Sairaan tilassa huomattiin äkillinen huonontuminen, halvaus uhkasi keuhkoja.
Palatsi ei ollut milloinkaan näyttänyt niin synkältä kuin tuona yönä, vaikka tulet paloivat siellä aamun sarastukseen asti.
— Kuinka hyvin teittekään! Kuinka hyvin teittekään, kun tulitte, toisteli Martta kantaen juoksujalkaa Edithin ja hänen isänsä matkalaukkuja pappilan portaita ylös heille varattuihin huoneisiin ja paiskaten siellä ikkunat auki. Ylhäältä hän huusi Don Innocenzolle:
— Oletteko tyytyväinen, häh? Ja ryntäsi taas samaa kyytiä takaisin touhuissaan selitellen, ettei pappila ollut mikään palatsi, että täällä tulisi vierailta puuttumaan sitä ja tätä. Hänellä oli suuri halu suudella Edithiä mutta ei uskaltanut. Pölyisenä kuin vanha Bordeaux-pullo Steinegge vastusteli näitä kursailuja viittoillen, käsiään ristien ja huudahdellen, ja don Innocenzo, jonka silmät loistivat ilosta, piti hänen puoliaan Marttaa vastaan arvellen, että hän puolestaan luuli varmastikin vieraidensa viihtyvän hyvin: muuten hän ei olisi pyytänytkään heitä tulemaan. Silloin Martta käännähti isäntäänsä päin:
— Mutta sopiiko teidän sanoa näitä asioita? Kuuluuko se teille?
— Hyvä, hyvä, olkaa siinä nyt, tyyntykää, vastasi pappi parka nähdessään hänen kimmastuvan. — On tuo vasta mainio, lisäsi hän Steineggeihin kääntyen, — näin itse, miten hän on puuhaillut ja valmistellut vaikka mitä!
Steinegge päästi uudelleen huudahduksen, ja Martta, epätoivoissaan tuollaisen isännän suhteen, juoksi keittiöön, ettei kadottaisi kokonaan kunnioitustaan häntä kohtaan.
— Sanokaapa te, neiti, kysyi don Innocenzo Edithiltä, — puhuinko hullusti? Kyllähän tekin sen tiedätte, että olen vain köyhä pappi parka.
— Me suuret herrat alennumme väliin mielellämmekin, vastasi Edith kujeillen.
Pieni talo oli kauttaaltaan hymyilevä. Pölyn hiukkastakaan ei näkynyt kalustolla eikä ikkunalaseilla; juuri pestyt ja silitetyt uutimet heijastivat pieniin huoneisiin helmenväristä valoaan levittäen samalla ympärilleen puhtauden tuoksua. Ruokasalissa, joka oli alakerrassa, liverteli iloisesti yksinäinen varpunen molempien puutarhaan vievien ovien välissä ja keskellä pöytää upeili valkea posliinimaljakko kukkineen. Kahdesta ovesta ja talon kaikista ikkunoista tunki hempeä vihreys sisään sekä syvä levon tunne sille, joka saapui kaupungista ja kuuli yhä korvissaan junan jyskytyksen ja tunsi luissaan pitkän hevosmatkan väsymyksen. Lepoa ja rauhaa huokui vanhanaikuinen, korkea sohvakin, salin kellertävät, vanhat piirustukset ja täytetyt linnut, jotka pesivät kahdessa lasikuvussa työhuoneen uunin reunustalla. Samoin pöytäkello lasikupujen välissä käheine ja väsyneine ukonäänineen lepuutti mieltä. Ja tuossa pienen talon levollisessa hymyssä oli jotakin neitseellisen puhdasta, joka lepäsi viattomasti, ilman epäluuloja rakastavan, elämän katseluun avautuneen luonnon helmassa. Sen luki jo yksin muutamain esineiden epämukavasta muodosta; sillä joskin kaikki siellä sisällä kertoi rauhasta ja levosta, niin eivät korkeat, kapeat sohvat eivätkä suoraselkäiset olkituolit luvanneet suinkaan kevytmielisen levon hekumaa ja harhailevia mielikuvia. Työhuoneesta, joka oli ahdettu täpötäyteen kirjoja, huokui vakava, mietiskelevä henki, niin että talon ulkonäkö kuvasti jollakin tavalla don Innocenzoa itseään, iloisena, yksinkertaisena ja täynnä aatoksia.
Tämä oli autuas saadessaan Steinegget luokseen. He ilahduttivat hieman hänen yksinäisyyttään, josta hän itse asiassa kärsi lapsellisessa uudenaikaisen seuraelämän ihailussaan ja intohimossaan keskustella politiikasta, kirjallisuudesta ja kaikenlaisista uutuuksista. Steineggeen hän oli suorastaan rakastunut. Edithiä kohtaan hän tunsi, etenkin tämän viimeisen kirjeen jälkeen, suurta kunnioitusta, johon sekoittui hieman ujouttakin. Noin jalon hengen luottamus melkein kammotti häntä. Hän pelkäsi, ettei osaisi vastata siihen, ettei kykenisi käsittämään eräitä naisellisen hengen hienouksia, ettei ymmärtäisi muutamia tunnevivahduksia, joihin täytyisi syventyä voidakseen neuvoa tuota sielua ja antaa pyydettyä uskonnollista johtoa. Ja samalla hän tunsi vaistomaisesti, että Edithin asketismissa oli jotakin liioiteltua ja itsepintaista, jota vastaan olisi taisteltava. Joka tapauksessa se oli yksi niitä viehättäviä, mutta vakavia tehtäviä, jotka muuttivat hänen olentoaan, panivat hänet ajattelemaan rauhallisesti, puhumaan punnitusti ja toimimaan varovaisesti.
Jo ennenkuin Edith isänsä kanssa nousi heille varattuihin huoneisiin, tahtoi kirkkoherra Martan huomautuksista huolimatta viedä heidät katsomaan ruusupensaita, mansikoita ja herneitä puutarhassaan. Tämä pieni kasvitarha oli hänen mielestään jotakin vallan erinomaista, ja hän piti siitä kovin, puhellen kömpelöstä puutarhurista, aivan kuin vihreät lehdet, jotka versoivat kukkalavoihin harvaan sirotelluista siemenistä, vihreästä puhjenneet kukat ja kukista muodostuneet hedelmät olisivat olleet hänen omia ihmetöitään. Ja Steinegge, toinen syvätietoinen botaanikko, tuhlaili suurenmoisia kohteliaisuuksiaan oikealle ja vasemmalle herneiden ja mansikoiden suhteen ja toruskeli Marttaa, joka kulki hänen perässään harjaten hänen päällystakkiaan. Edith jäi hajamielisenä katselemaan ketojen hieman kylmää vehreyttä ja veti ruusunnuppujen tuoksua henkeensä. Miten puhdas tuoksu! Se oli kuin lapsen rukous. Mutta don Innocenzo ahmi nauttien Steineggen taitamattomat ylistykset toistellen: — Niin, eikö totta? Niin, sanokaapa, todellakin!
Herneiden jälkeen hän näytteli vierailleen talon uutuuksia. Ensiksikin Veuillot'n, yksinäisen varpusen, nenäkkään lörpöttelijän, joka oli saanut lisänimensä eräältä iloiselta papilta, kun tämä suuttuneena sen yhtämittaiseen viserrykseen oli huutanut: — Vaikene, Veuillot! — Ja minusta on nautinto pitää sitä häkissä, lisäsi don Innocenzo julmasti juttua kertoessaan. Hänellä oli myöskin näytettävänään uusia esihistoriallisia astioita, jotka oli löydetty paperitehtaan perustusta kaivettaessa; tämän nähtiin kohoavan kuin ison, valkean arpanappulan joen poppelien tuolla puolen keskellä tummaa läiskää, joka oli kuin inhoittava haava vehreydessä. Don Innocenzo oli yhä vielä innostunut paperitehtaaseen ehkäpä osaksi astioidensa löydön vuoksi. Työhuoneen lävitse kulkiessaan Steinegge kumartui hetkeksi erään avonaisen kirjan ylitse, joka oli kirjoituspöydällä don Innocenzon nojatuolin edessä. Tämä hyppäsi nopeasti kuin nuori poika kirjaansa kiinni ja puristi sitä nauraen ja hiusmartoa myöten punastuen rintaansa vastaan. Steinegge punastui hänkin ja pyyteli anteeksi.
— Teille voin sen näyttääkin! Olkoon menneeksi! Ottakaa, ottakaa! sanoi don Innocenzo ojentaen hänelle molemmin käsin kirjaa, jota toinen ei tahtonut ottaa.
— Ah! huudahti Steinegge tuskin vilkaistuaan siihen. —Mein Gott! MeinGott!En olisi ikinä uskonut!
Se oli saksan kielioppi.
— Malttakaahan toki, minä en siitä mitään ymmärrä! huudahti donInnocenzo yhä nauraen. Hän otti kirjan Steineggen kädestä, heitti senkirjoituspöydälle, laski ristihattunsa sen päälle ja puikahti tiehensäEdithiä etsimään.
Tämän jälkeen ei ollut enää mitään katsottavaa; pieni talo kävi taas äänettömäksi, Steinegget vetäytyivät huoneisiinsa ensimmäiseen kerrokseen, Martan kattaessa pöytää alhaalla.
