sinne rukoilemaan salaisesti pyhää Birgittaa. Viimeinen abbedissa eli johtajatar oli Briita Kurki, joka kuoli v. 1577. Viimeisen nunnan nimi oli Elina Knuutintytär, joka eli vielä vuonna 1592. Mutta Naantalin luostarikirkkoa käytetään vielä tänäkin päivänä luterilaisena kirkkona. Vuonna 1628 keväällä eräs nuori herra ampui huvikseen naakkaa, joka istui kirkon katolla. Kävi niin huonosti, että kirkko syttyi palavasta etupanoksesta tuleen ja paloi kokonaan. Kansa sanoi, että se oli Pyhän Birgitan sallima rangaistus ampujan väkivallanteosta, koska kaikki elävät olennot siellä olivat rauhoitetut. Kiviseinät jäivät palamatta, kirkko laitettiin uudestaan kuntoon. Muutamia messupukuja ja pyhäinkuvia on näihin asti siellä säilynyt katolisen ajan muistoina. Ja Naantalin kaupungissa on sukankudonta ja villateosten valmistus yhä pysynyt muistona ahkerain nunnain töistä.
132. Suomen neljä säätyä.
Alussa oli kaikilla vapailla miehillä samat lakiin perustuvat oikeudet. Mutta pian alkoivat mahtavat, rikkaat, viisaat, ahkerat hankkia itselleen erikoisia etuoikeuksia muihin verraten. Näin syntyi katolisena aikana Suomenneljä säätyäeli yhteiskuntaluokkaa, joilla oli kullakin omat etuutensa eli erioikeutensa.
Ensimmäinen sääty olipapisto, jolla jo oli sellaiset erioikeudet, kun se tuli maahamme ja toi tänne katolisen kirkonopin. Pappi ei maksanut veroa, ja häntä eivät saaneet muut tuomita kuin papit. Senjälkeen alkoivat rikkaat ja mahtavat miehet muodostua eri säädyksi, jota sanottiinaatelissäädyksi. Aatelismies ei maksanut maastaan veroa, kun vain asetti ratsumiehen ja hevosen kuninkaan palvelukseen sodassa. Sitten alkoivat kaupunkienporvarithankkia erioikeuksia kaupallensa, ja viimein saivat myöskintalonpojaterioikeutensa, jotteivät herrat saisi heitä sortaa. Tämä kaikki tapahtui vähitellen ja monien keskinäisten riitojen riehuessa. Papistolla ja aatelistolla oli katolisena aikana melkein kaikki valta, ja niitä nimitettiinvapaasäädyiksi, koska niille kuuluva maa oli verosta vapaa. Porvareita ja talonpoikia, jotka maksoivat veroa, sanottiin aatelittomiksi. Myöhemmin on ainoastaan aatelia nimitetty vapaasäädyksi, ja kaikki muut ovat aatelittomia.
Aatelismies kasvatettiin lapsesta alkaen sotilaaksi. Kun hän tuli 7-vuotiaaksi, sai hän hovipoikana tehdä palvelusta ylhäisille herroille ja rouville. Nelitoistavuotiaana hän sai miekan ja saattoi lähteä muiden mukana sotaan. Senjälkeen hän tuli asemieheksi ja viimein ritariksi, kun oli ansiokkailla urotöillä osoittanut kuntoaan.
Kun hänet oli ritariksi lyötävä, täytyi hänen paastota ja yksinään valvoa yö kirkossa aseet mukana. Senjälkeen hän teki ritarivalansa, luvaten aina olla uskollinen, pelätä Jumalaa, kunnioittaa kuningasta, olla naisille kohtelias ja suojella turvattomia. Sitten hän notkisti polvensa, ja kuningas tai joku vanhempi ritari antoi hänelle ritarilyönnin miekanlappeella hartioihin. Hänet puettiin nyt rautaan kiireestä kantapäähän, sai kypärin, haarniskan, kilven, kullatun vyön ja kullatut kannukset. Kun ei sotaa ollut, sai hän näissä tamineissaan astua niihin sotaisiin leikkeihin, joita sanottiinturnajaisiksi. Kiertoradan ympärillä istui siinä katselijoina monta ylhäistä herraa, rouvaa ja vapaasukuista neitoa. Ritarit ratsastivat täyttä vauhtia toisiaan vastaan ja koettivat pitkillä keihäillä syöstä toisiansa hevosen selästä maahan. Se, joka sai voiton, ratsasti sitten voittosaatossa pitkin aitauksen vierustaa ja sai palkintonsa kauneimman vapaasukuisen neidon kädestä.
Ainoastaan ritareja nimitetään siihen aikaan herroiksi ja heidän vaimojaan rouviksi. Moni uljas suomalainen ritari, mainioista Kurki-, Tavast-, Djekn-, Frille-, Stjernkors-, Stålarm-, Tott-, Spåre-, Horn-, Fleming- ja muista suvuista, oli kuuluisa loistavista urotöistään. Kotona linnoitetuissa kartanoissaan he elivät hyvin kohtuullisesti, panivat aikansa kuluksi toimeen metsästyksiä ja söivät isossa tammipöydässä palvelijoineen samaa ruokaa. Juhlina ja pidoissa he olivat puettuina komeihin, kullalla kirjailtuihin vaatteihin, ja silloin paistettiin kokonaisia härkiä, silloin tuotiin pöytään oivallisia ruokalajeja, silloin vuoti viiniä ja simaa suurista tynnyreistä monta päivää pääksytysten. Alhaisempi kansa ei tuntenut muuta komeutta kuin loistavat kirkot. Ainoastaan Turussa ja Viipurissa oli rikkaita porvareita. Köyhä talonpoika oli iloinen, kun hänen ei tarvinnut sekoittaa leipäänsä pettua.
133. Viipurin pamaus.
Siihen aikaan eli eräs huimapäinen ja omavaltainen ritari, nimeltä Eerik Akselinpoika Tott. Hän rakennutti vuonna 1475Savonlinnan, jota nimitettiin myöskin Olavinlinnaksi; ja se on kolmine torneineen vieläkin pystyssä. Eerik Akselinpoika varusti Viipurinkin kaupungin muureilla. Ja kun hänellä oli nämä kaksi linnoitusta, paisui hän niin ylpeäksi, että omin päin julisti sodan Venäjän suuriruhtinasta vastaan ja hyökkäsi hänen maahansa hävittäen sitä 20 peninkulman alalta.
Tästä ja muista rajaseuduille tehdyistä partioretkistä syntyi ensin eripuraisuutta ja viimein suuri sota Venäjän ja Ruotsin kesken. Venäläiset, jotka tähän asti olivat olleet mongolien orjuudessa, mutta vastikään siitä vapautuneet, samosivat maahamme suurin sotajoukoin ja hävittivät isoimman osan Suomea aina Tornion seuduille asti. Jokainen suomalainen mies tarttui aseihin ja lähti vainolaista vastaan, mutta tämä oli jo nopeilla hevosillaan vienyt pois saaliinsa. Savonlinnaa ja Viipuria eivät venäläiset voineet valloittaa.
Viipurissa oli silloin päällikkönä urhoollinen ruotsalainen ritari, nimeltäKnut Posse. Hän oli nuoruudessaan ollut ylioppilaana ja matkoillaan ulkomailla tullut muita oppineemmaksi. Senvuoksi kansa luuli Possen osaavan noitua. Hänestä kerrotaankin monta taikauskoista tarinaa. Sanottiin hänen saaneen paholaiselta hevosen ja rengin, jotka hän kerran sydäntalvella lähetti ilman halki viemään sanaa Tukholmaan. Kerrottiin myöskin, että Posse, kun hän linnantornissa ravisti patjasta höyhenet ilmaan, käänsi vihollisten silmät niin, että jokainen höyhen näytti heistä sotalaivalta. Kun hän piirsi laivankuvan hiekkaan, tuli siitä kohta oikea laiva. Kerrottiinpa lisäksi hänen osanneen keittää kauhistavaa ainetta sammakoista, käärmeistä, elohopeasta, lipeästä ja kalkista. Mutta tämä aine ei ollut muuta kuin ruutia, vaikka harvat vielä silloin oikein tiesivät, mistä sitä valmistettiin.
Syyskuussa vuonna 1495 ryntäsi suuri venäläinen sotajoukko Viipuria vastaan. Venäläisiä sanottiin olleen kuin puita metsässä, ja he toivat muassaan 7 metrin pituisia tykkejä, joilla ampuivat kiviä muureja vastaan. Knut Posse puolustautui urhoollisesti vähäisellä linnaväellään lähes kolme kuukautta. Mutta kovasta ampumisesta kaatui viimein kaksi tornia, ja kolmanteen ilmestyi jo suuria aukkoja. Marraskuun 30 päivänä venäläiset pystyttivät yhdeksät pitkät tikapuut muurien nojaan ja alkoivat kiivetä muureille. Tätä Posse odottikin ja oli pannut ruutia vielä pystyssä olevan tornin alle. Venäläiset hyökkäsivät muurin ylitse ja täyttivät tornin. Silloin sytytettiin ruutimiina, torni luhistui hirmuisesti ryskähtäen ja hautasi raunioihinsa kaikki sisällä olevat viholliset. Venäläisten muu sotalauma säikähti hirmuisesti, kun maasta suitsusi tulta. Toiset kaatuivat pyörtyneinä maahan, toiset pakenivat. Posse, joka väkineen oli kellareihin kätkeytynyt, hyökkäsi ulos ja surmasi paljon vihollisia. Piiritys lakkasi, ja Viipuri oli pelastettu.
