Nyt käännähtää Ampru ihmeissään Malmi-Muurmannin puoleen, joka tuossa penkillä pyyhkii silmiään. Se on ensimmäinen kerta, jolloin hän näkee herran itkevän ja se vaikuttaa häneen samalla tavoin, kuin jos Jumala vuodattaisi kyyneleitä.
— Älkhäähän nyt… mitenkä se nyt Muurmanni-herran syy… Johan nyt jotakin…
Ampru vääntää takkavitsaa kuin päästäkseen siten paremmin tasapainoonsa.
— Täällä olisi nyt ruokaa. Muurmanni-herra on hyvä ja tulee syömhään, kehoittaa Karuliina pöydän luota.
Malmi-Muurman siirtyy pöydän ääreen ja ryhtyy aterioimaan. Kummallisia tunteita liikkuu hänen povessaan. Ennen hän oli istunut tämän saman pöydän ääressä kuin hallitsija… kuin se, joka on tottunut käskemään. Ampru, setä Juhani ja Karuliina olivat olleet hänen alamaisiaan. Mutta — nyt hänestä tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. He käskivät ja hän totteli. Niinkuin Karuliinakin äsken. Vaikk'ei hänen äänessään eikä käytöstavassaan ollut näkynyt minkäänlaista ylpeyttä, tuntui Malmi-Muurmannista kuitenkin, että hän istui pöydän ääressä kuin kerjäläinen, jolle armosta tarjotaan ateria.
Aivan kuin aavistaen vieraansa ajatukset rupesi Ampru puhumaan Jonnesta ja Sabinasta. Malmi-Muurman säpsähti. Aikoiko Ampru ruveta kiduttamaan häntä? Ei. Hän jutteli sellaisella sydämellisellä sävyllä, että Malmi-Muurman rauhoittui.
Hän puhui Jonnesta ja Sabinasta, aivan kuin he vielä olisivat olleet pieniä kumpikin. Jonne oli siihen aikaan niin herttainen poika. Ja Sapina… hän oli oikein mieleinen lapsi. Niin kasvoivat kuin sisar ja veli. Monta kertaa tuli Jonne itkien sisään Karuliinalle vaivojaan valittamaan. Hän kutsui Karuliinaa »äidiksi.» Eikö se ollut somaa?
Ja aikuisenakin hän oli sellainen reipas ja ryhdikäs… Minkäpäs se Jonne sille, kun Sapina kerran ennätti mennä Katajan Matille. Ja jos ei olisi ennättänytkään, niin liian suuri uhraus olisi ollut Jonnen puolelta asettua tavalliseksi uutistalokkaaksi. Ei mies, joka ei useammassa polvessa ollut perinyt raatajan ominaisuuksia, pystynyt metsää asumaan. Tuska ja vaiva siinä oli sellaisellakin, joka lapsuudesta saakka oli tottunut korpielämään.
Amprun hillitty juttelu laukaisi lumouksen. Jokainen löysi kuin entisen tutun polun, jolta oli hetkeksi eksynyt. Ja nyt sai keskustelu vauhtia.
Karuliina muisteli, kuinka hän kerran oli neulonut Jonnen housuihin tuumastukkitaskun. Kauan hän oli empinyt, kun pojalla oli sellaiset hienoverkaiset housut. Eikä hänellä ollut sopivan näköistä kangastakaan ollut. Mutta kun poika paistatti vain eikä hellittänyt, oli hänen lopuksi täytynyt taipua. Setä Juhanin uuden puvun paikkatilkusta oli leikattu suikale ja niin laitettu pojalle tasku.
— Kyllä mie muistan, innostui setä Juhani laahautuessaan takan ääreen ottamaan piippuunsa tulta. — Se oli sitä tummansinistä siviottikangasta. Pojan pöksyt olivat viheriät ja taskusta tuli sininen. Mutta Jonne ei siitä välittänny. Niin pasteeraili kuin mies konsanhaan. Olihan hänellä tuumastukkitasku!
— Entäs ankkurinappi, joka kerran putosi Jonnen housuista. Sapina sai sen lahjaksi ja niin talletti sitä kuin kultaa. Mie halusin kerran neuloa sen pikku Annin röijhyyn, mutta ei Sapina sallinut. »Se on Jonnen lahja.» Mie luulen, että se on vieläkin Sapinan tuusissa siellä Matin pirtin perähyllyllä. Ainakin se oli vielä viime talvena.
