"Vielä kerran — kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani muiston."
Neljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti Marchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan. Matkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin masennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja lapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän vaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli huono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut haagituomarin talossa.
Juliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa vastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta mitään nähdä eikä kuulla. —
29.
Mahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka kaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der Pahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp. Komitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka piti tehdä päätökset.
Saksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota vastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen tavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle. Mutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut hallitusta, vaan ainoastaan moision herroja.
Kun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat sisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin sitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä, se on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet: esimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja, paroni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni Markuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von Mohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen.
Paitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä hallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän tuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki keisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja matkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti hallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia.
Pääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan selvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä arvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin rauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi, täytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa, ennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin hallituksen ja keisarin silmissä.
Mitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen saamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti Viron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19]
"Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia tuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä, vaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he pettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota velvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin, joita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu maan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia, joka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127 pykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu mitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten kaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että aputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan arvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä kesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen kuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi oli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin, että uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat tietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli lainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista viivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen toimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä, joka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä."
Näin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden lain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat aihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion vihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia rangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä pelottavina kapinoitsijoina.
Oikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja Kosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä. Mahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi. Tutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti ensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet kestivät kuukauden ajan.
Kunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä kuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla, mieltäkiinnittävällä tavalla.
Ants Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa vieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan vanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä, että kohta joku "viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" tulee vankeja kuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että tämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: "Minä en ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä." Näin aikoo Ants vastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan. Toinen opettaakin: "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat". Ettei hän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle kirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän kääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään.
"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!" huutaa Ants heille vastaan, ennenkun he ehtivät suutaankaan avata.
Uusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa tutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen että hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta.
"Osaatko venäjää?"
"En osaa."
"Entäs saksaa."
"En osaa."
"Osaatko lätin kieltä?"
"En osaa."
"Osaatko ranskan kieltä?"
"En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita kieliä."
Sitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut.
"Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi", vastasi tämä.
"Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen", lausuu korkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota.
Mutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille, kuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty.
"Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan", lisäsi hän; "mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään tulkittiin."
Seuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, PäärnMiku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants jaAadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen,joka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertooPietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut.
"Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" kysyy Peeteriltä, oliko Ants Tertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa niinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut; Ants oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision isännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen noudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee myös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän eilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli tulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti menemään.
Mutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo ja sanoo:
"Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi."
Antsin luo ilmaantuen hän huutaa:
"Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla.Tuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli."
Sitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee menemään.
Antsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa perättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea ole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään puolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan.
"Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle:
"'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin oikeassa — kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'."
"Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants.
"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua käskettiin."
"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen — kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen pykälä?"
"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?"
"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava; eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?"
"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa ja etsi sinua Kokalla."
"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants. "Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella."
Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.
Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500 lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla. Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.
Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun 10 päivänä 1859.
Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.
Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa tarvittavat kepit ja vitsat.
Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko, käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat, raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.
Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita, huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki loitommalla.
Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.
Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja sotamiesten ympärillä.
Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus. Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa. Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan asumaan.
Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa; heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle, Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun olivat parantuneet haavoistaan.
Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli kirjoitettu lyöntien luku.
Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan, lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään, kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia hautajaisiaan. — — —
Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta. Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva? Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan, verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata — hän rankaisee! Se rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi, niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan. Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?
Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä. Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset piiloutuivat toverien selän taakse.
Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.
Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.
Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan. Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.
Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen. Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät tunteneet kylmää.
Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti eteenpäin — piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat uudestaan takaisin — väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.
Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään, seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä punaisia, höyryäviä lammikoita.
Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.
Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli yleensä verinen kuin tapettu eläin.
Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin astui vielä kooten viimeiset voimansa.
Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan. Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten, musertavain iskujen selkään sattuessa. — — —
Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies, Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava, ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.
Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän rikkirevityille vartaloilleen.
Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansakiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä.Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmiesAnts Tertsius.
Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista. Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen, joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana — apua ei missään! — — — Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän — se ajoi miehen jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.
Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan! Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.
Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin, joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa, alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää. Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa! Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi! Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut, jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen, virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. — — —
Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta. Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen mennä sinne takaisin.
Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto nyyhkyttävästä rinnasta, — sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.
Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat. Variksilla, kaarneilla ja korpeilla — niillä oli tänään pidot. — —
Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan, toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla. Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.
Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi talon ja myllyn omistajaksi.
30.
