Chapter 12

Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.

"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä moisiossa järjestystä."

"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.

"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."

Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin. Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.

Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.

Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi. Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin. Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.

Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan, oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.

Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.

Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua, ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.

Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.

Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.

"Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä — mitä te sitten vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas."

Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään, mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti puhuttelemaan upseereja.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan, olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana, jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.

Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja laskenut sotamiehetkin sinne.

"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään, vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. — — — Näyttäkää meille keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin puoleen.

Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.

"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."

Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni Bogutskin puoleen ja huusi:

"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne jälleen kiinni ompelevat!"

Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.

Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä ja hänen seuralaisiaan seipäällä.

Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi, että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen: he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä, ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan varomatonta ja hyödytöntä.

Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia, järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle vaarapaikkaa.

"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä surman suuhun!"

Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen, Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa, Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva käyntinsä.

"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei."

"Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies pyssyänsä sinulle!"

"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri.

"Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!"

"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!"

"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!"

"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn. "Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!"

"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut sotamiesten nenän edessä seisomaan."

"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"

"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme", vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin lähdemme seipäinemme väliin — niinhän me olemme päättäneet. Mutta eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."

Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti, milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen sitten oikeuden nimessä karata väliin.

"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?" sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää seistä!"

"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."

Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn, ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:

"Koeta sitten, tie on auki!"

Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo. Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan itseltään riistää.

Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen katseli.

Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen, tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön päähän — — —

Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.

Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui kasvoilleen tantereelle — kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.

Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.

Hän oli karannut päälle.

Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.

Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. MajoriLaiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.

Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt, kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.

Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. — — — Päälliköt huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.

Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.

"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.

Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat vielä pystyssä, mutta horjuivat — horjuivat ja vajosivat hervottomin polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi — sekavasti, epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän lankesi maahan.

Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi sitten kaikki heikommat äänet. — — —

Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle, toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka; niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon. Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita. Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla, kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle. — — —

Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa. Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä, joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.

"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan. "Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta! Meitä surmataan — surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"

Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.

Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat pakosalle lähteneet.

Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta. Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.

Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn, että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta, juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista jälleen maahan.

Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.

Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.

Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia. Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.

Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana. Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä. Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna, hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun sotaväen perässä. — — —

Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut. Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli. Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään lävistänyt.

Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä; näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan huomannut pakenevaa sotamiestä.

"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti seivästään.

Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:

"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"

Pyssy paukahti ja Mihkel kaatui kuolleena maahan. —

Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.

Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa. Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin, kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.

Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli omatekoinen ase kädessä — seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä — jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan, josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri, mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet, pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi. Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät, jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.

Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä, ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.

Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää. Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.

Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki, oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä. Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet, rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä, eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen, toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia, kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.

Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat, eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä, Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, — painoi sitten kädellään vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä kostuvan. Koetti ja koetti kädellään — veti kämmenensä pois ja katsoi — verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui maahan ja pyörtyi. — —

Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.

Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui — ainoa virolainen sotajoukossa — on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.

Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen. Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty pahasti haavottuneena maasta.

Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman, kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi. Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta kahdeksan vaiheilla.

Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja, pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.

Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta. Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti sotamiehiin päin.

He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader, Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet täällä kaiken aikaa.

Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.

"Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten selän takana melkein leikillisellä äänellä.

Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat taakseen ja jäivät seisomaan.

"Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa.

Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä.Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan.Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidänliikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.

Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu, jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä. Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta. Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. — — —

Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. —

Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.

Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli tapahtunut jotakin erinomaista.

Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä, vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua talonpoikain seipäiden iskuista.

Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset. Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella, jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset tirskuttivat.

Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää muserrettu.

Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua, sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta. Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista, epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan perheenmies, Jyri, Purilaasta.

Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli. Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista, Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta, joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.

Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan särkemään Moision akkunoita.

Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta. Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik pääsi voitolle. — — —

Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m. löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.

Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]

Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.

Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut, heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä. Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä Atlan Moisioon päin.

Mihin oli odotettu apuväki jäänyt?

Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään — kaikeksi onneksi. Sillä jos viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut, olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.

Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. — —

Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.

Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister, sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden, heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi. Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja kätilö.

Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla, joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat, ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia sanoja.

"Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?"

