"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."
"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni — voisimpa sanoa joka ihminen."
Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.
"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta, kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä, erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa — talonpoikia ja sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."
"Siinä asiassa olen toista mieltä."
Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä nähtävästi miellyttänyt.
"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut, että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä — sekin jo minua miellyttää."
"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand, minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten laiskuus on sananparreksi tullut!"
"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole tasaista peltoa paljon ensinkään."
"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroniHeidegg.
"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla, ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."
"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen työ, joka on meille välttämätön — — — Ja mistä te päätätte, että meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"
"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin mustaa leipää — — —. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."
Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti oli maistanutkin sitä — — ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut leipää.
"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand", sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin Venäjän moisiossa?"
"En!"
"Sitten päättäisittekin toisin."
"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?"
"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta."
"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään, jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas, "niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen päävikoja."
Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:
"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma, joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?"
"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja vanhain ämmäin tekemiä."
Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.
"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat."
Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hännaistenkanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.
Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.
Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija kysyi:
"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?"
"Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti.
"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?"
"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!"
"Hän siis sinua miellytti?"
"Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan ikäänkuin kauvas eteensä katsoen.
Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen toiseen huoneeseen.
Paronitar näytti hermostuneelta.
"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja kuulla."
"Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.
"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa."
"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha paroni.
"Onhan se jo aivan suunnatonta."
"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet —" koitti Herbert lepyttää.
"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!" nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!"
"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua viehätti, että hän sen suoraan teki."
"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät koske häneen", pahotteli rouva edelleen.
"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle, kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter oli."
"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"
"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.
"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet ulkomailta — minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita uudenaikaisia aatteita."
"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa — — — Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla matkaväsymystä."
Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin, ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat kattoa kohti.
Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja — katosi samaten. — — —
Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän. Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot, pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen nähnyt nuo kasvot? — — —
Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista täytti huoneen.
Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.
Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää eteistä.
"Tohver!"
"Mitä, neiti."
"Joko te menette maata?"
"Kyllä kohta, neiti."
"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"
"Jos neiti tahtoo."
Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan — nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver — — — Ja paronitar oli suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.
Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä, että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta. Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.
"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"
"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." — — — Ja sekä hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.
"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand, painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.
"Minä? En neiti."
"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"
"En! Puhunhan minä saksankin kieltä — — — Minun vanhempani olivat virolaisia."
"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en ymmärrä!"
"Niin — näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia — mutta minä en ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."
Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.
"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja tunnetteko täydellisesti kansaa?"
"Tietysti, neiti."
"Ja rakastatte tätä kansaa?"
Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.
"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?"
Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat — hän ymmärsi. Mutta ennenkun vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan ovenpuolelta.
"Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on todellakin koiranpäivät! — —"
"Miksi niin?"
"Raskas työ — akanainen leipä — vitsat."
"Onkos niin joka moisiossa?"
"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja.Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon.Rikkaita talonpoikia en tunne."
"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand.
"Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään kuntoon."
"Miksi ei?"
"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa."
"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako moisio heille niin hyvää palkkaa?"
"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi.
"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?"
"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille siitä palkan maksaa?"
"Pitää? Kuinka niin —pitää?Minun tietääkseni eivät tämän maan asukkaat enää ole henkiorjia."
"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän moisioon tehdä työtä."
"Eivätkö he siitä maksa veroa?"
"Maksavat kyllä neiti, työlläänmaksavathe veron."
"Eikö rahalla?"
"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi moision työt?"
"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan — onko heillä tuon veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa huonoon kuntoon?"
"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen kuin nyt. — — Mutta — älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn — minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"
Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta näkökannaltaan ajatella.
"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin", vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa! Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälinkaikkiateidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni, kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitähalveksitaan— sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen nähnyt, Tohver!"
Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! — — — Tohverilla itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin. Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. — — — Sentähden ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista, joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin "saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. — — —
"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne puolesta ole kumpainenkaan — ette talonpoika ettekä moision omistaja", puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan kiittää eikä laittaa — — — Ettekö voisi minulle nyt lähemmin selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"
Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan oveen päin, vaan vielä seinillekin.
"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.
"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä moisiolle?"
"Niin oikein, neiti, niin oikein, — mutta joka on parempi, se on parempi."
"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän toivonne", vastasi Juliette äkkiä.
Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.
"Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään, "mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran kirjoitushuoneesta verokirjan — tiedän, missä se siellä on."
"Verokirjan — mikä se on?"
"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina niistäkään asetuksista lukua pidetä."