Ennenkun Mahtran kapinassa surmansa saaneita talonpoikia ruvettiin hautaamaan, kysyi Viron kirkollishallinnon esimies, kuvernööri herra von Grünewaldilta, kuinka näitä kuolleita piti haudata, niinkuin tavallisia kuolleitako, vai kuin itsensä murhaajia. Kuvernööri oli käskenyt heitä haudata kirkollisten menojen mukaan, mutta ilman kellonsoittoa. Ilman viimeistä, inhimillistä kunnianosotusta tahdottiin siis jättää heidät, joista heidän oma pastorinsa oli oikeudessa tunnustanut, että he olivat olleet kunniallisia, siveellisesti nuhteettomia ihmisiä.
Hallituksessa ajateltiin Mahtran ja toisista Virossa kesällä 1858 tapahtuneista rauhattomuuksista aivan toisin. Täällä arvattiin, ettei Viron hiljainen, ahkera talonpoika aivan perusteettomasti, äkkiä, pelkästä ilkivaltaisuudesta ryhtyisi lainvastaisiin rikoksiin, hän, joka aina oli kunnioittanut lakia. Pian selvisivätkin asiat. Tahtoen taikka tahtomatta piti Viron aateliston tunnustaa itsensä osaksi syylliseksi. Olihan uusi lakikirja syntynyt aateliston mietinnön perustuksella ja sen avulla ja nuo ehdotukset olivat osaksi väärät ja vaillinaiset. Tämän täytyi ritariston esimiehen, kreivi Keyserlingin itse keisarille tunnustaa, kun hän rauhattomuuksien jälkeen, 12 p. heinäkuuta 1858 kävi Pietarissa Aleksanteri toiselle antamassa lausuntonsa asiasta. Ja nuo viat ja puutteet olivat kovin suuret. Keisarin täytyi antaa aatelistolle käsky, että se viipymättä ryhtyisi täydentämään ja parantamaan lakia, joka tapahtuikin.
Talonpoikain rauhattomuudet, varsinkin Mahtran veriset tapaukset, eivät siis olleet aivan hyödyttömiä.
Jo 2 päivänä syyskuuta, samana vuonna kutsuttiin väliaikaiset maapäivät kokoon, jossa uuden talonpoikaislain puutteet ja epäselvyydet otettiin parannettaviksi, niin paljon kuin aateliston tunnettu taloudellinen asema talonpoikiin nähden sitä salli. Aatelisto teki täydennyksiä uuteen lakiin ja esitti ne hallitukselle. Erinomaisia helpotuksia talonpojille ei noissa täydennyksissä ollut; paljon enemmän parannettiin ja tarkistettiin sisällön ja muodon puolesta monta tärkeää pykälää ja poistettiin sellaiset, joita oli mahdoton täyttää.
Aateliston valmistama "täydennys ehdotus" lähetettiin tarkastettavaksi ensin pääkaupungissa olevalle toimikunnalle, sieltä sitten Itämeren komitealle ja vihdoin se vahvistettiin 23 p. tammikuuta 1859 kolmeksi vuodeksi väliaikaiseksi laiksi. Sen jälkeen pidennettiin tämä aika kuudeksi vuodeksi, mutta tuo laki on tähän päivään asti pysynyt voimassa, ainoastaan pieniä muutoksia on siihen tehty.
Tärkeä kohta on lain täydennyksessä se, että talon maiden vaihtaminen moision maihin tehtiin paljon vaikeammaksi, että molempain maakappaleita saattoi yksinkertaisemmalla ja pikaisemmalla tavalla, ilman mittaamista toisistaan erottaa ja ettei maan ja talonpoikain työn arvo enää olisi määrättävä viljan mitan vaan sen painon mukaan.
Täydennyskin sisältö on lyhyesti seuraava:
Jokainen moision isäntä on velvollinen kunnan vanhimman ja hänen apumiestensä kanssa selvästi merkitsemään rajat moision maiden ja talon maiden välillä; tämä työ on oleva valmiina 1 p. lokakuuta 1859.[20] Kunnan vanhimpain ja heidän apumiestensä pitää antaa todistus paikkakunnan pitäjän oikeudessa, että rajamerkeillä varustettuja talon maita on niin paljon, kuin talonpojille 9 p. heinäkuuta 1846 niitä oli.