Vallitsi rauhallinen hiljaisuus, jonka vain Martan veitsien ja kahvelien kalina tai väliin jokin raskas askel pienellä kadulla kasvitarhan tuolla puolen keskeytti. Edith oli onnellinen tietäessään olevansa niin kaukana Milanosta, suuren rauhan ja paljon vihreän keskellä, niinkuin hän itsekin oli kirjoittanut. Matkalaukkujaan purkaessaan hän kutsui isäänsä kysyäkseen oliko tämä tyytyväinen. Steinegge tuli huoneeseen kravatti kädessä ja silmät, kiiluen. Jopa nyt ei olisi ollut! Edith näytti hänelle lipastonsa päällä kahta pientä ruusunnuppua ja Lessingin teostaNathan der Weise. Hänen isällään oli myös kukkia huoneessaan ja Schillerin 30-vuotisen sodan historia saksaksi. Mikä huomaavaisuus don Innocenzon puolelta, mikä sydämellinen vastaanotto! Edithin mielestä hän oli hiukan vanhentunut, Steineggen mielestä ei ollenkaan. Ja Marttakin, niin sydämellinen, mummoparka! He vaihtoivat matalalla äänellä vaikutelmiaan Edithin pannessa tavaroitaan laatikkoihin. Hän oli tuonut mukanaan muutamia saksalaisia ja italialaisia kirjoja, mutta eiEräsiä unta. Hänen isänsä pahoitteli tätä unohdusta, mutta Edith ei vastannut mitään; sen sijaan hän tarttui isänsä käsivarteen ja veti hänet ikkunaan, josta näki puutarhan, pienen kadun, kedot ja joen kaukaiset poppelit, kukkulat ja paljon valkeita pilviä.
— Minusta tuntuu kuin olisin pikku tyttö, sanoi Edith, — ja olisin taas päässyt omaan sänkyyni harhailtuani koko päivän eksyksissä, kaukana kodistani, itkien ja kärsien monia vaivoja. Etkö sinäkin, isä, tunne itseäsi vähemmän muukalaiseksi täällä kuin Milanossa!
Joku puheli puutarhassa. Siellä oli don Innocenzo erään vanhan talonpoikaisvaimon kanssa, joka itkien syytteli miniäänsä. Pappi koetti rauhoittaa häntä, mutta silloin vanhus alkoi pää painuksissa kertoa toista salaisempaa, mutta yhtä surullista juttua, jonka don Innocenzo keskeytti tyytyväisellä: — Hyvä, hyvä! aivan kuin tähän onnettomuuteen olisi ollut helpompi löytää apu.. Kiireesti hän pisti vaimon käteen muutaman kolikon ja lähetti hänet nopeasti matkaansa.
— Senkin noita, tuo muija! huusi Martta sisältä, — ettehän vain liene antanut hänelle mitään?
— Mitä päähänne pälkähtääkään! vastasi don Innocenzo.
— Ruusujakin ja saksalaisia⁻ kirjoja! huusi Steinegge ikkunasta. — Tämä on liikaa huomaavaisuutta, herra abbee. Emme tiedä kuinka…
— Oo, vanhoja kirjoja kodistani! Tulkaa, tulkaa alas, niin syömme heti aamiaista!
Aamiainen alkoi iloisesti. Martta monisti itsensä. Hänellä oli paikkansa pöydässä, mutta hän kulki lakkaamatta keittiön ja ruokasalin väliä, välittämättä vieraiden pyynnöstä tai isäntänsä huomautuksista. Edith julisti, että näin ensimmäisenä päivänä hän salli sen tapahtua, mutta huomisesta lähtien ottaisi hänkin, hyvällä tai pahalla, osansa taloustoimista. Martta vastasi monella kimeällä: — ei ikinä, ei ikinä! Steinegge tarjoutui kokin apulaiseksi, luvaten »Klössejä», joita hän sanoi neuvoneensa palatsin Paolollekin. Don Innocenzo-parka ei osannut muuta kuin lämmittää kahvia ja tarjoutui vaatimattomasti tähän toimeen.
— Kesken kaiken! huudahti Steinegge katsellen häntä kuuntelematta ja odottaen kärsimättömästi hänen lopettavan, — emmehän ole vielä kysyneet uutisia herra kreivistä!
— Olin pari tuntia sitten palatsissa, vastasi don Innocenzo. — Hän oli jo vähän parempi kuin eilen illalla.
— Kuinka, vähän parempi?
Steinegge kumartui jännittyneenä kuuntelemaan.
— Sairasko? huudahti Edith hämmästyen.
— Ettekö tietänyt sitä? kysyi pappi.
— Emme ollenkaan!
— Luulin, että Martta tai joku toinen olisi kertonut teille siitä. Oh, kovin ikäviä ja surullisia asioita!
— Ah, hyvä Jumala, ettekö tiedä mitään! sanoi Martta seisoen pöydän vieressä ja nojaten käsiään pöytään. — Mutta sehän on luonnollista! Kuinka he voisivatkaan tietää! Nehän ovat vain parin päivän vanhoja asioita.
— Mutta, Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut? kysyi Steinegge.
— Niin, sanoi don Innocenzo. — Mikä päivä meillä onkaan tänään? Keskiviikko. Hyvä. Maanantaiaamuna, tai paremmin sanoen maanantaita vasten yöllä sai kreivi halvauskohtauksen.
— Oh!
Don Innocenzo kertoi, Martan oikaistessa silloin tällöin, kaiken mitä tiesi kreivin sairaudesta. Steinegge oli aivan epätoivoissaan tämän onnettomuuden vuoksi, Edithiä suretti se myöskin kovin.
— Ja entä häät?
— Oh, en totisesti odottanut mitään tällaista! huudahti Steinegge.
— Häät kai siirtyvät tuomiopäivään, lisäsi Martta.
Hänen isäntänsä torjui hänet sanoen, että häät oli hiukan siirretty ja että oli todellakin ollut syytä siirtää niitä. Martta meni muristen keittiöön.
— On siellä sitten muitakin sotkuja, sanoi don Innocenzo puoliääneen.
Steineggelle ei ruoka enää maistanut; hän nojasi kyynärpäitään pöytää vastaan ja odotti.
— Myöhemmin, myöhemmin, kuiskasi pappi tehden eleen keittiöön päin.
— Oh, en todellakaan odottanut tällaista! huudahti Steinegge.
Edith kyseli donna Marinasta. Pappi sanoi hänen voivan hyvin ja että oli nähnyt hänet edellisenä iltana.
Sillävälin oli Martta tuonut liemilihan pöytään; hän ei sanonut enää sanaakaan harmissaan isäntänsä antamasta läksytyksestä ja suruissaan, että tuo niin murea ja maukas vasikanliha ja hänen omat valmistamansa etikkakapperit jäisivät ilman kiitosta tuon onnettoman keskustelun vuoksi, aavistaen saman kohtalon odottavan paistiakin.
— Iltapäivällä menemme palatsiin, eikö totta, isä? sanoi Edith.
— Varmasti, oh!
Vain Veuillot ei ollut kadottanut puheluhaluaan; juttuamisinnossaan se pani pöytävieraat kuuntelemaan, kertoen itsestään ja ansaitsemattomasta liikanimestään. Aurinko paistoi iloisesti kattoon. Don Innocenzo alkoi puhella arvokkaista löydöistään ja oppineista, joiden piti tulla niitä katsomaan.
Edith teki arvostelevia huomautuksia, jotka närkästyttivät hänen isäänsä. Tämä pani täyden luottamuksensa näihin löytöihin sekä oppineisiin ja kertoi tuntemistaan sveitsiläisistä paalurakennuksista. Yhtäkkiä hän keskeytti muistaen, että oli aika mennä palatsiin.
— Odottakaa, sanoi hänelle don Innocenzo, — odottakaa, niin juomme ensin kahvia. Minun mielestäni voisimme mennä puutarhaan juomaan sitä.
He menivät alas puutarhaan, suloisen hyvätuoksuiseen kevätilmaan. Aurinko oli hajoittanut pilvet ja kosketteli lännen puoleisia kukkuloita, pieni talo oli kuin tulessa, ikkunalasit loimusivat. Edith tahtoi itse tarjota kahvin. Steinegge ja don Innocenzo istuutuivat puutarhan matalalle muurille vastapäätä salinikkunoita.
Martta on hyvä ihminen, sanoi don Innocenzo, — mutta hirveä lörppö.Palatsissa on kamalia sotkuja. Tuo Silla on palannut.
Steinegge hypähti.
— Oh, anteeksi, se ei ole mahdollista! Näin hänet itse Milanossa toissapäivänä, omassa kodissani, eikä hän silloin sanonut mitään.
— Ja kuitenkin hän on nyt täällä.
— Oletteko nähnyt hänet?
— Tietysti.
Oh, mutta tämä!… Suokaa tuhannesti anteeksi, mutta minä luulen, että teidän silmänne eivät ole nähneet oikein. Oh, tämä on vallan mahdotonta! Hän, hän täällä palatsissa!
Hän nousi ja alkoi kävellä kiivaasti edes takaisin muurin viertä puhuen jotakin saksaksi.
Yht'äkkiä hän pysähtyi. Eräs ajatus oli välähtänyt hänen mieleensä.
— Ehkä hänet on kutsuttu? Ehkä sähkötetty tulemaan?
— Voi olla, mutta en uskoisi, sillä kreivistä olen jo sanonut, missä tilassa hän on, markiisitar ei voinut sietää häntä silloinkaan, kun hän oli täällä ensi kertaa, ja Salvadorit eivät tunne häntä.
Ja mitä hän tekee täällä?
Mutta… tiedättehän te hyvin, mitä hänestä sanottiin? Tullessaan juuri tällä hetkellä näyttää hän panneen pahan okaan markiisittaren ja Salvadorien silmään.
— Perinnönkö vuoksi? Tämä on valhetta, tämä on parjausta! sanoi Steinegge kiihoittuneena. — Suokaa anteeksi, mutta te, herra pastori, ette tunne tätä asiaa. Älkää uskoko. Herra Silla ei ole ollenkaan se, miksi häntä samottiin, ja vannon, ettei hän ole tullut tänne tuo halpamainen asia mielessään.
