Meri ja taivas, taivas ja meri,tähtinen korkeus, yösynkkä syvyys,yksi te ootte, ettekä eri,— pahuus ja hyvyys!
Yksi te ootte, varjo ja valo!Tummuus on tuutunen tähdellekin.Maan poven paloauringon hehkua pimeys sekin.
Ette oo eri,taivas ja meri, meri ja taivas!Elämän suonien sykkivä veri,pyhä on riemus ja pyhä on vaivas!
Meri ja taivas!Ihminen, merimies matkalla harhan,syyt syvät halkoo lentävä laivas,— taivaankin tarhan!
Armahin kevät, luo alas meihin silmäsi säteilevät! Riemuna rintahan astu, lauluna vereen, tulen lieskana tunteiden talviseen mereen! Suo meille kaurihin jalat, suo meille joutsenen sulat, kalojen evät keinua helmassas kuin laineilla lastu, armahin kevät!
Pois pyyhi sameat päivät, pois huuhdo huolien salat, ankeat mielialat! Tee meidät lapsiksi lempes ja laulus, yhdistä meidät yhdeksi kanssa luodun muun, nuortuvan nurmen ja puun, yhdeksi kanssa sun aurinkotaulus, tuikkia, piillä kuin pisar kelmein tähtenä pienenä hohteessa manttelis helmein!
Armahin kevät, niinkuin sa herätät lehdet ja levät ja kutsut linnut, herätä sielumme soimaan, kutsu se luoksesi lentoon ja luomisvoimaan, lintuna, tuulena, purppurapilvenä taivaalla karkeloimaan, kuin säde viemään viestiä päivän, uskoa auringon voittoon aamusta iltaan, illasta aamunkoittoon!
Armahin kevät, naurava, kukkaishapsi, kuoleman voittaja, maan satukantelon soittaja, siivilles nosta kukkivan katoovaisuuden kuihtuva lapsi valkeaan joutsenlaivaan näkemään ihmeitä taivaan, ihmeitä elämän ikuisen, lempeän lain! Luo meihin armossa ain' kasvosi säteilevät, ikuinen kevät!
Oi iltatähti, mi sytyt taivaan syvään sinehen, kun kaikki valkeus muu meiltä lähti, oi iltatähti, kelle nyökkäät, kelle? Maan tomulleko tiellä varjojen? Niin hyvää tekee synkkäin sydämelle sun katsees yössä ystävällinen! Myös silloin loista, konsa ihmiselle tääll' lankee varjot illan viimeisen! Oi iltatähti, käy myötä sen, ken yöhön suureen lähti!
Kultainen kehto, purppuralaiva unelman prinssiä pienoista vie. Keinuos, keinuos, hiljaa, hiljaa… Kaunis on unelman saarihin tie. Heijaa, heijaa… Tähdet jo taivaalla lie…
Tuutios tummaista lempeä tuuli, laulaos lauluja purjepuu! Toisin laulavi elämän laine, kun tää lauluni unhoittuu. Heijaa, heijaa… Taivaalta katsovi kuu…
Päivät lisää murhetta, yön tunnit tuskaa kerää, mut jossain sielunpohjassa taas laulun onni herää.
Niin ahtaaksi, niin raskaaksitää käypi elonpiiri,mut jossain siintää kaukanakuin hento toivon viiri.
Vanhuuden vaot posken syö,mi kyynelistä kastuu,mut hiljaa sydänkammioonkuin unten armo astuu;
kuin lupaus, kuin aavistus,mi sylkyttää kuin lasta:Ei pääty tiesi tummuuteen,se valkeneepi vasta.
Se puhkeaapi kukkasiin,se kaartuu kukkulalleja valtakunta annetaantien vaikeen vaeltajalle.
Hiljaa sydänkammioon kuin kevät kultaa valaa. Mun sieluni, mun sieluni, viel' laululinnut palaa!
Jos syntynyt ma oisin aikain taa, maan hämärään, jolloinka haamut maata harhaavat kivessä, puussa näki jumalat, en niitä voinut ois ma kumartaa, en Serapista, Shivaa, Nirvanaa, vain sua suurta tulen jumalaa!
Kaikk' kasvoimme sun liekkis suutelosta,oi ikuinen,sun taivaanvalo-vaahdistasi, jostaelämän myrsky tulvii suonihin,punerrus puhkee puihin, kivihin.Laps yön sun puolees huudan pimennosta,laps tulen aina laulan auringosta!
Me riemuun, hehkuun havajamme vasta,kun saamme sun,sieluumme sädekieltes soittelun,päähämme seppelpaulan punotunmaan ikikukkivasta purppurasta!En kuolon laps voi laulaa kuolemasta,vain auringosta, elon-antajasta!
Sa alkukoti, josta sinkos maayöradalleen,sun kuvas elonkehrä sydän on,sun sukuas, suur sammuttamaton!En mullan laps voi multaa kumartaa,maan laps en maata, halpaa mammonan,vain sua suurta tulen jumalaa!
