Tunnin kuluttua, kas mitä tapahtui Efremin talossa: Akim, joka koko juonnin ajalla ei sanaakaan vastannut loruavan isäntänsä huomautuksiin ja kysymyksiin, vaan ainoastaan joi lasin toisensa jälkeen, makasi uunin päällä, kokonaan punaisena, makasi nukkuen raskasta ja tuskallista unta: lapset häntä ihmettelivät, mutta Efrem… Niinpä niin, hän myös makasi, mutta sensijaan varsin ahtaassa ja kylmässä eteiskarsinassa, johon hänet kyöräsi hänen vaimonsa, hyvin miehekäsvartaloinen nainen. Efrem oli mennyt, miten lie, hänen luokseen aittaan ja rupesi kinastelemaan tahi jotain lörpöttelemään, mutta hän käyttäytyi niin typerästi ja järjettömästi, että vaimo heti hoksasi, mikä oli vikana, sekä sieppasi kauluksesta kiinni ja talutti mihin tulikin. Sitäpaitsi, hän makasi eteiskarsinassa varsin hyvin, jopa rauhallisestikin. Tottumuksesta tietysti!
Ellei Kirilovna aivan oikein kertonut Lisaveta Prohorovnalle keskusteluaan Akimin keralla… niin samaa voidaan sanoa Audotjasta: Naum ei häntä ajanut pois, vaikka hän niin Akimille sanoi; hänellähän ei ollut siihen oikeutta… Hän oli velvollinen antamaan vanhoille eläjille aikaa poismuuttoon. Hänen Ja Audotjan välinen pesänselvitys eli kokonaan toisenlainen.
Kun Akim kiljahtaen ilmoitti menevänsä herrattaren luo ja hyökkäsi ulos, kääntyi Audotja Naumiin päin ja loi häneen ihmettelevän katseensa.
— Herra varjelkoon — alotti hän: — Naum Ivanitsh, mitä tällainen merkitsee? Tekö ostitte meidän talomme?
— Entäs sitten? vastasi toinen. — Ostin.
Audotja oli hetkisen ääneti, ja sitten yhtäkkiä tokaisi:
— Sitäkö varten siis teille rahat olivatkin tarpeen?
— Aivan niinkuin suvaitsette olettaa. Katsohan vain teidän miekkosennehan aikoo minun hevosellani lähteä, — lisäsi hän kuultuaan rattaitten tärinän. — Miten ovela!
— Mutta sehän on ryöstöä, kaiken sen jälkeen, — liitti Audotja: — nehän olivat meidän rahojamme, mieheni rahoja, ja talokin on meidän…
— Eipä, Audotja Arefjevna, — keskeytti hänet Naum: — talo ei ollut teidän, mitäs siitä puhun; talo oli herrattaren maalta, joten se oli herrattaren, mutta rahat, aivan oikein, teidän olivat; mutta te olitte, voin sanoa, niin ystävällinen ja uhrasitte ne minulle; minä jään teille kiitollisuuden velkaan, vieläpä, jos vaan kohtalo sallii, teille takaisin annan, kuten sanottu, jos vaan sellainen tilaisuus sattuu; mutta enhän nyt voi alastomaksi jäädä, kuten itsekin suvaitsette käsittää.
Kaiken tuon Naum sanoi hyvin rauhallisena, vieläpä hieman hymyillen.
— Voi minun päiviäni! — huudahti Audotja, — mitä tuo nyt on? Mitä? Ja miten minä tämän kaiken jälkeen miestäni silmiin katson? Konna sinä olet, — lisäsi hän, ankarasti katsoen Naumin kasvoihin: — minähän oman sieluni autuuden sinun tähtesi kadotin, ja varkaaksi sinun hyvääsi valvoessa alennuin, mutta sinä meidät mierolle saatoit, konna, mikä oletkin! Minulle ei enää nyt jää muuta neuvoksi kuin köysi kaulaan, petturi, kiusaaja, konna sinä…
Ja hänen kyyneleensä vuosivat virtanaan.
Älkää huoliko hermostua, Audotja Arefjevna, — virkkoi Naum: — minä sanon teille ainoastaan: oma paita on ruumista lähempänä kuin toisen; sitä paitsi, Audotja Arefjevna, sentähdenhän on haukikin meressä, ettei ruutana torkkuisi.
— Mihinkä me nyt menemme, mihin asetumme? — itkusuin nyyhkytti Audotja.
— No, sitä minä en voi sanoa.
— Mutta minä tapan sinut, konna; tapan, tapan…
— Ei, sitä te ette tee, Audotja Arefjevna; mitä sellaista turhaa puhuttekaan. Nyt lienee minun paras poistua vähäksi aikaa tahi muutoin te kovin hermostutte. Anteeksi, pyydämme, mutta huomenna välttämättömästi palaamme… Omat työläiset me jo tänään tänne lähetämme, toivomme teidän sen sallivan, lisäsi hän sill'aikaa, kun Audotja jatkoi itkuaan ja uhkaili tappaa sekä itsensä ja Naumin.
— Kas tuollahan hän, miehenne, nimittäin, meneekin, — huomautti hän, katsahdettuaan akkunaan. — Tahi mahdollisesti jokin onnettomuus, Herra hyvin varjelkoon, tapahtuu. Sillälailla rauhallisempaakin tulee. Tehkää te niin hyvin ja omat tavaranne kootkaa jo tänä päivänä; niin palvelijani kyllä niitä vartioivat ja auttavat teitä, jos haluatte. Jääkää siis hyvästi.
Hän kumarsi, astui ulos ja kutsui palvelijat.
Audotja lysähti penkille, josta nousi ylös ja kumartui pöytää vasten ja rupesi vääntelemään käsiään, sitten, yht'äkkiä, hypähti jaloilleen ja hyökkäsi miehensä jälkeen… Me jo kerroimme sen kohtauksen.
Kun Akim Eframin kanssa ajoi hänen luotaan pois, jättäen hänet yksinään pellolle, niin hän alussa ainoastaan itki, liikahtamatta paikaltaan. Itkettyään kyllikseen lähti hän herraskartanoon, vielä katkerampaa oli näyttäytyä palvelijain huoneessa. Kaikki tytöt hyökkäsivät häntä vastaan osaaottavina ja sääliväisinä. Heidät nähtyään, ei Audotja voinut pidättää kyyneltään; ne nyt virtoina valuivat hänen turvonneista ja punaisista silmistään. Kokonaan voimattomana vaipui hän eteensattuvalle tuolille. Juoksivat hakemaan Kirilovnaa. Hän tuli, meni hänen luokseen kerrassaan lempeänä. Mutta herrattaren luokse ei laskenut häntä enemmän kuin Akimiakaan. Eikä Audotja itsekään kovin tiukasti vaatinut herrattaren puheille, hän tuli kartanoon yksinomaan siltä syystä, ettei ensinkään tietänyt, mihin olisi päänsä kallistanut.
