Donna Marina di Malombra donna Giulia de Bellalle.
»Palatsissa syyskuun 2 p:nä 1864.
Luulen arvanneeni, kuka onErään Unentekijä. Minun täytyy tietää se varmasti sekä myös hänen osoitteensa. Annan sinulle kunniasanani, etten aio lähteä etsimään häntä. Päästä hetkeksi irti, ole hyvä, ihailijaparvesi. Hieman taitavuutta, niin V…n kirjapainosta varmasti löydät kaikki.
Marina.»
Donna Giuka de Bella donna Marina di Malombralle.
»Varesessa, syyskuun 4 p:nä 1864.
Oletko syttynyt tuleen? Ihailijaparveni on hajallaan. Joku mainitsi minulle eilen illalla, että V…n kirjapaino on ollut kuukauden päivät kiinni. Neuvoisin kääntämään lehteä. Jos kuitenkin kuulen jotakin asiasta, niin lupaan kirjoittaa sinulle heti.
Giulia.»
Syyskuun kuudentena päivänä vallitsi palatsissa odotus. Vaatimaton ruohon tynkä, joka siellä täällä pyrki esiin pihan valkeasta ja ruusunpunaisesta hiekasta, oli kokonaan hävinnyt. Mahtava joukko uusia, juuri ulos nostettuja ruukkuja näytteli ylhäisiä kukkiaan ja komeita lehtiään. Ne seisoivat kuin korkeat herrat ja naiset odottamassa kuninkaallisen hovin ohikulkua, ja ristinkukat, jasmiinit ja muut muureilla kiipeilevät kasvit katselivat taempana, kuin kansa satoine silmineen.
Tällä hetkellä ei siellä kuitenkaan näkynyt muita kuin Steinegge, joka kauttaaltaan siistittynä ja vakavana käveli tuon kunnioittavan uteliaisuuden keskellä, pysähtyen vähän väliä katsomaan, ilmaantuisiko kiviportaiden päähän ketään, tai juttelemaan herra Paolon kanssa puoleksi maahan haudatun keittiön rautaristikkoisen ikkunan lävitse, jonka takana tämän nähtiin liikuskelevan kuin minkäkin valkean jääkarhun.
Steinegge katsoi kelloa. Se oli puoli kaksi. Kreivi oli sanonut, että hän suunnilleen näihin aikoihin palaisi asemalta Salvadorien kanssa. Steinegge lähti nousemaan kiviportaita ottaen mahdollisimman kohteliaan ilmeen.
Kas, tuolla näkyikin jo ihmisiä. Näkyi kreivin suunnattoman suuri hattu, joka kätki melkein hänen palvelijansakin. Mutta entä kreivitär Fosca ja kreivi Nepo?
Ei ketään ollut saapunut Milanon junassa! Kreivi Cesare oli suorastaan raivoissaan serkuilleen. Suutuspäissään hän keksi syyn ripittää kokkia, pani purkamaan valmiiksitehdyt vuoteet, haukkui Steineggeä että tämä ollut häntä vastaan, ja Marinaa, ettei tämä ollut. Näiden kiivaiden purkausten aikana välkkyi »Nuoli» kaukana järvellä auringon paisteessa kiirettä pitämättä.
Puolen tunnin kuluttua kreivi lepytti kuitenkin säikkyneen Steineggen parilla ystävällisellä sanalla ja peruuttiab iratoannetut määräyksensä Giovannalle. Mutta Marinan kävi toisin. Viisi päivää oli jo kulunut Sillan äkkinäisen lähdön jälkeen, eivätkä kreivi ja sisarentytär olleet vielä vaihtaneet sanaakaan keskenään. Kreivi oli aikonut ensin lähteä Milanoon, mutta muutti sitten mielensä, ehkä Salvadorien läheisen tulon vuoksi, ja tyytyi vain kirjoittamaan Sillalle. Näiden tulo herätti kovin hänen mielenkiintoaan, tekipä hän senkin ihmeen, että meni asemalle. Giovanna alkoi arvella, että tuo venezialainen herrasväki oli jotakin enemmän kuin itse kuningaskin.
Marina ei näyttäytynyt edes päivällispöydässäkään ensimmäisinä neljänä päivänä Sillan lähdön jälkeen. Fanny ilmoitti kreiville, että hänen markiisitartaan vaivasi kova päänsärky; toisille hän sen sijaan kertoi sen olevan niin kamalan huonoa tuulta, ettei enää tietänyt mitä tehdä.
Tänä päivänä oli Marina lähtenyt soutelemaan ja ilmaantui päivällispöytään kreivin ja Steineggen keskustellessa Gneistin »self-governementista», jonka sisällyksestä Steinegge teki selvää. Kreivi, päätään tai silmiäänkään kääntämättä, jatkoi puhettaan, aivan kuin ei olisi nähnyt keskustelutoverinsa nousevan ja kumartavan syvään ovelle päin. Vasta päivällisen loputtua ja pöydästä noustessaan hän sanoi harvinaisen kylmällä ja rauhallisella äänellä:
— Suvaitkaa tulla luokseni tunnin kuluttua.
Marina vastasi painostaen hieman ivallisesti ensimmäistä tavua:
— Suvaitsen.
Hän odotteli melkein puolitoista tuntia, jonka jälkeen lähetti Fannyn katsomaan, oliko kreivi kirjastossa.
Vastaus kuului, että kreivi oli jo odottanut puoli tuntia.
Hän astui kirjastoon hitain askelin, aivan kuin ajatuksensa olisivat olleet kokonaan muualla, teki pitkän kaarroksen puutarhaan vievää ovea kohti ja tuli sitten istuutumaan nojatuoliin vastapäätä vihollistaan.
— Ennen kaikkea tahdon ilmoittaa teille, alkoi kreivi, — että niiden, jotka kunnioittavat minua asumalla talossani, tulee myös olla kohteliaita. Se ei luullakseni ole liian kallis vuokra, ja tästä päivästä lähtien olette sen maksava, sillä heikkouksiini kuuluu vaatia ennemmin tai myöhemmin velkani takaisin. Ellette tunne rahan arvoa, niin voin antaa teille siinä pienen opetuksen.
Marinan silmät säkenöivät ja hänen huulensa avautuivat.
— Ette vastaa! jyrisi kreivi.
Marina ryntäsi pystyyn. Hän tahtoi käydä vastarintaan, mutta ei voinut. Ehkä liian monet sanat tunkeutuivat hänen kurkkuunsa, ehkä hän pelkäsi raivon hetkellä ilmaisevansa salaisuutensa, joka oli säilytettävä edeltäpäin mietittyyn, kohtalon ja hänen oman tahtonsa määräämään päivään ja hetkeen.
— Ette vastaa, kertasi kreivi. — Te vihaatte minua ja minun taloani, mutta luulisin, ettei teistä olisi kovinkaan mukavaa, jos teitä pyydettäisiin lähtemään täältä heti paikalla. Te ette vastaa!
Marina vaipui äänettömänä istumaan.
— Ette voi otaksua, että olisin tietämätön siitä häväistyksestä, jonka olette aiheuttanut ystävälleni Sillalle, joka teidän vuoksenne lähti täältä; ettekä voine myöskään otaksua, että voisin pysyä asiasta välinpitämättömänä. En tiedä, voiko inhimillinen kieli ilmaista kaikkea sitä, mitä tunnen tekonne johdosta. Hyvä, en tahdo tutkia käytöksenne kovin hämäriä vaikuttimia. Mutta varmaa vain on, ettei teille eikä minulle sovi yhteiselämä ajan pitkään. On olemassa äärettömän typerä sanontatapa: veren siteet. Minä en usko, että teidän veressänne olisi kahta soluakaan samanlaista kuin minun. Joka tapauksessa ei ole välttämätöntä takertua näihin siteihin. Paras on leikata ne poikki. Tänään ette välittänyt olla kotona, kun serkkujeni, Salvadorien, piti saapua. Ilmoitan teille, että serkullani on suuri nimi ja kaunis omaisuus, ja on hän aikeissa ottaa vaimon.
— Ah! sanoi Marina ja hymyili katsellen pientä, valkeaa kättään, joka hypisteli tuolin käsinojaa.
— Älkää päästelkö dramaattisia huudahduksia. Älkääkä luulko, että teitä tahdotaan pakottaa. En tiedä, tuleeko teidän silmienne väri miellyttämään serkkuani, enkä voi myöskään tietää, värähdyttääkö hänen äänensä teidän sydäntänne. Mutta luulen, että teidän asemassanne on hyödyllistä tuntea serkkuni aikeet. Voitte käyttää niitä hyväksenne miten parhaiten teitä miellyttää.
— Kiitos. Ja jos herra serkku ei minua miellytä, milloin täytyy minun lähteä?
Marina oli puhunut aivan hiljaa katsellen sormuksiaan, toista toisensa jälkeen, puristi kätensä sitten nyrkkiin ja vei sen lähelle kasvojaan melkein kuin olisi halunnut laskea sen sinertävät suonet, antoi sen lopuksi vaipua alas ja kohotti kreiviin suuret, lapselliset silmänsä.
— Mutta, sanoi kreivi, — milloin minun täytyy? Minusta näyttää päinvastoin, että te itse käytöksellänne osoitatte halua lähteä pois. Olisi ehkä rehellisempää sanoa: milloinvoin?
— Ei, sillä voin aina. Olen täysikäinen ja omistan kylliksi voidakseni kustantaa itselleni vanhan seuranaisen, joka jättää minut yksin. Milloin minuntäytyylähteä? En itse halua lähteä pois.
Kreivi katsoi häneen ihmeissään. Nuo suuret, kirkkaat silmät eivät sanoneet mitään, eivät todellakaan mitään. Ne odottivat vastausta.