Niin oli kumottu uuden talonpoikaislain määräys, jonka mukaan moision ja talon maita kymmenen vuoden kuluessa piti mitata ja uudestaan arvioida, ennenkun työorjuuden helpotuksiin oli ryhdyttävä. Sillä tuo työ ei olisi kymmenessäkään vuodessa tullut suoritetuksi, eipä vielä kahdenkolmenkymmenenkään vuoden aikana, joka nähdään siitäkin, että puolentoista vuoden perästä, kesällä 1859 olivat 555 moisiosta vasta kahdeksassa maat mitatut ja arvioidut! Siitä saattaa arvata, kuinka kauvan talonpojat olisivat saaneet "vannoa" vanhan asetuksen noudattamista. Edelleen on täydennyslaissa sanottu: Jokaisen moision omistajan tulee antaa kihlakunnan oikeudessa selitys, tahtooko hän työorjuuden täydelliseksi lopettamiseksi ottaa talonmaiden kuudennen osan omaan haltuunsa ja omaksi tarpeekseen. Jos hän tätä haluaa, niin tulee hänen heti ilmoittaa ne vuokramaat, jotka jäävät hänen vapaasti käytettäväkseen. Vuokra näistä maista ei saa nousta yli kuudennen osan koko moision talonmaiden vuokramaksuista. — Jos moision isäntä tahtoo vaihtaa moision maat talon maihin, niin tulee erään arviolautakunnan moision isäntien lainauskassan sääntöjen mukaan määrätä vaihdettavien maiden arvo.
Moision isäntien ja talonpoikain välisten kontrahtienkin tekeminen säädettiin uudelle perusteelle:
Jokaisen moision isännän tulee pitää niinsanottua "verokirjaa", johon hän kirjoittaa kaikkein vuokratalojensa vuokravelvollisuudet ja jonka hänen tulee antaa pitäjän oikeuden vahvistettavaksi. Verokirjaan on merkittävä: ensiksi kaikkiyleisetvuokramaksut, jotka kaikille taloille ovat samat, ja toiseksi kaikkierikoismaksut, joita yksityisten talojen tulee suorittaa. Viimeksimainitut ehdot ovat perustuksena kaikille vuokrakontrahdeille ja niiden pitää verokirjoissa joka talon kohdalla olla aivan tarkimman mukaan määrätyt. Verokirjaan olkoon vielä merkittynä kaikki taloille määrätyt käyttöoikeudet ja samoin myös jokaiset tavalliset, talon entiset työpäivät. Kaiken maan vuokra on määrätty rukiin arvon mukaan, jonka ohella sen paino otetaan mittapuuksi.
Jos vuokrakontrahti perustuu työorjuuteen, niin pitää tavalliset viikkotyöpäivät merkitä erilleen aputyöpäivistä; joka viikolle olkoon päivien luku määrätty ja kesä- ja talvipäivät merkittäköön erikseen. Aputöiden määrä olkoon selvästi merkitty, kuinka monta päivää joka vuokraajalta vaaditaan, minkälaisissa töissä ja minä vuodenaikana. Aputöiksi nimitetään ainoastaan niitä töitä, joita tehdään määräaikoina ja jotka nimenomaan ovat mainitut. — Talon vuokraaja saa moision isännältä hänen allekirjoittamansa kontrahdin, jossa kaikki ehdot ovat mainitut, jotka verokirjaan ovat merkityt, samoin myös ne, joita ei siellä ole tai, jotka koskevat vuokraajaa itseään. Kontrahti on vahvistettava pitäjän oikeudessa.
Verokirjassa merkityt työorjuuden määräykset eivät saa nousta yli tavallisten verotöiden ja sen on moision isännän tunnustaminen omakätisellä allekirjoituksella. Entisenä, tavallisena työveromääränä pidetään sitä, jonka vuokraaja, joka työllä maksoi veronsa vuosittain, viimeisenä neljänä vuonna, 23 päivään huhtikuuta 1858, täytti. Jos jonkun talon työveroa on huojennettu ja huojennukset ovat olleet olemassa, enemmän kuin kolme vuotta, niin pidetään sitä entisenä, tavallisena työverona. Entisiä, tavallisia työveromääräyksiä pidetään korkeimpina ja niitä ei saa lisätä.
Vaikka tuo uusi työveron määräys kyllä syrjäytti talonpoikain lain 127 pykälän, joka kansan kesken tuotti niin onnetonta sekavuutta, tahdottiin sittenkin vielä säätää, että sen yleensä piti jäädä korkeimmankin työvuokran mittapuuksi. Joka moision isännän piti erityisesti kunniasanallaan, kirjallisesti vakuuttaa ritariston esimiehelle, ettei hän keltään talonpojalta vaadi enempää, kuin talonpoikain lain pykälässä on säädetty.
Vihdoin sai työvuokralainen oikeuden ensimmäisenä, kolmena vuotena kontrahdin tehtyä sanoa itsensä siitä vapaaksi ja luopua paikastaan odottamatta vuokra-ajan loppua. Tyhjäksi jääneen talonpaikan sai moision isäntä pitää vain kolme vuotta huostassaan; sen jälkeen oli hänen pakko antaa talo raha- tai viljavuokraa vastaan vuokralaiselle. — Erään myöhemmän määräyksen mukaan ei saa vuokrakontrahteja tehdä lyhemmäksi kuin kuudeksi vuodeksi.
