Tämä kertomus perustuu tosi tapahtumaan, josta aikoinaan kirjoittiJ. Horain eräässä matkakirjeessään Amerikasta.
Kerran tapahtui, että Aspinwallin majakanvartia likellä Panamaa katosi jäljettömiin. Koska silloin kävi kova myrsky, arveltiin onnettoman astuneen saaren kallioiselle rannalle, missä majakka seisoi, ja siinä joutuneen aallon uhriksi. Tämä arvelu kävi vielä todenmukaisemmaksi, kun ei seuraavana päivänä löydetty hänen venettään, joka oli seisonut kallion kielekkeessä. Majakanvartian paikka tuli nyt avoimeksi ja se oli täytettävä kiireen kautta, sillä majakka merkitsee sangen paljon sekä paikallisliikkeelle että laivoille, jotka kulkevat New-Yorkista Panamaan. Moskitolahti on täynnä hiekkasärkkiä ja karia, joten tie siitä on paha kulkea päivälläkin, saatikka sitte yöllä; varsinkin tekee sumu, joka usein nousee näillä tropillisen auringon kuumentamilla vesillä, sen suorastaan mahdottomaksi, Lukuisten laivojen ainoana ohjaajana on majakan tuli. Uuden majakanvartian hankkiminen joutui Yhdysvaltojen konsulin toimeksi, joka asui Panamassa. Se oli aika työ, ensinnäkin siksi, että seuraaja välttämättä oli löydettävä kahdentoista tunnin kuluessa: toiseksi siksi, että seuraajan täytyi olla erittäin huolellisen miehen. Virkaan ei laisinkaan kelvannut kuka hyvänsä. Pyrkijöistä oli sitäpaitsi puute. Elämä tornissa on sangen vaikeaa eikä se houkuttele laiskottelijoita eikä vapautta rakastavia etelän maankiertäjiä. Majakanvartia on miltei kuin vanki. Hän ei saa jättää kalliosaartaan kuin sunnuntaina. Veneellä tuodaan hänelle kerran päivässä ruokatarpeet ja raitis vesi, sitte tuoja paikalla lähtee tiehensä, eikä saarella, joka on tynnörinalan suuruinen, ole ketään. Majakanvartia asuu majakassa ja pitää sen kunnossa; päivällä hän antaa merkit nostamalla erivärisiä lippuja ilmapuntarin liikkeiden mukaan; illalla taas palaa tuli. Työ ei olisi suuri, jollei alhaalta olisi noustava tulen luo tornin huippuun. Sinne on neljäsataa jyrkkää ja sangen korkeaa porrasta ja majakanvartian on kuljettava se tie monta kertaa päivässä. Hänen elämänsä on yleensä luostarielämää, vieläpä yksinäisempää, sillä sitä voi sanoa erämaaelämäksi. Eipä siis kumma, jos herra Isak Folcombridge oli aika levoton, mistä hän saisi vainajalle seuraajan, ja helposti käsittää hänen ilonsa, kun odottamaton seuraaja ilmoittautui jo samana päivänä. Se oli jo vanha mies, seitsemänkymmenen ikäinen, jollei vanhempi, mutta reipas, suoravartinen ja käytökseltään kuin sotamies. Hänen hiuksensa olivat ihan valkeat, iho ruskea kuin kreolilla, mutta taivaansinisistä silmistä päättäen ei hän kuitenkaan ollut etelän kansaa. Hänen kasvonsa olivat alakuloiset ja surulliset, mutta rehelliset. Hän miellytti Folcombridgeä heti ensi hetkessä. Miestä oli nyt vain tutkittava ja syntyi seuraava keskustelu:
— Mistä te olette?
— Olen puolalainen.
— Mitä te tähän asti olette tehnyt?
— Olen kierrellyt.
— Majakanvartian täytyy istua paikoillaan.
— Tarvitsen lepoa.
— Oletteko koskaan ollut palveluksessa? Onko teillä todistuksia siitä, että olette ollut valtion palveluksessa?
Vanhus veti povestaan kuluneen silkkiliinan, joka oli kuin vanha lippuriekale, kääri sen auki ja virkkoi:
— Tässä on todistuksia. Tuon kunniamerkin sain vuonna kolmekymmentä. Tuo toinen on espanjalainen, karlistisodasta; kolmas on Ranskan legionista; neljännen sain Unkarissa. Sitte tappelin pohjoisvaltojen sodassa etelävaltoja vastaan, mutta siellä ei anneta kunniamerkkejä — tuossa on sieltä paperi.
Folcombridge otti paperin ja rupesi lukemaan.
— Hm! Vai Skawinski? Onko se nimenne?… Hm!… Valloittanut kaksi lippua omin käsin painettihyökkäyksessä… Olette ollut urhoollinen sotamies!
— Voin olla huolellinen majakanvartiakin.
— Täytyy joka päivä käydä muutamia kertoja ylhäällä tornissa. Onko teillä terveet jalat?
— Olen jalkaisin tullutplainienpoikki. (Plaineiksi kutsutaan äärettömiä aroja New-Yorkin ja Kalifornian välillä.)
—Ali right!Oletteko tottunut meripalvelukseen?
— Olen palvellut kolme vuotta valaanpyyntilaivassa.
— Oletteko vielä koettanut muuta?
— Rauhaa vaan en ole löytänyt.
— Miksette?
Vanhus kohautti olkapäitään.
— Minun kohtaloni on sellainen…
— Mutta kunhan ette olisi majakanvartiaksi liian vanha?
— Sir! puhkesi vanhus mielenliikutuksissaan puhumaan. — Olen hyvin väsynyt ja kiusaantunut. Olen, nähkääs, kokenut paljon. Tämä paikka on sellainen jommoista hartainten olen halunnut saada. Olen vanha, tarvitsen lepoa! Minun täytyy saada sanoa itselleni: nyt sinä istut paikallasi, nyt olet satamassasi. Oi Sir, tämä riippuu yksin teistä. Toisen kerran tällaista paikkaa ehkä ei ole saatavissa. Mikä onni, että satuin olemaan Panamassa!… Minä rukoilen teitä… Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen niinkuin laiva, joka uppoaa, jollei se pääse satamaan… Jos te tahdotte tehdä vanhan miehen onnelliseksi… Vakuutan, että olen rehellinen… mutta… jo minä olen saanut tarpeekseni kulkurielämästä…
Vanhuksen siniset silmät rukoilivat niin hartaasti, että Folcombridgen hyvä, vilpitön sydän tuli liikutetuksi.
—Weil!sanoi hän. — Otan teidät. Olette majakanvartia.
Vanhuksen kasvoista loisti sanomaton ilo.
— Kiitoksia.
— Joko voitte tänään lähteä torniin?
— Voin kyllä.
—Good byesitte!… Kuulkaappa vielä: pienimmästä laiminlyönnistä palveluksessa saatte eron.
—All right!
Vielä samana iltana, kun aurinko vaipui toiselle puolelle valtamerta ja poutaista päivää seurasi yö ilman edelläkäyvää hämärää, oli uusi majakanvartia nähtävästi jo paikoillaan, sillä majakka valaisi, kuten tavallisesti, vettä räikeällä valollaan. Yö oli aivan tyyni; äänetön, tropillinen yö, ilma sakeanaan valkeaa auerta. Se muodosti kuun ympärille suuren, kirjavan, taivaankaaren karvaisen kehän, jonka reunat olivat pehmoiset ja epämääräiset. Ainoastaan meri kohisi, sillä oli nousuveden aika. Skawinski seisoi parvekkeella, äärettömän valoahjon vieressä. Alhaalta katsoen oli hän kuin pienoinen musta piste vaan. Hän koetti koota ajatuksiaan ja punnita asemaansa. Mutta hänen mielensä oli niin alakuloinen, ettei hän saanut selvää itsestään. Hänen tunteensa olivat melkein kuin ahdistetun pedon, jonka vihdoin onnistui päästä takaa-ajajiaan pakoon jollekin luoksepääsemättömälle kalliolle tai johonkin luolaan. Olipa hänellekin vihdoin koittanut levon aika. Turvallisuuden tunne täytti sanomattomalla sulollaan hänen sielunsa. Tällä kalliolla hän saattoi vaikkapa nauraa entiselle kulkurielämälleen, entisille vastoinkäymisilleen ja onnettomuuksilleen. Hän oli todella kuin laiva, josta myrsky on taittanut mastot, repinyt köydet, purjeet, jota se on viskellyt pilvistä hamaan meren pohjaan asti, jota se on laineillaan piiskannut ja vaahdollaan syljeskellyt — ja jonka se kuitenkin on johdattanut satamaan. Tämän myrskyn kuvat kulkivat nyt nopeasti hänen ajatuksissaan, vastakohtana sille tyynelle tulevaisuudelle, joka oli alkava. Osan kummallisista retkistään hän kyllä oli kertonut Folcombridgelle, mutta tuhansia seikkailujaan ei hän edes muistanut. Häntä oli seurannut se onnettomuus, että aina kun hän pystytti telttansa ja viritti lietensä jäädäkseen pysyväisesti asumaan sen ääreen, tuuli riisti mukanaan telttapaalut, puhalsi tulen sammuksiin ja syöksi hänet itsensä perikatoon. Seisoessaan siinä majakan parvekkeella ja katsellessaan valaistuja aaltoja, muisteli hän menneitä aikoja. Hän oli tapellut kaikilla maailman neljällä kulmalla — ja koetellut kaikkia kulkurielämän keinoja. Ahkerana ja rehellisenä hän monasti oli saanut kokoon kolikoita, mutta suurimmasta varovaisuudesta huolimatta hän aina jonkun odottamattoman sattuman kautta oli ne kadottanut. Hän oli ollut kullankaivajana Australiassa, etsinyt timantteja Afrikassa, palvellut hallituksen metsästäjänä Itä-Intiassa. Kun hän aikoinaan perusti farmin Kaliforniassa, hävitti kuivuus sen; hän koetti tehdä kauppaa Brasilian sisämaassa asuvien villien heimojen kanssa, mutta hänen lauttansa särkyi Amatsonijoella ja turvatonna ja puolialastomana hän muutamia viikkoja harhaili metsissä, eläen villeistä hedelmistä ja ollen joka hetki joutumaisillaan petoeläinten kitaan. Hän perusti hevoskengityslaitoksen Helenassa Arkansasissa ja — tuli suuri tulipalo, joka poltti koko kaupungin ja hänen omaisuutensa myöskin. Sitte hän Rocky Mountainsilla joutui indianien käsiin ja kanadalaiset metsästäjät pelastivat hänet kuin ihmeen kautta. Hän palveli matruusina laivalla, joka kulki Bahion ja Bordeauxin väliä: sitte harpunimiehenä valaanpyyntilaivassa — molemmat nämä laivat joutuivat haaksirikkoon. Hänellä oli sikaaritehdas Havannassa ja — hänen liikekumppaninsa rasti hänet putipuhtaaksi hänen sairastaessaan vomitotautia. Vihdoin hän joutui tänne Aspinwalliin ja täällä näytti olevan hänen vastoinkäymistensä loppupiste. Sillä mikäpä häntä enään saattaisi vahingoittaa tällaisella kalliosaarella? Ei vesi, ei tuli eivätkä ihmiset. Ihmisten puolelta ei Skawinski yleensäkään ollut saanut kokea pahaa. Hän oli kohdannut hyviä ihmisiä enemmän kuin pahoja.
