Kirjelippu
Juuri kertomaimme tapahtumien jatkoksi liittyi vielä eräs näytös ikäänkuin täydennyksenä siihen draamaan, jonka synkät vaiheet alkoivat kehittyä.
Tisonin vaimo makasi tapahtuman ruhjomana, niiden hylkäämänä, jotka olivat häntä saattaneet, sillä rikoksessa, vaikka sitä ei tehtäisi tahallaankaan, on aina jotakin vastenmielistä, ja äiti, joka tappaa oman lapsensa, vaikkapa se tapahtuisikin liiallisessa isänmaallisessa innostuksessa, tekee hyvin suuren rikoksen; Tisonin vaimo, maattuaan jonkin ajan täysin liikkumattomana, kohotti päätänsä, katseli ympärillensä harhaillen ja nähdessään olevansa yksin parkaisi ja syöksyi ovelle.
Ovella seisoskeli vielä muutamia uteliaita, jotka olivat kärkkäämpiä kuin toiset; he vetäytyivät hänet nähdessään heti syrjään, osoittivat häntä sormellansa ja sanoivat toisilleen:
»Näetkö tuon naisen? Hän on se, joka antoi ilmi oman tyttärensä.»
Tisonin vaimo päästi epätoivon huudon ja lähti juoksemaan Templeen päin.
Mutta hänen ehdittyhän kolmanneksen Michel-le-Comte-katua, asettui hänen eteensä muuan mies, joka tukki häneltä tien ja sanoi peittäen kasvot vaippaansa:
»Sinä olet kai tyytyväinen; olet tappanut oman lapsesi.»
»Tappanut lapseni, tappanut lapseni?» huusi onneton äiti.
»Ei, ei, ei se ole mahdollista.»
»Niin se kuitenkin on, sillä tyttäresi on vangittu.»
»Minne hänet on viety?»
»Conciergeriehen: sieltä hän lähtee vallankumousoikeuteen, ja sinä kyllä tiedät, miten niiden käy, jotka menevät sinne.»
»Astukaa syrjään», sanoi Tisonin vainio, »ja päästäkää minut ohitsenne».
»Minne sinä menet?»
»Conciergeriehen.»
»Mitä aiot tehdä siellä?»
»Nähdä hänet vielä.»
»Ei sinua päästetä sisälle.»
»Minun sallitaan varmasti maata ovella, elää siellä, nukkua siellä. Minä jään sinne, kunnes hän tulee ulos, ja saan ainakin vielä kerran nähdä hänet,»
»Mutta jos joku lupaisi sinulle tyttäresi takaisin?»
»Mitä te sanotte?»
»Kysyn sinulta, olettaen, että joku mies lupaisi antaa sinulle tyttäresi takaisin, tekisitkö sinä sen, mitä tämä mies sinulta pyytäisi?»
»Kaikki tyttöni vuoksi! Kaikki Héloiseni vuoksi!» huudahti nainen väännellen epätoivoissaan käsiään. »Kaikki, kaikki.»
»Kuule», jatkoi tuntematon mies, »Jumala on rangaissut sinua».
»Ja mistä?»
»Niistä kärsimyksistä, jotka olet aikaansaanut toiselle äidille, joka on onneton kuten sinäkin.»
»Kenestä te puhutte? Mitä te tarkoitatte?»
»Olet usein saattanut vangin sellaisen epätoivon partaalle, jossa nyt itse olet tällä hetkellä, paljastuksillasi ja raakuuksillasi; Jumala rankaisee sinua johtamalla kuolemaan sen tytön, jota rakastat niin paljon.»
»Sanoitte, että on olemassa mies, joka voisi pelastaa hänet; missä tämä mies on? Mitä hän tahtoo? Mitä hän vaatii?»
»Tämä mies tahtoo, että lakkaat ahdistamasta kuningatarta, että pyydät häneltä anteeksi niitä törkeitä loukkauksia, jotka olet tehnyt, ja että, jos huomaat tämän naisen, joka myöskin on kärsivä, itkevä, epätoivoinen äiti, jonkin mahdottoman asianhaaran, jonkin taivaan ihmeen kautta pääsevän karkaamaan, sinä sen sijaan, että vastustaisit hänen pakoaan, autat häntä kaikin voimin.»
»Kuulehan, kansalainen», sanoi Tisonin vaimo, »sinähän olet tuo mies, eikö niin?»
»Entä sitten?»
»Sinä siis lupaat pelastaa tyttöni?»
Tuntematon oli vaiti.
»Mutta lupaatko sinä? Sitoudutko sinä? Vannotko sinä? Vastaa!»
»Kuule. Kaiken sen, mitä mies voi tehdä pelastaakseen naisen, sen teen pelastaakseni lapsesi.»
»Hän ei voikaan pelastaa häntä!» huudahti Tisonin vaimo päästäen ulvonnan; »hän ei voikaan pelastaa häntä. Hän vain valehtelee luvatessaan pelastaa hänet.»
»Tee sinä voitavasi kuningattaren puolesta, niin minä teen voitavani tyttäresi puolesta.»
»Mitä minua liikuttaa kuningatar? Hän on äiti, jolla on tytär, siinä kaikki. Mutta jos jonkun kaula katkaistaan, ei sitä tehdä hänen tyttärellensä, vaan hänelle itsellensä. Leikatkoot minun kaulani ja pelastettakoon minun tyttäreni. Jos minut viedään giljotiinille, ehdolla ettei hänen päästään katkaista hiustakaan menisin sinne laulaen:
»Kyllä se käy, kyllä se käy,ylimykset lyhtytolppaan…»
Ja niin alkoi Tisonin vaimo laulaa hirveällä äänellä; sitten hän äkkiäkeskeytti laulunsa purskahtaen nauruun.
