Seinäkello oli kauan sitten muutettu pois palvelijainhuoneeseen, kuvitettu Abelardin ja Heloisen historia oli hävinnyt! — Maisan pieni huone tukkukauppias Tranemilla oli muutettu tarjoiluhuoneeksi, jossa oli ovenvartiat ruokasalin ovella ja pari leveitä mukavia rappuja alas keittiöön; — ei se enää sopinut neuloja-Maisan huoneeksi!
Hänestä oli tullut ikäänkuin vanha tunnettu huonekalu Tranemeilla niinä kymmenenä vuotena, joina hän nyt oli ommellut heidän luonaan sen jälkeen kun oli sattunut tuo surullinen onnettomuus, että mies oli pudonnut Akersjokeen ja hukkunut eräänä iltana pyrkiessään humalassa kotiinsa. Jäätyään leskeksi oli Maisa jälleen ruvennut ompelemaan ja vähitellen saanutkin hiukan työtä sieltä ja täältä myöskin muutamissa noista vanhoista tunnetuista perheistä, joille hän osasi olla hyödyllinen.
Häntä sysättiin sinne ja tänne, missä vain sattui olemaan tilaa, hän istui väliin palvelijain väliin makuuhuoneessa, leinin, hammassäryn tai päänsäryn vaivaamana. Hänellä oli koetut tuntomerkit ilmojen suhteen: milloin tuli pakkanen, milloin satoi lunta, mikä tuntui parhaiten päässä, mikä hartioissa tai selässä. Hän oli turmellut silmänsä kokonaan eräänä vuonna vetäytymällä niin kauaksi kuin mahdollista ikkunasta välttääkseen leiniä.
Ja mieliala riippui ilmasta ja ikkunavedosta.
Oli pimeä ja tuulinen syyspäivä; sade vihmoi ikkunaa vasten, joka oli käynyt niin vinoksi ja jota oli niin vaikea sulkea täällä Tranemin talon vanhalla puolella. Hän istui palvelijain huoneessa huivi käärittynä leuan ympäri ja maustepussi poskea vasten hammassäryn helpottamiseksi, hän päärmäsi vanhoja, hienoja pellavaisia lakanoita.
Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä, saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.
Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.
Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden loppuun. —
Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa… Mutta tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle, — hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä…
Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan heidän apuunsa. — Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään sitä!…
Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, — muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta —
Voi, — tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen…
Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten…
Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.
Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.
… "Onko täällä jo kahvi juotu? — Ja minä kiiruhdin tänne, niin etten ehtinyt kotona juoda!
"… Kas, teillähän on jälleen tuota ihanaa kermakakkua…
"Ei, rakas täti, älä nyt vain ryhdy mihinkään puuhiin minun vuokseni! —
"Täti Raskhan kävi oikein levottomaksi vain siksi, etten minä mielelläni tahdo menettää iltapäiväkahviani! —
"Onko neuloja-Maisa täällä tänään?"
Arna-rouva avasi oven reippaasti, kuten tavallisestikin, ja sanoi:
"Kas niin, täällähän te istutte, Maisa?… Mitä kuuluu? Hammaskipuko teitä tänään vaivaa vai päänpakotus? — Korjaatteko lakanoita? — — No, voi teitä raukkaa, siis hampaankolotusta. Ei tosiaankaan ole ihme, jos saakin sen tuolla ikkunan luona…"
Tuo komea, reipas rouva, joka odotti pienokaista, tuli sisään.
"Eikö äidillä ole neilikkatippoja, ne auttavat."
"Voi ei, rouva", huokasi Maisa; — "pian luulen, ettei minulle ole apua mistään!"
"Ovatko asiat nyt tänään niin kokonaan päin männikköön, Maisa?"
Maisa kuivasi silmiään:
"En tiedä, miten minun käy, jollen saa ketään merkitsemään mitään listaani."
Hänen oli täytynyt koettaa saada arvotuksi pois vanha ompelukoneensa.
"Oletteko järjiltänne, Maisa! — sen, minkä avulla voitte hankkia jokapäiväisen leipänne? Ettehän voi olla niin peräti ajattelematon vain sen vuoksi, että olette nyt rahapulassa."