Että maan ja työveron suuruutta ruvettiin rukiin mitan asemesta sen painon mukaan määräämään, siitä tuli talonpojalle enemmän vahinkoa kuin hyötyä, vaikka kyllä työ arvosteltiin vähän korkeammaksi. Määrätyn painon rukiin hinta oli nimittäin arvosteltu tavallista kauppahintaa halvemmaksi Työhinnan rinnalla nostettiin siten myös verohintaa. Jos esimerkiksi otetaan talo, jolla oli 9 desjatinaa tavallisen hyvää peltoa, 400 neliösyltä kartanomaata j.n.e. oli uuden määrän mukaan veroa vain 123 ruplaa 86 kop niin hän rukiin kauppahinnan mukaan maksoi noin 155 ruplaa. Tuollaisesta paikasta maksettava työvero yksin oli uuden määräyksen mukaan 78 ruplaa, 87 kopeekkaa, mutta oikeastaan rukiin kauppahinnan mukaan 97 ruplaa, 87 kop. Jos työveron maksaja jäi moisiolle päiviä velkaa ja maksoi ne viljassa, niin piti hänen niistä maksaa koko joukon kalliimman hinnan.
Näin olivat moision isännät tässäkin osanneet etuaan katsoa. Sittenkin antoivat täydennykset osaksi selvyyttä ja varmuutta uuden lain seikkoihin ja epämääräisiin kohtiin. —
Talonpoikain vapauttaminen moision isäntien mielivallasta on siitä ajasta asti huomattavasti edistynyt. Kaikki perusteellisemmat parannukset etenkin viimeisellä vuosikymmenellä on tehty hallituksen alotteesta ja moision isäntien vaikutusta lainsäädännön alalla on yhä vähennetty. Tietysti olivat nuo uudistukset usein herroille vastenmielisiä ja synnyttivät paljon eripuraisuutta aateliston ja hallituksen välillä.
Lähin parannus oli uusi passiasetus. Moision isännät olivat kyllä 1856 vuoden talonpoikain laissa toisella kädellään avanneet talonpojalle portit vapaammalle liikkumiselle, mutta toisella kädellään jälleen vetäneet ne niin kiinni, että vain suurella vaivalla saattoi päästä ulos. Talonpoika sai muuttaa toiseen kuntaan, toiseen kuvernementtiin koko Venäjän maalla, mutta niin kovilla ehdoilla, että luvasta ei ollut paljon hyötyä. Tietysti tahdottiin kansaa sillä tavalla kiinnittää kotikontuun, ettei moision isännille tulisi halvasta työvoimasta puutetta. Kaikista noista rajoituksista huolimatta alkoi Virossa vuodesta 1860 painostavien olojen tähden suuri matkustuskiihko, niinkuin entinen Liivinmaan moision isäntä oli ennustanut paroni Heideggin pidoissa. Enimmästi muutettiin Samaran kuvernementtiin. Tuo kiihko näytti äkkiä tulevan niin suureksi, että hallitus peläten kaikellaisia häiriöitä, rupesi julkisesti kansaa varottamaan. Mutta kansan alituiset valitukset moision isäntien liiallisesta liikkumisvapauden rajoittamisesta herättivät kuitenkin huomiota Pietarissa. Nuo valitukset olivat syynä uuden passiasetuksen syntymiseen, jonka ehdotuksen kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow sisäasiain ministerin kehotuksesta valmisti ja joka vuonna 1661 vahvistettiin ja astui voimaan. Uusi asetus antoi talonpojalle nykyisen laajan liikkumisvapauden.
Vuonna 1865 kiellettiin moision isäntiä, kunnanhallintoa ja poliisia ilman oikeuden tuomiota antamasta talonpojille kotoista ruumiinrangaistusta.
Jo vuonna 1866 seurasi uusi maaoikeusasetus. Se vapautti kunnan ja sen itsehallinnon moision isännän yliherruuden ja mielivallan alta. Moision poliisin valtaa rajoitettiin. Hänen vaikutuksensa ei ulottunut moision alueen ulkopuolelle, mutta kuitenkin jäi hänelle vielä kunnan poliisin tarkastusoikeus. — Samana vuonna ilmestyi — jälleen ylemmän valtiomahdin alotteesta — niinsanotut vahingonkorvausmääräykset. Tämän kautta vahvistettiin talonpojille etuoikeus heidän hallussaan oleviin taloihin veron uudistuksissa ja ostoissa sekä määrättiin heille niistä luopuessa korvausta maan vuokrasta ja parannuksista.