Don Innocenzo viittasi häntä vaikenemaan: Martta riiteli Edithiltä kahvitarjotinta keittiön ovella.
— Mutta ei, ei, sanoi hän, — eihän tämä sovi teille. No tehkää sitten niin kuin haluatte!
Edith tuli lyhyin askelin ja suu hymyssä tuntien tehtävänsä vakavuuden ja pitäen silmällä puna- ja vihreäkukkaisia kuppeja ja sokeriastiaa heiluvalla tarjottimella. Ilta-aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, tarjottimeen ja hentoihin käsiin.
— Tiedätkö, sanoi hänen isänsä kiivaasti saksaksi, — herra Silla on täällä.
Edith pysähtyi vaieten osoittamatta mitään muuta hämmästyksen merkkiä.
— Missä täällä?
— Palatsissa.
Hän toi tarjottimen muurille ja kysyi halusiko don Innocenzo paljon vai vähän sokeria kahviinsa.
Hänen isänsä ihmetteli tuollaista välinpitämättömyyttä. Ehkä hän tiesi jo sen? Ehkä Silla oli sanonut hänelle jonkin sanan toissapäivänä?
Ei, Silla ei ollut sanonut hänelle mitään, eikä hän tietänyt sitä ollenkaan. Hän huomautti, että herra Silla oli ehkä kutsuttu sähköteitse.
— Ei, neiti, tuon herran vuoksi ei ole sähkölankoja naputeltu, sanoi hänen takanaan Martta joka oli tullut tuomaan lusikkaa. Don Innocenzo, kiintyneenä kahviin ja keskusteluun, ei ollut huomannut hänen tuloaan.
— Mitä te luulette tietävänne? sanoi hän.
Ja miksi en minä, vaimoparka, jotakin voisi tietää, minäkin? vastasi tämä julkeasti. — Tuo herra on pudonnut suorastaan pilvistä. Ei kukaan häntä odottanut, hyvä herrasväki! Eikä siellä ole ketään muuta kuin Giovanna, joka olisi tyytyväinen, sillä tämä tietää, kuinka paljon herra kreivi piti hänestä. Toiset eivät siedä nähdäkään häntä, ennen kaikkea donna Marina. Minun isäntäni ei tietystikään sano sitä minulle, mutta itse hän sen hyvin tietää, että donna Marina käski tuon herra Sillan tulemaan mukanaan alas puutarhaan antaakseen hänelle hyvän läksytyksen.
— Kuinka te tämän tiedätte? kysyi don Innocenzo ihmeissään.
— Tiedänpä vain. Eikö se ehkä ole totta?
— Että hän kutsui tuon herran kanssaan puutarhaan, se kyllä on totta, mutta mitä hän lienee tälle sanonut, sitä en tiedä minä, ettekä tekään.
— Emme tietystikään ole sitä kuulleet, se on selvä, eikä kukaan ole kuullut, mutta se, joka voi jotakin tietää, sanoo, että hän käski tämän herran lähteä tiehensä, sillä hän se oli, joka tämän ensi kerrallakin lähetti matkaansa.
— Mutta eikö hän sitten ole lähtenyt? kysyi Edith.
— Ei, neiti, ei; ei hän ole lähtenyt; ainakaan en usko. Näittekö hänet tänään, herra kirkkoherra?
— Kyllä, tapasin hänet portaissa.
— Lähdemmekö, Edith? kysyi Steinegge.
— Ei, isä, arvelen, ettei hetki ole sopiva minun mennä sinne. Mene sinä, minä jään don Innocenzon luokse.
— Tänään on meillä toukokuu, sanoi tämä.
— Hyvä, tulen kirkkoon kanssanne.
Steineggen mieleen ei ollut mennä yksin, mutta hän ei kiusannut sen enempää, vaan lähti. Martta palasi tarjottimineen sisään jättäen kirkkoherran ja Edithin kahden muurille istumaan.
— Tiedättekö, hän on niin hyvä, sanoi Edith kiihkeästi. — Hän on niin hyvä, oh, paljon parempi minua. Ja teistä hän pitää niin kovin. Hän halusi tavattomasti tulla tänne. Se on kuin Sallimus, tuo hänen kiintymyksensä teihin, puvustanne huolimatta. Eilenkin illalla puhuimme uskonnosta. Minä sanoin, että on olemassa sieluja, jotka aivan luonnollisella tavalla ovat välittäjiä tavallisten ihmisten ja Jumalan välillä, olkoon sitten heidän maaelämänsä muoto mikä hyvänsä, ja että esimerkiksi te, herra kirkkoherra, siinäkin tapauksessa, ettette olisi pappi…
— Oh, neiti Edith!
— Niin, niin, te olette sellainen sielu. Uskon sen, ja minulle tekee hyvää uskoa sekä sanoa niin. Jospa tietäisitte, kuinka paljon teitä tarvitsemme. Isänikin sanoi voivansa uskoa sen.
Hänen liikutuksensa oli yhtä voimakas kuin äkillinenkin.
— Rauhoittukaa, sanoi don Innocenzo — rauhoittukaa. Teidän isänne on ehkä lähempänä Jumalaa kuin moni muu meikäläisistä, jotka hoidamme tätä virkaa, ja ennen kaikkea lähempänä Häntä kuin minä, joka aina olen elänyt tätä hiljaista, toimetonta elämääni, ilman todellisia ahdistuksia, ilman hyviä töitä, henki usein täynnä haikeutta, vaikkakin jo vuosikausia astun joka päivä Jumalan olemuksen syvyyksiin ja vaikkakin voin sanoa eläväni niiden monien suurten sielujen rakkauden lämmössä, jotka häntä ovat rakastaneet. Olen vähääkin vähempi, neiti Edith. Mutta tiedättekö, mikä tuossa sanomassanne on totta? Se, että maisista harrastuksista puhdas tunne arvotontakin henkilöä kohtaan, sanoisinpa yksin sieluttomiakin olentoja kohtaan, tai mitä me sieluttomiksi luulemme, kohottaa sieluamme. Ja tuo kohoava sielu näkee luonnollisestikin kauemmaksi; jos ponnahdus on ollut hyvin voimakas, niin se voi nähdä suorastaan päämäärään asti; ehkä se ei näe tietä, mutta päämäärän se näkee. Teidän isänne pitää minusta, en tiedä miten ja minkä tähden. Eikä tämä tunne, johdu veren siteistä, ei tottumuksesta eikä minkäänlaisesta hyödystä. Ei edes tuosta ajatusten yhtäläisyydestä, joka on tavallisesti ystävyyden perustus, mutta joka sentään antaa sille hienon itsekkyyden varjon, eikö teidänkin mielestänne? Hänen kiintymyksensä minunlaiseeni hyödyttömään miesparkaan loitontaa hänen sydämestään kaiken tuon vihamielisen kaunan, joka luullakseni on kaikkein suurin este hänen tiellään kirkkoa ja, sanoisin myöskin, Jumalaa kohden. Kun hän on luonani ja löytää iloa seurustelusta kanssani, niin olen varma, että ilman mitään ansioita omalta puoleltani jonkinlainen rauhan tunne täyttää hänen sydämensä; ja jos hänen mieleensä silloin muistuu ikävä menneisyys, näyttää se varmastikin hänestä kaukaisemmalta kuin ennen. Toimikaamme! Saatte nähdä, että varmasti saavutamme jotakin! Te olette tehnyt aivan oikein, kun ette ole liian innokkaasti ahdistellut, pakotellut ja vaivannut häntä.
— Isä parka! sanoi Edith huoaten. Hän näki tämän rakkaat, rehelliset kasvot, näki hänet tyytyväisenä ja rauhallisena ilman pienintäkään aavistusta noista salaisista suruista tyttärensä sydämessä.
— Oletteko puhunut hänelle koskaan hartaudenharjoituksista? kysyi donInnocenzo puoliääneen.
— Suoraan en koskaan, vastasi Edith samalla tavalla. — Mitä tehdä? Syntien tunnustaminen esimerkiksi! Käsitän, että se on hänelle kaikkein inhoittavin ja vastenmielisin asia, mitä ajatella voi. Kun minä menen kirkkoon, tahtoo hän aina saattaa minua. Tämän ajan kuluessa olen käynyt kaksi kertaa ripillä. Käyn jokseenkin harvoin.
— En moiti! sanoi don Innocenzo.
Uskonnosta puhuminen luonnon helmassa illan ensimmäisten varjojen laskeutuessa maahan hellyttää sydäntä. Silloin sieltä pulpahtaa esiin salaisia, kainoja mielipiteitä, jotka päivällä pysyvät piilossa, peläten ihmisiä ja hiukan myös toisia, nöyrälle omalletunnollemme opettajien, kirjojen ja esimerkkien auktoriteetilla tyrkytettyjä mielipiteitä.
— Hän ei sanonut mitään ensimmäisellä eikä toisella kerralla, jatkoi Edith, — mutta hän kärsi, sen huomasi hyvin, ja pysyi sitten jonkin aikaa surullisena ja vähäpuheisena. Minä luen hänen ajatuksensa. Isä parka, te ette voi kuvitellakaan, millaisia huonoja tovereita hänellä on ollut! He eivät ole voineet pilata hänen sydäntään, mutta he ovat täyttäneet hänen mielensä kaikenlaisilla surkeilla karkeuksilla.
