Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä, mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä. Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään… Pariisin poloisissa taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan kivitykselle.
Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja. Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa; nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden, äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä tanhuoita.
Ranskan keijukaiset.
Kuviteltu jutelma.
"Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja.
Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut, kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.
"Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä.
"Mélusine."
"Kuinka sanoitte?"…
Nainen vastasi perin vakavasti:
"Mélusine."
Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili, mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:
"Ikänne?"
"En muista enää."
"Ammattinne?"
"Olen keijukainen!…"
Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha nainen jatkoi:
"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä… Todella suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme, tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset rakastivat ja kunnioittivat meitä.
"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme, taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me, maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.
"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan, että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme. Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet. Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista, jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla, lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.
"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä, ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet, vaivaistaloon joutuminen… Kas siten on Ranskanmaa jättänyt kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo rangaistuksenkin!
"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin! Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi isänmaahan… Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin, jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista, joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole mahdollinen."
Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:
"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät."
"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida nauramatta ajatella meitä… Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten, kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja taikapeilimme… Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon Pariisinne loimuavan… Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa kaikki, polttakaa, polttakaa!…'
"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet pois."
Ritarimerkki.
Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki, rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan, että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.
Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo suuri hiljaisuus?… Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei merkkiäkään… ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.
Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.
"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.
Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone, jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin. Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat, matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri — kaikki ne valuivat vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta sisään… Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä, vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan, kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.
Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.
"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.
Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa… Me ymmärsimme siitä että Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa, poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.
Hänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti sen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin hän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia erikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta, jossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä, käyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi pitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi sisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita tuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona.
Kas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15 p:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti kunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan ritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin maakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut olivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa ympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa viattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän Bach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut vielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli ollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta, ja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen vuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan perille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin ilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil. ratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä kunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä vaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin kamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain ratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat ruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei ollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa Djendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun, joka alkoi näin: "Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa…"
Huomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa sotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään kuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin porteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin herttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin piirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855) johdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista alamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen itämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen vuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia naisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti näyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa hartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja koruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia silkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä sekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä ja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin basareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten kauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään tungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: "Tuossa on Si-Sliman…keisarion lähettänyt hänelle ritarimerkin." Ja pienet maurittaret, jotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten huntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen kiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah, onpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!…
Illan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo pistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan hengästyksissään ehätti hänet.
"Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua… Tule sukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!"
Si-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren maurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston päällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily pelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti hänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla:
"Si-Sliman", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla nenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, "Si-Sliman, poikaseni, olen vallan lohduton… on tapahtunut erehdys… Ei ollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien kaidille (päällikölle)… sinun on annettava ristisi takaisin."
Agan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi sattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen kookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti… Mutta vain tuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille.
"Sinä olet käskijä, valtaherra", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin rinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi hänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu:
"Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun vuorosi."
Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.
Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.
Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille. Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja. Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:
"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?"
Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata heimonsa luo… Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyäkeisarinpuoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.
Keisari!… Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan. Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies; toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään kyllä, mihin tuo valta kykenee.
Muttakeisarijykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!… Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi. Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin pyhiinvaellukselle Mekkaan.
Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä, jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.
Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo, odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta… Milloin tuo kaikki loppuisi?
"Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta, joka kohosi kostealle taivaalle…
Kuvastin.
Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa], valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo… Hänen kotisaarelaisensa sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä… Talvi sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut eikä siis pelännyt kuolevansa… Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa lintuja.
Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään. Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa… Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja keinutteli itseään päivät päästään.
"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen. Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot, nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?… Pikku raukka, hän saa sen kyllä pian tietää.
Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta, joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla… Kas siinä talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen. Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä… Pikku kreolittarella on vilu, hän ei tahdo enää mennä ulos.
Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa: avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa, vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit, olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan silmukoissa.
Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi, kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan häkin nurkassa…
Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry… Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden kehyksiä suuret indianisulat koristavat.
Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan. Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi. Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta. Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa… Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" — Tietysti, lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? — "Oh, katsokaamme, katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni… No hyvä, varrohan vähän…" Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta liekistä: "Voitko nähdä? — En! En näe mitään. — Entäpä nyt? — En! En vieläkään…" Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa valopilkkua.