Kirilovna käski laittaa kuntoon teekeittiön Audotja kauanaikaa kieltäytyi teetä juomasta, mutta vihdoin, kun kaikki tytötkin olivat hyväillen pyydelleet, hän joi kupillisen ja sen jälestä vielä neljä. Kun Kirilovna näki, että oli vieraansa kuta kuinkin rauhoittunut niin että tämä ainoastaan joskus vavahteli ja huokaili, kysyi hän häneltä, mihin he aikovat asettua ja mitä he tekevät kaikilla tavaroillaan. Audotja noitten kysymysten jälestä taas purskahti itkuun, rupesi vakuuttamaan, ettei hän muuta kaipaa kuin kuolemaa. Mutta Kirilovna, niinkuin ainakin järkevä nainen, hänet samassa hillitsi ja esitteli, hukkaamatta turhanpäiten aikaa, jo heti ryhdyttäväksi muuttamaan tavaroita vanhaan Akimin tupaan kylässä, missä eleli hänen setänsä, tuo samainen äijä, joka kielsi häntä naimasta? myös Kirilovna ilmoitti, että herrattaren suostumuksella hänelle annetaan avuksi ihmisiä ja hevosia: »Mitä erittäin teihin tulee, niin rakkaani», — lisäsi Kirilovna, pusertaen esiin hymyilyn kuivilta huuliltaan, — meillä aina on paikka teitä varten ja me olisimme hyvin iloisia, jos te, siihen asti kun taas oman talon saatte, vierailisitte täällä meidän luonamme. Herra antoi, Herra otti, ja voipi uudelleen antaa; kaikki on hänen tahtonsa. Lisaveta Prohorovna, tietysti, oman harkintansa jälkeen, oli pakotettu myymään teidän talonne, mutta hän ei teitä tule unohtamaan, vaan kyllä palkitsee; niin hän käski sanomaan Akim Semenitshille… Missä hän nyt on?
Audotja vastasi, että Akim, kohdatessaan hänet, loukkasi häntä kovin ja ajoi Efreman kotiin.
— Vai sinne! — merkitsevästi virkkoi Kirilovna. — No, kyllähän minä ymmärrän, että hänellä nyt on vaikeaa, ehkäpä häntä et tänään löydä; miten olla? Pitää kuitenkin saada järjestykseen. Malashka, — lisäsi hän, kääntyen erään palvelijattaren puoleen: — pyydäppä tänne Nikanor Iljitshia, me hänen kanssaan juttelemme. — Nikanor Iljitsh, ulkonaisesti hyvin kurjan näköinen ihminen, kartanon kirjuri, tuossa tuokiossa saapui, hyvin huomaavaisesti kuunteli, mitä hänelle Kirilovna sanoi ja sitten ainoastaan virkkoi: »Tulee täytetyksi», ja poistui asettamaan saamaanpa määräystä täytäntöön. Audotjalle annettiin kolme hevosta ja miestä; näihin liittyi erityisestä halustaan neljäs, joka itse ilmoitti, että hän on noita muita »neuvokkaampi». Audotja palasi tämä joukko mukanaan majataloon, missä tapasi entiset palvelijat ja palvelijattaret huolestuneina ja peloissaan.
Naumin äsken palkkaamat, kolme varsin hanakkaa nuorukaista, sitten kun aamulla saapuivat, eivät mihinkään olleet liikkuneet ja vartioivat taloa varsin tarkasti, kuten Naum oli sanonutkin, niin tarkasti, että yhdestä uudesta kärrystä yht'äkkiä hävisi pyörän vanne!…
Katkera, varsin katkera oli Audotja raukalle mukaantuminen. Huolimatta »neuvokkaan» miehen avusta, joka pääasiallisesti ilmenikin ainoastaan siten, että hän käveli keppi kädessä, katseli toisten hommia ja syljeskeli sivuille, ei Audotja ennättänyt muuttaa sinä päivänä, joten hän jäi yöksi majataloon, ensin pyytäen entistä palvelijatartaan, nukkumaan kerallaan; muuten, hän torkahti vasta aamun koitossa ja silloinkin levottomasti ja kyyneleet juoksivat hänen silmistään vielä unessakin.
Efrem heräsi tavallista aikaisemmin karsinassaan ja rupesi jyskyttämään ja pyrkimään pois. Muija ei ensin aikonut häntä päästää, ilmoittaen oven lävitse, ettei hän vielä ole kyllin selvinnyt; vaan kun Efrem puhutteli häntä rakkaasti ja lupasi kertoa tavattomasta kohtauksesta Akimin ja Audotjan välillä, niin heltyi hän ja avasi salvan. — Efrem kertoi hänelle kaikki mitä tiesi, ja lopetti kertomuksensa kysymyksellä: miten, onko hän vieläkään herännyt, vai?
— Herra hänet tietäköön, vastasi vaimo: — mene, katso itse; uunilta ei ainakaan ole laskeutunut. — Kyllä te kumpikin eilen kittasitte itsenne täyteen; katsosit sinä edes itseäsi, naamasi ei ole enää näköisensä, vaan on kuin minkäkin pöllön hiuksetkin heiniä täynnä.
— Ei se mitään haittaa, — vastasi Efrem, ja, pyyhkästen kädellään päätään, meni kamariin, — Akim ei enään maannut, hän istui uunilla jalat riipuksissa; hyvin kummallinen ja pöhöttynyt oli hänenkin naamansa. Hän näytti kurjemmalta sentähden, ettei hän ollut sellaiseen ylönjuomiseen tottunut.
— No, kuinka, Akim Semenitsh, miten nukuitte, — alotti Efrem…
Akim katsahti häneen himmeillä silmillään.
— Mitenkä veliseni, Efrem, — puheli hän vaivaloisesti: — eikö saisi taaskin — sitä?
Efrem vilkas! hapeasti Akimiin… Hän tunsi tuona hetkenä jonkunlaista liikutusta; senlaatuinen tunne täyttänee metsämiehen, joka on haeskellut riistaa ja havaitseekin, metsäalaltaan tultuaan, että takaa-ajettava onkin luikkinut metsästä tiehensä.
— Kuinka vielä? kysyi hän vihdoin.
— Niin; vielä.
»Vaimo näkee», — ajatteli itsekseen Efrem, »eikä ehkä laske». — Ei mitään hätää, — kyllä saapi, virkkoi hän sitte lujalla äänellä: — kärsikää nyt vähän. — Hän poistui ja kiitos viisaan harkinnan ja menettelyn, sai kun saikin tuoduksi povellaan suuren pullollisen…
Akim otti tuon pullon… Efrem ei ruvennut juomaan hänen kanssaan, kuten eilen illalla, — hän pelkäsi vaimoansa ja, ilmoitettuaan Akimille, että menee katsomaan, mitä hänen talossaan oikein tapahtuu ja miten asettelevat hänen tavaroitaan ja etteivät »pimitä» niistä vielä jotain, poistui hän ulos sekä heti läksi majataloon huonolla ruokkimattomalla hevosellaan ratsastamaan. — Tietysti, ei hän itseään ollut kokonaan unhottanut, päättäen pullottavasta povestaan.