Suntio astui puutarhaan ja kirkkoherraa tervehdittyään meni hakemaan kirkon avaimia. Don Innocenzo sanoi hyvästi Edithille, joka jäi muurille istumaan. Heti yksin jäätyään hän tunsi syvän lamaannuksen valtaavan mielensä. Hän oli rakastanut ja luopunut rakkaudestaan, mutta vasta nyt hän huomasi kadottaneensa Sillan kokonaan, vasta nyt, kun hän tiesi tämän palanneen takaisin palatsiin Marinan luokse. Muutaman minuutin perästä kellot alkoivat soida laskevan auringon viimeisen lämpimän valon värittäessä kirkkoa. Ja Edithistä tuntui, kuin ne olisivat sanoneet: »Hyvästi rakkaus, hyvästi suloinen rakkaus, hyvästi hempeä nuoruus!» Hän nousi ja meni sisälle, mutta sinnekin tunkeutui kellojen ääni, vaikka haikeampana: »Hyvästi, hyvästi!» Edith nousi ylös huoneeseensa. Ikkunat olivat auki ja kellot kertasivat kovemmin kuin koskaan: »Hyvästi!» Valkeiden verhojen välistä näki lännen taivaalla iltatähden välkkyilevän. Edith ei tahtonut antaa liikutuksen voittaa itseään ja meni isänsä huoneeseen, jossa tunsi itsensä heti tyynemmäksi. Hän sulki ikkunan tietämättä oikein miksi. Sitten hän ryhtyi harjaamaan erästä päällystakkia, katsoi olivatko napit lujassa, pani sen käännöksille ja asetti sitten tuolille, pöyhötteli sängyn tyynyjä, järjesteli ja silitteli lakanoita hellästi kuin äiti pannessaan kuntoon sairaan lapsensa vuodetta ja jäi sitten katselemaan kirkasta tähteä, tällä kertaa rauhallisena, ja kuuli Martan kutsuvan puutarhasta:
— Neiti! Oh! Neiti!
Martta halusi tietää, menisikö Edith kirkkoon, sillä silloin hänkin olisi voinut mennä ja sulkea koko talon.
He liittyivät naisiin, jotka kiipesivät alhaalta kylästä, päät peitettyinä tummiin huiveihin, astellen yksi toisensa perästä mykkinä kirkkoon, ojensivat kätensä vihkivesiastiaan, kumarsivat pääalttarin tulille ja hävisivät pimeään, oikealle ja vasemmalle. Don Innocenzo tuli pian esiin messupaidassa ja kasukassa ja alkoi lukea rukouksia neitsyt Marialle, lukien vuoron peräänPater nosteriajaAve Mariaa.
Edith olisi halunnut seurata noita rukouksia sydämellään, mutta ei voinut, niin mahtipontisen väärällesointuvia ja imeliä ne olivat. Hänestä tuntui mahdottomalta, ettei don Innocenzo olisi osannut löytää mitään arvokkaampaa Marian suuren ja puhtaan sielun ylistykseksi, sielun, joka oli ikuisesti naisellisen ruumiillistuma kristillisessä kirkossa. Ja todellakin don Innocenzo oli yrittänyt ottaa käytäntöön eräitä omia tekemiään rukouksia, paljon yksinkertaisempia ja vakavampia, mutta koska noita edellisiä kerrattiin jo ikiajoista lähtien, niin ne miellyttivät paljon enemmän yleisöä. Kylän tekopyhät olivat panneet toimeen nöyrän kapinan ja kiusasivat pappi-parkaa niin kovin saadakseen takaisin valtaistuimet, manttelit ja tähtikruunut, että hänen oli täytynyt lopulta myöntyä.
Edith ei huomannut, kuinka hän kaikkosi ajatuksineen kirkosta ja rukouksista. Hän kulki mietteissään Orridoon, kuuli Marinan kyselevän häneltä Sillasta, puhuvan serkustaan ja mielipiteistään avioliiton suhteen ja sanovan: »Jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan pahaa minusta, niin muistakaa tätä iltaa.» Sitten hän oli kävelevinään taas Sillan kanssa Milanon vallituksilla ja kuuli tämän puhuvan Marinasta, luki uudelleen omistuksen, joka oli kirjoitettuErään Unenalkulehdelle, nuo sanat: »jos hänet hylätään, antaa hän itsensä vajota kokonaan». Kaikki selvisi hänelle kuin valon välähdyksessä. Hän säpsähti, pahoitteli hajamielisyyttään ja painoi päänsä rukouspenkkiä vastaan, sulki silmänsä ja pakotti ajatuksensa ja sydämensä kohoamaan Jumalan luokse.
Mutta kauan hän ei jaksanut ponnistella. Entiset ajatukset ottivat hänet pian taas valtaansa ja veivät hänet kauaksi, väistyivät sitten taas vähitellen uuden ponnistuksen tieltä. Näin ponnistellen hän ei kuullut don Innocenzon ääntä eikä rukousten muminaa pimeästä, ei litanian veisuuta, joka kulki avonaisesta ovesta ulos kauaksi iltatuulen huminan mukana. Yht'äkkiä hän tunsi käden hartioillaan; se oli hänen isänsä.
— Tulin juuri, sanoi tämä hiljaa hänen korvaansa.
— Tahdotko, että jään tänne hetkeksi kanssasi?
— Oi, kyllä, isä. Lienet väsynyt, istu.
Hän nousi itsekin istumaan ja otti isänsä käden omaansa. Steinegge oli vaiti hetken ja kysyi sitten arasti:
— Onko se jo lopussa?
— On, isä. Tahdotko odottaa minua ulkona?
— Ei, ei. Emmekö voisi sanoa jotakin yhdessä?
Edith puristi hänen kättään.
— Puhu sinä, sanoi hänen isänsä.
— Ajatelkaamme äitiä, sanoi Edith. — Puhukoon hän Jumalalle, pyytäköön hän meille valoa ja rauhaa ikiajoiksi. Sanokoon Hänelle, että annamme anteeksi kaikille, jotka ovat meille pahaa tehneet, eikö totta isä? Kaikille.
Steinegge ei vastannut. Hänen kätensä vapisi Edithin kädessä.
— Sano, isä, että annamme. Olemmehan niin onnellisia.
— Oh, Edith, jos se olisi vain niille, jotka ovat tehneet pahaa minulle!
— Kaikille, isä, kaikille.
— Koetan parastani, sanoi tämä.
Kirkko oli jo tyhjä, suntio oli sulkenut sivuoven salvat ja don Innocenzo tuli alas pääovea kohden. Steinegget nousivat ja menivät hänen kanssaan ulos. Edith pysähtyi hetkeksi ovelle.
— Oi, kuinka kaunista! huudahti hän.
Taivas oli kauttaaltaan kirkas, ja sitä vastaan piirtyivät vuorten ja kukkulain terävät ääriviivat; alhaalla lännessä välkkyili iltatähti. Kävi tuuli. Kirkon takana vuorella puiden lehvät humisivat. Laakso näytti äärettömän isolta, tummalta vaipalta, joka oli huonosti levitetty kirkkaiden, alastomien tähtien jalkoihin.
— Vahinko, ettei ole kuutamoa! huudahti Steinegge.
Edith tunnusti, että hän väliin piti enemmän tähtien tunteettomasta valosta kuin kuusta. Hänen ajatuksensa mukaan kuu, toinen pieni maa, meidän maapallomme palvelijatar ja ehkä kerran kiinni meidän planeetassamme, imarteli eräitä maallisia intohimoja, ja hellytti sydämiä, kun sitävastoin jylhät, meille välinpitämättömät tähdet kohottivat ihmishengen haltioitumistilaan. Tämä oli hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän sitä sanonut. Hän huomautti vain, että tänä iltana Venuksen valo oli niin voimakas, että se synnytti varjoja kirkon valkealle seinälle.
— Se on melkein kuin kuu, sanoi hän, — lempeä sekin, mutta minusta se tuntuu pyhemmältä.
Kaikki näytti hänestä pyhältä tuossa mielentilassa, yksin tuulen äänikin kirkon takana.
— Mitä palatsiin kuuluu? kysyi don Innocenzo, jonka piti lähteä alas kylään erästä sairasta tyttöä katsomaan.
— Hiukan parempaa, hiukan parempaa, näyttää siltä kuin kohtaus toisessa keuhkossa olisi jo ohitse.
— Oi, Edith, tuo talo, tuo talo! huudahti Steinegge don Innocenzon mentyä.
— Oh!
Käsivarsiaan kohottaen ja käsiään heilutellen hän otti kolme pitkää askelta eteenpäin.
Edith ei sanonut mitään aina pappilan portille saakka.
— Luulin, ettette palaisikaan enää, sanoi Martta avaten porttia. — Ja entä herra?
— Hiukan parempi. Menemmekö vielä kävelemään muutaman askeleen, Edith?
Edith suostui. Sen sijaan, että olisivat laskeutunee suoraan alas kylään, he lähtivät kulkemaan erästä pientä polkua, joka kiersi alhaalta puutarhan taitse ja laskeutui vinosti valtamaantielle muutaman sadan askeleen päähän kylän ensimmäisistä taloista:
Steinegge kertoi käynnistään palatsissa, missä oli tavannut kreivitär Foscan ja Giovannan. Kreivitär, jo ennenkuin oli tervehtinytkään häntä, oli huudahtanut: — Oh, nyt tämä toinenkin on täällä! Mutta saatuaan kuulla hänen olevan vieraana pappilassa, hän oli käynyt hyvin sydämelliseksi. Steinegge ei ollut ymmärtänyt kolmatta osaakaan hänen kertomuksistaan tuosta surullisesta tapauksesta ja hänen valituksistaan, että palatsissa vallitsi todellinen Babylonia. Kreivittären mielestä Marina oli lohduton eikä tullut hetkeksikään ulos huoneestaan. Häistä hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta sen sijaan oli Giovanna kertonut. Giovanna-parka, kuihtunut ja kyynelissään, oli todellakin säälittävä. Hänen koko huolensa oli kreivin tila, muusta välitti hän vain sen verran kuin se voi vaikuttaa sairaan mielentilaan, jos tämä saisi takaisin älynsä. Hän olisi toivonut, että häät pidettäisiin heti ja kaikki menisivät matkaansa. Hänen mielestään tuo rouva kreivitär ja tuo herra kreivi Veneziasta tähtäilivät vain rahoja. Olivatpa he jo kyselleet häneltä, tiesikö hän oliko isäntä tehnyt testamenttia.
