— Missähän se nykyään mahtaa olla? kysäisee Taavetti, niinkuin olisi siinä vaan muuten tullut mieleen sellaista kysyä, noin niinkuin johtaakseen asian pois omalta kohdaltaan.
— Tampereella on — minä näin sen silloin keväällä, kun Taavettikin sen yhtiö keskinäisen kanssa veikasteli. Tulikos siitä sen enempää?
— Ei erinomaisia, vastaa Taavetti ja naurahtaa.
Ainasta ei syntynyt sillä kertaa sen pitempiä puheita eikä Taavetti muinakaan iltoina mitenkään saanut selville Ainan asuntoa eikä tarkempia vaiheita. Muusta puheen ollen tuli kyllä mainittua, että poliisikamarista saa tiedon kaupunkilaisten asunnoista. — Jaa, jaa, vai on siellä niin kaikki tiedossa — tottakai sentään pitääkin…
Marraskuun ensimäisenä päivänä Taavetti laittautui taas kaupunkiin, mutta mielessä asui nyt muutakin kuin vakuutusyhtiön nimikilpi opettajan asunnon seinältä. Oli kaukaa järjestettävä niin, että lähtö tuntui luonnolliselta; oli saatettava teurasvasikka siihen kuntoon, että Olka alkoi sen kanssa tuskitella ja puolittain äkeänä vaati lähtemään.
Tuntui tällä kertaa erikoisen huojentavalta, kun koti jäi näkymättömiin. Nyt en palaa ennenkuin minulla on täysi selko Ainan asioista, ajatteli Taavetti. Minä menen poliisikamariin jo tänä ehtoona ja sitten minä urkin sen olikkeet tietooni, vaikka siihen kuluisi viikko. Häntä melkein nauratti, kun hän katseli hiehon ruhoa siinä vieressään rattaitten pohjilla. Oli niinkuin olisi pettänyt sitäkin kunnon elukkaa jo sen eläissä ja vielä nyt lihoina. — Kello on kaksitoista. Neljältä minä olen kaupungissa.
Jännitys lisääntyi kaupungin lähestyessä nyt enemmän kuin koskaan. Kun ensimäinen katukivitys alkoi kolista pyörien alla Patterin ahteessa, tuntui siltä, kuin olisi joku väkevämpi pettänyt häntä niinkuin hän tuota vasikkaa. Mitäs tämmöisessä pesässä yhden miehen murheet merkitsevät? Jos täällä oli jollakin naisella lapsi — entä sitten? Kyllä kai täällä niitä oli satoja semmoisia, mutta Tuohenmaan Taavetista ei täällä tiedä kukaan. Tietääpä kaksikin — opettaja ja Aina. Vaikka ne kaksi taas eivät tiedä toisistaan… Kunpa hän olisikin ollut kahdenkesken hevosensa ja hiehonsa kanssa ja kotona Olka, joka näin kaukaa ajatellen aina tuntui rakkaimmalta.
Kello oli vasta puoli neljä, kun hän ajoi kauppiaan pihaan. Oli toki onni, ettei ketään kotikulman miehiä tällä kertaa näkynyt. Ei näkynyt majatuvassa eikä puodissakaan. Talonmies seisoi portilla leveänä ja ahavoituneena niinkuin vanha auma. Siltä Taavetti uskalsi kysyä poliisikamaria. Saatuaan käden liikkeen ja jotakin mörinää neuvoksi, hän lähti kävelemään, löysi oven ja kiipesi suureen virkahuoneeseen.
Vasta kun hän oli kysellyt Aina Kujansuuta ja selittänyt, koska se on tänne muuttanut ja mistä, huomasi hän Olkan veljen seisovan saman pitkän pöydän vieressä vähän etäämpänä. Se oli kuullut hänen kyselynsä ja katsoi tänne päin suu ilkeässä naurun mareessa. Kun he yhdessä laskeutuivat alas rappusia sanoi mies olleensa maksamassa sakkojaan — oli tullut markkinoilla vähän vehkeiltyä. — Mutta älä huoli puhua Olkalle. Onko sulla asioita sen vanhan piikas kanssa?
— Jäi vähän palkkaa, vastasi Taavetti ja kiirehti eroomaan langostaan.
Taavetti ajatteli: jos minä nyt menen sinne, niin voi Aina olla kotona, mutta jos menen huomenna aamupäivällä, voi se olla poissa ja minun käy paremmin. Opettajan luo en kumminkaan mene ennen kuin tämä asia on selvä.
Tähän ajatukseen hän ehtoolla nukkui majatuvan lavitsalla ja siihen hän aamulla heräsi. Mutta ennen kuin oli ehtinyt seisaalleen, tuli niinkuin jonkun sanomana mieleen uusi keino. — Minä koetan hankkia sen papinkirjan. Siinähän se näkyy, jos sillä jotain on.
Talonmies meni pihassa luutineen ja kihveleineen ja katsoi verestävillä silmillään tuota maalaista, joka eilen kyseli poliisikamaria ja tänään papin kansliaa. —
— Mihin tarkoitukseen se tulee? kysyttiin papin kansliassa, kunTaavetti oli sanonut asiansa.
Taavetti hämmentyi hiukan ja sanoi, että muuten vaan tarvitsisi tietää sen asiat.
— Ei täällä siitä mitään erityistä näy — naimaton ja lapseton nuori nainen — ei ole käynyt täällä Herran ehtoollisella…
— Eikö sillä ole ollutkaan lasta?
— Ei ainakaan tänne ole merkitty.
Sepä se; ei ole merkitty, mutta kuka sen silti tietää. Oli — oli sittenkin käytävä siellä Tammelan perällä. Ehkäpä se nyt ei ole kotona.
Ei ollutkaan — oli tehtaassa. Suuressa yhteiskyökissä näytti luiseva vaimo erästä ovea, jonka avaimenreikä oli tyhjänä. Taavetti kuuli äänensä kysyvän:
— Missäs sen lapsi on?
— Herranjesta, pitäskö sillä lapsikin oleman? Etteköös mahda tarkottaa väärää ihmistä? Tää on se, joka keväällä muutti tänne sieltä ja sieltä.
— Jaaha, ehkä minä sitten olen erehtynyt, sanoi Taavetti ja lähti kiireemmin kuin oli tullut. Täytyi vähitellen uskoa, ettei Ainalla mitään ollut. Nyt vasta oli kiire opettajan luo ja sitten lihat kaupaksi ensimäiselle ostajalle. Kyllä elämä sentään sittenkin on mennyt parhain päin. Kiireesti vaan kotiin omaan pirttiin, Olkan askareitten lähettyville. Se on tiukka ja äkeä, mutta osaa olla hyväkin ajallaan… Ei ole kiirettä Tampereelle, ennen kuin puolen vuoden perästä, Vapun tienoissa… On se Seetikin aika poika, kun on hankkinut itselleen markkinasakkoja.
Tuolla kotimatkalla oli Taavetilla kyllä taas tavattoman vahva onnen kuvitelma, mutta se ei koskaan jaksanut seestyä oikeaksi vankaksi todellisuudeksi. Tuossa paluussa ja kotiin tulossakin oli jotain kiusallisen epäsointuista: eihän kotona oleva Olka tiennyt eikä saanut tietää koko tästä matkasta muuta kuin nuo pienet tuomiset ja sen vaivaisen hiehon myynnin. Hyväillessään Olkaa Taavetti tunsi tämän yhä selvemmin; Olka ei enää heltynyt semmoisinakaan hetkinä kuin ennen. Pitäisikö hänen sanoa kaikki? Ei, ei sittenkään. Minkä Olka kerran on tulollaan olemasta pois pyyhkinyt, se on oleva poissa, niinkuin on poissa Olkan oma entisyys, josta hän Taavetti ei tahdo mitään kuulla.
Mutta muori oli jo kesällisellä käynnillään puhaltanut myrkyllisen henkäyksen, vaikka se sillä kertaa oli niin vähiin haihtunut. Se käväisi kumminkin silloin tällöin kummankin mielessä ja tuotti lopullisen turmion keväällä, vähää ennen perillisen syntymistä, kun Taavetin taas oli käytävä kaupungissa.