"Niin, ettekö usko minun aprikoineen asiaa monena yönä. — Mutta sehän on niin raskas minun poljettavakseni ja se neuloo niin lujasti, että on vallan kauheata ratkoa sitä sitten, verrattuna niihin ompelukoneisiin, joita nykyään käytetään ja joissa tarvitsee vain vetää lankaa, niin koko neulos aukeaa. Ja minulle, jonka täytyy korjata niin paljon vanhaa, on se niin vaikeaa, nähkääs —
"Jos sitten arvonnasta karttuisi vähän enemmänkin, niin käyttäisi hän sen pienen käsiompelukoneen ostoon; se ei nykyaikaan maksanut enempää kruunuissa kuin vanha oli maksanut taalareissa…
"Kunhan nyt vain joku arvokkaampi henkilö merkitsisi ensin jotakin listaan, — niin sitten kyllä jotkut työläisetkin merkitsisivät!"…
"Mutta, jollei sitä voi käyttää enää, Maisa?"
"Kyllä sitä joku voi käyttää, kunhan sitä vain hiukan korjataan, — joku, joka ompelee vain kotona omiksi tarpeikseen. — Ja, kun he näkevät, että voivat saada vain yhdellä kruunulla — kokonaisen suuren poljettavan ompelukoneen."
"Kas niin, antakaa minulle tuo listanne, Maisa!" Arna-rouva kiiruhti sisään vieden sen muassaan.
Hän meni varmaankin näyttämään sitä äidille…
Maisa oli hiljakseen toivonut, että tukkukauppias merkitsisi summakaupalla, — noin viisikin arpaa yhdellä kertaa, — — mutta nyt hän rupesi epäilemään, että kun rouva saa tietää asiasta, ei hän merkitsekään enempää kuin yhden tai kaksi arpaa…
Jospa hän vain olisi rohkaissut itsensä ja itse mennyt puhumaan tukkukauppiaan kanssa!…
Sitten pitäisi hänen mennä Torpeille ja muutamiin muihin paikkoihin ja selittää, miten hän oli joutunut sellaiseen pulaan…
Mitä kauemmin hän istui ja odotti arpomislistaa, sitä vaikeammalta ja vaikeammalta näyttivät heidän, Jensinen ja hänen toimeentulomahdollisuutensa, — varsin synkältä näytti!…
Ja sitten tuo särky rinnassa, jonka hän oli saanut pestessään lattioita, — se palasi aina, kun oli jotain erikoisen vaikeata…
Arna-rouva olikin aina niin nopea toimissaan.
— Kunpa hän vain olisi mennyt suoraan tukkukauppiaan puheille!
Kesti niin kauan; — — nyt oli tukkukauppias varmaan jo sekä nukkunut päivällisunensa että mennyt konttoriin. Näytti jo varsin synkältä ja toivottomalta, kunnes Arna-rouva jälleen tuli takaisin tuoden listan muassaan:
"Isä merkitsee kymmenen kruunun edestä arpoja, minä viiden… ja sitten saa Signe myöskin olla antelias. — Minä otan puhuakseni ukko Schoulle ja ehkäpä vielä muutamalle muulle, — niin teillä on tuo summa!"
Neuloja-Maisa löi käsiään yhteen pitäen samalla kiinni lakanasta.
"Voi sitä Arna-rouvaa!" Hän itki ja nauroi samalla kertaa.
Oi, kuinka maailma kirkastuisi, — — siitä riittäisi Jensinen tarpeisiin ja jäisi vielä muuhunkin! —
"Kuulkaa, Maisa, minun täytyi varta vasten tulla kertomaan muuatta uutista, Jakob on nimitetty pataljoonanlääkäriksi."
"Todellako?" — sanoi Maisa täynnä mielenkiintoa.
"Ja sitten saamme asua täällä kaupungissa."
"Kas vain! — Ja sitten hän varmaankin saa univormun?"
"Tietysti; — ja nyt me muutamme saman kadun varrelle asumaan, niin että te saatte istua ja ommella sitten meilläkin, Maisa."
"Mutta valtioneuvoksetar Schou… mitäs hän sanoo, kun muutatte pois?" — kysyi Maisa varovaisesti. — "Vai niin, — täälläkös pikku poju tepastelee isoisän luokse."