Vaippaan kääriytynyt mies näytti kauhistuvan tätä hulluudenpuhkeamista ja astui askelen taaksepäin.
»Voi, et sinä sillä tavoin pääse pujahtamaan», sanoi Tisonin vaimo epätoivoissaan pidellen kiinni hänen vaipastaan, »äidille ei tulla sanomaan: tee se ja se, niin pelastan lapsesi, ja sitten myöhemmin: mahdollisesti. Pelastatko sinä hänet?»
»Pelastan.»
»Koska?»
»Sinä päivänä kun hänet viedään Conciergeriestä mestauslavalle.»
»Miksi odottaa? Miksi ei tänä yönä, tänä iltana, tällä hetkellä?»
»Koska en voi.»
»Ahaa, siinä näet, siinä näet», huudahti Tisonin vaimo, »näet hyvin, ettet voi; mutta minä, minä voin».
»Mitä sinä voit?»
»Minä voin kiusata vankia, joksi häntä nimität; voin valvoa kuningatarta, kuten sinä sanot, aristokraatti! Voin tulla sisälle vankilaan milloin hyvänsä, yöllä tai päivällä, tekemään kaiken tuon. Mitä hänen karkaamiseensa tulee, sen saamme nähdä. Niin, me saamme kyllä hyvin nähdä, koskapa ei tytärtäni tahdota pelastaa, pääseekö hänkään karkaamaan. Pää päästä, kuuletko? Rouva Véto on ollut kuningatar, sen tiedän; Héloise Tison ei ole muuta kuin köyhä tyttö, sen tiedän myöskin; mutta giljotiinilla olemme kaikki yhdenvertaiset.»
»Hyvä on, olkoon niin!» sanoi vaippaan kääriytynyt mies: »pelasta sinä kuningatar, niin minä pelastan tyttäresi».
»Vanno.»
»Vannon.»
»Minkä kautta?»
»Minkä kautta haluat?»
»Onko sinulla tytär?»
»Ei ole.»
»No niin», sanoi Tisonin vaimo, päästäen masentuneena kätensä putoamaan, »minkä kautta sinä siis vannot?»
»Kuule, minä vannon Jumalan kautta.»
»Pyh!» vastasi Tisonin vaimo. »Tiedäthän hyvin, että vanha on hävitetty eikä uutta ole vielä tehty.»
»Vannon sinulle isäni haudan kautta.»
»Älä vanno haudan kautta, se tuottaisi hänelle onnettomuutta… Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Minäkin vannoisin tyttöni haudan kautta! Tyttöni! Héloise-parkani!» huudahti Tisonin vaimo niin äänekkäästi, että huudon vielä kajahdellessa avautui useita ikkunoita.
Nähdessään nämä avautuvat ikkunat, astui seinän vierestä näkyviin miesja tuli toista kohden.
»Tuosta naisesta ei ole mihinkään», sanoi ensimmäinen toiselle, »hänon hullu».
»Ei, hän on äiti», sanoi toinen.
Sitten hän vei toverinsa mukanaan.
Nähdessään heidän loittonevan näytti Tisonin vaimo tointuvan.
»Minne te menette?» huusi hän; »menet tekö pelastamaan Héloisea? Odottakaa minua siinä tapauksessa, minä tulen mukaanne. Odottakaa minua, odottakaahan minua!»
Niin äitiparka seurasi heitä vaikerrellen; mutta jo lähimmässä kadunkulmassa hän menetti heidät näkyvistään. Ja kun ei enää tiennyt, mihin päin kääntyisi, hän jäi hetkeksi seisomaan päättämättömänä katsellen joka puolelle; nähdessään olevansa yksin yön hiljaisuudessa, joka on kuoleman kaksinkertainen vertauskuva, hän päästi viiltävän huudon ja kaatui tiedottomana kadun kivitykselle.
Kello löi kymmenen.
Tällä välin ja juuri saman lyönnin kajahtaessa Templen kellosta istui kuningatar tuntemassamme huoneessa savuavan lampun ääressä kälynsä ja tyttärensä välissä ja piilossa kaupunginvirkamiesten katseilta, heidän välissään kun oli madame Royale, joka oli syleilevinhän häntä, luki uudestaan pienen kirjelipun, joka oli kirjoitettu niin pienelle paperille kuin oli saatettu löytää, ja niin pienellä käsialalla, että hänen kyynelien sumentamat silmänsä tuskin kykenivät sitä erottamaan.
Kirjelippu sisälsi seuraavaa:
»Pyytäkää päästä huomenna, tiistaina, puutarhaan, mihin pyyntöön vaikeuksia tekemättä suostutaan, koska on annettu määräys osoittaa teille tämä suosio heti kun sitä pyydätte. Tehtyänne kolme neljä kierrosta, olkaa olevinanne väsynyt, lähestykää sotilasravintolaa ja pyytäkää rouva Plumeaulta lupaa istuutua hänen majaansa. Olkaa vähän ajan kuluttua voivinanne vielä huonommin ja pyörtyvinänne. Silloin suljetaan ovet, jotta teille voitaisiin noutaa apua, ja niin jäätte yksinänne madame Elisabethin ja madame Royalen kanssa. Heti avautuu kellarin luukku; rynnätkää kälyinenne ja tyttärinenne tähän aukkoon, niin olette kaikki kolme pelastuneet.»
»Hyvä Jumala!» sanoi madame Royale, »väsyisikö onneton kohtalommeviimeinkin meitä ahdistamasta?»
»Vai olisikohan tämä kirjelippu ainoastaan ansa?» virkkoi madameElisabeth.