Sensijaan olivat kaikki luonnonvoimat näyttäneet häntä vihaavan ja ahdistavan. Ihmiset, jotka hänet tunsivat, luulivat selvittävänsä hänen elämänsä ongelman sanomalla, ettei hänellä ole onnea. Itse puolestaan hän oli käynyt hiukan kummalliseksi. Hän luuli jonkun väkevän, kostonhimoisen käden ajavan itseään takaa maiden ja merten taa. Ei hän kuitenkaan mielellään puhunut siitä. Vain joskus, kun häneltä kysyttiin mistä päin se käsi tuli, osoitti hän salaperäisesti pohjantähteä ja vastasi, että se tulee sieltä… Hänellä oli oikeastaan ollut niin paljon vastoinkäymisiä, että olisi ollut mahdotonta luetella niitä. Hänen kärsivällisyytensä oli pohjaton kuin indianin ja hänellä oli sellainen suuri, tyyni vastustuskyky, jonka yksin sydämen rehellisyys synnyttää. Unkarissa hän aikoinaan oli saanut pahoja täräyksiä painetista sentähden, ettei hän tahtonut tarttua satulanjalustimiin ja huutaa "pardon!" vaikka se temppu olisi hänet pelastanut. Ei hän myöskään alistunut vastoinkäymisten astinlaudaksi. Ahkerasti hän ponnisteli ylös mäkeä kuin muurahainen. Sata kertaa työnnettynä nurin narin, alotti hän tyynesti sadannetta ensimäistä kertaa uudelleen. Hän oli todella sangen eriskummallinen olento. Mutta tällä vanhalla soturilla, joka oli kärventynyt ties taivas missä tulissa, jota kurjuus, kuulat ja kamppailut olivat karaisseet, oli lapsen sydän. Kun kulkutauti kerran raivosi Kubassa, tarttui se häneen sentähden, että hän oli jakanut sairaille kaiken kiniinivarastonsa — ja se oli aika suuri — jättämättä itselleen graniakaan.
Kumma kyllä hänen luottamuksensa kaikista näistä seikkailuista huolimatta oli säilynyt horjumattomana: hän toivoi yhä, että kaikki vielä käy hyvin. Talvella hän aina reipastui ja ennusti suurten tapausten olevan tulossa. Hän odotti niitä kärsimättömänä ja eli odotuksessaan vuosikausia… Mutta talvet satoivat lumiaan eikä Skawinski saavuttanut muuta kuin että hänen omat hiuksensa valkenivat. Vihdoin hän tuli vanhaksi ja hänen tarmonsa katosi. Hänen kärsivällisyytensä kävi vähitellen jo alistuvaisuudeksi. Entinen tyyneys muuttui jonkinlaiseksi pehmeydeksi ja karaistu sotamies rupesi käymään niin herkäksi, että hän mitä pienimmistäkin syistä oli valmis sulamaan kyyneliin. Sitäpaitsi häntä aika-ajoin vaivasi hirveä koti-ikävä ja se nousi kaikellaisista vähäpätöisistä syistä: jos hän näki pääskysiä, harmaita lintuja jotka muistuttivat varpusia, lunta vuorilla, tai jos hän kuuli nuotin, joka muistutti jotakin muinoin kuultua… Vihdoin ei hän enää muuta ajatellut kuin lepoa. Levon ikävä valtasi vanhuksen kokonaan ja työnsi tieltään kaikki muut toiveet ja pyyteet. Ainainen kulkija ei saattanut uneksia mitään parempaa ja kalliimpaa kuin hiljaista kolkkaa, jossa voi levätä ja rauhassa odottaa loppua. Kumma kohtalo oli heitellyt häntä pitkin maita ja meriä niin ettei hän todella ollut ehtinyt henkeään vetää — sentähden hän luultavasti piti ihmisen suurimpana onnena sitä ettei vaan tarvitse kiertää. Ehkäpä hän olisi voinut saavuttaa tämän vaatimattoman onnen, mutta hän oli jo niin tottunut vastoinkäymisiin, että se tuntui hänestä saavuttamattomalta. Hän ei uskaltanut sitä toivoa. Äkkiä hän aivan odottamatta huomasi paikan, joka täytettiin kahdentoista tunnin kuluessa ja joka kaikista maailman paikoista oli kuin häntä varten tehty. Oliko siis kumma, jos hän illalla sytyttäessään majakkaansa oli kuin pyörällä päästään ja että hän kyseli itseltään: onko se totta? eikä uskaltanut vastata: on. Todellisuus osoitti hänelle kuitenkin epäämättömiä todistuskappaleita. Ja niin seisoi hän tuntikausia parvekkeella. Hän katseli, nautti ja tarkasteli. Saattoi miltei luulla hänen ensi kerran näkevän merta. Lyhty loi pimeyteen jättiläiskokoisen valokehän ja sen takana näytti vanhuksen silmissä olevan ihan musta, salaperäinen ja hirveä kaukaisuus. Mutta tämä kaukaisuus näytti johtavan valoon. Pitkät, virstan mittaiset aallot vyöryivät pimeydessä, tulivat mylvien aina saaren rantaan asti ja silloin punersi lyhdyn valo niiden kiiltäviä, vaahtoisia päitä. Vuoksi kasvoi kasvamistaan ja huuhtoi ja valeli hiekkapengertä. Valtameren salaperäinen puhe kävi yhä voimakkaammaksi ja äänekkäämmäksi, milloin se oli kuin tykkien pauketta, milloin kuin suurten metsäin huminaa, milloin kuin kaukaisten ihmisäänten epämääräistä hyminää. Välistä oli ihan hiljaista. Sitte sattui vanhuksen korvaan jokunen syvä huokaus, sitte ikäänkuin nyyhkyä — ja taas uudelleen raivoa. Vihdoin hajoitti tuuli sumun, mutta toi sijaan mustia pilvenriekaleita peittämään kuuta. Lännestä rupesi kuulumaan yhä kasvavaa jyskettä. Laineet hyökkäsivät vimmatusti majakkakalliota vastaan, syytäen vaahtoa tornin seinille. Etäällä mourusi myrsky. Pimeässä, raivoisassa kaukaisuudessa välähti silloin tällöin vihreä lyhty jonkun laivan mastosta. Vihreät pisteet vuoroin nousivat, vuoroin laskivat, milloin viskautuivat oikealle, milloin vasemmalle.
Skawinski läksi kammioonsa. Myrsky rupesi ulvomaan. Tuolla ulkona kamppailivat ihmiset laivoineen yön, pimeyden ja aaltojen kanssa; huoneessa oli tyyntä ja hiljaista. Myrskyn äänetkin tunkeutuivat vaan heikosti paksujen muurien läpi ja kellon yksitoikkoinen tikutus ikäänkuin tuuditti väsynyttä vanhusta uneen.
Tunnit, päivät ja viikot alkoivat vieriä… Merimiehet vakuuttavat että he välistä, kun meri oikein raivoaa, kuulevat nimeään huudettavan yön ja pimeyden keskeltä. Se on meren äärettömyys, joka silloin huutaa ihmistä. Ja kun hän vanhenee, alkaa häntä huutaa toinen äärettömyys, vielä pimeämpi ja vielä salaperäisempi. Ja jota väsyneempi ihminen on elämään, sitä rakkaampi on hänelle äärettömyyden ääni. Mutta sitä ei voi kuulla muuta kuin hiljaisuudessa. Sitäpaitsi vanhuus mielellään vetäytyy erilleen, ikäänkuin tuntien haudan esimakua. Majakka oli Skawinskille jo puoleksi hauta. Yksitoikkoisempaa elämää kuin majakanvartian, on mahdoton ajatella. Jos nuoret miehet siihen toimeen antautuvat, niin luopuvat he siitä jonkun ajan kuluttua. Tavallisesti majakanvartioina onkin keski-ikäisiä, yksivakaisia, itseensä sulkeutuneita miehiä. Kun majakanvartia sattumalta jättää majakkansa ja lähtee ihmisten ilmoille, niin hän kulkeekin kansan joukossa hajamielisenä, ikäänkuin olisi raskaasta unesta herännyt. Eihän hän majakassaan voi saada mitään pieniä vaikutuksia, jommoiset tavallisesti elämässä vetävät huomiota puoleensa. Kaikki minkä kanssa majakanvartia joutuu tekemisiin, on jättiläiskokoista, vailla määrättyjä muotoja. Taivas on toinen kokonaisuus, toinen vesi — ja näitten äärettömyyksien välillä yksinäinen ihmishenki! Sellainen elämä on oikeastaan ainaista miettimistä. Eikä majakanvartiaa siitä miettimisestä herätä mikään, ei edes hänen toimensa. Toinen päivä on toisensa kaltainen, kuten kaksi helmeä rukousnauhassa. Ainoastaan ilmanvaihdos tuottaa eroavaisuutta. Mutta Skawinski tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan eläissään. Hän nousi aamun koittaessa, otti ruokaa vahvistuksekseen, puhdisti lampun sydämen, istuutui sitte parvekkeelle ja loi katseensa kauvas merelle. Ei hän koskaan saanut tarpeekseen katselluksi kuvia, joita siellä näki. Tavallisesti näkyi mittaamattomalla, sinisellä pinnalla joukottain valkeita, pullistuneita purjeita, jotka auringossa paistoivat niin häikäisevästi että ihan täytyi silmiä siristää. Toisinaan käyttivät laivat hyväkseen niinsanottuja passadituulia ja purjehtivat pitkässä jonossa kuni kalalokit tai muut vesilinnut. Punaiset tynnörit, jotka olivat tienviittana, keinuivat keveästi ja pehmoisesti aalloilla. Purjeiden joukkoon ilmaantui aina puolen päivän aikaan jättiläiskokoinen, harmahtava savutöyhtö. Höyrylaiva silloin kuljetti sekä matkustajia että tavaroita New-Yorkista Aspinwalliin, piirtäen peräänsä valkoisen vaahtovaon. Parvekkeen toisella puolella näki Skawinski kuin kämmenellään Aspimvallin ja sen vilkkaan sataman mastometsineen, veneineen ja lauttoineen: vähän etempänä kohoili valkeita taloja ja torneja. Majakan korkeudesta katsoen olivat talot kuin kalalokkien pesiä, veneet kuin koppakuoriaisia ja ihmiset liikkuivat vaan pieninä pisteinä valkoisella kivityksellä. Jo varhain aamulla alkoi kevyt, itäinen tuuli tuoda majakalle epämääräisiä elonääniä, joiden yli tuontuostakin kuului höyrylaivojen pilli. Puolenpäivän aikaan oli päivällisloma. Liike satamassa lakkasi; lokit piilottautuivat kallionrevelmiin, aallot heikkenivät ja ikäänkuin laiskistuivat ja hetkisen ajan vallitsi merillä, mailla ja majakassa häiritsemätön hiljaisuus. Keltaiset hiekkasärkät, jotka laineet olivat jättäneet paljaiksi, loistivat keltaisina liekkeinä vesitasangosta. Majakkatorni erottautui jyrkästi sinestä. Virtana valuivat auringon säteet taivaasta veteen, hiekalle ja kalliolohkareille. Vanhuksenkin riisti suloinen voimattomuus valtaansa. Hän tunsi, että tämä lepo on ihanaa ja kun hän muisti, että sitä kestää, ei häneltä enää mitään puuttunut.