Ette halua lähteä? Tahdotteko sitten, että minä lähden? Vai mitä? Se olisi kai teistä hyvin mukavaa? Mutta Jumalan nimessä, puhukaa selvää kieltä. Ellette tahdo lähteä, niin mitä sitten tahdotte? Miksi käyttäydytte kuin olisin teidän vanginvartijanne? Mitä olen teille tehnyt?
— Te? Ette mitään.
— Kuka sitten? Steinegge? Mitä Steinegge on teille tehnyt?
— Pelkään häntä.
— Mitä? Pelkäättekö?
— Hän on niin ruma.
Kreivi kohosi istuimellaan ja tarttuen kiivaasti tuolin käsinojiin käänsi rypistyneen otsansa ja salamoivat silmänsä sisarentytärtään kohden.
— Oh, sanoi hän, — jos luulette pitävänne minua, pilkkananne, niin erehdytte; jos haluatte kujeilla, niin valitsette hetken huonosti. Kun ystävällisesti kysyn, mikä teitä loukkaa talossani, niin ei pidä vastata kuin mikäkin pariisilainen koketti, täytyy puhua vakavasti.
— Mitä se hyödyttää, kun te kuitenkin olette päättänyt, että minun täytyy lähteä?
— Kuka sen on sanonut? Olen vain sanonut, ettemme sovi elämään yhdessä, ja olen osoittanut teille mahdollisen tilaisuuden muuttaa paikkaa ja seuraa. Ja ennen kaikkea olen ilmoittanut, että teidän täytyy tulevaisuudessa olla säädyllinen minua ja vieraitani kohtaan, ellette tahdo pakottaa minua äkillisiin toimenpiteisiin.
Marina ei ehtinyt vielä vastata, kun Giovanna tuli sisään huohottaen.
— Herra kreivi, nuo herrasväet ovat nyt täällä!
— Paholainen! huudahti kreivi nousten ja lähtien kiireesti huoneesta.
Marina nousi ja heittäytyi vastapäätä olevaan, tyhjäksi jääneeseen nojatuoliin, heilutellen itseään siinä käsivarret ristissä, pää heitettynä selkänojaa vastaan, jalka nostettuna toisen päälle ja mustan kengän kiiltävä kärki ojennettuna ilmaan kuin taisteluhaaste.
Alakerrasta kuului useampia ääniä, tai paremmin sanoen, yksi ainoa, yhtämittainen, kaikuva ja värikäs ääni, toisten tuttujen ja tuntemattomien äänien ja kohteliaitten, lyhyiden naurahdusten säestämänä.
— Oo, millainen matka, sanoi tuo ääni. — Oo, mitä seutuja ja mitä väkeä! Onko sinulla käsilaukkuni, Momolo? Kerron teille, jumalan luomat. Kuka sinä olet, kaunokainen? Hänen kamarineitinsä? Hyvä, hyvä, kultaseni! Ja missä tuo siunattu Cesare on? Omilla retkilläänkö, tähän aikaan? Sanopa, aarteeni, mikä nimesi on? Fanny? Kuule, Fanny, tuo valkea paalu tuolla, onko se munkki vai kokki? Valmistakoon meille lihaliemen, jumalan siunaama! Nepo, hiukaiseeko sinua, poika? Oh, jumala, Cesare, kuinka vanha ja ruma!
Näillä viimeisillä sanoilla, jotka tukahdutettiin kasvoja vastaan nostettuihin kämmeniin, kreivitär Fosca Salvador tervehti kiireesti vastaan kiirehtivää Cesarea, jonka kasvot koettivat turhaan näyttää iloisilta. Vielä hullummin kävi, kun kreivitär yritti suudella häntä, antaen puhetulvansa vedenpaisumuksen lailla vuotaa tämän yli. Kreivi joutui täydelleen ymmälle. Hän vastaili: kyllä, kyllä, kyllä, suurella, voimakkaalla äänellään, puristi Nepon kättä ja oli vähällä tehdä samoin kreivittären vanhalle kamaripalvelijallekin, huolimatta tämän syvistä kumarruksista ja yhtämittaisista: Teidän ylhäisyytenne, Teidän ylhäisyytenne!
— Soo, soo! huudahti kreivitär, — saattepa nähdä, että hän suutelee vielä Momoloa. On täällä parempaakin, jos suudella tahdotte; mutta tehän nyt olette kerta kaikkiaan aika jörö.
Kreivi seisoi kuin tulisilla hiilillä ja olisi mieluummin lähettänyt hiiteen koko joukon. Kreivittären lörpöttely sai hänet vallan raivoihinsa. Momolo sekä molemmat naiset, jotka äänettöminä seisoivat Hänen Ylhäisyytensä takana, saivat häneltä kaikkea muuta kuin suopean silmäyksen. Olisipa hän sitten vielä nähnyt ulkona pihalla, kirjavien kukkalavojen vierellä, toistensa päälle pinottujen matka-arkkujen, laatikoiden ja käsilaukkujen mustan kasan!
— Tämä on todellinen sisäänmurto, rakas kreivi, todellinen sisäänmurto! kertasi Nepo kiertäen hapuillen ympäri eteistä, joka oli melkein pimeä, ja työntäen nenänsä joka nurkkaan löytääkseen paikan kepilleen, päällystakilleen ja hatulleen. — Sanoin kyllä äidille, että oli suorastaan väärinkäyttöä…
— Niin, sen hän sanoi, ja minä vastasin: käytetään vain väärin, herran siunattu! Mitä sitten? Eikö minun serkullani ole Cesaren sydän! Mutta Jumala paratkoon, olisinpa tietänyt, että piti tehdä tällainen matka, niin totta totisesti en olisi väärinkäyttänyt teidän ystävyyttänne. Rakas, rakkahin, ettekö sano mitään siitä, että meidän piti tulla tänä aamuna? Ettekö ehkä tietänyt?
— Kyllä, kyllä, kerrotte sitten, sanoi kreivi, jonka kärsivällisyys oli jo loppumaisillaan. — Tulkaa sillävälin ylös.
— Tulen, sielu hyvä, jos voin. Pitäkää huolta Momolostani jaCattestani, he ovat vanhoja, ihmisparat, ja varmasti puolikuolleita.Virkistäkää heitä vähän. Kesken kaiken, Catte, missä tuo tyttö on?Ettekö ole huomannut, herra jurrikka, millaisen kullannupun olen teilletuonut?
Eikö hän siis ollutkaan toinen kamarineiti, tuo nuori, mustiin puettu tyttö, joka seisoi vanhan Catten takana? Ei, hän odotti, että jälleennäkemisen ensi myrsky hiljenisi, astui sitten esiin ja sanoi kreivi Cesarelle hyvällä italiankielellä, jossa tunsi ankaran ulkomaalaisen korostuksen:
— Pyydän teitä, herra, sanomaan minulle, asuuko herra ratsumestariAndrea Steinegge täällä.
Ääni oli sointuva, hellä, mutta samalla kuitenkin luja.
— Kyllä varmasti, neiti, vastasi kreivi hämmästyksissään. — Hyvä ystäväni Steinegge asuu täällä. Itse asiassa hänen tapanaan ei ole antaa nimittää itseään ratsumestariksi, mutta…
— Hän oli ratsumestari, herra, itävaltalainen ratsumestariLichtensteinin husaareissa.
— Oh, en sitä ollenkaan epäile, neiti. Luulenkin herra Steineggen kerran kertoneen minulle siitä. Ja te haluatte tavata häntä?
Nuoren tytön luja ääni petti nyt. Kuului tuskin kuiskaustakaan.
— Mitä? toisti kreivi hyväntahtoisesti.
— Kyllä, herra.
— Hän on nyt ulkona, mutta tulee pian. Pyydän teitä nousemaan ylös ja odottamaan häntä.
— Kiitos, herra, palaako hän tätä tietä?
— Palaa.
— Jos sallitte, niin jään tänne.
Kreivi kumarsi, käski tuoda tulta ja lähti vieraineen yläkerrokseen. Kreivitär Fosca kertoi hänelle, että tuo tuntematon neiti oli noussut heidän kanssaan yht'aikaa junasta ja oli kysynyt, niinkuin hekin, ajoneuvoja palatsiin; ja nähdessään hänet, tyttöparan, noin ypöyksin (asemalla ei ollut aasin puolikastakaan kuljettamaan heitä pois) hän oli pyytänyt tätä tulemaan heidän kanssaan kylään, jos tahtoi, otaksuen, että sieltä löytyisi jonkinlaiset ajopelit, niinkuin sitten suurella vaivalla löytyikin. — Kuka hän lienee ja mitä tahtonee, lisäsi kreivitär, — siitä en ole päässyt selville. Hän puhuikin muuten vain muutamia sanoja, ja tahdotteko kuulla jotakin? Minun poikani väittää, että hän puhuu italiaa ja minä kun luulin koko ajan hänen puhuneen saksaa. Lopen väsyksissä! Sen kyllä ymmärsin. Paljon kiitoksia: tämäntapainen matka!
