Yleinen haltioituminen oli johtanut äänekkäisiin suosionosoituksiin.
Kaivosmiehet
Pöydästä poistumisen hetkellä ilmoitettiin Dixmerille, että hänen notaarinsa odotti häntä työhuoneessa; hän pyysi siis anteeksi Mauricelta, joka hänen muutenkin oli tapana jättää tällä tavoin, ja lähti tapaamaan asianajajaansa.
Tarkoitus oli ostaa pieni talo Corderie-kadun varrella, vastapäätä Templen puistoa. Oikeastaan ei Dixmer ostellut taloa, vaan tonttia, sillä varsinainen rakennus oli sortumistilassa; mutta hänellä olikin aikomus rakennuttaa se uudestaan.
Omistaja ei ollutkaan viivytellyt kauppaa; samana aamuna oli notaari tavannut hänet ja sopinut yhdeksäntoistatuhannenviidensadan livren hinnasta. Nyt hän oli tullut saamaan allekirjoituksen kauppakirjaan ja nostamaan kauppahinnan; omistajan oli vielä samana päivänä tyhjennettävä talo kokonaan, sillä työmiesten piti saapua seuraavana päivänä.
Kun sopimus oli allekirjoitettu, lähtivät Dixmer ja Morand notaarin kanssa Corderie-kadulle nähdäkseen ostamansa talon hetikohta, sillä se oli osteltu ehdolla, että se voitaisiin tarkastuksessa hyväksyä.
Tämä talo sijaitsi suunnilleen sillä paikalla, missä nyt on numero 20; siinä oli kolme kerrosta sekä taitekatto. Alakerros oli aikoinaan ollut vuokrattu viinikauppiaalle ja siinä oli suurenmoiset kellarit.
Omistaja kehui etenkin kellareita; ne olivat talon huomattavin osa. Dixmer ja Morand eivät näyttäneet panevan paljon huomiota niihin, Mutta kuitenkin he, ikäänkuin omistajan mieliksi, lähtivät alas siihen osaan, jota omistaja nimitti maanalaiseksi talokseen.
Vastoin omistajien tapaa yleensä, ei tämä ollut ensinkään valehdellut: kellarit olivat muhkeat; yksi niistä ulottui aina Corderie-kadun alle saakka ja tähän kellariin saattoi kuulla ajopelien kolinan pään yläpuolelta.
Dixmer ja Morand eivät näyttäneet antavan suurta arvoa tälle edulle, puhuivatpa vielä täyttävänsä nämä kellarit, jotka kyllä olivat erinomaisia viinikauppiaalle, mutta tarpeettomia kelpo porvareille, joitten aikomus oli itse ottaa koko talo käytäntöön.
Kellarien jälkeen tarkastettiin ensimmäinen, toinen ja kolmas kerros; kolmannesta näkyi Templen puutarha täydelleen; se oli kuten tavallista tulvillaan kansalliskaartilaisia, jotka nyt nauttivat siitä mielin määrin, kuningattaren lakattua siellä kävelemästä.
Dixmer ja Morand tunsivat ystävänsä, Plumeaun lesken, joka toimekkaana kuten aina hoiti ravintolansa emännyyttä. Mutta varmastikaan he eivät erikoisesti halunneet hänen huomaavan heitä, sillä he pysyttelivät piilossa talonomistajan selän takana tämän esitellessä heille yhtä vaihtelevan kuin miellyttävänkin näköalan etuja.
Ostaja pyysi silloin saada nähdä ullakkokerroksen.
Omistaja ei ollut odottanut tätä vaatimusta, koska hänellä ei ollut avaimia; mutta näytetyn assignaattipinkan hellyttämänä hän heti lähti sitä hakemaan.
»Enpä ollutkaan erehtynyt», sanoi Morand, »tämä talo vastaa erinomaisesti tarkoitustamme».
»Entä kellari, mitä siitä sanotte?»
»Että se on sallimuksen suoma avustus, joka säästää meiltä kahden päivän työn.»
»Luuletteko, että se on rakennettu ravintolaa kohden?»
»Se luultavasti poikkeaa vähän vasemmalle, mutta vähät siitä.»
»Mutta», kysyi Dixmer, »miten voitte saada maanalaisen käytävänne varmasti päättymään sinne, minne tahdotte?»
»Olkaa huoleti, rakas ystävä, se on minun asiani.»
»Jos antaisimme täältä aina merkin, että valvomme?»
»Mutta tornin harjalta ei kuningatar kuitenkaan saattaisi nähdä mitään; sillä luullakseni on vain ullakkokerros harjan tasalla, epäilenpä vielä sitäkin.»
»Yhtä kaikki», sanoi Dixmer; »joko Toulan tai Mauny voivat nähdä sen jostakin reiästä, ja he ilmoittavat hänen majesteetilleen.»
Dixmer teki solmuja valkoisen pumpulikangasuutimen alapäähän ja pisti sen riippumaan ikkunasta ulos kuin olisi tuuli sen vetänyt.
Sitten lähtivät molemmat porraskäytävään odottelemaan talonomistajaa, kuin haluaisivat kiihkeästi päästä näkemään ullakkoa, suljettuaan kuitenkin ensin kolmannen kerroksen oven, jottei tuo arvon mies saisi päähänsä vetää liehuvaa uudinta sisään.
Kuten Morand oli aavistanut, ei ullakkokerroskaan ulottunut torninhuipun tasalle. Se tuotti samalla sekä vaikeuden että edun: vaikeuden, koska merkkien avulla ei voitu olla yhteydessä kuningattaren kanssa; edun, koska edellinen seikka haihdutti kaiken epäluulon. Tietenkin pidettiin korkeita rakennuksia eniten silmällä.
»Olisi löydettävä keino toimittaa hänelle Maunyn, Totilanin tai Tisonin tytön avulla sana, että hän olisi varuillaan», mutisi Dixmer.
»Sen otan huolekseni», vastasi Morand.
Lähdettiin alas; notaari odotti salongissa valmiiksi allekirjoitettu sopimus kädessään.
»Hyvä on», sanoi Dixmer, »talo soveltuu minulle. Maksakaa kansalaiselle sovitut yhdeksäntoistatuhattaviisisataa livreä ja ottakaa hänen allekirjoituksensa.»
Talonomistaja luki rahat erittäin tarkasti ja kirjoitti nimensä.
»Tiedät, kansalainen», sanoi Dixmer, »että pääehtona on, että talo luovutetaan minulle vielä tänä iltana, jotta voisin panna työmiehet tänne jo huomenna töihin».
»Ja minä mukaudun siihen, kansalainen; voit ottaa avaimet myötäsi; tänä iltana kello kahdeksan se on täysin vapaa.»
»Anteeksi», sanoi Dixmer, »mutta etkö sinä sanonut, kansalainen notaari, että talosta on ovi Porte-Foin-kadulle?»
»On, kansalainen», sanoi omistaja; »mutta olen suljettanut sen, sillä kun minulla oli vain yksi kotiapulainen, väsyi se miesparka liikaa, kun hänen täytyi valvoa kahta ovea. Mutta se ulko-ovi on sillä tavoin suljettu, ettei sen avaamiseen tarvita muuta kuin vajaan parin tunnin työ. Haluatteko nähdä sen, kansalaiset?»
»Kiitos, se on turhaa», vastasi Dixmer; »en pane sille ulko-ovelle mitään merkitystä».
Ja molemmat lähtivät pois saatuaan omistajan kolmannen kerran uudistamaan lupauksensa jättää huoneiston tyhjäksi kello kahdeksalta illalla.
Kello yhdeksän palasivat molemmat, ja heitä seurasi vähän matkan päässä viisi kuusi miestä, joihin ei kukaan kiinnittänyt huomiota siinä sekamelskassa, mikä Pariisissa vallitsi.
Ensiksi astuivat molemmat sisään: omistaja oli pitänyt sanansa, talo oli täysin tyhjä.
Ikkunaluukut suljettiin erittäin huolellisesti: iskettiin tuluksilla tulta ja sytytettiin kynttilät, jotka Morand oli tuonut taskussaan.
Nuo viisi kuusi miestä saapuivat toinen toisensa perästä. He olivat nahkurimestarin jokapäiväisiä seuralaisia, samoja salakuljettajia, jotka olivat eräänä iltana tahtoneet tappaa Mauricen ja joista sitten oli tullut hänen ystäviään.
Ovet suljettiin ja lähdettiin alas kellariin.
Tästä kellarista, jota päivällä oli niin halveksittu, oli illalla tullut talon tärkein osa.
Ensin suljettiin kaikki aukot, joitten kautta utelias katse olisi päässyt näkemään sisälle.
Sitten Morand nosti pystyyn tyhjän tynnyrin ja ryhtyi lyijykynällä piirustamaan paperille mittausopillisia kuvioita.
Hänen vetäessään viivoja lähtivät kumppanit Dixmerin johdolla talosta, kulkivat Corderie-kalua ja pysähtyivät Beauce-kadun kulmassa katettujen vaunujen ääreen.