»Ei, ei», sanoi kuningatar; »nämä kirjaimet ovat aina ilmaisseet minulle salaperäisen, mutta hyvin rohkean ja hyvin uskollisen ystävän läsnäolon».
»Ritarinko?» kysyi madame Elisabeth.
»Hänen juuri», vastasi kuningatar.
Madame Elisabeth risti kätensä.
»Lukekaamme kukin uudestaan tämä kirjelippu hiljaa itsekseen», jatkoi kuningatar, »jotta, jos joku meistä unohtaisi jonkin seikan, toiset muistaisivat sen».
Niin lukivat kaikki kolme ääneti; mutta juuri tullessaan loppuun he kuulivat huoneensa oven kiertyvän saranoillaan. Molemmat prinsessat kääntyivät, vain kuningatar jäi istumaan entiseen asentoonsa ja tehden melkein huomaamattoman kädenliikkeen pisti pikkuisen kirjelipun hiuksiinsa ja työnsi sen tukkalaitteensa sisään.
Oven oli avannut toinen kaupunginvirkamiehistä.
»Mitä te tahdotte, hyvä herra?» kysyivät madame Elisabeth ja madameRoyale yhtaikaa.
»Hm!» sanoi kaupunginvirkamies, »minusta tuntuu, että paneuduttelevolle hyvin myöhään tänä iltana…»
»Onko Kommuuni siis», sanoi kuningatar kääntyen arvokkaasti tapansa mukaan, »antanut uuden määräyksen, milloin minun on mentävä vuoteeseen?»
»Ei ole, kansatar», sanoi kaupunginvirkamies, »mutta jos ontarpeellista, annetaan sellainen».
»Sillä välin, hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »on teidänkunnioitettava, en sano kuningattaren, vaan naisen huonetta.»
»Tosiaankin», murisi virkamies, »puhuvat nämä ylimykset aina kuinolisivat jotakin».
Mutta hänet lannisti tämä arvokkuus, joka onnenpäivinä oli ollut kopea, mutta jonka kolme kärsimysten vuotta oli tehnyt tyyneksi, ja niin hän vetäytyi pois huoneesta.
Hetkistä myöhemmin sammui lamppu, ja nuo kolme naista riisuutuivat lapansa mukaisesti pimeässä, tehden siitä kainoutensa verhon.
Seuraavana päivänä kello yhdeksältä aamulla kuningatar luki vuoteensa verhojen suojassa edellisen päivän kirjelipun uudelleen, jollei millään tavoin erehtyisi siinä annetuista ohjeista, repi sen niin pieniksi palasiksi, että niitä melkein ei voinut enää pidellä, pukeutui uutimien suojassa ja heräteltyään kälynsä astui tyttärensä luo.
Hetkistä myöhemmin hän meni ulos ja kutsui päivystävät kaupunginvirkamiehet luokseen.
»Mitä haluat, kansatar?» kysyi heistä toinen ilmestyen ovelle; toinen sitävastoin ei edes vaivautunut keskeyttämään aamiaistansa vastatakseen kuninkaalliseen kutsuun.
»Hyvä herra», sanoi Marie Antoinette, »tulen tyttöni huoneesta ja lapsiparka on todellakin hyvin sairas. Hänen jalkansa ovat turvonneet ja kipeät, sillä hänellä on liian vähän liikuntoa. Te tiedätte, hyvä herra, että oikeastaan minä itse olen tuominnut hänet tähän toimettomuuteen: minulla oli oikeus mennä kävelemään puutarhaan; mutta kun minun täytyi mennä sen huoneen oven ohitse, jossa mieheni asui eläessään, ei sydämeni kestänytkään sillä hetkellä, minulla ei ollut siihen voimia, ja palasin takaisin ja kävelin sen jälkeen vain tornin tasanteella.
— Mutta tämä kävely on riittämätön lapsiparkani terveydelle. Pyydän teitä sen vuoksi, kansalainen kaupunginvirkamies, vaatimaan minun nimessäni kenraali Santerrelta sen oikeuden käyttämistä, joka minulle on myönnetty; olisin teille siitä kiitollinen.»
Kuningatar oli lausunut nämä sanat samalla kertaa niin sävyisällä ja niin arvokkaalla äänellä, hän oli niin tarkoin välttänyt kaikkia nimityksiä, jotka olisivat saattaneet loukata hänen kuulijansa tasavaltaista turhantarkkuutta, että tämä, joka oli tullut hänen eteensä myssy päässä, kuten useimpien näitten miesten tapana oli, nosti vähitellen punaisen myssynsä päästään ja kun oli saanut sen aikaan, kumarsi hänelle sanoen:
»Olkaa levollinen, madame, kansalaiselta kenraalilta pyydetään kylläse lupa, jota toivotte.»
Sitten hän sanoi vetäytyessään takaisin ikäänkuin tullakseen itsevarmaksi siitä, että myöntyi kohtuuden eikä heikkouden vuoksi:
»Onhan se lopulla oikeus ja kohtuus.»
»Mikä on oikeus ja kohtuus?» kysyi toinen kaupunginvirkamies.
»Että tämä nainen saa kävelyttää tytärtänsä, joka on sairaana.»
»Mitä hän siis tahtoo?»
»Hän pyytää päästä ulos kävelemään tunniksi puutarhaan.»
»Mitä vielä!» sanoi toinen, »pyytäköön kävellä TemplestäRévolution-aukiolle, niin saa liikuntoa».
Kuningatar kuuli nämä sanat ja kalpeni; mutta hän ammensi niistä uuttarohkeutta sitä suurta tapahtumaa varten, joka oli tulossa.
Kaupunginvirkamies oli lopettanut aamiaisensa ja lähti alas.Kuningatar taas pyysi omasta puolestaan saada syödä aamiaisensatyttärensä huoneessa, mihin myönnyttiin.