Tätä tapahtumaa sanottiin sitten Viipurin pamaukseksi. Varmaan ei tiedetä, kuinka siinä kävi, mutta sen verran tiedetään kuitenkin, että venäläiset vetäytyivät takaisin, voimatta Viipuria valloittaa. Posse tuli maankuuluksi, ja pamauksesta kerrottiin sitten monta tarinaa. Possen sanottiin käskeneen miestensä tukkia korvansa vahalla, mutta muutamat, jotka eivät käskyä totelleet, kuolivat pamauksesta. — Nykyaikanakin käytetään usein sodassa ruutimiinoja; mutta yksikään muu ei ole tullut niin kuuluisaksi kuin Viipurin pamaus.
134. Kristian tyranni.
Kalmarin unionin viiden viimeisen vuosikymmenen aikana eivät ruotsalaiset eivätkä suomalaiset tahtoneet olla Tanskan kuninkaan alamaisina, vaan valitsivat itselleen omat valtionhoitajansa.Sten Sture vanhempihallitsi Ruotsia kiitettävällä tavalla lähes 30 vuotta, mutta vähän oli hänellä aikaa pitää Suomesta huolta, jota silloin sota hävitti. Hänen jälkeensä tuli valtionhoitajaksiSvante Sture, urhoollinen ja ankara sotilas. Viimeksi hallitsi valtakuntaaSten Sture nuorempi, lempeä ja suosittu herra, joka kaatui vuonna 1520 sodassa tanskalaisia vastaan.
Tanskan kuninkaat eivät tahtoneet luopua Ruotsin kruunusta. Yksi heistä oliHannuniminen. Hän hallitsi jonkin aikaa Ruotsia ja Suomea, mutta hänet karkoitettiin pois, ja silloin syttyi sota Tanskaa vastaan uudelleen. Siihen aikaan eivät tanskalaiset olleet suosittuja vieraita Suomessa. He nousivat laivoistaan rannikoille, ryöstivät ja polttivat taloja sekä riensivät saaliineen takaisin laivoihinsa. Rannikoilla asuvilla talonpojilla oli harvoin apua sotaväestä, ja heidän täytyi itse puolustautua. He laskivat kiviä ja paaluja kulkuväyliin, virittivät jännitettyjä jousia metsäteille ja vierittivät vuorten jyrkiltä rinteiltä suuria kiviä ryntäävän vihollisen päälle. Kaikki tämä ei paljon auttanut. Eräänä yönä elokuussa vuonna 1509 heräsivät Turun kaupungin porvarit hälinään ja aseiden kalskeeseen. Tanskalaiset olivat hyökänneet kaupunkiin, tunkeutuivat huoneihin, tappoivat monta asukasta ja ryöstivät kaikki, mitä käsiinsä saivat. Rikas Turku ei sitten enää päässyt entiseen vaurauteensa, ja maassamme oli siihen aikaan paljon rauhattomuutta.
Hannu kuninkaan jälkeen tuli hänen poikansaKristian IITanskan, Ruotsin ja Norjan kuninkaaksi. Hän oli niin viisas ja rohkea, että hän olisi ollut pohjoismaiden suurimpia kuninkaita, jollei samalla olisi ollut viekas ja julma. Hän lupasi valtakunnan ylhäisimmille herroille rauhan ja kuninkaallisen suosionsa, jos he tulisivat hänen kruunausjuhlaansa Tukholmaan. Suomen herrat eivät luottaneet kuninkaan lupauksiin, vaan jäivät kotiinsa. Ruotsin herrat menivät. Kahtena päivänä oli suuret, iloiset pidot; mutta kolmantena päivänä suljettiin Tukholman portit. Useita vangittiin, syytettiin ja tuomittiin vääräuskoisina kuolemaan, koska paavi oli julistanut pannaan Sten Sturen puoluelaiset. Kaksi piispaa, monta herraa ja porvaria mestattiin kuninkaan silmäin edessä Tukholman Isolla torilla. Tätä julmaa lupauksen rikkomista nimitettiinTukholman verilöylyksi, ja siitä päivästä alkaen sanottiin kuningasta Kristian tyranniksi.
Sitten pystytettiin hirsipuita monin paikoin Ruotsissa, ja mestaaja sai paljon työtä. Kuningas lähetti Suomeen Hemming Gadin, Ruotsin suurimman valtiomiehen, joka monta vuotta oli maatansa palvellut, mutta elämänsä 90:ntenä vuotena palveli Kristian kuningasta. Hemming Gad kertoi täällä, että Kristian oli hyvä ja rehellinen kuningas. Suomalaiset uskoivat häntä ja antautuivat vapaatahtoisesti Tanskan vallan alaisiksi. Mutta kuningas lähetti päälliköilleen käskyn jatkaa verituomioita Suomessakin. Monta urhoollista suomalaista miestä mestattiin ja Raaseporin luona katkaisi mestaajan kirves Hemming Gadinkin harmaan pään. Nyt Kristian kuningas luuli valtansa turvatuksi kaikissa valtakunnissaan, sillä samalla lailla oli hän Norjassakin perinpohjin masentanut kaiken vastustuksen.
Mutta Jumalan vanhurskas tuomio kohtasi tätä julmaa kuningasta ja syöksi hänet alas vallan kukkuloilta. Ensin nostivat Ruotsin talonpojat, sitten Suomenkin aatelisto ja talonpojat kapinan petollista Kristian kuningasta vastaan, joka oli tahrannut kätensä niin monen viattoman verellä.
Silloin eli täällä suomalainen aatelismies, nimeltä Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän rupesi pienen rohkean miesjoukon päälliköksi ja alkoi omin päin käydä sotaa tanskalaisia vastaan. Niilo Grabbe oli salaisessa liitossa kansan kanssa, purjehti pitkin rantoja ja tunsi kaikki tanskalaisten yritykset. Hän hiipi öisin maihin, karkasi tanskalaisten kimppuun näiden nukkuessa nimismiesten taloissa, sulki ovet ja poltti viholliset huoneihin. Hän oli joka paikassa eikä missään. Kun tanskalaiset etsivät häntä Porvoosta, saivat he siellä tietää hänen olevan Kokemäellä. Kohta sen jälkeen hän oli Tallinnassa. Tanskalaiset eivät koskaan olleet turvassa hänen hyökkäyksiltään, ja viimein Grabbe herätti sellaista kauhua, ettei yksikään vihollinen uskaltanut tulla maahamme muutoin kuin suuret sotavoimat mukanaan. Mutta silloinkin kun tanskalaiset tulivat mieslukuissina, ei yksikään heistä uskaltanut öisin nukkua; niin pelkäsivät kaikki Niilo Grabbea.
135. Rustaa Vaasa.
Silloin eli nuori ruotsalainen aatelismies, nimeltäKustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli petollisesti joutunut Kristian tyrannin vangiksi Tanskaan mutta pakeni vankeudesta. Hänen mielessään hehkui rakkaus isänmaahan, joka silloin oli kovassa ahdingossa, ja hän palasi salaa Ruotsiin.
Siellä oli luvattu suuri palkinto sille, joka saisi hänet kiinni. Tanskalaiset etsivät häntä kaikkialta, ja hänen täytyi paeta kuin vainotun pedon. Marraskuussa vuonna 1520 hän tuli talonpojaksi puettuna Taalain maakuntaan. Siellä hän makasi yötä erään rikkaan vuoritilallisen luona. Tämä oli petturi ja lähetti sanan tanskalaisille, mutta hänen vaimonsa päästi Kustaan akkunasta pakoon. Sitten Kustaa tuli erään metsästäjän tupaan ja lämmitteli takan ääressä. Kohta hänen jälkeensä tulivat tanskalaiset tupaan. Metsästäjän vaimo paistoi leipiä uunissa, löi Kustaata leipälapiolla selkään ja sanoi: "Mene siitä heti riihtä puimaan!" Kustaa meni. Metsästäjä kätki hänet olkikuormaan ja lähti sitä ajamaan. Tiellä hän tapasi tanskalaisten lähetit. Nämä epäilivät jonkun olevan kuormaan piilotettuna ja pistivät keihäänsä olkien läpi. Kustaa sai haavan jalkaansa ja verta vuoti tielle, mutta metsästäjä leikkasi haavan hevosen jalkaan siten pettääkseen vainoojia.