Skawinski nautti onnestaan. Mutta ihmisen on yleensä helppo tottua onnelliseen kohtaloon ja hänkin rupesi vähitellen uskomaan ja luottamaan onneensa. Hän arveli, että koska ihmisetkin rakentavat taloja sotavanhuksille, niin miksei Jumala pitäisi huolta sotavanhuksestaan. Aika kului ja vahvisti vahvistamistaan hänen luottamustaan. Hän tottui majakkaan, kalliolohkareihin, hiekkasärkkiin ja yksinäisyyteen. Hän tutustui niinikään lokkeihin, jotka asustivat kallion koloissa ja illoin pitivät käräjiä majakan katolla. Skawinski viskasi niille usein ateriansa jätteet ja ne tottuivat siihen pian. Kun vanhus sittemmin jakeli niille ruokaa, kävi hänen ympärillään kokonainen valkoisten siipien myrsky ja hän taas kulki lintujen keskellä kuin paimen lammaslaumassaan. Pakoveden aikana asettui hän matalille hiekkapenkereille keräilemään makeita etanoita ja kauniita, helmenkarvaisia näkinkenkiä, joita pakeneva aalto oli heittänyt hiekalle. Öisin, kuun ja majakan valolla hän kalasteli. Kallion kielekkeissä nimittäin vilisi kaloja. Vihdoin hän kerrassaan rakastui kallioonsa ja puuttomaan saareensa, vaikkei se kasvanut muuta kuin meheviä pieniä heiniä, joille tihkui tahmeaa pihkaa. Näköala sensijaan kyllä korvasi saaren hedelmättömyyden. Puolipäivän aikaan kun ilma kävi oikein läpikuultavaksi, näkyi koko taipale mitä rehevimmän kasvullisuuden vallassa ja sen takaa Tyvenmeri. Skawinski oli näkevinään ainoan jättiläispuutarhan. Kokospalmut ja viikunapuut olivat ikäänkuin asettuneet ihaniin vihkoihin Aspimvallin rakennusten takana. Etempänä, Aspinwallin ja Panaman välillä oli ääretön metsä, jonka päälle illoin, aamuin kerääntyi punertavaa höyryä. Se oli oikea tropillinen metsä: puitten juurilla seisoi aina vesi, köynnöskasvit punoutuivat ristiin rastiin ja yhtenä aaltona humisivat äärettömät orkideat, palmut, maito-, rauta- ja gummipuut. Vartiakiikarillaan saattoi vanhus eroittaa sekä puut että bananien suurihampaiset lehdet, vieläpä apinalaumat, suuret marabutit ja papukaijaparvet, jotka tuontuostakin sateenkaarenkarvaisena pilvenä pyrähtivät lentoon metsästä. Skawinski tunsi hyvästi tällaiset metsät. Olihan hän, jouduttuaan haaksirikkoon Amatsonijoella, kokonaisia viikkoja harhaillut niiden rotkoissa ja tiheiköissä. Hän tiesi, että niiden ihanan, hymyilevän kuoren alla vaanii vaara ja kuolema. Öisin ollessaan metsässä, oli hän ihan likeltä kuullut mölyapinoiden uhkaavaa ulvontaa, jaguarien mylvinää, nähnyt jättiläiskäärmeiden liekoina kiikkuvan puissa; hän tunsi nuo nukkuvat metsäjärvet, jotka ovat täynnä sähkökaloja ja joissa vilisee krokotiileja. Hän tiesi minkä ikeen alla ihminen elää noissa loppumattomissa metsissä, missä yksityiset lehdet ovat suuremmat kuin hän itse, missä liikkuu verenhimoisia moskitoja, iilimatoja ja äärettömiä, myrkyllisiä hämähäkkejä. Kaikkea sitä hän itse oli koettanut ja kokenut, kaikki hän itse oli kärsinyt. Sentähden hän nyt niin suurella nautinnolla korkeudestaan katseli noita metsiä ja ihaili niiden ihanuutta, kun hän itse oli ulkopuolella niiden vaaroja. Hänen majakkansa varjeli kaikesta pahasta. Ainoastaan joskus hän pyhäaamuin läksi maailmalle. Silloin hän puki ylleen vihreän vartiapuvun, jossa oli hopeiset napit ja kiinnitti rinnalleen kunniamerkit, ja ylpeydellä hän nosti valkeaa päätään, kun hän kirkosta astuessaan kuuli kreolien keskenään puhuvan: "onpa meillä oiva majakanvartia". — "Eikä ole vääräuskoinen, vaikka onkinyankee!" Heti messun päätyttyä hän kuitenkin palasi saarelleen, palasi onnellisena, sillä ei hän vieläkään luottanut mannermaahan. Pyhänä hän myöskin luki espanjalaista sanomalehteä, jonka oli kaupungissa ostanut, tai new-yorkilaista "Heraldia", jonka oli lainannut Folcombridgeltä. Ahneesti haki hän niistä Europan uutisia. Voi vanhaa sydän-raukkaa! Vartiotornissa, toisella puolella maapalloa, sykki se yhä vielä synnyinmaalle… Toisinaan, kun vene, joka toi ruokaa ja vettä, saapui saarelle, astui hän alas tornista juttelemaan vartia Johnsin kanssa. Myöhemmin hän kuitenkin vieraantui maailmasta. Hän lakkasi käymästä kaupungissa, lukemasta sanomalehtiä ja pitämästä poliittisia keskusteluja Johnsin kanssa. Kului viikkokausia niin ettei kukaan nähnyt häntä eikä liioin hän ketään. Ainoana elinmerkkinä vanhuksesta oli se, että ruuat katosivat rannalta ja että majakka syttyi joka ilta yhtä säännöllisesti kuin aurinko aamuisin nousi vedestä. Nähtävästi vanhus oli käynyt välinpitämättömäksi maailmasta. Ei siihen ollut syynä koti-ikävä, vaan se, että koti-ikävä oli muuttunut alistumisen tunteeksi. Vanhuksen maailma sekä alkoi että loppui hänen saarellaan. Hän oli jo päättänyt, ettei hän lähde saarelta ennen kuolemaansa ja hän suorastaan unohti, että sen ulkopuolella oli elämää. Sitte hän tuli mystikoksi. Hänen lempeät sinisilmänsä alkoivat kuin lapsen silmät aina ja herkeämättä katsella jonnekin kauvas. Yksinäisyys ja erinomaisen suuri, yksinkertainen ympäristö vaikutti vanhukseen niin, että hänestä rupesi katoamaan oman persoonallisuuden tunne. Hän lakkasi olemasta erityinen henkilö ja sulautui sulautumistaan yhteen ympäristönsä kanssa. Ei hän sitä asiaa harkinnut, hän vaan tunsi itsetiedottomasti. Lopuksi hänestä kuitenkin näytti siltä kuin taivas, vesi, hänen kallionsa, majakka, kullankarvaiset hiekkapenkereet, pullistuneet purjeet ja kalalokit olisivat sulaneet yhdeksi vedeksi ja juosseet pois. Niistä tuli ainoa suuri yhtenäisyys ja ainoa ääretön sielun salaisuus. Hän painuu siihen salaisuuteen, hän tuntee sillä sielulla, joka elää ja lepää.
Hän painui, hän keinutteli, hän unohti — ja tuossa oman olemisen rajattomuudessa, tuossa vaistomaisessa tuntemisessa, tuossa puoliunessa oli niin suuri rauha, että se miltei oli kuin kuolemaa.
Mutta tuli herääminenkin.