"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä ruveta ahdistamaan."

Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi lapselle kuivia kapaloita.

Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen. Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan eteisen läpi saksojen suureen saliin.

Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi. Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.

Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.

"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset tahtovat?"

Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut talonpoikain pelottavista aikeista.

"Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä."

"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen.

"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herraHagemeisteriltä, mitä hän arvelee."

Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.

"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".

"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia sotamiehiä vielä näy."

"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!" huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."

"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."

Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia päällekarkaajia.

"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.

Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä joukolle sitten tapahtui.

"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav, väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."

"En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa."

Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan. Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. — — — — Sitten täytti huuto ja melu ilman. — — — Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt. — — — Ja hetken perästä uudestaan. — — — Sitten melua ja hurjaa kirkumista. — — —

Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta, raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan lehti. — — —

"Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito.

Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että kiireesti lukitsi eteisen oven.

Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea, mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.

Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan ja tuijotti oveen päin.

Koputus kävi yhä kovemmaksi.

"Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.

"Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa.

"Mitä te tahdotte?"

"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole pahoja aikeita!"

Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.

"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö.

"Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille."Minulla ei nyt ole aikaa."

"Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla? Me tahdomme puhua sonnanvedosta."

Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa, sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät rauhallisesti seisomaan oven suuhun:

"Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä, ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea."

"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä tarkasti silmällä.

"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants.

"Tietysti."

"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek.

"Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita tänne on tuotu, vai miten?"

"Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä."

"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään."

"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. — — —Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!"

Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:

"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut — sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan heitä takaa. — — —"

"Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?"

"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu."

Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa, melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen. Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin kunnista ja muutamia naisiakin.

"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel askeleelta.

"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän.

Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta.

"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät esille! Sortajat alas!"

"He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan. "He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin valehtelemaan!"

Uusi myrsky.

"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan, olet saksojen kätyri."

"Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan — 'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen! Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä, pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä, jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!"

Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan nojatuolin taakse. — — — Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä. Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan haagituomaria.

"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän mies, Mihkel Otsa.

"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.

"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljuiKaiun mies, Otto Olander.

Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi opmannin nenän edessä.

"Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä kaikista huoneista, jos tahdotte!"

"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme! Kaadetaan tuo pahuus maahan!"

"Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!"

"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on satoja saattanut moision talliin — tietäköön nyt itse myöskin, mitä punaisenkirjavat housut merkitsevät!"

Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi hänelle kovan iskun vasten kasvoja.

Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa ympäriltä kiinni ja huusi.

"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt!Armahtakaa miestäni!"

Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa. Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.

"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme naisia."

"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"

"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"

Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja — he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat noudattaneet?

"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta. Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun, niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa tehnyt."

"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää — hänellä on rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! — — — Miehet, viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"

Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana poikiaan suojellakseen. — — —

"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani! — — — Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"

"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja."Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"

Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi; mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. — — —

Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat. Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies, Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.

Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet. Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.

Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.

Mutta nyt tapahtui pieni ihme.

Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden lain selitystä — nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset. Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.

"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa", huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."

"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."

Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin. Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.

Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli tila liian ahdas.

Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.

Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä — kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä — varotukseksi ja uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan vanhan lain noudattamista. —

Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet, nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. —

Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit, piirongit, pöydät — kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia. Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa voitiin liikuttaa, se hävitettiin.

Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä, vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä, säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat, veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja lasisiruilla. —

Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset, joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.

"Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle.

"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta.

"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät. — — —

Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa, jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka koski Völlamäen Päärnua.

Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.

"Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.

Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina.

Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä, muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.

Päärn oli hetken aikaa äänetönnä.

"Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin.

"Sinua etsin! Sinua — sinua —."

"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!"

"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani kotiin. — — —"

"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!"

"Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.

"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea — — —. Mutta koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun lyönnin niskaasi. — —"

"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. — — — Tuolla hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. — — — Ja katso, mitä näissä huoneissa tehdään! — — Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa! — — — Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla — — —."

Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin.Mutta Päärn ponnisti vastaan.

"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat täällä! Voitto on jo meidän käsissämme — ei meillä ole mitään pelkoa. — — Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö sinulla ole mieltä päässäsi — nainen olet ja juokset suin päin sotaan! Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?"


Back to IndexNext