Näissä ajopeleissä oli mies, joka ääntä pitämättä jakoi jokaiselle pionieerityökalun; yhdelle lapion, toiselle kärkikuokan, tuolle rautakangen, tälle kaksiteräisen kuokan. Jokainen piilotti saamansa työaseen kauhtanansa tai avaran viittansa alle. Kaivosmiehet palasivat sitten pieneen taloon ja ajoneuvot hävisivät.
Morand oli lopettanut työnsä. Hän meni suoraan erääseen kellarin nurkkaan.
»Kaivakaa tuosta», sanoi hän.
Niin kävivät vapautus työmiehet heti käsiksi työhön.
Templen vankien asema oli tullut aina yhä vakavammaksi ja ennenkaikkea yhä tuskallisemmaksi. Hetkeksi olivat kuningatar, madame Elisabeth ja madame Royale saaneet hiukan toivoa. Muutamat kaupunginvirkamiehet, Toulan ja Lepitre, joitten oli tullut sääli korkeita vankeja, olivat osoittaneet heille myötätuntoaan. Ensin olivat naisraukat epäilleet, tottumattomia kun olivat saamaan myötätuntoa, mutta toivossa ei epäillä. Mitä saattaisikaan kuningattarelle sitäpaitsi tapahtua, hänet kun erotti pojastaan vankila ja miehestään kuolema? Mennä mestauslavalle kuten hänkin? Sitä kohtaloa hän oli jo kauvan odotellut ja lopulta jo tottunut siihen ajatukseen.
Kun Toulanin ja Lepitren vuoro taas tuli, pyysi kuningatar, jos hänen kohtalonsa todella kiinnitti heidän mieltään, heitä kertomaan hänelle kuninkaan kuoleman yksityisseikat. Heidän myötätuntonsa asetettiin täten murheelliselle koetukselle. Lepitre oli ollut mukana mestauksessa; hän totteli kuningattaren käskyä.
Kuningatar pyysi saada ne sanomalehdet, joissa selostettiin mestausta. Lepitre lupasi tuoda ne seuraavalla vartiovuorollaan; vartiovuoro tuli aina kolmen viikon perästä.
Kuninkaan eläessä oli Templessä neljä kaupunginvirkamiestä, hänen kuoltuaan vain kolme: yksi valvoi päivällä, kaksi yöllä. Toulan ja Lepitre keksivät juonen voidakseen aina olla yhdessä yöllä vartiossa.
Vartioajat määrättiin arvalla; yhdelle lipulle kirjoitettiin:päivälläja kahdelle muulle:yöllä. Jokainen nosti arvan hatusta; sattuma määräsi, kuka sai yövartion.
Joka kerta, kun Lepitre ja Toulan olivat vartiossa, he kirjoittivat päivällä kaikkiin kolmeen lappuun ja esittivät hatun sille virkamiehelle, jonka tahtoivat syrjäyttää. Tämä pisti kätensä tuohon tilapäiseen vaaliuurnaan ja nosti sieltä tietenkin lipun, johon oli kirjoitettu sana päivällä. Toulan ja Lepitre hävittivät molemmat toiset sadatellen sattumaa, joka heille antoi aina ikävämmän tehtävän, siis yötyön.
Kun kuningatar tuli varmaksi molemmista valvojistaan, asetti hän heidät, yhteyteen Maison-Rougen ritarin kanssa. Silloin tehtiin päätös karkaamisyrityksestä. Kuningattaren ja madame Elisabethin tuli paeta kaupungin upseerien valepuvussa, mukanaan upseerikortit, jotka heille toimitettaisiin. Mitä lapsiin, se on madame Royaleen ja perintöruhtinaaseen, tulee, oli huomattu, että mies, joka sytytti Templen lamput, toi joka päivä mukanaan kaksi samanikäistä lasta kuin prinsessa ja prinssi. Päätettiin, että Turgy, josta jo on ollut puhetta, pukeutuisi lampunsytyttäjän pukuun ja veisi madame Royalen sekä kruununprinssin mukanaan.
Sanokaamme parilla sanalla kuka Turgy oli.
Turgy oli kuninkaan entinen viinuri, joka oli tuotu Templeen samalla kertaa kuin osa Tuileriein talonväestä, sillä kuninkaalla oli aluksi hyvin järjestetty pöytäpalveluskunta. Ensimmäisenä kuukautena tämä henkilökunta tuli maksamaan kansakunnan varoja kolme- tai neljäkymmentätuhatta frangia.
Mutta kuten hyvin saattaa ymmärtää, ei sellaista tuhlausta saattanut jatkua. Kommuuni järjesti asiat. Pääkokit, kokit, kokkipojat erotettiin. Yksi ainoa tarjoilija säilytettiin, Turgy.
Turgy oli siis aivan luonnostaan yhteydenvälittäjänä vankien ja heidän puoluelaistensa välillä, sillä Turgy saattoi käydä ulkona ja siis myöskin viedä kirjelippuja ja tuoda mukanaan vastaukset.
Yleensä olivat nämä kirjeliput kierretyt tulpiksi karahvin suulle, jossa tuotiin mantelimaitoa kuningattarelle ja madame Elisabethille. Niihin oli kirjoitus tehty sitruunanmehulla ja se jäi senvuoksi näkymättömäksi, ellei paperia asetettu valkean lähelle.
Kaikki oli valmiina pakoa varten, kun Tison eräänä päivänä sytytti piippunsa karahvin tulpalla. Sitä mukaa kuin paperi paloi, hän näki siihen ilmestyvän kirjaimia. Hän sammutti puoleksi palaneen paperin ja vei jäännöksen Templen neuvostolle; siellä se aseteltiin valkean lähelle; mutta ei voitu lukea muuta kuin pari hajallista sanaa; toinen puolikas oli palanut hiileksi.
Kuitenkin tunnettiin kuningattaren käsiala. Tison kertoi kuulustelussa muutamista kohteliaisuuden osoituksista, joita oli luullut huomanneensa Lepitren ja Toulanin osoittaneen vangeille. Molemmat valtuusmiehet ilmiannettiin kunnallishallitukselle, eivätkä he enää voineet saapua Templeen.
Jäi vain Turgy.
Mutta epäluulo oli herännyt mitä suurimmassa määrässä; häntä ei milloinkaan jätetty yksin prinsessojen läheisyyteen. Koko yhteys ulkomaailman kanssa oli siten tullut mahdottomaksi.
Kuitenkin oli madame Elisabeth eräänä päivänä antanut Turgylle puhdisteltavaksi pienen kultateräisen veitsen, jota hän käytti hedelmien leikkelemiseen. Turgy oli epäillyt, että asia oli salaperäinen, ja kuivatessaan veistä hän oli vetänyt kahvan pois. Kahvassa oli kirjelippu.
Tämä kirje sisälsi salamerkkien aakkoset.
Turgy antoi veitsen madame Elisabethille takaisin; mutta läsnä ollut kaupunginvirkamies riisti sen hänen käsistään ja tarkasti veitsen, jonka terän hänkin nyt vuorostaan erotti kahvasta; onneksi ei kirje enää ollut siinä. Virkamies otti veitsen siitä huolimalta takavarikkoon.
Silloin oli väsymätön Maison-Rougen ritari punonut tämän uuden juonen, joka aiottiin panna toimeen Dixmerin juuri ostaman uuden talon avulla.
Kuitenkin olivat vangit vähitellen menettäneet kaiken toivonsa. Tänä päivänä oli kuningatar, joka oli kauhistunut kadulta hänelle saakka kuuluneita huutoja ja huomannut niistä, että oli kysymyksessä panna syytteeseen girondistit, maltillisuuden viimeiset kannattajat, ollut kuolettavan murheellinen. Girondistien kuoltua ei kuninkaallisella perheellä ollut Konventissa keitään kannattajia.
Kello seitsemältä tarjottiin illallinen. Kaupunginvirkamiehet tarkastivat kuten aina jokaisen lautasen, levittivät laitteestaan kaikki lautasliinat toisen toisensa jälkeen, tutkivat leivän, kuka haarukalla, ken sormillaan, rikkoivat makaroonit ja pähkinät, kaikki pelosta, että ruoassa voisi olla kirje vangeille; sitten kun nämä varovaisuustoimenpiteet oli päättyneet, kehoittivat he kuningatarta ja prinsessoja istumaan pöytään sanomalla yksinkertaisesti:
»Capetin leski, saat syödä.»
Kuningatar pudisti päätään merkiksi, ettei hänen ollut nälkä.
Mutta tällä hetkellä tuli madame Royale kuin syleilläkseen äitiään ja sanoi vallan hiljaa:
»Asettukaa pöytään, madame; luulen, että Turgy tekee teille merkkejä.»
Kuningatar vavahti ja kohotti päätänsä. Turgy seisoi häntä vastapäätä, lautasliina vasemmalla käsivarrellaan ja oikea käsi silmällään.
Kuningatar nousi heti vastustelematta ja istuutui tavanmukaiselle paikalleen.
Molemmat virkamiehet ottivat osaa ateriaan: heitä oli kielletty jättämästä prinsessoja hetkeksikään yksin Turgyn kanssa.
Kuningattaren ja madame Elisabethin jalat tapasivat toisensa pöydän alla ja painoivat toisiaan.
