Aurinko oli laskenut, sirkkojen ääni vaientunut. Metsäinen ranta vastapäätä kirjastoa hahmottui tummana kirkasta, oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka heitti vielä viimeisen, lämpimän säteen salin lattialle ikkunan eteen, magnolian tummanvihreille, kiiltäville lehdille ja puutarhan sorakäytävälle. Avonaisesta ovesta tulvi sisään laakson raitis ilma ja sypresseissä lentelevien varpusten viserrys.
Kreivi istui samassa paikassa kuin aamulla ja nojaten kyynärpäätään pöytää vastaan peitti kasvonsa molemmilla käsillään. Silla vastapäätä odotti, että hän alkaisi puhua.
Mutta kreivi oli kuin kivestä, hän ei puhunut, ei edes liikahtanutkaan. Väliin vain laihat, jäntevät sormet irtautuivat otsalta jännittyen ulospäin, kääntyivät sitten takaisin ja näyttivät tahtovan tunkeutua otsaluuhun. Silla katseli yölepakon permannolla liitelevää varjoa; eläinparka löi tuskallisesti siivillään kirjahyllyjä ja kattoa voimatta löytää tietä ulos.
Myöskin vanhan aatelismiehen vakavan otsan takana taistelivat sanat tuskallisesti, voimatta löytää tietään ulos. Hetki oli omiaan hämmentämään sydämiä, jolloin valon vähetessä asiat ja oliot tuntevat itsensä vapaiksi kuin jostakin kiusallisesta valvonnan alaisuudesta; vuoret näyttävät käyvän mukavasti lepoon tasangolle, luonnon rauha laskeutuu kylien ja maalaistalojen ylitse; varjot muodostuvat ja muodot haihtuvat varjoiksi, ihmissydämessä painuvat pohjimmalle nykyhetken vaikutelmat ja pinnalle kohoaa kaukaisten muistojen sekava kulkue haamuineen, jotka hellyttävät mielen ja panevat sen hiljaisuudessa huokailemaan.
Yht'äkkiä kreivi kohotti kiivaasti päätään ja sanoi: — Herra Silla!
Hetken vaiettuaan hän aloitti uudelleen hitaasti:
— Kun luitte kirjeeni, niin oliko nimi, jonka näitte sen alla, teille vieras?
— Aivan vieras.
— Eikö teidän muististanne löytynyt pienintäkään jälkeä tuosta nimestä?
— Ei minkäänlaista.
— Ettekö milloinkaan kuullut henkilöiden, joiden kanssa elitte, puhuvan jostakin, jonka nimeä ei mainittu ja joka olisi voinut jonakin päivänä joutua mitä vaikeimpiin koettelemuksiin?
— Keneltä olisin voinut kuulla sen?
Kreivi epäröi hetken, kertasi sitten hiljaa:
— Henkilöiltä, joiden kanssa olette elänyt.
— En koskaan.
— Muistatteko edes nähneenne minun hahmoani? Silla oli ihmeissään sellaisesta itsepintaisuudesta.
— Mutta en, sanoinhan jo.
— Ja kuitenkin, alkoi taas kreivi, — eräänä päivänä, yhdeksäntoista vuotta sitten, jolloin teitä oli ankarasti rangaistu, koska olitte särkenyt erään kristallimaljakon tullessanne ulos pimeästä huoneesta, jonne isänne oli sulkenut teidät useaksi tunniksi, näitte kuvani lyhyen hetken.
Silla ryntäsi pystyyn, kreivi nousi samoin, ja hetken vaitiolon jälkeen, kierrettyään pöydän hän meni puhetoverinsa luokse ja käänsi kasvonsa hämärää, sammuvaa valoa kohden.
— Muistatteko? hän kysyi.
Silla oli hämmästyksissään. Hän ei muistanut kuvaa, mutta tiesi vallan hyvin särkeneensä kristallimaljakon ja paenneensa rangaistuksen saatuaan äitinsä huoneeseen.
— Näette, että tunsin teidät jo kauan sitten. Epäilettekö? Tahdon sanoa teille kaikki, mitä tiedän teistä.
Kreivi lähti kävelemään edes takaisin puhuen samalla. Silla kuuli hänen mahtavan äänensä nousevan ja laskevan puolipimeässä huoneessa, näki hänen eriskummallisen vartalonsa tulevan valoon ja häviävän varjoon, sitä mukaa kuin hän kulki ikkunoiden ohitse.
— Te olette syntynyt vuonna 1834 Milanossa, Monte di Pietà-kadun varrella. Teidän äitinne antoi teille maitonsa, isänne antoi teille hopeaisen kätkyen ja korean lapsenhoitajan, jonka piti ihmisten nähden käydä teidän imettäjästänne. Tämä nainen kuoli kohta sen jälkeen kun oli lähtenyt teidän palveluksestanne. Te ette voinut kärsiä häntä, eikö totta.
— En muista sitä; kuitenkin on minulle niin sanottu, äitini kertoi siitä minulle useita kertoja.
— Varmasti. Tahdotteko tietää, mikä on kaukaisin muistonne? Tämä: Te olitte viisivuotias. Eräänä päivänä oli kodissanne ollut epätavallista puuhaa palvelijoiden kesken, työn touhinaa, ja taloon oli tuotu paljon makeisia ja kukkia. Illalla pantiin teidät sänkyyn tavallista aikaisemmin. Myöhään yöllä heräsitte soiton säveliin. Pian sen jälkeen avautui huoneen ovi. Teidän äitinne astui huoneeseen ja kumartui ylitsenne, hän suuteli teitä ja itki.
— Herra kreivi! huudahti Silla tukahtuneella äänellä, — kuinka te tiedätte nämä asiat?
— Muutama vuosi myöhemmin, jatkoi ilman muuta kreivin mahtava ääni, — kun olitte kolmentoistavuotias, siis vuonna 1847, tapahtui kodissanne jotakin tavatonta.
Tuo mahtava ääni vaikeni, kreivi pysähtyi kaukana Sillasta, selkä puutarhan oveen kääntyneenä.
— Eikö totta? hän kysyi.
Silla ei vastannut.
Kreivi alkoi taas kävellä.
— On ehkä julmaa, hän jatkoi, — muistutella näitä asioita, mutta minä en ole eräiden uudenaikaisten, tunteellisten heikkouksien ystävä; luulen, että on erittäin hyvä silloin tällöin mietiskellä niitä opetuksia ja elämyksiä, joita kohtalo joko suoraan tai epäsuoraan on antanut; ei pidä antaa niiden haihtua muistosta, vaan tulee uudistaa tuska, joka ne säilyttää. Toiseksi, suru on suuri rakentaja, uskokaa se; ja muutamissa tapauksissa se on lohduttava todiste siveellisestä elämänvoimasta, sillä missä tuskaa ei ole, siellä on syöpä.
— Siis vuonna 1847 tapahtui kodissanne jotakin tavatonta. Menitte muutamaksi päiväksi Sestoon C:n taloon. Vaunut, jotka toivat teidät takaisin Milanoon, pysähtyivät toisen talon edustalle Molino delle Armi-kadun varrelle. Se erosi paljon Monte di Pietà-kadun talosta, ja te olettekin elänyt siellä aivan toisenlaista elämää kuin ennen. Ei ollut enää palvelijoita, ei rikkaita loistoesineitä. Te tiedätte, missä osa noista esineistä nyt on.
— Mutta kuinka? keskeytti Silla.
— Ne myytiin, tietysti.
— Mutta minkä tähden te…?
— Se on eri asia ja siitä puhumme myöhemmin. Mitä sanoinkaan juuri…Niin, te asetuitte asumaan viidenteen kerrokseen Molino delleArmi-kadulle. Eräästä makuukamarin ikkunasta näkyivät nuo vuoret.Siellä ylhäällä aloitte tekin unelmoida tavanmukaisesta suuruudesta jahalusitte täyttää maailman nimenne kaiulla.
— Herra kreivi, minusta tuntuu, että se riittää, sanoi Silla. — Sanokaa mitä tahdotte minusta?
— Myöhemmin. Ei ole totta, että tämä vielä riittää. Tahdon kertoa teille elämästänne asioita, joita ette itsekään tiedä.
— Teihin tarttui siis tuo terveellinen suuruudenhulluus, joka tekemättömällä lupauksellaan säilytti teidät tavalliselta turmelukselta. Onnettomuudeksenne olitte päättänyt saavuttaa kunniaa kirjoituksin eikä teoin. Sallikaa minun puhua, olenhan vanha. Ja kaunokirjallisin kirjoituksin vielä lisäksi! Eikä teillä ollut luonteen lujuutta eikä luottamusta omaan itseenne, niin että olisitte kyennyt miehen tavoin seuraamaan tätä päätöstänne. Sen sijaan että olisitte sulkeutunut kammioonne kirjoittamaan, lähditte Paviaan. Mitä te opiskelitte Paviassa?
— Lakia.
— Opiskelitte siellä kaikkea muuta kuin lakia. Tiedän, halusitte rahaa tuottavaa virkauraa ajatellen äitiänne; mutta silloin piti tahtoa kuin mies, leikata puolet sydäntä rinnastaan ja kulkea eteenpäin tähteenkin kanssa. Mitä teitte palatessanne Paviasta? Julkaisitte romaanin. Ja nyt tapaus, jota ette tunne. Tuo vähäinen erä kultaa, jonka äitinne antoi teille kirjan painatuskustannuksia varten, ei ollut suinkaan, niinkuin hän sanoi ja te uskoitte, lahja äitinne sukulaisilta; päivää ennen hän oli vienyt viimeiset jalokivensä, rakkaan perhemuiston, jalokivikauppiaalle.
— Millä oikeudella, huusi Silla rynnäten kreiviä kohden, — millä oikeudella puhutte näistä asioista!
— Mikä oikeus? Hyvin joutava kysymys. Teillä on varmasti oikeus katsoa minua kasvoihin.
Kreivi soitti.
Silla vaikeni läähättäen. Kreivi meni avaamaan ovea ja odotti, kunnes kuuli askeleita käytävässä.
— Valoa! hän sanoi ja meni istumaan pöydän ääreen.
— Se ei ole totta, se ei ole totta! sanoi Silla puoliääneen. — Minä en ollut tuo kurja, josta puhutte. Näyttäkää se toteen, jos voitte.