Kerran astui Skawinski noin tuntia myöhemmin kun vene oli käynyt tuomassa vettä ja ruokatavaraa alas majakasta ja silloin hän huomasi, että tavaroiden joukossa oli yksi käärö enemmän kuin tavallisesti. Käärön päällä oli Yhdysvaltojen postimerkkejä ja karkealle purjepalttinalle kirjoitettuna selvä osote: "Skawinski Esq." Uteliaasti repi vanhus auki palttinan ja näki kirjoja. Hän otti yhden kirjan käteensä, katseli ja pani samassa takaisin. Sitte rupesivat hänen kätensä kovasti vapisemaan. Hän sulki silmänsä ikäänkuin ei olisi luottanut niihin. Hän luuli näkevänsä unta — kirja oli puolalainen. Mitä tämä oikeastaan oli merkitsevinään!? Kuka hänelle saattoi lähettää kirjoja? Ensi hetkessä hän nähtävästi unohti erään tapahtuman. Vartiauransa alkuaikoina oli hän kerran konsulilta lainatusta "Heraldista" lukenut, että New-Yorkiin oli perustettu puolalainen seura ja silloin hän paikalla oli lähettänyt seuralle puolet kuukausipalkastaan — mitäpä hän muutakaan sillä teki saaressaan! Kiitollisuudenosoitukseksi lähetti seura nyt kirjoja. Ne tulivat aivan luonnollisella tavalla, mutta sitä ei vanhus ensi hetkellä saanut päähänsä. Puolalaisia kirjoja Aspinwallissa, hänen saarellaan, hänen yksinäisyydessään! — se oli tavatonta, se oli kuin tuulahdus vanhoilta ajoilta, se oli kuin ihme! Hänelle tuli yöllisen purjehtijan tunne: hän oli kuulevinaan äänen huutavan nimeään ja se ääni oli hyvin rakas, vaikka jo unohdettu. Hetkisen hän istui silmät kiinni, varmana siitä, että uni katoaa, kun hän ne avaa. Ei! Avattu käärö oli totisesti hänen edessään, ilta-aurinko loisti suoraan siihen ja kirjaan, joka jo oli valmiiksi auki. Kun vanhus uudelleen ojensi kätensä sitä ottamaan, kuuli hän hiljaisuuden läpi oman sydämensä lyönnit. Hän katsahti: siinä oli runoja. Ylhäällä seisoi suurilla kirjaimilla kirjan nimi ja alla kirjoittajan. Ei hänen nimensä ollut Skawinskille outo. Hän tiesi hänen olevan suuria runoilijoita ja vuoden kolmekymmenen jälkeen hän oli lukenut hänen kirjojaan Parisissa. Sotiessaan Algeriassa ja Espanjassa oli hän maamiehiltään kuullut suuren profetan kunnian nousemistaan nousseen. Hän oli kuitenkin siihen aikaan niin tottunut pyssyyn, ettei hän ottanut kirjaa edes käteensä. Vuonna neljäkymmentä yhdeksän hän sitte läksi Amerikkaan eikä seikkailuissaan koskaan tullut tavanneeksi puolalaisia tai saaneeksi käsiinsä puolalaisia kirjoja. Sentähden oli hänen kiihkonsa nyt niin suuri, sentähden sykki hänen sydämensä niin valtavasti, kun hän päällyslehteä käänsi. Nyt alkaa hänen yksinäisellä kalliollaan juhlallinen toimitus, siltä hänestä tuntui. Ympärillä vallitsikin suuri rauha ja hiljaisuus. Oli iltapäivä. Kellot Aspimvallissa löivät viisi. Kirkkaalla taivaalla ei näkynyt ainoatakaan hattaraa, vain jotkut lokit lekottelivat sinertävässä ilmassa. Valtameri lepäsi tyynenä. Rantalaineet tuskin hiljaa loiskahtivat, lempeästi lipuessaan hiekalle. Etäisyydessä hymyilivät Aspimvallin valkeat talot ja ihanat palmuryhmät. Tuntui todella hiljaiselta, tärkeältä ja juhlalliselta. Äkkiä alkoi luonnon hiljaisuudesta kuulua vanhuksen vapiseva ääni. Hän luki ääneen, jotta itse ymmärtäisi paremmin:
"Maa Liettuan, isänmaani, sa olet kuin terveys elon,Ken kadotti sun, se kalleudestasi vasta selonSai täyden. Tänään kauneutes koko loisto palaaMun sieluni silmiin, sillä sun helmaas henkeni halaa."
[Runo O. Mannisen suomentama, ote Mickiewiczin runoelmasta "PanTadeusz".]
Skawinskilta katkesi ääni. Kirjaimet alkoivat hyppiä hänen silmissään. Rinnasta ikäänkuin lohkesi jotakin ja se syöksyi aaltona sydämeen ja sitte yhä korkeammalle ja korkeammalle, tukahuttamaan ääntä ja kuristamaan kurkkua… Hetkisen perästä hän kuitenkin sai mielenliikutuksensa voitetuksi ja jatkoi:
"Oi neitsyt pyhä, sa Ostrobraman loistava valo,Sa Czenstochowan kirkkaan kilpi, sa kaitsija jaloNowogródekin kaupungin ja sen kaunoisen kansan,Kuin muinoin ihmeelläs alt' ahnehen surman ansanMun autoit — huomaas kun emo itkevä lastaan tarjosJa silmän ma avasin taas, min tuoni jo varjos,Ja käydä het' itse ma voin luo pyhäin LuojaaYlistämään, elon ilmoille jällehen tuojaa. —Niin meidätkin ihmeelläs isänmaahan vielä sa tuothan…"
Aalto oli päässyt liikkeelle ja särki tahdon tokeet. Vanhus karjasi ja heittäytyi maahan. Hänen valkeat hiuksensa valuivat meren hiekalle. Niin, hän ei neljäänkymmeneen vuoteen ollut nähnyt syntymämaataan ja Jumala ties miten pitkä aika siitä olikaan kun hän äidinkieltään kuuli — ja nyt tuli tämä kieli itsestään hänen luokseen, ui poikki valtameren ja tapasi yksinäisen miehen toiselta pallonpuoliskolta. Sitä rakasta, sitä kallista, sitä suloista kieltä! Nyyhkytys, joka vanhusta puistatutti, ei ollut ensinkään tuskallinen. Se johtui äärettömästä rakkaudesta, joka äkkiä oli herännyt ja jonka rinnalla kaikki muu on mitätöntä… Hillittömällä itkullaan hän vaan pyysi anteeksi tuolta kaukaiselta rakastetulta, että hän jo oli käynyt niin vanhaksi, että hän niin oli eläytynyt yksinäiseen kallioonsa ja unohtanut, kunnes ikävä nyt rupesi häntä herättelemään ja ihmeellä palauttamaan. Sentähden hänen sydämensä myrskysi. Hetket kuluivat — hän yhä vaan makasi maassa. — Lokit lentelivät majakan ympärillä, ja vikisivät ikäänkuin levottomina vanhasta ystävästään. Tuli aika, jolloin hänen oli tapana ruokkia niitä ateriansa jätteillä, sentähden niitä nyt rupesi lentelemään majakan katolta hänen luokseen. Niitä tuli tulemistaan, ne alkoivat hiljalleen häntä nokkia ja räpytellä siipiään hänen päänsä päällä. Siipien kahina hänet vihdoin herätti. Itkettyään aikansa oli hänen mielensä rauhoittunut ja kirkastunut. Hänen silmänsä olivat ikäänkuin sokaistut. Vaistomaisesti antoi hän kaiken ruokansa linnuille. Ne karkasivat kirkuen sen kimppuun, mutta itse hän taasen kävi kiinni kirjaan. Aurinko oli jo laskeutumaisillaan puutarhojen ja Panaman ihmeellisten metsäin taa, hiljalleen se painui taipaleen taakse, toisen valtameren puoleen. Mutta Atlantikin lepäsi vielä täydessä hohteessa. Ilma oli ihan kirkas. Hän jatkoi lukemistaan:
"Oi sini sieluni ikävöitsevän entää suothanLuo noitten metsäisten kumpuin, vehrytnurmien noitten…"— — — — —— — — — —
Hämärä vasta kulutti kirjaimet valkoiselta lehdeltä, hämärä lyhyt kuin silmänräpäys. Vanhus nojasi päänsä kallioon ja sulki silmänsä. Silloin se, joka on "Ostrobraman kirkkaan kilpi", otti hänen sielunsa ja vei sen "kentille noille, joilla eri viljat kypsyy". Taivaalla paloi vielä pitkiä, punaisia ja kultaisia soimuja, mutta hän kiiti niiden siivillä rakastettuun maahan. Hänen korvissaan humisivat petäjiköt ja kohisivat kotimaan virrat. Kaikki on ennallaan. Kaikki kysyy häneltä: "muistatko?" Kyllä hän muistaa! Näkeehän hän kaikki: laajat vainiot, pyörtänöt, niityt, metsät ja kylät. On jo yö. Tähän aikaan hänen majakkansa tavallisesti on valaissut meren pimeyttä — mutta nyt hän on kotikylässä. Vanhuksen pää raukeaa rinnalle, hän näkee unta. Kuvat kulkevat hänen silmiensä editse nopeasti, hiukan sekavina. Ei hän näe syntymämökkiä, sillä sotahan sen hävitti, ei hän näe isää eikä äitiä, sillä hehän kuolivat hänen ollessaan lapsena. Mutta muuten on kylä ennallaan, ihan kuin hän eilen olisi sen jättänyt: mökit rivissä, ikkunoissa tulta: lammikko, mylly, kaksi lätäkköä liketysten ja niissä soi kaiken yötä sammakkojen kulina. Olihan hän kerran yöllä vartioimassa kyläänsä; nyt kulkee menneisyys hänen silmiensä ohitse kuvasarjana. Hän on taasen ulanina ja pitää vartiota. Tuolta etäältä katselee kapakka palavin silmin ja soi ja laulaa ja kumisee yön hiljaisuudessa, sillä siellä tanssia tömistellään, huudetaan ja vingutetaan viuluja. "Hui ja hai!" Ulanit siellä iskevät tulta saappaittensa koroista, mutta hänen on ikävä istua yksinään hevosen selässä! Tunnit kulkevat hitaasti, vihdoin sammuvat tulet; nyt näkyy silmänkantamaan asti läpitunkematonta sumua ja taas sumua: höyryt varmaan nousevat niityiltä ja täyttävät koko maailman valkoisella sumulla. Luulisi näkevänsä valtameren. Mutta ne ovat vaan niittyjä: pian saattaa kuulla ruisrääkän kaihertavan pimeässä ja paarmojen surisevan kaislikossa. Yö on tyyni ja viileä, oikea puolalainen yö! Etäisyydessä kohisee petäjikkö, vaikkei tuulekaan, kuten meren aalto. Pian valkaisee aamurusko idän kulmaa: jo laulavat kukotkin orsillaan. Toinen antaa äänen toiselle ja laulu käy mökistä mökkiin: nyt vikisee kaivon vinttakin jossakin korkealla. Ulanin mieli on raikas ja terve. Mitä ne puhuivatkaan huomisesta ottelusta. Hei vaan! Se menee niinkuin muutkin huudolla ja lippujen liehunnalla. Nuori veri kohisee ja soi kuin huilu, vaikka yöllinen tuuli sitä kylmää. Mutta johan koittaa aamu, jo! Yö valkenee, hämärästä häämöittävät metsät, pensaat, mökkirivi, mylly, poppelit. Kaivonvintat vikisevät niinkuin läkkilippunen majakan katolla. Kuinka kallis tämä maa onkaan, kuinka sorja aamun punertavassa hohteessa. Oi sinä ainoa, ainoa!
Hiljaa! Herkkä korva kuulee jonkun likenevän. Varmaan tulevat vaihtamaan vuoroa.