Akim pian hänen lähtönsä jälkeen makasi taas, kuin kuollut, uunilla… Hän ei edes silloinkaan herännyt, ei ainakaan antanut huomata, että heräsi, kun Efrem palattuaan kotiin noin neljän tunnin kuluttua, rupesi häntä tyrkkimään ja herättelemään, lörpötellen samalla kaikin mahdollisin tavoin, että kaikki tavarat on jo viety pois ja uusia tuotu tilalle, joten kaikki on lopussa — ja että kaikki häntä hakevat, vaan että hän, Efrem, heille selitti ja järjesti… j.n.e. Muuten, hän ei ehtinyt varsin kauan lörpötellä. Vaimo hänet taas kuletti porstua-kamariin, mutta itse, kovin tyytymättömänä sekä omaan mieheensä että vieraaseen, jonka turvin hänen miehensä juopotteli, asettui hän kammariin makuulavalle… Kun hän herättyään, tapansa mukaan aikaiseen, katsahti uunille, ei siellä Akimia enää ollutkaan… Vielä toista kertaa kukot eivät ehtineet laulaa ja taivas pään päällä oli ihan pimeä, ainoastaan taivaan rannalla hiukkasen häämötti, kun jo Akim poistui Efremin talosta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat — mutta hän katsoi terävästi ympärilleen eikä hänen käyntinsäkään muistuttanut juopunutta… Hän kulki entistä taloaan kohti — majataloon, joka nyt jo lopullisesti oli uuden isännän, Naumin, hallussa.
Naum ei myöskään maannut niihin aikoihin, kuin Akim läksi Efremin talosta. Hän ei maannut; heitettyään alleen lammasnahkaturkin, loikoi hän pukeissaan penkillä. Ei häntä omatunto vaivannut — ei! ihmeteltävällä kylmäverisyydellä hän oli valvonut aamusta alkaen Akimin tavarain poissiirtoa, jopa hän usein puhutteli Audotjaakin, joka oli siinä määrin järkytetty, ettei edes vihoitellut hänelle… Niin, omatunto hänellä oli levollinen, mutta, hänen mieltään kiinnittivät monenlaiset seikat ja laskut. Hän ei tietänyt, onnistaako häntä uudessa edesottamisessa; hän ei vielä milloinkaan ollut hoitanut majataloa — eikä muutoinkaan omistanut omaa nurkkaa; häntä ei siis unettanut. »Hyvästi on alotettu asia», ajatteli hän, — »mitä sitte vastaisuudessa tullee…» Heti saatuaan, illansuussa viimeisen Akimin tavarakuorman portista ulos (Audotja käveli itkien sen jälestä), tarkasti hän itse koko talon, kaikki lokerot, käytävät, liiterit, kiipesi vinnille ja sitte käski palvelijansa vartioimaan tiukasti, hyvin tiukasti… Jäätyään yksin illallisen jälkeen, ei hän kuitenkaan saanut unta. Sattui myös niin, että sinä päivänä yksikään matkustavainen jäänyt yötä viettämään taloon; se häntä kovin miellytti. »Koira pitää huomenna välttämättömästi ostaa, minkälainen tahansa, vihainen, mylläriltä; katsos, omansa he veivät», — puheli hän itsekseen, kääntyillen kyljeltä toiselle. Yhtäkkiä hän kohotti päätänsä… Hänestä näytti, niinkuin joku olisi kulkenut akkunan editse… Hän kuunteli… Ei mitään. Ainoastaan sirkka aika ajoin sirritti uunin takana, ja hiiri jossain nakersi sekä hänen oma hengityksensä kuului. Kaikki oli hiljaista tyhjässä kamarissa, jota himmeästi valaisi pieni, keltainen lasilamppu, jonka hän ehti juuri parahiksi jumalankuvan eteen ripustaa ja sytyttää… Hän laski päänsä; mutta nyt hänestä taas kuulosti, kuin portti olisi narahtanut… sitten liikahti säieaita… Hän ei jaksanut olla alallaan, hyppäsi ylös, avasi oven toiseen kammariin, ja puoliääneen kuiskasi: Feodor, kuules Feodor! Ei kukaan vastannut hänelle… Hän meni eteiseen ja oli vähällä kaatua Feodoriin, joka makasi sikeässä unessa lattialla. Unissaan liikahti palvelija; Naum tyrkki häntä.
— Mikä siellä, mitä tahdotaan, — uteli sekavana Feodor…
— Mitä huudat, vaikene, — tiuskasi kuiskaten Naum. — Kas miten makaatte, hulttiot! Etkö mitään kuullut?
— En mitään, — vastasi palvelija… vaan mitä?
— Missä toiset makaavat?
— Toiset makaavat, missä on määrättykin… Mutta onko jotain…
— Ole vaiti — tule mukaan.
Naum hiljaa avasi oven eteisestä pihalle…! Pihalla oli hyvin pimeä… katoksen pylväineen saattoi ainoastaan senkautta erottaa, että ne esiintyivät vieläkin mustempina tässä pimeydessä.
— Emmekö sytyttäisi lyhtyä? — kuiskasi puoliääneen Feodor…
Mutta Naum viittasi varottavasti kädellään ja hiljensi hengitystään… Ensin hän ei mitään kuullut, lukuunottamatta niitä yöllisiä ääniä, joita asutussa paikassa melkein aina kuului: hevonen söi kauroja, sika röhkäsi unissaan pari kertaa, jossain kuorsasi ihminen; mutta yhtäkkiä hänen korviinsa kuului jonkunlainen epäilyttävä humina, kuuluen pihan toisesta laidasta, laipion vierestä…
Näytti kuin siellä joku liikkuisi ja puhaltelisi… Naum katsoi olkansa ylitse Feodoriin ja varovasti laskeutuen portailta, suuntasi kulkunsa ääntä kohti… Pari kertaa hän pysähtyi, kuunteli ja jatkoi uudelleen hiipimistään. Yhtäkkiä hän säpsähti… Noin kymmenen askeleen päässä hänestä, synkässä pimeydessä, kirkkaasti välähti tulen liekki: se tuli hehkuvasta hiilestä, jonka äärellä oli jonkun ihmisen kasvot; ihminen puhalsi hiileen… Nopeasti ja ääneti, niin koin kissa hiiren kimppuun, heittäysi Naum tuleen…Hätäisesti kohoten maasta törmäsi häntä vastaan jonkunlainen pitkä vartalo ja oli vähällä, ettei heittänyt häntä kumoon ja päässyt hänen käsistään, vaan hän tarrasi häneen kaikin voimin… — Feodor, Andrei, Petrushka! — huusi hän niin kovasti kun jaksoi; — pian tänne, tänne, varkaan tapasin, murhapolttajan!… Ihminen, jota hän piteli, riuhtoi ja yritti päästä irti… vaan Naum ei hellittänyt… Pian saapui Feodorkin apuun.
— Lyhtyä, pian lyhty! juokse hakemaan lyhty, herätä toisia! — huusi hänelle Naum — minä kyllä niin kauan hänen kanssaan toimeen tulen — minä istun hänen päällään… Pian! ja sieppaa vyö, että voidaan sitoa.
Feodor juoksi tupaan. Ihminen, jota Naum piteli kiinni, lakkasi riuhtomasta.
— Nähtävästi sinulla ei ollut kylliksi vaimossa ja rahoissa ja talossa, sinä vielä minutkin kuristaa tahdot — äänsi hän ontolla äänellä.