Myöhemmin Kustaa tuli erään talonpojan luokse, jonka nimi oli Tomte Matte. Siellä hänet kätkettiin lattian alle kellariin, ja kohta senjälkeen tulivat tanskalaiset tupaan. Tomte Matten vaimo pani joulu-olutta ja asetti heti olutammeensa kellarin luukun päälle, niin ettei kukaan epäillyt piilopaikkaa. Sama kellari on jällellä vielä tänäkin päivänä, ja sille paikalle on pystytetty muistomerkki. Kustaa pääsi pois, mutta oli alinomaisessa hengenvaarassa. Useita päiviä ja öitä hän värjötteli sydäntalvella piilossa siltain ja kaatuneiden vanhain honkain alla metsissä. Hän piti puheita Taalain miehille, kertoi heille Tukholman verilöylystä, jossa hänen isänsä oli mestattu, ja pyysi heitä puolustamaan Ruotsin vapautta. Alussa he eivät tahtoneet häntä uskoa. Kustaan täytyi paeta erämaiden halki Norjan rajalle asti. Mutta Taalain miehet katuivat, lähettivät suksimiehiä pakolaista noutamaan ja nousivat kapinaan Tanskan valtaa vastaan.
Siitä ajoin Kustaa herra tuli ruotsalaisten talonpoikien johtajaksi. He nousivat kapinaan kaikkialla maassa, voittivat tanskalaiset ja karkoittivat Kristian kuninkaan Ruotsin valtakunnasta. Kohta tämä julma kuningas karkoitettiin Tanskastakin, ja hän kuljeskeli sitten rauhatonna toisesta Euroopan maasta toiseen. Muutamien vuosien kuluttua hän taas koetti voittaa valtakuntiansa takaisin, mutta joutui vangiksi. Kaksitoista vuotta istui hän, joka oli ollut kolmen valtakunnan kuningas, muurien takana ahtaassa vankilahuoneessa, johon hänelle annettiin ruoka pienestä muuriaukosta. Vasta kun hän oli harmaapää ukko, lievennettiin hänen vankeuttansa, ja sitten hän eli vielä kauan varoittavana todistuksena Jumalan vanhurskaasta tuomiosta.
Toisin kävi Kustaa Vaasan. Hänet, joka oli ollut niin köyhä ja hyljätty, Jumala koroitti suureen kunniaan, ja hän vertasi itseänsä kuningas Daavidiin, joka kerran oli ollut köyhä paimen. Ruotsalaiset valitsivat Kustaa Vaasan ensin valtionhoitajaksi, sitten kuninkaaksi (v. 1523). Hänestä tuli suuri ja mainio kuningas sekä Ruotsin valtaistuimella hallinneen kuuluisan Vaasa-suvun kantaisä.
136. Junkkeri Tuomas ja Eerik Fleming.
Pelastettuaan suurimman osan Ruotsia Kustaa Vaasa lähetti Suomeen pienen sotajoukon Niilo Vestgöten johtamana. Suomen aatelisto varusti sotamiehiä, ja syksyllä vuonna 1521 suomalainen ja ruotsalainen sotaväki alkoi yhteisvoimin piirittää Turun linnaa. Tämän päällikkönä oli saksalainen mies, nimeltäjunkkeri Tuomas, ja hänellä oli sotaan tottuneita saksalaisia palkkasotureita sekä tykkejä ja kaikkia muita tarvikkeita. Piirittäjät sitävastoin olivat huonosti varustetut; he eivät koko talvikautena saaneet mitään toimeen, mutta junkkeri Tuomas teki väkineen linnasta hyökkäyksiä. Niissä hän otti useita ruotsalaisia herroja vangeiksi ja oli sitä paitsi jo ennen sulkenut suomalaisia vankeja linnan vankikoppeihin. Eräänä aamuna pystytettiin linnan muureille korkeita hirsipuita. Niihin junkkeri Tuomas hirtätti muutamia vankeja uhatakseen ja pilkatakseen heidän maanmiehiään, ja Niilo Vestgöte näki oman veljensä riippuvan hirsipuussa.
Talvella tuli Kristian kuninkaalta käsky surmauttaa kaikki vangit, jotka vielä olivat hengissä, eikä junkkeri Tuomas odottanut toista käskyä. Pyöveli sai siis uutta työtä, linnassa mestattiin kaksi suomalaista ritaria ja useita alempisukuisia miehiä. Yksi vangeista oliEerik Fleming, nuori, uskalias ja viisas suomalainen aatelismies. Hän oli olevinaan Kristian kuninkaan innokas puoluelainen ja sanoi, ettei hän ketään vihannut niin katkerasti kuin kapinallista Kustaa Vaasaa. Kun Fleming oli aikansa sellaista puhunut, niin hän sai pitää henkensä, vieläpä voitti julman junkkerin luottamuksenkin. Eräänä iltana Fleming pyysi saada yöllä karata piirittäjäin kimppuun, ja junkkeri Tuomas suostui siihen, toivoen saavansa hirtättää useampia vankeja. Fleming otti mukaansa ne suomalaiset ja ruotsalaiset vangit, jotka vielä olivat elossa, ja niiden vartijoiksi joukon saksalaisia sotamiehiä. Yön pimeydessä hän ryntäsi ruotsalaisten leiriä vastaan, mutta oli edeltäkäsin lähettänyt salaa sanan Niilo Vestgötelle. Yhtäkkiä piiritti Niilo Vestgöten väki hänen joukkonsa. Heti käänsivät Fleming ja vangit aseensa saksalaisia sotamiehiä vastaan; nämä kaatuivat viimeiseen mieheen, ja pelastuneet vangit otettiin riemulla vastaan ruotsalaisten leirissä.
Näin kului talvi. Vahvaa Turun linnaa ei voitu valloittaa, ja heti meren auettua saapui tanskalainen laivasto Turkuun. Piiritys täytyi jättää sikseen. Tanskalaiset ryöstivät taas Turkua, ja suuri tulipalo syttyi, kun Niilo Vestgöten ruutikellari räjähti ilmaan.
Myöhemmin kesällä vuonna 1522 junkkeri Tuomas sai käskyn koota runsaasti ruokavaroja Suomesta ja viedä ne Tukholmaan, jossa olevia tanskalaisia Kustaa Vaasa piiritti. Tuomas purjehti Suomesta isolla laivastolla. Tultuaan likelle Ruotsin rannikkoa hän lähetti pienen laivan vakoilemaan, olisiko näkyvissä vihollisia. Juuri silloin sattui Eerik Flemingin johtama ruotsalainen laivasto olemaan erään saaren takana väijyksissä. Äkkiarvaamatta hän valloitti tanskalaisen laivan ja vei sen miehistön vankina ruotsalaisiin laivoihin. Sitten hän puki itsensä ja väkensä vangittujen tanskalaisten vaatteihin, nousi tuohon pieneen laivaan ja laski täysin purjein tanskalaista laivastoa kohti. Junkkeri Tuomas näki laivan lähenevän, halusi heti kuulla, minkälaisia sanomia se toi, ja soudatti itsensä veneellä vakoilijalaivalle. "Mitä kuuluu?" kysyi hän. "Kaikki hyvin!" vastasi Fleming tanskalaisessa takissaan. Junkkeri Tuomas kapusi kohta laivaan. Tuskin hän oli ennättänyt kannelle, kun jo havaitsi petoksen ja yritti hypätä veneeseen, mutta samassa hänet otettiin kiinni. Fleming laski taas Ruotsin saaristoa kohti, ja tanskalainen laivasto, jonka miehistö oli nähnyt junkkeri Tuomaan nousevan laivaan, seurasi jäljessä. Heti ryntäsi Fleming tanskalaisten kimppuun, joilla ei ollut päällikköä, ja valtasi koko heidän laivastonsa, yhtä laivaa vaille, jonka nimi oli "Suomen prinssi". Tämä puolustautui urhoollisesti koko Ruotsin laivastoa vastaan, se täytyi ampumalla sytyttää palamaan, ja se upposi kaikkine väkineen.
Junkkeri Tuomas vietiin vangittuna Kustaa Vaasan eteen ja hirtettiin tammeen julmien tekojensa palkinnoksi. Se häntä enimmin harmitti, ettei häntä, muka ritarimiestä, hirtetty edes hamppunuoralla, vaan niiniköydellä. Mutta Eerik Flemingistä tuli rikas ja mahtava mies sekä ruotsalaisen laivaston amiraali.
137. Piispa Arvid Kurki.
Maunu Tavastin jälkeen oli Turun piispoina ollut rikkaita, oppineita ja mahtavia miehiä Suomen ylhäisimmästä aatelistosta. He olivat uljaita kirkkoruhtinaita, viisaita hallitusmiehiä ja rakastivat maatansa. Suomi kukoisti heidän hallituksensa aikana. Mutta tästä hyvästä ajasta teki lopun Venäjän sota ja tanskalaisten hävitykset. Kirkot ryöstettiin, maa köyhtyi, kansa ei jaksanut maksaa kymmenyksiä. Svante Sturen aikana oli Turussa peräkkäin kaksi vanhaa piispaa, jotka eivät jaksaneet pitää järjestystä näinä kovina aikoina. Ja suuri sekasorto oli silloin kaikissa oloissa.