Kreivi ei aukaissut suutaan. — Mikä jörö, jumala paratkoon! murisi kreivitär itsekseen. — Ja entä Marina? Missä se veitikka on? Ehkä jo illallisella? Sillä sen sanon…
Samassa Marina astui sisään. Hän syleili kreivitärtä, puristi serkkunsa kättä luontevan suloisesti ja antoi edellisen sanoa itselleen joukon imelyyksiä ja kohteliaisuuksia kauneudestaan, ottaen ne vastaan pienin, kärsivällisin naurahduksin, kädenpuristuksin ja lyhyin: rakas, rakas, rakas! Hänen Ylhäisyytensä Nepo puheli sill'aikaa kreivi Cesaren kanssa. Hänen Ylhäisyytensä oli nuori mies, siinä kolmenkymmenen seuduissa, iholtaan tavattoman vaalea, iso kotkan nenä epämukavasti asetettuna ohkaisten, mustien viiksien päälle, pari suurta, mustaa, ulkonevaa silmää, ja kaikki tämä mustan, kiharan harjan ja samanlaisen pyöreän parran reunustamana, joka näytti irtoparralta hänen mansikkamaista ihoansa vasten. Hänen kätensä olivat hyvin pienet ja valkeat. Puhuessaan hän hymyili aina. Hänen lainehtiva käyntinsä, lyhyet askeleensa, kyynärpäät, jotka aina olivat tiukasti ruumista vastaan, hänen kimeä, kiireellinen puheensa teki naismaisen vaikutuksen, joka ensi näkemältä loukkasi. Veneziassa sanottiinkin häntä yleisesti narrikreiviksi. Kuitenkaan hän ei ollut vailla älyä, sivistystä eikä kunnianhimoa. Hän oli muuttanut Veneziasta v. 1860 ja tullut Torinoon kehittääkseen itseään politiikan alalla. Siellä hän opiskeli taloustiedettä ja valtio-oikeutta, vieraili niiden harvojen ministerien saleissa, jotka pitivät seuraelämää, kävi eduskunnassa ja Piazza Castellon markkinakojuissa katselemassa torinolaisia tyttöjä. Hänen aikomuksensa oli tulla diplomaatiksi, mutta siitä huolimatta hän ei ollut suorittanut minkäänlaisia tutkintoja; kuitenkin hän oli varma siitä, että Veneton vapauduttua eräs vaalipiiri, jossa hänellä oli suuria tiluksia, valitsisi hänet eduskuntaan.
Ja nyt kun kreivitär Foscan loppumaton sanatulva valui Marinan ylitse, kidutti hän puolestaan kreiviä kertomalla oman elämäkertansa, selittäen opinnoitaan ja toiveitaan. Kreivi, joka ei osannut teeskennellä, kuunteli häntä, pitkänään tuolillaan, leuka painettuna rintaa vastaan, kädet taskuissa ja jalat levällään, nostaen silloin tällöin päätään luodakseen häneen puoleksi hämmästyneen, puoleksi kiusaantuneen silmäyksen.
Loppujen lopuksi palvelija tuli ilmoittamaan illallisen olevan valmiina. Kreivitär Fosca otti väkipakolla serkkunsa käsivarren. Nepo kiiruhti tarjoamaan omansa Marinalle, joka vastaanotti sen kevyesti päätään nyökäten, katsellen kreivittäreen ja jatkaen keskusteluaan hänen kanssaan. Hän oli tehnyt käsivartensa suorastaan ilmavaksi, niin että se tuskin kosketti Nepoa, ja heti saliin päästyään irroitti hän sen.
Sill'aikaa mustapukuinen nuori tyttö odotteli eteisessä. Hän ei näyttänyt kuulevan ääniä eikä askeleita päänsä päällä eikä huomaavan palvelijoita, jotka tulivat ja menivät huutaen toisiaan, nauraen ja heittäen uteliaita ja epäileviä silmäyksiä häneen. Vedettyään käsilaukkunsa viereensä hän istui ja katseli ovelle päin.
Kuului askeleita ulkoa hiekkakäytävältä. Steinegge ilmaantui ovelle.Tyttö nousi.
Steinegge katsahti häneen ihmeissään ja kulki ohitse. Nuori nainen astui askeleen eteenpäin ja sanoi puoliääneen:
—Ich bitte.
Vanha saksalais-parka, näin odottamatta yllätettynä, tunsi veren virtaavan päähänsä kuullessaan nuo pari yksinkertaista sanaa lausuttuina Nassaun murteella. Hän ei osannut sanoa muuta kuin:Oh, mein Fräuleinja tarjosi tytölle molemmat kätensä.
— Oletteko te, alkoi taas nuori tyttö vapisevalla äänellä ja yhä saksaksi, — oletteko te herra ratsumestari Andrea Steinegge Nassausta?
— Kyllä, kyllä.
— Teillä luullakseni on siellä perhe.
— On, on.
— Minä tuon uutisia…
— Mitä! Tuotteko uutisia! Uutisia lapsestani? Oh, neiti!
Hän risti kätensä kuin pyhimyksen edessä. Hänen silmänsä välkkyivät, hänen huulensa vavahtelivat, koko hänen olemuksensa ilmaisi yhtä ainoaa, tuskallista toivetta. Kreivitär Fosca oli oikeassa sanoessaan, että neiti-parka oli lopen väsynyt. Tyttö kävi kuolon kalpeaksi ja sanoi hiljaa Steineggelle, joka läähättäen oli kiertänyt käsivartensa hänen vyötäisilleen:
— Ei mitään, vain vähän ilmaa.
Steinegge paremminkin kantoi kuin saattoi hänet ulos ja laski hänet hiljaa eräälle rautapenkille. Tuhat tuskaa riehui hänessä kuvitellessaan kuulevansa mahdollisesti onnettomuuksista, ehkä kaikkein suurimmasta, ja hän tarttui tytön molempiin käsiin ja puhui hyväilevällä, hellällä äänellä tuolle oman maansa tuntemattomalle tytölle, joka oli nyt yksin vieraassa maassa. Hänen muistiinsa palasi suloisia sanoja menneiltä ajoilta, pyhiä, isällisiä, vuosikausiksi unohdettuja sanoja, joita nyt väritti uskonnollisella lempeydellä kunnioittava, niitä seuraavaTe. Ymmärsikö tyttö jälleen virotessaan tuon kunnioittavanTesanan vai kuuliko hän vain sanottavan itselleen:mein Kind, lapseni? Haihtuivatko äskeiset sanat hänen muististaan vai saattoiko lempeä ääni hänet uskomaan, että hänen salaisuutensa oli jo sanottu? Hän kiersi käsivartensa Steineggen kaulan ympäri ja puhkesi kyyneliin.
Tuntuu mahdottomalta, mutta Steinegge ei heti ymmärtänyt. Hänen sydämessään oli aina säilynyt kuva tyttärestään sellaisena kuin hän oli tämän jättänyt, kahdeksanvuotisena lapsena, pienenä palleroisena suurine silmineen ja pitkine, vaaleine hiuksineen. Nuoren tytön liike ja kyyneleet sanoivat hänelle: se on hän, mutta hän ymmärsi eikä ymmärtänyt samalla kertaa; hän ei voinut noin yht'äkkiä kuvitella näin suurta muutosta.
—Ph, papa!sanoi tyttö puoleksi hyväillen, puoleksi nuhdellen. Silloin vasta Steineggen sydän ja järki äkkiä kirkastuivat. Katkonaisin, sekavin sanoin hän heittäytyi polvilleen tyttärensä eteen ja tarttuen tämän käteen nosti sen huulilleen. Äärettömässä ilossaan, joka suorastaan teki kipeää rinnassa ja kurkussa, tunsi hän samalla rajatonta, nöyrää kiitollisuutta.
— Edith, rakas, rakas Edith, lapseni, sanoi hän tulvahdetulla äänellä.— Mutta oletteko te todellakin Edith? Kuinka sinä voit olla sinä?
Säälistä Steinegge-parkaa kohtaan emme kertaa niitä mielettömiä sanoja, jotka lähtivät hänen suustaan noina suloisina hetkinä. Äkkinäinen ilo sumentaa ajatuksen, niinkuin eräät väkevät ja makeat nesteet sekoittavat puhtaan veden.
Edith oli vaiti. Hän vastaili isälleen vain puristamalla tämän isoa kättä omilla hennoilla, tunteellisilla käsillään.
Valo leimahti palatsin ovella ja jäi siihen paikalleen.
— Isä, sanoi Edith heti, — esittele minut.
Kr Steinegge nousi vastenmielisesti. Hän ei ollut pannut merkille tuota häikäilemätöntä valoa. Hän olisi halusta jäänyt koko yöksi siihen lapsensa kanssa eikä ymmärtänyt tuollaista kiirettä tulla esitellyksi. Hän ei ajatellut, eikä hänen rehellinen sielunsa voinut kuvitellakaan, mitä valheellisia ja kavalia sanoja oli tyttärelle kuiskailtu hänestä. Edith ei ollut tahtonut uskoa niitä, mutta jokin tuskallinen epäluulo oli kuitenkin jäänyt häneen. Hän pelkäsi ainakin, että tuossa tuntemattomassa talossa voitaisiin ajatella pahaa hänen isästään. Hän tunsi maailman jo paljon paremmin kuin hänen isänsä, joka oli nähnyt sitä niin paljon.
He astuivat sisään, tytär nojautuen isänsä käsivarteen. Se oli uteliasFanny, joka seisoi kynnyksellä kynttilä kädessään.
— Hyvää iltaa, sanoi Edith.
Fanny, joka ei pitänyt suuressakaan arvossa tuota rääsyläis-Steineggeä, uskalsi päästää pilkallisen naurahduksen, kun Edith kulki hänen ohitseen tervehtien häntä. Mutta nauru kuoli samassa hänen huulilleen ja hän kumarsi sirosti mitään sanomatta.
Kuinka kummassa, ajatteli hän, voi vanhalla »zurückilla» olla mitään yhteyttä noin ylhäisen neidin kanssa?
Hän oli huomannut vakavan ja hempeän kauneuden ja hienon olennon, oli pannut merkille käynnin, tervehdyksen eleen, matalan ja lempeän äänen ja puvun ylhäisen yksinkertaisuuden, ja hienoista naisista saamansa suuren kokemuksen perusteella hän oli saanut hyvän vaikutuksen Edithistä.
— Sytyttäkää valo, sanoi Steinegge.
Fanny katsoi häntä ihmeissään. Mistä sihteeri oli saanut sellaisen rohkeuden? Tavallisesti hän tuskin uskalsi pyytää palvelijoita. Todellakin, hän näytti sisäisesti kasvaneen ja käveli jäykkänä kuin sotamies, joka tarjoaa käsivartensa kuningattarelle. Fanny totteli.