— Nyt sie muistat väärin, virkkoi Ampru. Sehän oli pikku Jonne-vainajan pyhäkoltussa. Siihenhän Sapina sen neuloi. Olet nähnyt Jonnen koltun pirtin naulassa ja siitä muistat.
— Niin, ilostui Karuliina. — Toellakin! Pikku-Jonnen pyhäkoltussahan se olikin… saman, joka sillä oli päällä kuollessaan. Muistikin rupeaa loppumhaan…
Kuinka hyvää teki Malmi-Muurmannin sydämelle tällainen puhelu. Se oli kuin lääkettä kirvelevään haavaan. Tuntui aluksi pahalta, mutta vähitellen siihen tottui. Hän käsitti, että nämä yksinkertaiset erämaan lapset tahtoivat lohduttaa häntä, halusivat näyttää, ettei heillä ollut pienintäkään kannetta häntä vastaan. Malmi-Muurman tunsi sydämensä sulavan ja ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä.
Hän nousi pöydästä ja kiitti. Hänen piti vielä tänä iltana jatkaa matkaa. Hän katsoi kelloaan. Kuudelta piti kyytimiehen olla täällä.
— Missä se kyytimies on?
— Hen taisi aijaa Katajan Matin talo. Kuului olheen asia.
— Oikeinko se Muurmanni-herra tosisshaan aikoo yön selkhään? kysyi Ampru. — Eikö nyt sopisi levähtää ja lähteä aamulla. Eihän tämä nyt mikhään yöpaikka… mutta onhan Muurmanni-herra ennenkin… Siellä on kamarissa se Piisehosmestarin sänkykin. Karuliina laittaisi vuotheen…
Malmi-Muurmanni tuntee itsensä syvästi liikutetuksi. Tällaista sydämellisyyttä hän ei ole elämässään tavannut. Hän tuntee, että häntä yhdistää näihin erämaan lapsiin luja ja vahva side: yhteinen suru ja pettymys. Mutta nämä hänen ystävänsä olivat surussaankin päässeet lujemmalle perustalle kuin hän, sivistynyt, kouluja käynyt mies. He ojensivat hänelle kättä kuin ylhäältä käsin, auttaakseen hänetkin samalle lujalle pohjalle.
— Kiitoksi paljon, rakkat ystevet. Mie olen aina seilytteve elemeni parhajen nuristujen joukko teme teiden ystevellisyys. Mutta — kuittenki minun teyty lähte. Asiat vaati niin.
Minkäpäs sille mahtoi. Olihan tämä nyt kovin ikävää, kun vielä viimeistä kertaa… Tiesi, näkisikö enää elävän silmä…
— Se on Jummalan kedesse.
Niinpä oli, niinpä oli… sen Amprukin uskoi. Mutta — jauhot olivat maksamatta… päivälliset huudot… ja pöytä. Sattuikin somasti, kun oli juuri aikomus laittaa pirttiin toinen pöytä… Mitäs ne huudot tekevätkään?
Malmi-Muurman hymyilee ystävällisesti.
— Mites mie olla velkka?
Ampru huitaisee kädellään.
— Älkää te, Muurmanni-herra, tyyhiä… kun on mies viimeistä kertaa käymässä… Ei mithään, ei kerrassa mithään! Mutta huuot mie silti maksan.
— Ei ne mitta maksa. Jos teille soppi, niin panna vastakka.
Karuliina pyyhkii silmiään. Ampru on aivan hämmästynyt. Setä Juhani seisoo kuunnellen, kuin ei uskoisi korviaan.
— No… ei kai nyt Muurmanni-herra niitä ilmaiseksi… kun on semmoisia vahinkoja kärsinyt…
Vahinkoja! Niinkuin ei Ampru olisi vahinkoja kärsinyt.
— Kylle. Emme puhu enne koko asia. Kyynelsilmin kiittävät Ampru jaKaruliina Malmi-Muurmannia.
Samassa ajaa joku pihaan. Malmi-Muurman arvaa, että se on hänen kyytimiehensä. Ja niin olikin. Mutta — kyytimiehen perässä astuu pirttiin Katajan Matti. Hän sanoo hyvän illan ja näyttää hiukan ujolta, kuin olisi hänellä sydämellään joku tärkeämpi asia.
— Tuota… mie ajattelin pyytää, eikö Muurmanni-herra ottaisi minua kyythiin. Minulla tuota … olisi muutenkin asiaa Kopsaan.