Naum tunsi Akimin äänen.
— Sinäkö se oletkin, kyyhkyläiseni, — murahti hän, — hyvä, odotahan!
— Laske, pyyteli Akim. — Eikö sinulle jo riitä?
— Kyllä minä sinulle huomenna oikeudessa näytän, miten minulle riittää… Ja hän vieläkin tiukemmin tarttui Akimiin…
Juoksivat palvelijat lyhtyjen ja nuorien keralla… — Sitokaa hänet! — ankarasti komensi Naum… Palvelijat tarttuivat Akimiin, nostivat hänet ylös ja sitoivat hänen kätensä selän taakse… Yksi heistä rupesi torumaan häntä, mutta tunnettuaan majatalon vanhan isännän, vaikeni ja ainoastaan toisten kanssa katsoa tuijotti häneen.
— Katsohan, katsohan, — ärisi tällöin Naum, valaisten lyhdyllään maata, — tuossahan on koko hiillos; katsokaahan millaisen kekäleen saviastiassa on tuonut — pitää tiedustella, mistä hän on astian ottanut… Kas ja hän on oksiakin sytykkeiksi taitellut… — Ja Naum innokkaasti sotki tulta jaloillaan. — Tarkastappa hänet, Feodor! lisäsi hän, — eiköhän häneltä sieltä vielä jotain löytyisi?
— Feodor koitteli ja kopeloi Akimia, Joka seisoi liikkumattomana niinkuin kuollut, pää alas rintaan kumartuneena. — On täällä veitsi, — virkkoi Feodor, vetäen Akiroin povelta vanhan kyökkiveitsen.
— Vai niin, armahaiseni, sinnekö sinä siis tähtäsitkin, — huudahti Naum. — Miehet, te olette todistajia… että hän murhata minut aikoi, talon polttaa… Teljetkääpä hänet aamuun asti kellariin, sieltä hän ei pakene… Vartioimaan minä itse koko yöksi rupean, mutta huomenna, heti kun hämärtää, poliisin käsiin saatamme… Ja te olette todistajat, kuulettehan!
Akim työnnettiin kellariin ja paiskattiin ovi kiinni.
Naum kahden palvelijansa kanssa piti vahtia.
Samaan aikaan kun tämä tapahtui, rupesi Efremin vaimo, joka ihmetteli kutsumattoman vieraansa omituista poistumista, laittamaan ruokaa, vaikka ulkona vasta hieman sarasti… Sinä päivänä oli pyhä. Hän istahti uunin ääreen ottaakseen hiilloksesta tulta. Silloin hän huomasi, että joku jo ennen häntä oli sieltä hiiliä ottanut. Sittemmin hän kalpasi veistä, ei löytänyt sitä. Lopuksi huomasi että neljästä saviruukusta oli poissa yksi. Efremin vaimoa ylistettiin järkeväksi eukoksi — eikä ilman syyttä. Hän pysähtyi ajattelemaan, pysähtyi uudelleen, mietti, ja sitte meni eteiskarsinaan, miehensä luokse. Ei ollut mikään helppo tehtävä saada häntä hereille — ja vieläkin vaikeampi oli saada hänet ymmärtämään, minkätähden hänet oli herätetty… Kaikkeen mitä hänen vaimonsa sitten sanoikin, vastasi Efrem aina vaan samalla tavalla:
— Menikö pois — no, Herra hänen kanssaan… mitäs minä? Vei veitsen ja ruukun — no, Herra hänen kanssaan, mitäs minä voin?
Kuitenkin lopuksi hän selvisi ja huomaavaisesti kuunneltuaan mitä hänelle vaimonsa sanoi, myönsi, ettei asia ollut varsin tyydyttävä, joten sitä ei sopinut ilman muuta jättää.
— Niin, kertoili vaimo, — se ei ole hyvä, sillä tavalla hän jotain pahaa saapi aikaan, epätoivoissaan kun on… Minä jo eilen näin, ettei hän maannut, muuten vaan lojui uunilla; sinun, Efrem Alexandrovitsh, pitäisi mennä vähän kuulustelemaan asioita, vai mitä…
— Minä, Uljana Feodorovna, mitä esitän, — alotti Efrem: — Minä valjastan hevosen ja ajan itse majatalolle; mutta olehan sinäkin, vaimoseni, ystävällinen ja anna minulle päänselvitykseksi lasillinen viinaa.
Uljana mietti.
— No, — myönsi hän vihdoin, — annan minä sinulle viinaa, EfremAleksandrovitsh; mutta katsokkin, ettet taas horjahda!
— Ole rauhassa, Uljana Feodorovna.
Ja vahvistettuaan itseänsä lasillisella viinaa, Efrem suuntasi matkansa majataloon.
Vasta hämärsi, kun hän ajoi pihaan, mutta siltä huolimatta portilla jo seisoi valjaissa hevonen ja yksi Naumin palvelija istui kuskilla pidellen ohjia.
Mihinkä nyt? kysyi häneltä Efrem.
— Kaupunkiin, — vastenmielisesti vastasi palvelija.
— Mitä varten?
Palvelija ainoastaan kohotti olkapäitään ja vaikeni. Efrem laskeutui maahan ja astui taloon, Eteisessä hän kohtasi Naumin täysissä matkatamineissa.
— Toivotamme onnea ja tervetuloa uudelle isännälle — virkkoi Efrem, joka hänet hyvin tunsi. — Mihin niin aikaiseen?
— Kylläpä on mistä onnitella, — yrmeästl vastasi Naum. — Ensimäinen vuorokausi menossa ja oli jo vähällä palaa.
Efrem hätkähti. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan, olihan hyvä ihminen, polttaa tahtoi. Onneksi itse teossa tapasin; nyt kuljetan kaupunkiin.
— Eiköhän vaan lienyt Akim?… vitkallisesti kysyi Efrem.
— Mistä sinä sen tiedät? Akim. Tuli yöllä, hiiliä ruukussa, ja pihalle hiipi ja tulen sytytti… kaikki minun palvelijani ovat todistajia. — Tahdotko nähdä? Meidän olisi hänet oikeastaan pian jo kuljetettava.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, — puhutteli häntä nyt vakavasti Efrem, — laskekaa hänet irti, älkää tuhotko ukkoa kokonaan. Älkää ottako sitä syntiä sielullenne, Naum Ivanitsh. Ajatelkaahan tarkemmin — ihminen on epätoivoissaan, harhaantui, kuten näette…
— Mitä turhia, — keskeytti hänet Naum. — Kuinka minä voisin hänet irtilaskea! Hän tulisi huomenna ja sytyttäisi uudelleen…
— Ei sytytä, Naum Ivanitsh, uskokaa se; Uskokaa, että teille itsellenne siten tulee rauhallisempi — Oikeusjutun johdostahan syntyy kaikenlaisia uteluita, kuten itse tiedätte.
— Entäs sitten? Ei minun tarvitse oikeutta pelätä.
— Kuomaseni, Naum Ivanitsh, miks'ei oikeutta pitäisi pelätä…
— Jo riittää; sinä näköjään olet jo aamusta, alkaen tänään ollut juovuksissa vaikka tänään vielä on pyhä.