Madame Royale jäi makuulle vahvistaaksensa tiedon sairaudestansa, jamadame Elisabeth ja kuningatar jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kello yhdeltätoista saapui Santerre. Hänen tulonsa ilmoitettiin, kuten aina, rummutuksella ja uuden pataljoonan ja uusien kaupunginvirkamiesten saapumisella; nämä tulivat vaihtamaan vartion toisten sijalle, joitten vuoro päättyi Kun Santerre oli tarkastanut tulevan ja lähtevän pataljoonan, annettuaan kömpelön, tanakkajalkaisen hevosensa komeilla Templen pihalla, pysähtyi hän hetkeksi; tällöin oli niiden, jotka tahtoivat häntä puhutella, esitettävä vaatimuksensa, ilmiantonsa ja pyyntönsä.
Kaupunginvirkamies käytti hyväkseen tätä pysähdystä lähestyäkseen häntä.
»Mitä sinä tahdot?» sanoi Santerre hänelle äreästi.
»Kansalainen», sanoi hänelle kaupunginvirkamies, »tulen puhumaan kuningattaren puolesta…»
»Kuka se on, kuningatar?» kysyi Santerre.
»Kas, sehän on totta», sanoi virkamies, itsekin ihmettelen, miten oli tullut niin sanoneeksi. »Mitä minä oikeastaan sanoinkaan? Olenko minä hölmö? Tulen puhumaan sinulle rouva Véton asioissa.»
»Kas niin», sanoi Santerre, »tuonhan minä ymmärrän. No, mitä sinullaoli sanottavaa? Katsotaanpa.»
»Tulen sanomaan, että pikku Véto on sairaana, kuten näyttää, ilman jaliikunnon puutteesta.»
»No, onko kansakunta taas syypää siihen? Kansakunta antoi hänelleluvan kävellä puutarhassa, hän kieltäytyi siitä: hyvää yötä!»
»Siinähän se juuri on, nyt hän katuu ja kysyy, haluatko laskea hänetulos.»
»Ei siinä mitään vaikeutta ole. Te kuulette, te muut», sanoi Santerre kääntyen koko pataljoonan puoleen, »Capetin leski tulee ulos puutarhaan kävelemään. Siihen on kansakunta antanut hänelle luvan: mutta varokaa, ettei hän karkaa muurien ylitse, sillä jos niin käy, hakkautan teiltä kaikilla pään.»
Valtava naurunremahdus seurasi tätä kansalaisen kenraalin leikinlaskua.
»Ja nyt, kun teille on etukäteen ilmoitettu», sanoi Santerre, »hyvästi! Lähden Kommuuniin. Näyttää siltä kuin Roland ja Barbaroux pääsisivät yhteen ja että annettaisiin heille passi toiseen maailmaan.»
Tämä uutinen se sai kenraalin niin hauskalle tuulelle.
Santerre lähti laukkaa.
Pataljoona, joka palasi vartiosta, marssi hänen perässänsä.
Viimein luovuttivat kaupunginvirkamiehet paikkansa uusille tulokkaille, jotka olivat saaneet Santerrelta kuningatarta koskevat ohjeet.
Yksi virkamiehistä lähti Marie Antoinetten luokse ja ilmoitti hänelle kenraalin suostuneen hänen pyyntöönsä.
»Oi!» ajatteli hän katsellen taivasta ikkunansa lävitse, »lauhtuisikoSinun vihasi, Herra, ja olisiko Sinun hirveä oikea kätesi väsynytpainamasta meitä?»
»Kiitos, hyvä herra», sanoi hän kaupunginvirkamiehelle hymyillen sillähurmaavalla tavallaan, joka vei Barnaven turmioon ja joka teki hullujaniin monesta miehestä, »kiitos».
Sitten hän kääntyi pienen koiransa puoleen, joka hyppeli hänen perässään takajaloillaan, sillä se ymmärsi emäntänsä katseista, että jotakin tavatonta oli tulossa.
»Mennään, Black», sanoi hän, »mennään kävelemään».
Pikku koira rupesi haukkua nalkuttamaan ja hyppelemään; sitten katsahdettuansa kaupunginvirkamiestä ja ymmärrettyään, että varmasti tämä mies toi sen uutisen joka teki emännän niin iloiseksi, se lähestyi tätä ihan ryömien ja heiluttaen pitkää silkinhienoa häntäänsä, uskalsipa vielä hyväilläkin häntä.
Tämä mies, joka kuningattaren pyynnöille olisi luultavasti jäänyt vallan kuuroksi, tunsi olevansa liikutettu koiran hyväilyjen johdosta.
»Jollei muuta kuin tämän pienen eläimen vuoksi, kansatar Capet, olisi teidän tullut käydä ulkona useammin», sanoi hän. »Inhimillisyys vaatii, että kaikista luontokappaleista pidetään huolta».
»Mihin aikaan lähdemme ulos, hyvä herra?» kysyi kuningatar. »Ettekö ole sitä mieltä, että auringonpaahde tekisi meille hyvää?»
»Lähdette ulos silloin kun haluatte», sanoi kaupunginvirkamies; »tästä asiasta ei ole mitään tarkempia määräyksiä olemassa. Kuitenkin, jos haluatte lähteä ulos keskipäivän aikaan, siis silloin, kun vartiomiehet vaihdetaan, aikaansaisi se vähemmän liikettä tornissa.»
»No niin, keskipäivän aikaan, olkoon menneeksi», sanoi kuningatar, painaen kädellään sydäntänsä hillitäkseen sen lyöntejä.