Kuningattaren istuessa suoraan Turgytä vastapäätä ei häneltä jäänyt mikään tarjoilijan ele näkemättä. Sitäpaitsi olivat kaikki nämä eleet niin luonnollisia, etteivät ne voineet herättää eivätkä herättäneetkään virkamiehissä mitään epäluuloja.
Illallisen jälkeen korjattiin ruoka pois käyttämällä samoja varovaisuustoimenpiteitä, kuin sitä pöytään tuodessakin: pienimmätkin leivänmuruset koottiin ja tarkastettiin; sen jälkeen lähti ensimmäisenä Turgy, sitten kaupunginvirkamiehet, mutta Tisonin vaimo jäi huoneeseen.
Tämä vaimo oli tullut hurjaksi ollessaan erossa tyttärestään, jonka kohtalosta hän ei tiennyt mitään. Joka kerta kun kuningatar syleili madame Royalea, hän sai raivonpuuskan, joka muistutti mielipuolisuutta; usein myös kuningatar, jonka äidinsydän ymmärsi nämä äidintuskat, pidättyi juuri sillä hetkellä, jolloin aikoi saada tämän lohdutuksen, ainoan, mikä hänelle oli jäänyt, puristaa tytärtään rintaansa vastaan.
Tison tuli hakemaan muijaansa; mutta tämä selitti ensin, ettei hän lähtisi ennenkuin Capetin leski oli mennyt makuulle.
Madame Elisabeth sanoi silloin kuningattarelle hyvää yötä ja meni huoneeseensa.
Kuningatar riisuutui ja meni vuoteeseen samaten kuin madame Royalekin; silloin otti Tisonin vaimo kynttilän ja lähti ulos.
Kaupungin virkamiehet makasivat jo telttavuoteissaan käytävässä.
Kuu, tuo kruunun kannikasta syövien kalpea vieras, sujahutti ikkunaluukun raosta salaa vinosti lankeavan säteensä, joka johti ikkunasta kuningattaren vuoteen jalkaan.
Hetken oli kaikki hiljaista ja ääneti huoneessa.
Sitten kääntyi ovi verkalleen saranoillaan, haamu solui valosäteen kohdalle ja lähestyi vuoteen pääpuolta. Se oli madame Elisabeth.
»Huomasitteko?» kysyi hän hiljaa.
»Huomasin», vastasi kuningatar.
»Ja ymmärsitte?»
»Niin hyvin, etten voi sitä uskoa.»
»No niin, toistakaamme nuo merkit.»
»Ensin hän kosketti silmäänsä ilmoittaakseen meille, että hänellä oli jotakin uutta kerrottavana.»
»Sitten hän vaihtoi lautasliinan vasemmalta käsivarreltaan oikealle, mikä merkitsee, että puuhataan meidän vapauttamistamme.»
»Sitten hän nosti käden otsalleen merkiksi, että ilmoittamansa apu tulee sisältäpäin eikä vieraalta.»
»Sitten kun pyysitte häntä olemaan unohtamatta huomenna mantelimaitoanne, hän teki nenäliinaansa kaksi solmua.»
»Auttaja on siis vieläkin Maison-Rougen ritari. Mikä jalo sydän!»
»Se on hän», sanoi madame Elisabeth.
»Nukutteko, tyttöni?» kysyi kuningatar.
»En, äiti», vastasi madame Royale.
»Rukoilkaa siinä tapauksessa sen puolesta, jonka tiedätte.»
Madame Elisabeth palasi huoneeseen rasahduksenkaan kuulumalta, ja viiden minuutin ajan kuului nuoren prinsessan ääni, joka puhui Jumalalle yön hiljaisuudessa.
Tämä tapahtui juuri sillä hetkellä kun Morandin osoituksesta kuokan ensimmäiset iskut kumahtivat pienessä talossa Corderie-kadun varrella.
Pilviä
Kun ensimmäisen jälleennäkemisen päihtymys oli mennyt ohi, tunsi Maurice olevansa pettynyt toiveissaan Genevièven vastaanotosta ja toivoi kahdenkeskisessä seurustelussa taas löytävänsä sen polun, jolta oli eksynyt tai ainakin näytti eksyneen kiintymyksensä tiellä.
Mutta Genevièvellä oli valmis suunnitelma; hän oli päättänyt olla antamatta Mauricelle tilaisuutta jäädä kahdenkesken, sitäkin suuremmalla syyllä, kun kohtausten suloisuus sai hänet muistamaan, miten vaarallisia ne olivat.
Maurice luotti seuraavaan päivään; joku naissukulainen, jolle varmasti oli etukäteen ilmoitettu, oli tullut käynnille, ja Geneviève oli pidättänyt hänet luonaan. Tällä kertaa ei vielä ollut mitään sanomista; sillä olihan mahdollista, ettei se ollut Genevièven vika.
Mauricelle annettiin poistuessa tehtäväksi saattaa kotiin sukulainen, joka asui Fossés-Saint-Victor-kadun varrella.
Maurice lähti nyrpistäen suutaan; mutta Geneviève hymyili hänelle, jaMaurice käsitti tämän hymyn lupaukseksi.
Voi! Maurice erehtyi. Seuraavana, kesäkuun 2 päivänä, samana kauheana päivänä, joka näki girondistien kukistumisen, sanoi Maurice hyvästi ystävällensä Lorinille, joka välttämättä tahtoi viedä hänet mukanaan Konventtiin, ja jätti kaikki tehtävänsä mennäkseen tapaamaan ystävätärtään. Vapauden jumalattarelle oli Geneviève kauhea kilpailija.
Maurice tapasi Genevièven tämän pienessä salongissa pelkkänä suloutena ja kohteliaisuutena; mutta hänen vieressään oli nuori kamarineitsyt, jolla oli kolmivärikokardi ja joka ompeli nenäliinoja ikkunansopessa lähtemättä paikaltaan.
Maurice rypisti silmäkulmiaan: Geneviève huomasi olympolaisen olevan huonolla tuulella; hän tuli kahta huomaavaisemmaksi; mutta kun hänen rakastettavuutensa ei mennyt niin pitkälle, että olisi lähettänyt pois nuoren kotiapulaisen, tuli Maurice kärsimättömäksi ja poistui tuntia aikaisemmin kuin tapansa oli.
Saattoihan tämä kaikki olla vain sattumaa. Maurice malttoi mielensä. Sitäpaitsi oli tilanne tänä iltana niin kauhea, että melske tunki hänenkin korviinsa, niin erossa politiikasta kuin hän olikin pysytellyt jo muutaman ajan. Kokonaisen, Ranskaa kymmenen kuukautta hallinneen puolueen täytyi kukistua johtaakseen hänen ajatuksensa hetkeksi pois rakkaudesta.
Seuraavana päivänä uudisti Geneviève samat temput. Maurice oli aavistaen tämän järjestelmän tehnyt suunnitelmansa: kun hän kymmenen minuuttia istuttuansa huomasi kamarineitsyen merkanneen tusinan nenäliinoja ja nyt alkavan merkata kuutta tusinaa lautasliinoja, veti hän taskustaan kellonsa, nousi, kumarsi Genevièvelle ja lähti sanomatta sanaakaan.
Eipä hän poistuessaan kääntynyt edes kertaakaan katsomaan jälkeensä.
Geneviève, joka oli noussut seisomaan voidakseen katseellaan seurata hänen kävelyään puutarhan poikki, ei hetkeksi saanut mieleensä mitään ajatusta ja vaipui sitten tuolilleen kalpeana ja hermostuneena, kauhistuen valtiotaitonsa vaikutusta.
Tällä hetkellä saapui Dixmer.
»Maurice on lähtenyt?» huudahti hän ihmetellen.
»On», sopersi Geneviève.
»Mutta hänhän saapui vastikään?»
»Siitä on noin neljännestunti.»
»Sitten hän kai palaa?»
»Enpä luule.»
»Jättäkää meidät, Muguet», sanoi Dixmer.
Kamarineitsyt oli omaksunut tämän kielonnimen vihasta Maria-nimeä kohtaan, joka onnettomuudeksi oli yhteinen hänelle ja Itävallattarelle.
Isäntänsä kehoituksesta hän nousi ja poistui.
»No niin, rakas Geneviève», kysyi Dixmer, »onko rauha tehty Mauricen kanssa?»
»Päinvastoin, hyvä ystävä, luulenpa, että välimme ovat tällä hetkellä kylmempiä kuin koskaan.»
»Ja kumpi on tällä kertaa väärässä?» kysyi Dixmer.
»Maurice, aivan varmasti.»
»Katsotaanpa, antakaa minun tuomita.»
»Kuinka!» sanoi Geneviève punastuen, »ettekö arvaa?»
»Sitäkö, miksi hän on suutuksissaan? En.»
»Hänestä on Muguet nähtävästi vastenmielinen.»
»Joutavia! Tosiaanko? Siinä tapauksessa on tämä tyttö lähetettävä pois.Enhän minä kamarineitsyen vuoksi luovu sellaisesta ystävästä kuinMaurice.»
»Voi», sanoi Geneviève, »en luule hänen menevän vaatimuksissaan niin pitkälle, että tyttö karkotettaisiin talosta, hänelle riittäisi…»
»Mikä niin?»