Efrem, yhtäkkiä, ihan odottamatta purskahti itkuun.
— Minä olen ehkä juovuksissa, mutta silti totta puhun, — nyyhkytti hän.— Vaan te, näin Kristuksen pyhän tähden, hänet armahtakaa.
— No, mennään nyt katsomaan.
Ja Naum meni portaille…
— Audotja Arefjevnan tähden antakaa hänelle anteeksi, — lisäsi Efrem, seuraten häntä.
Naum meni kellarin ovelle ja aukasi sen selkosen selälleen. Efrem arkana kurotti kaulaansa Naumin olan takaa ja töin tuskin erotti matalan kellarin nurkassa Akimin. Entinen rikas talollinen, kaikkien naapurien kunnioittama mies, istui oljilla, ikäänkuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina… Kuultuaan kolinaa, hän kohotti päätään… Näytti, että hän oli kauheasti huonontunut viimeisen kahden päivän ja varsinkin viime yön kuluessa — syvälle kuoppiin painuneet silmät tuskin näkyivät korkean, kellertävän, vahanvärisen otsan alta, kuivuneet huulet olivat siniset… Koko kasvot olivat muuttuneet ja näyttivät nyt pelästyneiltä ja toivottomuuden vääristämiltä.
— Nouse, ja tule ulos, käski Naum.
Akim nousi ja harppasi kynnyksen ylitse.
— Akim Semenitsh, — valitti Efrem, — hävitit sinä itsesi, kyyhkyläiseni!
Akim katsahti äänettömänä häneen.
— Olisinpa tietänyt, mitä varten sinä viinaa pyysit, niin en olisi antanut; toden totta, en olisi antanut, mahdollisesti itse olisin sen kaiken juonut! Ah, Naum Ivanitsh, lisäsi Efrem, temmaten häntä kädestä, — armahtakaa hänet ja päästäkää!
— Sinäpä olet leikkisä, — naurahtaen virkkoi Naum. — No tulehan ulos, lisäsi hän, kääntyen Akimiin… Mitä odotat?
— Naum Ivanitsh… — alotti Akim.
— Mitä?
— Naum Ivanitsh, — toisti Akim, — kuule: minä olen syyllinen; itse tahdoin sinulta hankkia oikeutta; mutta meidän välimme on jumalan tuomittava. Sinä minulta kaikki otit, itse tiedät, kaikki, ihan viimeiseen asti. — Nyt sinä minut itsenikin voit tuhota, mutta sen minä vaan sinulle sanon; jos sinä minut nyt päästät — niin! olkoon menneeksi! nauti kaikki! Minä suostun ja toivotan sinulle kaikkea hyvää. Minä, jumalan edessä, vakuutan: lasket — katua ei sinun tarvitse. Jumala kanssasi!
Akim sulki silmänsä ja vaikeni.
— Kuinka, kuinka, — uteli Naum: — voiko sinua uskoa!
— Kautta Jumalan, voipi, — tarttui puheeseen Efrem: — toden totta, voipi. Minä hänen puolestaan, Akim Semenitshin nimittäin, olen pääni valmis panttiin panemaan, ihan totta!
— Joutavia! — huudahti Naum. — Lähdemme!
Akim katsahti häneen.
— Niinkuin parhaaksi näet, Naum Ivanitsh. Sinun on valta. Paljon sinä vaan tunnollesi otat. Mitäs, kun sinä et kerran voi itseäsi hillitä, niin — lähdemme.
Naum vuorostaan katsahti miettivänä Akimiin. »Eiköhän itse asiassa», ajatteli hän itsekseen, »pitäisi häntä päästää hitolle! Muuten minut tämän jutun tähden kalvavat pahanpäiväisesti. Audotjastakin olen ihan pääsemättömissä…» Kun Naum näin ajatteli itsekseen — ei kukaan lausunut sanaakaan. Palvelija rattailla, jonne avonaisten porttien kautta kaikki näkyi, vain nyökytteli päätään ja sätkytteli ohjastenperillä. Toiset kaksi palvelijaa seisoivat rapuilla ja myös vaikenivat:
— No, kuule, ukko, — alotti Naum; — kun minä sinut lasken irti — ja kiellän nämä työläisenikin asiasta kellekään puhumasta (hän samalla nyökäytti päällään työmiehiinsä), niin olemmeko sitten toisistamme kuitit — ymmärrätkö minua — kuitit… vai mitä?
— Sanoinhan sinulle, nauti kaikki.
— Ethän enää tule minua velallisenasi pitämään?
— Et sinä minulle tule velkaa olemaan enkä minä sinulle.
Naum taas vaikeni.
— Vannotko sen Jumalan nimeen?
— Niinkuin Jumala on pyhä, — vastasi Akim.
— Kyllähän minä tiedän edeltäkäsin, että tulen tätä katumaan — virkkoiNaum, — niin se on; mutta käyköön kuinka tahansa! Anna tänne kädet.
Akim käänsi selkänsä häneen päin; Naum rupesi päästämään siteitä.
— Katsokin, ukkoseni, — lisäsi hän, päästellen nuoraa, — ja muista, minä sinut armahdin, näetkö!
— Kyyhkyläiseni, Naum Ivanitsh, — virkkoi nyt liikutettu Efrem: — Herra teitä kyllä palkitsee!
Akim puserteli turvonneita ja jäykistyneitä käsiään ja lähti kulkemaan porttia kohti.
Naumille yhtäkkiä, nähtävästi, tuli katumus senjohdosta, että oli vapauttanut Akimin. Sentähden hän kiljasi ilkeällä äänellä hänelle perään:
— Katso vaan nyt hyvin eteesi ja muista, että sinä vannoit!
Akim kääntyi ja, luoden surullisen katseensa taloon, lausui murheellisesti: — nauti hyväksesi iät kaiket… hyvästi.
Ja hän verkalleen poistui tielle Efremin saattamana. Naum viittasi kädellään, käski riisua hevosen ja kääntyi tupaan.
— Mihin sinä nyt menet, Akim Semenitsh, etkö tulekaan meille? — huudahti Efrem, havaitessaan, että Akim kääntyi vastakkaiselle suunnalle.
— En, Efrem-hyvä, kiitos, — vastasi Akim… Menen katsomaan mitä vaimo hommailee.
— Kerkiäthän myöhemmin… Nyt sensijaan pitäisi ilosta hieman ryypätä…
— Ei, kiitoksia, Efrem… Riittää jo näinkin. Hyvästi. — Ja Akim kulki edelleen taakseen katsahtamatta.
— Katsohan vain mimmoinen! Riittää jo näinkin! — virkkoi loukkaantunut Efrem: — ja minä kun vielä hänen puolestaan vannoin! Kas, tätäpä en olisi odottanut, — lisäsi hän harmissaan — sen jälkeen mitä hänen puolestaan tein. Hyi!
Hän muisti, että oli unohtanut ottaa veitsen ja ruukun ja palasi sentähden takaisin majataloon… Naum käski palvelijansa antamaan hänelle nuo tavarat, mutta muuten ei ajatellutkaan häntä kestitellä. Nyt harmistui Efrem vielä enemmän ja sellaisena, mutta myöskin täysin selvänä, meni hän kotiinsa.