— Mutta on vielä jotakin, joka tuottaa minulle pahempaa mielenahdistusta kuin kaikki tämä, lisäsi Steinegge. — Näin Sillan.
Edith oli vaiti.
— Oo, minkä vaikutuksen minuun teki nähdä hänet siellä! Hänkin näytti hämmästyvän, mutta pakeni, tuskin tervehtien, eikä kysynyt mitään sinusta, ei mitään!
— Eihän hänellä ollut mitään syytä kysyä minua.
— Mutta olimmehan toki hyviä ystäviä, arvelen. Tämä ei ole luonnollista. Pelkään tietäväni liian paljon asioita, Edith. Pelkään… Voit arvata, mitä pelkään. Mutta toisaalta, tuona iltana Milanossa meidän puhuessamme häistä, tuntui hän aivan parantuneelta. Eikö totta, luulen jo kertoneenikin…
— Kyllä, kyllä, isä, tiedän; mutta minne menemme Täällä ei ole miellyttävää.
He olivat saapuneet maantielle. Oli pimeä. Venus oli kadonnut, tuuli toi laakson pohjalta sammakoiden kurnuttavan äänen ja kosteiden niittyjen painavaa ilmaa.
— Menkäämme vasemmalle, sanoi Steinegge, teemme siten kierroksen ja palaamme kotiin kylän ja kirkon kautta.
He kulkivat hitaasti, käsi kädessä kylää kohden. Edith puheli rakkaasta Saksanmaasta ja menneistä ajoista. Hänellä oli aina jotakin kerrottavaa, muistoja lapsuusvuosista, jotakin, joka muistui hänen mieleensä sattumalta, etenkin illan hämärän laskeutuessa. Hänen isänsä heltyi ja tuli liikutetuksi, ei niin paljon noiden pienten, hänelle kerrottujen tapausten vuoksi, kuin ajatellessaan, että nyt nuo surulliset vuodet olivat ohitse ja että Edith oli siinä hänen rinnallaan.
Kylässä he tapasivat don Innocenzon, joka juuri tuli ulos eräästä kurjasta hökkelistä. He kuulivat naisen, joka saattoi häntä tulineen alas kadulle, sanovan tuskallisesti:
— Mitä arvelette, herra kirkkoherra?
— Rohkaiskaa mielenne, Maria, vastasi don Innocenzo, — antakaa hänetHerralle.
Nainen nojasi päätään muuria vastaan ja itki.
— Lohduttautukaa, sanoi Edith. — Me rukoilemme puolestanne.
Toinen kääntyi kuullessaan tuntemattoman äänen ja vastasi kuin olisi tuntenut Edithin:
— Tulkaa tekin ylös, tulkaa katsomaan, kuinka kaunis hän on.
Don Innocenzo vastusti aluksi, mutta Edith halusi tehdä vaimoparan mieliksi ja nousi hänen kanssaan sairaan luokse. Keittiössä istui kaksi tyttöstä lattialla leikkien. Isä, kumartuneena tulen ylitse, lämmitti kahvia eikä käännähtänytkään tervehtiäkseen tai katsoakseen vieraaseen. Hän kysyi tylysti vaimolta:
— Pitääkö minun viedä tämä hänelle?
— Oh, Jumalani, sanoi vaimo lohduttomana.
Mies murisi murtuneella äänellä jonkin vihaisen sanan ja istuutui taas synkkänä tulen ääreen.
Sairas oli kaksitoistavuotias, vaalea ja hento tyttönen, joka teki hidasta kuolemaa luullen paranevansa.
Muutaman minuutin kuluttua Edith laskeutui takaisin tielle, jossa hänen isänsä ja don Innocenzo odottelivat.
— Meidän pitäisi oikeastaan hävetä omia pieniä surujamme, sanoi hän.
Ei kukaan heistä avannut suutaan aina kotiin saakka, jossa he erosivat.
Steinegge, tuntien väsymystä, meni levolle, don Innocenzo vetäytyi työhuoneeseensa tai paremmin sanoen kansliaansa. Edith hävisi keittiöön kuunnellakseen Martan esitelmiä kotitalouden tärkeimmistä, kysymyksistä, sokerin ja kahvin hinnoista, tomaattien ja kapperien säilytystavasta etikassa, vahvimmista ja huokeimmista palttinoista. Puolen tunnin juttelun jälkeen Edith lähti keittiöstä ja meni koputtamaan hiljaa työhuoneen ovelle.
Don Innocenzo ei odottanut hänen vierailuaan ja kysyi hymyillen oliko jotakin tapahtunut. Edith vastasi:
— Ei, tahdoin vain sanoa teille pari sanaa.
Pappi luki heti hänen kasvoistaan, että nuo sanat olivat vakavia ja kävi hänkin vakavan näköiseksi.
— Olkaa hyvä, sanoi hän, nousten puoleksi ja osoittaen tuolia vieressään. Sitten hän odotti äänettömänä.
Kului pari minuuttia, ennenkuin Edithin huulet aukenivat. Don Innocenzo katseli tarkkaavaisena kirjoituspöydän päällystä, hankasi sitä oikean käden pikku sormella ja puhalsi kevyesti pois kuviteltua pölyä. Vihdoin Edith alkoi puhua.
Ilman minkäänlaista alkulausetta hän kertoi, mitä oli kuullut isältään Sillan hurmaantumisesta Marinaan ennen pakoa palatsista, puhui Marinan omituisista puheista huviretkellä Orridoon ja hänen omista vaikutelmistaan kuullessaan sinä samana iltana Salvadorin kihlauksesta. Hän kertoi sitten vähemmän varmalla äänellä kävelyretkestä vallituksilla ja kuinka itsepintaista välinpitämättömyyttä Silla oli osoittanut kuullessaan uutisen häistä, kertoi tunnustuksista, joita tämä oli hänelle tehnyt, lisäten päättäväisesti, taistellen omaa liikutustaan vastaan ja voittaen sen, että sinä iltana hän oli päässyt selville Sillan tunteista häntä itseään kohtaan, että hän oli jo jonkin aikaa sitä epäillyt, ettei mitään oltu puhuttu suoraan, viittailtu vain paljon, ja että hänen oma käytöksensä oli ollut omiaan uskottelemaan vastaavia tunteita hänessä itsessään. Ja peittäen kasvonsa käsiinsä hän sanoi olevansa siitä hyvin pahoillaan ja tulleensa kylliksi rangaistuksi.
— Oh, Jumala, sanoi don Innocenzo hämillään. — Tähän saakka ei minusta tunnu… en tiedä… mutta…
Silloin seurasi kertomus tuon päivän jälkeisestä aamusta, Sillan käynnistä ja hänelle valmistetusta jääkylmästä vastaanotosta sekä sanoista, jotka Edith oli löytänyt kirjasta. Nyt don Innocenzo säpsähti, aavistaen liian myöhään, mihin epäluuloon Edithin kertomus johti. Tämä ei jättänyt myöskään kertomatta isänsä äskeistä kohtausta Sillan kanssa ja isänsä siitä saamia vaikutelmia. Hän pelkäsi jonkin surullisen salaisuuden kätkeytyvän palatsin varjoihin ja nuhteli itseään siitä, että oli valppauden puutteessa antanut ravintoa tunteelle, joka, jääden vastausta vaille, voisi yllyttää Sillaa vähemmän kunniallisiin aikeisiin.
— Luulin, että minun täytyi kertoa teille kaikki tämä, sanoi hän, — sillä minusta tuntuu, että te palatsissa käydessänne tiesittekin jo nämä asiat, vaikkakin sinä on moitteen syytä minua kohtaan.
Don Innocenzo imi ilmaa ja hieroskeli hitaasti käsiään aivan kuin niitä olisi pakottanut.
— En todellakaan tiedä mitä moitteen syytä siinä voisi olla…
Näytti kuitenkin siltä, kuin kevyt, kylmä varjo olisi laskeutunut hänen sieluunsa. Hän pureskeli epäselviä sanoja, niinkuin se, joka ei oikein pääse asiasta perille. Sitten hän kysyi Edithiltä, mikä mies tuo herra Silla oikeastaan oli. Edith vastasi uskovansa hänen olevan ylevän hengen, mutta sairaan ja elämän vastuksista loukkaantuneen.
— Ja teistä tuntui, että hän oli mieltynyt teihin? Edith ei vastannut.
— Mutta te puolestanne ette tuntenut mitään häntä kohtaan, ja vain väärinkäsityksen vuoksi herra Silla voi toivoa vastarakkautta?
— Ei, herra, pelkään, ettei se ollut yksistään väärinkäsitystä.
Edith lausui nämä sanat hyvin hiljaa painaen päänsä kirjoituspöydällä lepääviin käsiinsä.
Don Innocenzo oli ääneti, katsellen nuorekkaita, kullalle välkähteleviä hiuksia. Tuo paljastus suretti häntä, hänestä oli ikävää löytää intohimoja sielusta, jossa oli luullut rauhan vallitsevan, ja nähdä tuon kauniin, älykkään pään painuvan murheellisena alas. Menneitten aikojen pitkinä puhteina, jotka hänen oli tapana viettää miettien ja lukien pienessä työhuoneessaan, oli toisia naiskuvia, miettiväisiä ja kainoja, ilmaantunut pyhistä kirjoista hänen eteensä. Hänestä tuntui, että pöytäkellon käheä ääni sanoi nyt hänelle: »Muistatko?» Kas tuossa monien vuosien jälkeen taas yksi noita kuvia, elävä ja todellinen eikä enää sen vaarallisempi hänelle kuin viattomalle lapselle. Ja häntä suretti, että tämä oli haavoittunut, sillä siinä oli jotakin hänen omasta nuhteettomasta nuoruudestaan ja niistä naisihanteista, joita hän oli silloin kaukaa katsellut vavisten kunnioituksesta.