Äkkiä virkkaa ääni ihan likellä Skawinskia:
— Vanhus hoi! nouskaa. Mikä teidän on?
Vanhus avaa silmänsä ja katselee kummissaan miestä, joka seisoo hänen vieressään. Viimeiset unikuvat ja todellisuus taistelevat hänen päässään vallasta. Vihdoin kalpenevat unikuvat ja katoavat. Hänen edessään seisoo Johns, sataman vartia.
— Mitä kummaa? kysyy Johns. — Oletteko tullut kipeäksi?
— En.
— Ette ole sytyttänyt majakkaa. Menkää matkaanne täältä. Vene San-Geromosta on mennyt murskaksi kareja vastaan; onneksi ei ketään ihmistä hukkunut; joudutte tuomioistuimen eteen. Tulkaa nyt pois minun kanssani, loput saatte kuulla konsulinvirastossa.
Vanhus kalpeni: hän ei todellakaan ollut sytyttänyt majakkaa sinä yönä.
Muutamia päiviä myöhemmin nähtiin Skawinski laivan kannella, matkalla Aspimvallista New-Yorkiin. Mies raukka oli kadottanut paikkansa. Kulkurin tie oli taasen hänen edessään, tuuli oli uudelleen repäissyt irti lehden ja lennätti sitä pitkin meriä ja maita, kolhien sitä mielin määrin. Näitten muutaman päivän kuluessa vanhus olikin käynyt kovin väsyneeksi ja käyrävartiseksi; ainoastaan hänen silmänsä loistivat vielä. Olihan hän tälle uudelle elämänsä matkalle ottanut povelleen kirjansa ja sitä hän tuontuostakin koetti kädellään, ikäänkuin peläten, että sekin häneltä katoaisi.
Lapsi syntyi maailmaan heikkona raukkana, Naapuriakat, jotka olivat kokoontuneet äidin vuoteen ääreen, puistelivat päitään. Huono oli sekä äiti että lapsi! Simosepän muija, joka oli viisain kaikista, rupesi vihdoin lohduttelemaan sairasta.
— Malttakaappas, sanoi hän, — niin minä sytytän teille kynttilän. Ei teistä enään mihinkään ole, kuomaseni. Varustelkaa vaan lähtöä toiseen maailmaan ja lähettäkää hakemaan pappia, että pääsisitte teidän synneistänne.
— Vähät siitä! sanoi toinen akka, — mutta tuo mukula tuossa on kastettava. Se ei vaan pappiakaan odota, hyvä kun saisi säilymään paholaisen kynsistä.
Tämän sanottuaan sytytti hän kynttilän, kävi kiinni lapseen ja pirskoitti sitä vedellä niin että se rupesi silmiään siristelemään. Akka puhui:
— Minä ristin ja kastan sinut nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ja panen sinun nimeksesi Johannes ja nyt lähde, sinä kristitty sielu, sinne kusta tullutkin olet. Amen.
Mutta kristityllä sielulla ei ensinkään näyttänyt olevan halua lähteä sinne kusta se tullut oli. Päinvastoin se näytti aikovan jäädä raihnaaseen ruumiiseen, rupesipa vielä minkä jaksoi potkimaan samaisen ruumiin jaloilla ja itkemään, vaikka niin heikosti ja surkeasti, että muijat mutisivat keskenään: "luulisipa sitä kissaksi tai joksikin muuksi sellaiseksi!"
Haettiin pappi. Tuli, teki tehtävänsä ja läksi. Sairas kävi terveemmäksi. Samalla viikolla hän jo meni työhön. Pojassa oli niin vähän henkeä, että se vaan pihisi, mutta sitä pihinää piisasi. Kun poika oli neljännellä vuodella, kukkui käki sen keväällä kipeäksi, mutta parani se siitä kuitenkin ja elää kitkutti kymmenenteen ikävuoteensa asti.
Hän oli aina ollut laiha ja päivettynyt, vatsa pöhötyksissä, posket kuopilla. Hänen hiuksensa olivat pellavankarvaiset ja riippuivat silmillä, jotka selällään tuijottivat maailmaan, ikäänkuin tunkeutuakseen jonnekin tavattoman kauvas. Talvisin hän istui lieden ääressä, itki viluissaan ja usein nälissäänkin, kun ei äidillä ollut panemista pesään enempää kuin pataankaan; kesäisin hän juosta reksutti paitasillaan, vyöllä nauharisa, päässä hatturöysä, jonka röydän alta tirkisteli esiin, oikoen päätään kuin mikäkin linnunpoika. Äiti, köyhä loisvaimo, joka eli kuin pääskynen vieraan räystään alla, päivästä päivään, rakasti häntä kyllä tavallaan, mutta piiskasi aika usein ja nimitti tavallisesti "vaihdokkaaksi". Kahdeksatta käydessään oli poika jo paimenena tai etsi metsästä sieniä, kun ei kotona ollut mitä suuhun panna. Ihmeellisesti Jumala varjeli niin, ettei susikaan syönyt.
Typerä poikanulkki hän oli. Ihmisten kanssa puhuessaankin hän piteli sormea suussaan, kuten maalaislasten tapa on. Eivät ihmiset hänestä paljoa toivoneet ja vielä vähemmin toivoi äiti, sillä ei hän kelvannut työhönkään. Mitenkä lienee tullutkin sellaiseksi! Yhteen asiaan hänellä sentään oli taipumusta, nimittäin soittoon. Aina hän oli kuulevinaan soittoa ja tultuaan vähän suuremmaksi, ei hän enään mitään muuta ajatellutkaan. Hän saattoi esimerkiksi mennä metsään karjan kanssa tai koppa selässä marjaan, mutta palasi ilman marjoja ja puhua pälpätti:
— Äiti! Kun tiellä mettättä toi nii kovatti! Voi voi…!
Mutta siihen ehätti äiti sanomaan:
— Kyllä minä sinulle "toitan"! Saatpa nähdä!
Ja kauhalla hutkien valmisti äiti soittoa. Poika kirkui ja lupasi, ettei hän tee sillä lailla enään koskaan, mutta mielessään hän yhä mietti, että joku siellä metsässä vaan soitti. Mikä soitti? Niin, mistä hän tiesi?… Hongat, pyökit, koivut, ruisrääkät, kaikki soittivat: koko metsä soitti. Niin se vaan oli!
Ja entäs kaiku…! Soitti koiruohopensas kedolla, visersivät varpuset puutarhassa mökin ikkunan alla niin että kirsikkapuut tärisivät. Illoin sattuivat hänen korvaansa kaikki äänet kylästä ja silloin hän oli varma siitä, että koko kylä soittaa. Kun hänet lähetettiin työhön, hajoittamaan lantatunkioita, niin soitteli tuulikin talikon sakaroissa.
Vouti näki hänet kerran, juuri kun hän, tukka pörröllään, seisoi kuuntelemassa tuulen soittoa puutalikon sakaroita vastaan. Ja samassa hän irroitti hihnan vyöltään ja veteli poikaa selkään niin että tiesi. Mutta vähät siitä! Ihmiset kutsuivat kun kutsuivatkin häntä "Pelimanni-Jussiksi". Keväällä hän karkasi purolle veistämään itselleen sorapilliä. Öisin, kun sammakot rupesivat kurnuttamaan, turilaat surisivat niityllä ja kovakuoriaiset turisivat kasteessa, ei hän saanut unta, vaan kuunteli kuuntelemistaan ja Jumala ties mitä soittoa hän silloinkin oli kuulevinaan… Kirkkoon ei äiti enään voinut häntä viedä, sillä paikalla kun urut rupesivat pauhaamaan tai suloisella äänellä soimaan, kävivät lapsen silmät niin sameiksi, ettei olisi luullut sen enään tätä maailmaa näkevän.
Kylän yövartia, joka pysyäkseen valveella luki taivaan tähtiä tai hiljakseen haasteli koirien kanssa, näki monasti Jussin valkean paidan pimeässä lipuvan kapakkaan päin. Ei poika kuitenkaan mennyt sisälle, vaan pysähtyi ulkopuolelle, piilottautui seinivierelle ja kuunteli. Kansa tanssi obertasta, tuontuostakin hihkaisi joku pojista. Sitte kuului askelten töminää ja tyttöjen ääni kysyi: "mitä?" Toiset viulut panivat vienosti: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" ja toiset vastasivat arvokkaalla, karkealla äänellä: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!" Ikkunat loistivat ja joka hirsi kapakkarakennuksessa tuntui tärisevän, laulavan ja soivan. Ja Jussi kuunteli.
Kun hänellä olisikin tuollainen viulu, joka vienosti soi "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme!" Tuollaiset laulavat laudanpalaset! Mutta mistä ne saisi? Missä niitä tehdään? Kun antaisivat hänen edes kerran ottaa ne sellaiset käteensä!… Mutta mitä vielä! Hyvä kun saa kuunnellakin ja tavallisesti hän kuuntelee kunnes vartian ääni kuuluu pimeästä:
— Lähdetkö kotiin, senkin heittiö!
Silloin hän paljain jaloin juosta lippasi kotiin. Mutta pimeässä seurasi häntä sekä toisen viulun vieno: "syökäämme ja juokaamme ja hauskaa pitäkäämme" että toisen arvokas: "suokoon Jumala! suokoon Jumala!"
Hänellä oli suuri juhla, kun hän vaan sai kuulla viulunsoittoa, sama se häissäkö vai hautajaisissa. Jälkeenpäin hän ryömi uunin nurkkaan eikä päiväkausiin puhunut sanaakaan, katseli vaan kiiluvin silmin kuin kissa pimeästä. Sitte hän päreistä ja hevosen jouhista teki itselleen viulun, mutta ei se tahtonut soida niin kauniisti kuin kapakan viulu: soi hiljaa, ihan hiljaa, niinkuin surviaiset tai muut hyttyset olisivat laulaneet. Hän soitti sitä kuitenkin aamusta iltaan, vaikka saikin niin paljon potkuja, että lopulta oli kuin survottu, puolikypsä omena. Mutta sellainen hänellä oli luonto. Lapsi laihtui laihtumistaan, vatsa vaan pysyi suurena, pörrö kävi yhä tuuheammaksi ja silmät suurenivat suurenemistaan ja olivat tavallisesti vesissä. Mutta rinta ja posket painuivat yhä syvemmälle…
Ei hän ollut muitten lasten kaltainen. Hän muistutti suuresti päreviuluansa, joka tuskin kitisi. Nälkään hän oli kuolemaisillaan ennen uutista, sillä hänen ravintonaan oli pääasiallisesti raaka porkkana ja himo päästä viulun omistajaksi.