Viimein tuli valtioviisas ja ylhäissukuinenArvid KurkiTurun piispaksi vuonna 1510. Hän hallitsi hiippakuntaansa jäntevästi, ja vielä kerta nähtiin katolisen kirkon ylipaimenen esiintyvän melkein yhtä loistavana, ylevänä ja mahtavana kuin hänen kuuluisat edeltäjänsä. Mutta ajat kävivät yhä tukalammiksi. Arvid piispan likeisin esimies, Upsalan arkkipiispa Kustaa Trolle, oli maanpetturi ja kannatti Kristian kuningasta. Kun tanskalaiset pääsivät voitolle ja valloittivat Suomen, niin Arvid piispalla ei ollut muuta neuvoa kuin teeskennellyllä alamaisuudella viihdyttää Kristian kuninkaan epäluuloa. Hän pyysi kuninkaalta maatiloja ja etuja, esiintyäkseen omanvoiton pyytäjänä, sillä Kristian kuningas, joka oli petollinen, ei luullut kenenkään voivan menetellä rehellisesti ja omaa hyötyään katsomatta. Senvuoksi kuningas armahti Arvid piispaa, mutta kaikki rehelliset Suomen miehet surivat sitä, luullen heidän piispansa pettäneen isänmaansa.
Arvid piispa antoi maanmiestensä jonkin aikaa luulla hänestä pahaa ja kätki suuren joukon sota-aseita Kuusiston linnan kellariholveihin. Mutta kun Kustaa Vaasa lähetti sotaväkeä Turkuun, heitti piispakin teeskentelyn, jakoi sotaväelle aseita ja yhtyi julkisesti vapauden puolustajiin. Kansalaisemme kuulivat hänen kehoitustaan ja varustautuivat tanskalaisia vastaan. Arvid piispa tiesi kyllä panevansa henkensä ja onnensa alttiiksi, mutta näitä hän piti vähäarvoisina, sillä isänmaa oli hänelle kaikkia maallisia etuja rakkaampi.
On jo kerrottu, että Turun linna jäi valloittamatta ja sai keväällä vuonna 1522 apua tanskalaiselta laivastolta. Tanskalaiset olivat taas vähän aikaa herroina maassamme ja etsivät piispaa kaikkialta rangaistaksensa häntä hänen luopumisestaan. Arvid piispa pakeni rannikkoa myöten pohjoiseen päin, ensin Raumalle, sieltä Poriin, sieltä Närpiöön Pohjanmaalle. Mutta kun vainoojat alinomaa olivat hänen kintereillään, täytyi hänen Närpiössä astua laivaan paetakseen Ruotsiin. Hänen mukanaan lähti useita maamme ylhäisimpiä aatelisia, rouvia ja pappeja. Laiva oli kiireessä tullut huonosti varustetuksi, kenties oli siinä myöskin liiaksi väkeä ja tavaraa. Kun pakolaiset likenivät Ruotsin rannikkoa Öregrundin edustalla, nousi kova myrsky, ja siinä hukkui laivan keralla piispa ja kaikki pakolaiset 23 päivänä toukokuuta v. 1522.
Näin päättyi Suomen viimeisen katolisen piispan kunniakas elämänura. Niinkuin ensimmäinen piispa Henrik oli antanut henkensä Suomen puolesta, niin uhrasi myöskin viimeinen piispa, Arvid Kurki, henkensä isänmaansa puolesta. Emme siis saa unhottaa, että katolinen kirkko Suomessa kaikkine puutteineen ja vikoineen kuitenkin on sekä alkanut että päättänyt vaiheensa kunniakkaasti.
Kertomuksia Suomen sotaisilta ajoilta.
138. Lutherin uskonpuhdistus.
Minä päästän vapauteen ne sielut, jotka te olette vanginneet kuin linnut.
Hesek. 13: 20.
Missä ei Jumalan sana ihmisiä valaise, siellä vallitsee pimeys ja inhimillinen hairaus. Katolinen kirkko ei sallinut kansan lukea raamattua. Paavi palvelijoineen tavoitteli maallista valtaa, pukeutui purppuraan ja eli herkullisesti. Luostarit olivat monin paikoin tulleet laiskuuden ja rikosten pesiksi; kansat olivat vajonneet törkeään taikauskoon ja rukoilivat pyhimyksiä enemmän kuin Jumalaa. Katumusta ja parannusta tekemättä voitiin rahalla ostaa synnit anteeksi, ja petetyt ihmisraukat luulivat tulevansa autuaiksi, kun kilahuttivat hopearahan annekauppiaan arkkuun.
Tässä suuressa pimeydessä Jumala oli jo kauan valistanut muutamia hartaita kristityitä, jotka rohkeamielisesti astuivat esiin julistamaan totuutta. He olivat kärsineet paljon vaivaa Jumalan sanan tähden. Muutamia oli roviolla poltettu tai piinapenkkiin sidottu; toisia oli julistettu pannaan, ajettu maanpakoon tai viety heiltä kaikki omaisuus. Kuitenkaan ei saatu totuutta tukahdutetuksi; paavin valta oli kyllä suuri, mutta Jumalan voima oli suurempi. Piispa Arvid Kurjen aikana esiintyi Saksassa harras, voimakas ja oppinut munkki, tohtoriMartti Luther. Hänet Jumala kutsui suureen työhönsä, totuuden tietoa levittämään. Tohtori Luther luki yksinäisessä luostarikammiossaan raamattua alinomaa rukoillen ja alkoi käsittää, että ihmiset olivat Jumalan sanan väärentäneet. Hän matkusti paavin luokse Roomaan rukoilemaan tätä, jota sanottiin kristikunnan isäksi, saattamaan entiselleen totisen kristinuskon. Paavi halveksi tätä kehoitusta ja kielsi Lutheria kansalle puhumasta. Mutta jota enemmän Lutheria kiellettiin, sitä rohkeammin hän julisti puhdasta Jumalan sanaa semmoisena, kuin sen oli raamatusta käsittänyt. Viimein hän julisti luopuvansa paavista, poltti hänen kirjeensä ja käänsi raamatun heprean-, kreikan- ja latinankielestä saksankielelle. Vähää ennen oli, Jumalan sallimuksesta, kirjapainotaito keksitty, ja sen avulla saattoi raamattu pikaisesti levitä kaiken kansan luettavaksi. Suuri hengellinen herätys syntyi maailmassa. Jumalan sana nousi jälleen paistavana aurinkona maailman pimeään yöhön ja valaisi kaikki kansat. Monet tuhannet ihmiset kuuntelivat iloiten ja ihmetellen uutta oppia Jumalan armosta Kristuksessa, joka antaa meille autuuden ilmaiseksi, kun me vain uskomme. Sitä enemmän riehuivat Jumalan sanan viholliset, jotka tahtoivat pitää maailmaa pimeydessä. Tohtori Luther ja hänen kannattajansa joutuivat katkeran vainon alaisiksi, häväistyiksi ja pannaan julistetuiksi. Hänet kutsuttiin keisarin, kuningasten ja piispain eteen, mutta hän ei peruuttanut sanaakaan, vaan vastasi heille: "Tässä minä seison enkä muuta voi; Jumala minua auttakoon; amen!" Täytyihän niin rohkean taistelun totuuden puolesta viimein viedä voittoon. Jumala johdatti useita ruhtinaitakin totuuden tuntoon, ja uusi evankelinen oppi levisi yhä laajemmalle. Tätä suurta kirkollista parannusta nimitetäänuskonpuhdistukseksi.
Kustaa Vaasa oli ensimmäisiä, joka pani uskonpuhdistuksen toimeen valtakunnassaan. Pian saapui Jumalan puhdas sana Lutherin oppilasten tuomana Suomeenkin. Nuori suomalainen maisteri,Pietari Särkilahti, oli opiskellut Lutherin kaupungissa Wittenbergissä ja alkoi saarnata hänen oppiansa Turun tuomiokirkossa. Aika oli sovelias: piispa oli kuollut, hänen pappinsa olivat neuvottomina, maassa oli sota, eikä kenelläkään ollut aikaa estää uuden opin levittämistä.
Muissa maissa sai uskonpuhdistus vasta kovien sotien ja monien kapinain perästä voiton. Meidän maahamme tämä uusi totuuden oppi tuli hiljalleen ja virvoittavana kuin keväinen sade. Ei kukaan sitä vastustanut. Eikä kuitenkaan yksikään muu kansa niin itsepintaisesti pysy vanhoissa tavoissaan ja vanhassa uskossaan kuin Suomen kansa. Mutta miten sai tämä uusi oppi niin hiljaisen ja rauhallisen voiton? Ensiksikin Jumalan sanan ja Jumalan Hengen voiman vaikutuksesta, joka taivuttaa ihmisten sydämet niinkuin vesiojat. Mutta toiseksi meidän tulee muistaa, että melkein kaikki jumalanpalvelus tähän asti oli toimitettu latinankielellä. Nyt alkoivat Lutherin oppilaat messuta, saarnata ja opettaa kansan kielellä. Se sai monen sydämen heltymään. Nyt he kuulivat Jumalan puhuvan heille heidän omalla kielellään: nyt he tiesivät, että hän ymmärsi heidän rukouksensa. He olivat tulleet likemmäksi taivaallista Isäänsä, joka siihen asti oli heistä näyttänyt olevan niin kaukana, ja tuntui, kuin hän olisi astunut taivaasta alas heidän tykönsä ja itse puhunut heille. Sanomaton ilo täytti heidän mielensä, heissä heräsi väkevä, elävä usko ja he ylistivät Jumalaa.