"Olen niin suunnattoman iloinen, Maisa, — saan asua sopivan kaukana appivanhuksistani, — niin kilttejä kuin he ovatkin, niin he kuitenkin ikäänkuin tahtoisivat vallita Jakobia — luonnollisesti" —
Tämä oli hauskempaa kuin mitä Maisa oikein uskalsi sanoakaan, — sillä hänhän tiesi niin hyvin, minkälaista Arna-rouvan elämä oli appivanhusten luona; hän ei ollut niitä, jotka suvaitsivat toisten tahdon olla määräävänä.
"Vai niin, vai niin — tästähän tuli suuri elämänmuutos! — Ja rouva on jo ollut katselemassa asuntoa?"
"Olen, tänään."
"Kunhan siellä ei vain olisi hatarat akkunat, — ne ovat niin tavallisia näissä uusissa rakennuksissa. Mutta voihan vaatia korjauksia, rouva Schou."
"Kas niin, hyvästi sitten, Maisa! — pyytäkää nyt vain vähän neilikkatippoja äidiltä."
"Voi, mutta ihan totta, luulenpa, että tuo ilkeä hammaskipu on mennyt tiehensä. — On hyvä, että se tulee ja menee." — —
Hän saattoi hyvästi ottaa maustepussin pois, — oli tarpeeksi, kun oli huivi leuan ympäri. — — Oo, hän voi jättää senkin pois.
… Saattaa olla, että rouvasta ja valtioneuvoksesta on ikävää, — istui hän ja tuumiskeli, — kun poika ja lapsenlapset muuttavat pois — kun he nyt olivat asuneet siellä yhdessä…
Hän muisti kyllä tuon vanhan historian, — siitä, kuinka konsuli Schousta tuli valtioneuvos eikä tukkukauppias Tranemista. Hiljaa, hiljaa, parasta on, ettei se asia tullut julki ennenkuin taivaassa…
* * * * *
Neuloja-Maisa oli myöskin päässyt tämän kalliin talven yli, — vaikka yleensä ihmisillä oli niin vähän rahaa nyt, — ja vaikka nuo monet konkurssit olivat herättäneet niin suurta kauhua kaupungissa.
Ja Maisalla oli kyllä ollut omat ajatuksensa, kun tuo mahtava, rikas valimon Schlüsselburg löi rukkaset pöytään… hän, joka sai tuon kauniin Lizzi Kalnaesin — Maisa ompeli juuri portinvartia Evensenillä kellarikerroksessa vinoon vastapäätä noina ratkaisevina päivinä, — ja näki istuessaan kuinka hiljaista oli siellä, ikkunaverhot olivat varovasti alaslaskettuina ikäänkuin olisi ollut sairaita talossa. Niin, Lizzy-raukka, ei ollut hauskaa istua nyt tuon vanhan miehen luona, jonka hän oli ottanut yksinomaan hänen rahojensa vuoksi — nyt oli mennyttä koko komeus…
Ehkäpä Maisa vielä joutuisi ompelemaan heille johonkin pikkuasuntoon, — neuloja-Maisa oli ennenkin nähnyt käyvän niin hullusti!
Hän oli kyllä saanut koetella joka kaupunginosaa, eikä kukaan olisi voinut uskoa, miten erilaista voi olla. Monissa paikoin kyllä näki, että ihmiset saattoivat tarkoittaa toistenkin parasta, — kun vain tulivat ajatelleeksi sitä. — Mutta oli sellaisia, jotka tinkivät ja laskivat killingin eron, niin että oli häpeä puhua siitä. Maisa oli usein istunut sydän kurkussa ja arvaillut, kuinka monta äyriä hän saisi mukaansa illalla; — ja kuitenkin epäilivät he vielä, että hän veisi kotiinsa kaikki, mitä vain saisi käsiinsä…
Maisalla oli tänään työtä kotona. Hän oli saanut ommellakseen lihakaupan matami Hansenin puolikasvaneelle tyttärelle leningin, ja hän oli oikein iloinen siitä, että oli tullut tuntemaan matamin; tämä oli niin hyvä maksamaan ja muisti aina Maisan mennessä kotiin antaa hänelle milloin luun, josta saattoi keittää lientä, milloin hakattua lihaa lihapulliksi.