Hän katseli tätä miestä, joka tuntui vähemmän kovalta kuin virkaveljensä ja jonka suostumus vangin toivomuksiin ehkä maksoi hänen henkensä siinä taistelussa, jota salaliittolaiset suunnittelivat.
Mutta samassa kun eräänlainen sääli pehmitti naisen sydämen, heräsi kuningattaren vaisto. Hän muisti elokuun 10 päivän ja ne ystäviensä ruumiit, jotka peittivät hänen palatsinsa lattiamattoja; hän muisti syyskuun 2 päivän ja Lamballen ruhtinattaren pään, joka piikin kärjessä kohosi hänen ikkunansa eteen; hän muisti tammikuun 21 päivän ja miehensä kuoleman mestauslavalla rumpujen päristessä ja estäessä hänen ääntänsä kuulumasta; viimein hän muisti poikansa, lapsiparan, jonka tuskanhuudot hän useammin kuin kerran oli kuullut huoneeseensa voimatta tuoda hänelle apua, ja niin hänen sydämensä paatui.
»Valitettavasti», mutisi hän, »on onnettomuus kuten muinaisten lohikäärmeitten veri: se hedelmöittää uusien onnettomuuksien sadon».
Black
Kaupunginvirkamies lähti kutsumaan virkatoverinsa paikalle ja lukemaan lähteneiden virkamiesten jättämän tarkastuspöytäkirjan.
Kuningatar jäi yksin kälynsä ja tyttärensä seuraan.
Kaikki kolme katsahtivat toisiinsa.
Madame Royale heittäytyi kuningattaren syliin ja halasi häntä. MadameElisabeth astui kälynsä luo ja ojensi hänelle kätensä.
»Rukoilkaamme Jumalaa», sanoi kuningatar; »mutta rukoilkaamme hiljaa,jottei kukaan epäile meidän rukoilevan».
On olemassa kohtalokkaita aikoja, jolloin rukous, tämä luonnollinen hymni, jonka Jumala on pannut ihmissydämen pohjalle, muuttuu epäilyttäväksi ihmisten silmissä, sillä rukous on toivon tai kiitollisuuden osoitus. Ja vartijoiden silmissä toivo ja kiitollisuus olivat levottomuuden aiheita, koska kuningatar ei saattanut toivoa muuta kuin yhtä seikkaa, pakoa; koska kuningatar ei saattanut kiittää Jumalaa muuta kuin yhdestä syystä, että oli saanut keinon, millä paeta.
Kun tämä äänetön rukous oli päättynyt, jäivät kaikki kolme sanattomiksi.
Kello löi yksitoista, sitten kaksitoista.
Viimeisen lyönnin kajahtaessa pronssikellosta alkoi aseitten kalina täyttää kierreportaat ja nousta kuningattaren kuuluville saakka.
»Vartiomiehiä vaihdetaan», sanoi hän. »Meitä tullaan hakemaan.»
Hän näki kälynsä ja tyttärensä kalpenevan.
»Rohkeutta!» sanoi hän kalveten itsekin.
»Kello on kaksitoista», huudeltiin alhaalta; »lähettäkää vangit alas».
»Täällä olemme, hyvät herrat», vastasi kuningatar, joka melkein katumuksen sekaisin tuntein loi viimeisen silmäyksen mustiin seiniin ja ellei karkeisiin, ainakin hyvin yksinkertaisiin huonekaluihin, vankilatovereihinsa.
Ensimmäinen ovi aukeni: siitä pääsi käytävään. Tämä oli synkkä ja pimeässä saattoivat nuo kolme vankia salata mielenliikutuksensa. Edellä juoksi pikku Black; mutta kun tulliin toiselle ovelle, toisin sanoen sille ovelle, josta Marie Antoinette koetti kääntää katsettansa pois, meni tuo uskollinen eläin nuuskimaan suurikantaisia ovennauloja ja vikistyään valittavasti päästi pitkän tuskallisen ulvonnan. Kuningatar asteli kiireesti ohi jaksamatta huutaa koiraansa takaisin ja käveli likellä seinää, voidakseen nojautua siihen.
Astuttuaan muutamia askelia eivät kuningattaren jalat enää kannattaneet häntä, ja hänen oli pakko pysähtyä. Hänen kälynsä ja tyttärensä tulivat hänen viereensä, ja hetkeksi jäivät nuo kolme naista liikkumattomiksi, muodostaen surullisen ryhmän äidin nojatessa otsaansa madame Royalen päähän.
Pikku Black liittyi heihin.
»No niin», huusi ääni, »tuleeko hän vai eikö?»
»Olemme täällä», sanoi kaupunginvirkamies, joka oli jäänyt seisomaan paikalleen kunnioittaen tätä yksinkertaisuudessaan niin suuria tuskaa.
»Mennään», sanoi kuningatar ja lähti taas laskeutumaan portaita.
Kun vangit olivat saapuneet kiertoportaiden alapäähän vastapäätä viimeistä ovea, jonka alle aurinko langetti leveitä kultaisia valojuovia, löi rummuttaja pärinän, joka kutsui vartion kokoon, sitten seurasi pitkä hiljaisuus, jonka uteliaisuus aikaansai, ja viimein aukeni raskas ovi kääntyen hitaasti narisevilla saranoillaan.
Muuan nainen istui maassa, tai pikemminkin oli makuulla oven viereisen suojakiven kulmauksessa. Se oli Tisonin vaimo, jota kuningatar ei ollut nähnyt vuorokauteen ja jonka poissaolo oli useita kertoja herättänyt hänen kummastustansa edellisenä iltana ja puheena olevana aamuna.