Steinegge esitteli tyttärensä ilman sitä kunnioittavaa nöyryyttä, jota tavallisesti vaaditaan siltä, joka esittelee sukulaisensa päällysmiehilleen. Kreivi Nepo ja donna Marina osoittautuivat hyvin kylmiksi. Kreivi Cesare oli sydämellinen. Hän nousi, tarttui vilpittömästi mielihyvissään nuoren tytön käteen ja puhui hänelle hyväntahtoisella äänellään siitä kunnioituksesta ja ystävyydestä, jota tunsi tämän isää kohtaan. Kreivitär Fosca pyysi selityksiä toiselta ja toiselta eikä onnistunut millään pääsemään selville. Kun hän vihdoinkin ymmärsi: »mikä sattuma, mikä sattuma», niin ei ihmettelyn huudahduksista, onnitteluista ja kaiken kaltaisista kysymyksistä tullut loppua.
— Minkä tähden menette istumaan noin kauaksi, siunattu, sanoi hän Edithille. — Ei tyytyväisyys ravitse, tietäkää; ja illallisen jälkeen pidetään vieläkin enemmän isästä. Tulkaa tänne, rakas lapsi, tulkaa tänne.
Edith pyysi anteeksi suloisella tavallaan. Kreivi arvaten, että isä ja tytär halusivat jäädä kahden kesken, huomautti, että matkamies tarvitsi ennen kaikkea lepoa ja pyysi Steineggeä sopimaan Giovannan kanssa neiti Edithin huoneesta, jonne tämä voisi antaa tuoda itselleen illallisen myöhemmin, jos haluaisi.
Giovanna saattoi Edithin erääseen huoneeseen, joka oli tämän isän huoneen vieressä. Steinegge käveli sill'aikaa edes takaisin käytävässä, meni yhtä mittaa huoneeseensa ja palasi takaisin, puhui ääneen seinille, lattialle ja ennen kaikkea katolle pysähtyen kuuntelemaan molempien naisten askeleita ja ääniä viereisessä huoneessa, silmät sumeina, ja kasvot tuskallisina, kuin hän olisi pelännyt, ettei enää kuulisi mitään ja että kaikki oli ollut harhaa. Vihdoinkin Giovanna tuli ulos ja laskeutui portaita alas.
Hetki sen jälkeen ovi avautui uudelleen ja ääni sanoi hiljaa:
— Isä.
Steinegge astui sisään ja syleili tytärtään. He eivät voineet puhua, katsoivat vain toisiinsa. Tytär hymyili äänettömänä kyyneltensä lomasta; isä puri alahuultaan, ja hänen silmissään näkyi raateleva tuska, ja kasvojen joka lihas vavahteli. Edith ymmärsi, painoi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
— Hän on nyt tyytyväinen, isä.
Steinegge-parka vapisi kuin lehti tehden uskomattomia ponnistuksia hillitäkseen liikutustaan. Edith veti povestaan pienen medaljongin, avasi sen ja antoi sen isälleen. Tämä ei tahtonut katsoa sitä, vaan antoi sen heti takaisin sanoen:niin, niin, ja painaen kädellään rintaansa. Hän seisoi mykkänä vielä muutaman minuutin, meni sitten päättäväisesti ja sammutti tulen.
— Kerro nyt, sanoi hän. — Suo anteeksi, että teen näin. Tahdon kuulla vain äänesi ja kuvitella, etteivät nämä monet vuodet ole vierähtäneetkään. Onko se sinusta ikävää?
Ei, se ei ollut hänestä ollenkaan ikävää. Kuva, jonka hän oli säilyttänyt muistissaan isästään, oli ajan pitkään hitaasti muuttunut, kohonnut ja kaunistunut, juuri päinvastoin kuin miesparka itse. Edithillekin oli nyt jotakin outoa isänsä ulkomuodossa; hänenkin täytyn ensin tottua puhumaan tälle avoimesta sydämestä. Pimeässä sen sijaan tuo ääni, jonka tarkkaa sointua hän kaukana Nassaussa oli niin monet kerrat koettanut muistella, tuo rakas, isällinen ääni, kulki nyt kaikkien hänen hermojensa lävitse, täytti hänen rintansa ja toi valtavina hänen sydämeensä lapsuusajan pienimmätkin muistot. Häntäkin miellytti puhua näin pimeässä.
Ja hän kertoi niistä kahdestatoista vuodesta, jotka oli viettänyt äidinisänsä ja kahden setänsä perheissä. Isoisä, joka oli kuollut muutama kuukausi sitten, oli ollut hyvin hyvä häntä kohtaan. Edith puhui hänestä hellästi ja varovasti, peittäen ja selitellen niin paljon kuin mahdollista vanhan, ennakkoluuloja täynnä olevan miehen itsepintaista vihaa, jota ei kukaan perheen jäsenistä ollut huolinut laimentaa. Steinegge ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, haluten kiihkeästi kuulla kertomuksen loppuosan, kuinka Edith, joka oli jättänyt kaikki hänen kirjeensä vastaamatta, oli sitten yht'äkkiä päättänyt jättää isänmaansa ja sukulaisensa tullakseen etsimään häntä. Tämä viimeinen osa olikin vaikein ja karvain kertoa. Aina isoisänsä kuolemaan asti hän ei ollut saanut ainoatakaan kirjettä isältään. Isoisän kuoltua hän oli sattumalta löytänyt yhden, Torinosta hänelle osoitetun kirjeen ja oli samalla saanut tietää, että aina kaksi vuotta sitten useita kirjeitä oli saapunut hänelle eri maista, mutta ne oli kaikki pidätetty ja hävitetty.
Tämän kertomuksen keskeytti Steineggen vihanpurkaus noita kirottuja, tekopyhiä, kurjia roistoja kohtaan, jotka kykenivät tekemään tällaisia murhaajien tekoja. Hän raivosi puhkuen pimeässä huoneessa eikä lakannut, ennenkuin oli kaatanut kumoon pari tuolia. Silloin hän kuuli kevyiden askelten tulevan luokseen ja tunsi käden huulillaan. Koko hänen vihansa lauhtui. Hän suuteli kättä ja tarttui siihen molemmin käsin.
— Olet oikeassa, sanoi hän, — mutta kauheaa se on.
— Oi, ei. Alhaista se on, meitä paljon alhaisempaa, isä. Ja hän kertoi edelleen, kuinka tuo kaksi ja puoli vuotta vanha kirje oli saada hänet melkein hulluksi. Hän osasi sen ulkoa. Hän toisti ne kiihkoisat pyynnöt, joita oli tehnyt sedilleen, saadakseen käsiinsä vielä jonkin kirjeen. Mutta kaikki olivat hävinneet, ei yksikään palannut enää päivän valoon. Sen sijaan isoisän kuoleman jälkeen katkesivat nuo heikot siteet, jotka olivat kiinnittäneet hänet hänen äitinsä perheeseen. Hän sai osansa vaatimattomasta perinnöstä, sillä perijöitä oli useita, ja perhe, joka ei ollut kovin rikas, oli aina elänyt suurellisesti. Hän pyysi saada sen heti käytettäväkseen ja saikin kurjilla ehdoilla, jotka hän riitelemättä hyväksyi. Heti hän lähti Italiaan pienine perintöineen, kuusi tuhatta taaleria, mukanaan kirje Preussin Torinossa olevalle lähetystölle, jonka eräs virkamies teki palveluksia nassaulaisillekin. Hän matkusti suoraa päätä Torinoon. Tuo herra puuhasi paljon hänen hyväkseen ja voikin pian ilmoittaa hänelle, mistä hän voisi löytää isänsä. Edith lopetti sanomalla, miten oli joutunut Salvadorien saatettavaksi.
Steinegge huomautti silloin, että ehkä hänen velvollisuutensa olisi mennä alas, ennenkuin kreivin vieraat olisivat vetäytyneet huoneisiinsa. Hän sytytti kynttilän Edithille ja pyysi tätä odottamaan itseään, sillä kaikki olisi muutamassa minuutissa suoritettu. Hän lähti kiireesti laskeutumaan portaita, panematta merkille, että ensi kerroksen porrastasanteella riippuva lamppu oli sammutettu ja ettei enää kuulunut mitään ääniä paitsi kellon, joka hänen ohi kulkiessaan löi juuri yhden kaikuvan lyönnin. Näytti siltä, kuin se olisi sanonut: pysähdy! Steinegge pysähtyi ja sytytti tulitikun. Puoli kaksitoista! Tulitikku sammui ja Steinegge jäi seisomaan liikkumattomana, käsi ojennettuna. Oliko se mahdollista? Hän oli luullut kellon olevan vasta puoli kymmenen. Hän palasi takaisin varpaillaan ja raotti hiljaa Edithin huoneen ovea.
Tämä seisoi suorana avonaisen ikkunan ääressä, kädet ristissä tuolin selkänojaa vastaan ja pää painuneena alas rinnalle.
Steinegge pysähtyi; hänen hengityksensä kulki vaivalloisemmin. Tunsiko hän ehkä mustasukkaisuutta tuota Näkymätöntä kohtaan, jonka luokse tähtien toiselle puolen hänen tyttärensä ajatus liiti? Hän ei oikein itsekään tietänyt mitä tunsi. Oli kuin jotakin kylmää, jokin varjo olisi tullut hänen ja Edithin välille. Hän ei ollut koskaan mielessään erottanut Jumalaa papeista, joista hän puhui aina suurella halveksumisella, vaikkakaan ei olisi kyennyt osoittamaan pienintäkään epäkohteliaisuutta kaikkein kömpelöintä ja tekopyhintäkään kristillisen kirkon palvelijaa kohtaan. Usein hän oli ajatellut surulla, että papit olivat kasvattamassa hänen tytärtään; ja nyt, vain nähdessään hänen rukoilevan, tuntui kuin hän olisi rakastanut tytärtään vähemmän ja kauhistui tulevaisuutta.