Niin, Jensine-raukka, hän tarvitsi kyllä sen, — eihän hän useinkaan saanut ruokaa, mikä olisi antanut voimia kasvavalle tytölle.
Maisa istui ja ompeli huoneessaan työväen asunnossa. Ikkunan ääressä oleva pöytä, muutamat vanhat tuolit, joiden päällys oli jo kulunut, mutta joiden luja puuosa oli puuseppä Dörumin työtä, muutamat hyllyt ja pikkuesineet olivat ainoat, jotka olivat jäljellä siitä ajasta, jolloin Maisa oli ollut naimisissa Ellingsenin kanssa, lukuunottamatta tuota vanhaa, hänen omalta nuoruudenajaltaan polveutuvaa piironkia ja sänkyä vaalenneine pumpulipeitteineen.
Oli myöhäinen iltapäivä; hän alkoi ihmetellä, paljonko kello oli ja aukaisi ikkunan katsoakseen tulivatko lapset kansakoulusta; — kellon täytyi kohta jo olla kuuden vaiheilla, niin että Jensine pian tulisi kotiin, — musta lanka oli juuri loppunut…
Kas niin, tuossahan he jo olivat; koko joukko ryntäsi näkyviin, Jensine myöskin pitäen toista pitkää tyttöä kädestä.
"Kiiruhda toki, Jensine!" huusi hän ja viittoi hänelle ikkunasta.
Hän meni tytärtään portaisiin vastaan palanen ruisleipää kädessä, niin että tällä oli jotakin pureskeltavaa, kun juoksi portaita alas ostamaan lankaa. Mutta Jensinen täytyisi joutua, — ei pysähtyä siellä alhaalla, niin että pääsisi hiukan auttamaan Maisaa; hän saisi ommella hameenkaistoja; matami Hansenin piti saada leninki sunnuntaiksi…
Eikä kestänytkään monta minuuttia ennenkuin Jensine mustine hiuksineen oli jälleen ovella.
"Mahtaakohan Jensenin muori tarvita hellaansa — vai voisimmeko ehkä keittää hiukan kahvia? — — — Mutta enpä luule, että on enää palaakaan sikuria" — muisteli hän. "Saat mennä kuin vihuri jälleen alas hakemaan sitä, Jensine." —
"Hella on vapaa", sanoi Jensenin matami ja avasi oven keittiöön; hänen miehensä oli kaupunginlähetti eikä milloinkaan tullut kotiin ennenkuin myöhällä.
Jensine tuli jälleen takaisin sikuritoppa kädessä.
"Saat nyt ryhtyä neulomaan, sill'aikaa kun minä keitän kahvia… Nuo kappaleet yhteen, näetkös" —
Jensine istui Maisan paikalle tämän kiiruhtaessa keittiöön ja tehdessä tulta.
"Kas niin, annahan minun katsoa", sanoi hän tullessaan jälleen sisään. "Niin, enkös arvannut, että syövyttäisit liian paljon vinoksi leikattua kappaletta — — On parasta, että ensin harsin sen sinulle, — jottet ompele sitä aivan hullusti."
Maisa istuutui jälleen tuolille ja alkoi harsia. "Minä kyllä ompelenkin sen yhtä pian itse, — sinä vain viivytät minua… Rakas muori Jensen, minun täytyy pyytää teitä olemaan niin kiltti ja auttamaan minua; panisitteko puita pesään, — minulla on niin kiire, niin" —
Jensine oli istuutunut sängynlaidalle ja heilutti pitkiä jalkojaan, sillaikaa kun äiti vähän väliä katsoi neuvottomana häneen…
Jensenin muori seisoi ja luki lehteä, joka juuri oli tullut; hän tutki aina "Kadotettu"-osaston ja muuta sentapaista takasivulla.
"Minun mielestäni teidän pitäisi panna Jensine kauppias Faabergin hienoon paitatehtaaseen", — sanoi matami Jensen painokkaasti — "sillä eihän hän opi mitään täällä kotona tuolla tavoin!"
"Hänen täytyy ensin päästä ripille", arveli Maisa.