Kuningatar näki jo päivänpaisteen, puut, puutarhan, ja toisella puolen puutarhan aitaa ryhtyi hänen ahnas silmänsä hakemaan pientä sotilasravintolan majaa, jossa hänen ystävänsä epäilemättä odottivat häntä, kun Tisonin vaimo kuullessaan hänen askelensa otti kätensä silmiltään ja kuningatar näki kalpeat riutuvat kasvot harmaantuneen tukan alta.
Muutos oli niin suuri, että kuningatar pysähtyi hämmästyneenä.
Silloin nousi Tisonin vaimo hitaasti kuten tekevät ne, joiden järki ei ole tallella, ja polvistui tämän oven eteen sulkien siten Marie Antoinetten tien.
»Mitä haluatte, vaimo hyvä?» kysyi kuningatar.
»Hän on sanonut, että teidän täytyy antaa minulle anteeksi.»
»Kuka sitten?» kysyi kuningatar.
»Vaippaan kääriytynyt mies», vastasi Tisonin vaimo.
Kuningatar katseli madame Elisabethia ja tytärtänsä ihmetellen.
»Menkää, menkää», sanoi kaupunginvirkamies, »päästäkää Capetin leski ohitsenne; hänellä on lupa jaloitella puutarhassa.»
»Tiedän sen hyvin», sanoi eukko, »sitähän varten olen tullut tänne odottamaan; kun minua ei tahdottu laskea ylös ja minun oli pyydettävä häneltä anteeksi, täytyi minun toki odottaa».
»Miksi teitä ei ole tahdottu päästää ylös?» kysyi kuningatar.
Tisonin vaimo rupesi nauramaan.
»Koska he väittävät minua hulluksi», sanoi hän.
Kuningatar katseli häntä ja näki tämän onnettoman tuijottavissa silmissä todella omituisen hohteen, tämän epämääräisen valon, joka todistaa järjen olevan poissa.
»Voi, hyvä Jumala!» sanoi hän, »vaimoparka! Mitä on teille sitten tapahtunut?»
»Minulle on tapahtunut… ettekö siis tiedä?» sanoi vaimo; »mutta jos… te tiedätte sen kyllä hyvinkin, koska hänet on tuomittu kuolemaan teidän vuoksenne…»
»Kuka?»
»Héloise.»
»Tyttärennekö?»
»Niin, hän… tyttöparkani!»
»Tuomittu kuolemaan… kuka on tuominnut? Kuinka? Miksi?»
»Hänhän myi sen kukkavihkon.»
»Minkä kukkavihon?»
»Neilikkavihon… Hän ei kuitenkaan ole mikään kukkastyttö», jatkoiTisonin vaimo ikäänkuin koettaen palauttaa muistiansa; »kuinka hän onsiis voinut myydä sen kukkavihon?»
Kuningatar värisi. Näkymätön side liitti tämän näytöksen nykyiseen tilanteeseen; hän käsitti, ettei sopinut menettää aikaa hyödyttömään keskusteluun.
»Vaimo hyvä», sanoi hän, »pyydän teitä päästämään minut ohitsenne;myöhemmin voitte kertoa minulle tämän kaiken».
»Ei, heti paikalla; teidän on annettava anteeksi; minun on autettavateitä karkaamaan, jotta hän pelastaisi tyttäreni.»
Kuningatar kävi kalpeaksi kuin kuollut.
»Hyvä Jumala!» kuiskasi hän nostaen silmänsä taivasta kohden.
Sitten hän kääntyi kaupunginvirkamiehen puoleen ja sanoi:
»Hyvä herra, olkaa hyvä toimittakaa tämä nainen syrjään; näettehän,että hän on mielipuoli.»
»Lähdetään pois, muori», sanoi kaupungin virkamies, »mennäänmatkaamme».
Mutta Tisonin vaimo tarrautui kiinni seinään.
»Ei, hänen on annettava minulle anteeksi, jotta hän pelastaisi tyttäreni.»
»Kuka?»
»Vaippaan kääriytynyt mies.»
»Rakas sisareni», sanoi madame Elisabeth, »puhukaa hänelle muutamialohdutuksen sanoja».
»Kyllä, vallan kernaasti», sanoi kuningatar. »Luulen tosiaankin, ettäse on paras keino.»
Sitten hän sanoi kääntyen hullun puoleen:
»Hyvä vaimo, mitä te haluatte? Sanokaa.»
»Haluan, että annatte minulle anteeksi kaiken sen kärsimyksen, jonka olen teille aikaansaanut loukkaamalla teitä puheillani, ilmiantamalla teidät, ja että te nähdessänne vaippaan kääriytyneen miehen käskette hänen pelastaa tyttäreni, sillä hän tekee kaikki, mitä ikinä haluatte.»
»En ymmärrä teidän puhettanne vaippaan kääriytyneestä miehestä», vastasi kuningatar; »mutta ellei omantuntonne rauhoittamiseksi ole kysymys muusta kuin niiden loukkausten anteeksiantamisesta, joita luulette tehneenne, voi, sydämen pohjasta, vaimo-parka! Annan teille vilpittömästi anteeksi; jospa nekin, joita minä olen loukannut, voisivat antaa minulle samalla tavoin!»
»Voi!» huudahti Tisonin vaimo kuvaamattomalla ilon äänellä, »hän siis pelastaa tyttöni, koska te olette antanut minulle anteeksi! Kätenne, madame, kätenne!»
Hämmästynyt kuningatar ojensi kätensä käsittämättä mitään, ja Tisonin vaimo tarttui siihen kiihkeästi painaen siihen huulensa.
Samassa kuului kaupustelijan käheä ääni Templen kadulla.
»Täällä on», huusi hän, »oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
Tuskin olivat nämä sanat tulleet Tisonin vaimon korviin, kun hänen muotonsa muuttui; hän nousi toiselle polvellensa ja ojensi kätensä sulkeakseen kuningattarelta tien.
