Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienytAapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaanantautua pellon raivaukseen.
Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista. Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon. Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.
Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä saatava alkuun.
Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.
Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat moninkertaisiksi.
Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.
Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.
Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.
— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.
Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta. Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.
Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää peltoaitaukseen.
Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.
— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.
Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva siinä pihakivellä seistessään.
— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.
Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:
— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään… nuoleminen.
Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.
— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.
— Tuskinpahan… ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon kanssa… semmoinen suurisuinen… toista se onkin napsutella tuommoista mansikkasuuta.
Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.
— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.
— Olipa niinkin… älä sinä naura siinä… ei se suu ollut silloin mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.
Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan. Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli yksitoikkoista säveltään.
— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja, pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi niitä ei tarvinnut haeskella.
Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä. Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.
Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.
— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat kerta kaikkiaan maksetuksi.
Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen. Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa, vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.
— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo tunnustellakseen miehen mielialoja.
Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.
— Piruako mä semmoisella tilkulla… kun ajavat pois tönöstä, niin ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan poika… Sillä tuntuukin olevan halu maahan.
— Niinkö Joel luulee?
— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.
Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli tielle.
— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti menemään metsään.
— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?
— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.
Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla. Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel hämmenteli sitä muhoillen.
— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin, niin ei puhuta mitään.
— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään. Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että uskalsi tulla hänen alueelleen?
— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —Tulehan katsomaan.
Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?
— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.
— Ja että se piru uskalsi tulla!
Aapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.
— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille… jumalan viljaa… voi turkanen!
Vihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan kumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.
— Ka… nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle itselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.
— Siitä se vähät olisi välittänyt.
Aapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.
Miehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun nimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä syytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat ja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.
— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi isoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut mennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet käyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan tulee vielä toinen aika…
Joel keskeytti ja jäi miettimään.
— Niin mitä? kysyi Aapo.
— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan valmistaa.
— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.
Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois painavat mietteensä.
Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.
— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.
— Eihän niitä täällä… jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta noutamaan?
Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.
— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät saunaan.
Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin vihelteli kuovi rämeessä.
Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä, hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.
— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua… minäkään en ole vielä syönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.
— Minä odotan tässä sinua.
Liina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on hyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on nuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla, ja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.
Liina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit aukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus suudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle, ja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee hänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi häneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa. Riisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen, on siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri voima kohottaa rintaa.
— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennäänHarjamaahan.
Liinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä kauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista ihoaan.
— Sinä olet… niin…
Aapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista hymyään.
* * * * *
Pienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa vaelteli Harjamaahan.
Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan, kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita. Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää, jota riipi talojen niityistä.
Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan. Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan köyhäinhoitolaan yksi koppi.
— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi juhannusyönä.
— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.
— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa. Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.
— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.
— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.
Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.
— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia, ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena, ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.
— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa, sanoi Liina.
— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.
Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho, joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.
— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?
— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.
— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie omistajan tarmoa.
Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?
Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui pihlajankukilta.
Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne, jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.
Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut. Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.
Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.
Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.
— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä, sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.
— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän… niin kaunista kuin täällä aina oli.
— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki liikuttaa.
Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.
— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.
— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika, ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?
Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.
Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.
— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei oteta korttakaan.
Vaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä kädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.
— Minunkin pitäisi ottaa niitä.
Hellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten päättävästi hatun silmilleen.
— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua katsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.
— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille varmasti, sanoi Liina.
— Niin, sinun avullasi, ei muuten.
Kun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.
— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.
— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.
Tuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi povestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän todellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran niin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat viljelykselle.
Liina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti huulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi surujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.
* * * * *
Suvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain ahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.