Kun Taavetti tällöin ilmaisi matka-aikeensa, rupesi Olka puolestaan sitä kiihkeästi vastustamaan. Hän puhkesi raivoon, jossa ilmeisesti oli takana jotain kauan kätkettyä.
Koko talvikauden oli Olka ollut entistään äkäisempi. Taavetti ei ollut siitä suuria välittänyt, koska arveli sen johtuvan Olkan tilasta — sen päätyttyähän elämä saisi kokonaan toisen värin ja sisällön. Taavetti pysyi miehuullisesti syrjässä nyt kun tärkeämmät asiat olivat tekeillä.
Nytkin hän piti Olkan vastustusta vain sellaisena tavallisena ja teki valmistelujaan. Olkan vihaisuus kumminkin paisui lähtöhetken lähestyessä yhä uhkaavammaksi, niin että Taavetti jo istahti penkille miettimään, olisiko sittenkin jätettävä matka. — Ei, kyllä minun sittenkin on mentävä, päätteli hän itsekseen ja lähti. Porstuasta hän katsoi pakariin ja näki Olkan selän ja huivilla verhotun pään. Hän astui yli kynnyksen ja kysäisi:
— Pelkäätkö sinä aikasi tulevan minun poissa ollessani?
— Mene h—tiin votakkasi tykö ja jollet löydä tietä niin kysy poliisikamarista.
Menetetty — kaikki menetetty. Se oli Tuohenmaan Siina-vainaan ainoan pojan ajatusten sisältö niinä kuutena päivänä ja yönä, jotka hän tämän aamun jälkeen vielä eli. Ei hän niitä sanoja ajatellut — hän hoki hokemistaan jotain muuta vallan outoa sanaa. Ruumiiltaan rauhallisena, mutta mieli aivan taintuneena hän nousi rattaille kotipihassa ja ajoi muutaman tunnin päästä tuttuun pihaan kaupungissa. Siellä hän vasta teki sen vaisun havainnon, ettei hänellä ollut minkäänlaista päällysvaatetta mukanaan. Tavallisella pikkutakillaan hän oli lähtenyt, niinkuin oli ollut silloin, kun vieras nainen löi häntä Tuohenmaan pakarissa. Hän kiiruhti nyt vaan asiamiehen luo lunastamaan kuittinsa. Silmiä hämärsi ja korvissa kuului kohinaa, kun opettaja kyseli, että jokos niitä vakuutuksen perijöitä kohtapuoleen alkaa ilmestyä. — Kyllä toivoa on, vastasi Taavetti ja opettaja lisäsi: — Vaikka Tehän olette niin riski, että kyllä tulette itse summan nostamaan.
Taavetti osteli jotakin umpimähkään tietämättä ollenkaan, mitä kotona tarvittiin — tai tarvittiinko mitään. Sitten hän illalla yötä myöten lähti paluumatkalle. Hän oli täydessä kuumeessa, kun hän pääsi kotipaikoille. Niinkuin toisen silmillä hän aamuvaloisassa toukokuun yössä näki, kuinka joku nainen kiiruhti pirtistä prännin puolelle. Se oli hänen entinen Olkansa.
Olka jäi pienestä prännin akkunasta katselemaan ja huomattuaan miehen horjuvan ja pitävän jotain ääntä hän päätti Taavetin olevan juovuksissa, olihan tämä paluuaikakin mahdoton. Taavetin mentyä sisälle Olka pujahti ulos ja meni Kivistöön, josta oli jo edellisenä iltana tilannut hevosen mennäkseen kotiin äitinsä ja veljensä luo.
Pirttiin päästyään retkahti Taavetti sänkyyn, jossa ankarat puistatukset hiukan laantuivat. — Sehän oli Olka, pitää lähteä sen perässä, ettei se tärvele lasta. Hän nousi ja horjutteli pränniin, mutta siellä ei ketään ollut Ei ollut ketään. Aurinko paistaa — kuinka minä täällä olen? Onko kuitti tallella? On kyllä, se on tässä näin, ja opettaja sanoi silloin, että vain viimeisen tarvitsee säilyttää.
Taavetti ei tiedä päivistä eikä öistä, kun hän horjuu yksin asumuksessaan. Hän ruokkii karjaa, yrittääpä lypsääkin. Onko äiti hiljakkoin kuollut, koska minä tämmöisiä hommailen? Missäs se Pallin Taimi on? Tuossahan on sen äiti.
— Joko meidän Taimikin nyt kelpaisi, kysyi Pallin akka. Taavetti ei voinut sanoa mikä päivä nyt oli. Hän makasi sängyssään ja käsitti sen verran, ettei hän vallan hiljan ollut ainakaan navetassa käynyt.
— Juu, antakaa Taimin tulla vaan. Missäs minun lapseni on? Minä tahtoisin sen tietää.
Hän nousi ja ryhtyi haparoimaan jotain tyynyjen alta. Kuolema soitti jo hänen tajussaan jotain hyvin etäisen sunnuntaiaamun säveltä. Pallin akkaa kauhistutti houraileva, kuolemaa tekevä mies, mutta ei saanut sentään lähdetyksi poiskaan. Sairas hapuili yhä tyynynsä alle, sai sieltä vihdoin käsiinsä papereita, joita tarkasteli, niin kuin juopunut. Siinä oli yksi iso ja kolme pienempää paperia. Käytyään ne vaivalloisesti läpi, hän pusersi ne lujasti kouraansa, oikeni sängylle ja heitti henkensä.
* * * * *
Oli suuri vaiva ennenkuin vakuutuskirja ja kuitit saatiin kiskotuksi pois ruumiin kädestä, sitten kun sitä pestiin ja arkkuun pantiin. Asia selvisi: se oli kuin olikin totta silloin vuosi takaperin. Eivät nämä voi olla mitään humpuukipapereita, täytyy käskeä konstaapeli tänne katsomaan. Oli sekin nyt ihminen, kun sillä tavalla hyvän miehen jättää — viimeisillään, toinen niinkuin toinenkin.
Puhuminen ja seikkaperäinen selvittely pääsivät vähitellen alkuun. Olkalle toimitettiin sana, mutta hän ei voinut saapua edes hautajaisiin, koska hän juuri oli synnyttänyt ja oli sattuneiden rasitusten ja järkytysten johdosta kovin heikko.
Myöhemmin hän kyllä sitten saapui yhdessä veljensä kanssa ja lopulta saapui vielä muorikin. He ottivat asumuksen haltuunsa ja valittelivat vilpittömästi sattunutta onnettomuutta naapureille, joita siellä kävi katselemassa lasta ja saamassa tajuunsa pieniä muistivaikutelmia tämän asumuksen vaiheista niiltä ajoilta, joina vanha Tuohenmaa, Siina ja heidän poikansa oli sitä hallinnut.
Tänä vetisen sameana talvipäivänä ne ilmestyivät taloni seinustalle. Palasin juuri jostakin — minut oli kävelyllä ollessani poikkeutettu johonkin mökkiin maistamaan joulusahdin loppua — kun vakinainen ajomieheni siinä mielevän näköisenä vyyhtesi köyttään. Harmaapäinen äitinikin siinä seisoi. »Siinä ne sun kaivattus nyt on», sanoi Heikkinen, ajomieheni. Äiti oli hiukan hentomielinen ja hymisi itsekseen joitakin muistelmalauseita. »Niin aina, kyllä se vainaakin niitten vieressä monta yön kulmaa istui.» Hän tarkoitti isävainaatani; nämä ohuiksi kuluneet kivet olivat lapsuudenkotini lähellä olleesta jalkamyllystä.