Edith kohotti kasvonsa ja peitti ne käsillään.
— Pelkään, sanoi hän, — etten ole tehnyt kaikkea voitavaani peittääkseni häneltä sieluani.
— Mutta jos tämä nuori herra on jalo henki, jos hän oli mieltynyt teihin, jos te itsekin… anteeksi, pysyn sanoissanne… jos te itsekin… miksi sitten?
Edithin kädet putosivat hänen kasvoiltaan, ja kaksi kosteaa silmää kimalteli don Innocenzon edessä.
— Oh, isä Innocenzo, te, joka tiedätte, kuinka voitte ajatellakaan! Kuinka voisin, isäni tarvitessa minua niin? Panna tyttärenvelvollisuuteni rinnalle, ja ehkä vielä sen edelle, toisen, suuremman velvollisuuden!
Olisinko tullut Italiaan vain tätä varten? Eikä se muuten ole minun kutsumuksenikaan, siitä olen varma.
— Aivanko varma? kysyi don Innocenzo vakavana. — Tiedättekö todellakin, kuinka suuri on tänään ja kuinka suuri voi olla huomenna uhri, jonka asetatte itsellenne?
— Ei, älkää sanoko niin, älkää sanoko niin, pyysi Edith ristien kätensä. — Se, mitä teen, ei ole verrattavissa siihen, mitä olen velkaa isälleni. Kunhan Jumala vain sallisi hänen päästä uskoon! Olen onnellinen, ettei hän ole edes aavistanutkaan mitään. Mitä taas minuun tulee, niin voin unohtaa. Auttakaa te minua!
Pappi parka, auttaa taistelemaan rakkautta vastaan! Suuressa, lapsellisessa hyvyydessään hän piti Edithin uhria järjettömänä. Jos tuo mies oli jalo, jos hän rakasti Edithiä, niin varmasti hän olisi rakastanut tämän isääkin pojan rakkaudella ja olisi varmasti ollut auttajana heidän pyrkimyksessään Edithin toivomaa, pyhää päämäärää kohden.
— Onko tuo teidän uhrinne välttämätön ja hyödyllinen? sanoi hän. — Ajatelkaamme! Voisihan olla, että teidän isänne haluaisi nähdä teidät turvattuna ja että tuo ajatus tuottaa hänelle nyt salaista mielenvaivaa. Ja lisäksi: tiedättekö te, mitä ja millaisia keinoja Jumala voi käyttää palauttaakseen harhaan joutuneen sielun takaisin uskoon. Ehkäpä kristillisen perheen piirissä näitä keinoja on niin paljon, ettette edes voi aavistaakaan mitä. Puhun tulevaisuudesta, sen suhteen, mikä on mennyttä, olkaa aivan rauhassa. Jos jotakin pahaa tapahtuisikin, niin syy ei missään tapauksessa voi langeta teidän päällenne. Ei millään tavalla, uskokaa se. Ja vaikkakin te olisitte antanut tämän herran ymmärtää hm… myötätuntoanne, niin kaikissa tapauksissa ette ikinä olisi vastuunalainen Jumalan edessä niistä kunniattomista teoista, joita tuo herra tekisi.
— En, sanoi Edith, — mutta kuitenkin tuottaisi se minulle suurta surua.
Don Innocenzo vaikeni; hän etsi sanoja, mutta ei löytänyt. Sen sijaan toiset Edithin kertomuksen johdosta heränneet ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, epäily kunniattomasta juonesta varmeni ja ajatus askaroi: jotakin hänen oli tehtävä, nopeasti, ehkäpä heti, taistellakseen noita aikeita vastaan, joita Edith uskoi Marinan miettivän ja joita Marina itse oli epäsuorasti jo viime syyskuussa ilmaissut puhuessaan eräästä ystävättärestään, joka oli mennyt naimisiin vihasta ja inhosta saavuttaakseen sitä tietä rakastajansa.
— Puhukaa minulle aivan vilpittömästi, sanoi hän äkkiä, — oletteko varma vai ei, että herra Sillan ja donna Marinan välillä on yhteisymmärrystä? Älkää arastelko; tässä ei ole kysymyksessä panettelu eikä sellaisen tuomitseminen, jonka evankeliumi kieltää. Minun virkani voi ehkä olla apuna hyvän palveluksessa, ja minun on senvuoksi tiedettävä, niin paljon kuin mahdollista, totuus. Te, joka tunnette henkilöt ja tapaukset, sanokaa minulle rehellisesti mikä ajatuksenne on.
— Kaksi päivää sitten en ollut varma, sanoi Edith, — mutta tänään pelkään olevani.
— Kuinka? Että heidän välillään on yhteyttä?
— Pelkään sen tapahtuvan, minulla on sellainen aavistus.
— Hän pelkää sen tapahtuvan, sanoi don Innocenzo kuin itsekseen puhuen, ja nojaten kyynärpäätään kirjoituspöytään hän painoi otsansa kättään vastaan kopeloiden hermostunein sormin päätään ja mietti. Hetken päästä hän aukaisi kirjoituspöydänlaatikon ja otti sieltä esille paperiarkin.
— Te ette ole vastannut niihin sanoihin, jotka herra Silla kirjoitti tuohon kirjaan?
— En, isä.
— Kuinka? kysyi don Innocenzo.
Edith ehkä aavisti kirkkoherran ehdotuksen ja puhui siksi niin hiljaa.
— En, en ole vastannut.
Pappi nousi seisoalleen.
— Hyvä, vastatkaa, sanoi hän.
Myöskin Edith vaistomaisesti nousi ja ymmärsi ilman muuta donInnocenzon tarkoituksen.
— Heti, sanoi tämä, pannen mustepullon pöydälle paperiarkin viereen.Edith risti kätensä.
— Luuletteko, herra kirkkoherra, että tämä voi olla minun velvollisuuteni? Ja nyt heti paikalla?
— Luulen. Minun velvollisuuteni on sitten päättää, onko tuo kirje lähetettävä perille ja milloin. Istukaa minun paikalleni.
Edith istuutui vaieten, tarttui lujalla kädellä kynään ja katsoi pappiin.
Tämän silmät saivat juhlallisen ilmeen ja otsa kävi yleväksi.
— En ymmärrä näitä asioita, sanoi hän liikutettuna, — mutta olen aina ajatellut, että intohimoisen suhteen sijasta, oli se sitten pyhitetty tai pyhittämätön, voisi kahden, todellakin ylevän, todellakin voimakkaan sielun välillä olla toisenlainen side, jo itsessään pyhä: rakkaus, sanokaamme vain tuo niin suuri sana rakkaus, joka olisi täydelleen kristillisen ihanteen mukainen, osa ihmissielujen sisäisestä yhteydestä heidän tiellään Jumalaa kohden. Sanoisinpa, ettei maan päällä ole mitään sen kauniimpaa kuin tuollainen suhde, vaikkakin avioside on pyhä ja sillä on korkea merkitys. Te tahdotte tehdä tuon uhrauksen isällenne. Olkoon, mutta miksi repiä sydämestänne yksin sen henkilön muistokin, joka oli teille rakas? Miksi luopua virvoittavasta tunteesta, joka saattaa teidät toivomaan tuon henkilön ajallista ja iankaikkista hyvää niinkuin omaanne? Miksi toinen henkilö ei voisi tuntea samanlaista tunnetta teitä kohtaan, niin että kumpikin, vaikka eri teitä kulkien, täyttäisi omat velvollisuutensa tuo suuri voima sydämen syvyydessä? Kirjoittakaa niin, kirjoittakaa niin.
— Te olette pyhä mies, sanoi Edith, vaan hänen kasvoillaan ja äänessään oli surumielinenmutta.
— Ymmärrän hyvin tuollaisen suhteen kauneuden, lisäsi hän, — mutta riittäisikö se hänelle? Eikö hän taistelisi sitäkin suuremmalla innolla, päätöstäni vastaan ja saattaisi minua moneen tuskalliseen kiusaukseen?
Don Innocenzo tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän huomasi tuntevansa maailmaa paljon vähemmän kuin Edith, tunsi, ettei kyennyt tällaiseen keskusteluun, mutta hänen vakaumuksensa pysyi lujana.
— Voi olla, vastasi hän huoaten. — Kirjoittakaa niinkuin haluatte, vain muutama sana, kunhan se vain kohottaa hänen mieltään.
Edith ei vastannut. Hän jäi kynä kädessä miettimään katsellen tuleen. Kirkkoherra avasi ikkunan ja nojasi käsivarsiaan sen lautaan. Tähdet katselivat häntä sanoen, että hän oli oikeassa, mutta maa sanoi hänen olevan väärässä.
Hetken perästä Edith kutsui häntä ojentaen kirjoittamansa avonaisen kirjelapun hänelle.
— Ei, sanoi pappi, — en suinkaan lue sitä, sanokaa vain, ovatko ne sanoja, jotka antavat rohkeutta?
— Oh, don Innocenzo! huudahti Edith rukoillen, — olen kirjoittanut, olen täyttänyt toivomuksenne. Lukekaa, jos haluatte, mutta älkää tehkö minulle enää kysymyksiä, älkää puhuko minulle enää tästä.
— Hyvä, hyvä, pysykää rohkealla mielellä muistaen, ettei Herra tahdo, että antaudumme surun valtaan, ja nyt lepäämään, sillä onkin jo myöhä.