139. Kustaa kuninkaan hallitus.
Paljon vallattomuutta oli syntynyt entisinä rauhattomina aikoina. Mutta kuningas Kustaa oli ankara herra, joka ei suvainnut valtakunnassaan mitään epäjärjestystä. Hämeen talonpojat olivat tottuneet kalastamaan ja metsästämään Pohjanmaalla. Kun toisia uudisasukkaita asettui sinne, kävivät hämäläiset kateellisiksi, karkasivat uudisasukasten kimppuun ja polttivat heidän talonsa. Kuningas rankaisi heitä tästä väkivallanteosta kovasti. Ja toisella kertaa, kun savolaiset eivät tahtoneet totella hänen käskyjänsä, hän kirjoitti heille: "Teidän pitää tietää, että sitä varten me olemme teidän oikea herranne ja esivaltanne, että me hallitsemme teitä ettekä te meitä."
Vielä ankarammin kuningas nuhteli suomalaisia aatelismiehiä, jotka rasittivat talonpoikia. Suomen rikkaimpia ja mahtavimpia herroja olivat siihen aikaan Fleming-veljekset. Talonpojat esittivät valituksia heitä vastaan, ja kuningas kirjoitti suosikillensa Eerik Flemingille, joka silloin oli valtakunnanneuvos ja sotalaivaston amiraali: "Me olemme kuulleet, herra Eerik, näiden köyhäin miesten monenlaiset valitukset siitä, että te teette heille vääryyttä, ja kun he valittavat hätäänsä meille, kuten kohtuullista on, sidotte te heidät köysiin ja kiusaatte heitä niin kovasti, että muutamat heistä ovat oleskelleet suojattomina metsissä koko talven. Kun nyt emme saata kärsiä sitä, että te niin kovasti köyhiä ahdistatte, varoitamme me teitä menettelemään näissä asioissa niin, että saatatte Jumalan ja meidän edessämme töistänne vastata." Kun tämä varoitus ei auttanut, kirjoitti kuningas toisen kerran: "Jos ette lakkaa vaatimasta laitonta kyydinajoa ja kestitystä, niin menetätte osan läänityskartanoistanne, niin että paukkuu." Eivätkä varoitukset jääneet tyhjiksi sanoiksi. Sekä Eerik Fleming että muut herrat menettivät kerran toisensa perästä kartanoita ja läänityksiä, jotka kuningas oli heille antanut. Silloin ei ollut majataloja, ja talonpoikain täytyi usein maksutta antaa herroille kyytihevosia, ruokaa ja majoitusta. Tämän estämiseksi Kustaa kuningas sääti ensimmäisen kyytiasetuksen. Ja jotta voudit eivät saattaisi kiskoa laittomia veroja, kirjoitettiin kaikki maaomaisuus ensimmäiseen maakirjaan ja jaettiin manttaaleihin, tai muihin verolukuihin, niin että jokaisen veroluvun tuli maksaa määrätty vero. Kuninkaalla oli Suomessakin monta kartanoa ja hän määräsi itse, kuinka niitä piti hoitaa. Hän katsoi itsensä valtakunnan isännäksi ja tahtoi pitää huolta kaikesta.
Kustaa kuningas kävi Suomessa kahdesti. Ensimmäisen kerran hän istui oikeutta Turussa, toisen kerran hän oli täällä jouduttuaan sotaan Venäjää vastaan. Pienen rajametelin tähden ryntäsi maahamme suuri venäläinen sotajoukko, ryhtyen piirittämään Viipuria tammikuussa vuonna 1556. Siellä oli paljon hevosia, ja jotteivät ne joutuisi kärsimään ruoan puutetta, lähetti Viipurin päällikkö yöllä kuormarattaita tuomaan heiniä linnaan. Silloin oli lumeton talvi, ja kun heinäkuormia ajettiin malkasiltaa myöten linnasaareen, synnyttivät rattaiden pyörät ankaran kolinan. Kuullessaan tämän kummallisen jyryn yön hiljaisuudessa venäläiset luulivat, että suuri suomalainen armeija oli tulossa Viipurin avuksi. Kohta he jättivät leirinsä; toiset lähtivät heti tiehensä, toiset ajoi Viipurin varusväki pakoon.
Tähän aikaan oli Kustaa kuningas puolisonsa ja muutamain lastensa keralla Turussa. Vanhoilla päivillä valtasi hänet pelko, ja hän oli jo aikeissa palata pitkää tietä Tornion kautta Ruotsiin, kun tuli tieto vihollisen pakenemisesta. Seuraavana vuonna tehtiin Venäjän kanssa rauha.
Lapsistaan oli Kustaa kuninkaalla paljon vastusta, mutta kansa häntä siunasi. Liikuttavasti hyvästeltyään valtakunnan kokoontuneita säätyjä tämä suuri kuningas kuoli v. 1560, jättäen jälkimaailmalle sen muiston, että hän oli ryhtynyt valtakunnan hallitukseen sen ollessa köyhänä, hävitettynä ja vieraan vallan alaisena, mutta jättänyt sen jälkeläisilleen vapaana ja kukoistavana.
140. Piispa Mikael Agricola.
Vuonna 1527 oli Ruotsissa valtiopäivät Vesteråsin kaupungissa. Siellä päätettiin, että Jumalan sanaa piti puhtaana saarnattaman koko valtakunnassa; ettei kenenkään enää tullut totella paavia; että piispain ja pappien tuli olla kuninkaalle alamaiset ja että kirkkojen omaisuus oli kuuluva kruunulle. Siten oli katolinen oppi Ruotsin valtakunnasta hävitetty. Aikanaan se oli saanut toimeen paljon hyvää, kuten ennen on kerrottu, mutta nyt oli tullut aika, jolloin sen erhetysten täytyi väistyä puhtaamman opin tieltä.
Ensimmäinen evankelista oppia suosiva Turun piispa oliMartti Skytte. Hän oli harras ja hyväätekeväinen mies, joka omalla kustannuksellaan lähetti nuoria miehiä Wittenbergiin oppiansa kartuttamaan. Yksi näistä oliMikael Agricola, kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi ja viimein Martti Skytten jälkeen Turun piispaksi v. 1554. Mutta Viipuriin kuningas asetti toisen piispan,Paavali Juustenin, niin että Suomi silloin oli jaettuna kahteen hiippakuntaan.
Mikael Agricola oli hyvin ponteva, oppinut ja väsymätön mies. Jo se oli suurta, että hän köyhästä ja alhaisesta säädystä oli työllään kohonnut niin korkealle kunniasijalle kuin Turun piispanistuin oli; mutta tämä ei ollut hänen suurin ansionsa. Hänen nimensä tuli Suomessa rakkaaksi ja kuuluisaksi siitä, että hän ensiksi alkoi kirjoittaa ja painattaa kirjoja suomenkielellä. Ennen hänen aikaansa ei ollut olemassa ainoatakaan suomenkielistä kirjaa. Oli ainoastaan käsinkirjoitettuja latinalaisia kirjoja, ruotsinkielisiä pyhimystaruja ja kolme kirjaa katolista jumalanpalvelusta varten, nekin Saksassa painetut. Mitäpä muita kirjoja tarvittiinkaan, kun ainoastaan papit osasivat lukea! Suomessa ei ollut yhtäkään kirjapainoa, ja Ruotsissa yksi ainoa. Kirjain painattaminen oli kallista, eikä ainoatakaan kirjaa saatu painaa kuninkaan luvatta. Mutta tämä ei Agricolaa pelottanut. Hän sovitti kirjoitukseen suomenkielen sanat ja taivutukset, joita ei vielä koskaan ennen ollut kirjoissa käytetty. Hän sai kuninkaan oivaltamaan suomalaisten kirjain hyödyllisyyden, ja hänelle suotiin vähän apua niiden painattamiseen Tukholmassa. Ja hän alkoi siitä, mistä kaikki kirjanluku alkaa: hän painatti suomalaisen aapiskirjan noin vuonna 1540. Sitten hän julkaisi Lutherin vähän katkismuksen suomeksi ja sitten rukouskirjan, joka "kului kaikkien suomalaisten käsissä". Suurimmaksi kunniakseen ja onnekseen hän katsoi koko raamatun kääntämistä suomeksi, mutta ei ennättänyt suomentaa muuta kuin muutamia osia siitä. Kuitenkin hän sai suureksi ilokseen painosta julkaistuksi kokoUuden Testamentinsuomeksi vuonna 1548, ja se, joka tämän on tehnyt, ei ole elänyt turhaan. Sillä nyt sai suomalainen kansa ensimmäisen kerran omalla äidinkielellään lukea maailman suurinta, pyhintä ja kalleinta kirjaa, Jumalan omaa ilmoitettua sanaa. Ja niin oli, kuin profeetta Jesaja sanoo: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, paistaa kirkas valo."
Niin, totisesti tämä oli suurin hyvyys, mitä Jumala suomalaisen miehen kautta saattoi kansalleen osoittaa. Agricolan työ kantoikin runsaita hedelmiä kaikiksi ajoiksi. Vuonna 1541 oli raamattu jo ilmestynyt ruotsiksi. Siitä ajasta alkaen Jumalan sana astui kansan keskuuteen ja kylvi jaloa siementä suvusta sukuun. Moni vielä luuli Jumalan sanan tulevan häväistyksi siitä, että se käännettiin kansan kielelle. Mutta Agricola kirjoitti rukouskirjansa alkulauseeseen:
"Kyllä se kuulee suomen kielen,Joka ymmärtää kaikkein mielen."