Kreivi ei vastannut.
— Olisinhan antanut vereni ja henkeni äitini edestä —, jatkoi Silla, — jumaloinhan häntä; minähän en edes tahtonut noita rahoja, siksi, että äitini sukulaiset eivät voineet kärsiä kirjoittelemistani, ja tuntien heidät hyvin pelkäsin heidän suuttuvan äitiini minun vuokseni.
Kreivi pani etusormen huulilleen. Eräs palvelija astui sisään lamppu kädessä, asetti sen pöydälle ja poistui.
— Kun minä sanon jotakin, rakas herra, sanoi kreivi, — niin se on totisesti niin.
— Mutta Jumalan nimessä, kuka…
— Jättäkäämme se nyt. En tahdo syyttää teitä siitä, että olette vastaanottanut sellaisen uhrauksen. Te ette sitä tietänyt. Muutoin, sellaista on elämä. Nuorisossa on aina ollut tuota naurettavaa ylimielisyyttä, että he luulevat maan olevan autuaan heidän askeleistaan ja taivaan heidän katseestaan, sill'aikaa kuin heidän vanhempansa polkevat lokaa ja orjantappuroita viedäkseen heitä eteenpäin, kätkien visusti kärsimyksensä juuri niinä vuosina, jolloin heidän ruumiinsa vanhenee, heidän mielensä on väsynyt ja kaikki elämän suloisuudet haihtuvat yksi toisensa perään.
— Jumala! Jos se on totta, niin häväiskää ja solvatkaa minua!
— Minä en ole kutsunut teitä luokseni häväistäkseni teitä. Ja lopuksi, jos teillä tulee olemaan lapsia, niin saatte sen itse tuntea. Täytyisi solvata teitä, minua ja koko tätä narrimaista ihmissukua. Jatkakaamme! Teidän kirjallanne ei ollut menestystä; totisesti luulen voivani onnitella teitä, sillä onni ei ole teidän ystävänne. Vuonna 58…
Kreivi vaikeni ja sanoi sitten aivan hiljaa:
— Ei ole pelkoa, että ikinä unohtaisitte iskun, jonka saitte vuonna 1858.
Hän vaikeni uudelleen, ja muutama hetki kului raskaan äänettömyyden vallassa.
— Muuten minun täytyy sanoa teille tässä kohden, alkoi taas kreivi, — että jos muistutan teitä elämänne tapauksista enemmän kuin olisi tarpeellista, niin teen sen osoittaakseni teille, että tunnen teidät hyvin ja että haluan paremmin perustella niitä ehdotuksia, joita aion teille tehdä. No niin, vuonna 59 täytitte velvollisuutenne ja taistelitte Italian puolesta. Teidän isänne…
— Herra kreivi!
— Oh, te tunnette minut hyvin huonosti, jos luulette, että tahdon loukata isän muistoa pojan edessä, joskin tämä on tehnyt erehdyksiä ja ansainnut arvostelua. Olkaa rauhassa. Teidän isänne ei ollut enää Milanossa, kun palasitte. Hän oli ulkomailla, jossa arvelen hänen kuolleen pari vuotta sitten, toukokuussa 1862. Olitte siis yksin kirjallisuutenne seurassa. Silloin kutsuttiin teidät odottamatta opettamaan italiankieltä, maantiedettä ja historiaa erääseen yksityiseen oppilaitokseen, jonka nimeäkään ette edes tuntenut. Oletteko saanut tietää, kuinka nuo herrat valitsivat juuri teidät?
— En.
— Yhdentekevää. Näihin aikoihin saitte tarjouksen äitinne sukulaisilta, Pernetti Anzaneilta, eikö totta? He tahtoivat, että olisitte ottanut paikan heidän kutomossaan, ja he tarjosivat teille hyvän palkan, eikö niin?
— Kyllä, mutta tekö se vaikutitte, että minut valittiin?
— Yhdentekevää, sanon minä. Te hylkäsitte Pernetti Anzanein tarjouksen. Oikein tehty, erittäin ylevämielisesti. Parempi työ, joka tuottaa vähän leipää ja paljon sivistystä, kuin työ, joka muuttaa ajan, terveyden ja suuren osaa sieluakin rahaksi. Mutta nyt tuo oppilaitos, johon kuuluitte, joutui huonoihin asioihin ja suljettiin. Arvelen, että teille ei olisi vastenmielistä löytää toinen, arvokas toimi ja tämän vuoksi olen kutsunut teidät luokseni.
— Kiitän teitä, vastasi Silla kuivasti. — Mutta, ennen kaikkea, tulen toimeen.
— Oh! keskeytti kreivi. — Kuka puhuu siitä? Muutatte rahaksi aikanne, terveytenne ja hyvän osan äitinne myötäjäisistä, jotka pidätettiin aina, noin puolitoista tuhatta liiraa. Entä sitten?
— Ja sitten, huudahti Silla pontevasti, — tahdon vihdoinkin tietää, kuka te olette ja minkä vuoksi huolehditte minusta?
Kreivi viivytteli hiukan vastaustaan.
— Olen äitinne perheen vanha ystävä ja tunnen suurta myötätuntoa teitä kohtaan minulle hyvin rakkaiden olentojen muiston vuoksi. Olosuhteet erottivat meidät kauaksi toisistamme; mutta sen pahan me korjaamme nyt. Riittääkö tämä teille?
— Anteeksi, se ei voi riittää, se on mahdotonta!
— No hyvä, pankaamme syrjään ystävyyteni. Ja loppujen lopuksi en tarjoakaan teille hyväntekeväisyyttäni, vaan pyydän teiltä palvelusta. Tiedän, että olette nerokas, hyvin sivistynyt, että olette rehellinen ja ilman tavallista tointanne. Tahdon tarjota teille pitkäaikaista työtä, puoleksi tieteellistä, puoleksi kaunokirjallista, johon itse olen etsinyt ainekset ja jonka haluaisin oikeastaan itse kirjoittaa, jos olisin kynämies tai edes teidän ikäisenne. Nämä ainekset ovat kaikki täällä minun luonani ja minä haluan olla yhtämittaisessa ajatustenvaihdossa sen henkilön kanssa, joka kirjoittaa tämän kirjan. Hänen täytyy siis kirjoittaa se minun kotonani. Tämän henkilön on tietysti esitettävä minulle omat ehtonsa.
— Minä en lähde täältä, herra kreivi, sanoi Silla, — ennenkuin sanotte minulle, kuinka olette saanut tietää nämä minulle kertomanne asiat.
— Te ette siis tahdo, että keskustelemme tästä työstä?
— Tällä tavalla en.
— Ja jospa minä toimisin erään henkilön nimessä, jolla on suuri vaikutusvalta teihin?
— Valitettavasti, herra kreivi, ei maailmassa ole ketään, jolla olisi suurta vaikutusvaltaa minuun.
— En ole sanonut teille, että hän on tässä maailmassa.
Silla säpsähti ja kylmä värisytti hänen sydäntään.
Kreivi avasi pöydänlaatikon ja veti sieltä esiin kirjeen, jonka ojensiSillalle.
— Lukekaa, hän sanoi heittäytyen tuolin selkänojaa vastaan kädet taskuissa ja pää painuen rinnalle.
Toinen tarttui nopeasti kirjeeseen, luki sen päällekirjoituksen, ja ankara vavistus puistatti häntä, niin että hän ei saanut sanaakaan suustaan. Siihen oli kirjoitettu hänen äitinsä käsialalla:
»Corradolle.»
Silla vapisi niin kovasti, että sai kirjeen vaivoin avatuksi. Hänen äitinsä rakas ääni tuntui tulevan henkimaailmasta sanoakseen hänelle sanoja, joita ei ollut voinut sanoa eläessään ja jotka olivat olleet haudattuina hänen sydämessään hautakiveäkin raskaamman painon alla.
Kirje kuului näin:
»Jos muistoni on sinulle rakas, jos uskot, että olen tehnyt jotakin hyväksesi, luota siihen oikeamieliseen mieheen, joka antaa sinulle tämän kirjeen. Rauhan maasta, jonne toivon Jumalan armeliaisuuden saattaneen minut, kun tätä luet, siunaan sinua.
Äitisi.»
Ei kumpikaan puhunut. Kuului epätoivoisen ankara nyyhkytys; sitten oli kaikki hiljaa.
Yht'äkkiä Silla, vastoin omaa järkeään, vastoin tahtoaan, vastoin sydäntäänkin, katsoi kreiviin laajentunein silmin, niissä niin tuskallinen kysymys, että kreivi iski hurjistuneena nyrkkinsä pöytään, huudahtaen:
— Ei!
— Jumalani! En tahtonut sanoa sitä, huusi Silla.
Kreivi nousi ja sanoi levittäen kätensä:
— Syvästi kunnioitettu ystävä. Silla laski päänsä pöytää vastaan ja itki.
Kreivi odotti hetken ääneti ja sanoi sitten matalalla äänellä:
— Näin äitinne viimeisen kerran vuotta ennen hänen naimisiin menoaan. Hän kirjoitti minulle myöhemmin useita kirjeitä, joiden sisältönä te olitte. Vuoden 58 jälkeen eräät milanolaiset ystäväni antoivat minulle tietoja teistä. Ymmärrätte helposti, minkä vuoksi nuo esineet ovat talossani; ne muistuttavat minulle hyveellisintä ja kunniallisinta henkilöä, joka milloinkaan on kunnioittanut minua ystävyydellään.
Silla ojensi molemmat kätensä kreiviä kohden nostamatta päätään pöydästä.
Tämä puristi niitä sydämellisesti, pitäen niitä hetken omissaan.
— Siis? kysyi hän.
— Oh! vastasi Silla kohottaen päätään.
Näin oli asia sovittu.
— Hyvä, sanoi kreivi, — menkää nyt ulos, menkää nyt heti ulos hengittämään raitista ilmaa. Käsken sihteerini saattaa teitä.