Edith kuunteli isänsä oven edessä, ennenkuin meni huoneeseensa. Tämä nukkui. Suloisempaa, liikuttavampaa unta ei voinut olla olemassa hänelle kuin hänen isänsä rauhallinen, lapsellisen säännöllinen hengitys. Hän jätti kynttilän omaan huoneeseensa ja palasi takaisin pimeässä, nojasi otsansa oven pieleen ja kuunteli etsien voimaa ja sielun rauhaa, joita hän niin tarvitsi.
Siinä samassa alkoivat raskaina kumahdella lyönnit kellotornissa, putoillen kaamean juhlallisina katolle, portaille ja pienen, nukkuvan talon permannolle. Edith kohotti pelästyen päätään lukeakseen lyönnit, aivan kuin ne olisivat olleet jonkun peloittavan, odottamattoman vieraan lyömiä iskuja pronssiovelle. Kello oli puoli yksitoista.
Silla, joka loikoi pitkänään nurmella, hypähti istumaan ja luki lyönnit. Puoli yksitoista. Hän otti esiin kellonsa ja katsoi sitä tähtien himmeässä valossa. Tiesihän hän, että kello oli puoli yksitoista: pari minuuttia tätä ennen hän oli jo katsonut sadannetta kertaa kelloaan. Hän heittäytyi syleilemään nurmea kouristunein sormin, repäisten sitä käden täyden. Marina oli sanonut: yhdentoista jälkeen.
Hän antoi voimattomien käsivarsiansa vaipua alas, veti niskaansa alaspäin, lysähti kokoon aivan kuin äärettömän raskas jalka olisi astunut hänen hartioilleen. Tällä hetkellä hän ajatteli sitä halpamaista tekoa, johon oli ryhtymäisillään vaikeasti sairaan ystävänsä katon alla, ajatteli menneitä hyviä päätöksiään, lankeemuksiaan ja voittojaan ja ennen kaikkea muinaista synkkää aavistustaan tuosta viimeisestä auttamattomasta lankeemuksesta hirvittävään kuiluun, joka oli edeltäpäin määrätty, kuka ties mihin hetkeen hänen elämässään, ja johon hän sieluineen ja ruumiineen ikipäiviksi katoaisi. Hän tunsi ilman pelkoa saapuneensa nyt tähän kohtaan, tunsi jo heiluvansa yhdellä jalalla ilmassa syvänteen yläpuolella.
Hänen suontensa lävitse kulki katkera voima, jok'ainoa ajatus haihtui, yksin se hetkikin, jossa hän eli.
Hän oli ollut siinä jo tunnin verran, eilisiltaisella paikallaan, sypressin juurella viinitarhan nurmikolla. Nuo iltapäivän viisi tuntia, jotka eivät näyttäneet ikinä loppuvan, olivat nyt ohitse, haihtuneet kuin hetkinen. Hän katsoi kelloaan: puuttui vielä kaksikymmentäviisi minuuttia yhdestätoista.
Menisikö hän heti? Odottaisiko siellä? Häntä vaivasi ajatus, ettei tuntenut veressään hurjempaa kiihkoa. Hänestä tuntui, että vain kuumeinen odotus kidutti hänen aivojaan ja hermojaan, mutta ei mikään muu. Ehkä kohtaus Steineggen kanssa?… Ei, hän ei tahtonut ajatella tuota nimeä.
Hän nousi, syleili sypressin mahtavaa runkoa ja sulki silmänsä kuvitellen seisovansa laiturin portailla ja kuuntelevansa; useampaan kertaan hän uudisti mielikuvansa nauttien tuskin kuuluvasta kuiskeesta, tuntien kahden pienen käden, tuoksuavan ilmakehän ympäröiminä, tarttuvan hänen omiin ojennettuihin käsiinsä ja vetävän häntä ylös hämärään. Olento kohosi ja siirtyi taaksepäin, ja hän seurasi; molemmat olivat vaiti, mutta toisiinsa kiertyneet kädet puhuivat niin selittämättömän selvää ja suloista kieltä, että he huohottivat raskaasti kuin tukehtumaisillaan, mielettöminä melkein ja…
Hän riuhtasi itsensä pontevasti irti sypressistä. Katsoi taas kelloaan: se oli neljännestä vailla yksitoista. Hän siirtyi viinitarhasta kiviportaille ja alkoi laskeutua hitaasti, henkeään pidätellen, varpaisillaan ja pysähtyen joka kerran, kun kuuli rapinaa suihkulähteiden lievän lorinan keskeltä. Ei ainoatakaan valoa näkynyt pimeästä palatsista, ei ääntä kuulunut. Hän lähti kulkemaan oikealle pitkin muurin viertä kumartuen ristinkukkien ja jasmiinien hajallaan riippuvien oksien alitse, työnsi sisälaiturin pienen oven auki ja astui pimeään. Hän ei nähnyt muuta kuin portaiden alkupään vasemmalla ja alhaalla laiturin suulla veden hienon aaltoilun, kun se silloin tällöin painoi veneiden köleihin tyyniä suudelmiaan. Silloin välähti Sillan mieleen, että tuo kohtaus voisikin käydä toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut, ettei Marina ehkä rakastanutkaan häntä, vaan että jokin outo oikku häntä johti. Tahtoisikohan hän pitää häntä pilkkanaan ja antaa odottaa turhaan koko yön?
Hän istahti portaille katsellen ylös, jossa pieni, soikea ikkuna näytti kappaleen taivasta, sypressin heiluvan latvan ja vain yhden kalpean tähden.
Puuttui vielä seitsemän minuuttia yhdestätoista. Hänen kellonsa ja kirkon kellon välillä oli kahden minuutin ero. Kirkonkello oli siis yhdeksän minuuttia vailla yksitoista. Hän ajatteli, että kun hänen kellonsa olisi yksitoista, niin olisi hänellä vielä kaksi minuuttia odotettava, kaksi iankaikkisen pitkää ja kiduttavaa minuuttia. Mutta kas, siinä samassa hän kuuli erään muita kiireellisemmän kellon palatsin syvyyksissä lyövän kimeästi yhtätoista. Donna Marinan kello oli siis nyt yksitoista.
Hän nousi, astui alas portaita aina sinne asti, mihin ei ikkunan heikko valo ulottunut, painoi kätensä kumpaakin seinää vastaan, taivutti vartalonsa eteenpäin ja kuunteli.
Kaikki oli hiljaa.
Silloin heikko oven vingahdus salpasi hänen henkensä. Seurasi varovaisten askelten kapinaa, kuului ääni, ei ääni, vaan lyhyt hengähdys:
— Renato!
Silla oli jo ryntäämäisillään esiin, mutta jalka ei liikahtanut.
Hetki sen jälkeen hän kuuli taas, mutta tällä kertaa kovemmin:
— Renato!
Ääni tuntui eikä tuntunut donna Marinan ääneltä.
Hän otti askeleen taaksepäin.
Silloin kuului nopea vaatteiden kahina liukuvan portaita alas ja sitten äkkinäinen pysähdys.
— Silla, Silla!
Hän se oli; Silla ei voinut nähdä häntä, mutta tunsi tytön läheisyyden muutaman porrasaskelman päässä.
— En ole Renato, sanoi hän liikahtamatta.
— Ah, ette muista nimeä. Kätenne.
Hän hypähti kiivaasti portailta alas ja putosi Sillan käsivarsille; tämä pusersi häntä itseään vastaan kohottaen hänet ylös maasta.
— Onko se totta, sanoi hän sammuvalla äänelle huulet Sillan kaulalla, — onko se totta, mitä sanoitte eilen illalla?
Silla ei vastannut; pusersi vain lujemmin häntä itseään vastaan suudellen hänen olkapäätään ja tuntien sametinhienon posken ja pienen, palavan korvan painautuvan tiukasti poskeensa.
— Onko se totta? kertasi Marina hellästi.
Oli mahdotonta tuntea tuon ylpeän kaunottaren värisevän sydämellään, hengittää hänen povestaan kohoavaa, tuoksuavaa lämpöä, kuulla kaulallaan tuon sammuvan äänen ja olla kadottamatta ajatuksensa pienintäkin valohiukkasta. Silla sai tuskin sanotuksi:
— Ja sinä?
— Jumala, kuinka kauan jo! vastasi Marina. Sitten, kuin äkillisen ajatuksen iskemänä, hän irtautui kiivaasti Sillasta ja pani kätensä hänen olkapäilleen.
— Siis, et muista kaikkea? sanoi hän.
Toinen ei ymmärtänyt, vastasi umpimähkään ojentaen kuin juopuneena käsivartensa.
— Kaikki, kaikki!
— Myöskin Genovan?
Nuo oudot sanat eivät jaksaneet tunkeutua Sillan aivoihin, hän kertasi vain kärsimättömästi:
— Kaikki, kaikki!
Marina tarttui hänen käsiinsä ja yhdisti ne rajusti.
— Kiitä Jumalaa, sanoi hän.
Tällä kertaa tuo peloittava nimi leikkasi häntä kuin kylmä teräs. Hän vaikeni hämmästyksen vallassa ristityin käsin. Marina oli vaiti muutaman hetken odottaen, että toinen rukoilisi ajatuksissaan, pani sitten oikean kätensä hänen käsivarrelleen ja kuiskasi: — Ja nyt lähtekäämme! ja kääntyi nousemaan portaita ylös.
Silla antoi vaieten vetää itseään pysyen porrasta alempana.
He saapuivat tasanteelle, josta portaat kääntyivät oikealle.
— Tulehan, sanoi Marina laskien hänen käsivartensa vapaaksi ja kiertäen omansa hänen vyötäistensä ympäri. Painoi sitten suunsa hänen korvaansa ja kuiskasi jotakin.