Minä olin jo aikoja unohtanut erään kesäisen toivioretken, jonka tein noille maille. Satunnainen mielijohde, joka muistutti jotain salaperäistä enteilyä, saattoi minut silloin tuon kauan sitten hajonneen kylämyllyn seisontasijoille. Erään tuuhean rantapensaikon juurelta keksin silloin nuo kivet. Näki että ne olivat siinä maanneet yli vuosikymmenen ajan. Tuli mieleen hävinnyt, himmeä olento, jonka mustuneet leukaluut ovat siihen pensaan peittoon unohtuneet. Silloin löytöretkellä ne nostivat mieleni vireeseen, joka muistutti poistuvaa ukonilman uhkaa: se ei tullut tänään, mutta on edessä kumminkin. Koko tuo kävelyretkeni oli vähän samanlaista. En ollut lähtenyt tuolla tavoin hauskasti ja tukevasti, niinkuin lähdetään nuorukaisena, mäeltä mäelle, purolta purolle, siintäviä maanääriä, kimeltävää pienoislainetta ja paimentavaa ruskeasääristä töllintytärtä katseellaan hakien — jotka lähdöt kyllä nekin tunnen, ah tunnen. Minun kävelymatkani ovat jo jonkun aikaa olleet turhanaikaisia; vain se, että olen työtätekemätön herra, antaa niille ulkoa päin katsoen jonkinlaisen oikeutuksen.
Itseäni pilkaten minä siis palasin toivioretkeltäni takaisin kylän kautta ja poikkesin jokaiseen neljään jälellä olevaan kantataloon — kaksi niistä on jo hajonnut palstoiksi. Tapasin isännät toimissaan maataloustuotannon eri aloilla ja esittelin heille asiaani, koettaen asenteillani ja lauseparsillani tehostaa herruuttani, rehevää joutilaisuuttani, siten heikentääkseni tällaisen kuljeskeluni naurettavuutta. Kun mylly oli ollut kyläkunnan yhteisomaisuutta, olivat sitä nuo löytämäni kivetkin, ja minun täytyi siis puhutella jokaista talonumeron haltiaa erikseen. — Niistä tulisi lapsille hyvät leikkipöydät kesäksi ulkosalle, ja kun ei ole jäänyt mitään muutakaan muistoa … »Muistoa» oli äitelä sana, mutta se hellytti varmasti mielet. — Mitäs siinä, vie pois vaan minun puolestani. Ja kun sitten nähtiin ikkunasta minun menevän, vaihdettiin emännän kanssa pari tilaisuuteen sopivaa sanaa.
Se oli se kesäinen retki. Samassa luonnottomassa toiminnan hehkussa kävelin vielä ajomiehen asunnolle ja pyysin hänet siirtämään kivet meille. Hän lupasi tehdä sen joskus sopivan hetken tullen, ja minä palasin kamariini mielessäni tympäisevä tyydytys tuon tärkeän tehtävän ripeästä ja huolellisesta suorituksesta.
Eteenpäin kahlatessani asia unohtui, painui umpeen niinkuin muukin jälkeni, kunnes nuo latteiksi kuluneet pyöreät kivet nyt ilmestyivät tuohon seinustalle. Ne ovat nyt siinä niinkuin kaksi kovan leivän vertauskuvaa. Mitä varten minä niitä tänne laahautin? Epäonnistunut teko, joka ei sovi tälle tasolle. Vaistomainen yritys saavuttaa seuraus ennen syytä ja saada sillä tavoin syykin syntymään — jälkeen päin.
* * * * *
Siinä ne nyt kumminkin ovat mieltäni painamassa, ja minun on kai vapautuakseni turvauduttava hamasta aikojen hämäristä tiettyyn keinoon: saneltava synty syitä myöten: omistettava hetkinen vanhan myllyn muistelemiseen. Se hetki kuluu kuitenkin muutenkin eikä enää palaa — tämä iltapuoli 15 päivänä tammikuuta 1923. Ehkä mylly on unohdettu vainaja, joka kaipaa jälkimainintaansa.
Muuttukoon siis harmaa viheriäksi ja pilvinen himmeys parhaaksi poutasääksi. Pienen pojan jokainen askel on iloinen tapaus hänen orastavassa elämässään, kun aurinko lämmittää hänen hentoa niskaansa ja kuiva neulanen virkeästi pistää hänen paljasta jalkaansa. Hän hyräilee ja harppailee, seisahtaa ja kuuntelee. Kunnes silmään osuu mansikka, kypsä mehevä ja yksinäinen, niinkuin olisi se siinä varkain tarkkaillut toisen yksinäisyydenilmettä. Poika huomaa sen ja koska se on yksinäinen marja, ei hänelle tule mitään ahmatin halua. Hän kumartuu tutkimaan marjaa, ennen kuin hän sen poimii; toteaa kuinka marja on kiinni kannassaan, tarkastelee lehtien ylä- ja alapintoja ja repii esiin rönsyt. Tuntuu melkein turhanaikaiselta syödä tätä marjaa. Kyykkysillään viipyen hän litistelee sitä kauan suussaan ja viimein sen nieltyään jää siihen asentoonsa mitään ajattelematta tuijottamaan tyhjää valkoista marjan sijaa. Hän viipyy siinä kauan ja kun hän vihdoin nousee seisaalleen, humahtaa korviin myllyn kohina niinkuin nyt vasta alkanut uusi ihme.
Poika näkee siihen missä seisoo myllyn katon ja matalan savupiipun. Näkee hän kyllä kaiken muunkin, oven ja portaan, vintan ja putkiruuhen, mutta viehättävintä on se, kun näkee koko katon päältä päin ja mustuneen savupiipun suun. Hän ei ole vielä koskaan käynyt minkään rakennuksen katolla; kotona ei ole päästetty ja kylässä ei ole uskaltanut. Mutta tästä näkee jokseenkin selvästi kaiken sen salaperäisen, mikä katon päällystään sisältyy. Mylly on siinä katseltavana niinkuin joku kiltti, vaaraton rumilas. Verrattoman etäisyyden takana on se aika, jolloin mylly kävi ja oli silloin ikäänkuin vihaisempi lähentelevälle pikkupojalle. Se oli siihen aikaan kun maa alkoi vihoittaa ja metsä miestää.
Nyt poika tietää, että hän voi mielin määrin lähestyä myllyä miltä puolen tahansa. Hän laskeutuu pitkin kuivaa rinnettä myllyn eteen, jossa saveen kuivuneet syvät rattaan jäljet kertovat, kuinka kuormia on käännetty. Siihen on silloin varissut viljaa kaikenlaista, se on siinä itänyt ja rehoittaa nyt pitkällä oraalla. Myös myllyyn johtavan sillan kansien raoissa kasvaa kauraa ja ruista. Ne ovat arvokkaita leikkiviljelyksiä; niitä pitää käydä katsomassa ja tulla leikkaamaan sitten kun ne tuleentuvat…
Sata suurta ja tuhat pientä lorinaa ja lirinää soittaa katkeamatonta yhteissoittoaan — yhäti, yhäti vaan, vaikka kuinka kauan tässä viipyisit. Kierrät hiukan myllyä, sieltä aukenee uusia tirinöitä ja lorinoita. Seinän alitse valuu vahvempi ja tummempi vesi salaperäisistä alushämäristä. Myllyn takana — sinne ei koskaan kenelläkään ole asiaa. Ei osaa kuvitellakaan, että sitä seinää sieltä olisi joku joskus ollut rakentamassa. Siellä kasvaa tuonta ja korpileppää ja niiden haarat ja oksat ovat täynnä villin humalan köynnöksiä. Siellä juoksee lukemattomia haarapuroja, vuoroin näkyvissä, vuoroin sakean ryteikön alle solahtaen. Siinä oli kala, kahden tuuman mittainen hauki. Poika on ollut siinä kyykyllään suvannon päällä ja katsoo taas ylös, niinkuin äsken tuolla rinteellä. Miellyttävä alakuloisuus käväisee hänen tajunnassaan. Hän toteaa ajan kuluneen.