Hän soitti ja käski kutsua Steineggen sisään. Tämä tarjoutui hymyilevänä Sillan käytettäväksi ilmaisten ilonsa näin suuresta kunniasta ja epäillen mahtoiko hänen pukunsakin ansaita saman kunnian. Ja kun se myönnettiin, hän kiitti. Lopuksi hän lähti tiehensä Sillan kanssa tehden kumarruksia ja loppumattomasti kursaillen joka oven edessä, aivan kuin kynnyksen toisella puolen olisi ollut miina. Mutta päästyään pihan portista ulos, muutti hän heti tapaansa ja puhettaan. Tarttuen toverinsa käsivarteen hän sanoi:
— Lähdetään R:ään, täytyy juoda hiukan, rakas herra.
— Ei, vastasi Silla hajamielisesti tietämättä vielä missä maailmassa olikaan.
— Oi, älkää sanoko: ei. Näen, että olette vakava, hyvin vakava; mutta minäkin olen varsin vakava.
Steinegge pysähtyi, sytytti sikarin, puhalsi suun täydeltä savua ja löi puhetoveriaan olalle sanoen:ex abrupto.
— Tänään on kaksitoista vuotta vaimoni kuolemasta.
Hän otti askeleen eteenpäin kääntyen sitten katsomaan Sillaa kädet ristissä rinnalla, huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kulmakarvat rypyssä.
— Menkäämme, tahdon kertoa sen teille.
Ja hän tarttui uudelleen Sillan käsivarteen ja veti häntä eteenpäin epäsäännöllisin askelin, pysähtyen vähän väliä.
— Taistelin maani puolesta v. 1848, niinkuin tiedätte. Jätin itävaltalaisen sotapalveluksen ja taistelin Nassaussa vapauden puolesta. Hyvä, kun esirippu oli laskenut, heitettiin minut vaimoni ja tyttäreni kanssa armosta rajalle. Lähdin Sveitsiin. Siellä tein rautatiellä kuokka kädessä työtä kuin koira. En sano muuta, tämä on vain kunniaksi. Olen hyvästä perheestä, olinRittmeister[ratsumestari], mutta ei tee mitään, on kunniaksi että olen tehnyt ruumiillista työtä. Paha vain, etten ansainnut kylliksi. Ajatelkaa, herra, vaimoni ja tyttäreni näkivät nälkää! Silloin lähdimme muutamien hyvien kansalaisten avulla Amerikkaan, New Yorkiin. Myin olutta ja ansaitsin. Oh, se veteli!Es ward in Traum. Ymmärrättekö? Se oli unelma. Vaimoni tuli sairaaksi koti-ikävästä. New Yorkissa elimme hyvin, ansaitsimme dollareita, ja meillä oli paljon ystäviä. No niin, mitä tämä kaikki on? Lähdemme takaisin, saavumme Eurooppaan. Kirjoitan sukulaisilleni. — He ovat kaikki taantumuksellisia ja ulkokultaisia; olen syntynyt katolilaisena, mutta en usko pappeihin. — He eivät vastaa minulle. Mitä se heitä liikutti, jos vaimoni kuoli? Kirjoitan vaimoni sukulaisille. Todella naurettavaa, herra. Nämä vihaavat minua, sillä he luulivat antaneensa tyttärensä rikkaalle aatelismiehelle, mutta sen, mitä isäni ei ollut ehtinyt viedä, vei hallitus. Mainiota. Kuitenkin tuli lankoni Nancyyn, jossa olin. Vaimoni matkusti lapsen kanssa, toivoen paranevansa ja palaavansa pian. Saatoin hänet rajalle. Hän voi pahoin; meidän oli erottava kello 12. Tunti sitä ennen hän syleili minua sanoen: Andrea, olen nähnyt maani, se riittää, älkäämme erotko.
— Ymmärrättekö, herra? Hän tahtoi kuolla minun luonani. Kahdeksan päivän perästä…
Steinegge lopetti lauseen käden liikkeellä ja alkoi polttaa raivoisasti. Silla oli yhä vaiti. Ehkä hän ei kuullutkaan.
— Vaimoni sukulaiset ottivat tytön, jatkoi sihteeri.
— Se oli hyvä työ, sillä pienokaisella ei ollut hyvä minun luonani, ja ajatus, että hänen oli hyvä, auttoi minua kestämään kaikki iloisesti. Mutta voitteko uskoa, että he eivät antaneet minulle milloinkaan tietoja hänestä. Minä kirjoitin heille aina kahden viikon päästä, vielä sitten pari vuotta. He eivät koskaan vastanneet minulle. Ehkä hän ei ole enää elossakaan. Mitä tämä kaikki on? Juodaan, poltetaan, nauretaan, oh!
Tämän filosofisen huudahduksen jälkeen sihteeri vaikeni. Oli pimeä yö. Polku kulki vinosti pensaikkoista rinnettä pitkin palatsin laaksosta R:n ensimmäistä tummaa taloryhmää kohden. Alhaalla nukkui järvi. Palatsista näkyi vielä valoa kirjaston ikkunoista, ja parista muusta ikkunasta saman siipirakennuksen toisessa kerroksessa loisti myös valo, toinen lännen, toinen etelän puolelta. Ennenkuin polku ehti taloille asti, se kääntyi kahden matalan muurin välitse maissi- ja silkkiäispuupellolle.
— Minne menemme? kysyi Silla pysähtyen kylän edustalle.
— Vain hiukan vielä eteenpäin, vastasi Steinegge häntä rohkaisten.
Olisin kiitollinen Teille, jos tahtoisitte pysähtyä tähän.
Steinegge huokasi.
Niinkuin tahdotte. Mutta pysymme sitten kivityksen ulkopuolella.
He palasivat takaisin muutaman askeleen muurin taakse ja istuutuivat ruohikkoon vuoren puolelle.
— Teen niinkuin tahdotte, herra, sanoi sihteeri, — mutta se on hyvin, paha teille, ettette juo. Synkkien hetkien ystävät ovat harvassa ja viini on niistä uskollisin. Ei pidä laiminlyödä sitä. Osoittakaa, että näette sen mielellänne, niin se hyväilee sydäntänne; kohdelkaa sitä pahoin, niin sinä päivänä, kun sitä tarvitsette, se puree teitä.
Silla ei vastannut.
Hänen sieluntilassaan oli suloista katsella pimeään yöhön, jossa ei loistanut kuu eivätkä tähdet. Laaksosta löyhytteli vilpoinen tuulenhenki täynnä metsän tuoksua.
Ehkä he olivat istuneet siinä parisen minuuttia, kun kuulivat lähimpien talojen oikealta puolen askelten kumeaa kaikua. Ne tulivat avonaiselle paikalle ja pysähtyivät.
— Hoi, Angiolina! kutsui joku.
Äänettömyys.
— Hoi, Angiolina!
Eräs ikkuna avattiin ja naisääni vastasi:
— Mitä tahdotte?
— Emme mitään. Olemme täällä laakson kahvilassa hengittämässä raitista ilmaa niinkuin herrasväki, ja tahdomme jutella hiukan.
— Kirotut juopot, jutella tähän aikaan. Olisitte pysyneet kapakassa juttuinenne.
— Siellä on liian kuuma, huudahti eräs heistä. — Täällä muureilla on parempi. Mikä ihana vilpoisuus? Kuinka voittekin nukkua? Onhan hullutusta pysyä vuoteessa tällaisella ilmalla. Ei edes palatsin vanhuskaan ole mennyt maata tänä iltana. Ettekö näe, että ikkunassa on vielä valoa?
— Ei tänne näy. Mahtavat olla donna Marinan tulet.
— Oho, jopa nyt! Ei ikinä. Onhan siellä senkin tulet, mutta nuo kaksi valoisaa ikkunaa tuolla alhaalla ovat kirjojen huoneesta. Enkös minä nyt sitä tietäisi? Olinhan, tässä eräänä päivänä panemassa sinne pari uutta lasia.
— Siellä on kuulemma vieraita, sanoi kolmas.
— Niin, siellä on eräs nuori herra Milanosta. Kokki kertoi sen juuri tänä iltana Cecchinan luona. Taitavat olla aikeissa naittaa hänet ja donna Marinan.
— Kylläpä se saa olla iloissaan, joka tuon ottaa; hyvän lelun saa totisesti, sanoi nainen. — Giovanna-rouva kertoi papin Martalle, että he ovat taas riidelleet, ukko oli heittänyt donna Marinan kirjan ulos ikkunasta ja tämä oli raivonnut kuin paholainen. Giovanna-rouva pitää tietystikin isäntänsä puolta, mutta hulluja ne ovat kumpikin. Jo yksin nimensä vuoksi en tuota huolisi, jos mies olisin. Sillähän on suorastaan noidan nimi… Malombra!
— Ah, todellakin, kuinka oikeassa tuo nainen onkaan; noitaa hänessä on, sanoi Steinegge hiljaa. — Tämä on huvittavaa.
— Eihän hän Malombra ole, vaan Crusnelli.
— Malombra!
— Crusnelli!
— Malombra!
He suuttuivat ja huusivat kaikki yht'aikaa.
— Menkäämme pois, sanoi Silla.
He nousivat ja lähtivät laskeutumaan palatsia kohden. Saavuttuaan palatsin lähelle, oli siellä niin pimeä, että Steinegge katui jättäneensä lyhtynsä kotiin. Ilmaan kohosi kirkas ja suloinen pianon ääni. Se aivan kuin valaisi pimeää yötä. Ei nähnyt niin mitään, mutta tunsi kirkkaiden sointujen kaiun vuorten seinämiä vastaan ja alhaalla väräjävän veden. Soiton vaikutus tuossa erämaassa oli aivan kuvaamaton, se herätti suuren maailman mielikuvia ja kiihoittavaa salaperäisyyttä. Ehkä soittokone oli vanha ja väsynyt, ja kaupungissa olisi sen kimeä ja valittava ääni herättänyt ivailua, mutta, kuinka äärettömän paljon se toikaan ilmi tuon synkän yksinäisyyden keskellä. Se oli kuin ihmisääni, väsynyt ja ohennut liian kiihkeän sielun palosta. Sävel oli täynnä hehkua ja riutuvaa intohimoa, jota kevyt, hyväilevä, hienon ivan väritys säesti.
— Donna Marina, sanoi Steinegge.
— Ah! kuiskasi Silla. — Mitä musiikkia tuo on?
— Hm, sanoi Steinegge. — Luulen sen olevan Don Juanista. Tiedättehän:Tule ikkunaan. Hän soittaa melkein aina tähän aikaan.
Kirjastossa ei ollut enää tulta.