Silla unohti äskeiset käsittämättömät sanat, huumaantui ja aikoi vastata.
— Hiljaa nyt, sanoi Marina pannen vasemman kätensä hänen huulilleen.
Sitten hän työnsi erään pienen oven auki ja he astuivat käytävään. Hän piti Sillaa kädestä kulkien varovaisesti edellä pitkin seinänviertä. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuunnellen ja luullen kuulevansa askeleita ja ääniä.
Äänet tulivat alakerrasta kreivin huoneen viereisestä käytävästä, mutta Marina ei välittänyt sen enempää niistä, vaan kulki edelleen. Hän tarttui ovenripaan ja kiersi lukkoa. Valovirta välähti käytävään ja ruusujen lemu tulvahti Sillaa vastaan. He astuivat sisään.
Se oli vanhanaikainen huone.
Kynttilöitä oli sytytetty arkun alaslasketulle läpälle, avonaiselle pianolle ja matalalle kirjahyllylle. Sänkykamarin avonaisesta ovesta tunki heikko valo. Suuria kimppuja vaaleansinisiä glysiinejä ja valkeita ja keltaisia ruusuja oli hajoiteltu sinne tänne.
Marina hypähti kynttilöiden valokehän keskelle vetäen Sillan mukanaan ja kiersi oven lukkoon. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Hänen silmänsä kiiluivat mykkää iloa, kaula ja paljaat käsivarret hohtivat kullalle ja koko olento loisti valkeassa puvussa azuurinsinisine, suurine koruompeluineen.
Sitten hän jätti Sillan ja syöksähti parilla hyppäyksellä pianon luokse ja alkoi, ennenkuin tämä ehti temmata häntä pois, soittaa sisilialaista aariaaRobertosta.
— Uhmaan heitä, sanoi hän antaen Sillan laahata itseään pois. — Enkö uhmannut heitä eilen illallakin, vai mitä! Eivätkä he ymmärtäneet mitään.
Silla pelkäsi, että joku pianon äänen kuultuaan nousisi ylös.
Marina nykäytti hartioitaan irtautuen hänestä ja heittäytyi melkein pitkäkseen erääseen nojatuoliin.
— Tänne näin, sanoi hän viitaten Sillaa istumaan maahan viereensä. — Ja nyt kaikki muistosi!
Silla ei vastannut.
Ensiksikin tanssiaiset, lisäsi Marina heti. — Etkö ymmärrä? TanssiaisetDoria-palatsissa! hän polki kärsimättömänä jalkaansa.
— En ymmärrä, sanoi toinen.
Marina ryntäsi äkkiä istualleen.
— Mutta etkö sanonut muistavasi?
Sillan sisällä liikahti kuin paholainen, jota nuo joutavat lörpöttelyt ärsyttivät, joka ei välittänyt siitä, ymmärsikö hän vai ei. Jääkylmine käsineen hän tarttui Marinan käsiin, painoi hänet väkivalloin pitkäkseen selkänojaa vastaan ja kumartui vastaamaan hänelle.
— En tiedä mitään, en muista mitään. En ole koskaan ennen elänyt, en milloinkaan ennen tätä hetkeä. Tiesin, että tämä hetki oli tuleva ja ja himoan nauttia siitä.
Hänet valtasi huimaava tunne, kuin hän putoaisi pohjattomaan syvyyteen, ja halusi kiihkeästi suistua yhä alemmaksi ilman nousun toivoa.
— Älä purista minua noin, sanoi Marina ponnistautuen irti hänen käsistään.
— En tahdo! huudahti hän, kun Silla ei totellut. Hänen katseessaan ja äänessään oli niin ylpeä käsky, että Silla päästi hänet irti heti. Marina nousi seisoalleen ja loittoni hitaasti, pää kumarassa, kääntyi sitten äkkiä ympäri ja polki jalkaansa lattiaan.
— Mutta muistele, muistele! huusi hän.
Väristys kulki Sillan veren lävitse viilentäen sen hehkua. Jokin muodoton, kauhea aavistus alkoi kohota hänen sisällään.
Marina kysyi kiihkeästi:
— Miksi nimitit minua Ceciliaksi tuona iltana?
— Koska olin keksinyt, että olit kirjeiden Cecilia.
Hän mietti hetkisen ja sanoi sitten tyynesti:
— Luonnollisestikin, olinhan sen jo arvannut. Mutta eilen illalla, lisäsi Marina entisellä kiihkolla, — mutta muutama hetki sitten, miksi sanoit muistavasi?
— Siksi, että luulin sinun puhuvan meidän kirjeenvaihdostamme ja hetkestä, jolloin puristin sinua syliini sisälaiturin portailla.
Marina istahti arkulle, kaivoi sieltä esiin käsikirjoituksen ja näytti vajoavan muutamiksi hetkiksi noiden vanhojen, keltaisten paperien lukemiseen; sitten hän nousi äkkiä ylös.
— Kerron sinulle salaisuuden, joka koskee sinua itseäsikin, sanoi hän ja sammutti molemmat kynttilät arkun kannelta, sitten toiset pianon päältä ja kirjahyllyltä, rauhallisesti ja sanaakaan sanomatta kuin nuo liekit olisivat olleet eläviä olentoja, jotka voisivat kuunnella. Vain makuukamarin avonaisesta ovesta tunki kalpea valo lattialle ja läheisimpiin huonekaluihin.
Marina tarttui Sillan käsivarteen ja vei hänet kaikkein pimeimpään nurkkaan käytävän oven vierelle ja kuiskasi:
— Sinä et tiedä kuka olen.
Toinen ei ymmärtänyt eikä vastannut; tuo muodoton aavistus kohosi kaameana hänen mieleensä.
— Muistatko tuota iltaa pylväskuistilla ja naista, jota syytit ja jonka vuoksi minä suutuin?
Silla oli yhä vaiti.
— Etkö muista? Kreivitär Varrega d'Ormengoa.
— Kyllä, sanoi hän muistaen yht'äkkiä ja odottaen tuskaisesti, että Marina selittäisi tarkemmin. Mutta tämä painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja purskahti itkuun, sanoen pari sanaa, joita Silla ei kuullut Silla painoi kasvonsa tämän hiuksia vastaan ja pyysi häntä toistamaan sanansa.
— Minä se olen, sanoi hän yhä nyyhkyttäen. Mutta samassa hän säpsähti Sillan vaistomaista liikettä ja hänen tuhahdettua, tuskallista huudahdustaan, astui askeleen taaksepäin ja huudahti:
— Sinä et siis usko?…
— En ikinä! pääsi Sillalta.
Sana, tuskin äännetty, enemmän arvattu, kaikui yhä.
Marina ei itkenyt enää. Hän sanoi hiljaa:
— Kuinka alhaisia olette kaikki! Hyvä Jumala! Oli aika jolloin kukaan ei olisi uskaltanut sanoa Corrado Sillaa alhaiseksi, mutta tuo aika oli jo mennyt, hän tunsi sen katkerasti.
— Sinä, sinä, sinä, jatkoi Marina, — sinä kirjoitit minulle, että uskoit elämään ennen tätä elämää. Mutta mikä usko tuo oli? Mielikuvitusta, mutta ei uskoa!
— Sanon sen sinulle, se on totta, sinä pelkäät minua ja luulet minua hulluksi. Kuka käskikään sinua, pieni, raukkamainen sielu, kuvittelemaan olevasi suuri! Pois!
Toinen toisensa jälkeen nuo ylpeät sanat sattuivat Sillaa vasten kasvoja kuin ruoskan iskut kiertäen hänet hillittömään logiikkaansa, kiihoittaen häntä ja synnyttäen hänessä yhä kasvavan halun kuulla lisää. Hän ahdisti Marinaa kiivailla kysymyksillä joutuen rukoilemisesta raivoon. Toinen työnsi hänet yhä luotaan tuolla ainoalla, kovalla:
— Pois! Pois!
Lopuksi Marina antautui.
— Kuuntele minua, sanoi hän, — kävelkäämme.
Ja he lähtivät hitaasti kulkemaan ympäri huonetta kiertäen pianoa, saapuivat vähän väliä makuukamarista kiiluvan valon keskelle ja hävisivät taas pimeään. Marina puhui niin kiireesti ja niin hiljaa, että Sillan täytyi kumartaa korvansa hänen suunsa lähelle voidakseen kuulla jotakin.
Sillan kasvoilla näkyi ensimmäisiä kertoja valoon tullessaan kuumeinen uteliaisuus, sitten hän kulki sen lävitse lasimaisin, laajentunein silmin. Marina puhui puristaen nyrkkiänsä, otsaa vastaan. Yht'äkkiä he pysähtyivät pimeässä. — Mutta kuinka? kysyi Silla. Marina ei vastannut. Hetki sen jälkeen kuului vieterin ponnahdus. Sitten toinen nöyrä kysymys. Marina meni sänkykamariin ja palasi sieltä kädessään sytytetty kynttilä, jonka hän asetti arkulle. Hänkin oli kalman kalpea ja hänen silmiensä ilme oli selittämättömän synkkä. Silla tarttui ahnaasti käsikirjoitukseen. Marina seurasi tarkkaavaisena tuon kaamean kertomuksen kulkua hänen mykillä huulillaan, kulmakarvoillaan ja vapisevilla käsillään. Tuon kuolettavan äänettömyyden kestäessä kaikui kiireisiä askeleita käytävässä useampaan otteeseen, mutta kumpikaan heistä ei kuullut. Aika ajoin Sillaa värisytti ja lukiessaan hän lausui muutaman sanan, jolloin Marina kumartuneena ja raskaasti hengittäen osoitti etusormellaan käsikirjoituksen eri kohtia.