— No, mitä, — kysyi hänen vaimonsa: — löysitkö?
— Tietysti löysin, — vastasi Efrem, — kas tuossa, astiasi.
— Entä Akim? — erikoisella painolla kysäsi vaimo.
Efrem heilautti vihaisesti päätään.
— Akim. No mikähän hanhi hän tässä on! Minä hänen puolestaan vannoinkin, ilman minua olisi hän joutunut vankilassa kitumaan, mutta ei edes ryyppyä tarjonnut. Uljana Feodorovna, suo sinä edes minulle yksi lasillinen.
Mutta Uljana Feodorovna ei suonut hänelle sitä, vaan päin vastoin ajoi hänet tiehensä.
Samaan aikaan Akim vaelsi hitain askelin tietä pitkin Lisaveta Prohorovnan kartanoa kohti. Hän ei vielä ollut oikein täydessä tajussaan; koko hänen sisällinen olemuksensa värisi, niinkuin ihmisellä, joka juuri on välttänyt silmin-nähtävän kuoleman. Hän tuskin uskoi vapauteensa; tylsästi ihmetellen katseli hän vainioita, taivasta ja leivosia, joita lenteli lämpimässä ilmassa. Eilis-iltana, Efremin luona, eikä hän koko iltapäivänä nukkunut, muuten vaan makasi liikkumattomana uunilla; ensin hän aikoi uudelleen viinalla turruttaa ahdistavan tuskan tunteen, katkeran kaipauksen ja voimattoman raivon… mutta viina ei voinut sitä lopullisesti haihduttaa; hänen sydämessään riehui ja hän rupesi ajattelemaan, kuinka voisi kostaa sortajalleen, Naumille… Hän keskitti ajatuksensa häneen. Lisaveta Prohorovna ei juolahtanut hänen mieleensä ja Audotjasta hän taas tahallaan repäsi ajatuksensa irti. Iltaan mennessä kostonjano hänessä kasvoi voittamattomaksi, ja hän, hyvä luontoinen ja heikko ihminen, kuumeisen kärsimättömänä odotteli yötä, jolloin hän, niinkuin susi saaliinsa päälle, kekäle kädessä hyökkäsi hävittämään entistä taloaan… Mutta sitten hänet otettiin kiinni ja suljettiin… Kului yö. Mitä kaikkea hän ajattelikaan sinä katkerana yönä! Vaikea on sanoin kuvata kaikkea sitä, mikä liikkuu ihmisessä visseinä onnettomuuden hetkinä, kaikkea sitä ahdistusta, jota hän kärsii; se on sitäkin vaikeampaa, kun kaikki tuo tapahtuu ihan äänettömästi, ahdistus ei muodostu sanoiksi, vaan on mykkä… Aamun valjetessa, Efremin tulon edellä, Akimille tuli ikäänkuin helpompi olo… Kaikki on mennyt! ajatteli hän… Kaikki on tuuleen hajonnut!… Jos hänellä olisi ollut huono luonto, jos hänen sisällinen ihmisensä olisi ollut paha, niin sillä hetkellä hän olisi voinut muuttua konnaksi, mutta pahuus ei kuulunut oleellisesti Akimin luonteeseen. Odottamattoman ja ansaitsemattoman onnettomuuden iskiessä ja hänen käsityksensä himmentäessä, ryhtyi hän pahaan työhön; se riepotti hänet aivan riekaleiksi, mutta ei hengettömäksi, ja jätti jälelle ainoastaan syvän väsymyksen… Tuntien oman syyllisyytensä, repeytyi ihan irti kaikesta maallisesta ja rupesi sydämellisesti rukoilemaan. Ensin rukoili kuiskaten, vihdoin hän, ehkä huomaamatta, kovalla äänellä lausui: Jumalani! — ja kyyneleet tulvivat hänen silmistään… Kauvan hän itki ja vihdoin rauhottui… Ajatukset ehkä olisivat muuttuneet, jos hänen olisi pitänyt kärsiä eilisen tekonsa johdosta… mutta hän, yhtäkkiä, sai vapautensa… Ja tässä hän meni tapaamaan vaimoaan puolielävänä, murtuneena, mutta rauhallisena.
Lisaveta Prohorovnan kartano sijaitsi noin puolitoista virstaa kylästä, vasemmalle siitä tiestä, jota myöten Akim kulki. Tienhaarassa, mistä kääntyi tie herrattaren asuntoon, hän pysähtyi hetkeksi… ja sitten kulki ohitse. Hän päättikin, ensin mennä vanhaan asuntoonsa, setävanhansa luoksi.
Pienenläntä ja jo hyvin lyhistynyt Akimin tupa oli ihan kylän laidassa. Akim käveli kylän halki, kohtaamatta ristinsielua. Kaikki ihmiset olivat kirkossa. Ainoastaan eräs sairas muori kohotti akkunaa, katsoakseen häntä, ja tyttönen, kulkien tyhjää ämpäriä kantaen kaivolle, saavutti hänet ja seurasi häntä katseellaan. Ensimmäinen vastaantulija olikin juuri tuo setä, jota hän etsi. Ukko oli aina aamusta asti istunut akkunan alla, multapenkereellä, nuuskaten tupakkaa ja lämmitellen auringon paisteessa, hän ei ensinkään ollut terve, siitä syystä hän ei kirkkoonkaan mennyt; hän oli juuri menossa tervehtimään toista, myöskin vaivasta, naapurin ukkoa, kun yhtäkkiä huomasi Akimin… Hän pysähtyi, antoi hänen tulla ihan lähelleen, ja, katsahdettuaan häntä kasvoihin, virkkoi:
— Terve Akimiseni!
— Terve, — vastasi Akim ja, sivuuttaen ukon, meni pihamaalle. Siellä olivat hänen hevosensa, lehmänsä, rattaansa; siellä myös kävelivät hänen kanansa… Ääneti hän astahti tupaan. Ukko seurasi häntä, Akim istuutui penkille pää käsien varaan. Ukko katsoi häneen säälien, seisattuen oven pieleen.
— Missäs on emäntä? — kysyi Akim.
— Herrastalossa, — vikkelästi vastasi ukko.
— Hän on siellä. Tänne sinun elukkasi sijoitti, mutta arkut, joita oli, hän otti sinne. Menenkö häntä kutsumaan?
Akim vaikeni hetken.
— Käyhän sitten, — virkkoi hän viimein.
— Ah, setä, setä, — huokasi hän tuskallisesti, samalla kun ukko otti naulasta hattuaan: — muistatko sinä, mitä sinä minulle häitten aattona sanoit?
— Kaikessa on Jumalan tahto, Akimiseni.
— Muistatko, sinä minulle sanoit, etten minä teidän talonpoikien enään ollut vertainen, mutta nyt, katsohan, millaiset ajat tulivat… Itse olen köyhä kuin haukka.
— Huonoilta ihmisiltä et pääse piiloon, — vastasi ukko: — hän ei edes häpeä, kumpa olisi edes herran hallinto, niin kyllähän sitte, mutta nyt mitä hänen pelätä? Susi kun on niin tietää suden tavatkin. — Ja ukko pani hatun päähänsä ja meni.