Kovasta työstä oli tämän suuren isänmaanystävän terveys heikontunut. Hän kuoli ainoastaan 47 vuoden ikäisenä v. 1557 paluumatkalla Moskovasta, jonne kuningas oli hänet lähettänyt muiden edustajain kanssa rauhansopimusta tekemään. Mikael Agricola haudattiin Viipuriin, ja kiitollinen Suomen kansa on pystyttänyt hänelle sinne muistopatsaan.
141. Suomen Kerttua Juhana.
Ruotsin kuninkaat olivat ennen vanhaan olleet kansan valitsemia, mutta nyt oli kruunu tullut Vaasan suvulle perinnäiseksi. Kuningas Kustaa I:llä oli neljä poikaa ja neljä tytärtä. Vanhin poika,Eerik, peri valtakunnan; nuoremmat pojat saivat kukin maakuntia herttuakunnikseen. Kuningas rakasti enimmin toista poikaansaJuhanaaja antoi hänelle suuren osan Suomea. Juhana herttua sai hallita ja hoitaa lainkäyttöä Suomessa, mutta koska tämä maa oli osa Ruotsin valtakuntaa, täytyi hänen pitää Ruotsin kuningasta päämiehenään.
Tämä viimeinen kohta ei miellyttänyt Juhanaa. Tämä oppinut, komea, nuori 20-vuotias prinssi tahtoi olla oma käskijänsä ja saada oman valtakunnan. Senvuoksi hän etsi rikasta morsianta ja saikin omakseen prinsessaKatariinan, jonka veli oli Puolan kuninkaana ja jolla sukunsa mukaan oli lisänimenäJagellonica. Myöhään syksyllä vuonna 1562 Juhana toi tämän ihanan Suomen herttuattaren Turkuun ja piti Turun linnassa loistavaa hovia.
Kustaa kuningas oli jo kuollut, ja Eerik XIV oli kuninkaana Ruotsissa. Eerik oli epäluuloinen, Juhana oli kunnianhimoinen; molemmat veljekset vihasivat, pelkäsivät ja epäilivät toisiansa. Ruotsi oli joutunut sotaan Puolaa vastaan Liivinmaasta, jonka kumpikin tahtoi valloittaa; mutta Juhana herttua oli salaa lankonsa, Puolan kuninkaan, puolella. Eerik kuningas vihastui, haastoi Juhana veljensä tilinteolle valtakunnan säätyjen eteen Tukholmaan ja, kun hän ei tätä käskyä noudattanut, tuomitutti hänet valtakunnan kavaltajana kuolemaan.
Silloin Juhana herttua varustautui vastarintaan ja toivoi saavansa apua Puolasta. Kesäkuussa v. 1563 kokoontui paljon väkeä Turkuun Heikin-markkinoille. Juhana herttua piti suomenkielellä puheen kokoontuneelle kansalle, soimasi ankarin sanoin Eerik kuningasta ja kehoitti suomalaisia vapauttamaan maansa Ruotsin ylivallasta. Tähän hän lupasi Puolan apua, ja moni huusi ensi innossaan siihen suostuvansa, mutta katui sitten, ja viisaat kansalaiset pitivät Ruotsin valtaa parempana kuin puolalaista.
Viikon kuluttua saapui Eerik kuninkaan sotajoukko Turun linnaa piirittämään. Juhana herttua puolustautui elokuuhun asti ja seisoi joka päivä linnan tornissa kaukoputkellaan tähystämässä, milloin Puolan laivaston valkeita purjeita alkaisi näkyä Turun edustalla. Laivastoa ei kuulunut, ja linnan varusväki alkoi joutua epätoivoon. Vanha tarina kertoo Eerik kuninkaan väen eräänä iltana sitoneen hevosen selkään olkia ja risukimppuja, sytyttäneen oljet palamaan ja ajaneen palavan hevosen juoksemaan pitkin Hevoskaria, joka on vähän matkan päässä linnasta. Oli pimeä, ja kaikki linnan muureilla olevat vahdit riensivät sille puolelle, ihmetellen tuota kiitävää tulta. Sill'aikaa sanotaan kuninkaan väen toiselta puolelta kiivenneen muureille ja valloittaneen linnan. Mutta aikakirjat kertovat, että kun herttua turhaan oli puolalaisia odottanut ja hänen oma väkensä alkoi hänestä luopua, hänen viimein oli pakko aukaista linnan portit kuninkaan väelle. Tämä tapahtui elokuussa vuonna 1563.
Juhana herttua ja Katariina herttuatar vietiin vankeina Ruotsiin ja suljettiin Gripsholman linnaan. Eerik kuninkaalla oli häijy neuvonantaja, nimeltä Yrjö Pietarinpoika. Kun tämä tarjosi herttuattarelle vapauden ja ruhtinaallisen eläkkeen, jos hän luopuisi puolisostaan, näytti ruhtinatar vihkimäsormustaan, johon oli piirretty: "Kuolema yksin meidät erottaa." Sitten hän seurasi vapaaehtoisesti herttuata vankeuteen. Herttuan täytyi omin silmin katsella, kuinka kuninkaan julma kosto kohtasi hänen puoluelaisiaan, ja siihen loppui Juhana herttuan hallitus Suomessa.
142. Eerik kuningas ja suomalaiset.
Kustaa kuninkaalla oli sananpartena: "Kerta sanoa ja sanassaan pysyä on parempi kuin sata kertaa puhua". Tätä ei Eerik kuningas pannut sydämelleen. Hän ei ollut suuren isänsä kaltainen; hän oli epäluuloinen, pelkuri, huikentelevainen ja julma. Hän tuhlasi valtakuntansa varoja mielettömiin kosimisiin ja loistavaan kruunaukseen. Hän nimitti kreivejä ja vapaaherroja, mutta pelkäsi sitten, että aatelisto kukistaisi hänet valtaistuimelta. Sitten hän lähetti kaikkialle vakoilijoita ja uskoi, mitä nämä hänelle kertoivat. Täten hän tuli vietellyksi moniin onnettomiin väkivallantekoihin ja oli jonkin aikaa pelosta ja omantunnonvaivoista heikkomielisenä. Näin hän kadotti kansan suosion, ja häntä pelättiin kuin hirmuvaltiasta.
Puolan-sodan lisäksi Eerik kuningas oli joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Tässä sodassa harjoitettiin molemmin puolin suurta julmuutta, ja monta Tanskan rajalla olevaa maakuntaa hävitettiin perinpohjin. Paljon suomalaisia palveli kuninkaan sotajoukoissa ja laivastoissa. He olivat kuuluisat urhoollisuudestaan, joskus myöskin julmuudestaan, sillä sota villitsi heidät. Suomalaiset olivat tämän ajan parhaita jousimiehiä. Silloin jo tosin käytettiin tykkejä ja raskaita pyssyjä, jotka asetettiin tukeen nojalle ja sytytettiin luntulla; mutta suomalaiset luottivat enemmän hyviin jousiinsa. Kysyttiin voimakkaita käsivarsia jännittämään noita jäykkiä, teräksisiä jousenkaaria.
Siihen aikaan alkoivat suomalaisetkin sotapäälliköt tulla kuuluisiksi. Vironmaa oli jo antautunut Ruotsin valtaan.Henrik Klaunpoika Horn, Kankaisten herra, hoiti siinä maassa päällikkyyttä valtioviisaasti ja urhoollisesti.Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun herra, oli Ruotsin mainioin merisankari. Ei koskaan ollut Ruotsin laivasto Itämerellä ollut niin vahva kuin Eerik kuninkaan aikana Klaus Hornin johtamana. Ensimmäisen kerran hän oli kolme päivää amiraalina ja ennätti sinä aikana voittaa Tanskan laivaston. Sitten hän hävitti kerran toisensa perään Tanskan ja Lyypekin sotalaivastot, valtasi heidän kauppalaivansa, kantoi Juutinraumassa Tanskan tullin ja uhkasi Kööpenhaminaa. Nämä voitot saatuaan Klaus Horn kulki riemusaatossa Tukholmaan, ja tanskalaisen amiraalin Otto Rudin täytyi kulkea saatossa vankina. Eerik kuningas nuhteli kovin sanoin Rudia ja oli vihan vimmassa lävistää hänet miekallaan. Silloin Klaus Horn tarttui kuninkaan käteen ja sanoi: "Tämä mies on taistellut urhoollisesti isänmaansa puolesta ja ansaitsee pikemmin kiitosta kuin moitetta." Kuninkaan viha lauhtui, ja Klaus Hornin rohkeamielisyyttä ylistettiin yhtä paljon kuin hänen voittojaan. Tämä Suomen urho kuoli ruttoon vuonna 1566 ja lepää haudattuna Upsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan vieressä.