Niin… mitenkähän hän selviytyisi siihen saakka? Kyllä oli puuhaa tarvittavien varojen hankkimisesta tuolle lapsiparalle, jos tahtoi kasvattaa hänet kelvollisesti…
Oli alituista taistelua tuosta työnsaannistakin, josta kuitenkin piti elää!… Kaikkialle oli ilmestynyt niin monta nuorta ja näppärää ompelijaa, joitten kanssa piti kilpailla; — ja, jollei hän olisi ymmärtänyt niin erinomaisen hyvin, — sen hän kyllä saattoi itse sanoa, — korjata ja kääntää vanhoja vaatteita ja tehdä palveluksia vähävaraisille perheille, niin ei olisi paljoakaan jäänyt jäljelle ruokaan ja asuntoon ja puihin hänelle ja Jensinelle — ja sitäpaitsi vielä kenkiin, eihän voinut kulkea ilman niitä kurassa.
Ei, — onkos nyt kummempaa kuultu! —
— "Käsi… käsi-ompelukoneita vähittäismaksulla!" luki Jensenin muori hiukan vaivaloisesti. Ilmoituksen otsake oli siinä painettuna suurilla, lihavilla kirjaimilla.
Maisan työ pysähtyi hetkeksi ja hän kuunteli tarkkaavaisena.
— "Ensimäisenä maksueränä kolmasosa hinnasta."
— Vai niin… hm, vai niin… — Hän alkoi jälleen ommella —
"Tiedätkö, äiti, voisimme saada kuusitoista kruunua lipastostamme!" puhkesi Jensine innokkaana sanomaan; hänkin huomasi, mitä tämä ilmoitus merkitsi.
Maisa katsoi hätkähtäen ja epäilevänä suureen lipastoon, joka aina oli seurannut häntä läpi elämän, — ja josta hänelle oli ollut niin paljon puuhaa, kun heidän piti muuttaa… Saattoiko se nyt ehkä hankkia hänelle ompelukoneen? — Kuusitoista kruunua…
"Äiti, meillä on tuskin mitään siinä", jatkoi Jensine — "muuta kuin jotain roskaa ja sitten kuppeja ja kangasta raskaassa alalaatikossa."
Maisan äiti oli kerran käyttänyt sitä laatikkoa Maisan sänkynä, oli hän itse kertonut, — ja Jensinekin oli pantu siihen — — Tuntui niin kummalliselta, että senkin piti joutuman pois… Mutta sijaan saisi hän käsiompelukoneen!
… "Ja sitten voisimme ottaa työtä kotiin, Jensine, sekä työväen asunnoista täältä että muualtakin."
"Sepä muuttaisi elämämme kokonaan toisenlaiseksi… ajattele, että sitä vain saisi vääntää kammesta, äiti!"
"Oh, eihän se yksistään riipu siitä, mutta —"
"Pitäisi vain saada hankituksi työtä tänne kotiin", — arveli Jensine.
"Menen huomenna aikaisin aamulla Andersenille kuulemaan lipastosta. Sillä, — olisipa ompelukone huomenna talossa, niin — — eipä olisikaan niin hirveätä kiirettä matami Hansenin leninkiä ommeltaessa… Saat juosta alas, sinä Jensine, ostamaan hiukan hyvää kahvileipää…
"Eikä sinunkaan tarvitsisi sitten minun mielestäni niin pian joutua paitatehtaaseen", sanoi hän hänen jälkeensä ovessa.
… Jensine saisi kyllä kunnialla seista kirkon lattialla silloin…
Ja oikein hyvän koneen hän tahtoisi! — Hän ymmärtäisi kyllä valita ompelukoneen —
— "Enkä minä antaisi sitä turmeltavaksi, ensin opettaisin sinulle, miten sitä on käsiteltävä", — kuului vielä tyttären tullessa takaisin leivän hausta.
Käsiompelukone vähittäismaksulla… Sinun pitää pyytää lainaksi sitä sanomalehteä…
Jensine istuutui piirongille ja nakutti kantapäillään sille iloiset hyvästit. —
* * * * *
Oli kuin suuri juhla ompelija-Maisalle, kun hän kerran keväällä sai tulla jälleen Tranemeille ja istua palvelijainhuoneessa, auringon paistaessa viistoon läpi ikkunan pesutelineelle, jossa olivat Marenin kaikki pikkutavarat, peili y.m. aina palvelijoitten sänkyihin saakka. Hän istui niin, että tunsi auringonsäteitten lämmittävän niskaansa ja hartioitansa; koko huhtikuun oli vallalla oikeat leini-ilmat… ja tuntui aivan siltä kuin virkoaisi hän eloon jälleen.