Kaksi vuotta myöhemmin, 1868 lopetettiin Viron maalla työorjuus kokonaan. Liivinmaan aatelisto oli maapäivillä 1865 päättänyt lopettaa kaikki työ- ja sekavero-kontrahdit Yrjönpäiväksi 1868 ja kieltää uusien sellaisten tekemisen. Hallitus vaati sitä myös Viron ritaristolta. Kenraalikuvernööri, kreivi Schuwalow ilmoitti Viron ritariston esimiehelle, paroni A. von der Pahlenille, että hän aikoi Viron maapäivillä kohta esittää työorjuuden lopettamista. Tämän ilmoitti paroni v. d. Pahlen 1865 maapäivillä ja ehdotti samalla, että Viron ritaristo itse, ilman hallituksen väliintuloa, ottaisi työorjuuden lopettamisen pohdittavaksi ja että laki oli oleva valmiina 23 p. huhtikuuta 1868. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka siihen tehtiin muutoksia. Maapäivillä päätöstä tehtäessä oli lausuttu: "Me emme tahdo antaa hallitukselle aihetta väkivaltaisesti sekaantumaan meidän vapaisiin edistystoimiimme ja sentähden valtuuttaa ritaristo päämiehensä ilmoittamaan hallitukselle, että työorjuus Virossa kolmen vuoden kuluttua on lopetettu; jääköön sitten hallituksen päätettäväksi, onko tarvis määrätä työorjuuden lopettamiseksi vissiä aikaa." Mutta, kun monessa moisiossa työorjuuden lopettamista koetettiin viivyttää, niin antoi uusi kenraaliajutantti, Albedinski Keisarin valtuuttaman käskyn, että työorjuus Yrjönpäiväksi 1868 ehdottomasti kaikissa Viron moisioissa oli lopetettava ja että oikeus oli pitävä laittomina työorjuuden kontrahdit, joita vielä tämän ajan perästä tehtiin. Näin tuli työorjuus poistetuksi Vironmaan laeista.
Ritariston valtaa maan hallinnossa rajoitti paljon talonpoikain asian toimiston lopettaminen vuonna 1893. Kun 1856 vuoden talonpoikain lain mukaan tähän toimistoon ritariston ja hallituksen puolelta valittiin yhtä monta jäsentä, sai aatelisto täydennysten kautta enemmistön käsiinsä — heillä oli kolme edustajaa ja hallituksella kaksi virkailijaa. Sisäasiain ministerin käskystä pantiin 1886 vanhempi asetus jälleen voimaan, ritariston vastustuksesta huolimatta; mutta 1893 lakkautettiin tämä toimisto kokonaan ja sen sijalle asetettiin kuvernementin hallinnon talonpoikain asiain osasto, johon kuului vain ritariston esimies, mutta seitsemän hallituksen virkailijaa.
Tärkeitä muutoksia Viron oloihin toi suuri oikeuslaitoksen uudistus vuonna 1889. Vuotta ennen oli poliisilaitos uudistettu. Siihen asti oli moision isäntä aina ollut talonpojan tuomarina. Harvoin tapahtui tuomio puolueettomasti, varsinkin jos talonpojalla oli asiaa moision isäntää vastaan. Oikeuslaitoksen uudistus vapautti talonpojan moision isännän tuomiovallasta ja hän sai puolueettomat tuomarit — — puolueettomat siitä syystä, ettei heidän käräjäasioissa tarvinnut omaa puoltaan pitää eikä omia etujaan valvoa.
Näin on vähin erin aateliston täytynyt luopua talonpoikain mielivaltaisesta hallinnosta; nyt he maan omistajina ja työn antajina vallitsevat heitä vain taloudellisen ylivoimansa kautta. Kauvan ovat he rajatonta mielivaltaansa saaneet harjoittaa, uusimpaan aikaan asti ovat he olleet kaiken lainsäädännön, kaikkien uudistusten etunenässä, ilman heidän tahtoaan ja alotettaan ei tehty mitään. Vasta parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa on heitä lannistettu ja maan sekä kansan kohtalo joutunut valtakunnan hallituksen käsiin. Kaikissa lainsäätämistoimissa, uudistuksissa ja parannuksissa, joita Vironmaan talonpoikain oloihin aina vuodesta 1795 on tehty, on ikäänkuin punaisena lankana huomattava, ettei aateliston enemmistö kristillisestä lähimmäisen rakkaudesta tai myötätunnosta mitään tehnyt talonpoikain hyväksi. Mitä tekivät, tekivät ehkä oman aineellisen hyötynsä vuoksi tai myöntyivät ylempää tulleeseen vaatimukseen tai pakkoon. Talonpoikain eduille on aatelisto aina pysynyt kylmänä. Jos heidän joukossaan oli lämminsydämmisiä, niin olivat he kuin valkeat kaarneet mustien joukossa.