Niilo Schenkkuljetti pientä Troilus-nimistä sotalaivaa, jonka miehistönä oli suomalaisia. Buchowin meritaistelussa vuonna 1565 iski suuri tanskalainen amiraalilaiva Jägmästaren takaapäin Troilukseen "niinkuin merikotka sorsaan". Troiluksen kajuutta musertui, yksi masto kaatui mereen, ja tanskalaiset viskasivat valtaushaan laivaan, pidelläkseen sitä kiinni. Silloin 70 suomalaista jännitti teräsjousensa, nuolia sateli, ja tanskalaisia kaatui. Urhoollinen tanskalainen amiraali Herlöf Trolle, joka seisoi Jägmästarenin peräkannella, teräksensininen haarniska yllä ja Tanskan vaakunalla, kolmella kruunulla koristettu hattu päässä, käski soittaa torvea. Niilo Schenk otti raskaan "putkensa" (kiväärinsä) ja ampui amiraalin. Silloin tanskalaiset katkaisivat hakaköytensä ja pakenivat. — Toisessa vähän myöhemmässä meritaistelussa Troilus oli neljä tuntia suuren, Kristoffer-nimisen tanskalaisen laivan kyljessä ja joka taholta ahdistettuna. Niilo Schenk suomalaisineen puolustautui siten, että Kristoffer ammuttiin upoksiin, ja sen haavoitettu päällikkö vaipui laivoineen meren pohjaan.
Maasodassa ruotsalaisilla oli huono onni. Kansa napisi, ja Eerik kuninkaan täytyi päästää veljensä, Juhana herttua, vankeudesta vapaaksi. Kohta senjälkeen herttua teki liiton nuoremman veljensä, Södermanlannin herttuan Kaarlen kanssa, nosti kapinan ja syöksi Eerikin valtaistuimelta vuonna 1568. Onneton Eerik kuningas oli kauan vankeudessa ja kuoli viimein myrkystä, jota hänen veljensä Juhanan käskystä hänelle annettiin. Turun linnassa on vielä ahdas tornihuone, jossa Eerik kuningas jonkin aikaa oli vankina.
143. Kaarina Maununtytär.
Eerik kuninkaan henkivartijaväessä palveli Maunu niminen korpraali. Hänen tyttärensä Kaarina istui 13-vuotiaana Tukholman torilla pähkinöitä myymässä. Eerik kuningas kulki sivuitse, huomasi nuoren tytön erinomaisen kauneuden ja kasvatti häntä sisarensa, prinsessa Elisabetin, hovinaisten seurassa.
Kaarina Maununtytär varttui, ja hänestä tuli yhtä hyväluontoinen kuin kauniskin. Eerik kuninkaan epävakainen sydän kiintyi vakavalla rakkaudella Kaarinaan, ja tämä osoitti kuninkaalle vastarakkautta myötä- ja vastoinkäymisessä. Sillä tuo julma kuningas oli kuitenkin komea ritari, jonka kasvot Kaarinan rinnalla muuttuivat lempeiksi kuin päivänpaiste.
Kuninkaan taipumus herätti hänen sukulaisissaan ja ylpeässä aatelistossa suurta mielipahaa, koska Kaarina oli niin alhaista säätyä. Mutta kuningas otti hänet puolisokseen, arkkipiispa vihki heidät, ja Kaarina Maununtytär, joka ei ollut koskaan niin korkealle tavoitellut, kruunattiin Ruotsin kuningattareksi heinäkuussa vuonna 1568.
Tämä joudutti herttuan kapinaa ja Eerik kuninkaan kukistumista kohta senjälkeen. Ensimmäisinä vuosina Kaarina sai lapsineen käydä kuningasta vankeudessa lohduttamassa, mutta lopulta hän ei enää saanut häntä nähdä. Kuningatar muutti sitten Suomeen, asui jonkin aikaa Turussa köyhänä ja murheellisena, mutta sai sitten Juhana kuninkaalta Kangasalla Roineen rannalla olevan Liuksialan kartanon. Siinä hän eli monta vuotta, kaikkien rakastamana ja kunnioittamana lempeytensä tähden. Vuonna 1612 vaipui hurskas kuningatar kuoleman uneen ja lepää haudattuna Turun tuomiokirkossa, johon Suomi on hänelle teettänyt arkun mustasta marmorista. Kauniit lasimaalaukset koristavat kuningattaren hautakappelin ikkunoita ja esittävät kuvauksia hänen elämästänsä.
Eerik kuninkaalla ja Kaarina kuningattarella oli neljä lasta, joista kaksi varttui täyteen ikään. Prinsessa Sigrid Vaasasta tuli Klaus Tottin, Gerknäsin herran, puoliso, ja kuuluisan Aake Tottin äiti. Poikaa, Kustaa prinssiä, Juhana kuningas vainosi; hänet lähetettiin ulkomaille, ja hän eli koko ikänsä maanpaossa. Hänestä tuli oppinut herra, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon, hän kärsi paljon puutetta ja koki ihmeellisiä elämänvaiheita. Kerrotaan, että hän kerjäläiseksi puettuna katseli orpanansa, Sigismund kuninkaan, kruunausta Varsovassa. Silloin hän oli tuntenut sisarensa Sigridin hovineitojen joukosta. Hän oli ilmaissut itsensä tälle, ja sisar oli antanut hänelle kaikki pienet säästörahansa. Suomeen hän ei saanut tulla; ainoastaan kerran hän sai syleillä äitiänsä Tallinnassa ja kuoli ennen häntä v. 1607.
Vielä tänäkin päivänä, kun Liuksialan kartanoa katselee, johtuu mieleen Kaarina Maununtytär. Siellä hän on kauan yksinäisyydessä itkenyt kyyneleitä, ei kadonneen kruununsa, vaan onnettoman puolisonsa ja maanpakolaisen poikansa tähden. Roineen aallot ovat vastaanottaneet hänen viattomat kyyneleensä ja kertovat niistä tuleville sukupolville. Aika on ammoin hävittänyt hänen lyhytaikaisen loistonsa ja hänen pitkällisen surunsa jäljet; mutta hänen hyvyytensä elää vielä tänäkin päivänä siunatussa muistossa.
Kaarina Maununtyttären laulu Eerik XIV:lle.
Sydän myrskyvä unelmoi tyynessä sylin armaan! Metsä nyt hiljalleen tarinoi, Luojan kiitosta puut huminoi. Syliss' armaan saat levon varmaan, Jumal' yksin on päivä, mutt' maailma on yö.
Paina kuin äitisi helmahan pää,kruunusi pirstoilla nuku!Kulta ja korskeus jäähdyttää,yksin rakkaus lämmittää.Kruunullas nuku:Armo ei huku,Jumal' yksin on puhdas, mutt' syntiset me.
Valtakuntas nyt sylini on; nuku valtasi suojaan! Viha vie harhaan, mut usko vakaa on. Herrahan nuku, sa rauhaton, huolista suojaan luottaen Luojaan! Jumal' yksin on ylvä, mutt' tomua me.
144. Pontus De la Gardie ja hänen aikansa.
Eerik XIV:n jälkeen tuli hänen veljensä Juhana Ruotsin kuninkaaksi. Hän ei jättänyt jälkeensä kiitettävää muistoa. Kuningas Juhana III oli turhamainen, horjuva ja heikko, vastoinkäymisessä pelkuri ja myötäkäymisessä kopea. Hänen aikanaan sai aatelisto niin suuria etuuksia, että jokainen aatelismies piti itseänsä kuninkaan vertaisena. Ruotsin valtakuntaa häiritsivät uskonriidat, sillä Juhana kuningas oli salaisesti kääntynyt katoliseen uskoon ja tahtoi, että kansa tekisi samoin. Senvuoksi hän palautti monta katolista kirkonmenoa ja koetti panna valtakunnan luostarit entiseen kuntoon. Turun piispa Paavali Juusten, joka oli kirjoittanut ensimmäisen Suomen piispain ajantiedon, kuoli surusta näiden tapahtumain tähden. Hänen jälkeensä tuli piispaksiEerik Eerikinpoika Sorolainen. Tämä oli oppinut ja hurskas, mutta myöntyväinen mies, joka noudatti kuninkaan tahtoa enemmän kuin luterilaisen piispan sopi. Senvuoksi kuningas uskoi hänelle koko Suonien kirkon hallinnon, niin että Suomi taas oli yhtenä ainoana hiippakuntana.
Venäjällä hallitsi silloin tsaari eli suuriruhtinas, nimeltäIivana IV, joka hirmuisuudestaan sai lisänimen "julma". Hän oli kosinut Katariina Jagellonicaa ja saanut rukkaset, kun Suomen herttua Juhana sai myöntävän vastauksen. Tätä ei Iivana Julma voinut unhottaa; ja kun Eerik kuningasta vastaan syttyneessä kapinassa Venäjän lähettiläät Tukholmassa joutuivat ryöstön alaisiksi, virisi uudelleen sota Venäjän ja Ruotsin välillä. Venäläiset hyökkäsivät Suomeen talvella v. 1572, kun suomalaiset sotajoukot olivat Vironmaata puolustamassa, ja hävittivät kauheasti maata aina Helsinkiä myöten. Sodassa oli yhteen aikaan suomalaisilla sangen huono onni.