»Että hänet karkoitetaan minun huoneestani.»
»Ja Maurice onkin oikeassa», sanoi Dixmer. »Maurice tulee käynnille teidän eikä Muguetin luokse; on siis tarpeetonta Muguetin olla läsnä silloin kun hän tulee.»
Geneviève katseli miestään hämmästyneenä.
»Mutta, hyvä ystävä…» sanoi hän.
»Geneviève», jatkoi Dixmer, »luulin teitä liittolaiseksi, joka tekisi niskoilleni ottamani tehtävän helpommaksi, ja nyt teidän pelkonne päinvastoin tekee vaikeutemme kaksinkertaisiksi. Neljä päivää sitten luulin sovitun kaikesta meidän keskemme, ja nyt on kaikki tehtävä uudestaan. Geneviève, enkö minä sanonut teille, että luotin teihin, teidän kunniaanne? Enkö sanonut teille, että Maurice on viimeinkin saatava läheisemmäksi ja vähemmän epäluuloiseksi ystäväksemme, kuin milloinkaan ennen? Voi, hyvä Jumala, miten naiset ovatkaan meidän suunnitelmillemme ikuisena vastuksena!»
»Mutta, hyvä ystävä, eikö teillä ole mitään muuta keinoa? Olenhan jo sanonut, että meille kaikille olisi parempi, että hra Maurice pysyisi meistä syrjässä.»
»Meille kaikille, ehkäpä niin; mutta sille naiselle, joka on meidän kaikkien yläpuolella, sille, jolle olemme vannoneet uhraavamme omaisuutemme, henkemme, vieläpä kunniamme, on tarpeen, että tämä nuori mies tulee takaisin. Tiedättekö, että Turgytä epäillään ja että on aikomus antaa prinsessoille toinen palvelija?»
»Hyvä on, lähetän Muguetin pois.»
»Voi, hyvä Jumala, Geneviève», sanoi Dixmer tehden hänelle niin harvinaisen kärsimättömän eleen, »miksi puhutte minulle tuosta? Miksi sammutatte ajatukseni tulen omalla ajatuksellanne? Miksi vaikeuksien keskellä luotte minulle uusia vaikeuksia? Geneviève, tehkää kunniallisena, uskollisena vaimona kaikki se, minkä luulette olevan velvollisuutenne, siinä on kaikki, mitä teille sanon; huomenna olen poissa; huomenna olen Morandin sijalla hänen insinööritöissään. En syö päivällistä teidän kanssanne, mutta hän syö; hänellä on jokin pyyntö Mauricelle; hän selittää teille, mikä se on. Mitä hän pyytää, muistakaa se, Geneviève, on hyvin tärkeä asia; se ei ole meidän päämaalimme, vaan keinomme; se on tämän niin hyvän, niin jalon, niin uskollisen miehen viimeinen toivo, tämän suojelijamme, jonka puolesta meidän velvollisuutemme on uhrata kaikkemme.»
»Ja jonka puolesta antaisin henkeni!» huudahti Geneviève haltioissaan.
»No niin, Geneviève, en tiedä, miten tässä on käynyt, ette ole osannut saada Mauricea rakastamaan tätä miestä, vaikka se olisi ollut erittäin tärkeätä. Siitä johtuu, että kun olette saattanut Mauricen tänään huonolle tuulelle, hän ehkä hylkääkin sen pyynnön, jonka Morand tekee ja johon meidän on hinnalla millä hyvänsä saatava hänen suostumuksensa. Haluatteko nyt, että sanon teille, Geneviève, minne teidän turhantarkkuutenne ja tunteellisuutenne johtavat Morandin?»
»Voi, hyvä herra», huudahti Geneviève liittäen kätensä yhteen ja kalveten, »hyvä herra, älkäämme koskaan puhuko siitä».
»Hyvä on siis», jatkoi Dixmer koskettaen huulillaan vaimonsa otsaa, »olkaa voimakas ja miettikää».
Niin hän lähti.
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!» sopersi Geneviève tuskissaan, »mitä väkivaltaa he minulle tekevätkään, jolla suostuisin tähän rakkauteen, jota koko sieluni janoaa…»
Kuten olemme jo maininneet, oli seuraava päivä lepopäivä. [Kristillisen ajanlaskun mukana oli 7-päiväinen viikko poistettu; sijalla oli kymmenpäiväinendekadi, jonka viimeinen päivä oli lepopäivä. — Suom.]
Dixmerin perheessä, kuten muissakin porvarisperheissä tuona aikana, oli tapana syödä päivällistä sunnuntaisin kauemmin ja juhlallisemmin kuin muina päivinä. Tultuaan perhetuttavaksi ei Maurice, joka oli saanut kertakaikkisen kutsun näille päivällisille, ollut milloinkaan jäänyt tulematta. Niinä päivinä, vaikka oli tapana istuutua pöytään vasta kello kahdelta, Maurice saapui jo puolen päivän aikaan.
Sillä tavoin kuin Maurice oli lähtenyt, oli Geneviève melkein heittänyt toivonsa, että hän saapuisi.
Kello löi tosiaankin kaksitoista ilman että Mauricea näkyi; sitten puoli yksi, sitten yksi.
Olisi mahdotonta kuvata sanoin, mitä tämän odotusajan kuluessa tapahtuiGenevièven sydämessä.
Ensin hän oli pukeutunut mahdollisimman yksinkertaisesti; sitten nähdessään hänen viipyvän hän naisen sydämelle ominaisesta keimailun halusta oli kiinnittänyt kukan kupeellensa ja toisen tukkaansa, ja taaskin hän oli jäänyt odottamaan tuntien yhä suuremman ahdistuksen hiipivän sydämeensä. Siten oli jo tullut melkein aika istuutua pöytään eikä Mauricea kuulunut.
Kymmentä minuuttia vailla kaksi kuuli Geneviève Mauricen hevosen kavion kopseen, jonka hän tunsi niin hyvin.
»Oi, hän on täällä», huudahti hän; »hänen ylpeytensä ei ole kyennyt voittamaan hänen rakkauttansa. Hän rakastaa minua, hän rakastaa minua!»
Maurice hyppäsi alas hevosensa selästä ja antoi ohjakset puutarhapojalle mutta käski hänen odottaa paikallaan. Geneviève näki tämän ja tuli levottomaksi, kun poika ei vienytkään hevosta talliin.
Maurice astui sisään. Hän oli tänään loistavan kaunis. Väljä musta hännystakki, jossa oli isot käänteet, valkoiset liivit, säämiskähousut, joitten alta näkyivät säärien muodot, jalot kuin Apollon, valkoinen batistikaulus ja hänen kaunis tukkansa, joka verhosi leveätä ja sileätä otsaa, tekivät hänestä hienon ja voimakkaan miehen tunnuskuvan.
Hän astui sisään. Kuten jo olemme sanoneet, sai hänen läsnäolonsaGenevièven sydämen paisumaan ilosta; hän tervehti Mauricea säteilevänä.
»Kas, siinähän te olette», sanoi Geneviève ojentaen hänelle kätensä; »syöttöhän päivällisiä meidän kanssamme, eikö niin?»
»Päinvastoin, kansatar», sanoi Maurice kylmällä äänellä, »tulin pyytämään teillä lupaa olla poissa».
»Olla poissa?»
»Niin, piirin asiat vaativat työtäni. Pelkäsin teidän odottavan minua ja syyttävän minua epäkohteliaaksi; sitä varten tulin.»
Geneviève tunsi sydäntänsä, joka hetkeksi oli vapautunut, taas ahdistavan.
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »ja Dixmer, joka ei ole päivällisellä, uskoi palatessaan tapaavansa teidät täällä ja oli sanonut minulle, että pidättäisin teidät, kunnes hän tulee!»
»Ahaa, siinä tapauksessa ymmärrän teidän hellittämättömyytenne, madame. Teillä oli miehenne määräys. Enkä minä aavistanut sitä! Minä en tosiaankaan koskaan pääse irti itserakkaudestani.»
»Maurice!»
»Mutta minun on, madame, enemmän pidettävä kiinni teidän teoistanne kuin sanoistanne, minun on ymmärrettävä, että ellei Dixmer ole täällä, on minun sitä suuremmalla syyllä jäätävä pois. Hänen poissaolonsa saattaisi teidät vain yhä enemmän hämillenne.»
»Miksi niin?» kysyi Geneviève arasti.
»Koska te palattuani näytätte ottaneen tehtäväksenne välttää minua, koska palasin teidän vuoksenne, vain teidän vuoksenne, tiedättehän sen, hyvä Jumala, ja koska minä palattuani olen alituisesti tavannut muita kuin teidät.»
»Te olette siis yhä vieläkin suutuksissanne, hyvä ystävä», sanoiGeneviève, »ja kuitenkin minä teen parhaani».
»Eipä suinkaan, Geneviève, voitte tehdä vieläkin paremmin: ottaa minut vastaan kuten ennen tai kokonaan hyljätä minut.»
»Maurice», sanoi Geneviève lempeästi, »ymmärtäkää minun asemani, arvatkaa minun pelkoni älkääkä enää kohdelko minua julmasti».
Ja nuori nainen lähestyi häntä ja katsoi häneen surullisena.