Rämmittyään aikansa ryteikössä, harppailtuaan yli sivupurojen aina sinne asti, missä äärimmäinen sivupuro pyöristyy naapuritöllin pellava-lioksi, poika palaa saman vaivalloisen tien takaisin. Jossain kohdassa hän rähmällään maaten tavoittaa puolikypsää viinimarjaa niin syvältä, että silmät pullistuvat ja nysäinen oksan väkkärä painaa ilkeästi kaulaa. Kuivaa mustaa rehua on tarttunut paidan hihoihin ja hiuksiin. Mutta täältä jälleen palatessa myllyä kohden tulee nähneeksi etäämpää ja kokonaisena myllyn harvinaisen takaseinän räystäitä myöten. Aurinko paistaa siihen kauttaaltaan. Lähemmäksi tullen näkyy suuri sisilisko alimmalla hirrellä. Äänen kuulumatta se luiskahtaa siitä nokkospehkon suojaan, eikä osaa kuvitella, että sitä sen jälkeen enää olisi missään. Paitsi nokkosia kasvaa siinä myös joitain korkeita yrttejä, joiden pienikukkaiset tertut ovat saman värisiä kuin lehdetkin ja joiden nimestä ei tiedä.
Aurinko alkaa niinkuin hiukan väsähtää; kulunutta aikaa on ikäänkuin karttunut kassaan, on jo varaa vaimentaa paisteen räkitystä. Tullen myllyn takaa jälleen siihen sivuseinälle, jossa musta vesi seinän alitse virtaa, seisahtuu poika katselemaan alajuoksuun päin, missä kaltaiset pensastuneet rantaniityt jyrkästi alas viertäen kuvastelevat polveilevan joen oikkuja. Jossain siellä on viikate äskettäin katkonut tutun karhunputkiryhmän, sängessä näkyvät suuret rengasmaiset leikkauspinnat. Poika tietää paikan tänne asti, voisi mennä suoraa päätä sinne, jos tahtoisi.
Tietojensa ja tuntojensa viehättämänä hän käärii housunsa polven yläpuolelle ja laskee tunnustellen jalkansa vilistävään veteen. Virran paine tuntuu hauskasti sääristerissä, se voisi melkein kaataakin ja saisi se vaikka sen tehdäkin, silloin olisi ollut vaarassa… siinä on muutenkin vahva vaaran kuvitelma, kun hän seinän alitse tunkeutuu myllyn alle ikuiseen pimeyteen, jossa kihinä ja kohina on läheisempää ja ikäänkuin puhuvampaa. Vilisevä vesi heijastaa hiukan valoa, niin että poika orpanaportaalla seisten erottaa akselin, tukin ja siivet ja niiden takaa putkiruuhen pään. Hän hiipii orpanaporrasta myöden sinne viereen ja käy rohkeasti kiinni siipeen. Se ei hievahdakaan… Hän kuuntelee. Yhtäkkiä alkaa kammoittaa olo tässä raskaassa, kosteutta tuoksuvassa pimeydessä, jatkuva kohina on niinkuin jotain liikettä, niinkuin olisi mylly jo hetken ollut painumassa hänen päällensä. Jos nyt tuolla ulkona alkaisi maailman loppu… ehkä on siellä jo pimentynyt, salamat leimahtelevat ja Jumalan poika näkyy taivaalla. Ehkä ovat isä ja äiti jo menehtyneet. Onko täällä parempi kuin ulkona? Ei, ylhäällä myllyssä on parasta. Mutta luukku on kiinni. Innosta vapisten poika nousee kiivinpuuta myöden ylös ja saa kuin saakin heikoilla ranteillaan nostetuksi luukun auki ja vaaran päätä huimatessa punnerretuksi itsensä reunan yli myllyn puolelle.
Siellä vallitsee unelias suvisydämen rauha, jota ei ole häiritty kolmeen kuukauteen. Neliruutuinen ikkuna on ylt'yleensä jauhon tomun ja hämähäkin seittien peitossa, eikä hiljaisuus tiedä mitään maailmanlopun tulosta, joka äsken heijasteli pojan hennossa hermostossa. Pojalla ei ole ainoatakaan satukirjaa, hän on lukenut vain aapisensa ja Tuhkasen lukukirjan. Mutta tämä suvinen myllyn sisus, jonne hän sattumalta näin on joutunut, se on hänelle voimakas satu. Tuossa ovat kivet, joissa tuntuu säilyvän sen hetken sävy, jona ne keväällä viimeisen kerran vongahtivat. Tuossa on pesä, jonka hiilustassa myllymiehet paistoivat ohrapannukakkuja, tuossa tori ja tratti karistimineen, kaikki taintuneena kohisevaan hiljaisuuteen ja kosteaan kuohun ja jauhon lemuun. Poika hetvahtaa taas ajatuksettomaan tuijotukseen, silmät laajenevat ja hän antaa armaitten hetkiensä mennä. On vielä aikaa iltaan, vielä ehtii retkeillä Myllyniityn pensaikoissa tutkimassa orjantappurain omituista hedelmänmuodostusta, istuskella ladonovella ja saapua sen kautta riihen eteen, jonne myllyn vaikutus ei enää tunnu.
Tämä on täysipainoista satua. Kun poika mieheksi varttuneena ja hirvittävän kauas näistä ajoista etääntyneenä lukee Romain Rolland'n Jean-Christophe'ia, sijoittaa hän mielikuvituksessaan Christophe'in syntymähuoneen tähän myllyyn…
Tulee siitäkin kesästä syksy ja vesisateet, jotka paisuttavat jokea. Mylly käy, sen kuulee kotiin asti. Veden kohina syvenee ja etääntyy, kun vintta avataan ja kaikki vesi kiitää esteettömästi myllyn alle siipien kitaan. Se on nyt asiallinen vaarantakaisen kyläkunnan jauhatusmylly, ei enää satu. Kasvanut poika lähestyy sitä toisin tuntein. Hän tuntee myllymiehen, rivosuisen rengin. Rengin aika tulee myllyssä pitkäksi ja sen vuoksi hän kiusaamatta sallii pojankin siellä olla. Hän antautuu lapsen kanssa jonkinlaiseen äitelään tasavertaisuuteenkin, laulelee sille pitkiä monivärsyisiä tyttölauluja, joiden kansanomainen suorasukaisuus on hirvittävä, mutta sillä kertaa kovin viehättävä. Kun poika taas kypsyneenä miehenä on ongella ja syvään luonnonhartauteen vaipuneena, tulee kutsumatta se sävel, vieläpä sanatkin hänen huulilleen ja — mikä ihmeellisintä — aiheuttamatta sielussa lievintäkään kauneuden himmennystä…
Talvella mylly uupuu syvälle kinosten ja jääriitteen alle. Sinne ei mene tietä eikä polkua. Jonain virkeänä talviaamuna lähtee poika suksineen noudattamaan kissan jälkiä. Omia ohjeitaan seuraten ne lopulta päätyvät myllyn henkeen, yhtyen siellä hiirten, lintujen ja saukon jälkiin. Poika seisoo siinä hetkisen suksillaan vilun sinertäessä kaulaa ja ranteita ja silmäin tuijottaessa myllyä, joka nyt on yhtä yksinäinen kuin suvisydännä, mutta ikäänkuin heikompi ja nöyrempi kuin silloin.
Kunnes taas kevät tulee ja joki tulvii vieden mukanaan puisen sillan ja vyöryen kellanruskeana kuohuna myilyalueen kolukistoissa. Soveliaassa suvantopaikassa pyörii pyörimistään korkea ja säännöllinen vaahtotötterö. Lehti on puhkeamaisillaan ja myöhäisenä vaaleana kevätiltana hiipii kyläntyttö tutun yöjauhattajan vieraaksi. Poika kuulee sen sänkyyn äidiltään, kun tämä ennen makuulletuloaan vielä silmää ikkunasta ulos ja siinä puhelee isälle. Poikakin on jo vuotta vanhempi kuin viime kevännä… Hän on saanut »Maamme kirjan», sen kuvat ja lukukappaleet ovat antaneet vauhtia mielikuvitukselle, niinkuin auringonlämpö lehden puhkeamiselle. Juuri tänään hän myllyn luona pienistä kivistä rakensi samanlaisen yliopiston kuin on kuvattu sen kirjan loppupuolessa. Ja komea kaarnalaiva saapui ulkomailta satamaan siihen lähelle…
Kosken kevätöinen kohina kuuluu nyt pirttiin asti tuudittaen uneen viatonta ruumista ja sielua.