— Herra kreivi mahtaa nyt raivota, sanoi Steinegge.
— Minkä vuoksi?
— Hän ei rakasta musiikkia, ja tuo toinen soittaa kiusallaan.
— Sh! pani Silla huulillaan. — Kuinka ihanasti hän soittaa!
— Hän soittaa kuin pahankurinen perkele, jolla on hyvää viiniä suonissaan, sanoi Steinegge. — Neuvon teitä, älkää luottako hänen soittoonsa, herra.
Donna Marina Vittoria Crusnelli di Malombra donna Giulia de Bellalle:
»Elokuun 26 p:nä 1864.
Mitä ihastuttavin puku! Mutta kuinka sinulle tuli tuo surkea päähänpisto? Älä unohda minua! oikeaan, älä unohda minua! vasempaan; älkää unohtako minua; hyvät herrat ja naiset! Ehkäpä yksi niistä putosi tuon rakkaan D…n olkalapuille, toinen syttyi tuleen kreivi B…n punaisesta poskiparrasta, kolmannen poimi maasta talon rouvan pitkä pojanlurjus, joka säilyttää sitä nyt latinankielioppinsa välissä. Hyvä jumala, kunpa yhtäkään ei olisi jäänyt miehellesi! Kunhan ehdin pitää puutarhakemut, niin saat nähdä, kuinka olen puettu!
Lähetä minulle pullo egnatiaa, hermoni ovat epävireessä kuin naisopiston pianon kielet. On keskiyö, emmekä voi nukkua, en minä eikä järvikään, joka valittaa tuossa alhaalla. »Nuoli» riuhtoilee ketjujaan, se tahtoisi päästä irti ja lähteä kanssani ulos. Ihana ajatus. Kylmät väreet kulkisivat sinun ja niiden urhojen selkäpiitä pitkin joita parhaillaan ruokit savukkeilla ja teellä, jos voisivat nähdä minun viilettävän yksin purressani kuin hurjimus aaltojen keskellä. Mutta ei, uhraan sinulle »Nuolen» ja oman päähänpistoni, sillä totisesti, jos minulla ei olisi sinua, jolle kirjoittaa, lähtisin halusta ulos.
Sanohan, miks'ei enoni muste kuivu koskaan? Sanohan, miksi serkkuni, kreivitär Fosca Salvador ja Hänen Ylhäisyytensä Nepomuceno, n.s. Nepo, edellämainitun poika, tulevat tänne syyskuussa?
Niin, ajattelen asiaa. Ja miksikä ei? Miks'en voisi ottaa Sior Nepoa, matkustaa kauaksi ja unohtaa tämän vihatun vankilan nimenkin?
Salvadoreilla on Veneziassa puoleksi bysanttilaiseen, puoleksi lombardilaiseen tyyliin rakennettu tiilikivenvärinen palatsi, keskellä vihreää vettä, kahden aution ja haisevan rannan välissä kauttaaltaan rääsyjä ja ihomaalia. Palanen Itämaita, tiedätkö, oikea Canaletto, elävä Guardi, missä mielellään viipyisi pari kuukautta vuodesta, mutta ei kuitenkaan vanhan kreivittären seurassa, joka ei ole muuta kuin iso, ompeleistaan repeytynyt säkki, täynnä loppumattomia lörpötyksiä. Neposta en tiedä mikä hän lienee. Näin hänet yhden ainoan kerran Milanossa. Hän on itsetyytyväisen näköinen, puheensa on pehmeää ja pyöreää, ja hän näytti minusta vispilöidyltä kermalta. Kuulin silloin sanottavan, että hän opiskeli innokkaasti valtiotaloustiedettä ja valmisteli itseään, Veneton vapautusta odotellen, jonkin riisikreivikuntansa edusmieheksi. Senvuoksi kutsuikin häntä G…, joka ei voinut sietää häntä, odotushuonehenkilöksi. Kreivitär Fosca, jonka olen kuullut puhuvan enostani kauhulla, on ilmoittanut tulostaan kahdessa kirjeessä, joista toinen tuli sedälleni ja toinen minulle, ja niin hellän pehmeästi, ettei edes ole tahtonut panna siihen yhtä ainoaa kovaa konsonanttia.
Toinen uutinen! Meillä on palatsissa musta prinssi. Kirjoitan sinulle hänestä vain siksi, että se aihe ehkä voisi antaa minulle unta ja pysähdyttää kynäni, joka lentelee paperilla edes takaisin kuin tarantellan pistämänä.
Musta, niin, sitä hän kyllä kauttaaltaan on, lukuunottamatta ehkä sentään hänen pitkän takkinsa kyynäspäitä, mutta prinssi, ei millään ehdolla! Pieni poroporvari näöltään. Nimitän häntä mustaksi prinssiksi hänen, itseensäsulkeutuneen ja salaperäisen olentonsa vuoksi.
Ja myöskin sen tarun vuoksi, joka hänestä kulkee. Niin, hänestä käy taru! Tiedätkö, että enoni jalomielisyydessään on lahjoittanut minulle pursimieheksi pojan, joka on kolmetoistavuotias paashivekkuli. Hiukan olen kuullut tältä, hiukan kamarineidiltäni, hiukan seiniltä, jotka ovat täynnä kuiskeita, tästä herrasta. Hän on kuulemma erään enoni entisen rakastetun poika. Tämä kuoli Milanossa vuosia sitten suuressa kurjuudessa, ja poika on nähtävästi kutsuttu tänne valmistautumaan kaikessa hiljaisuudessa perheavioliittoon.
Ymmärrätkö, Giulia, ankaralla anakoreetilla olisi ollut Capuansa! Giulia, en ole vielä tuntenut miestä, joka olisi rakkauteni arvoinen, mutta rakastan rakkautta, rakastan kirjoja ja musiikkia, jotka siitä puhuvat, enkä ole koskaan antava tyhjyydessä puhdistuneen hekumoitsijan opettaa itselleni moraalia. Mitä taas siihen tulee, että kättäni yritetään tahrata tuolla likaisella tavaralla, niin tiedät hyvin, ettei siitä ole minulle vaaraa, vaan heille itselleen.
Hän saapui tänne pari viikkoa sitten, ennen elokuun puoliväliä, yöllä, niinkuin oikea salakuljetustavara. Seuraavana päivänä minulla oli suuri dramaattinen kohtaus enoni kanssa, joka uskoo itsellään olevan oikeuden tuomita joko elämään tai kuolemaan kaikki ranskalaiset kirjani, jos tuon ne ulos huoneistani. Silloin hän heitti vihastuneena ikkunasta erään Musset-nidoksen, jonka olin jättänyt rakkaan Canalettoni eteen. Sinä päivänä näin mustan prinssin kaukaa, mutta en mennyt alas päivälliselle, vaikka eno tuli pyytämään minua aivan lauhkeana, jommoiseksi hän aina tulee raivokohtauksen perästä. Tämän jälkeisenä päivänä tuo herra matkusti pois ja palasi sitten 18 p:nä kimpsuineen kampsuineen asettuen lopullisesti tänne. Ymmärrät hyvin, että näinä kymmenenä päivänä minun on täytynyt tavata häntä.
Tiedätkö, uskon kaikki mitä puhutaan, mutta eno on valtioviisas. Hän ei ole koskaan puhunut minulle tästä herrasta, ei ennen eikä jälkeen hänen tulonsa. Muuten meidän suhteemme onkin jo käynyt sellaiseksi, että koko maailma voi mennä ja tulla, ilman että hän puhuu siitä minulle. Hän pitää tuota olentoa suljettuna kirjastossa melkein koko päivän. Pöydässä he eivät puhu muusta kuin tutkimuksistaan. Kuka ei tietäisi asian oikeaa laitaa, sanoisi, että enoni aikoo naittaa tälle Steineggen eikä minut, sillä hän antaa heidän työskennellä yhdessä ja lähettää heidät joka iltapäivä kävelylle yhdessä, vaikka sataisikin. Muuten noissa molemmissa herroissa on syntynyt salamannopea ystävyys toisiinsa. Olen jo luullakseni kuvaillut sinulle tuon äärettömän vastenmielisen olennon, joka on täällä kääntämässä saksasta enolleni.Les Deux Font la Paire. Muutama aika takaperin tahtoi tuo samainen olla keikari ja sukkela minua kohtaan, mutta osoitin hänelle heti selvästi paikkansa, ja nyt olen sen osoittanut myöskin hänen ystävälleen, joka jo päivän esittelyn jälkeen unohtui ojentamaan minulle kätensä. Totta puhuakseni, hän ymmärsi minut jo ilmasta ja pidättyi, ennenkuin ehti ojentaa sen, mutta aikeissa hän oli. Tuo käsi ei muuten ole ollenkaan porvarillinen, se muistuttaa enoni kättä, joka onkin rotua. Sen jälkeen hän on käyttäytynyt hyvin, jopa ylpeästikin, se täytyy tunnustaa hänen kunniakseen. Huomaan tehneeni häneen vaikutuksen aivan tahtomattani. Tunsin sen heti ensi hetkestä ja voin sen hyvin sanoakin, sillä asia on niin kovin vähän imarteleva. Minä en ole niinkuin sinä, rakas Giulia, joka viiden minuutin ajan keimailisit vaikka jonkun kauppamatkustajan kanssa, tunnusta vain rehellisesti! Musta prinssi, jos haluat tietää, näyttää noin kolmenkymmenen ikäiseltä; ei kaunis, mutta ei voi sanoa rumaksikaan, hänen silmistään ei puutu älykkyyttä ja hän voisi hyvin miellyttää kamarineitiäni. Minusta hän on vastenmielinen ja inhoittava, äärettömän inhoittava. Älä luulekaan sen johtuvan vaarassa olevan perinnön vuoksi; en osaisi alentua sellaisiin asioihin, en niitä edes ymmärräkään, ja sillä hyvä.