Maurice jäi vaiti.
»Mutta mitä te sitten tahdotte?» jatkoi Geneviève.
»Tahdon rakastaa teitä, Geneviève, koska tunnen nyt, etten voi elää ilman tätä rakkautta.»
»Maurice, armoa!»
»Mutta siinä tapauksessa, madame», huudahti Maurice, »olisi annettava minun kuolla».
»Kuolla?»
»Niin, kuolla tai unohtaa.»
»Te voisitte siis unohtaa, te?» huudahti Geneviève, jonka kyyneleet kumpusivat sydämestä esiin silmiin.
»Voi, en, en», voihki Maurice langeten polvilleen, »en, Geneviève, kuolla ehkä, mutta unohtaa en koskaan, koskaan!»
»Ja kuitenkin», jatkoi Geneviève lujana, »se olisi parasta, Maurice, sillä tämä rakkaus on rikollista».
»Oletteko sanonut tuon hra Morandille?» sanoi Maurice, jonka tämä äkkinäinen kylmä puhe oli tyynnyttänyt.
»Hra Morand ei ole mikään hullu kuten te, Maurice, eikä minun ole milloinkaan ollut tarvis huomauttaa hänelle tavasta, miten hänen tulee käyttäytyä ystävän talossa.»
»Lyönpä vetoa», vastasi Maurice hymyillen pilkallisesti, »lyönpä vetoa, että jos Dixmer syö päivällistä ulkona, ei Morand ainakaan ole lähtenyt pois. Kas sillä lavoin on tehtävä, Geneviève, estääksenne minua rakastamasta teitä; sillä silloin kun tämä Morand on täällä teidän vieressänne jättämättä teitä sekunniksikaan», jatkoi hän paheksuvasti, »en minä rakasta teitä, tai en ainakaan myönnä rakastavani teitä».
»Ja minä», huudahti Geneviève, jonka kärsivällisyyden tämä ikuinen epäluulo sai loppumaan ja puristamaan raivokkaasti nuoren miehen käsivartta, »minä vannon teille, kuulkaa, Maurice, jotta se on sanottu kerta kaikkiaan, jotta siihen asiaan ei enää koskaan tarvitse palata, vannon teille, ettei Morand koskaan ole sanonut minulle sanaakaan rakkaudesta, ettei Morand milloinkaan ole rakastanut minua, ettei hän koskaan tule minua rakastamaan; minä vannon sen kautta kunniani, vannon sen äitini sielun kautta!»
»Voi, voi», huudahti Maurice, »kuinka haluaisinkaan uskoa teitä!»
»Oi, uskokaa minua, hupsuparka!» Geneviève hymyili tavalla, joka jokaiselle toiselle, vaan ei mustasukkaiselle, olisi merkinnyt hurmaavaa tunnustusta. »Uskokaa minua; haluatteko te muuten tietää enemmän? No niin, Morand rakastaa naista, joka saattaa varjoon kaikki kuolevaiset naiset, kuten taivaan tähdet himmentävät kedon kukkien loiston.»
»Ja kuka nainen», kysyi Maurice, »voi tällä tavoin siis saattaa varjoon toiset naiset, kun heidän joukossaan on Geneviève?»
»Eikö se, jota rakastaa», jatkoi Geneviève hymyillen, »ole aina luomakunnan mestariteos?»
»Mutta», sanoi Maurice, »ellette rakasta minua, Geneviève…»
Nuori nainen odotti jännittyneenä lauseen loppua.
»Ellette rakasta minua», jatkoi Maurice, »voitte ainakin vannoa minulle, ettette milloinkaan rakasta ketään toisia?»
»Voi, mitä siihen tulee, Maurice, sen vannon koko sydämestäni», huudahti Geneviève ihastuneena siitä, että Maurice itsestään tarjosi hänelle tällaisen tilaisuuden, joka ei sotinut hänen omaatuntoansa vastaan.
Maurice tarttui Genevièven molempiin käsiin, jotka tämä oli kohottanut taivasta kohti, ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla.
»No niin», sanoi Maurice, »nyt minä olen kiltti, myöntyväinen, luottavainen; nyt olen jalomielinen. Tahdon hymyillä teille, tahdon olla onnellinen.»
»Ettekä pyydä enempää?»
»Koetan olla pyytämättä.»
»Nyt luulen», sanoi Geneviève, »olevan turhaa enempää pidellä teidän hevostanne. Kyllä piiri odottaa.»
»Voi, Geneviève, tahtoisin koko maailman odottavan ja voivan odottaa teidän vuoksenne.»
Pihasta kuului askelia.
»Tullaan ilmoittamaan, että päivällinen on valmis», sanoi Geneviève.
He puristivat salavihkaa toistensa käsiä.
Tulija oli Morand; hän saapui ilmoittamaan, että odotettiin vainMauricea ja Genevièveä, jotta voitaisiin istuutua pöytään.
Hänkin oli pukeutunut hienoksi tätä sunnuntaipäivällistä varten.
Pyyntö
Morand, joka oli pukeutunut ylen aistikkaasti, herätti Mauricen uteliaisuuden.
Hienoinkaan myskiltä tuoksuva keikari ei olisi löytänyt mitään muistuttamista hänen kaulaliinansa solmua, saappaittensa poimuja, liinavaatteittensa hienoutta vastaan.
Tosin on myönnettävä, että hänellä aina oli sama tukka ja samat silmälasit.
Silloin näytti Mauricesta, niin oli Genevièven vala saanut hänet rauhoittumaan, kuin hän olisi nyt vasta ensimmäisen kerran nähnyt hänen tukkansa ja silmälasinsa oikeassa valaistuksessa.
»Hitto soikoon», sanoi Maurice itsekseen mennessään häntä tervehtimään, »enpä enää koskaan ole mustasukkainen sinulle, mainio kansalainen Morand! Pue vain yllesi vaikka joka päivä, jos haluat, kirjavanhohtava pyhäpukusi ja teetä itsellesi sunnuntaita varten hännystakki kultakankaasta! Tästä päivästä alkaen lupaan olla näkemättä muuta kuin tukkasi ja silmälasisi ja etenkin olla syyttämättä sinua rakkaudesta Genevièveen.»
Saattaa käsittää miten paljon vilpittömämpi ja sydämellisempi oli kansalaiselle Morandille annettu kädenpuristus tämän yksinpuhelun jälkeen kuin hänen tavallisesti antamansa.
Vastoin tavallisuutta syötiin päivällinen pienessä seurassa. Vain kolmelle hengelle oli katettu kapean pöydän ääreen. Maurice käsitti voivansa kohdata Genevièven jalan pöydän alla; jalat jatkaisivat täten sitä mykkää lemmenpuhelua, jonka kädet olivat panneet alulle.
Istuuduttiin pöytään. Maurice näki Genevièven vinosti vastapäätä; hän oli valon ja Mauricen välissä; hänen mustassa tukassaan oli sininen hohde kuten korpin siivessä; hänen hipiänsä loisti, hänen silmänsä olivat kosteat rakkaudesta.
Maurice etsi ja löysi Genevièven jalan. Tarkastaessaan ensimmäisen kosketuksen vaikutusta hänen kasvoiltaan, näki hän niitten sekä punastuvan että kalpenevan yhtaikaa; mutta tuo pieni jalka jäi rauhallisesti ja raukeana paikalleen pöydän alle hänen jalkojensa väliin.
Kirjavan hohtavassa puvussaan näytti Morand saaneen takaisin pyhä-älynsä, tuon loistavan älyn, jonka Maurice muutaman kerran oli nähnyt pursuavan tämän ihmeellisen miehen huulilta ja joka epäilemättä olisi hyvin säestänyt hänen silmiensä tulta, elleivät vihreät silmälasit olisi sitä sammuttaneet.
Hän kertoi tuhat sukkeluutta nauramatta milloinkaan: Morandin leikinlaskun voima, hänen sutkaustensa harvinainen tenho johtui hänen järkähtämättömästä vakavuudestaan. Tämä kauppias, joka oli matkustanut niin laajalti ostellen kaikenlaisia nahkoja pantterinnahoista jäniksennahkoihin asti, tämä kemisti, joka kerran oli tahrinut käsivartensa punaisiksi, tunsi Egyptin kuten Herodotos, Afrikan kuten Levaillant ja oopperan sekä naisten huoneet yhtä hyvin kuin myskiltä tuoksuvat keikarit.
»Mutta hiisi vieköön, kansalainen Morand», sanoi Maurice, »tehän ette ole vain tietäväinen mies, vaan myöskin tiedemies!»
»Olen nähnyt paljon ja etenkin lukenut paljon», sanoi Morand: »eikö ole siis sopivaa, että hiukan valmistaudun niihin elämännautintoihin, joihin aion heittäytyä koottuani itselleni omaisuuden? Onhan jo aika, kansalainen Maurice, onhan jo aika!»
»Mitä hulluja!» sanoi Maurice, »tehän puhutte kuin vanhus: miten vanha olette siis?»
Morand kääntyi vavahtaen kuullessaan tämän kysymyksen, niin luonnollinen kuin se olikin.