31.
Virossa 13 p. heinäk. 1858.
Kallis, unohtumaton ystävä!
Toivomuksenne mukaan ilmoitan teille, kuinka Teidän holhokkinne jaksavat. Minun voinnistani Te ette halunneetkaan tietoja; mutta suokaa anteeksi, jos kirjeeni lopulla itsestänikin kirjoitan pari sanaa. Tehän tiedätte, että yksinäinen, hylätty ihminen mielellään kirjeessä keventää sydäntään.
Päärn ja Jyri ovat jälleen kotona. Heillä ei ollut siellä, johon lähetin heidät, mitään hätää, eikä heillä nyt eikä vastakaan ole mitään pelättävää. Mai, joka jäi minulle palvelijaksi, on sanonut luopuvansa paikastaan. Jyri viettää hänen kanssaan syksyllä häitä. Päärnun puolesta tahdon tehdä, mitä voin. — Kun molemmat miehet isäni moisiosta tulivat kotiin, kävivät Miina ja Mai minua siitä kiittämässä ja pyysivät minun Teille ilmoittamaan, kuinka kiitollisia he olivat myöskin Teidän avustanne ja huolenpidostanne.
Minun vanhempani, veljeni ja sisareni elävät jo uudessa paikassa. Joku päivä Teidän lähtönne jälkeen erosi täältä myös herra Gottlieb Lustig ja hänkin jätti minut ilman äänetöntä seuraansa. Minä elän yksin suuressa, tyhjässä moisiossa. En ole vielä koskaan ollut niin hylätty. Toisinaan on mieleni niin alakuloinen, että tahtoisin itkeä kuin pienenä poikana. Ei mikään tuo minulle enää iloa, ei mikään asia minua huvita. Minusta tuntuu kuin olisi sieluni siivet katkaistu. En löydä mitään huojennusta, enkä lohdutusta. Työlläni ja elämälläni ei mielestäni ole mitään tarkotusta, minulla ei ole enää mitään toivomista — olen vailla ihannettani. — — —
Tiedättekö, mitä tein, kun vaunut veivät teidät pois meidän pihastamme? Läksin salaa talon ullakolle, sinne, josta kaikki katselimme Mahtran moision tulipaloa ja silmäilin sieltä Teidän jälkeenne. Jos en ujostelisi, niin tunnustaisin Teille, että pyyhin kaksi suurta kyyneltä rinnoiltani. Katselin vaunujanne niin kauvan, kun ne näin. Sitten käänsin silmäni Mahtran moision raunioille. Minunkin rinnassani olivat kaikki tunteet raunioina.
TeidänHerbert Heidegginne.
Genfissä 4 p. elok. 1858.
Ystävä raukkani!
Teidän surullinen mielentilanne herättää minussa syvää myötätuntoa. Mutta tiedän Teille lohdutuksen: tehkää paljon työtä ja tehkää paljon hyvää! Molempiin on teillä kyllä voimia. Olen varma, että se suloinen tunne, jonka jokainen tehty ja onnistunut työ sekä jokainen hyväteko Teille suo, pian poistaa kaiken kaihon ja alakuloisuuden.
Kiitän paljon tiedoistanne holhokkeihimme nähden! Toivon, että ne eivät jää viimeisiksi. Erinomaisella ilolla tahtoisin myöskin kuulla, että Päärn ja Miina ovat saavuttaneet toivotun päämaalinsa. Minua miellyttää tuo suuri, tukeva, totinen ja jäykkä talonpoika, samoin myös hänen kaunis, terävä, hellämielinen morsiammensa.
Tiedättekö uutisia? Minun virkatoverini Vironmaalta, tuo äänetön rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig, oleskelee nyt Genfissä ja on kodissani jokapäiväisenä vieraana. Vasta nyt olen vähän oppinut tuntemaan tuota ihmeellistä miestä. Ei hän vieläkään osaa puhua, mutta hän osaa kirjoittaa. Olen lukenut erään hänen käsikirjoituksensa, jossa hän kuvailee muistoja kotimaansa elämästä. Olin liikutettu, innostunut. Olen kehottanut häntä rupeamaan kirjailijaksi. Hän vastustaa kaikin voimin. Ei hän sano siihen olevansa ensinkään kykenevä. Hänen terveisensä Teille lisään tähän vielä.