Kohisi kerran kosket väkevän nuoruuden: On kalvas taideniekka rinnalla ihmisen!
Pois lakastukoot kaikkilaakerit laulujen,ma elämän vain tahdonsyyn-, riemuntäyteisen!
Vei vuodet nuoren voiman,toi turman, puuttehen,vain kaiho yksin soimaanjäi tupaan tyhjyyden.
Ei koskaan, koskaan lakkaa sen sävel murheinen… Oon ihmisenä kuollut, mut laulajana en!
Kohti virvatuikkeen tulta vaikk' yön kuiluun päätyis tiekin! Elon erheet, tuskat, riemut, kaikki harhaa virvaliekin.
Kilpaa kera virran vinhan,vaikka pyörre veiskin huiman!Elon sorjin soitto kaikaapäältä kuolon kosken tuiman!
Kaikki virrat vinhat, pitkät meren helmaan kerran taipuu, kaikki erheet, tuskat, riemut tyhjyytehen kerran vaipuu.
Sa päivän päistärikön vemmelkaari, viet jumalihin niinkuin uskon silta; sa ylhäin ulapoiden sumusaari, käyt purppuraan, kun meill' on itkun ilta!
Ja vaikk' ois häivää kaikki kultakutees, vain himarrusta hymys, kyyneleesi, ma tahdon uskoa sun kauneutees ja katsoa sun suureen korkeuteesi!
On kylmä maa. Mut aurinko, kuu, tähdet kulkee yllä. Ne mitä virkahtaa? Ah, sydän, sydän, sen sa tiedät kyllä: niin paljon hyvää voi tehdä pienellä vain hymyilyllä!
Kaikk' kattaa lumi, jää, tuo pilvet tummat talvi taivahalle. Pois hetket ennättää. Ne kiireisen vie viestin lietsomalle: ah, sydän, sydän, sa hehku, ennenkuin käyt hangen alle!
Vierivä virta, partaasi tunnen, mutta sun soittos on soinnulta uusi. Ei mulle enää kirmaile kuohut, ei mulle enää laula sun suusi.
Tuttava talo, suojasi muistan; en enää käyskele siellä kuin koissa. Ihanat aamut, itkujen illat, rakkahat hahmot, kaikki on poissa.
Ah, oma sydän, tää käsi, tää silmä, vierahaks käynyt on vuosien mennen. Ei käsi kättele, ei silmä säihky, ei sydän liekehdi niinkuin ennen.
Kuin majapaikka vieraalla maalla niin oma itse outo on mulle. Ah, sitä päivää, että sun jälleen kodiksi tuntisin, ei enää tulle!
Mikä olen, koito? Tomujyvä hiekassa, sielu tomumajassa, halajava sinne, kunne on syössyt sydämestä hehku, sylistä elämä… Minne, minne…?
Ne mataa, ne mataa lasisten tekokukkien lailla välissä puitten lehdettömäin, talvessa hangettomassa… Ne mataa, ne mataa elämän kiiltomatojen lailla lomissa hetkien lauluttomain, sielussa raukenevassa…
Maan lyhdyt, te lyhdyt, iloittaa ette voi ikävää hengen, sentään oon välkkeenne vanki, lyhtyjen pimeä lapsi, siks kunnes se saapuu aamusammuttaja, kuoleman valkeus suuri, hautaava talvi ja hanki…
Sa elämänkirja, sa taulu lain, sun lahjaksi, kuormaksi taivaalta sain, sydän rinnassain.
Surut syöstä voin merehen sävelten,mut sinusta virsiä tee minä en,laki salainen.
En laulaa voi lauluja kirjan tään,elon-ehtooseen saakka ma mykkänä jäänsydänhämärään.
Ken näki sun onnes ja ankeutes,ken vapaushaavees ja vankeutes?Ei yksikään.
Kuin tomu jalan alla, kuin savu kaiken katoovaisen yllä, niin olematon, olevainen oon, niin turhan tärkeä…
Kuin säkene, mi avaruuteen hajoo, kuin lumihiutale, mi veteen vajoo, niin näkyväinen, näkymätön oon, niin hauras, ikuinen…
Näin haudan hiljaisen, haudalla poppelin yökastein siunatun, Auroran kyynelin… Ja aamun sätehet kun koski siihen, se helisi kuin patsas Memnonin.
Se hauta oli mun, ja lehtipilarille soi kuollut sielu kaipuun taivahille… Ja sävel, jonka kuulin, juur' ol' laulu se, min laulaa tullut ois mun ihmisille.
Oi Jumala, jos taivas olet sa, niin meri olen minä, sieluuni syleilys ma imen aaltoin välkkehinä. En mitään ole ma, vain kuilu, kuvainen, rikosten pitkäin itku ijäinen,
vain tähtein haaverata, hauta suuri haaksirikkoisten… Ma laulan heille vaipuessa kaiken merehen: mua ällös sa, äl' itseäskään kiroa, myös täällä, täällä asuu Jumala!