Huomattuaan hänet Edith pani pois tuolin ja sanoi:
— Tule sisään isä!
— Häiritsenkö sinua?
Edith hämmästyi tuota alistuvaa ja surumielistä ääntä ja vastasi kummastuen: — Et, kohottaen kulmakarvojaan kuin sanoakseen: Miksi kysyt minulta noin, ja pyysi hänet luokseen ikkunan ääreen.
Yö oli rauhallinen. Pilvet peittivät taivaan. Järveä ei erottanut vuorista. Tuskin voi nähdä korkean ikkunan alla häämöttävän valkean juovan — kasvihuonetta vastapäätä olevan tien, joka kulki pitkin järven rantaa. Kaikki muu oli vain tummaa varjoa, joka kiersi joka puolelta harmaata taivasta; ja tuosta varjosta kuului silloin tällöin lyhyt ja lempeä, hiljainen veden valitus, kun sen levon rikkoi hypähtelevä kala jättäen sen sitten taas unelmiinsa.
Edith keskusteli vielä kauan isänsä kanssa hiljaisella äänellä kuin täten tiedottomasti kunnioittaen yön hiljaista majesteettia. Hän kyseli tuhansia asioita isänsä menneestä elämästä heidän eronsa jälkeen. Hän teki hajanaisia kysymyksiä, sillä vaikka hän jo pitkän aikaa oli valmistanut niitä koko joukon, tulivat ne nyt sekaisin hänen huuliltaan, muutamat vakavina niinkuin tämä: oliko hän koskaan kärsinyt koti-ikävää? toiset lapsellisina kuin tämä: muistiko hän sen pienen salin seinäpapereiden väriä, jossa Edith oli nukkunut ja uneksinut hänestä kaksitoista vuotta? Steinegge-paran sydämeen tulvi virkistävän suloinen lämpö, johon sisältyi itsetietoisuuden tunnetta. Kertoessaan elämänsä ahdistuksista tälle nuorelle tytölle, joka itkien ja vavisten niitä kuunteli, tuntui hänestä, kuin kaikki nämä hänen kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään nykyhetken lohdutukseen verrattuina.
Kellojen soitto kulki palatsin ylitse, kaikui laaksoissa ja häipyi metsäisten vuorten vierille. Seuraavana päivänä oli kirkkomessu V… ssa.
— Miksi soitetaan, isä?
— En tiedä, rakas, vastasi Steinegge. —Die Pfaffen wissen es, papit sen tietävät.
Tuskin hän oli sanonut nämä sanat, kun hän tunsi tehneensä pahoin ja vaikeni. Myös Edith oli vaiti.
Äänettömyyttä kesti muutaman minuutin.
— Edith, sanoi Steinegge lopulta, — olet kai väsynyt, eikö totta?
— Hiukan, isä.
Yhä vielä tuo rakas, hopeainen ääni oli hellä; ja se lohdutti Steineggeä. Mutta vaikka se yhä oli hellä, soi siinä tällä kertaa uusi, herkän herkkä, tuskin tuntuva surumielisyyden sävy.
Kun Steinegge oli suudellut häntä ja lähtenyt, palasi Edith ikkunan luokse ja näytti puhuvan kauan jollekin, pilvien tuolla puolen. Sill'aikaa hänen isänsä ei löytänyt missään lepoa. Hän palasi viisi, kuusi kertaa koputtamaan ovelle, kysyen oliko Edithillä vettä, tulitikkuja, mihin aikaan hän tahtoi tulla herätetyksi, oliko hänelle tuotava kahvia, halusiko hän sitä, halusiko hän tätä. Olipa miesparka vähällä käydä lopuksi makaamaan tyttärensä oven eteen kuin uskollinen koira. Mutta vihdoinkin ennen päivän valkenemista hän heittäytyi täysissä pukeissaan vuoteelleen.
— Laihaa poroa, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi uskollinen Catte kreivitär Foscalle, kaataessaan tälle kahvia suunnattoman isoon kuppiin. Kreivitär nosti päätään tyynyiltä ja nojautui kyynärpäihinsä, katseli epäilevin silmin tarjotinta, kuppia, teevatia, sokeriastiaa ja ilmaan nostettua kahvikannua sekä kaaressa juoksevaa kahvisädettä.
— Siunattu Venezia! sanoi hän.
— Niin, Teidän Ylhäisyytenne, siunattu Venezia!
— Vettähän tuo on, sanoi kreivitär irvistäen ja pannen kupin takaisin tarjottimelle nostettuaan sen tuskin huulilleenkaan.
— Paljasta vettä, Teidän Ylhäisyytenne. Johan sen sanoin tuolle vanhalle muijalle. Tämä on ämpäri (Catte osoitti kuppia) ja tässä on kaivo (Catte osoitti kannua). Oo, millainen talo, Teidän Ylhäisyytenne! Muija oli nyrpeissään lakanoista, mutta minä, annoin hänen ymmärtää, että Teidän Ylhäisyytenne ei voi nukkua muilla kuin omilla lakanoillaan.
— Sanoitko hänelle niin?
— Sanoin, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä! Se oli oikein. Hotellia vartenhan ne oikeastaan otin, mutta kun ovat, niin… Pue minut nyt, messu taitaa alkaa kohta.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Se nuori kamarineitsyt, se markiisitar Marinan neiti, sanoi minun olevan oikeassa, ellen erehdy, sillä kummatkin puhuvat pahaa idänpuolisista. Tiedättekö, Teidän Ylhäisyytenne, mitä tuosta kaikesta olen ymmärtänyt? Että täällä isännät ja palvelijat, kaikella kunnioituksella puhuen, elävät kuin kissat ja koirat keskenään.
— Kerro, kerro! Toinen sukka, matami. Pässinpää! Kerro, kerro. Eivätkö ne näytä vielä kauniilta, nämä jalat, vai mitä?
— Ehei, Teidän Ylhäisyytenne, kuinka moni nuorikko toivoisi…
-— Niin, mutta kerro, tyttö, anna tulla. Kuin kissat ja koirat?
— Niin, kuin kissat ja koirat, Teidän Ylhäisyytenne. Herra kreivi ja neiti markiisitar eivät siedä edes nähdäkään toisiaan. Kas, nojatkaa minuun. Hiljaa, Teidän Ylhäisyytenne, hiljaa, vuode on korkea. Kun he ovat yhdessä, näyttävät he tahtovan syödä toisensa. Niin sanoi kokki Momololle. Näyttää siltä, kuin kokki olisi yhtä vähän toisen kuin toisenkaan puolella. Kauniita juttuja ne kertovatkin!
— Anna kuulua!
— Mutta en tiedä, Teidän Ylhäisyytenne, uskallanko, sillä se koskee herra kreiviäkin…
— Joutavia, kun käsken kertomaan, niin on velvollisuutesi kertoa.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sanotaan, että herra kreivi jokin aika sitten olisi tahtonut naida markiisittaren ja että markiisitar joutui epätoivoon, nuori kun on, raukka, jumala paratkoon…
— Anna mennä ilman ruikutuksia.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Sitten markiisitar sairastui ja meni melkein sekaisin päästään; siitä lähtien hän ei ole voinut sietää herra kreiviä, ja herra kreivin täytyi luopua ajatuksesta; mutta hänkin muuttui vihaiseksi neidille. Sitten syntyi toinenkin juoru, eräästä nuoresta miehestä…
— Eräästä nuoresta miehestä?
— Niin, teitä palvellakseni, Teidän Ylhäisyytenne!
— Mistä nuoresta miehestä?
Hänen Ylhäisyytensä kävi levottomaksi.
— Tässä tulee nyt hiukan likaista pyykkiä, Teidän Ylhäisyytenne. Tämän nuoren miehen nimi ei ole hänen oma nimensä. Näyttää siltä, kuin siinä olisi jotakin sotkua… En tiedä olenko puhunut selvään.
— Hupsu, meidän molempien ikä tekee yhteensä parisataa vuotta ja sinä puhut noin kierrellen kaarrellen.
— Niinkuin käskette, Teidän Ylhäisyytenne. Tällä nuorella miehellä on toinen nimi, mutta hän on herra kreivin poika. Siinä se on koristelematta!
Hänen Ylhäisyytensä vetäisi yömyssynsä nauhat auki ja jäi suu auki, liikkumattomana katsomaan Cattea. Sitten hän nytkäytti olkapäitään.
— Tyhmyyksiä, hävyttömyyksiä, sanoi hän, — valheita. Entä sitten?
— Ja nyt tulee sotku. En ole päässyt selville, oliko tuon herran ja markiisittaren välillä hellä suhde vai olivatko he riidelleet ja tuo, ei, tahdon sanoa hän, markiisitar, oli sanonut tälle lujia sanoja, vai kreivikö tahtoi, että hän ottaisi tämän nuorukaisen ja ettei toinen huolinut, vai että hän oli ajatellut perintöä ja että toinen…
Hänen Ylhäisyytensä heitti yömyssyn pois.
— Uh, saat minut ihan kuumaksi! Mitä luulet minun ymmärtävän kaikesta tuosta?
— Anna minulle tuo kapine! Niin, tuo kapine! Etkö ymmärrä? Oletko sekaisin?
Catte meni ottamaan Hänen Ylhäisyytensä peruukkia ja rupesi asettelemaan sitä.
— Ja sitten? kysyi kreivitär.
— Ja sitten… sallikaa, kreivitär, hiukan vinossa. Noin. Ei, vielä vähän.
Hänen Ylhäisyytensä puhkui kuin höyrykone.