TeidänJuliette Marchandinne.
Virossa 17 p. joulukuuta. 1858.
Armas neiti Marchand!
Suokaa anteeksi, että nyt vasta vastaan viimeiseen kirjeeseenne. Seurasin teidän neuvoanne ja rupesin tekemään työtä ja hyvää. Se lyhensi aikaa. Oman talouteni olen saanut täysin uudistetuksi ja voin ylpeänä silmäillä tähänastista raskasta, mutta onnistunutta työtäni. Luulen, että minusta aikaa myöten tulee kunnollinen moision isäntä. Tämätyöstäni.
Hyvää olen voinut tehdä niin paljon, että autoin Päärua ja Miinaa avioelämään ja toimitin heille vakituisen paikan. Poika löysi eräästä naapurikunnasta pienen talon, jonka hän heti sai vuokrata. Minulla ei ollut nykyään hänelle antaa taloa. Minä maksoin hänelle ja hänen morsiammelleen niin paljon kipurahoja saadusta rangaistuksesta, että he saattoivat ostaa itselleen talossa tarvittavat eläimet ja työkalut. Pari kuukautta sitten he menivät naimisiin ja elävät nyt onnellisina omassa, pienessä pesässään. Miinan entinen ihailija, kupias Prits, jonka te tunnette, on myöskin löytänyt lohdutuksekseen toisen armaan, jonka hän jouluna aikoo viedä vihille. Vähän aikaisemmin olivat Main ja Jyrin häät.
Teitä tervehtiiHerbert Heidegg.
Genfissä 4 p. tammikuuta 1859.
Kunnioitettava herra paroni!
Teidän viimeiset tietonne minua ilahduttivat. Kiitän Teitä. Jos ei se tuota Teille vaivaa, niin tervehtäkää paljon minun puolestani nuorta paria. Sen voisi vanha, hyvä Tohver tehdä, jos hän on Teidän palveluksessanne. Jos Teillä suinkin on aikaa, niin antakaa minun muutamilla sanoilla tietää, mihin ne talonpojat joutuivat, jotka ottivat osaa Mahtran kapinaan. Muutkin uutiset Teidän paikkakunnaltanne minua huvittaisivat. Osotteeni on entinen. Jään vielä vanhempaini luo.
KunnioittaenJuliette Marchand.
Virossa 20 p. helmikuuta 1859.
Arvoisa neiti!
Teidän viimeisen kirjeenne vastaukseksi saan ilmoittaa, että Mahtran kapinoitsijat ovat saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kymmenen päivää sitten oli sotakentällä ryöstäjäin ja polttajain rankaiseminen. Päämiehet saivat kujajuoksussa tuhat lyöntiä ja lähetettiin Siperiaan pakkotyöhön; toisille annettiin pienempiä rangaistuksia: raippoja ja vankeutta. Luulen, ettei se opetus ole vaikuttamatta.
Tohver on minun palveluksessani ja lupasi Teidän tervehdykset toimittaa nuorelle parille. Saan myös ilmoittaa, että opman Winter jää vielä minun palvelukseeni. Hän pyysi minulta anteeksi rikostaan ja minä myönnyin. Olkoon mikä on — hän on kelpo maanviljelijä.
Lopuksi pieni uutinen: Olen kihloissa kreivin tyttären, neitiGertrud von M—n kanssa. Te näitte hänet pari kertaa meillä.Armas, hauska lapsukainen.
KunnioittaenHeidegg.
Genfissä 2 p. maaliskuuta 1859.
Kunnioitettava herra paroni!
Toivotan onnea kihlauksenne johdosta. Soma kyllä, on minullakin teille sellainen "pieni uutinen". Rikkaruohon tutkija, Gottlieb Lustig kirjoitti minulle äskettäin Riiasta, että hän tahtoisi minua vaimokseen. Minä vastasin, etten ole sitä vastaan. Tuo tulee olemaan hiljaista sanatonta avioelämää. Mutta me ymmärrämme äänettöminäkin toisiamme. Siis täytyy minun jälleen tulla Itämeren maakuntiin. En olisi sitä toivonut. Teidän maanne on kylmä, kolkko, surullinen — niin surullinen!
Juliette Marchand.
Viiteselitykset:
[1] Suuressa moisiossa eli aateliskartanossa on monta ylempää ja alempaa virkailijaa ja työnjohtajaa. Yllämainitut ovat sellaisia. Kun suomenkielessä ei ole vastaavia sanoja käytämme tässä teoksessa osaksi virolaisia nimityksiä. Kupias on alempi vouti, aittamies on jyväaitan hoitaja. (Suomentaja.)