Mitä teen? Aina yhtä ja samaa. Luen, soitan, kirjoitan, kävelen, soutelen ja nyt ikävissäni ammun pistolillakin. Sanasta sanaan totta! Muistatko niitä kauniita salonkipistoleja, jotka isäni lahjoitti miss Sarah'lle ja minulle? Nyt neljän vuoden kuluttua muistui mieleeni, että minulla oli omani mukanani täällä ja aloin ammuskella puiston veistokuvia, etenkin erästä mustunutta Floraa, joka olisi aivan opettajattareni näköinen, jos vain voisin saada hänelle rokonarpiset kasvot niinkuin tällä oli. Onpa minulla ylimääräisiäkin huvituksia. Esimerkiksi voin jonakin iltana mennä öiseen kohtauksen, jota seudun vanha, hupsahtava lääkäri koettaa saada Fannyltä. Kiiruhdan sanomaan sinulle, että odotan aina kuuta.
Niin, ja rakkauskirjeenvaihtoni? Loppunut, rakkaani, loppunut Lorenzon viimeiseen kirjeeseen, jonka minulle lähetit. Näin ollen ei sinulla ole enää omantunnonvaivoja, eikä sinun tarvitse haettaa postista kirjeitä minun laskuuni. Hän halusi jonkinlaista taivaansinistä rakkautta, jonkinlaista filosofis-sentimentaalista suhdetta saksalaiseen tyyliin, kuvittele! ja loukkautui minun kevyestä äänilajistani. Lopettaakseen kaikki hän kirjoitti minulle pitkän sepustuksen täynnä tulta ja itsetuntoa, jaellen iskuja, jotka jäätävät veren. Sen kunnian hän kuitenkin suo minulle, että sanoo minulla olevan henkevyyttä, mutta sitten taas isku: mitä on henkevyys? Joutavaa ja koleata vetten välkettä kuun valossa. Minä kysyn puolestani: jos välkkyvät vedet ovat olevinaan henkevyyttä, niin mitä kuu sitten on? Sekin on kylmä, mutta ei joutava, vaan hyvinkin todellinen ja tuntuva. Kunhan ei hengen välke tulisi jostakin tuollaisesta kylmästä totuuden valosta, jostakin korkeasta, epätoivoisesta kaiken kieltämisestä. Silloin halveksin minäkin sitä, niinkuin tuo pedantti Lorenzo, sillä minulla on vielä usko, vaikk'ei enää se sama kuin viimeisessä messussaSan Giovanni alle case rottekirkossa, jopa hyvinkin erilainen. Ah, ei ole enää ketään, joka voisi sanoa minulle: Neiti! Oi, jospa tietäisit, Giulia, mitä sydämessäni liikkuu, minkä kidutuksen minulle tuottavat unettomat yöni! Mutta et sinä eikä kukaan muukaan ole milloinkaan sitä tietävä.
Suo anteeksi, jätän sinut hetkeksi ja menen ikkunaan kuuntelemaan aaltojen juttelua.
Palaan taas luoksesi. — Onneksi aalloilla on yksitoikkoinen ääni. Ne ovat kovin köyhiä ajatuksista ja kertaavat kyllästymiseen asti sitä samaa. Tuntuu kuin ne lukisivat rukouksia. Ja uni lähestyy, lähestyy kreivitär Foscan, kreivi Nepon ja heidän matka-arkkujensa kevyiden varjojen mukana. Hyvästi,Myosotis.
Marina.»
Kirjoitettuaan tämän hermostuneen kirjeen donna Marina nousi ja meni peilin ääreen. Hänen hoikka, ylhäinen kaulansa kohosi väljästä aamupuvusta kuin valkeasta pilvestä, ja kahden tumman palmikon välissä näkyivät hänen pienet, hempeät, oikukkaat lapsenkasvonsa, joissa loisti kaksi suurta, läpitunkevaa silmää, jotka olivat kuin luodut hallitsemaan ja hekumoimaan. Lämmin kalpeus peitti hänen kasvonsa, kaulansa ja rintansa, jonka juova häämötti valkean kankaan lävitse. Hän katseli itseään hetken, heitti sitten päänliikkeellä molemmat hiuspalmikot hartioilleen, meni panemaan kynttilän yöpöydälle ja löi kiivaasti sen hopeajalan pöydän marmorilevyä vastaan kuin loukatakseen äänettömyyttä ja yksinäisyyttä.
Ja nyt, kun hän nukkuu tavan takaa rauhattomasti säpsähdellen lakanoidensa välissä, aivankuin jokin hellittämätön levottomuus vainoaisi häntä unessakin, nyt kun kaikki muutkin vanhan palatsin asukkaat ovat vaipuneet unen helmoihin, tahdomme hiljaa kertoa donna Marinasta ja siitä, mikä hänen sydäntään painoi.
Hän oli kreivi Cesaren sisaren ja markiisi Filippo Crusnelli di Malombran ainoa tytär. Isä, lombardialainen aatelismies, oli hävittänyt runsaan omaisuutensa Pariisissa, jossa hän oli oleskellut vuosien 1849 ja 1859 välillä. Siellä Marina kadotti äitinsäkin ja joutui ankaran belgialaisen opettajattaren käsistä erään nuoren, kauniin, vilkkaan englantilaisengovernessinhuostaan. Kun markiisi palasi takaisin Milanoon, marraskuussa v. 1859, oli Marina kahdeksantoista vuoden vanha, hänellä oli pää täynnä romantiikkaa, vierellään ajattelematon ohjaaja ja huulillaan ivallinen hymy, joka ei voittanut hänelle montakaan ystävää. Tuona talvena, 1859—60, huimapäinen markiisi jätti itsestään loistavan muiston Milanon seuraelämään, johon hän palasi Pariisista kaduilla kaikuvan postivaunun räminällä. Hän piti päivällisiä, illallisia ja tanssiaisia, joissa miss Sarah hoiti emännän virkaa. Eräät vanhat rouvat, markiisin sukulaiset, nuhtelivat tuota »rakasta Filippoa», tuoden suurella juhlallisuudella ja vakavuudella ilmi kunnioitetun kastin arvostelun. Mutta kun heidän puheillaan ei ollut minkäänlaista vaikutusta, lopettivat he kokonaan kanssakäymisen tuon »Filippo-raukan» kanssa. Huhuja alkoi kierrellä markiisin huonoista raha-asioista, ja ne olivatkin suureksi osaksi tosia, mutta jumala ties kuinka paljon samppanjaa olisi vielä voinut virrata Marinan kunniaksi, ellei hänen isänsä paljon pelätty valtasuonen ajos olisi avautunut ja vienyt muassaan, kuin salama kirkkaalta taivaalta, isän, samppanjan ja miss Sarah'n.
Kreivi Cesare d'Ormengo kutsuttiin ottamaan osaa Marinan vuoksi pidettyyn perheneuvotteluun. Ehdittiin vielä pelastaa nimen kunnia ja pieni myötäjäissumma. Kreivi Cesare ja markiisi-vainaja eivät olleet ystäviä eivätkä olleet edes tavanneet toisiaan moneen vuoteen, mutta kreivi oli Marinan läheisin sukulainen ja heistä kaikista ainoa, joka tarjosi tälle kotinsa. Marina olisi mielellään hylännyt tuon tarjouksen, jos se vain olisi ollut mahdollista. Enon ulkomuoto, tavat ja ankara puhe olivat hänestä kovin vastenmieliset, mutta ystävät onnellisilta ajoilta olivat hävinneet, hänen isänsä sukulaiset osoittivat hänelle vakavaa sääliä ja hituisen nuhdetta, joka sai tytön raivoamaan. Yksin hän ei voinut elää, ja siksi hän vastaanotti enonsa tarjouksen, teki sen kylmästi, ilman kiitollisuuden varjoakaan, aivan kuin kreivi Cesare täyttäisi vain velvollisuutensa ja hankkisi itselleen kaiken lisäksi täten seuralaisen synkkään yksinäisyyteensä. Marina ei ollut milloinkaan käynyt siellä, mutta oli useamman kerran kuullut kuvauksia tuosta »karhunpesästä» (niinkuin hänen isänsä sanoi), jonka karhu oli jättänyt v. 1831 palatakseen 28 vuoden jälkeen sinne takaisin, nimittäin vuonna 1859. Marina ei tuntenut ollenkaan kauhua tulevaa asuinpaikkaansa kohtaan, päinvastoin hänestä oli mieluista ajatella tuota yksinäistä palatsia vuorten keskellä, jossa hän elelisi kuin mikäkin karkoitettu kuningatar valmistautuen piilossa ja yksinäisyydessä vastaanottamaan taas valtaistuintaan. Sinne hautautumisen vaara ei välähtänyt hänen mieleensäkään, sillä hänellä oli sokea usko hyvään onneensa. Hän tunsi syntyneensä elämän loistoon ja ihanuuteen ja oli siten valmis odottelemaan paluutaan ylpeän välinpitämättömänä.
Hän saapui palatsiin enonsa kanssa eräänä myrskyisenä iltana. Kreivi itse saattoi sisarentyttärensä huoneisiin, jotka hän oli määrännyt Marinalle itäisessä siipirakennuksessa vuorten puolella. Ne olivat yksinkertaisen hienosti sisustetut, talvea varten oli järjestetty lämmityslaitokset, makuukamariin oli eno antanut asettaa sisarensa muotokuvan, Hayezin työtä. Marina saatatti itsensä sinne, katseli äänettömänä seiniä, kattoa, sisustusta, taulua, kuunteli enonsa selityksiä, avasi sitten ikkunat ja sanoi tyynesti haluavansa huoneen järven puolelta.
Hän rakasti laineita ja myrskyä eivätkä enon rypistynyt otsa ja salamoivat silmät peloittaneet häntä ollenkaan; kylmäkiskoisen lujana hän vastusti kaikkia tämän tekemiä huomautuksia, jotka kreivi yht'äkkiä Marinan suureksi hämmästykseksi lopetti päättäväisellä: hyvä on.
Annettuaan matalalla äänellä käskyn vanhalle taloudenhoitajattarelleen Giovannalle kreivi lähti tiehensä. Silloin taloudenhoitajatar lähti liikkeelle kynttilä kädessä ja häntä seurasi kaamea kulkue palvelijoita ja matka-arkkuja. Marina tahtoi kulkea viimeisenä nuoren kamarineitinsä Fannyn kanssa. He kulkivat koko palatsin halki, päästä päähän. Heidän astuessaan huoneesta toiseen Marina pysähtyi usein katselemaan taakseen pimeyteen, jolloin koko karavaanin oli pakko odottaa. Kaikkien kasvot kääntyivät häneen päin, vanhan taloudenhoitajattaren syvästi vakavina, palvelijain hämmästyksen ja kauhun valtaamina.