»Voi, hyvä Jumala!» sopersi kuningatar, jolta sanakaan tästä kauheasta ilmoituksesta ei ollut jäänyt kuulematta.
»Tuomittu kuolemanrangaistukseen?» huudahti äiti, »minunko tyttöni tuomittu? Héloiseniko hukassa? Hän ei ole siis pelastanut tyttöäni eikä siis voikaan pelastaa? On siis liian myöhäistä?… Voi…!»
»Vaimoraukka», sanoi kuningatar, »uskokaa, että surkuttelen teitä.»
»Sinäkö?» sanoi hän ja hänen silmänsä veristyivät. »Sinäkösurkuttelisit minua? Et koskaan, et koskaan!»
»Te erehdytte, surkuttelen teitä koko sydämestäni; mutta päästäkääminut ohitsenne.»
»Päästäisinkö sinut ohi?»
Tisonin vaimo purskahti nauruun.
»En, en, päästin sinut pakenemaan, koska hän oli sanonut minulle, että jos laskisin sinut karkaamaan, pelastettaisiin minun tyttöni; mutta koska minun tyttöni tulee kuolemaan, et sinä pääsekään karkaamaan.»
»Tänne, hyvät herrat, tulkaa apuun», huudahti kuningatar. »HyväJumala! Hyvä Jumala! Näettehän hyvin, että tämä nainen on hullu.»
»Ei, minä en ole hullu, en minä; tiedän mitä sanon», huudahti Tisonin vaimo. »Katsokaa, se on totta, salaliitto oli olemassa; Simon paljasti sen, tyttöparkani myi kukkavihon. Hän myönsi sen vallankumousoikeudessa… neilikkavihon… siinä oli paperilippuja sisässä.»
»Hyvä rouva», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä!»
Kuului taas uudestaan huutajan ääni, joka toisti:
»Täällä on oikeuden tuomio, jolla tyttö Héloise Tison tuomitaan kuolemanrangaistukseen salaliittorikoksesta!»
»Kuuletko?» ulvoi hullu, jonka ympärille kerääntyi kansalliskaartilaisia: »kuuletko, tuomittu kuolemaan? Sinun vuoksesi, sinun vuoksesi tapetaan minun tyttöni, kuuletko, sinun vuoksesi, Itävallatar?»
»Hyvät herrat», sanoi kuningatar, »taivaan nimessä! Ellette halua vapauttaa minua tästä mielipuoliparasta, päästäkää minut ainakin takaisin ylös; en voi kestää tämän naisen moitteita; niin vääriä kuin ne ovatkin, ne murtavat sydämeni.»
Ja kuningatar käänsi pois päänsä puhjeten tuskalliseen nyyhkytykseen.
»Niin, niin, itke, sinä tekopyhä!» kirkui hullu; »kukkavihkosi kävi hänelle kalliiksi… Muuten olisi hänen pitänyt aavistaa se; sillähän tavoin kuolevat kaikki ne, jotka palvelevat sinua. Sinä tuotat onnettomuutta, Itävallatar, sinun ystäväsi, sinun miehesi, sinun puolustajasi on tapettu; viimein tapetaan tyttäreni. Milloin tapetaan sinutkin vuorostasi, jottei enää kukaan kuolisi sinun vuoksesi?»
Ja onneton ulvoi nämä viimeiset sanat säestäen niitä uhkaavin ilmein.
»Sinä onneton!» rohkeni madame Elisabeth sanoa, »unohdatko sinä, että puhuttelet kuningatarta?»
»Kuningatar, hänkö?… kuningatar?» toisti Tisonin vaimo, jonka raivohulluus kiihtyi hetki hetkellä; »jos hän on kuningatar, kieltäköön hän pyöveleitä tappamasta tyttöäni… armahtakoon hän Héloise-parkaani… kuninkaat armahtavat… Hyvä on, anna minulle tyttöni takaisin, niin tunnustan sinut kuningattareksi… Aina siihen asti olet vain nainen, onnettomuutta tuottava nainen, tappava nainen!…»
»Voi, säälikää minua, hyvä rouva», huudahti Marie Antoinette, »nähkää minun tuskani, nähkää minun kyyneleni!»
Marie Antoinette yritti kävellä ohitse, ei enää toivossa päästä karkaamaan, vaan koneellisesti, vain päästäkseen tästä hirveästä ahdistuksesta.
»Voi, et sinä pääse ohitse», ulvoi eukko; »sinä haluat paeta, rouva Véto… tiedän sen hyvin, vaippaan kääriytynyt mies sanoi sen minulle; haluat päästä liittymään preussilaisiin… Mutta sinä et karkaa», jatkoi hän tarrautuen kiinni kuningattaren hameeseen: »minä estän sen, minä! Lyhtyyn roikkumaan, rouva Véto! Aseihin, ryhtykää! Eespäin, eespäin … juoda saa nyt sortajainsa verta…»
Ja väännellen käsiänsä, harmaat hapset hajallaan, kasvot punaisina, veristävin silmin kaatui onneton nainen maahan repäisten irti kappaleen hameita, johon oli tarrautunut kiinni.
Suunniltaan tuskasta, mutta ainakin vapautuneena mielipuolesta lähti kuningatar pakenemaan puutarhaan päin, kun äkkiä kuului hirveä huuto, johon sekaantui haukuntaa ja omituista meteliä ja joka sai kansalliskaartilaisten huomion kiinnitetyksi puoleensa; tämän näytöksen houkuttelemina olivat nämä seisoskelleet Marie Antoinetten ympärillä.