»Olen kolmekymmentäkahdeksanvuotias», sanoi hän. »Niin, sellaistahan se on, kun on tiedemies, kuten te sanoitte, ei ole enää varmaa ikää.»
Geneviève rupesi nauramaan, Maurice yhtyi kuoroon; Morand tyytyi hymyilemään.
»Olette siis matkustanut paljon?» kysyi Maurice puristaen jaloillaanGenevièven jalkaa, joka pyrki huomaamatta vapautumaan.
»Osa nuoruudestani», sanoi Morand, »on kulunut ulkomailla».
»Paljon nähnyt! Anteeksi, paljon huomannut, tahtoisin minä sanoa», jatkoi Maurice; »sillä sellainen mies kuin te ei voi nähdä tekemättä huomioita».
»Totta totisesti, niin paljon nähnyt», jatkoi Morand; »sanoisinpa melkein, että olen nähnyt kaikki».
»Kaikki, hyvä kansalainen, se on paljon sanottu», sanoi Maurice nauraen, »sillä jos muistelisitte…»
»No niin, olette oikeassa. Kahta asiaa en ole milloinkaan nähnyt. On totta, että näinä kaksi asiaa tulevat meidän päivinämme yhä harvinaisemmiksi.»
»Mitkä ne ovat?» kysyi Maurice.
»Ensimmäinen», sanoi Morand vakavana, »on Jumala».
»Ah», sanoi Maurice, »mutta Jumalan sijasta voisin, kansalainen Morand, näyttää teille jumalattaren».
»Miten niin?» keskeytti Geneviève.
»Kyllä, ihan vastaleivotun jumalattaren: Järki-jumalattaren. Minulla on ystävä, josta olen teille joskus kertonut, rakas kelpo Lorin, jolla on kultainen sydän ja vain yksi vika, se, että hän sepustelee nelisäkeisiä runoja sekä sanaleikkejä.»
»Entä sitten?»
»No niin, hän on suosinut Pariisin kaupunkia toimittamalla Järki-jumalattaren, joka on erinomaisessa kunnossa ja josta ei ole löydetty mitään moitittavaa. Se on kansatar Arthémise, entinen Oopperan tanssijatar, nykyään hajuvesien myyjätär Martin-kadulla. Heti kun hänestä on lopullisesti tullut jumalatar, voisin näyttää hänet teille.»
Morand kiitti Mauricea vakavalla päännyökkäyksellä ja jatkoi:
»Toinen on kuningas.»
»Niin, sehän on vaikeampaa», sanoi Geneviève koettaen hymyillä; »sellaistahan ei enää ole olemassa».
»Teidän olisi tullut nähdä viimeinen», sanoi Maurice, »se olisi ollut varovaisinta».
»Siitä on seurauksena», sanoi Morand, »ettei minulla ole mitään käsitystä, miltä kruunattu pää näyttää: luultavasti hyvin ikävältä?»
»Hyvin ikävällä, tosiaankin», sanoi Maurice; »sen takaan minä, joka melkein joka kuukausi näen yhden sellaisen».
»Kruunatun päänkö?» kysyi Geneviève.
»Tai ainakin sellaisen», jatkoi Maurice, »joka on kantanut kruunun raskasta ja tuskallista taakkaa».
»Ahaa, niin, kuningattaren», sanoi Morand. »Olette oikeassa, herraMaurice, se on varmasti synkkä näky…»
»Onko hän yhtä kaunis ja yhtä ylpeä, kuin kerrotaan?» kysyi Geneviève.
»Ettekö te sitten ole koskaan nähnyt häntä, madame?» kysyi Maurice vuorostaan hämmästyneenä.
»Minäkö? En milloinkaan!…» vastasi nuori nainen.
»Se on todella kummallista», sanoi Maurice.
»Ja miksi kummallista?» kysyi Geneviève. »Olemme asuneet maaseudulla aina vuoteen 91 asti; vuodesta 91 olen asunut vanhalla Saint-Jacques-kadulla, joka paljon muistuttaa maaseutua, paitsi että täällä ei milloinkaan ole aurinkoa, vähemmän ilmaa ja vähemmän kukkia. Tunnette elämäntapani, kansalainen Maurice: ne ovat aina olleet samanlaiset; miten luulette, että minä olisin nähnyt kuningattaren? Ei milloinkaan ole tullut siihen tilaisuutta.»
»Enkä luule teidän käyttävän hyväksenne sitäkään tilaisuutta, joka nyt luultavasti tulee, ikävä kyllä», sanoi Maurice.
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Geneviève.
»Kansalainen Maurice vihjaa asiasta, joka ei enää ole mikään salaisuus», sanoi Morand.
»Mikä asia?» kysyi Geneviève.
»Marie-Antoinetten todennäköinen kuolemantuomio ja teloitus samalla mestauslavalla, jolla kuningaskin kuoli. Kansalainen sanoo vielä, että te ette käytä hyväksenne tilaisuutta nähdä häntä sinä päivänä, jolloin hän lähtee Templestä mennäkseen Révolution-aukiolle.»
»En, varmasti en», huudahti Geneviève vastauksena näihin Morandin jäätävän kylmäverisesti lausumiin sanoihin.
»Heittäkää siinä tapauksessa toivonne», jatkoi järkähtämätön kemisti; »sillä Itävallatarta vartioidaan hyvin ja tasavalta on haltia, joka tekee näkymättömäksi kenet ikinä tahtoo».
»Myönnän kuitenkin», jatkoi Geneviève, »että olisin ollut hyvin utelias näkemään tämän naisraukan».
»Tuumitaanpa asiaa», sanoi Maurice, innokkaana ottamaan varteen kaikki Genevièven toivomukset; »olisiko teillä todellakin halua? Sanokaa siinä tapauksessa vain sana. Tasavalta on haltiatar, siitä olen kansalaisen Morandin kanssa yhtä mieltä; mutta kaupunginvirkamiehenä olen minä jonkin verran noita.»
»Te voisitte siis näyttää minulle kuningattaren, voisitteko, hyvä herra?» huudahti Geneviève.
»Ihan varmasti voin.»
»Ja millä tavoin sitten?» kysyi Morand vaihtaen Genevièven kanssa pikaisen silmäyksen, joka jäi nuorelta mieheltä huomaamatta.
»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», sanoi Maurice. »Kaupunginvirkamiesten joukossa on varmasti sellaisia, joihin ei luoteta. Mutta minähän olen antanut kylliksi todisteita uskollisuudestani vapauden asialle, jotta en kuulu niihin. Sitäpaitsi riippuu pääsy Templeen sekä virkamiehistä että vartiopäälliköistä yhteisesti. Ja vartiopäällikkönä on juuri luona päivänä ystäväni Lorin, josta luullakseni vielä kerran tulee kenraali Santerren seuraaja, koska hän on kolmessa kuukaudessa ylennyt korpraalista pataljoonan adjutantiksi. No niin, tulkaa tapaamaan minua Templeen sinä päivänä, jolloin minulla on vartiovuoro, toisin sanoen ensi torstaina.»
»No niin», sanoi Morand, »toivon, että tämä ehdotus teille kelpaa.Katsokaa, kuinka nopeasti asia kävi!»
»Voi, ei, ei», sanoi Geneviève, »minä en tahdo».
»Ja miksikä ette?» huudahti Maurice, joka ei tässä Templessä-käynnissä nähnyt muuta kuin keinon nähdä Genevièven sellaisenakin päivänä, jolloin oli luullut sen olevan mahdotonta.
»Koska te sen johdosta ehkä voisitte joutua johonkin ikävään välikäteen, rakas Maurice, ja jos teille, ystävällemme, koituisi jotakin huolta siksi, että olette tyydyttänyt minun oikkuni, en antaisi sitä itselleni anteeksi koskaan eläessäni.»
»Tuo on viisaasti puhuttu, Geneviève», sanoi Morand. »Uskokaa minua, epäluuloisuus on suuri, parhaitakin isänmaanystäviä epäillään nykyään; luopukaa tästä suunnitelmasta, joka on, kuten sanotte, pelkkä utelias päähänpisto.»
»Voisi sanoa teidän puhuvan kateudesta, Morand, ja että, kun ette ole nähnyt kuningatarta yhtä vähän kuin kuningastakaan, ette tahdo toistenkaan näkevän heitä. No niin, älkäämme väitelkö enää; tulkaa mukaan.»
»Minäkö? Enhän toki.»
»Templessä-käyntiä ei toivo enää kansatar Dixmer, vaan minä, ja minä pyydän häntä samoin kuin teitäkin käynnillänne virkistämään vankirukkaa. Sillä kun iso portti kerran on sulkeutunut jäljessäni, olen neljänkolmatta tunnin ajan yhtä paljon vanki kuin olisi kuningas tai kuninkaallinen prinssi.»
Sitten hän sanoi puristaen molemmilla jaloillaan Genevièven jalkaa:
»Tulkaa siis, minä pyydän.»
»Ajatelkaa asiaa, Morand», sanoi Geneviève, »tulkaa saattamaan minua».
»Se olisi hukkaan heitetty päivä», sanoi Morand, »ja se viivyttäisi vain sen päivän tuloa, jolloin vetäydyn liikehommista yksityiselämään».