Kun kulkue saapui pylväskuistille, joka yhdisti palatsin molemmat siivet, nojautui Marina järvenpuolista kaidetta vasten heittäen silmäyksen vastapäiseen tummaan rantaan ja sanoi kulmiaan rypistäen:
— Minne viet minut?
Heti paikalla miehet laskivat matka-arkut maahan.
Vanha taloudenhoitajatar asetti kynttilän eräälle arkulle, lähestyiMarinaa ristissä käsin ja päätään pudistaen ja kuiskasi syvästi säälien:
— Kovin rumaan paikkaan, rakas, kaunis neiti.
— Silloin en tule.
— Parempi olisikin, keskeytti yksi kantajista.
— Oh, niinhän te sanotte, vastasi vanhus vakavana, — mutta entä herra kreivi? Jumala meitä varjelkoon!
— Mutta kerta kaikkiaan, huudahti Marina kärsimättömänä, — onko tämä huone vilja-aitta, kaappi vai kaivo?
— Oo, huone on kaunis.
— No mitä siis?
— Siis, huudahti edellinen puhuja, vanha, puoleksi oppinut talonpoika, — suokaa anteeksi, jos otan vapaudenloquire in tre; mutta siellä on sisällä perkele, niin se on; en tiedä, lienenkö sanonut sen kyllin selvästi.
— Hiljaa siinä! Lähtekäämme ja olkaa varovaisia. Mitä se teihin kuuluu!
— Varovaisia? Niinpä niin, rouva Giovanna, varovaisuus neuvoo, ettemme astu sinne, emme me, ettekä te.
— Eteenpäin kaikki, sanoi Marina. — Totelkaa herra kreiviä.
Ja hän meni Giovannan kanssa.
Tämä kääntyi toisiin päin ja teki kädellään liikkeen kuin olisi ajanut kärpäsiä otsaltaan, tarkoittaen, että Marina oli hiukan sekapäinen.
He astuivat leveään käytävään ja kuljettuaan sitä puoliväliin alkoivat nousta vasemmalle vieviä portaita, kunnes saapuivat toiseen käytävään yläkerrassa.
Kun Giovanna aukaisi tuon pelätyn oven, tempaisi Marina kynttilän hänen kädestään ja astui kiireesti sisään. Hän näki jokseenkin tilavan, hyvin korkean huoneen tiilikivilattioineen; seiniä peittivät huonosti keltaiset, repeytyneet paperit, katto muodosti puoliholvin, keskellä. olevine freskomaalauksineen; sisustuksena oli suuri sängynhylky telttakattoineen, joka näytti rappiolle joutuneen aatelismiehen kruunulta, ja muutamia vanhanaikaisia tuoleja. Marina antoi avata ikkunaluukut ja heittäytyi ikkunan kaiteelle työntäen päänsä ulos pimeään ja myrskyn pauhuun, metsän ja järven sekavaan huminaan, joka tuntui hänestä nuhtelevalta ja uhkaavalta ääneltä, suuttuneen kreivin vihastuneilta ystävättäriltä, täynnä mahtavaa voimaa ja pahanilkisyyttä.
Marina viipyi siinä kauan kuin lumouksen valtaamana huomaamatta takanaan toisten kuumeista puuhailua ja säälin huudahduksia heidän pannessaan huonetta järjestykseen ja kantaessaan sinne huonekaluja ja liinavaatteita. Monet kerrat ennen hänen mieleensä oli tahtomatta ilmaantunut kuvia yksinäisistä ja synkistä paikoista, joissa hänen ajatuksensa lepäsi ilman erikoista halua, mutta myöskin ilman vastenmielisyyttä. Nyt ne palasivat taas hänen mieleensä. Ja hän muisti erään, joka oli tämän mustan erämaan kaltainen. Niin, eräänä yönä Scalan naamiohuveissa hän oli sen nähnyt; ja eräänä toisena yönä kotonaan käydessään levolle erään suuren juhlan jälkeen hänen mielessään oli välähtänyt synkkä näky vuorten yksinäisyydestä. Silloin hän ei ollut pannut paljonkaan huomiota noihin haamuihin. Ja tässä oli nyt todellisuus!
— Neiti! sanoi Giovanna arasti.
Marina ei vastannut.
— Neiti!
Äänettömyys.
— Donna Marina!
Tämä säpsähti ja kääntyi kiivaasti.
— No, mikä on?
— Täksi illaksi koettakaa tyytyä tähän. Huomenna toivottavasti herra kreivi muuttaa mielensä. Ellei, niin koetamme järjestää hiukan mukavammin. Käskettäkö vielä jotakin?
— En, hyvä on.
Annettuaan tämän lakonisen vastauksen Marina teki pari kolme, kierrosta huoneessa tullen sitten takaisin hämmästyneen vanhuksen eteen.
— Entä tuo perkele? Missä se on?
— Ah Madonna, en minä tiedä. Puhutaan niin, ymmärrättehän. En minä vain tiedä.
— Mitä puhutaan?
— Ah, älkää vain pelätkö!
— Mitä puhutaan?
— Puhutaan, että sielu täällä sisällä on erään kuolleen ihmisparan, joka kuulemma on herra kreivin isä, teidän isoisänne.
Marina nauroi.
— Enoni on siis perkeleen poika!
— Ah, jumala, mitä neiti sanookaan! Ei, isännän isä ei ollut perkele, mutta ehkä jonkinverran sille sukua. Voitte tietää, että hän piti täällä sisällä vankina rouva kreivitärtä, ei isännän äitiä, vaan ensimmäistä rouvaansa, joka oli genovalainen ja monta vertaa nuorempi häntä itseään. Täällä R…ssa on vielä vanha ukko, joka muistaa nähneensä hänet ja sanoo hänen olleen kauniin kuin pienen lapsen. No niin, tämä rouva-parka tuli hulluksi ja teki öisin runoja laulaen niitä tuntikausia samalla sävelellä, niin että R…n kalastajat kuulivat sen aina peninkulman päähän mennessään yöllä kalaan. Ajatelkaa, täytyi panna rautaristikotkin ikkunaan. Muistanpa vielä minäkin, kun vanha kreivi-vainaja antoi ottaa ne pois. Sillä minä, näettekös, olen syntynyt täällä palatsissa. Tämä rouva-parka muutti pian toiseen maailmaan, ja kun vuosia sen jälkeen herra kreivikin, teidän isoisänne kuoli, niin alkoivat ihmiset puhua, että talosta kuului outoa melua ja että se tuli juuri tästä huoneesta. Sanoivat, että Herramme oli tuominnut tuon ilkeän aviomiehen sielun jäämään tänne sisälle kuusikymmentäseitsemän kertaa pitemmäksi ajaksi kuin hänen vaimonsa oli ollut. Vielä nytkään ette löytäisi yhtä ainoata paikkakuntalaista, joka kävisi nukkumaan tänne edes miljoonastakaan.
— Tyhmää lorua, mutisi Marina. — Mitä tässä alhaalla on?
Makuuhuone, joka oli teidän isoäitinne; sen jälkeen ei siellä ole ollut ketään.
— Entä ylhäällä?
— Hedelmäin säilytyshuone.
— Ja minne päin tuo ikkuna on?
— Meren selälle, sillä olemme talon kulmauksessa
— Ja minne tuo ovi vie?
— Se vie toiseen yhtä suureen huoneeseen, jossa teidän kamarineitsyenne voi nukkua.
Tällä hetkellä kuului viereisestä käytävästä kova itkunpurskahdus ja valituksia. Fanny siellä nyyhkytti epätoivoissaan, nojaten seinää vastaan ja kerraten nyyhkytyksiensä välillä, että tahtoi pois, Milanoon, heti paikalla.
Giovanna hämmästyi nähdessään, kuinka kärsivällisen lempeänä Marina puuhaili tuon itsepäisen ja järjettömän tytön kanssa tyynnyttääkseen häntä, saamatta häneltä koskaan suoraa vastausta. Hän tahtoi Milanoon, kotiin; niin, eihän hänellä kotia ollutkaan, mutta hän olisi mennyt jonkun toisen kotiin: Milanossa oli ainakin viisikymmentä herrasperhettä, joilla oli hevoset ja vaunut ja jotka olisivat vastaanottaneet hänet kuin mannan taivaasta. Hänelle oli jo tehtykin erinomaisia tarjouksia, ennenkuin jätti Milanon. Ei hän ollut ikinä kuvitellutkaan tulevansa tällaiseen paikkaan, ja enempää kuin viikon hän ei viipyisi täällä, ei koko maailman kullasta. Ajatus, että oli nukuttava tuossa kamalassa huoneessa, teki hänet hulluksi. Niin, lahjat olivat kyllä kauniit ja hyvät, mutta enempää kuin kaksi viikkoa tai korkeintaan kuukauden hän ei täällä viipyisi; palkasta välitti hän vähän, jos jäisi, jäisi vain rakkaudesta emäntäänsä, eikä palkankoroituksen vuoksi; muuten hän ei ollut oikein tervekään, tunsi suurta tarvetta syödä jotakin ravitsevaa tai juoda jotakin väkevää. Jätettyään Giovannan huoleksi hankkia Fannylle toisen makuuhuoneen, jossakin vähän kauempana tuosta aaveiden asunnosta, palasi rauha ja Marina otti haltuunsa uuden asuntonsa.