»Aseisiin! Aseisiin! Petosta!» huusi muuan mies, jonka kuningatartunsi äänestä suutari Simoniksi.
Tämän miehen vieressä, joka sapeli kädessä vartioi majan ovea, haukkuipikku Black vimmatusti.
»Aseisiin, koko vartio!» huusi Simon, »meidät on petetty; viekääItävallatar sisään! Aseisiin, aseisiin!»
Muuan upseeri juoksi paikalle. Simon puhui hänelle näyttäeninnostuneena majan sisustaa.
Upseeri huusi vuorostaan:
»Aseisiin!»
»Black, Black!» kutsui kuningatar astuen muutamia askelia eteenpäin.
Mutta koira ei kuunnellut häntä, vaan jatkoi haukuntaansa vimmatusti.
Kansalliskaartilaiset juoksivat aseillensa ja syöksyivät majaa kohti, sillä välin kun kaupunginvirkamiehet ottivat haltuunsa kuningattaren, hänen kälynsä ja tyttärensä ja pakottivat heidät takaisin ovesta, joka sulkeutui heidän jälkeensä.
»Ladatkaa aseenne!» huusivat virkamiehet vartiomiehille.
Kuului kiväärien kolinaa niitä ladattaessa.
»Tuolla, tuolla, luukun alla», huusi Simon. »Näin luukun liikahtavan, olen varma siitä. Itävallattaren koira, hyvä pieni koira, joka ei ollut mukana salaliitossa, haukkua nalkutti sitäpaitsi vehkeilijöitä, jotka luultavasti ovat kellarissa. Kas, se nalkuttaa vieläkin.»
Simonin huutojen kiihoittamana haukkui Black tosiaankin kahta kovemmin.
Upseeri tarttui luukun renkaaseen. Kaksi hyvin voimakasta krenatööriä auttoi häntä nähtyään, ettei hän saanut sitä nostetuksi, mutta hekään eivät onnistuneet sen paremmin.
»Näettehän hyvin, että luukkua pidellään sisältä kiinni», sanoi Simon.»Tulta luukun lävitse, hyvät ystävät, tulta!»
»Voi», huusi rouva Plumeau, »te rikotte pulloni».
»Tulta!» toisti Simon, »tulta!»
»Ole vaiti, räyhääjä!» sanoi upseeri. »Ja tuokaa te kirveitä ja hakatkaa rikki lankut. Olkoon yksi joukkue valmiina. Huomio! Tulta luukkuun heti kun se on avattu.»
Lautojen rytinä ja äkkinäinen isku ilmoitti kansalliskaartilaisille, että sisällä tapahtui liikettä. Pian sen jälkeen kuului maanalainen ääni, joka tuntui siltä kuin rautaportti olisi suljettu.
»Rohkeutta!» sanoi upseeri paikalle rientäville pionieereille.
Kirveet iskivät permantolautoihin. Kaksikymmentä pyssynpiippua suuntautui päin aukkoa, joka laajeni sekunti sekunnilta. Mutta aukosta ei näkynyt ketään. Upseeri sytytti soihdun ja heitti sen kellariin; kellari oli tyhjä.
Luukku nostettiin ylös; tällä kertaa se nousi ilman vastusta.
»Seuratkaa minua», huudahti upseeri syöksyen uljaasti portaisiin.
»Eteenpäin, eteenpäin!» huusivat kansalliskaartilaiset syöksyenupseerinsa jäljessä.
»Vai niin, Plumeaun vaimo», sanoi Tison, »sinä vuokraat kellarisiaristokraateille!»
Seinä oli puhkaistu. Lukuisat jäljet olivat painuneet sen kosteaan pohjaan, ja kolme jalkaa leveä sekä viisi jalkaa korkea käytävä, jollaista juoksuhaudoissa käytetään, johti Corderie-kadun suunnalle.
Upseeri rohkeni astua tähän aukkoon, päättänyt kun oli seurata aristokraatteja aina maan uumeniin saakka; mutta tuskin hän oli astunut kolmea, neljää askelta, ennenkuin hänet pysähdytti rautaristikko.
»Seis», sanoi hän takaapäin työntäville, »ei päästä pitemmälle, täällä on este».
»No niin», sanoivat kaupungin virkamiehet, jotka suljettuaan vangitsisään juoksivat paikalle kuullakseen uutisia, »mikä täällä on?Sanokaa!»
»Pentele!» sanoi upseeri tullen taas esille, »täällä on salaliitto; aristokraatit tahtoivat ryöstää kuningattaren hänen kävelynsä aikana, ja luultavaa on, että hän on heidän kanssansa yhdessä juonessa».
»Helvetti!» huusi kaupunginvirkamies. »Juoskoon joku hakemaankansalaista Santerrea ja ilmoittamaan Kommuunille.»
»Sotamiehet», sanoi upseeri, »jääkää tähän kellariin ja tappakaajokainen, joka sieltä ilmestyy».
Annettuaan tämän määräyksen lähti upseeri tekemään ilmoitustaan.
»Ai, ai!» huusi Simon hieroen käsiänsä. »Ai, ai, sanotaanko vielä, että olen hullu? Kelpo Black! Black on kuuluisa isänmaanystävä, Black on pelastanut tasavallan. Tule tänne, Black, tule!»
Ja tuo roisto, joka oli kehitellyt koiraparkaa, antoi sille, kun se tuli hänen lähellensä, potkun, joka viskasi sen parinkymmenen askelen päähän.
»Voi, minä rakastan sinua, Black!» sanoi hän; »sinä leikkautatemäntäsi kaulan. Tule tänne Black, tule!»
Mutta noudattamatta tällä kertaa kutsua palasi Black ulisten torniinpäin.
Jatkona ilmestyy romaani »Hirmuhallitus»