Pikku Jakoba Schou oli tullut vierailulle aamupäivällä. Hän kertoi saaneensa luvan jäädä pois koulusta hirveän päänsäryn vuoksi. Mutta Maisa ei sitä suurestikaan huomannut. Sillä Jakoba juoksi ympäriinsä ja leikki nukellaan aivan sydämensä pohjasta. Nuken piti muuttaa hienoon kaksikerroksiseen taloon, jonka hän oli rakentanut asettamalla kaksi tuolia päälletysten — — Ja sitten piti Maisan ommella uusi takki Rosalle…
Kyllä, kyllä Maisa ompelisi sen, kunhan hän vain saisi ensin parsituksi uutimet, joitten piti joutua pesuun…
"Mutta mitäs ihmettä sinä oikein rakentelet sinne tuolin alle?"
"Siihen tulee kauppapuoti ja jonkun pitää vuokrata se, Rosa ja hänen miehensä, joitten oma talo on, eivät voi antaa sen seista tyhjänä, sen voit kai ymmärtää… ja jonkun täytyy aina asua alakerrassa, jotta huoneet pysyvät lämpiminä."
"Mutta eikös olekin tytöntypykkä viisas, niin että — — —"
"Kuinka minä en sitä tietäisi, — isähän on itse sanonut niin…Hänellä on myöskin kotiompelija."
"Vai niin, — missä sitten?" —
"Sinun minä annan olla kotiompelijana" —
"Vai niin, vai niin… niin, minähän voin ryhtyä siihenkin" —
"Sinun täytyy sanoa, milloin hän saa tulla antamaan mittaa itsestään ja koettelemaan; — minulla on myöskin metrinmitta, näetkös."
"Puhutko sinäkin nyt sentimetrimitasta… eikö olisi voitu pysyä tuumissa."
Aurinko paistoi, kymmenvuotias Jakoba leikki, ja Maisa eli mukana tuumissa ja leikissä, hänen piti esittää ompelijatarta Rosan keittiökamarissa. Noilla kapeilla kasvoilla ja omituisessa ylähuulessa oli tyytyväinen ja vilkastunut ilme, johon oli samalla kertaa sekoittunut jotain uurastavaa ja huoletonta. Kulmakarvat olivat tulleet suuremmiksi ja tiheämmiksi, ja niskatukka, jossa aina väliin auringonsäteet välkkyivät, oli sangen harmahtavaa.
Jakoba oli pannut kuntoon koko kellarikerroksen, kun vanha seinäkello herätti hänen huomionsa. Se surisi, mutta ei lyönyt ja näytti jo puolta yhtätoista —
Maisa huomasi hänen olevan levottoman siitä, ettei takki tulisikaan valmiiksi aamupäivällä; — hän oli mennyt isoäidin luo; — ja tuli hetken perästä takaisin tuoden muassaan palasen vanhaa kukikkaista, villaista kultakirjokangasta ja silkkivuoria.
"Tästä saat ommella takin Rosalle, Maisa; — pyysin ensin tätiRaskilta, mutta hän on tänään niin kuuro, ettei hän ymmärrä mitään."
"Tuo tänne se; — ja nukke myöskin. Se saa olla nyt kotiompelijan luona sillaikaa kun sinä leikit."