— Kuulkaa, Teidän Ylhäisyytenne, kuka voisi ikinä sanoa, että tuo on tekotukka? Kaiken lopuksi, Madonnakin kantaa sellaista. Koettakaa sietää, Teidän Ylhäisyytenne. Niin, sitten eräänä päivänä syntyi, en tiedä kuinka, hirveä meteli, yksi huusi toistaan kovemmin, taisivat kiskoa tukastakin, ja sanomatta edes: »hyvästi, koirat!» porhalsi ystävä tiehensä, eikä ole siitä päivin näyttäytynyt. Viikon vanhoja asioita. Ja tuo saksalainen, Teidän Ylhäisyytenne, mikä laitos! Tänä aamuna hän oli alhaalla hakemassa kahvia saksattarelleen. Herra kreivikin oli alhaalla, sillä se se on vasta nuuskija, hänet tapaa kaikkialla, ikäänkuin hän ilmestyisi maan alta.
— Vaikene, kielikello, keskeytti hänet kreivitär Fosca. — Ihan päätäni särkee. Mitä luulet minun tekevän kaikilla noilla juoruilla? Pian. Tänne peili! Kiitos. Kantaako Madonna tuota kapistusta nenällään? Sen siitä saa, kun antaa sinulle hiukan vapautta, et ollenkaan tarkkaa töitäsi. Pian. Onko Hänen Ylhäisyytensä jo noussut ylös?
— Luulen. Näin Momolon vievän hänelle pukuja.
— Hyvä, menkää sanomaan hänelle, että hän tulisi luokseni. Pian!
— Heti paikalla, Teidän Ylhäisyytenne! — Pahus vieköön, sinä haiset vielä lipeäkalalle, tjaa, lisäsi Catte hampaidensa välistä sulkiessaan oven takanaan. Kreivitär Fosca oli tosiaankin viaton siihen, että hänen isänsä myytyään ensin omaa keittämäänsä soppaa, myi lopuksi venezialaisille ja mannermaalaisille äärettömät määrät lipeäkalaa. Kun kreivi Alvise VI Salvador suvaitsi naida hänet, antoivat tämän maamiehet hänelle pilkkanimen kreivitär Lipeäkala. Hän osasi kuitenkin pian päästä tästä nimestä luontevalla hyväntahtoisuudellaan, suoruudellaan, jolla aina puhui alkuperästään, ja vilpittömällä ja iloisella tietämättömyydellään. Ajan oloon hän sai yksin kaikkein turhantarkimmatkin korkeat rouvat pitämään suunsa, ja isän liikkeiden ummehtunut löyhkä haihtui vähitellen; tarvittiin Catten ilkeät sieraimet tuntemaan sitä enää.
Kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana kreivi Alvise VI vainaja, tuhlailtuaan iloisen rouvansa avustamana oikeaan ja vasempaan omaisuuttaan, alkoi nähdä silloin tällöin runsauden sarvensa pohjaan, suunnilleen kuten ennen avioliittoaan. Hänen kuoltuaan kreivitär Fosca huomasi olevansa loppumattomien maa-alojen, suunnattomien velkojen ja hintelän poikasen omistaja, jota poikasta ihailtiin suurena nerona kotona ja kylässä. Kreivitär tahtoi päästä tarkalleen selville asemastaan ja kauhistui, uskoi itsensä ihmeitä tekevän Madonnan, asianajajien, pyhimysten ja liikemiesten huostaan; löysi onnekseen kykenevän ja rehellisen henkilön, asianajaja Mirovichin, joka suostui rupeamaan peräsimeen luvaten kuljettaa laivan pelastuksen satamaan. Pantiin toimeen ankara säästäväisyys perheessä, Nepo lähetettiin kotikouluun, myytiin pari maatilaa Friulissa ja muutamia tomuisia muinaisesineitä palatsin vinniltä, jotka kreivittären silmissä olisivat olleet omiaan kanavaan heitettäviksi, mutta jotka lopettivatkin matkansa British Museumiin.
Sill'aikaa kun Salvador-suvun pilaantuneet raha-asiat vähitellen parantuivat, lujitti Hänen Ylhäisyytensä Nepo mainettaan kotikoulussa. Hänellä oli erinomaisen hyvä muisti, sujuva kielenkäyttö, eikä häneltä puuttunut älyäkään, jota hän lisäsi opettajien ja imartelevien kumppanien avulla. Lopetettuaan koulunsa hän opiskeli lakitiedettä Padovassa.
Yliopistossa hänen nimensä ei kohonnut toisten yläpuolelle. Hänen hienorakenteinen ja mukavuutta rakastava olemuksensa ei sopinut ollenkaan hillittömän, demokraattisen ylioppilasjoukon seuraan. Eikä hän löytänyt itselleen imartelijoitakaan, hänet pantiin pieneen, kainoon eleganttien ryhmään, jota pilkattiin ja ivailtiin. Hän keksi aina keinon puikahtaa Veneziaan ja viipyä siellä mahdollisimman kauan. Hän harrasti kansantaloustiedettä ja osasi esiintyä hienosti kuin suuri herra, harrastaen salassa mitä suurinta säästäväisyyttä.
Hänen ensimmäiset askeleensa seuraelämässä onnistuivat hyvin. Hän oli äitien ja tyttärien ruusunpunainen toive samoinkuin isänmaanystävien, jotka halusivat kohottaa korkealle kuuluisan venezialaisen aatelin. Kun Venezian oivallisimmat nuorukaiset mainittiin nimeltä, sanottiin aina ensiksi Salvador. Hänelle, patriisille, riitti saksan- ja englanninkielen taito. Oli kylliksi tilataEconomistjaJournal des Economistesja käydä jossakin opiston istunnossa, selittää kahvila Florianissa, mitä Rochdalen uranaukaisijat olivat tehneet ikävystyttääkseen koko maailmankaikkeuden. Samalla hän liehui kauniiden ja korkea-arvoisten naisten ympärillä siipiään polttamatta, kärventämättä edes monokkelinsa nyöriäkään; hän ilveili ilman vaaraa heidän kanssaan, antoi heille neuvoja mitä vakavaluontoisimmissakin pikkuasioissa ja sai vähitellen osakseen eräänlaista kunnioitusta, niin ettei voitu puhua Nepo Salvadorista kehumatta häntä kovasti ja samalla hymyilemättä. Hänen kuuluisa nimensä ja se hyvä mielipide, joka useimmilla hänestä oli, enemmän kyllä halusta ja hyvästä uskosta kuin miehen tuntemisen perusteella, voittivat pitkän aikaa nuo kaksimieliset hymyt ja arvostelut, joita muutamat hänestä tekivät. Mutta lopultakin tuo sipinä laajeni, muuttui murinaksi, kuiskailuksi ja ääniksi, ja Nepon luotto luiskahti joka taholla alas. Hänen ikuinen monokkelinsa, pukujen liioiteltu komeus, naismainen käytös, naurettava turhamaisuus, äitelyydet ja huonosti peitetty itaruus joutuivat yleisesti naurunalaisiksi. Hänen ystävänsä uskoivat toisilleen epäilleensä aina, ettei hän paljoakaan tiedä, ja kun joku sanoi: »Hän on kuitenkin kyky», niin toinen vastasi: »uh, muistitietoa». Ja Hepo Salvadorista tuli »narrikreivi».
Vuonna 1860 pari kolme etevää miestä, Salvadorien suvun ystäviä ja, Venezian kunniaksi, patriisin nimen helliä vartijoita, olivat päättäneet keskenään ryhtyä kiihoittamaan Nepoa siirtymään muualle. Täytyi valmistautua tulevaisuutta varten, niinkuin niin monen muun suuren suvun jäsenet tekivät kooten vapauden kokemuksia ja Torinon vaikutusvaltaisten miesten ystävyyttä. Nepo oli kunnianhimoinen, ja alkaessaan tuntea kylmyyttä ympärillään hän innostui heti ajatukseen. Kreivitär Fosca, joka jykevällä isänmaallisuudellaan vihasi sielunsa pohjasta saksalaisia, ei voinut käsittää, mitä pahusta oli tämä vapaus, johon piti valmistautua niin paljon aikaisemmin, ja mitä kunniaa parlamentin jäsenyys voisi tuottaa. Eräälle ystävättärelleen, joka kysyi, matkustaisiko hänkin Torinoon, vastasi hän ärtyisesti:
— Minäkö? Mitä minä siellä tekisin? Valtiopäivämieheksikö?
Hän ei matkustanut, mutta kävi silloin tällöin tervehtimässä poikaansa. He tapasivat toisensa Milanossa, lyhentääkseen täten matkaansa ja myöskin sentähden, ettei Nepo halunnut esitellä äitiään ystävilleen. Siellä he tapasivat usein Crusnelli di Malombra suvun jäseniä, jotka olivat heidän serkkujaan Marinan äidin puolelta. d'Ormengojen ja Salvadorien välillä oli ollut yhteyttä aina vuodesta 1613, kun Emanuele d'Ormengo, Carlo Emanuele I:n lähettämänä Veneziaan, ihastui Marina Salvadoriin ja nai hänet. Vuonna 1797 ollessaan maan paossa Ermagora Salvador tapasi Genèvessä Piemontista paenneet d'Ormengot ja vuosi sen jälkeen hän vei vaimonaan kotiinsa Alessandrina Felicitan; kreivi Cesaren tädin ja sittemmin Alvise VI:n äidin.