Se himo ei ollut hänen onnekseen.
Kartanon kuskilla oli viulu, jota hän hämärissä soitteli miellyttääkseen kamarineitiä. Jussi piiloitteli usein pensaissa saadakseen palvelijahuoneen avoimesta ovesta sitä katsella. Se riippui seinällä juuri vastapäätä ovea ja silmäyksissä liiti koko hänen sielunsa sen luo, sillä se tuntui hänestä pyhältä esineeltä, johon ei hän ole kelvollinen kajoamaan ja joka on hänelle rakkain maailmassa. Kuinka hänen teki sitä mieli! Hän olisi tahtonut edes kerran saada sen käsiinsä, voidakseen sitä likeltä katsella… Lapsellinen sydän raukka värisi onnesta, kun hän vaan sitä ajatteli.
Yhtenä yönä ei palvelijahuoneessa ollut ketään. Herrasväki oli aikoja sitte lähtenyt ulkomaille, talo oli tyhjillään ja kuski istui toisella puolella, kamarineidin luona, Jussi oli piiloittautunut pensaisiin ja katseli ikävänsä esinettä. Ovet olivat selkosen selällään. Täysikuu paistoi vinoon palvelijahuoneen ikkunaan ja teki vastapäiselle seinälle suuren, loistavan neliön. Mutta tämä neliö likeni hiljalleen viulua ja valaisi sen vihdoin kokonaan. Silloin näytti viulusta valuvan hopeisia säteitä. Varsinkin loistivat kohopaikat niin häikäisevästi, ettei Jussi tahtonut saada katsotuksi niihin. Kuunvalossa saattoi nähdä kaikki ihan selvään: kaarevat laidat, kielet ja käyrän kaulan. Tapit loistivat kuin kiiltomadot ja pitkin viulun pituutta riippui hopeisena nauhana jousi…
Oi, ihanaa se oli, lumottua kuin sadussa! Jussin silmäykset kävivät yhä ahneemmiksi. Istuen kippurassa keskellä pensaita, kyynärpäät laihoja polvia vastaan, suu auki, hän katselemistaan katseli. Milloin kahlehti kauhu hänet paikalle, milloin ajoi vastustamaton halu häntä eteenpäin. Onko hän lumottu vai mikä hänen on?… Valossa alkaa viulu liikkua, ikäänkuin lipua lapsen luo… Hetkeksi sammuu valo, mutta samassa se taas välähtää loistamaan entistä kirkkaammin. Taikatemppuja, taikatemppuja nämä ovat! Tuuli alkoi henkiä, puut humisivat hiljaa, pensaissa kahisi ja Jussi oli selvästi kuulevinaan:
— Mene pois Jussi! huoneessa ei ole ketään… mene pois vaan,Jussi!…
Yö oli kirkas, selkeä. Kartanon puutarhassa, lammikon luona rupesi satakieli laulamaan ja visertelemään, milloin hiljaa, milloin ääneen: "mene, mene, ota!" Rehellinen yökehrääjä kierteli hiljalleen pojan ympärillä ja huusi: "älä, älä, Jussi!" Mutta yökehrääjä lensi tiehensä ja satakieli jäi paikoilleen ja pensaat kahisivat kahisemistaan: "ei siellä ole ketään!" Viulu välähti taasen häikäisevän valoisaksi…
Vaivainen, käyrä poikanen liikkui hiljaa, varovaisesti eteenpäin ja satakieli viserteli tuskin kuuluvasti: "mene, mene, ota!"
Valkea paita pääsee yhä likemmä palvelijahuoneen ovea. Eivät ole enään mustat pensaat poikaa suojelemassa. Palvelijahuoneen ovella kuuluu sairaitten keuhkojen nopea hengitys. Jo katoaa valkoinen paita ja vain toinen paljas jalka on kynnyksellä. Turhaan, yökehrääjä, lentelet ja varoitat viimeisen kerran: "älä, älä!"… Jussi on jo palvelijahuoneessa.
Äkkiä rupesivat suuret sammakot ikäänkuin pelästyksissään kurnuttamaan lammikossa, mutta lakkasivat samassa. Satakieli vaikeni, pensaat samoin. Jussi ryömi hiljaa ja varovaisesti, mutta äkkiä hänet valtasi kauhu. Pensaissa hän oli ollut kuin kotonaan, kuin peto viidakossa, mutta täällä hänen oli kuin pedon, joka on pudonnut kuoppaan. Hänen liikkeensä kävivät hätäisiksi, hän hengitti kiireesti ja pihisemällä. Äkkiä hänen ympärillään oli pilkkosen pimeä. Heikko kesäyön salama lennähti idän ja lännen väliä ja valaisi hetkiseksi huoneen ja Jussin, joka nelin ryömin, pää pystyssä oli viulun edessä. Mutta salama sammui, pilvi peitti kuun eikä enään kuulunut eikä näkynyt mitään.
Vasta jonkun ajan perästä kuului pimeästä heikko, valittava helähdys, ikäänkuin joku varomattomasti olisi koskenut kieleen — ja äkkiä…
Kysyi karkea, uninen ääni vihaisesti huoneen nurkasta:
— Kuka siellä?
Jussi piteli henkeään, mutta karkea ääni kysyi uudelleen.
— Kuka siellä?
Tulitikku rupesi samassa tuikkimaan, huone kävi valoiseksi ja sitte… Voi! Jumalan tähden! Kirouksia, läiskettä, lapsen itkua ja rukousta: "voi, Jumalan tähden!" koiranhaukuntaa, kiireisiä askelia, tulta ikkunoissa, hälinää koko talossa…
Seuraavana päivänä seisoi Jussi raukka jo tuomioistuimen edessä.
Aikoivatko he ruveta tuomitsemaan häntä varkaana?… Varmaankin. Sekä herrastuomari että lautamiehet katselivat häneen mietteissään. Hän seisoi heidän edessään sormi suussa, pelästyneet silmät suurina päässä, pienenä, vaivaisena, tietämättä missä oikeastaan on ja mitä hänestä tahdotaan… Mitenkä tuota nyt rankaisee tuollaista raukkaa, joka on kymmenen vuoden vanha ja tuskin pysyy jaloillaan seisomassa?… Vankeuteenko sen lähettää vai kuinka?… Täytyyhän lasta armahtaa. Ottakoon yövartia ja antakoon selkään niin ettei toista kertaa varasta. Päättyköön siihen koko juttu.
— Niinpä kyllä!
Tapani, yövartia kutsuttiin paikalle.
— Ota hänet ja anna selkään niin että muistaa!
Tapani nyökäytti tyhmää, petomaista päätään, otti Jussin kuin minkäkin kissanpojan, kainaloonsa ja vei talliin. Lapsi ei puhunut sanaakaan, katsoa tuijotti vaan kuin lintu. Se ei taitanut ymmärtää mikä sitä odotti, tai lieneekö ollut niin peloissaan, ettei äännähtänyt. Mistäpä se oikeastaan tiesi mitä ne hänestä tahtoivat! Vasta kun Tapani oli saanut hänet talliin, laskenut pitkäkseen maahan, nostanut paidan ja ruvennut olkansa takaa hutkimaan, pääsi Jussilta huuto:
— Äiti! ja joka kerta kun vartia löi, huusi hän: "äiti! äiti!" mutta huudot heikkenivät heikkenemistään, kunnes ääni vihdoin katkesi kokonaan eikä enään huutanutkaan äitiä…
Poloinen, särjetty viulu!…
— Voi sinä tyhmä, paha Tapani! kuka nyt lasta tuolla lailla hakkaa? Sehän aina on ollut niin pieni ja heikko, tuskinpa siinä henkikään pysyy.
Äiti tuli ja otti pois pojan, mutta sai kantaa kotiin… Seuraavana päivänä ei Jussi enään noussut vuoteesta ja kolmantena päivänä hän jo hiljalleen teki kuoloa karkean loimen alla.
Pääskyset visersivät kirsikkapuussa mökin takana; auringonsäde katseli sisään ikkunasta ja valoi kultiaan pojan pörröisiin hiuksiin ja kasvoihin, joista jokainen veripisara oli kadonnut. Auringon valo muodosti ikäänkuin tien, jota myöten lapsen sielun piti muuttaa. Olipa hyvä, että sille edes kuolon hetkellä avautui leveä, aurinkoinen tie, sillä elämässä se totisesti oli saanut kulkea orjantappuratietä. Hengitys nostatteli vielä laihtunutta rintaa ja lapsen kasvot olivat ikäänkuin tähdätyt kuuntelemaan ääniä kylästä, jotka tulvivat sisään avoimesta ikkunasta. Oli ilta ja tytöt palasivat heinästä, laulaen: "Tuolla niityllä viheriällä!" Purolta kuului sorapillin ääni. Jussi kuunteli viimeisen kerran kuinka kylä soittaa… Loimella hänen vieressään oli hänen päreviulunsa.
Äkkiä kirkastuivat kuolevan lapsen kasvot ja valkenevilta huulilta pääsi kuiskeena:
— Äiti?…
— Mitä, poikani? kysyi äiti, joka ei itkulta tahtonut saada puhutuksi.
— Äiti! Antaako Jumala minulle taivaassa oikean viulun?
— Antaa, poikani, antaa! vastasi äiti; mutta ei saanut sanotuksi enempää, sillä äkkiä puhkesi hänen tyrehtyneestä rinnastaan esiin hillitön tuska. "Oi Jeesus, Jeesus!" vaikeroi hän, kaatui kasvoilleen kirstua vastaan ja rupesi huutamaan ikäänkuin hän olisi kadottanut järkensä, ja niinkuin ihminen itkee nähdessään, ettei hän saata kuoleman käsistä reväistä rakastettuaan…
Ei hän saanut poikaansa pelastetuksi, sillä kun hän silmänsä nosti ja ne lapseen loi, olivat pienen pelimannin silmät selällään, liikkumattomina. Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, synkät ja kankeat. Auringonsädekin katosi…
Nuku rauhassa, Jussi!
* * * * *
Seuraavana päivänä palasivat herrasväet Italiasta ja heidän mukanaan oli nuori neiti ja herra joka hakkaili neitiä.
Herra lausui:
—Quel beau pays que l'Italie![Mikä ihana maa se Italia on!]
— Ja mikä taiteilijakansa!On est heureux de chercher là-bas de talents et de les protéger… lisäsi neiti. [Kuinka on hauskaa siellä etsiä ja suojella kykyjä!]