Ompelija-Maisa jäi kuitenkin istumaan molemmat kädet sylissään, ja kesti kauan ennenkuin hän alkoi —
Hän tuijotti kankaaseen… Kas, sehän kuului pariisilaistakkiin!… Eikö hän tuntisi sitä… sitä, jota hän ompeli tuona iltana, — nyt siitä oli jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta… Tuona iltana, jolloin hän vapisi ikäänkuin olisi henki ollut kysymyksessä, niin peloissaan ja levottomana ja tuskissaan, kun rouva tuli kotiin… ja toivoi välttävänsä tuomion, — ja sitten kuitenkin — hänen täytyi, hänen täytyi ottaa Elling! — — — Niin, miten hän ompeli ja mietti ja istui ja laski minuutitkin takkia valmistaessaan, hän muisti tarkalleen tuon viiston ompeleen ja kuinka hän luuli rouvan ehtivän tulla ennenkuin hän pääsisi loppuun — — ja kukkaset villaisessa kirjokudoksessa, — ne ikäänkuin pyörivät hänen silmissään, niinkuin silloinkin… Ja sitten, kun takki oli valmis ja hän taittoi kokoon sen Gretalle…
Noilla hiljaisilla, kalpeilla kasvoilla päilyvät silmät saivat läpitunkevan ilmeen hänen istuessaan ja tuijottaessaan kankaaseen, ja sydän löi haljetakseen… Joku toinenkin sai vastata joskus siitä, mitä silloin tapahtui sekä Ellingille että hänelle —
"Mutta etkö alakaan leikata, Maisa?"
Maisa nousi ja otti sakset piirongilta. Hänen vartalonsa oli hoikka ja hento, aivankuin vanhanpiian, ja hän ryhtyi heti ottamaan mittaa ja leikkaamaan.
"Kas niin, nyt saat jälleen viedä pois nukkesi."
"Niin, mutta Rosan pitää saada tulla koettelemaan?"
"Luonnollisesti."
"Koska saan tulla?… Rosa kysyy", hän ojensi esiin nuken.
"Oh, — neljänneksen yli yksitoista."
"Mutta et saa narrata minua."
"Enhän toki, minä olin kyllä täsmällinen, sen saa Rosa-rouva kyllä nähdä."
Maisa istui ja ompeli Jakoban leikkiessä ja keskustellessa Rosan kanssa vuokrasta, päivänsäteet lämmittivät lattiata aina seinäkellon jalkaan saakka…
Siitäkin tuli todellinen pariisilaistakki, siitä pienestä, jota hän nyt ompeli — — ja ajatukset kiitivät vähitellen tuosta yhtäkkiä aukimenneestä haavasta erääseen, jonka elämänpolkua hän aina oli kaukaa seurannut; — monta vuotta oli tämä jo ollut lääkärinä Nordlandissa, matkustellut ulkomailla tutkiakseen eräitä tauteja, joista hän sitten oli kirjoittanut etevän teoksen. Nyt oli hänellä virka Bergenissä…
Ja viime kesänä, kun täällä oli suuri luonnontutkijain kokous ja suuria juhlallisuuksia ja huvimatkoja tehtiin sekä maitse että meritse heidän kunniakseen, — silloin oli hän nähnyt niistä listoista, joita oli Schoulla, hänenkin olevan heidän joukossaan…
Ja kun Tivolissa pantiin toimeen suuret juhlapäivälliset, niin oli Maisa asettunut seisomaan portin luo tiheään ihmisjoukkoon, joka tahtoi nähdä heidän tulonsa. Hän oli seisonut siellä jo ennen kello kolmea ja oli tarttunut kädellään portinpylvääseen juuri kun he alkoivat tulla, — jotkut käsikädessä ja jutellen — kevyihin päällystakkeihin puettu juhlapukuinen yleisö, — silloin tällöin saattoi kuulua joku sanakin heidän puheestaan, — toisilla oli päällystakit käsivarrella… Kuuli sekä tanskaa että ruotsia ja muitakin kieliä, — ja ympärilläseisovat mainitsivat silloin tällöin jonkun nimen, kun joku oikein kuuluisa vierasmaalainen kulki ohi… Mutta ei hän välittänyt katsoa niihin… Kaupungin huomatuimmat lääkärit — heidäthän kaikki tunsivat — ohjasivat kukin jotain vierasmaalaista. —
Ja sitten — niin, — sitten tuli eräs heistä, lyhyenläntä professori kulkien pienen, laihan, voimakkaan miehen vierellä, joka taivutti viisaat, vilkkaat, leveäleukaiset kasvonsa varsin lähelle professoria puhuessaan ja tehdessään kädenliikkeitä, ja silmät loistivat ja välkehtivät silmälasien takaa. Hieno musta hattu oli reippaasti hiukan viistossa, — varmaankin siksi, että aurinko paistoi niin kuumasti, — peittäen tumman, pehmeän tukan, jossa näkyi hiukan harmaata, — hän tunsi hyvin sen, vaikka aika olikin jättänyt siihen jälkiään, — ja tuon viisaan suun, joka hymyili…
Hän pysähtyi hiukan päällystakki käsivarrella, ja nuo harmaat silmät suuntautuivat, juuri kun hänen piti mennä portista sisään, siihen kohtaan, missä Maisa seisoi… Oli aika, jolloin he yhdessä menivät sisään siitä portista!…
Maisasta näytti, että hänellä oli kolme ryppyä otsassa… Hän oli silloin tehnyt työtä ja ponnistellut eteenpäin, ei ollut ihmekään, että hän oli saanut ne…
Mutta Maisa oli niin iloinen voidessaan ajatella, ettei yksikään niistä ollut kuitenkaan tullut siihen hänen vuoksensa… Hän oli ottanut kotiopettajan paikan ja lähtenyt pois kaupungista heti kun Maisa oli kirjoittanut ja kertonut hänelle kaikki, — niin että Maisa ei milloinkaan ollut saanut tietää, miten hän oli suhtautunut asiaan…
Mutta hän oli varmaan ollut Maisalle jotakin toista kuin Maisa hänelle — — sen Maisa kyllä saattoi nähdä nyt.