Niin on ollut kerran maailmassa ja nyt on edempänä mainittu samea ja matala talvipäivä. Minusta on omituisen luonnotonta ajatella, että tuo hiukan kuluneen näköinen ja hiukan parroittunut miehen pää, jonka kuvan näen tähän peilistä, on eläen muodostunut siitä silloisen poikasen päästä. Siinä on jotakin melkein häpeällistä.
Ja ulkona seinustalla ovat kaikkien katseltavina tylsännäköiset kivikakut — muistoina mukamas.
Keskenjääneitä joulukertomuksia.
Ehkä kaikki johtuu siitä, etten ole täysin terve — tai ehkä kivulloisuuteni johtuu tuosta kaikesta. Tai ehkä nuo kaksi seikkaa tukevat toisiaan, kiertyvät turmiolliseksi ympyräksi, josta ei ole ulospääsyä. Ehkä juuri sen ympyrän kiertäminen minua pyörryttääkin. En tiedä, mutta jokin minua turruttaa tämän puolialastoman talven päivinä. Sellaista se oli jo kesäkin, tuo ikävä, sateinen ajanjakso, joka näin jälestäkin ajatellen tuntuu olleen vain sitä varten, että tämä nykyinen tilani olisi sitä peruuttamattomampi. Nyt olen ja hengitän talven synkimmässä sydämessä. Näihin aikoihin pitäisi pimeyden seisahtua, suuren näkymättömän vauhtipyörän hievahtaa, liikahtaa toisaalle päin ehtiäkseen kevenevien viikkojen kuluessa yhä villimpään vauhtiin kevättä kohden. Niin pitäisi, mutta minä en saa toivon lauseeseen oikeata rytmiä, koska sanelen sen pingoittuneesta ajatuksestani, en sieluni vapaudesta.
Olen sairas vaikka yritänkin järkeillä, että se on jotain semmoista turhanaikaista, hypokondriaa, samaa jota sairastin kahdenkymmenen iällä, silloin laihana ja kalpeana, nyt päinvastaisin ominaisuuksin. »Tee työtä, se on paras lääke. Kirjoita vaikka joulukertomus, jota sinulta on pyydetty.» — Niinpä pitäisi. Jospa yritänkin.
Minä alan kirjoittaa enkelistä, joka saapuu tarkastamaan maan lasten joulua. Kuvaan ensin taivaan, josta enkeli lähtee. Esittelen orjantappuraseppeleen, kuvaan sikäläisiä jouluvalmistuksia, ja viimeksi enkelien lähtöä tarkastusretkilleen. Taivaan Isä antaa katseensa säteillä avaruuteen, ja jokaisella säteellä kiitää enkeli kukin omaa nimikkokappalettaan kohden. Matkalla he kohtaavat loppumattoman määrän laajenevia pallonpintoja. Ne ovat muodostuneet niistä ensimmäisistä säteistä, jotka kaikkeuden eri aurinkojen syttymishetkinä ovat niissä ensimmäisinä avaruuteen kimmonneet ja vielä ovat matkalla. Enkeleillä on kyky nähdä nuo säteenpäistä muodostuneet pallot erillisinä, vaikka ne kaikkialla tunkeutuvat toistensa aloihin… Siinä Maankin enkeli kiitää omalla säteellään. Hän on enkelikunnan vähäisimpiä, toverit pyrkivät vähin hymyilemään hänelle. On pientä taivaallista leikinlaskua siinäkin, että Maa on annettu hänen nimikokseen. Jos Maan lapset itse ovat kärkkäitä kuvittelemaan olevansa erikoisasemassa, niin kyllä he sitä ovatkin ainakin taivaan väen tietoisuudessa. Taivaan poika tuli kerran Maan pinnalle ja opetti täkäläisille erinomaisen yksinkertaisin sanoin ja teoin, kuinka heidän piti olla ja elää. Siinä kävi niinkuin tiedetään, mutta paras tuli sittenkin viimeksi: tänne muodostui kristillinen kirkko, jonka teot ja harrastukset myös ovat tunnetut moninaisuudessaan. Inkvisitsiooni, hartaat esirukoukset myrkkykaasujen, yöllisten zeppelinihyökkäysten ja nälkäsaarron puolesta — siinä pari havaintopistettä sen kehityksen tieltä. Eipä ihme, että Maan lapset ovat herättäneet taivaan väessä mielenkiintoa, joka on huumorin värittämä…
Tähän asti kirjoitan kertomusta helposti ja kevyesti. Näen valtavina perspektiiveinä kaikkeuden näköalat, näen ne jotenkin asiallisesti, ilman innoituksen hehkua. Olen kiitävinäni enkelin mukana paisuvien pallojen huminassa… Mutta — kun Maata lähestytään, putoan minä äkisti pois, putoan vielä nopeammin kuin kiitävä säde. Olen Maan päällä pikemmin kuin enkeli, istun tässä autiossa puolivalmiissa huoneessani koneeni vieressä lukien sen takaa rivejä, jotka nyt tuntuvat tylsiltä, jaodotellensitä ilkeätä tunnetta, joka taas pian on leviävä ruumiiseeni, tuo tumma tunne elämän lakkaamisesta ilman kipua… Pitäisi nyt tehdä enkelille matkasuunnitelma, kaavailla eri inhimillisiä tyyppejä, joiden olkapään taakse enkeli pysähtyy tarkkaamaan heidän joulumietteitään. Pitäisi siinä olla hallitusmies, sotaherra, kirkkoherra, disponentti, lihavahko talollinen; sitten vielä tiedemies, taiteilija ja kirjailija mieluimmin yhteen kokoontuneina, ja lopuksi pienen lapsen kuolinvuode köyhän leskivaimon himmeässä loukossa.
Mutta kun kuvittelen lähteväni seuraamaan enkeliä pitkin tuota ihmisriviä, niin panee luontoni jyrkästi vastaan. Sellaisessa kuvitelmassa on jotakin luonnotonta: niinkuin veisin enkelin tuonne mökkiin nurkkatanssiin, esittelisin hänelle pari kolme reimakasta sälliä ja sanoisin; »Neiti on hyvä ja huvittelee» Ei sopisi häntä viedä lesken himmeään loukkoonkaan. Siellä on jo enkeli. Jokaisella lapsellahan on oma enkelinsä, joka rukoilee hänen puolestaan »sanomattomilla huokauksilla». Ei sovi, ei sovi koko tämä suunnitelma… Niin kulkee harhaan runoilijan innoitus. Se hajoo samealle taivaalle ja pitkään hevosjonoon, jonka näen jäällä matavan alas päin etäistä rautatietä kohden; sekalaisia hevosia ja miehiä, jotka hinaavat tehtaan paperia maailman markkinoille.
Ei ole enää enkeliä missään. Mihin ne muuten ovat yleensäkin joutuneet? Nehän ovat kristillisessä uskonrakennelmassa sangen tärkeitä tekijöitä, mutta minusta tuntuu, että nykyinen aika on ne tuiki unohtanut. Ovatko Jumalan valtakunnan maalliset järjestelijät kaikessa hiljaisuudessa panneet heidät viralta, vai eikö niillä muuten ole soveliasta käytäntöä heidän hommissaan? Ehkä heitä kammottaa vetää enkeleitä myrkkykaasuihin. Tuntuu kuin olisivat enkelit jonkinlaista vanhaa romanttista dekoratsioonia siinä kristillisessä uskonrakennelmassa, jota aikamme politikoivat kirkonmiehet soveltelevat järeään veriseen asiallisuuteen. Ei ehditä nyt keskustella enkeleistä, ja huono taitaa olla heitä muistaakaan, kirkon miehenkään, esimerkiksi silloin, kun hän harkitsee kysymystä, onko sotilaitten suoritettava vankien teloitukset vai olisiko perustettava erityinen pyövelinvirka.