»Siinä tapauksessa en tule yhtään», sanoi Geneviève.
»Ja miksi ette?» kysyi Morand.
»Voi, hyvä Jumala, sehän on selvää», sanoi Geneviève, »koska en ole varma, että mieheni tulee minua saattamaan, ja kun ette te, viisas mies, kahdeksanneljättävuotias mies, tule minua saattamaan, ei minulla olisi rohkeutta mennä yksin puhuttelemaan vartiomiehiä, jotka ovat kukaties tykkimiehiä, krenatöörejä tai jääkäreitä, ja pyytää saada puhutella kaupunginvirkamiestä, joka ei ole minua kolmea neljääkään vuotta vanhempi».
»Siinä tapauksessa», sanoi Morand, »koska luulette minun mukaantuloni välttämättömäksi, kansatar…»
»Suostukaa pois, kansalainen tiedemies, olkaa kohtelias, kuten olisitte aivan tavallinen ihminen», sanoi Maurice, »ja uhratkaa puolet päivästänne ystävänne vaimolle».
»Olkoon menneeksi», sanoi Morand.
»Nyt en pyydä teiltä muuta kuin yhtä asiaa, vaitioloa», jatkoi Maurice. »Vieraskäynti Templessä on aina epäilyttävä askel, ja jos mikä onnettomuus hyvänsä sattuisi tämän käynnin johdosta, joutuisimme kaikki giljotiinille. Jakoblinit eivät laske leikkiä, hitto vieköön! Olette juuri nähneet, miten he ovat kohdelleet girondistejä.»
»Peijakas!» sanoi Morand; »on otettava huomioon, mitä kansalainen Maurice sanoo: tämä lapa vetäytyä syrjään liike-elämästä ei sopisi minulle ensinkään».
»Ettekö kuullut», puuttui Geneviève puheeseen hymyillen, »että kansalainen sanoi kaikki?»
»Kuinka, kaikki?»
»Koko joukko.»
»Niin, epäilemättä», sanoi Morand, »seura on miellyttävä; mutta pidän parempana, kaunis tunteen lapsi, elää seurassanne kuin kuolla siinä».
»Kas sitä», kysyi Maurice itsekseen, »missä helkkarissa minun järkeni oli, kun luulin tämän miehen olevan rakastuneen Genevièveen?»
»No niin, se on siis sovittu», sanoi taas Geneviève; »Morand, nyt puhun teille, hajamieliselle mietiskelijälle; siis ensi torstaina: älkää ryhtykö keskiviikkoiltana suorittamaan jotakin kemiallista koetta, joka sitten pidättää teidät neljänkolmatta tunnin ajan, kuten joskus tapahtuu».
»Olkaa levollinen», sanoi Morand; »voittehan sitäpaitsi muistuttaa minua sitä ennen».
Geneviève nousi pöydästä, Maurice seurasi hänen esimerkkiään; Morand nousi myöskin ja oli ehkä juuri seuraamaisillaan heitä, kun eräs työmiehistä toi tälle kemistille pienen, jotakin nesteitä sisältävän pullon, joka sai koko hänen huomionsa osakseen.
»Kiirehtikäämme», sanoi Maurice vieden mukaansa Genevièven.
»Voi, olkaa huoleti», sanoi tämä; »häneltä menee siihen ainakin tunti».
Ja nuori nainen ojensi hänelle kätensä, jota hän puristi hellästi omissaan. Geneviève tunsi omantunnonvaivoja petoksestaan ja maksoi tämän katumuksensa onnen tunteella.
»Katsokaapa», sanoi hän Mauricelle kävellessään puutarhan poikki ja näyttäen hänelle niitä neilikoita, jotka oli tuotu ulkoilmaan mahonkilaatikossa, jotta ne toipuisivat mikäli mahdollista; »katsokaa, kukkani ovat kuolleet».
»Kuka ne on tappanut? Teidän välinpitämättömyytenne», sanoi Maurice.»Neilikkaparat!»
»Ei sitä tehnyt minun välinpitämättömyyteni, vaan se, että te hylkäsitte, hyvä ystävä.»
»Kuitenkin ne tarvitsivat vain hyvin vähän, Geneviève, hiukan vettä, siinä kaikki; ja olisihan minun lähtöni tullut jättää teille paljon aikaa.»
»Voi», sanoi Geneviève, »jos kukkia voisi kastella kyynelillä, eivät nämä neilikkaparat, kuten te niitä nimitätte, olisi kuolleet».
Maurice kietoi hänet käsiinsä, puristi häntä kiivaasti rintaansa vastaan, ja ennenkuin Geneviève oli ehtinyt puolustautua hän painoi huulensa hänen puoleksi hymyileville, puoleksi kaihooville silmilleen, jotka katselivat kuihtuneita kukkia.
Genevièvellä oli itseänsä kohtaan niin paljon moitittavaa, että hän muuttui lempeäksi.
Dixmer palasi myöhään ja tapasi silloin Morandin, Genevièven jaMauricen puutarhassa juttelemassa kasveista.
Kukkastyttö
Viimeinkin saapui tuo kauan odotettu torstai, Mauricen päivystyspäivä.
Oli kesäkuun alku. Taivas oli tummansininen, ja tätä indigopohjaa vastaan erottautuivat selvästi uusien talojen himmeänvalkoiset pinnat. Alettiin jo aavistaa sen hirmuisen koiran tuloa, jolla muinaisajan kuvausten mukaan oli sammumaton jano ja joka puhuaksemme Pariisin rahvaan kieltä nuolee kadun kivityksen niin puhtaaksi. Pariisi oli puhdas kuin matto, ja ilmoista laskeutuneet, puista nousevat, kukista lemuavat tuoksut kiertelivät ja päihdyttivät, ikäänkuin saattaakseen pääkaupungin asukkaat unohtamaan sen verihöyryn, joka lakkaamatta nousi aukioitten kivityksellä.
Mauricen oli saavuttava Templeen kello yhdeksältä; hänen molempina tovereinansa olivat Mercevault ja Agricola. Kello kahdeksalta hän oli vanhalla Saint-Jacques-kadulla täydessä kaupunginvirkamiehen virkapuvussa, toisin sanoen kolmivärinen vyöhyt notkeilla ja voimakkailla uumenillaan; kuten tavallista hän oli tullut ratsain Genevièven luo ja oli matkansa varrella saattanut kuulla ohikulkevien hyvien isänmaanystävien arkailematta lausumat ylistykset ja kiitokset.
Geneviève oli jo valmis: hänellä oli yllään yksinkertainen musliinipuku, eräänlainen kevyt silkkivaippa, pieni hattu, jota koristi kolmivärikokardi. Tässä yksinkertaisessa asussa hän oli häikäisevän kaunis.
Morand, joka oli antanut pyytämällä pyytää itseään, oli, epäilemättä pelosta, että häntä epäiltäisiin aristokraatiksi, ottanut arkipukunsa, tämän puoleksi porvaris-, puoleksi käsityöläispuvun. Hän oli vastikään palannut kotiin, ja hänen kasvoillaan oli uupumuksen merkit.
Hän sanoi tehneensä työtä koko yön, saadakseen erään kiireellisen tehtävän valmiiksi.
Dixmer oli lähtenyt ulos heti kun hänen ystävänsä Morand oli saapunut.
»No niin», kysyi Geneviève, »mitä olette päättänyt, Maurice, ja millä tavoin me saamme nähdä kuningattaren?»
»Kuulkaa», sanoi Maurice, »suunnitelmani on valmis. Tulen yhdessä teidän kanssanne Templeen; jätän teidät Lorin-ystäväni haltuun, joka on vartiopäällikkönä; sitten otan tehtäväni vastaan ja tulen soveliaalla hetkellä noutamaan teidät.»
»Mutta», kysyi Morand, »missä näemme vangit ja millä tavoin?»
»Heidän aamiaisensa tai päivällisensä aikana, jos se miellyttää teitä, kaupunginvirkamiesten lasi-oven kautta.»
»Erinomaista!» sanoi Morand.
Maurice näki silloin Morandin astuvan ruokasalin perällä olevalle kaapille ja juovan kiireesti lasin puhdasta viiniä. Tämä ihmetytti häntä. Morand oli erittäin raitis eikä tavallisesti juonut muuta kuin vettä, jossa oli viiniä vain mausteeksi.
Geneviève huomasi, että Maurice katsoi Morandia ihmetellen.
»Voitteko kuvitella», sanoi hän, »että tämä onneton Morand tappaa itsensä työllä, kun hän saattaa olla eilisaamusta saakka syömättä mitään».
»Eikö hän ole siis ollut päivällisellä täällä?» kysyi Maurice.
»Ei, hän tekee kokeiluja ulkona kaupungilla.»
Geneviève oli turhan varovainen. Todellisena rakastajana, toisin sanoen itsekkäänä ihmisenä, oli Maurice kiinnittänyt Morandiin vain ohimenevää huomiota, kuten rakastunut mies osoittaa kaikelle, mikä ei koske hänen rakastamaansa naista.
Tämän viinilasin jälkeen Morand otti leipäviipaleen, jonka hän nopeasti nielaisi.
»Ja nyt», sanoi syöjä, »olen valmis, rakas kansalainen Maurice; lähdemme milloin vain haluatte».