Jussin haudalla humisivat koivut.
Lupiskoryn kauppalassa oli Kalikstowan maahanpaniaisten jälkeen pidetty messu ja messun loputtua oli kirkkoon jäänyt muutamia akkoja, jotka tahtoivat veisata virren loppuun. Oli kello neljän aika iltapäivällä ja kirkossa oli hämärä, sillä talvella tulee jo siihen aikaan pimeä. Pääalttari varsinkin oli vaipunut mustaan varjoon. Kaksi kynttilää paloi vielä ciboriumin ympärillä, mutta niiden tuikkivat liekit tuskin jaksoivat valaista kullattuja ovia ja ristillä riippuvan Kristuksen jalkoja, joihin oli lyöty ääretön naula. Tämän naulan pää loisti suurena, kiiltävänä pisteenä alttarilla. Toiset kynttilät olivat vasta sammutetut ja niistä nousi savukiemuroita, jotka täyttivät pappispenkkien ympäristön vahan hajulla.
Vanha äijä ja pieni poika puuhasivat alttariportailla. Toinen lakaisi, toinen veti mattoa pois tieltä. Kun akat silloin tällöin lakkasivat veisaamasta, saattoi kuulla kuinka ukko äreästi neuvoi poikaa tai varpuset nokkivat lumisia ruutuja. Niiden oli ulkona sekä vilu että nälkä.
Akat istuivat penkeissä likellä ulko-ovea. Siellä olisi ollut vieläkin pimeämpi, jolleivät he voidakseen lukea olisi sytyttäneet talikynttilöitä. Yksi talikynttilä valaisi aika selvästi lippua, joka oli pystytetty viereiseen penkkiin, ja joka kuvasi syntisiä liekkien ja saatanoiden keskellä. Muitten lippujen kuvia ei saattanut eroittaa.
Akat eivät oikeastaan veisanneet, vaan rääkyivät unisella, väsyneellä äänellä virttä, jossa lakkaamatta toistuivat sanat:
Ja kun lähestyy kuoleman hetki,Niin rukoile, rukoile Poikaasi…
Varjoon vaipunut kirkko, penkeistä nousevat liput, akkojen kellertävät kasvot, valot jotka tuikkivat ikäänkuin hämäryyden painon alta — tämä kaikki teki synkän, hirvittävän vaikutuksen. Kuolinvirsi oli täällä oikealla paikallaan.
Ajottain lakkasivat akat veisaamasta, yksi heistä nousi penkistä ja rupesi vapisevalla äänellä lukemaan: "terve Maaria, armoa täynnä" — ja toiset jatkoivat: "Herra olkoon kanssasi!" mutta koska oli Kalikstowan hautauspäivä, liitettiin jokaisen "Terve Maarian" perään sanat: "Anna, Herra, hänelle ikuinen rauha ja loistakoon hänelle iankaikkinen kirkkaus".
Kalikstowan tytär, Marysia, istui penkissä erään vanhan akan rinnalla. Hänen äitinsä vasta luodulle haudalle lankesi hiljalleen köykäinen lumi, mutta tyttö ei vielä ollut kymmenenkään vuoden vanha eikä siis ymmärtänyt, mitä hän oli kadottanut tai kuinka säälittävä hänen tilansa oli. Hänen kasvonsa ja siniset silmänsä olivat lapsellisen tyynet, miltei iloiset. Niissä saattoi nähdä jonkun verran uteliaisuutta, mutta ei mitään muuta. Suu auki tutkisteli lapsi suurella tarkkaavaisuudella lippua, johon oli maalattu helvetti syntisineen, sitte se katsahti kirkon perälle ja vihdoin ikkunaan, jonka takana varpuset naputtelivat.
Sen silmät eivät kuvastaneet mitään ajatusta. Akat hyräilivät unisesti kymmenettä kertaa:
"Ja kun lähestyy kuoleman hetki…"
Tyttö kierteli sormissaan vaaleita hiuksiaan, jotka takana olivat kahdessa, hiirenhännänkokoisessa palmikossa. Hänen oli nähtävästi ikävä. Vihdoin ukko sentään rupesi vetämään puoleensa hänen huomiotaan.
Ukko kulki keskelle kirkkoa ja rupesi vetämään nuorasta, jossa oli solmuja ja joka oli kiinni katossa. Hänen soittonsa tapahtui Kalikstowan sielun hyväksi, mutta hän teki sen aivan koneentapaisesti, sillä hänen ajatuksensa olivat nähtävästi muualla.
Soitto merkitsi samalla, että messu oli lopussa. Akat rukoilivat viimeisen kerran otollista kuolemanhetkeä ja läksivät torille. Yksi heistä talutti Marysiaa.
— Kulikowa! virkkoi toinen, — mitä te nyt aiotte tehdä tytölle?
— Mitä minun sitte pitäisi tehdä? Wojtek Margula lähtee Leszczynceen, hänet on lähetetty postia noutamaan, hän saa ottaa tytön matkaansa. Eikö sitä ole siinä!
— Mutta mitä tyttö tekee Leszczyneessä?
— Jopa te nyt olette! Sitä mitä täälläkin. Menköön sinne mistä on tullut. Ottavatpa orvon vaikka kartanoon ja antavat nukkua palvelijahuoneessa.
Näitä puhuessaan astuivat akat torin poikki kapakkaan. Alkoi kylmetä. Oli talvisaika, aivan hiljaista, taivas pilvessä, ilma kosteaa, lumi märkää. Räystäät tippuivat, tori oli paksunaan rapakkoa, lunta ja oljenrippeitä. Kauppala rappeutuneine rakennuksineen näytti yhtä synkältä kuin kirkkokin. Muutamista ikkunoista loisti valoa; liike oli jo lakannut, ainoastaan kapakassa soitti käsihanuri oberekia.
Se soitti vaan houkutellakseen väkeä, sillä kapakassa ei ollut ketään. Akat astuivat sisään ja ottivat viinaa. Kulikowa antoi Marysiallekin puoli lasillista ja sanoi:
— Juo pois, orpo. Ei sinua enään niinkään hemmotella.
Kun Kulikowa mainitsi orpoa, muistui Kalikstowan kuolema akkojen mieleen. Kapuscinska virkkoi:
— Teidän terveydeksenne, Kulikowa! Juokaa pois! Voi rakkaani! Kuinka se laaki löi sen niin ettei se edes ehtinyt parahtaa. Kun rovasti tuli ripittämään, oli se jo kylmänä.
Kulikowa puuttui puhumaan:
— Johan minä aikoja sitte sanoin, että sen henki on niin höllässä. Menneellä viikolla se tuli meille ja minä sanoin sille: "kuulkaas nyt, Kalikstowa! antakaa te vaan Marysia kartanoon!" Mutta hän vastasi: "minulla on vaan yksi tytär enkä sitä anna mihinkään!" Paha hänen oli ollakseen ja hän rupesi oikein nyyhkimään. Sitte hän läksi kansliaan herrastuomarille puhumaan, että saisi kaikki paperit orninkiin. Neljä guldenia ja kuusi groshia hän siitä lystistä maksoi ja selitti vaan: "en sääli, kun on kysymys lapsesta!" Olisitte nähnyt! Ja silmät sen olivat niin pystyssä ja kuoleman jälkeen ne olivat vielä enemmän pystyssä. Olisivat tahtoneet painaa kiinni, mutta eivät saaneet painumaan. Sanoivat sen vielä kuoltuaankin katselleen lasta…
— Juodaan suruumme puoli korttelia!
Käsihanuri soitti yhä oberekia. Akat alkoivat olla hiukan humalassa. Kulikowa toisteli surullisella äänellä: "voi vaivaista! voi vaivaista!" mutta Kapuscinskan mieleen muistui äkkiä hänen miesvainajansa.
— Kuinka se kuollessaan hengitti raskaasti, virkkoi hän. — Raskaasti, raskaasti!
Ja hän venytteli venyttelemistään ääntään, kunnes se vähitellen kehittyi lauluksi. Laulu rupesi käymään käsihanurin tahdin mukaan ja lopuksi akka paiskasi kädet vyötäisilleen ja rallatti ihan oberekin tahdissa:
"Raskaasti, raskaasti, raskaasti,Se vainaja hengitti raskaasti!"
Äkkiä hän pillahti katkeraan itkuun, antoi hanurinsoittajalle kuusi groshia ja otti uudelleen viinaa. Kulikowa oli hänkin mielenliikutuksissaan, mutta kohdisti tunteensa purkauksen Marysiaan.
— Muista, orpo, virkkoi hän, — mitä pappi sinulle sanoi, kun loivat lunta äitisi päälle, että enkeli on kanssasi.
Hän katkaisi äkkiä puheensa, katsahti ihmeissään ympärilleen ja jatkoi sitte tavattoman tarmokkaasti:
— Kun minä sanon, että enkeli on, niin se on!…
Kukaan ei vastustanut häntä. Marysia katsoa töllötti tyhmin silmin tarkkaavaisesti akkoihin. Kulikowa jatkoi:
— Sinä olet orpo, sentähden ei paha pysty sinuun. Orpoja varjelee enkeli. Enkeli on hyvä. No, tuossa saat kymmenen groshia. Vaikka sinä jalkaisin lähtisit Leszczynceen, niin sinä löydät, sillä enkeli johtaa sinua.
Kapuscinska rupesi laulamaan:
"Hän siivillänsä hellästi sinua suojeleeJa sulillansa varjoo ja kauniisti varjelee."
— Oletteko hiljaa! huusi Kulikowa.
Sitte hän kääntyi tytön puoleen:
— Sinä tomppeli, tiedätkö kuka sinua varjelee?
— Enkeli, vastasi lapsi kimeällä äänellään.
— Orposeni, marjaseni, sinä Jumalan pieni matonen! Enkeli siivillään… leperteli Kulikowa ihan humalassa, riisti lapsen syliinsä ja rupesi painamaan sitä rehellistä rintaansa vastaan.
Tyttö purskahti itkuun. Ehkäpä hänen sameassa päässään ja sydämessään, joka ei paljoa kyennyt tuntemaan, tällä hetkellä heräsi joku aavistus.
Kapakoitsija makasi jo suloisessa unessa myymäpöytänsä takana. Talikynttilän sydän kasvoi pitkäksi karreksi, mies joka oli soittanut hanuria, heitti työnsä, sillä häntä huvitti katsella näytelmää.