"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei, Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte, kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja saan varmaankin selvää teidän puheestanne."
Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.
Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli, että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee. Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen. Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät, lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät, karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät, kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.
"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?" kysyi Juliette.
"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa — yhteensä siis yli kuusi sataa päivää."
"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii."
"Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. — — — Ja nyt tulemme maksuihin, neiti."
"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?"
"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan, karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset', kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea', kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja, neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. — — — Mutta sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." — — —
Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa olivat myös erilaiset verokuormat.
Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti ylläpitää moision elintarpeita.
"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?"
"Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja ohria sekä heiniä. — — — Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan. Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja ja kahdeksan leiviskää heiniä. — — — Samoin ylläpitävät talonpojat moision vartijan — saman, joka heille tallissa antaa vitsoja."
"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?"
"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi kamaripalvelija.
"Mitä se merkitsee?"
"Silloin palaa leipä kuin turve."
Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut turpeeseen.
"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja semmoisiin?"
Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla ja leikkuupellolla — oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut suoritettuina."
Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli ulos.
"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!" virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.
"Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös.
"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?"
"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo valittamaan toisen moision herran hallitusta!"
"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista heidän elämänsä on?"
"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle. Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän. Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle päivätöitä — miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan — vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka kahdeksan naulaa tappuroita."
"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra rikas."
"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta."
"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja — moision herrat vai talonpojat?"
"Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku."
"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta."
"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle moision palvelijalle."
"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä", lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle. "Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää lepäämään, Tohver!"
Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan. Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta, välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita, jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen, jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja — ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai, Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa muodossa — — —
Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä sydäntä lähimmäistään kohtaan?
Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut käydä levolle.
6.
Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.
Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären. Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se näytti olevankin Mihkelin mieleen.
Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.
"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.
Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä katseellaan silmäili äitiä.
"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.
"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin hyvällä kuin pahalla tuulella.
Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein rauhallisesti pistää piippuunsa.
"Te olette minun viholliseni — te molemmat!" huudahti hän vihdoin vihaisesti.
Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu, niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.
"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä, parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."
"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa.Minäolen tässä talossa käskijä — minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei minun sanojani kuulla, niin, — niin näytän, kuka on käskijä! — — — Te olette molemmat minun viholliseni!"
Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime lauvantai-iltana.
"Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen, "niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en ota — muistatteko!"
Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja alkoi taas:
"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut. Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä silmäsi maalle!"
Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut, kiivastui hän yhä enemmän.
"Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä, missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää."
Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.
"Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä isäntä talossa — miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee."
"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista! — — — Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla, kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat. Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!"
Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai juovuksissa — mikä oli tehty, se oli tehty.
"Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi, Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski nyrkkinsä pöytään.
"Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten teen?"
"Noh?" kysyi tämä.
"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan, jonka muistat."
Äiti iski Miinalle salaa silmää — tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti, saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.
Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin palata.
Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi. Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen. Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.
Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli siihen taipuvainen — hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään. — — — Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.
Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut Mihklille mennä kotivävyksi, — ukonhan olisi Miinan poistuttua kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja alamaisena perheenmiehenä ja — oli hänelle luvannutkin paremman paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi viinanvalmistusta.
"Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on niinkuin Prits sinulle sanoi?"
"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua kutsunut."
Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi, jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän sitten antaa apelle.
"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin", arveli Viiu.
Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha herra oli luvannut ja sanonut.
"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen, jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi, "ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas, salakavala ja kauhean ylpeä."
"Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä. Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun. — — — Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää saksaakaan, karkaa saksaa lyömään — mitä huolii sellainen naisesta taikka sinusta ja minusta? — — — Jaa, vaikka hän olisi kultaan kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää — mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt kökötän!"
"Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat — mitä sitten?"
"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee? Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa — sentähden pitää hänen mennä Pritsille."
"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?"
Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta. "Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä, pitää auttaa minua."
"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa — vähintäinkin vuoden."
"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä — Miinalle, Pritsille vai minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana — kuka tietää, kuinka olisi vuoden perästä?"
Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.
"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän, ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa. Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle sitä anteeksi!"
Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.
"Jumala ja Jumala — vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään. "Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan ja ovat heille kuuliaisia — kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä jumalinesi minut rauhaan!"
Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.
Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.
"Isä!"
"Mitä?"
"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."
Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.
"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.
"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."
Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat, suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. —
Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan nyrpeyden tähden.
Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja; Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule — moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa perin mukava elämä! — — —
Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan — miksi ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi. Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin! Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä, suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan tyttöä — eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan juonikas ja salakavala — no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se Mihkelkään parhaimpia miehiä ole — vaan kyllä hänen kanssaan toimeen tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen — rakkaus tulee itsestään. Kun on pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan. — — —
Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata. Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät suurina. Sitten kääntyi hän pois — suuret kuumat kyyneleet välkkyivät hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan. Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. — — — Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän viimein käänsi hänelle selkänsä. — — —
Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla. Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan vävymiehen pyynnön.
Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. — — —
Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa oli halveksinut. —
Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa. Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä tyttärelleen ollut mitään virkkanut.
Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen, uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.
Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat. Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat. Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti lukuhetkiä.
Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa nähden.
Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin, mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä', ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.
Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen, että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei voinut toivoa!
Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä, jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:
"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" — —
Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti — hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.
Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin vilkkaasti vakuutti niin olevan.
"Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi — mitä sinä silloin tekisit?"
"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?"
"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!"
"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin: Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin — otan hänet siis paremman puutteessa. — — — Kas niin, lapseni, niin minä tekisin." — — —
"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää — et millään ehdolla?" virkkoi Miina.
"Onko sinulla sitten toinen?"
"Minä sanoin — jos sinulla olisi?"
"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä vastaan — niin — niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!"
"Oikeinko totta, äiti?"
"Kuinkas muuten."
Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse, jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. — — — Mutta sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja — purskahti viimein nauruun. — — —
Mitä hän nauroi, sitä jäi äiti miettimään. — —
Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi — täälläkin oli niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. — — —
Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän. Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan. Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.
Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä. Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.
Sulhasia tuli!
Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen. Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku, joka aikoo ruveta puhumaan.
Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta sulhasmiehen hevosesta.
Emäntä läksi ja viipyi kauvan.
Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti — vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:
"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?"
"Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena.
"Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien.
"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!"
Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi. — — — Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan, sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas kiireesti pihalle. — — —
Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.
"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!"
"Kuinka niin?"
"Häntä ei löydy mistään!"
"Älä puhu joutavia!"
"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." — — —
"Missä hän sitten on?"
"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasiMihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.
Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään, ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta — kaikki turhaan!
Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa lausua.
"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoinMihkel kähisevällä äänellä.
"Minkälaisen tempun?"
"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"
Äidin mielessä oli se ajatus jo aikoja ollut. — — —
"Joudu, Viiu, juokse Uudentuvan mökkiin — katso, eikö hän ole siellä!Pistäy sitä ennen Anipaju-Liisun ja Toomu-Tönun Jaakon luona —siellähän tyttö aina käy. — — — Minä koitan sillä aikaa rauhottaaPritsiä ja puhemiestä."
He astuivat molemmat tupaan takaisin. Kun Mihkel jälleen istui vieraiden luo, kutsui emäntä pojan ja tytön ulos. He viipyivät kaikki kolme pitkän aikaa poissa. Suurella vaivalla koitti Huntaugun isäntä salata hajamielisyyttään ja keksiä puheenaihetta, mutta pian Prits ja puhemies huomasivat, että jotakin oli tapahtunut ja katselivat tutkivasti ympärilleen.
"Missä Miina on?" kysyi vihdoin kupias suoraan.
"Kyllä hän kohta tulee!"
"Eikö hän nytkään ole kotona?"
"Oli hän tässä vast'ikään. Juuri ennen teidän tuloanne kävi tuvassa."
"Ja nyt?"
"Voi olla, että hän pistäytyi jonkun naapurin luona."
Odotettiin vielä. Odotettiin puoli — odotettiin lähes tunti. Silloin ilmestyi emäntä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vaha. Mihklin kysyvään silmäykseen vastasi hän pudistaen äänetönnä päätään. Ja sitten tulivat tyttö ja poika. — — — Eivät kumpikaan olleet Miinaa löytäneet kylästä. Ei missään oltu häntä tänä iltana nähty. — — —
Tuskastuttava tunne ahdisti tuvassaolijoita. Sitten nousi Kubja-Prits ylös istuimeltaan.
"Hän juoksi pois minun tähteni!" puhui hän ja ääni kuului hammasten välistä kuin vihaisen käärmeen suhina. "Ja tiedättekö, missä hän on? Uudentuvan mökissä on hän!"
"Ei, siellä häntä ei ollut", huudahti äiti itkien, "sieltähän juuri tulen!"
7.
Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat, nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.
Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset — neiti Ursula, joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid — olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään, oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan, erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä. Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, — jos eivät onnistuneet — niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.
Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä. Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa, pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.
Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto oli kerrassaan tuntematon asia — paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin — tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.
Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin. Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.