Ajatellessaan, kuinka hän iltaisin kulki sinne kauas Grönlandsleeriin, — niin — juuri tästä Tranemin portilta, — — monesti niin levottomana ja nopeasti, että tuskin tunsi jalkojensa koskettavan katukäytävää — kaipasi hän Kielsbergiä! — Ja kuinka hän alkoi tarkastella tätä jo lihapuotien kohdalla — — ja kuinka autuaan iloiseksi ja pelästyneeksi hän samalla tuli nähdessään hänet… Siitä syttyi niin paljon, paljon ajatuksia — ja oli niinkuin hän ei koskaan oikein saattaisi vapautua niistä ajatuksista — — — ei oikein tahtonutkaan — —
"Tiedätkö, mikä meidän palvelijain mielestä on kummallista, Maisa?… He eivät voi käsittää, miksi ihmiset kutsuvat sinua Maisa Jonsiksi, kun sinun nimesi kuitenkin on matami Ellingsen."
"Vai niin, — minun luullakseni ei heillä ole mitään sen asian kanssa tekemistä, — — — leiki sinä vain nukellasi." — —
"Niin, mutta sinähän olet ollut naimisissa erään suutarin kanssa?"
"Olen kyllä — olenhan ollut naimisissakin, niin… kahdeksan pitkää vuotta — ja — Jumala minua armahtakoon! — raskasta se aika olikin", sanoi Maisa puolittain itsekseen…
Hän ompeli jälleen kilpaa omien ajatustensa kanssa. Ne olivat niin yht'äkkiä vallanneet hänen mielensä, nuo muistot — ja saivat kulkea latuaan…
Hän ompeli ja ompeli pariisilaistakkia ja nyt hänellä oli enää jäljellä vain hihojen asettaminen ja kauluksen ompeleminen…
Auringonsäteet kohosivat seinäkellon yläpuolelle ja Jakoba leikki nukellaan odotellessaan…
… Kuinka kaikki tämä päättyisi… Samalla tavoin kului elämä vuodet ympäriinsä ikkunakomeroissa ja niin se varmaankin myös loppuisi — tai ehkäpä leini korjaisi hänet…
Varmaankin sen vuoksi, että tuo siunattu lämmin teki niin hyvää selälle, — ei hän tosiaankaan voinut nyt ajatella sellaista…
"Kas niin, Maisa! nyt on kello täsmälleen neljänneksen yli yksitoista, — nyt tulee Rosa kuulemaan, saako hän koetella takkiaan?"
Jakoba kävelytti Rosaa toisesta kerroksesta lattian poikki…
"Aivan varmaan, rouva Rosa, jos vain tahdotte olla niin hyvä" —
"Mitä arvelette? — Luulisinpä sen istuvan — — sehän oli oikea pariisilaiskuosinen takki!… Jos Rosa-rouva on kotona hetken perästä, niin tuon sen kotiin, että pääsette aamupäivävierailullenne."
Ja niin sai Maisa vielä istua kotiompelijana Rosan palvelijainhuoneessa…