Markiisi Filippon täysin uudenaikainen loisto sokaisi Foscan, vaikkakin hänen omassa palatsissaan Veneziassa oli kymmenen kertaa arvokkaampia, vuosisatoja vanhoja rikkauksia. Hän mietti heti avioliittoa ja puhui siitä Nepolle, joka nyrpisti nenäänsä ja vastasi katederimaisella äänellä, ettei nuorimies voi sitoutua ilman suurta rakkautta, että kun omistaa Venezian ja Torinon kauneimpien ja sivistyneimpien neitien ystävyyden, niin ei ole helppoa rakastua ensi näkemältä toisiin; ja loppujen lopuksi, Malombrain loisteliaisuus sekä miellytti että ei miellyttänyt häntä. Oraakkeli! ajatteli hänen äitinsä, kun Malombran suku yhtäkkiä hajosi. Äiti Fosca oli hyvin mielissään siitä, että Marina joutui eno Cesaren luokse. Hän oli tutustunut tähän Veneziassa kolmekymmentä vuotta sitten ja tiesi hänen olevan hyvin rikkaan ja ilman muita perillisiä kuin tämä sisarentytär. Hän ei kuitenkaan uskaltanut enää puhua Nepolle avioliitosta, sen jälkeen kun oli saanut kuulla kauniita ystävättäriä omistavien nuorukaisten teorian. Mutta äkkiä alkoi Nepo, pari vuotta onnettomuuden jälkeen, heidän tavatessaan toisensa Milanossa, puhua Marina-parasta, hänen onnettomuuksistaan ja hänen kauniista silmistään sanoen, että eräät ajatukset, jotka Marinan onnen aikoina olivat olleet hänelle vastenmielisiä, palasivat nyt ja syöpyivät entistä paremmin hänen heltyneeseen sydämeensä. Sitä sinä et minulle syötä, sanoi itsekseen kreivitär Fosca. Mutta Nepo huomautti myöskin, että ollessaan nyt Lombardiassa oli heidän velvollisuutensa käydä tervehtimässä kreivi Cesarea, heidän kaikkein lähintä sukulaistaan. Ennenkuin kreivitär uskalsi lähteä seikkailemaan tuntemattomille seuduille, pyysi hän neuvoja ja tietoja donna Costanza R…ltä, joka oli hänen tuttaviaan ja vanha milanolainen aatelisnainen.
Tiedot serkusta olivat niukat: omituinen ihmisvihaaja, tavattoman rikas, ilman muita lähempiä perijöitä kuin Marina. Sisarentyttärestä taas donna Costanza osasi sanoa vain, että luuli häntä pintapuoliseksi, mutta hyväksi ja hurskaaksi. Kertoja oli nähnyt Marinan aina messussa San Giovannissa, Marinan asuessa Milanossa. Mitä Malombran perheeseen tulee, oli sillä erinomaiset periaatteet. Myöskin Filippo-parka oli oikein hyvä ihminen mutta hiukan hupsu. Erinomaisen hyvä tuo Filippo-parka! Ja sen lisäksigrandseigneur!Donna Costanza päätti, että ensin oli kirjoitettava ja sitten toimittava vastauksen mukaan.
Kreivitär Fosca kyhäsi diplomaattisen mestariteoksen: sinne pääsi pujahtamaan jokunen oikeinkirjoitus- ja kieliopillinen virhe; mutta kukaan ei olisi odottanut kreivittäreltä niin taidokasta kirjettä. Siinä ilmaistiin toive tavata kreivi näin monen vuoden jälkeen ja solmia ystävyydellä entiset verisiteet. Eikö hän ollut kaikkien onnettomuuksien lopuksi läheisin Alvise-vainajan vielä elävistä sukulaisista? Näin ajatteli Nepokin. Kreivitär olisi halunnut keskustella kreivin kanssa poikansa tulevaisuudesta (tässä kohdassa hän ylisteli Nepoa). Hän oli huomannut tämän haluavan muodostaa perheen. Kehen hänen valintansa sattuisikaan? Tietystikin johonkin arvokkaaseen perheeseen, johonkin siveelliseen nuoreen tyttöön; mutta hänen äitinsä täytyi kuitenkin ajatella sitä, mitä nuo siunatut lapset eivät ikinä ajatelleet. Tässä seurasi ei liian synkkä eikä liian valoisa kuvaus Salvadorien raha-asioista. Lyhyesti sanoen, hän tarvitsi arvossapidettyjä ja varovaisia ystäviä. Hän tulisi mielellään Nepon kanssa palatsiin, jos ilma, terveys ja monet muut seikat sen sallisivat. Mielellään hän olisi myöskin halunnut syleillä rakasta Marinaa, jota hän aina hellyydellä muisteli. Hän liitti mukaan erityisen ystävällisen kirjelapun tälle.
Kreivi Cesare vastasi lyhyesti, että oli iloissaan Nepon hyvistä ominaisuuksista, ja avioliittoon nähden hyväksyi serkkunsa mielipiteet, että olisi hyvin mielissään heidän käynnistään palatsissa ja toivoi sen tuottavan iloa hänen sisarentyttärelleenkin. Tämä lähetti pari kylmän kohteliasta, moitteetonta riviä, jotka antoivat kreivitär Foscalle hieman ajattelemisen aihetta, sillä ne heittivät kuin varjon enon kirjeeseen, jonka voi tulkita jo edeltäpäin annetuksi myöntymykseksi tuolla tavallisella ehdolla: »jos he miellyttävät toisiaan». Mutta donna Costanza huomautti hänelle, että Marinan asemassa suuri pidättyväisyys oli sopivinta. Näin siis Hänen Ylhäisyytensä lähti matkaan ja oli jo keskellä tapausten pyörrettä, kun Nepo ilmestyi Catten lörpöttelyjen ja odottamattomien ilmiantojen perästä.
Hänen äitinsä otti hänet vastaan synkin katsein, käski hänen istua ja sanottuaan juhlallisesti: — Poikani, täällä kuulee omituisia, purki suustaan yhteen hengenvetoon Catten kertomuksen, vaieten kaikkein karkeimmasta ja vaimentaen ääntään yhä enemmän. Hän lopetti juttunsa ilmaisemalla kreivin luulotellun isyyden ja kertasi juhlallisella, alistuvaisella äänellä, kuin loppupäätöksenä:
— Hänellä on poika!
Nepo pysyi pelottomana. Hän sanoi jo olevansa täydellisesti varma siitä, että miellytti Marinaa, sillä tämä ei viihtynyt enonsa talossa. Mitä taas poikaan tulee, niin siitä ei maksanut vaivaa puhuakaan. Kreivitär ei tahtonut uskoa omia korviaan ja kysyi samaa asiaa pari kertaa.
— Tiedän mitä puhun! huudahti Nepo kärsimättömänä. — Jos menen naimisiin serkkuni kanssa, niin se ei suinkaan tapahdu rahojen vuoksi. Nuo jutut ovat typeriä, rakas äiti.
Kreivitär Fosca joutui raivoihinsa, mutta hillitsi yhä kuitenkin ääntään. Nepo pudisti olkapäitään ja vaikeni, mutta kun hänen äitinsä ilmoitti lähtevänsä vielä samana iltana matkoihinsa, niin hän, ensin vihaisesti liikuttaen kulmakarvojaan ja nenäänsä, sitten päätään, pudotti monokkelinsa ja kävi nuhtein ja ivasanoin äitinsä kimppuun, vakuuttaen, ettei hän lähtisi, vaikka kaiken maailman Sillat olisivat asettuneet palatsiin.
— Kuka? Silla? keskeytti Hänen Ylhäisyytensä.
— Kuka tämä Silla on? Se ystäväkö?
Nepo puraisi huultaan.
— Vastaa toki! Onko hän poika?
— Kreivillä ei ole poikia.
— So soo, sanoi Fosca osoittaen Nepoa etusormellaan. Tämä käänsi selkänsä nyreissään. — Sinä tiesit sen jo? Miten pahuksessa olet saanut sen tietoosi? Sinä tiesit sen.
Nepo teki kärsimättömän liikkeen ja lähti muristen huoneesta.
Hänen Ylhäisyytensä katsoi hänen jälkeensä, kohotti kulmakarvojaan, työnsi alahuulensa ulos ja sanoi hiljaa:
— Hän se on!
Tunti sen jälkeen R…n kirkonkellot soivat lakkaamatta. Niiden iloinen ääni lankesi kylän katoille, laajeni alas niityille, etsi kukkuloilta ja vuorilta jokaisen pienimmänkin töllin. Jonon tummia huiveja nähtiin nousevan hitaasti kirkon kiemurtelevaa tietä ja häviävän isosta, mustasta portista sisään kuin muurahaiset kekoonsa, sitten tuli iloisten punaisten ja keltaisten liinojen nopeita ryhmiä, jokin myöhästynyt, vaativainen sateenvarjo ja toisia pehmeiden hattujen joukkoja, jotka kokoontuivat kirkon edustalle.
Myöskin Steinegge kulki Edithin kanssa noiden ryhmien sivuitse, saattoi tyttären kirkkoon ja palasi heti sen jälkeen ulos. Hän lähti kulkemaan erästä kirkon vieritse vuorelle vievää polkua ja kiipesi aina laakeripensaiden peittämille kivilohkareille asti, poikkesi sitten polulta ja heittäytyi istumaan.
Kas tuossa tulee kreivitär Fosca hirveästi läähättäen, vaikka olikin tullut veneessä R…ään asti, hänen takanaan Giovanna ja Catte sekä hiukan kauempana, kunnioittavan välimatkan päässä, Momolo, joka katselee uneksien ympärilleen kuin olisi ollut kuussa. Hänen Ylhäisyytensä on kuohuksissaan serkkuunsa, joka ei tule messuun, ja Marinaan, joka on valinnut tämän hetken antaakseen Nepon saattaa itseään kävelylle. Hänen Ylhäisyytensä päättää rukoilla kiihkeästi itsensä ja poikansa puolesta, joka laiminlyö messun Herrallekin ymmärrettävien huomaavaisuuksien tähden. Hän huomaa Edithin ja menee istumaan tämän viereen, mistä maalaismuijat, jotka polvistuvat maahan penkkien ulkopuolelle tehdäkseen tilaa lihavalle rouvalle, joutuvat aivan ymmälle. Nyt soi kello, kuoripojat valkoisissa paidoissaan tulevat esiin, pappi messukasukka yllään astuu alttarille, urkujen soittaja iskee kädet ja jalat urkuihinsa ja miehet astuvat kirkkoon. Viiden minuutin päästä ilmestyy eräästä sivuovesta Marina Nepon seuraamana. Kulkiessaan miesten rivien ohitse, tekee hän merkin ritarilleen, tämä istahtaa penkille ja Marina astuu kappeliin. Nepo joutuu kahden haisevan maalaisen väliin, tekee itsensä aivan pieneksi ja kääntää tyhmistyneet kasvonsa ympäri kirkkoa etsien Marinaa. Hän näkee Catten polvistuneena Giovannan vieressä, näkee Momolon seisomassa ovella, näkee palan puhdasta, sinistä taivasta ja loistavan vihreitä lehviä, joita tuuli heiluttelee ja jotka nauravat hänelle vasten kasvoja, näkee äitinsä ihmettelevät silmät, mutta ei tuota julmaa, joka huvikseen käski hänen kieltää messun ja kuljetti sitten tänne keskelle rahvaan löyhkää.