Audotja oli juuri palannut kirkosta kotiin, kun hänelle ilmoitettiin, että hänen miehensä setä häntä kyselee. Siihen asti hän oli häntä harvoin tavannut. Hän ei majataloon juuri koskaan poikennut ja muutoinkin eleli yksinäisyydessä, ainoastaan tupakkaa rakasti ja hiljaisuutta.
Audotja meni hänen luokseen.
— Mitä sinulle, Petrovitsh? Vai onko jotain tapahtunut?
— Ei ole mitään tapahtunut, Audotja Arefjevna, miehesi vain sinua kyselee.
— Onko hän siis palannut?
— On.
— Missä hän on?
— Kylässä, tuvassaan istut.
Audotja kävi levottomaksi.
— Mitä, Petrovitsh, — uteli hän, katsoen häntä suoraan silmiin: — vihoitteleeko hän?
Ei siltä näytä, että vihottelisi.
Audotja loi maahan katseensa.
— No, mennään, — virkkoi hän, sitoi päähänsä suuren huivin ja molemmat läksivät. Ääneti he kulkivat aina kylään asti. Kun he saapuivat lähelle tupaa, valtasi Audotjan niin hirmuinen pelko, että hänen polvensa vapisivat.
— Setäseni, Petrovitsh, — hätäili hän: — mene sinä ensiksi… Ilmoita hänelle, että minä, näetkö, tulin.
Petrovitsh teki työtä käskettyä ja löysi Akimin istumassa syviin mietteisiin vaipuneena ihan samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.
— Mitä, — virkkoi Akim, — no, eikö hän tullut?
— Tuli, — vastasi ukko. — Portilla seisoo…
— No, lähetä hänet tänne.
Ukko meni ulos, viittasi Audotjalle kädellään, käskien hänen mennä sisälle, mutta itse jäi multapenkille istumaan. Audotja pelokkaana avasi oven, astui kynnyksen yli ja seisattui…
Akim katsahti häneen.
— No, Arefjevna, — alotti hän: — mitä me nyt rupeamme tekemään?
— Olen syyllinen, — nyyhkytti hän.
— Mitä siitä, Arefjevna, kaikkihan me olemme syntisiä ihmisiä. Mitä siitä turhia puhuu!
— Se oli hän, konna, joka meidät molemmat tuhosi, — puheli Audotja valittavalla äänellä ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. — Sinä, Akim Semenitsh, älä sitä sillen jätä, vaan vaadi häneltä pois rahat. Älä minua säästä. Minä olen valmis tuomioistuimen edessä tunnustamaan, että itse hänelle rahat annoin. Lisaveta Prohorovnan piti talo myydä, mutta mitäs varten Naum meitä ryövää… Vaadi häneltä rahat.
— Ei, minä en häneltä tule perimään rahoja, — ynseästi vastasi Akim. —Me olemme hänen kanssaan jo tehneet selvän.
Audotja ihmetteli. — Kuinka niin?
— Niinpä vaan. Tiedätkö sinä, — jatkoi Akim ja hänen silmänsä paloivat: — tiedätkö sinä, missä minä vietin yöni? Et tiedä? Naumin kellarissa, kädet ja jalat sidottuina, niinkuin lammas, niin, kas siellä minä vietin yöni. Minä häneltä talon tahdoin polttaa, mutta hän minut sai kiinni, Naum nimittäin; sukkela hän on kovin! Tänään minut olisi kaupunkiin vienyt, mutta sitten armahti; siispä ei minun sovi häneltä rahoja odottaa. Ja mitenkä minä saisinkaan häneltä rahat? Hän kysyisi minulta varsin yksinkertaisesti: milloin olen sinulta rahoja saanut? — Pitäisikö minun silloin sanoa: vaimo ne minulta varasti ja sinulle antoi? Valehtelee, sanoi hän, sinun vaimosi. Vai eikö sinulla, Arefjevna, vielä tarpeeksi ole häpeää? Vaikene kernaammin, sanon sinulle, vaikene.
— Olen syyllinen, Semenitsh, olen syyllinen, — huudahti uudelleen säikähtynyt Audotja.
— Ei siltä ole kysymys, — jatkoi Akim, vaiettuaan hetkisen: — mutta siitä, mitä me rupeamme sinun kanssasi nyt tekemään? Taloa meillä ei ole… rahoja ei myöskään…
— Jotenkin tulemme toimeen, Akim Semenitsh; Lisaveta Prohorovnalta pyydämme, hän meitä auttaa; minulle Kirilovna niin sanoi.
— Ei, Arefjevna, sinä saat Kirilovnasi kanssa häneltä pyytää; tehän olettekin saman pellon marjat. Minä sinulle sensijaan sanon: Jää sinä tänne Jumalan nimeen; minä tänne en jää. Onpa siunattu asia, ettei meillä ole lapsia. Minä en joudu hukkaan. Yksin ei ole hädässä.
— Mitä sinä, Semenitsh, uudelleenko kauppamatkalle lähdet?
Akim katkerasti naurahti.
— Hyvä minä olisinkin kauppamieheksi, ei voi muuta sanoa! Kas, löysitpä nuorukaisen! Ei, Arefjevna, se ei ole yhtä helppoa kuin, yhdeksi esimerkiksi, naimisiin meno; siihen ei vanha mies kelpaa. Mutta minä en tännekään tahdo jäädä, siinä kaikki; en tahdo, että minua sormin osotettaisiin… ymmärrätkö? Minä lähden syntejäni anteeksi rukoilemaan, Arefjevna, kas, sinne minä menen.
— Mitä syntejä sinulla on, Semenitsh, — kysäsi arasti Audotja.
— No, ne minä tietysti itse tunnen, vaimoseni.
— Mutta kenenkä keralla sinä minut elämään jätät, Semenitsh? Mitenkä minä ilman miestä elämään rupean?
— Kenen kerallako jätän? Ah, Arefjevna, mitenkä sinä todellakin puhut! Ethän sinä tällaista miestä tarvitse, et ainakaan suuresti, kuin minä olen, näin vanha ja vielä murtunut. Mitenkä! Tulithan toimeen ennenkin, niinpä tulet vastakin. Mutta tavarat kaikki mitä meillä vielä on, ota itsellesi kaikki!…
— Niin kuin tahdot, Semenitsh, — murheellisesti vastasi Audotja, — sinähän sen paremmin tiedät!
— Aivan niin. Älä sinä vaan luule, että minä kantaisin vihaa sinua kohtaan, Arefjevna. En, mitäpä vihotella, kun kerran niin on… Aikaisemmin olisi pitänyt katsoa. Itse minä olen syyllinen — ja tuomittu (Akim huokasi). — Jos tahdot mäkeä laskea, niin vedä myös kelkkaasi. Olen jo vanha, aika on jo sieluaan ajatella. Minua itse Jumala huomautti. Katsos, minä, vanha hupsu, nuoren vaimon keralla tahdoin omaksi tyydytyksekseni elellä… Ei, veli-vanhus, sinä nöyrry ja otsasi maahan iske ja kärsi sekä paastoa… Mutta nyt, mene vaimoseni. Väsyin minä kovin, nukahdan vähän.