Maurice nyppi kukanlehdet kuolleesta neilikasta, jonka hän ohimennessään oli taittanut, tarjosi käsivartensa Genevièvelle ja sanoi:
»Lähtekäämme.»
He lähtivät matkaan. Maurice oli niin onnellinen, ettei onni mahtunut hänen rintaansa; hän olisi huutanut ilosta, ellei olisi pidättänyt itseään. Mitä saattoikaan hän pyytää lisää? Geneviève ei ainoastaan ollut rakastamatta Morandia, siitä hän oli varma, vaan rakastipa vielä häntä, sitä hän toivoi. Jumala lähetti maan päälle kauniin auringonpaisteen, Genevièven käsi vapisi Mauricen kainalossa, ja julkiset kuuluttajat, kirkuen täyttä kurkkua jakobiinien voittoa ja Brissotin sekä hänen rikostoveriensa kukistumista, ilmoittivat, että isänmaa oli pelastunut.
Todella on toisinaan hetkiä elämässä, jolloin ihmissydän on liian pieni, jotta sinne mahtuisi kaikki sinne ahtautuva ilo tai tuska.
»Oi, mikä ihana päivä!» huudahti Morand.
Maurice kääntyi ihmetellen katsomaan; tämä oli ensimmäinen tunteenpurkaus, joka hänen nähtensä pääsi tällä aina hajamieliseltä ja hillityltä mieheltä.
»Niin, niin on, erittäin kaunis», sanoi Geneviève nojautuen Mauricen käsivarteen; »saattaakohan se pysyä iltaan saakka niin ihanana ja pilvettömänä kuin se on tällä hetkellä?»
Maurice sovelsi tämän sanan itseensä, ja hänen onnensa tuli kaksinkertaiseksi.
Morand katseli Genevièveä vihreitten silmälasiensa lävitse erittäin kiitollisin ilmein; ehkäpä hänkin oli soveltanut tämän sanan itseensä.
Käveltiin sitten Petit-Pontin, Juiveric-kadun ja Notre-Damen sillan yli, sitten tulliin kaupungintalon aukiolle.
Barre-du-Bec-kadulle ja Sainte-Avoye-kadulle. Mitä pitemmälle tultiin, sitä keveämmäksi kävivät Mauricen askeleet, hänen seuralaistensa sen sijaan yhä hitaammiksi.
Siten oli saavuttu Vieilles-Audriettes-kadun kulmaan, kun muuan kukkasten kaupustelijatar äkkiä sulki kävelijöiltämme tien tarjoten heille korinsa, joka oli kukkuroillaan kukkia.
»Oi, miten suurenmoisia neilikoita!» huudahti Maurice.
»Niin, varsin kauniita», sanoi Geneviève; »näyttääpä siltä kuin ei niitten kasvattajilla olisi ollut muuta tehtävää, sillä ne eivät ole kuolleet, ne».
Nämä sanat tunkivat hyvin suloisina nuoren miehen sydämeen.
»Oi, sinä kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »osta kansattarelle kukkavihko. Hänellä on valkoinen puku, tässä on ihania neilikoita; valkoinen ja purppura sopivat hyvin yhteen; hän kiinnittää kukkavihkon sydämensä kohdalle, ja kun hänen sydämensä on hyvin likellä sinun sinistä pukuasi, on teillä siinä kansallisvärit.»
Kukkastyttö oli nuori ja sievä; hän kertoi kohteliaisuutensa aivan erikoisen miellyttävästi; sitäpaitsi oli hänen kohteliaisuutensa ihastuttavasti valittu, ja vaikka se olisi ollut keksitty erikoisesti tätä tilaisuutta varten, ei se olisi saattanut paremmin soveltua olosuhteisiin. Sitäpaitsi olivat kukat melkein vertauskuvana. Ne olivat samanlaisia neilikoita kuin ne, jotka olivat kuolleet mahonkilaatikossa.
»Kyllä minä ostan», sanoi Maurice, »koska ne ovat neilikoita. Kaikkia muita kukkia minä kammoan.»
»Oi, Maurice», sanoi Geneviève, »se on hyvin tarpeetonta; meillä on puutarhassamme niin paljon!»
Ja vaikka huulet näin kielsivätkin, sanoivat Genevièven silmät, että hän oli kuolemaisillaan halusta saada kukkavihon.
Maurice otti kauneimman kaikista kukkavihkoista; juuri samaa oli sievä kukkien kaupustelija muuten tarjonnutkin.
Siinä oli noin parikymmentä tummanpunaista neilikkaa, joitten tuoksu oli samalla kertaa pistävä ja miellyttävä. Keskellä vihkoa, komeilevana kuin kuningas, oli tavattoman suuri neilikka.
»Otapa», sanoi Maurice kaupustelijattarelle heittäen hänen koriinsa viiden livren assignaatin; »otapa, tuosta saat».
»Kiitos, kaunis kaupunginvirkamies», sanoi kukkastyttö, »viidet kiitokset!»
Ja hän lähti puhuttelemaan toista kansalaispariskuntaa toivoen, että näin mainiosti aloitettu päivä tuottaisi paljon. Tämän näytöksen kestäessä, joka näytti niin vähäpätöisellä ja jota oli kestänyt vain muutaman sekunnin, kuivasi Morand otsaansa seisten horjuen, ja Geneviève oli kalpea ja vapisi. Hän tarttui kukkavihkoon, jonka Maurice ojensi hänelle, puristi sitä suloisessa kädessään ja vei sen kasvoilleen, ei niin paljon haistaakseen sen tuoksua kuin salatakseen liikutustaan.
Loppumatka kului hauskasti, ainakin mitä Mauriceen tulee. Genevièven iloisuus oli väkinäistä. Morandin riemu taas puhkesi ilmi omituisella tavalla, toisin sanoen liikahdetuin huokauksin, äänekkäin naurunpurskahduksin sekä hirvein pilanteoin, jotka kohdistuivat ohikulkijoihin kuin ryhmätuli.
Kello yhdeksän saavuttiin Templeen.
Santerre piti kaupunginvirkamiesten nimenhuudon.
»Tässä olen», sanoi Maurice jättäen Genevièven Morandin hoivaan.
»Aha, tervetuloa», sanoi Santerre ojentaen nuorelle miehelle kätensä.
Maurice varoi hylkäämästä ojennettua kättä. Santerren ystävyys oli varmasti kaikkein kallisarvoisimpia tähän aikaan.
Nähdessään tämän miehen, joka oli johtanut tuota kuuluisaa rumpujen päristystä, Geneviève värisi ja Morand kalpeni.
»Kuka on sitten tuo kaunis kansatar», kysyi Santerre Mauricelta, »ja mitä hän aikoo tehdä täällä?»
»Hän on urhean kansalaisen Dixmerin vaimo; olet varmasti kuullut puhuttavan tuosta urheasta isänmaanystävästä, kansalainen kenraali?»
»Olen, olen», virkkoi Santerre, »hän on nahkatehtaan johtaja,Victor-legionan jääkärien kapteeni».
»Juuri sama.»
»Hyvä, hyvä! Hän on totta tosiaankin soma. Entä tuo marakatti, joka tarjoo hänelle käsivartensa?»
»Hän on kansalainen Morand, hänen miehensä liikekumppani, Dixmerin komppanian jääkäri.»
Santerre astui Genevièven luokse.
»Hyvää päivää, kansatar», sanoi hän.
Geneviève ponnisti voimansa.
»Hyvää päivää, kansalainen kenraali», vastasi hän hymyillen.
Santerre oli yhtä paljon mielissään hymystä kuin arvonimestäkin.
»Ja mitä aiot tehdä täällä, kaunis isänmaanystävä?» jatkoi Santerre.
»Kansatar», puuttui puheeseen Maurice, »ei ole milloinkaan nähnytCapetin leskeä ja tahtoisi nähdä hänet».
»Niin», virkkoi Santerre, »ennenkuin…»
Ja hän teki kamalan eleen.
»Ihan niin», vastasi Maurice kylmästi.
»Hyvä», sanoi Santerre, »katso vain, ettei nähdä hänen menevän torniin; se olisi huono esimerkki; muuten luotan sinuun täydellisesti».
Santerre puristi Mauricen kättä toistamiseen, nyökkäsi Genevièvelle ystävällisesti ja suojelevasti ja lähti suorittamaan muita tehtäviänsä.
Katseltuaan ensin krenatöörien ja jääkärien harjoituksia ja muutamia tykinliikkeitä, joitten kovan kolinan arveltiin herättävän ympäristössä terveellistä säikähdystä, Maurice tarttui uudestaan Genevièven käsivarteen ja lähti Morandin saattamana astelemaan vartiota kohti, jonka poriin luona Lorin huuteli äänensä käheäksi, komentaen pataljoonan liikkeitä.
»Hyvä», huusi hän, »kas tuollahan on Maurice; hitto soikoon! Naisen kanssa, joka tuntuu minusta jonkin verran miellyttävältä. Aikoisikohan tuo salakavala mies tuoda hänet kilpailemaan minun Järki-jumalattareni kanssa? Jos niin kävisi, voi Arthémise-parkaani!»