Kun mieheltä näin hajoo teelmä käsistä, niin hän tuskastuu ja karkaa sinne tänne niinkuin hyönteinen, joka on pudotettu kuumaan tuhkaan. Sameat joulukuun pilvet hyörivät taivaallaan tämän viheliäisen pienen maapallon ilmassa, jota ei voi tuulettaa ulkoa päin; jonka on itse nieltävä omat katkunsa.
Mutta joulukertomus? Tuskastunein aivoin alotan toisen.
* * * * *
Yritän nyt kertoa tiedossani olevasta torpan väestä, joilta poliisi äskettäin hävitti valmiit jouluviinat ja keittovehkeet. Tai eihän se enää torppa ole vaan talo, lain mukaan itsenäiseksi lunastettu, ja muuten oiva esimerkki siitä, kuinka kohottavasti itsenäistyminen yleensä on vaikuttanut noihin entisiin yhteiskunnan surunlapsiin. Ne vakiintuneet tyypit, jotka realistis-naturalistinen kirjallisuus luuli luoneensa mökkiläisistä ja torppareista, ne ovat nyt puhdasta romantiikkaa. Näillä nykyisillä »uutistalollisilla» on eri otteet kuin oli Aho-vainajan näkemillä. Jos on olemassa oikeata luontaista veressä asuvaa porvarillisuutta, niin kyllä nämä sitä sitten edustavat. Tuon itsetietoisen viekkaan naaman takana työskentelevät aivot, jotka harkitsevat, että ehkä vielä sentään on parasta olla porvaria äänestämättä, niillä on sentään vielä juonensa, vanhoilla kantatalollisilla, ei niitten kelkkaan ole menemistä… Varakas hän kyllä on, töllin lunastushinta on parissa vuodessa maksettu. Hän on ahkera ja tarmokas, hän ponnistaa usein yli voimainsa. Mutta noilla ominaisuuksilla on hänessä tuiki toinen väri kuin se, jonka romanttinen kansankuvaus on niille antanut ja lukijainsa mieliin syövyttänyt. Ahkeruus ja toimeliaisuus, sehän maistuu pyhäkoululta niinkuin sekin, että miksei noiden muuten niin sievien mökkien ympärillä koskaan näe puutarhaa eikä koristekasveja. No, onhan tuolla vanhalla mummolla, joka saa vaivaisapua… Mutta kun on äijä ja ämmä ja seitsemän lasta, joista vanhin kolmannellatoista, ja vielä kolme lehmää, vasikka, viisi lammasta ja hevonen, niin siinä kirotaan haikeasti, kun nostetaan tukin tyveä reelle ja jos hevonen tällöin hievahtaa ennen aikojaan, niin raivostunut, vihasta vapiseva mies kurittaa sitä ankarasti. Tämä mies yrittää sen minkä ikinä ovat ylistetyt esi-isät yrittäneet, mutta hänellä ei ole varaa olla sankarillinen missään suhteessa. Hänen rehellisyytensä on erinomaisen joustavaa eikä hän edellytä sitä kenessäkään olevan yli käytännöllisen tarpeen. Kateus on hänessä oleellista; jos joku toinen ansaitsee ja hyötyy, niin hän tietää, että ainakin se hyöty jäi hänelle tulematta. Jos hän osaisi tulkita tiedottoman onnenunelmansa, niin luulisin sen olevan sellaisen, että hänellä olisi kolmeksikymmeneksi vuodeksi tiedossa satumaisen edullisia urakoita, joista hän hevosineen kahdentoista tunnin työpäiviltä saisi kaksisataa markkaa. Vaikkei hän niitä ehtisi tehdäkään, kunhan ne vaan olisivat hänelle varattuja…
Hän ajaa päivän lantaa ja yön hän istuu viinankeittonsa vieressä. Ämmän on määrä pitää silmällä ympäristöä. Nuorin lapsi parkuu, vanhin on herätettävä sitä katsomaan sillaikaa kun äiti liikkuu ulkosalla vaanimassa. Nuorimman edellinenkin tarvitsisi vielä apua, sillä on riisin puremat jalat ja se tahrii sijansa, kun ei vanhin puoliunissaan ymmärrä auttaa sitä tilalle ja paikalle.
Vaikka näin kireälle puserretaan, tulevat sittenkin poliisit niinkuin jonkun tilauksesta ja hävittävät koko keitoksen. Vaimo on juuri siivoomassa nuorimman edellistä, kun mies raivostuneena tulee sisälle ja pudotettuaan kaapissa olevat viinapullot taikinatiinuun, kääntyy nyrkki pystyssä sanattomana sähisten vaimon kimppuun. Poliisi avaa oven ja huutaa: — So-so, mies, annahan akkasi olla.
Kiukusta itkien mies sadattelee:
— Kyllä kai herrat juovat apteekin aineita, mutta köyhälle ei annettaisi rojuakaan.
Mutta tämä sadattelu on kaikin puolin väärä, sillä mies ei ole köyhä eikä hän keitä rojua itselleen, vaan isännälle, joka kapinakevännä vapautti hänet vankilasta juuri kun piti ammuttaman. Se kapinajuttu oli suurin harhaveto, minkä tämä mies on tehnyt. Kun hän yökaudet mietti, pitikö yhtyä ja tuli saaliin toivossa yhtyneeksi juuri vähää ennen kuin punaisten häviö tuli ilmeiseksi. Sillaikaa meni hyvä maanvetourakka toiselle ja isäntä, se punanaamainen möhömaha, pääsi irvistävälle puolelle. Isäntä ja torppari, nuo kaksi ovelaa juonittelijaa ja toistensa tarkkailijaa ovat sen jälkeen olleet paljonkin yhteisissä asioissa. Torppari on itsenäistynyt ja kiinteällä vimmalla yrittänyt korjata silloisen huonon urakan jälkiä. Viina-asioissa on ollut semmoinen sopimus, että isäntä antaa aineet ja maksaa määrätyn keittäjäisen. Sakot maksetaan niin, että isäntä maksaa kaksi kolmannesta ja hän itse loput.
Niin kävi nyt tällä kertaa, juuri joulun alla. Ne pullot, jotka säästyivät taikinan alla, myi mies sentään muualle, siten ansaiten oman sakko-osuutensa. Isännälle hän sanoi kaiken menneen maahan ja niskasta puristaen vannotti akan ja mukulat pitämään suunsa kiinni.
Minun piti nyt kuvailla jouluiltaa tuossa tyypillisessä suomalaisessa maalaisperheessä. Uskallan sanoa sitä tyypilliseksi, koska tunnen kansalaisen! Ne ominaisuudet, jotka esiintyvät Kirrenmaan Vihtorissa ja Alviinassa — olkoon nyt sanottu heidän nimensäkin — eivät ole mitään poikkeustapauksia. Että kaikki eivätteeniinkuin he, se on vanhaa tuttua saamattomuutta ja arkuutta. Näillä on tallella esi-isäin ankara ponnistusvoima, jolla tänne, lumen ja jään keskelle, on luotu varakkaitakin sukuja. Ja on siinä Vihtorilla ja Alviinallakin ponnistamista ennenkuin heidän seitsemän lastansa — ja niitä voi vielä tulla — perivät edes kohtuullisen alkupääoman.
Ei Kirrenmaan väki ole mitään erikoisväkeä, minä tunnen sen hyvin. Ei heistä saa mitään tunnelmapitoista jouluyön kuvausta. Jouluyö on heille jotakin varsin epäoleellista, tai ei nyt juuri yö, mutta pitkät pyhät, joina ei voi ansaita. Vasta Tapanina voi mennä tiedustelemaan, ostaisiko tehtaan pomo ne arvopuut, jotka tulivat torpan mukana.