Malmi-Muurman seisoo hämillään keskellä pirtin lattiaa. Hän ei jaksa tajuta, mitä Katajan Matti tarkoittaa.
— Mutta… minullahan on jo kyytti, huomauttaa hän.
Katajan Matti näyttää taistelevan itsensä kanssa. Ilmeisesti hänellä oli jotakin sydämellään.
— Mie… tuota… sen vuoksi, kun se Sapina-vainaja tykkäsi niin paljon… Jonnesta… niinkuin Sapinan vuoksi…
Kaikki seisovat äänettöminä. Tuvassa vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. On kuin kulkisi pyhä olento huoneen läpi.
Malmi-Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa matkatamineissaan. Hänen uurteinen otsansa on tällä hetkellä niin ihmeen kirkas. Se kirkkaus on melkein yliluonnollista. Pihalla kalahtaa poron heleä-ääninen kello. Malmi-Muurman kuulee sen. Hänen sydämensä värähtää omituisesti. Mutta hän kuulee toisenkin kellon äänen. Sen sointu on vielä syvempi, vielä puhtaampi. Sen on synnyttänyt Katajan Matin pyyntö. Se on jalon, ylevän, kaikki unohtavan ja anteeksiantavan ihmissydämen ääni.
Tällaista hän ei olisi koskaan uskonut mahdolliseksi. Hän oli tänne tullessaan valmistautunut puolustamaan itseään ja poikaansa. Tässä pirtissä hänen ei ole tarvinnut sitä tehdä. Mutta Katajan Matille hän oli luullut olleensa jonkunlaisen selityksen velkaa. Mutta ei — nyt tulee tämä tarjoutumaan kyytimieheksi siitä yksinkertaisesta syystä, että Sabina piti niin paljon Jonnesta t.s. että Matti niin suuresti rakasti vaimoaan.
Siunattu malmi, ihmissydämen jalo, puhdas malmi!
Hän oli äsken kironnut sitä ja tuntenut, että yksi osa, paras osa hänessä oli sen kirouksen vaikutuksesta kuollut. Nyt hän siunaa sitä ja tuntee, että tuo osa hänen olemuksestaan nyt nousee kuolleista, herää jälleen eloon.
Siunattu malmi!
Bernt Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa valmiina lähtemään. Hän on suostunut Katajan Matin pyyntöön. Mutta hänelläkin on pyyntö, jonka hän tahtoo esittää ennen lähtöään.
Hän kääntyy noiden neljän puoleen, jotka tuossa seisovat kukin mietteissään ja lausuu ääni värähdellen:
— Mine pyyden antheeksi… oma ja poikkani puolesta.
Nyt murtuivat sulut. Ampru purskahti äänekkääseen itkuun, setä Juhani lyyhistyi sänkynsä reunalle ja Karuliina nyyhkytti sydäntäsärkevästi.
Mutta Katajan Matti, joka miehekkäästi taistelee itkua vastaan, astuuMalmi-Muurmannin luo, ottaa häntä kaulasta ja lausuu:
— Voi, rakas Muurmanni-herra. Tottahan met… kuninkas ettei…Sanoohan Vapahtajakin…
Pitemmälle hän ei päässyt. Mielenliikutus kävi ylivoimaiseksi. Hän painoi päänsä Muurmannin olkapäätä vasten ja molemmat itkivät ääneensä.
Mutta Ampru oli nyt sen verran tointunut, että saattoi puhua.
— Varmhaankin Sapina nyt kattelee taivhaasta meitä ja iloittee, että näin sovinnossa ja rakhaasti erkanemille. Ja tarttuen Malmi-Muurmannia kädestä, hän lausui miehekkäästi:
— Hyvästi, Muurmanni-herra ja Jumalan halthuun!
Malmi-Muurman hyvästelee talonväen syvästi liikutettuna. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään näin järkytetyksi.
Hän on jo menossa ovessa, kun Karuliina sanoo: Ja sanokaa tervheisiä Jonnelle, jos häntä taphaatte, että met olhaan annettu hänellekin antheeksi.
Malmi-Muurman seisoo pihalla ja katselee Kaamaslakea kohti. Mutta pimeän vuoksi hän ei voi eroittaa muuta kuin tummia, epäselviä hahmoja. Hän tietää kuitenkin että tunturi on siellä.
Hiljaa nyykäyttäen päätään sinnepäin hän asettuu ahkioon. Katajan Matti sivaltaa poronsa juoksuun, ja tiukujen soidessa liukuu kolme ahkiota veräjästä ulos häviten pimeään.