[2] Viron riihissä on riihitupa, jossa vilja kuivataan ja riihenalunen, toinen huone ilman uunia, jossa vilja puidaan. (Suoment.)
[3] Haakenrihter oli moision poliisimies ja samalla tuomari, joka mielivaltaisesti tuomitsi talonpojille rangaistuksia, kun moision isäntä sitä vaati. (Suomentaja.)
[4] Opman on ylempi vouti eli isännöitsijä. (Suoment.)
[5] Viron kyläkunnissa on oikeuslaitos, jossa ratkaistaan kyläläisten pienemmät riita-asiat. Tämän oikeuden jäseniksi valitaan kylän uskotuimmat miehet; esimies on valla vanem tai talitaja, eli kunnan vanhin. (Suomentaja.)
[6] Mutta kansakoulujen perustaminen edistyi sangen hitaasti, sillä niinkuin Tallinnan ylemmän koulun opettaja Blagoweschtschenski kirjassaan "Virolainen ja hänen isäntänsä" todistaa, ei ollut Virossa v. 1861 vielä 1,000 koulua olemassa niinkuin niitä piti olla, vaan ainoastaan viides osa siitä, nimittäin joka 800 henkeä kohti ei ollut koulua, vaan ainoastaan 1,500 henkeä kohden. Ei ainoastaan pitäjät olleet ilman kouluja, vaan piiritkin, joihin kuului 6 pitäjää, 39 kuntaa ja noin 23,000 asukasta! Kolmessa piirissä, joihin kuului 10 pitäjää, 125 moisiota ja noin 70,000 asukasta ei ollut enemmän kuin 13 koulua, joissa tuskin oli 300 oppilasta. 554 kunnan osalle tuli ainoastaan 206 koulua, ja 300,000 virolaisesta kävi ainoastaan 6,600 henkeä koulussa. (Tekijä.)
[7] Suworow Viron, Liivin- ja Kuurinmaan kenraalikuvernööri.
[8] 1 kylvymitta on noin 15 litraa. (Suomentaja.)
[9] Virolaisissa talonpoikaisasunnoissa ovat asuinmaja, riihi ja navetta saman katon alla. (Suomentaja.)
[10] Tämän tositapauksen on Ants Veit, joka siihen aikaan oli Purilaan Antsin perheessä renkinä, itse kirjoittanut ja hyväntahtoisesti antanut käsikirjoituksensa minulle käytettäväksi. Minä julkasen sen aivan muuttamatta. Ants Veit, joka nyt elähtäneenä työmiehenä elää Tallinnassa, oli niinkuin tulemme näkemään osallisena "Mahtran sodassa". (Kirjoittaja.)
[11] Tônu Jyrin oikea nimi oli Jyri Tork, oli sittemmin Mahtran sodan ensimmäinen uhri. Sotamiehet ampuivat hänet sodan alkaessa Mahtran moision pihassa. (Kirjoittaja.)
[12] Kuvernöörin oikeudella tarkotti kertoja varmaankin senaikaista ylempää maaoikeutta. (Kirjoittaja.)
[13] Näin kertoo Ants Tertsius itse asian omissa muistiinpanoissaan. Mutta tietysti ei kenraalikuvernööri Suworowin puolelta sellaista kieltoa oltu annettu, päinvastoinhan piti hallituksen toivoa, että oppineet miehet talonpojille selittäisivät lakia. Kauppamiehen arkuus tuli varmaankin siitä, että hän — kumartaen saksalaisten määrätöntä mielivaltaa — pelkäsi puhuvansa talonpojalle jotakin, josta tämä olisi saanut aihetta saksalaisia vastustamaan. (Kirjoittaja.)
[14] Ants Tertsiuksen muistiinpanoissa on näin kirjoitettu. (Kirjoittaja.)
[15] Myös nimellä Tort eli Torter; tämä oli sama mies, jonka kanssa Ants Veit pari viikkoa aikaisemmin oli käynyt haagioikeudessa. (Tekijä.)
[16] Vielä tänäkin päivänä on koivussa, jonka alla kapteeni Bogutski sai surmansa, ristin merkki. Kun risti kasvaa umpeen, niin se jälleen uudistetaan. Tekijä.
[17] Tynnyriä. (Suom.)
[18] Kansantarun mukaan ei viinanhaju ole vieläkään kadonnut lammikon vedestä. (Tekijä.)
[19] Axel von Gernet'in: "Geschichte und System des bauerlichen Agrarrechts in Estland." (Tekijä.)
[20] Oikeastaan se päättyi vasta 1 p. elokuuta 1867.