Minä tunnen Kirrenmaan noita arvopuita myöten; hän on niiden tähden papereinensa käynyt minun luonani useamman kuin yhden kerran. Hän osti torppansa heti alkupäässä, jolloin arvopuiden rajamittana oli 15 senttiä rinnan korkeudelta. Sitten laki muuttui niin, että mitaksi tulikin 20 senttiä. Kun kauppakirjassa puhuttiin vain arvopuista, niin huomasi Kirrenmaa juonen: että hänkin saisi lunastushintaan puut siihen mittaan asti ja vain sitä suuremmista maksaisi erikseen… Siinä hän istui niinkuin jonkun virkaherran kansliassa, vaikka hän on nähnyt minut lapsena paitasillani leivän pala kourassa. Hänellä on hyvät parkkumivaatteet ja uudet tallukkaat. Hän on lämpöisen ja tukevan näköinen, leikkaamaton kaulaparta ulottuu korvan juuresta toiseen yhtyen hiestyneisiin hiuksiin. Hän on vielä nuorehko mies, mutta hän on kumminkin täysi äijä, töllin äijä. Sellainen kaulaparta lämmittää erinomaisesti eikä sänki syö huivia. Noista seikoista ikäänkuin uhoo se tosiasia, että Kirrenmaa oli hyvä asumus jo silloin, kun hän pääsi siihen vävyksi.
Keskustelun kuluessa sanon sivumennen jonkun lauseen, josta hienon hienosti ilmenee, että kaikki ne näkökohdat, jotka hänelle elämisessä ovat yhtä tärkeitä kuin leipä, silakka ja perunat, ovat minulle käsittämättömiä; että halveksin niitä. Hän on ovelasti vaiti, on niinkuin hauskasti kieroilisimme toinen toisellemme. Kyllähän hän tietää, että minulla on omat juoneni, joilla minä rahaa keplottelen. Teen jonkun sadun, semmoisen tarinan vaikka Haaki-Kustaasta tai vaikka tuosta vanhasta Priitistä, niin jo saan summattomat rahat, sen verran kuin tavallinen työmies kuukauden työstä. Sitten menen taas Helsinkiin, kumartelen siellä suuria herroja ja saan taas kymmenet tuhannet. Kyllä minä osaan yhteisiä varoja nakertaa niinkuin muutkin kruunun rotat. Ei minua suotta isäni kouluttanut, vaikkei mitään tullutkaan. Mutta minä olen sittenkin hänestä hauskan mielenkiintoinen, koska näin olen häntä etevämpi kieroilijana enkä sitäpaitsi suoranaisesti astu hänen varpailleen. Päinvastoin huitaisen kädelläni, kun hän tahtoisi palkita minua vaivoistani. Se huitaisu on niinkuin laskisin käpäläni hänen niskansa päälle.
Sellainen hän on minun kamarissani ja sellainen hän on kotonaan, yrittävän ja kaikki voimansa ponnistavan suomalaisen maalaismiehen perikuva vuodelta 1922.
* * * * *
Tunnen jonkinlaista vaisua tyydytystä saatuani tämän kaiken paperille, vaikka olenkin jo aikoja ymmärtänyt, ettei siitä tule joulukertomusta. Se lemahtaa juhdan hieltä, niinkuin tuo kostean samerias talvipäiväkin, joka on ollut innoittajanani.
Niin on mennyt hukkaan muutaman tunnin työ; olen vain hankkinut itselleni tavallista ilkeämmän olon, tuon kivuttoman ahdistuksen, kun kaikki ruumiinosat ovat niinkuin toisen ihmisen… Katson kämmenteni selkäpuolia, laskimot ovat kadottaneet tavallisen täyteläisyytensä, ne ovat jossain siellä nahan alla hienoina sinertävinä lankoina… Kun hoipun portaita alakertaan, ajattelen vain sitä, että pääsisin vuoteeseen; olisi niinkuin luontevampaa siellä… Minä melkein juoksen ja kaatuessani poikkiteloin sänkyjen päälle ajattelen, että ne olivat siis minun viimeiset rivini. Vastaanko niistä?
Sitä ne eivät kumminkaan olleet. Tuntikausia siinä valvoskeltuani tuli vihdoin monien jähmettävien hätkähtelyjen jälkeen uni. Ja uni on parasta, lähes parasta, niinkuin Strindbergin Kaarle XII sanoo.
Ja seuraava päivä oli yhä sameampi ja samoin sitä seuraava. Kunnes vihdoin tuli jouluaatto, tuo etäisen lapsuuden muistorikas päivä, jona matalin arki ehtoohämyssä äkisti vaihtui herkimpään juhlaan. Se oli sekava päivä tällä kertaa, kun se oli sunnuntai. Myöhään yöllä, kun kaikki jo nukkuivat, kuljin lasten vuoteitten ohi ja ajattelin näillä sanoilla: Jumala siunatkoon heitä. Unen tulo oli nytkin vaikeata. Juuri siinä rajamailla jysähti tajuntaani: Ajatteles, jos olisi sanan mukaisesti totta raamatun kertomus ensimmäisestä jouluyöstä Betlehemin kedoilla. Hätäännyin niinkuin valtimoa tunnustellessa, kun ei lyönti seuraakaan ajallaan. Tunsin, etten ollutihankunnossa siltä varalta, että saisin varmuuden joulukertomuksen todenperäisyydestä. Nousin ylös ja ajattelin mennä lepäämään saunan parven lempeään jälkilämpöön. Se on onneksi paikka, jossa raadellun ihmismielen pahimmatkin myrteet lientyvät.
Ei sitäkään, ei sitäkään minulle suotu jouluyönäni. Saunahan oli kylmä, eihän siellä sunnuntaina voitu olla, vaikka olikin jouluaatto.
Tavallista tavallisempi yö, jota varmaan oli seuraava tavallisia päiviä loppumattomiin. — Ei, ei toki sentään loppumattomiin…
Vilkkaassa yksinäisyydessä vietetty heinäkuun päivä on takanani. Talvella minua vaivasi turtumus, nyt kesällä heltymys. Olen taas tullut samanlaiseen vaikeaan tilaan, kuin olin viisitoista vuotta sitten; ero on vain siinä, että silloin löi sydämeni kiivaasti, nyt se pyrkii liiaksikin hiljenemään.
Olen yksinäinen, vaikka talossani on väkeä yhdeksän henkeä, kaikki läheisiä, joista en mitenkään luopuisi. Ikkunastani näen lasteni leikkivän; niitä holhoo eno Samuli hintelä ja lapsmainen poikanen, vaikka onkin äsken ripille päässyt. Näen heidät niinkuin jostakin tuskastuttavan etäältä enkä pääse lähenemään.
Ei ole muuta paperille pantavaa kuin omat olot ja niitä ei kannattaisi. Ikuinen näkymätön sanelija sanelee päättymätöntä arvoitustaan, niin sanottua elämänarvoitusta, joka ei poistu eikä ratkea. Niin päivä päättyy, ainoona saaliinaan ihmettely siitä, että elämä vaan jatkuu.
* * * * *
Kysytään, lähtisinkö järvelle, uistinta soutamaan;
Samulin tekee mieli. Hän on hankkinut naapurista veneenkin.
Lähden — ensikerran vesille tänä kesänä. Ilta on mitä ihanin, vesi melkein tyven ja taivaalla tarpeellinen määrä pilviä herättääkseen muistimielteitä entisaikain täyteläisistä tunnelmista. On arki-ilta, ei kuulu maalta viinan kiihdyttämien nuorukaisten mylvintääkään.
Luonto pitää puolensa. Se tehoo tajuntaan, vaikkei viheliäinen ja luonnolle vieras nykyhetki anna tunnelmalle mitään lähtökohtaa. Muistot tulevat omituisen kylminä ja tylyinä, niiden toteaminen tuottaa melkein tuskaa, joka kauniina iltana veneen perässä istuen tuntuu luonnottomalta.