Oli ihan hiljaista. Äkkiä kuului rapakosta oven takaa kavionkausketta ja ääni, joka sanoi hevoselle:
— Ptruuuu!
Kapakkaan astui Wojtek Margula, lyhty kädessä. Heti hän sentään päästi sen pöydälle ja rupesi lämpimäkseen hakkaamaan yhteen käsiään. Vihdoin hän huusi kapakoitsijalle:
— Anna puoli korttelia!
— Margula, sinullahan on hevonen! huusi Kulikowa: — otatko tytön mukaasi Leszczynceen?
— Otan kyllä, koska käskettiin, vastasi Margula.
Sitte hän katseli molempia vaimoja ja virkkoi:
— Olettepa te ottaneet niinkuin…
— Niinkuin ei se sinulle itsellesi maistuisi! huusi Kulikowa. — Kun minä sanon sinulle, että pitele lasta varovaisesti. Se on orpo. Tiedätkö sinä, pöllö, kuka sitä suojelee?
Wojtek ei viitsinyt vastata kysymykseen ja päätti nähtävästi valita toisen keskusteluaineen. Hän tarttui puolikortteliin ja alkoi:
— Hitto teille…
Mutta hän ei jatkanutkaan, sillä hän oli kulauttanut viinan kurkkuunsa, irvisteli, syljeskeli, asetti tyytymättömänä astian pöydälle ja virkkoi:
— Sehän on selvää vettä. Antakaa tuosta toisesta pullosta.
Kapakoitsija kaasi toisesta pullosta! Wojtek irvisteli entistä pahemmin.
— Eikö teillä nyt ole aarakkia?
Margulaa nähtävästi uhkasi sama vaara kuin akkoja, mutta juuri tähän samaan aikaan valmisteli Lupiskoryn kartanon omistaja laajaa ja asiallista kirjoitusta "herraskartanoiden väkijuomien myyntioikeudesta yhteiskuntarakennuksen perustuksena", ja siten liittyi Wojtek vasten tahtoansa tukemaan yhteiskunnan perustuksia, varsinkin kun väkijuomien myyntioikeus todella oli herrastalon, vaikka se sijaitsikin kauppalassa.
Noin viisi kertaa perätysten kulautettuaan, unohti hän todella lyhdyn, josta kynttilä oli sammunut, mutta tarttui sensijaan nukkuvan lapsen käteen ja virkkoi:
— Tule pois nyt, rääppänä!
Akat nukkuivat nurkissa, joten ei kukaan ollut sanomassa hyvästi Marysialle. Lyhyesti sanoen: äiti oli jäänyt Lupiskoryn hautausmaahan ja tyttö läksi nyt Leszczynceen.
He tulivat ulos, asettuivat rekeen, Margula huusi hevosille: "hei!" — ja sitte he läksivät liikkeelle. Alussa kulki reki hyvin raskaasti, kun kuljettiin kauppalan rapakoisia katuja, mutta sitte tultiin laajoille, valkeille vainioille ja silloin kävi kulku keveäksi. Lumi tuskin narisikaan reen jalaksien alla; silloin tällöin päristeli hevonen; tuontuostakin kuului kaukaa, hyvin kaukaa koiranhaukuntaa.
He ajoivat ajamistaan. Wojtek komenteli hevosia ja lauloi nenäänsä: "muistatko, senkin koira, mitä minulle lupasit?" Mutta pian hän vaikeni ja rupesi vetämään hirsiä. Hän hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle. Hän näki unta, että häntä Leszczyncessä annettiin selkään siitä syystä että hän oli kadottanut postilaukun. Sentähden hän välillä hiukan heräsi ja rupesi sadattelemaan: "Senkin peijakkaat!" — Marysia ei nukkunut, sillä hänen oli kylmä. Silmät selällään hän katseli valkeita ketoja, joita Margulan mustat olkapäät tuontuostakin peittivät hänen näkyvistään. Sitte hänen mieleensä muistui, että äiti oli kuollut ja samassa hän oli näkevinään äidin kalpeat, laihtuneet kasvot ja sisäänpainuneet silmät. Vaistomaisesti hän tunsi, että ne kasvot olivat olleet hyvin rakkaat, mutta eivät ne enään ole Leszczyncessä eivätkä koskaan sinne palaja. Olihan hän juuri omin silmin nähnyt kuinka äidin päälle pantiin maata Lupiskoryssa. Tätä muistellessa olisi hänen tehnyt mieli itkeä surusta, mutta hänen jalkojaan ja polviaan paleli niin, että hän itki vilusta.
Ei tosin ollut kylmä, mutta tuuli oli, kuten tavallisesti suojan ilman aikana, läpitunkeva. Wojtekin vatsassa oli ainakin suuri varasto Lupiskoryn kapakassa koottua lämpöä. Lupiskoryn isäntä oli sattuvasti huomauttanut, "että viina lämmittää kylmässä, ja koska se on meidän rahvaamme ainoa lohdutus, niin samalla kun riistetään suuremmilta maanomistajilta mahdollisuus rahvaan yksinomaiseen lohduttamiseen, niin riistetään siltä myöskin kaikki vaikutusvalta rahvaaseen." Wojtek oli tällä hetkellä saanut niin täydellisen lohdutuksen, ettei mikään olisi voinut tehdä häntä surulliseksi.
Ei häntä huolestuttanut sekään, että hevoset metsään päästyä, olivat harventamistaan harventaneet askeleitaan, vaikka tie metsässä oli erinomainen, että ne vihdoin kääntyivät tienviereen ja kaasivat reen ojaan. Tosin hän heräsi, mutta ei käsittänyt mitä oli tapahtunut.
Marysia rupesi häntä tönimään.
— Wojtek!
— Mitä sinä huudat?
— Me olemme kaatuneet.
Mutta Wojtek kysyi:
— Lasiko?
Ja nukkui samassa.
Tyttö istuutui reen viereen, rukoili minkä jaksoi ja jäi istumaan. Mutta pian hänen kasvonsa aivan jäykistyivät ja hän rupesi uudelleen tönimään nukkuvaa.
— Wojtek!
Ei vastaa.
— Wojtek, mennään pois sisään!
Hetkisen perästä sanoi tyttö taasen:
— Wojtek, minä lähden jalkaisin…
Vihdoin hän todella läksi. Leszczynce tuntui hänestä olevan hyvin likellä. Tiesihän hän tien, olihan hän joka sunnuntai käynyt äidin kanssa kirkossa. Nyt hänen täytyi käydä yksin. Suojasta huolimatta oli metsässä paksulta lunta, mutta sensijaan oli yö hyvin valoisa. Hohde lumesta ja pilvien paiste sulivat yhteen, sentähden näkyi tie selvästi kuin päivällä. Kun Marysia loi katseensa mustaan metsään, saattoi hän hyvin, hyvin kauvas nähdä mäntyjen tyynet, tummat piirteet valkoista taustaa vastaan. Selvästi näki hän myöskin luminietokset, joita oli luotu kantojen tasalle. Metsässä vallitsi ääretön rauha, joka ikäänkuin hyväili lasta. Oksilta, joille oli kerääntynyt lumiräntää, tippui vesipisaroita. Hiljaa helähtäen ne putoilivat oksille ja varvuille. Mutta se olikin ainoa ääni, sillä muuten oli kaikkialla hiljaista, hiljaista, valkeaa, äänetöntä, synkkää…
Ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Lumiset pensaat eivät liikahtaneet. Valkea vaippa, joka peitti maan, äänetön metsä, ohuet, kalpeat pilvet taivaalla — kaikki näytti olevan samaa kuollutta kokonaisuutta. Talvisen suojan aikana on sellaista. Ainoa elävä olento, joka pienenä mustana pilkkuna liikkui suuren hiljaisuuden keskellä, oli Marysia. Hyvä, ystävällinen metsä! Ehkäpä nuo pisarat, joita lumiset oksat pudottelivat, olivatkin kyyneliä — ehkäpä metsä itki orvon kohtaloa! Suurten, lempeitten puiden kävi sääli lasta!… Yksinään, heikkona, raukkana se läpi yön ja metsän kulki eteenpäin niin rohkeasti että pois tieltä. Valoisa yö näytti pitävän huolta lapsesta. Se on suloista, kun pieni, heikko olento luottaen kokonaan antautuu äärettömän voiman huomaan. Sillä lailla kaikki saattaa käydä Jumalan tahdon mukaan.
Tyttö oli jo kulkenut hyvän aikaa ja häntä rupesi väsyttämään. Haittaa tekivät suuret kengät, joissa hänen pienet jalkansa holskuivat sinne tänne. Oli raskasta nostaa sellaisia hirmuisen suuria kenkiä lumesta. Eikä hän voinut liikuttaa käsiäänkään vapaasti, sillä toisessa kädessään hän kaikin voimin pusersi Kulikowan antamaa kymmengroshista. Hän pelkäsi, että se pääsisi häneltä putoamaan lumeen. Väliin hän purskahti ääneen itkemään, sitte hän äkkiä lakkasi, ikäänkuin tarkastaakseen eikö kukaan kuule hänen itkuaan. Kuulihan joku — metsä kuuli! Sulava lumi helähteli yksitoikkoisesti, mutta ikäänkuin surullisesti. Ja ehkäpä joku muukin kuuli… Lapsi kävelee hitaammin ja hitaammin. Entä jos hän eksyisi? Mitä vielä! leveä, valkea tie, joka kauvempana kapenee nauhaseksi, on selvänä hänen edessään kahden tumman metsäseinän välissä. Tyttöä rupesi vastustamattomasti nukuttamaan.
Hän istuutui puun alle. Silmät painuivat kiinni. Hetkisen perästä hän oli näkevinään äidin tulevan lumikenttää pitkin, hautausmaalta päin. Mutta ei kukaan tullut. Lapsi oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jonkun täytyy tulla. Kuka sitte tulisi? — Enkeli! Olihan vanha Kulikowa sanonut, että enkeli suojelee häntä. — Marysia tunsi enkelin. Mökissä äidin luona oli ollut maalattu enkeli, lilja kädessä, siivet hartioilla. Se tulee varmaan. Vesipisarat helisivät ikäänkuin kovemmin. Ehkäpä enkelin siivet karistelevat niitä maahan… — Hiljaa! Joku tulee todella; kevyt lumi narisee selvästi, askeleet likenevät likenemistään, hiipivinä ja nopeina. Luottavalla uteliaisuudella avaa lapsi uniset silmänsä. Mitä?!
Hallava, kolmikulmainen pää, korvat pystyssä vaanii lasta ahneesti… julmana… hirmuisena…