Myös juron enonsa Marina kesytti vähitellen arvokkaalla ja hillityllä käytöksellään ilman nöyriä anteeksipyyntöjä tai hyväilyjä, jotka eivät olisi olleet kummallekaan luonteenomaisia. Nähdessään jäykän kreivin alkavan osoittaa sulamisen merkkejä, hän sulatti tämän kokonaan jollakin erikoisella jutulla tai pienellä huomaavaisuudella. Aluksi Marinan olemus tuntui kreivistä salaperäiseltä ja epäilyttävältä, ja tämän omituinen käytös tuona myrsky-yönä jäi selittämättömänä arvoituksena hänen mieleensä. Myöhemmin kreivi tarjosi hänelle toisen iloisemman huoneen palatsin vasemmassa siivessä, mutta Marina hylkäsi tarjouksen, sillä häntä miellytti tuo Giovannan hänelle kertoma peloittava taru. Vanhan palatsin yksinäisyys ja surumielisyys saivat hänen huoneensa seinien sisällä haaveellisen ja juhlallisen leiman; hän huomasi palvelijain ja talossa käyvien talonpoikien silmien seuraavan itseään ihailun ja kauhun sekaisin tuntein. Lopuksi hän sai kreiviltä luvan muuttaa ja järjestää mielensä mukaan huoneessaan, mikä Giovannasta tuntui suorastaan velhon tempulta. Hän repi keltaiset, rikkinäiset paperit seiniltä ja levitti niiden sijalle mitä ihanimpia gobeliineja, joita kreivi säilytti arvottomina ullakolla, asetutti tiilikivilattialle kiiltävän mosaiikkilaudoituksen ja pani sen päälle, vuoteen viereen ja ruskean samettileposohvan alle, mattoja ja gobeliineja. Vanha, kruunattu vuode sai jäädä, mutta sen hoviseurue lähetettiin tylysti pois. Sen sijaan tuli Milanosta joukko mahtipontisia ja teeskennellysti hymyileviä rouvia ja ritareita, viimeinen jäte Crusnelli-suvun myymättä jääneestä loistosta, komeilemaan seinille surullisen hallitsijansa ympärille.
Kun Marinan hento vartalo, puettuna taivaansiniseen, pitkälaahuksiseen pukuun, liikuskeli näiden vanhentuneiden ja sumentuneiden kuvien keskellä, näytti hän pudonneen alas katon freskosta, sen kirkkaalta taivaalta, alastoman Auroran iloisesta saattueesta, missä se johti najadien ja oreadien tansseja, pudonneen johonkin sumuiseen, maanalaiseen valtakuntaan, missä hänen nuorekas kauneutensa loisti vähemmän iloisena, vähemmän viattomana. Tuolla ruusunpunaisella jumalattarella tuolla ylhäällä ei ollut niinkuin tällä maaelämän tulta ja ajatuksen liekkiä silmissään, ja vaikkakin se kaikkine jumaluuden symboleineen kohosi ylpeään lentoonsa, niin se näytti Marinan rinnalla kunniaan koroitetulta kyökkipiialta.
Viereiseen huoneeseen, joka oli herättänyt niin suurta kammoa Fannyssä, Marina antoi asettaa Erard-pianonsa, muiston Pariisin ajoilta, ja kirjansa, jotka olivat kuin kimppu myrkyllisiä yrttejä. Englanninkielisiä hänellä oli vain Byron ja Shakespeare komeissa, kuvitetuissa painoksissa, lahja hänen isältään, Poe ja kaikki Disraelin romaanit, joka viimeksimainittu oli hänen lempikirjailijansa. Saksalaisia hänellä ei ollut ollenkaan. Hänen ainoa italialainen kirjansa oli Crusnelli-suvun historiallinen tutkielma, julkaistu Milanossa markiisi Filippon häitä varten, jossa tämän perheen juuret johdettiin erääseen herra Kerosneliin, joka oli tullut Italiaan Giovanni Galeazzo Viscontin ensimmäisen vaimon, Ranskan Isabellan, Vertun kreivittären, saattueessa. Oli siellä Dantekin, apotti Lamnais'n ranskankielisessä kaavussa, joka teki hänet Marinalle paljon miellyttävämmäksi. Häneltä ei puuttunut ainoatakaan Sandin romaania, hän omisti useimmat Balzacin teokset, Musset'n ja Stendhalin kokonaan, BaudelairenFleurs du mal, ChateaubriandinRenén, Chamfortin ja muutamia niteitäChefs d'oeuvre des litteratures étrangèresjaChefs d'oeuvre des litteratures anciennes, Hachetten julkaisemina, jotka Marina oli valinnut uteliaisuuden kiihoittamana ja vähääkään välittämättä eräistä vaaroista; lopuksi oli pöydällä muutamia vihkojaRevue des deux Mondeslehteä.
Talon iso vene sai väistyä syrjään laiturin seinää vastaan tehdäkseen tilaa »Nuolelle», joka tuli Como-järveltä ja oli siro ja kevyt kuin nuori tanssikoulun oppilas lihavan äidin rinnalla. Puutarhurin poika, herra Enrico, jota yleisesti nimitettiin Ricoksi, tuli tuon laivaston amiraaliksi. Alussa hän toivoi Marinan kannustamana saavansa »Nuolen» arvoisen univormun, mutta tässä suhteessa kreivi oli taipumaton, julistaen, että ihmisarvon vuoksi hän piti enemmän Ricosta ilman housuja kuin univormuun puettuna. Kun Rico uskalsi huomauttaa, että hän oli nähnyt Como- ja Lecco-järvellä monta ikäistään poikaa tyytyväisinä univormuihinsa, niin hän sai kuulla olevansa suuri aasi. Marina puetti hänet tummaan herraspukuun, niin että turhamainen Rico, punaisena kuin krapu, oli pakahtua riemuun, kunnes vihdoin tottui tuohon loistoon, niinkuin ennen isänsä leveisiin housuihin. Yksin vanha puistokin sai jotakin nuorekasta ja keikailevaa Marinan tulon jälkeen. Uusia kukkia ilmaantui kukkalavoihin, ja koskemattoman puhtaat hiekkakäytävät kiertelivät niiden ympärillä. Kunnioittava puutarhuri järjesteli lehtiä ja kukkia nuoren markiisittaren nimessä keskelle isoa, soikeaa kukkalavaa kasvihuoneen ja järveä reunustavan lehtokujan välillä. Sillä puutarhuri niinkuin muutkin palvelijat katseli Marinaan kuin tulevaisuuteen ja kilpaili muiden kanssa päästäkseen hänen suosioonsa. Paitsi Giovanna. Giovanna ei katsellut niin kauaksi, hän ei pelännyt eikä toivonut enää mitään. Uskollisena isännälleen, kunnioittavana donna Marinaa kohtaan, hän eleli hiljalleen omaa elämäänsä.
Kreivistä ei voinut sanoa, että hän olisi nuortunut niinkuin osa hänen talostaan tai alkanut kukoistaa kuin hänen puutarhansa. Ja siitä huolimatta hänenkin olennostaan ja kasvoistaan heijastui jokin uusi valo, sillä nuoruus, kauneus ja hienous yhtyneenä samaan henkilöön saavat joko tahtoen tai tahtomattaan ihmiset ja asiat ympärillään säteilemään. Hän ajoi nyt useammin partansa, eikä hänellä nähty enää noita muinaistieteellisiä hiustöyhtöjä, jotka pelästyttivät varpusetkin lentoon eikä myöskään rautakauden esi-isiltä perimiään pitkiä takkeja.
Steinegge oli Marinaa kohtaan kohtelias ja kylmä. Hän oli tullut palatsiin ehkä kuukautta ennen tyttöä, tuo erinomainen sihteeri, joka ei osannut kirjoittaa paria riviä italiaa tekemättä virheitä. Kreivi oli ottanut hänet markiisi F.S. di Creman suosituksesta käännöstöitä varten saksan- ja englanninkielestä, jota viimeksimainittua Steinegge osasi täydellisesti, hänen äitinsä kun oli ollut opettajatar Bathissa. Marinan ilmestyttyä palatsiin, oli miesparka luullut velvollisuudekseen koettaa olla sukkela ja hienosteleva tätä kohtaan, sillä kurjuus ja niin monet kärsityt katkeruudet eivät olleet voineet tukahduttaa hänestä kokonaan nuoruuden ritarillisia tunteita. Hän oli ollut urhoollinen upseeri, ensimmäisiä hevosen selässä, ensimmäisiä miekkailussa ja ensimmäisiä jalossa lemmenleikissä, sopiko hänen käydä Marinan edessä tyhmästä kirjatoukasta? Hän ryhtyi latelemaan tälle vanhanaikaisia kohteliaisuuksia ja muodista jo aikoja sitten jääneitä hienosteluja, jopa Schillerin ja Goethen runojakin. Tulos ei ollut loistava. Marina ei edes alentunut huomaamaan sihteeriä sen verran, että kasvojen liikkeellä tai ivallisella sanalla olisi osoittanut, kuinka vähän hän pani arvoa hänen kohteliaisuuksilleen, nerokkuudelleen ja vanhalle, laihalle olennolleen; ja vaikkakin häntä huvitti olla rakastettava kreiviä kohtaan, ei se merkinnyt, että hän tahtoi olla sitä kaikille. Siitä, mitä eno oli kertonut hänelle Steineggestä, päätti Marina tämän olevan alhaisen seikkailijan; hänessä, joka oli elänyt Pariisissa usein mitä sekalaisimmassa seurassa, ei tuo ihmistyyppi herättänyt minkäänlaista uteliaisuutta. Ja kaiken lisäksi hän inhosi kaikkea saksalaista, saksankieltä, henkeä, rakkautta, musiikkia, kansaa, maata, nimeä, kaikkea. Saksaa ajatellessaan hän sanoi kuvittelevansa piippua äärettömän suuren, rikkoutuneen kipsipään lihavilla, poroporvarillisilla kasvoilla, joiden auenneissa aivoissa paloi ilman liekkiä kostea, epäterveellinen tupakka ja josta lähti ulos paksuja savurenkaita, liikkuvia, sinertäviä muotoja, groteskista aina sentimentaaliseen asti, muuttuen vähitellen yhä sankemmiksi pilviksi, laskeutuen alas, kiertäen meidät sisäänsä ja estäen näkemästä ja hengittämästä. Eräänä päivänä, kun Steinegge puhui suurella lämmöllä saksalaisista naisihanteista, Margaretasta ja Lottchenista, sanoi Marina ylhäisen välinpitämättömänä: »Tiedättekö, minkä vaikutuksen minuun teidän saksalaisenne tekevät?» ja esitti hänelle tuon rakastettavan vertauskuvan. Hänen puhuessaan Steineggen kelmeille kasvoille kohosi veri aina hiusmartoa myöten ja hänen silmänsä siristyivät kahdeksi kipunaksi. Marinan lopetettua hän vastasi: »Markiisitar, tuossa vanhassa piipussa on tulta ja tulee aina olemaan, neuvon teitä varomaan sitä, sillä se polttaa.» Siitä päivästä lähtien Steinegge piti kohteliaisuudet ja runosirpaleet omana hyvänään.