Akim oikaisi, ähkien, penkille.
Audotja yritti jotain sanoa, seisoi hetken, katsoi, mutta sitte käännähti ympäri ja poistui…
— Mitä, eikö lyönyt? — kysyi häneltä Petrovitsh, istuen kokonaan kyyryssä multapenkillä, kun Audotja tuli hänen kohdalleen. Audotja ei vastannut sanaakaan. — Nähtävästi ei lyönyt, — virkkoi ukko itsekseen, hymähti, siveli partaansa ja nuuskasi.
Akim toteutti aikomuksensa. Hän järjesti kiiruusti asiansa ja muutaman päivän kuluttua edelläkerrotusta keskustelusta meni hän, puettuna matkatamineisiin, jättämään vaimolleen jäähyväisiä. Hänen vaimonsa oli asettunut herrastalon kylkirakennukseen. Heidän jäähyväisensä olivat lyhyet… Siihen sattui tulemaan myös Kirilovna, joka esitti, että Akim nyt poikkeaisi herratartakin tervehtimään. Siihen Akim suostui. Lisaveta Prohorovna otti hänet vastaan hieman levottomana, mutta ystävällisenä; kysyi matkan määrää. Akim vastasi menevänsä ensiksi Kijeviin, mutta sieltä, mihin Jumala sallii Herratar siunaili häntä ja päästi menemään. Siitä lähtien hän aniharvoin näyttäytyi paikkakunnalla. Mutta aina silloin kun hän saapui, toi hän herrattarelle siunatun ehtoollisleivän tervehdyksineen… Sensijaan kaikkialla, mihin vaan jumalaapalvelevaiset venäläiset ihmiset liikkuivatkin, saattoi kohdata hänet heikontuneena, mutta aina yhtä arvokkaan näköisenä.
Maanääreltä toisaalle heittelehti hän hiljaisin mutta pysähtymättömin askelin — sanovat, että hän oli ollut itse Jerusalemissakin… Hän näytti kaikinpuolin rauhalliselta ja onnelliselta, ja paljon puhuivat hänen hyväsydämisyydestään ja ystävällisyydestään ne ihmiset, joitten onnistui päästä hänen seuraansa.
Mutta Naumin talous samaan aikaan meni mahdollisimman hyvin. Elävästi ja pontevasti tarttui hän asiaan ja, niin kuin sanotaan, yhtäkyytiä meni mäen päälle. Kaikki naapurit tiesivät, millä keinoilla hän sai majatalon, tiesivätpä, että Audotja oli hänelle antanut miehensä rahat; eikä kukaan pitänyt Naumista hänen kylmän ja raa'an esiintymisensä tähden… Katkerasti puhuivat hänestä, että hän kerran, kun Akim itse matkan varrella poikkesi majatalon akkunan alle pyytämään apua, olisi vastannut, että kyllä Jumala antaa, mutta itse ei ollut mitään antanut. Kalkkien oli kuitenkin myönnettävä, ettei häntä onnellisempaa ihmistä ollut olemassa; vilja hänelle kasvoi parempi kuin naapureille, mehiläiset antoivat mettä ja yksin kanatkin munivat enemmän; elukat eivät milloinkaan sairastelleet, eivätkä hevoset ontuneet… Audotja pitkiin aikoihin ei voinut kuulla hänen nimeänsäkään mainittavan (hän otti vastaan Lisaveta Prohorovnan tarjouksen ja rupesi uudelleen hänen palvelukseensa ylimmäisenä neulojattarena); mutta viimein hänen kammonsa jonkunverran heikkeni; sanotaan, että puute ajoi hänet Naumin puheille, joka antoi hänelle satasen ruplaa… Emme rupea liian ankarasti Audotjaa tuomitsemaan: köyhyys vaikka kenen nöyryyttää; mutta yhtäkkinen elämänmuutos hänet pian vanhenti ja vakaannutti: ihan on vaikea uskoa, kuinka pian hän tyhmistyi; menetti kauneutensa ja muutenkin masentui…
— Mitenkä kaikki loppui? — kysyy lukija.
Kas näin: Naum menestyksellä isännöityään noin viisitoista vuotta, möi talonsa edullisella hinnalla toiselle… Hän ei koskaan olisi eronnut talostaan, ellei olisi sattunut seuraavaa, näennäisesti varsin mitätöntä seikkaa: Kahtena aamuna peräkkäin hänen koiransa akkunan alla kauheasti ja valittavasti ulvoi; hän meni toisella kerralla ulos, katsoi tarkasti ulvovaan koiraan, nyökäytti päätään, matkusti kaupunkiin ja samana päivänä vielä sopi hinnasta ostajan kanssa, joka jo ennemmin oli hänen taloansa katsellut… Viikon kuluttua hän matkusti jonnekin kauvas — pois koko läänistä. Uusi isäntä asettui hänen tilalleen, ja mitä olla? Ihan samana iltana talo paloi perustuksiaan myöten, ei mitään pelastunut, ja Naumin seuraaja joutui kerjäläiseksi. Lukija kyllä ymmärtää, mimmoiset jutut naapuristossa tämän johdosta nousivat… Nähtävästi, hän oman »onnensa» mukanaan vei, sanoivat kaikki… Hänestä kertoo huhu, että hän on ryhtynyt viljakauppaan, jolla on kovin rikastunut. Kuinkahan kauvaksi? Ei ainoastaan tuollaiset patsaat ole kaatuneet, ja huonolle työlle ennemmin tahi myöhemmin tulee huono loppu. Lisaveta Prohorovnasta ei ole paljon sanottavaa: vielä elää, kuten usein on senkaltaisten ihmisten laita, samanlaisena, ei edes ole paljoa vanhentunut, hieman vaan on kuivemmaksi käynyt; itaruus hänessä on iän kanssa kovin lisääntynyt, vaikka on vaikea tietää, ketä varten hän oikein kokoo, sillä hänellä ei ole lapsia, eikä hän ole muutenkaan kehenkään sidottu. Keskustelussa hän usein muistelee Akimia ja sanoo, että siitä asti kun tuli tuntemaan hänen todellisen kohtalonsa ja luonteensa, hän venäläistä talonpoikaa kovin kunnioittaa. — Kirilovna häneltä melkoisella summalla osti itsensä vapaaksi ja meni naimisiin, rakkaudesta, sanovat, erään nuoren valkotukkaisen asioitsijan kanssa, joka häntä nyt varsin julmasti kohtelee. Audotja elelee vanhoillaan Lisaveta Prohorovnan naisten tuvassa, mutta hän on arvossa laskeutunut entisestään muutamia rappusia alemmaksi, pukeutuu köyhästi, melkein likasesti, siististä kamaripalvelijattaresta hänessä ei enää näy jälkeäkään… Häntä ei kukaan huomaa, ja hän itse on iloinen kun häntä ei huomata. Ukko Petrovitsh kuoli. Mutta Akim yhä vaan vaeltelee ja Jumala yksin tietää miten paljon hänen on vielä vaellettava! —