* * * * *
Hentorakenteinen poika soutaa mielikseen. Paljaat jalat punnertavat kaaripuuhun, ihossa ja vaatteissa on kesäisen elämän tuntua… Saan ajatuksia, jotka tiedän lämpöisiksi, mutta sisäinen lämpöaistini ei toimi. Poikahan olisi mainio malli 90-luvun maalarille. Mitä elämyksiä on 90-luku minulle tuottanut? Kaikkein verevimpiä, sillä minä koin ne herkimmässä nuorukaisiässä. Meikein yhtä vereviä kuin 10-luku, jonka keskivaiheilla olin terveimmilläni, lähtiessäni iltojen iloihin…
Juuri 90-luvulla nähtiin tuommoisia ammoin rannalta veteen kaatuneita honkia, jommoinen tuossa nyt juuri tänä ehtoohetkenä yrittää minulle tarjota vanhentunutta tunnelmaansa… Kaksikymmentä vuotta sitten olin viisitoistavuotias ja sain joskus olla kesäistä yötä jossakin mahtavissa talollissukulaisissa. Yksin jäätyäni vedin kirjahyllyltä esiin vuosia vanhan joulualbumin, joka valoisan ikkunan pielessä avasi pojalle aartehistonsa. Mikä tavaton taika olikaan noissa Sparren ja Järnefeltin kuvissa, Ahon, Ingmanin ja Kauppis-Heikin kertomuksissa. Ei voi taiteelta vaatia suurempaa tehoa kuin niillä silloin oli. Joka lehdeltä koin noita samoja vaikutelmia, jommoinen Kauppis-Heikistä teki kirjailijan: että oli osattu kirjoittaa niin kauniisti kuin »pirtti unelmoi». Kuinka ihanan herkkinä sieltä astuivatkaan rakkaan maiseman suviset illat ja yöt, salolammet tuoksuvine rantoineen, mökit miehineen, vaimoineen ja lapsineen. Niinhän juuri vähäisintä värähdystään myöten minäkin ne olin kokenut — ja kuinka paljon samaan suuntaan olin vielä kokenut sellaista, jota noissa kertomuksissa ei ollut. Jahka minäkin pääsen oikein kuvailemaan, mitä olen nähnyt ja tuntenut kotoisina suviöinä, pirttien hämyissä, heinien tuoksuissa. Ei ole mitään ihanampaa kuin tuommoisen tarinan tai runon kirjoittaminen. Juhani Aho ei voi olla mikään tavallinen mies, se on vain salaperäinen nimi, joka jossain on, näkee, kokee ja kuvaa, sellainen suloinen luonnonherkku, joka tällaisen vuosien takaisen albumin lehdiltä valuu silmääni ja tajuuni, niinkuin mansikat halmeelta käteeni ja suuhuni. Ja marjapaikka on paras silloin, kun sen löytää näin sattumalta…
* * * * *
Pohjoisella taivaalla on valtavat määrät punaisia iltapilviä, jotka liikkumattomassa hurmiossaan lausuvat Koskenniemen runoa viimeisestä Lusignanista. Kun olin hyvin pieni poika ja hain lehmää laitumelta, näin iltapilvien kuviossa kuolleen sisareni ja veljeni hahmot… Punapilvijoukkioitten alapuolella on muutamia noita meikäläisen taivaan ihanimpia ilmestyksiä: hyvin pitkiä ja suoria, kullanhehkuvia viiruja, joita onnellisella hetkellä olen verrannut urkujen ääneen. Tuossa on yksi aivan erillinen, pienen pieni, tuskin huomattava, kirkas ja suora kuin lapsen ajatus. Taivaan pilvisoiton pianissimo…
Aurinko on laskemaisillaan suoraan eteeni. Varjoon jäävien kylien talot ja pellot turkuttavat tajuuni asiallisia sisältöjään, joitten liiallinen tuttuus kiusaa minua. Miksette ole kukkivine törminenne ja lehtotupsuinenne pelkkää hentoista elämän taidetta, niinkuin olitte ennen? Miksi pyritte tehostamaan sitä tylsyyttä, joka vaiheillanne viihtyy? Olkaa nyt hetkinen huutamatta sitä ikuista juttuanne, että minä kerran ehkä piankin kuolen, ja härnäämättä minua sillä vanhalla, etten muka tiedä, minkä tähden olen elänyt.
Tulehtunut mieleni kuohahtaa. — Entä jos kuolenkin. Vaikka tästä veteen kuukahtaisin, olen elänyt ainakin sen, minkä tekin ja tulen ainakin sinne, minne tekin. — Käännytään kotiin, Samuli — —.
Hellittää hiukan sekava mielentila. Ehkäpä sen tekee lähestyvä yö, vaikkapa se onkin niin tuiki toinen kuin 90-luvun novelleissa ja 10-luvun omissa kokemuksissa. Suurin osa väestä on jo nukuksissa, äiti hyräilee nuorimmalleen, sattumalta samaa säveltä kuin 1917 sinä suvi-iltana, jona elin »Aamusta iltaan». Ja niinpä muodostuu ajatusviiva elonarvoituksen näkymättömän sanelijan lauseeseen. Kyökin ikkunan ääri on tähän aikaan talon viehättävin iltapaikka. Palvelustyttö on omilla teillään, piirongin päällä naksuttaa herätyskello niinkuin yrittäisi isännälle ilmoittaa, mihin tyttö on mennyt. Pöydän päällyksenä oleva vahakangas on kulmataipeistaan kodikkaasti kulunut. Kahvipannussa lienee hiukan jälellä iltapäivän keitoksesta.
Nythän on tarjolla sitä kotoista rauhaa, jota joskus perheeltäni tiukkaan. Ota nyt hiljaisuudelta ottimesi. Iltahan on jo pitkältä ollut erikoinen, mielteitten ja kuvien hillitöntä mosaiikkia. Sulata ne kuvaukseksi 20-luvun illasta. Siitähän näet vinottain kapean veden yli vanhan talon, jonka vaiheilla koit suloisia asioita yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Syleilit ja suutelit nuorta kiinteätä vartaloa, jossa ei ollut mitään vikaa. Vaatteet olivat halpaa kangasta, mutta väriltään kauniin punertavia ja juontuivat keveissä viivoissa vielä varttuvien jäsenten mukaan. Ehjässä lapsellisessa lemmenhurmassa avautuivat perspektiivit herkästi aineettomaan onnen maahan.
Kyökin kodikas ilma, jota nyt hengitän, huomauttaa, että olen kulkenut joltisenkin matkan silloisen perspektiivin rantaa kohden. Silloin oli tässä paikassa mitään aavistamaton kylän vainio. Nyt on pihlajan rungosta sähköpylvääseen vedetty nuora ja siitä riippuvat vaatteet piirtyvät yötaivasta vastaan. Ne ovat kaikki lasten vaatteita neljältä eri ikäkaudelta. Niinkuin jokin voimakas elävä joukko, joka kuuluu päivään ja aavistamattomaan tulevaisuuden kymmenlukuun eikä ole öisten mietteitten tavoitettavissa. Siinä ovat pienimmänkin, kaksikuukautisen pallukan paidat jo kuivumassa. Ovat juuri niin, että minun niiden yli on katsottava sitä vanhaa taloa, josta löysin neidon yhdeksän ja kahdeksan vuotta sitten. Maallista matkaa on sinne äänen kuuluma, kauneuden perspektiivi riittävän pitkä.
Mitäpä heistä! — Kunpa osaisi nuo sanat vielä sanoa itselleen yhtä vakuuttavasti kuin 10-luvulla. Kunpa vielä voisi imeä itseensä sen hunajan, joka valuu Jotunin »Arkielämän» viimeisestä luvusta, tuon verrattoman tarinan, joka lienee 90- ja 10-lukujen välisen ajan kukintoja, »— — itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit, — — se näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.»
Niin kai sen pitäisi olla. Mutta kun Eveliina oli Jahvetin aitasta astunut omaansa ja kynnyksellä istuen ja punaraitaista hamettaan polviensa ympäri käärien avuttomana katseli nousevaa aurinkoa, niin »Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä missä koti on.» Siinäpä se. Miksi siis itket Eveliina? Sanokaa Eveliinalle ja minulle, missä on meidän kotimme.
Ajatusviiva meni ohi; näkymätön sanelija jatkaa taas arvoituksensa sanelemista, joka kuhunkin kuuntelijaan nähden lie elämäniän pituinen. Vasta aamupuolella tulee uni.
Heinäkuu, -23.