Marinalla oli oma suunnitelmansa: valloittaa eno puolelleen ja päästä siten muutamaksi kuukaudeksi Pariisiin, Torinoon tai Napoliin, mihin tahansa suureen elämän ja huvitusten pyörteeseen, kunhan ei vain Milanoon, ja jättää sitten loput onnen järjestettäväksi. Sen hän oli suunnitellut jo palatsiin tulonsa iltana, miteltyään ensin voimiaan kreivin kanssa ja tunnusteltuaan mitä metallia tämä oli. Hän sai kamppailla kovin ylpeän sydämensä kanssa, joka ei tahtonut taipua teeskentelemään, vaikkakin oli menehtyä epätoivoon. Soviteltuaan ensimmäisen illan repeytymää arvokkaalla ja rauhallisella käytöksellä, alkoi hän vähitellen kehuskella palatsia, puutarhaa, ylhäisiä sypressejä, järviä ja vuoria, kuin henkilö, joka asettuu uuteen lepopaikkaansa tuntien myötätuntoa ympäristöään kohtaan ja mielellään taipuen sen tapoihin. Hän myös lopetti lukemattomat kirjeenvaihtonsa. Kreivin ei tarvinnut enää rypistää otsaansa tuolle kirjesateelle, jonka Rico toi ensimmäisinä aikoina postista. Kreivin pistopuheet noiden ystävättärien, entisten hullutus-tovereiden, suhteen olivat vähällä panna Marinan suunnitelmat kokonaan nurin, sillä vihaiset vastaukset kuristivat noina hetkinä hänen kurkkuaan ja olisivat yhdessä hetkessä tehneet tyhjäksi monien kuukausien kärsivällisen työn. Hänen rakkaat ranskalaiset kirjansa, romaaninsa ja runokokoelmansa eivät lähteneet koskaan hänen huoneistaan muuten kuin salamyhkää, kun kreivi ei ollut lähistöllä. Tämä oli ylpeä ranskalaisuuden, paitsi Bourgogne- ja Bordeaux-viinien, halveksija. Innokkaana tasavaltalaisena hänen oli tapana sanoa, että ranskalaiset rakastelivat suuria ja kauniita aatteita, mutta pilasivat ne kuin palvelustyttönsä, jättäen ne kurjaan tilaan ja häpeään, niin ettei kenelläkään ole enää halua koskea niihin. Hän halveksi heitä myöskinLiberté, egalilé, fraternité-kaavakkeen keksijöinä, jossa toinen sana piiloutuu toisen taakse surmaten sen salakavalasti. Ja ollen ilman määrää niin halveksimisessaan kuin ihailussaan hänen mielestään kaikki ranskalaiset kirjailijat eivät olleet Giovannan pyykkiluettelon arvoisia, ja nykyaikainen runous ja romaani, oli se minkä kielistä tahansa, oli hänestä inhoittavaa ja vastenmielistä. »Yhteiskunta on sairas», oli hänen tapanaan sanoa, »ja nuo kirjailijat, senkin tyhmät laiskurit, kiihoittavat sitä vain yhtä mittaa».
Senvuoksi Marina ei antanut hänen nähdä ranskalaisia kirjojaan ja puhui hänelle sen sijaan usein ja vakavasti uskonnosta.
Kreivillä oli oma omintakeinen uskontonsa, ehkä ei aivan johdonmukainen, mutta luja ja sitkeä niinkuin kaikki muutkin hänen mielipiteensä. Uskoen Jumalaan ja kuolemattomaan sieluun, lähti hän tekstistägloria in excelsis Deo et in terra pax hominibus bonae voluntatis, ja erotti tarkasti taivaalliset asiat maallisista. »Tietäkää», sanoi hän kerran eräälle liian innokkaalle katolilaiselle, »että isä Jumala, juhliakseen poikansa syntymää, antoi ihmisille perustuslait.» Hänen mielestään ihmiset olivat vapaat elämään maan päällä kukin seuraten sitä käsitystä hyvästä ja oikeasta, minkä kukin kykeni itselleen muodostamaan.
Marinan mielipiteet eivät olleet selvät ja tarkat. Hän oli seurannut itsetiedottomasti katolisia kirkonmenoja verensä voimasta, jossa vielä kaukaisten esi-isäin elinvoimainen usko vaikutti. Tällaiset kylmät hartausharjoitukset olivat riittäneet uskottelemaan hänelle kauan aikaa olevansa hyvä katolilainen, kunnes vihdoin ajatuksen ja selvän järjen kapina, todellisuuden ja kirjojen pohjalla, alkoi särkeä hänen henkensä kahleita, niinkuin lehdet ja kukat katkovat talven kahleet.
Nykyisessä uudessa asuinpaikassaan hän lopetti päättäväisesti kaikki uskonnolliset hartausharjoitukset. Nähdessään, ettei enonsakaan niitä noudattanut, hän toivoi tämän hyväksyvän ja puoltavan tätä päätöstä ja sen lisäksi koetti päästä selville tämän syistä, saadakseen täten varmoja ja perusteltuja todisteita uskontoa vastaan, joita uskoi uudenaikaisen ajatussuunnan varmasti omistavan. Mutta kreivi tyydytti huonosti hänen toivomuksiaan, hän ei ollut etevä uskonnonfilosofiassa ja arvosteli uskontoa enemmän historialliselta kuin filosofiselta kannalta. Se oli juuri tuo paha, joka oli syntynyt positiivisten uskontojen taistelusta, joka oli tehnyt hänestä epäilijän, mutta häntä ei kuitenkaan miellyttänyt levitellä epäuskoaan, päinvastoin hän sanoi kerran Marinalle, ettei ehkä olisi niinkään paha, jos naiset kävisivät messussa. Marina vastasi, että jos hän nyt enää uskoisi ja menisi messuun, tahtoisi hän myöskin voida sanoakin sen; mutta petoksen toimivankin puolen miehet olivat jo vallanneet itselleen.
Hänestä kirkon yhdenvertaisuusaate oli yhtä vastenmielinen kuin hänen enostaan poliittinen yhdenvertaisuus. Hänen luonteensa ei ollut taipuvainen epäuskoon; väliin hän ajatteli, että yläluokkaa varten pitäisi olla eri uskonto, täydelleen vapaa ja ilman uskonnollisia menoja, melkeinpä ilman siveellisiä lakejakin, tai ainakin ne niin muutettuina, että hyvän ja pahan käsityksen sijaan olisi pantu käsitys kauniista ja rumasta tai hyvästä ja huonosta mausta. Kauneuden ja sopusoinnun hieno henki olisi siveellisen omantunnon sijalla; aisteja vastaan ei olisi taisteltava, mutta niitä olisi hallittava niiden oman runouden älyllä. Niin, ja Jumalan pitäisi olla olemassa toista nuoruutta ja toista kauneutta varten haudan tuolla puolen.
Kreivi inhosi musiikkia, ja Marina piti varansa, ettei koskisi enon ollessa kirjastossa. Mutta maalaustaiteen alalla hän piti lujasti puoliaan, tuoden ihastuksensa hillittömästi julki tauluihin, joille eno antoi kaikkein vähimmin arvoa. Marinaa miellytti vanhanaikainen taulu kuin jokin ylellisyysesine, mutta hän ymmärsi vain tauluja voiman ja loiston suurelta vuosisadalta. Parhaimpain venezialaisten taiteilijain taulut saivat hänen verensä kiertämään kiihkeämmin suonissa, synnyttäen hänessä oudon hämmingin täynnä kunnianhimoisia haaveita ja kiihkeitä toiveita, joita hän itsekään ei osannut selittää. Kreivillä oli salissaan erinomaisen kaunis ylhäisen naisen muotokuva, jota arveltiin Palma Vecchion maalaamaksi. Marinan silmät säihkyivät hänen katsellessaan tuota hymyilevää, rohkeapiirteistä kaunotarta, jonka mahtavat hartiat ja uhkea rinta kohosivat loistavan keltasilkkisen brokaadipuvun laskoksista. Tällä alalla kreivi osoittautui vallan lauhkeaksi; eivät edes kiivaat vastaväitteetkään saaneet häntä suuttumaan, päinvastoin sattui usein, että hän katseli Marinaa lempeästi tämän taistellessa tulisesti rakastamiensa maalarien puolesta. Vanha mies muisti silloin omaa äitiään ja vaikeni.
Siitä huolimatta että Marina voitti yhä täydellisemmin enonsa suosion, kasvoi hänen oma vastenmielisyytensä tuota ankaraa miestä kohtaan, joka halveksi kirjallisuutta ja taidetta sekä kaikkea mikä oli hienoa ja lopuksi loukkasi häntä peittelemällä sielunsa tai ainakin osan siitä. Marina ei ollut syntynyt teeskentelijäksi ja oli jo tuhannen kertaa vähällä ilmaista mielensä ja sanoa suoraan kreiville, ettei hän voinut sietää tätä, ettei hän pitänyt velvollisuutenaan osoittaa tälle minkäänlaista kunnioitusta, ei kiitollisuutta, ei kuuliaisuutta. Mutta hän ei tehnyt sitä. Noiden vaivalla hillittyjen raivokohtausten jälkeen hän otti »Nuolen» ja souti, väliin yksin, väliin Ricon kanssa, jollekin yksinäiselle rannalle, jossa kiipesi ylös vuoren rinnettä sellaisella jäntevyydellä, jommoista ei olisi uskonut hänen hennoissa jäsenissään olevan. Maalaiset, jotka sattuivat näkemään hänet, joutuivat hämmästyksen valtaan. Miehet ja tytöt tervehtivät häntä, vaimot eivät uskaltaneet. He kuiskailivat keskenään, että hän meni metsän- ja kivienhaltiain luo, mutta ei koskaan ollut kulkenut messuun, ja että hänkin oli pannaan pantu kuten muinainen palatsin hullu.
Kun Marina oli uuvuttanut hermonsa tyyniksi, laskeutui hän takaisin järvelle, jossa »Nuoli» odotteli häntä kärsivällisesti Ricon takin ja kenkien vartioimana, sill'aikaa kuin tuo nuori herra itse juoksenteli ympäristöillä poimimassa hedelmiä tai asettelemassa ansoja myyrille ja linnuille sellaisella taidolla, että kaikki kylän pojat kadehtivat häntä.