Ruotsin sotajoukossa palveli silloin eräs ranskalainen, nimeltäPontus De la Gardie. Hän tuli v. 1580 ylipäälliköksi venäläisiä vastaan, ja nyt sotaonni kääntyi. De la Gardie valloitti vanhan Käkisalmen linnan, joka sijaitsee siinä, missä Vuoksi laskee Laatokkaan, kulki jäätyneen meren poikki Viipurista Viroon ja valloitti Narvan. Ajettuaan venäläiset pois Virosta hän valloitti suurimman osan Inkerinmaata ja tuli urotöistään maankuuluksi. Venäläiset häntä pelkäsivät, ruotsalaiset ylistivät. Suomalaiset tiesivät Pontus de la Gardiesta monta tarinaa. Jyrkät vuoret, vanhat linnoitukset ja pitkät telasillat ovat saaneet nimensä hänestä. Seitsemän kilometriä Lappeenrannasta itäänpäin on vielä leveä ja syvä "Pontuksen kaivannoksi" sanottu oja muistona Saimaan kanavan ensimmäisestä kaivamisyrityksestä.
Eräänä syysiltana marraskuussa vuonna 1585 tämä kuuluisa sankari palasi veneellä Viron rajalla olevaa Narvajokea myöten venäläisten kanssa pidetystä rauhankeskustelusta. Vanha vene oli täynnä väkeä ja tykkejä; laitalauta irtaantui, vene upposi, ja 18 henkeä hukkui. Näiden joukossa oli Pontus de la Gardie. Hänen kuoltuaan kääntyi taas sotaonni. Venäläiset olivat taipuvaiset rauhaan, mutta Juhana kuningas tahtoi saada Inkerinmaan herran nimen. Sota syttyi uudestaan tuimaan tuleen. Kaksi kertaa, talvella v. 1590 ja 1592, hyökkäsi suuria venäläisiä sotajoukkoja Suomeen. Niissä oli monta tuhatta ratsumiestä. Ne tulivat kuin tuulispää, löivät kuoliaiksi tahi veivät mukanaan ihmiset, tappoivat karjan, polttivat kylät ja palasivat saaliineen yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Suurin osa Suomea hävitettiin, ja kaikki, jotka ennättivät paeta, piiloutuivat sydäntalvella metsiin. Kaukana pohjan perilläkin riehui sota. Suomenpuoleiset talonpojat ryöstivät Venäjän aluetta aina Vienanmereen asti, ja Venäjän-puoleiset hävittivät pohjoista Pohjanmaata aina Pohjanlahtea myöten.
Vihdoin tehtiin rauha. Ruotsalaiset antoivat takaisin Käkisalmen ja Inkerinmaan. Iivana Julma oli kuollut omantunnon vaivoihin, koska oli rautavaltikalla lyönyt oman poikansa kuoliaaksi. Kuningas Juhana III oli hänkin kuollut pahan omantunnon painamana, koska oli myrkyttänyt veljensä Eerikin. Sellaisten pahain ruhtinasten tähden täytyi kansain silloin vertansa vuodattaa.
Vääryys hävittää kaikki maakunnat, ja paha elämä kukistaa voimallisten istuimet. Viisauden kirja 6: 1.
145. Klaus Fleming ja Nuijasota.
Juhana III:n poika Sigismund oli enemmän puolalainen kuin ruotsalainen. Äitinsä Katariinan puolelta hän polveutui puolalaisesta kuningassuvusta, hänet kasvatettiin katoliseen uskoon ja valittiin katolisen Puolan kuninkaaksi. Isänsä kuoltua hän tuli myöskin luterilaisen Ruotsin kuninkaaksi. Ei ollut helppoa hallita kahta valtakuntaa, jotka riitelivät ylivallasta, ja kahta kansaa, jotka olivat eri uskoa. Ruotsalaiset eivät voineet ollenkaan sietää, että heidän kuninkaansa asui Puolassa ja kävi heidän luonaan munkkien ja muukalaisten seurassa. Pahat neuvonantajat uskottelivat kuninkaalle, ettei kenenkään ollut pakko pitää vääräuskoisille antamiaan lupauksia, jonka tähden hän rikkoi lupauksensa ja tahtoi palauttaa katolisen uskon Ruotsiin. Tästä syntyi eripuraisuutta, ja siitä syttyi sota. Kustaa Vaasan nuorin poika,Södermanlannin herttua Kaarle, kuninkaan setä, oli yhtä uskalias ja älykäs kuin Sigismund oli itsepäinen ja hidas. Kaarle herttua tuli Ruotsin valtakunnan hoitajaksi ja julistiUpsalan kokouksessav. 1593 luterinopin tämän valtakunnan ja kansan ainoaksi uskonnoksi.
Siihen aikaan oliKlaus Fleming, Suitian herra, kuningas Sigismundin määräämänä päällikkönä Suomessa. Häntä sanottiin Suitian-Klauksi, ja hänen vihamiehensä nimittivät häntä Nokinenäksi, koska hän oli tavoiltaan töykeä; mutta muuten hän oli tarmokas sankari ja kuninkaalleen uskollinen. Hän ei huolinut herttuan käskyistä, vaan kirjoitti hänelle, että vaikka valtakunnalla nyt oli monta herraa, hän tunsi ainoastaan yhden, nimittäin kuningas Sigismundin. Flemingillä oli varustettu sotajoukko, vaikka maassamme oli rauha, ja hän velvoitti talonpoikia elättämään sotaväkeä.
Siitä syntyi napinaa. Pohjanmaan talonpojat olivat vapaita maanviljelijöitä ja arkoja vapaudestaan. Juhana kuningas oli vapauttanut heidät majoitusvelvollisuudesta, ja he valittivat nyt, että talonpojan puidessa istui laiska ratsumies riihen kynnyksellä odottamassa saadakseen täyttää tyhjän säkkinsä. Kaarle herttua kehoitti silloin talonpoikia itse puolustautumaan. Eräänä juhlapäivänä lokakuussa v. 1596 oli tappelu Isonkyrön kirkolla, ja yksi ratsumies lyötiin kuoliaaksi. Silloin talonpojat kokoontuivat, karkasivat sotaväen kimppuun ja ryöstivät kuninkaan virkamiehiä. Kapina levisi yhtäkkiä kautta Pohjanmaan, Savon ja Pohjois-Hämeen. Talonpojat valitsivat erään Ilmajoen talonpojan,Jaakko Ilkan, johtajakseen ja hyökkäsivät Satakuntaan, jossa asettuivat leiriin Nokian kartanon lähelle. Heidän aikeensa oli kaikkialla ryöstää aateliskartanot, karkoittaa sotaväki ja julistaa Kaarle herttua kuninkaaksi.
Klaus Fleming kokosi sotaväkensä ja yllätti Nokialla talonpojat, kun nämä paraikaa viettivät joulujuhlaa. Ilkka pakeni, talonpojat pakenivat, useita lyötiin kuoliaiksi, toiset otettiin vangeiksi ja mestattiin. Kohta senjälkeen joutui Ilkkakin vangiksi, ja hänet mestattiin Ilmajoella yhdessä muiden talonpoikaispäällikköjen kanssa. Nyt kokoontuivat talonpojat Pietarsaaren kirkolle ja päättivät, että miehen joka talosta piti lähteä maata puolustamaan. Sitten he asettuivat väijymään kuninkaan voutia, joka matkusti Pohjanmaalla, vangitsivat hänet ja ampuivat nuolillaan vartijat kuoliaiksi. Kapina leimahti taas ilrnituleen; uusi talonpoikais-sotajoukko keräytyi Ilmajoelle. Kansan raivo oli niin suuri, että vangittuja ratsumiehiä tungettiin avannoista jään alle, ja naiset löivät heitä ämpärillä päähän. Paha oli aika ja julmuutta molemmin puolin.
Helmikuun keskivaiheilla v. 1597 ratsasti Klaus Fleming ratsuväkineen Pohjanmaalle, tapasi talonpojat leirissä Ilmajoella ja tarjosi heille armoa, jos he alistuisivat kuninkaan tahtoon. Talonpojat, jotka luottivat suureen lukuunsa ja muutamiin pieniin tykkeihin, vastasivat uhitellen torjuvasti. Silloin ratsuväki karkasi heidän kimppuunsa, ja heiltä kaatui paljon väkeä. Useita lyötiin kuoliaiksi tai huljutettiin veteen, mutta senjälkeen kävi tuima kostotuomio kautta koko maan. Ei yksikään mies Suomessa ollut silloin niin pelätty ja vihattu kuin tuo mahtava Klaus Fleming. Mutta Jumala oli pannut määrän hänenkin elämänjuoksulleen. Tuskin 10 viikkoa Ilmajoen taistelun jälkeen Klaus Fleming kuoli yhtäkkiä matkalla Pohjan pitäjässä. Taikauskoinen kansa luuli, että Pohjanmaan noidat olivat hänet surmanneet.
146. Kaarle Herttua ja Arvid Stålarm.
Kaarle herttua lähti sotajoukkoineen Suomea valloittamaan ja piiritti Turun linnaa. Siinä piti Klaus Flemingin leski, Ebba rouva, puoliaan yhtä urhoollisesti kuin soturi konsanaan. Tykinluoti lensi tornin ikkunasta sisään ja tappoi miehen Ebba rouvan vieressä. Sitä rohkeammin hän kehoitti varusväkeä pontevaan vastarintaan. Herttuan pienet tykit eivät voineet mitään linnan lujille muureille, mutta itse hän menetti paljon väkeä.