Marina ei ajatellut häntä. Pappi oli virittänyt hymninCredo in unum Deum, ja kansa vastasi urkujen säestämänä. Seurasi:Patrem omnipotentem. Kuin salaman välähdys vaikeni Marinan sydämessä mennyt taival, käsikirjoituksen löytö, salaperäiset lupaukset Cecilialle, rakkaus Sillan silmissä, hänen käsivarsiensa hillitön puserrus, hänen kuiskaamansa nimi tuona yönä, mahdollisuus, että tämä olisi hänen tuntematon kirjeenvaihtajansa, jonka kohtalo toi hänen tielleen, ja intohimo, niin, tuo siunattu, valtava, ahdistava, mykkä intohimo, joka vihdoinkin niin pitkän odotuksen, niin monen turhaan rauenneen toivon välähdyksen ja tyhmien ihailijoiden kiusan jälkeen saapui. Hänen sydämensä paisui uskosta ja kiitollisuudesta jotakin tuntematonta jumalaa kohtaan, joka varmasti oli erilainen kuin se, jota tuossa hänen lähellään palveltiin, ei niin kylmä, ei niin kaukainen, vaan hyväätekevä ja peloittava kuin aurinko, kaiken elämän elähdyttäjä. Ja hän tunsi tämän jumalan ottavan itseään kädestä ja hänen kaikkivoivan suosionsa kuljettavan itseään. Hän painoi kasvot käsiinsä ja kuunteli sydämensä kovia lyöntejä, hän nautti noista rajuista, melkein tuskallisista aistimuksista, jotka kulkivat hänen ruumiinsa lävitse hänen ajatellessaan jumalallisten lupausten pettämätöntä täyttymystä ja kohtalokasta rakkautta, joka hurmioisi hänen sielunsa ja aistinsa samean inhimillisen luonnon lisäksi. Hänen mieleensä ei tullut ainoatakaan epäilystä. Hän kertasi uudelleen mielessään kaikki ne vaikeudet, jotka hänen oli voitettava päästäkseen päämääräänsä, löytääkseen Sillan hävinneet jäljet. Marina ajatteli hänen vihaansa, ehkäpä unohdustaankin, ajatteli omaa hautautumistaan palatsiin, josta ei sattuma voinut auttaa häntä pois, setänsä vihamielisyyttä ja narrimaista Nepoa. Ja hän tunsi purevaa ja voimakasta riemua, kuvitellessaan näitä esteitä, kaikin turhia Jumalan edessä…Patrem omnipotentem.
Hänelle, hänelle Marina antautuisi. Notkeine vartaloineen kumartuneena rukouspenkin ylitse hän näytti kuin itse katuvalta viettelykseltä. Kreivitär Fosca vilkuili häneen sivultapäin, heilutellen kaikin voimin viuhkaansa ja työntäen nopeaan liikkuvilta huuliltaan joukon loppumattomia, äänettömiä rukouksia. Häntä miellytti nähdä Marina tuossa hurskaassa asennossa. Hän kuvitteli mitä kumarruksia S. Maria Formosan vanha kappalainen tekisi hänen miniälleen. Nepo oli kuin kidutuspenkillä, hän vei tavan takaa tuoksuvan nenäliinansa kasvoilleen, katsoa luimisteli paksuja naapureitaan, ja kun nämä toisten uskovaisten kanssa heittäytyivät polvilleen, hän ei uskaltanut jäädä seisomaan, vaan laskeutui hänkin hitaasti alas, täynnä pelkoa kyyhkysenväristen housujensa puolesta. Mikä ero tämän ja viimeisen messun välillä S. Filippon kirkossa, tuossa Torinon hienojen rouvien ja neitien puutarhassa. Hän lohdutti itseään ajattelemalla serkkuaan. Aristokraattinen luonne, sanoi hän itsekseen. Varmasti olen hänen ihanteensa, hänen pelastajansa, mutta hän ei tahdo antaa minun huomata sitä liiaksi, sehän on luonnollista. Kello kilisi, sakramenttia kohotettiin. Nepo, polvillaan, pää hurskaasti alas painuneena, ajatteli: Tuhatkaksisataa hehtaaria Lomellinassa, kahdeksansataa Novoresessa, palatsi Torinossa, palatsi Firenzessä.
Sen sijaan Edith ei painanut päätään alas. Hän oli hyvin kalpea ja katsoi vakavin, rauhallisin silmin eteensä. Ainoastaan käsien väristys ilmaisi surullisen rukouksen kiihkoa, joka kulki kaikkien noiden painuneiden päiden ylitse ja kohosi suoraan Jumalan luokse sanoen hänelle: Herra, Herra, sinä, joka tiedät kuinka häntä on loukattu, etkö olisi sääliväinen häntä kohtaan? Hänen miettivät kasvonsa eivät ilmaisseet kohtaloon alistumista, vaan lujaa, älykästä, surun verhoamaa tahtoa.
Ja sillävälin meidän kunnon ystävämme Steinegge kuunteli messuain excelsis, istuen laakeripensaiden keskellä ja syleillen polviaan. Hän oli todellakin astunut ulos kirkosta, sillä sen lattia oli polttanut häntä. Kuinka moneen vuoteen hän ei ollutkaan astunut jalallaan Isän Jumalan vankiloihin, niinkuin hän sanoi! Hän ei ollut uskaltanut jättää tytärtään kirkon ovelle, mutta heti kynnyksen ylitse päästyään, kun Edith lähti menemään naisten puolelle, katui hän, että oli luullut liikoja omista voimistaan. Se ei ollut niin paljon hänen ylpeä vihansa kuin kunniantunto, joka työnsi häntä pois temppelistä. Vanha susi pakeni lammastarhasta.
Kokoonkyyristyneenä kuin surumielinen susi, hän ei välittänyt ollenkaan vuorten, vesien ja niittyjen ihanuudesta, joka hymyili hänen edessään, hän ei kuullut lehvien hyväilysanoja, jotka suhisivat hänen ympärillään. Hän katsoi alas kirkon kattoon ja kuunteli laulujen ja urkujen sekavia säveliä, jotka ajoittain nousivat sinne ylös. Hänen päässään oli yksi ainoa ajatus, ja sitä hän jauhoi joka puolelta: Hänen silmissään olen kadotettu. Se oli karvas ajatus. Taisteltuaan niin paljon, kärsittyään niin paljon, säilytettyään kunniansa koskemattomana julmassa nälässä ja kaikissa loppuunkulutetun ruumiin hurjissa haluissa ja väsymyksen raukkamaisuudessa ja säilytettyään sen melkein enemmän häntä kuin itseään varten, rakastaen häntä niinkuin hän rakasti, oli hän tyttärensä silmissä tuomittu kadotukseen! Täytyisikö hänen siis nöyrtyä pappien edessä, pappien, jotka olivat panneet hänen sukulaisensa ja vaimonsakin kiroamaan häntä, jotka olivat syynä kaikkiin hänen vaikeuksiinsa ja hänen vaimonsa kuolemaan? Kai teen lopuksi senkin, ajatteli hän, alennun siinä määrin, kunhan Edith vain pitäisi minusta.
Hänen päähänsä tuli ajatus: Jospa sanoisin sanasen tuolle Jumalalle, olettaen, että hän on olemassa! Hän nousi seisoalleen ja alkoi puhua kovalla äänellä saksaksi:
— Herra Jumala, kuulkaa minua hiukan. Emme ole ystäviä! Olkoon! Olen puhunut paljon pahaa papeista. Teidän kanssanne en ole milloinkaan puhunut mitään. Jos Te siitä huolimatta tahdotte kohdella minua niinkuin vihamiestä, niin pyydän Teitä tekemään ensin laskunne. Sanotaan, että olette oikeamielinen, ja minä uskon sen, Herra Jumala. Katsokaa kirjastanne nassaulaisen Andrea Fredrikinpoika Steineggen tiliä. Katsokaa, eikö hän ole maksanut kylliksi. Te olette hyvin suuri, minä hyvin pieni; te aina nuori, minä vanha ja väsynyt. Mitä tahdotte minulta vielä ottaa? Tyttäreni Edithin rakkauden? Muuta minulla ei ole, Herra Jumala. Katsokaa, voisitteko jättää sen minulle. Ellette voi, niin pyyhkäiskää minut pois ja tehkäämme lopputili.
Oman äänensä soinnusta Steinegge alkoi tulla liikutetuksi ja heltyi yhä enemmän. Hän notkisti toisen polvensa.
— Tunnen Teitä vähän, Herra Jumala, mutta minun Edithini rakastaa Teitä ja minäkin voin palvella Teitä, jos tahdotte. Näette, polvistun, ymmärtäkäämme toisiamme, mutta jättäkäämme pappien joukko syrjään. Ehkä voin sanoa teille jotakin muuta. Minulla on rautainen terveys. Ottakaa se. Antakaa minun kuolla vähitellen, mutta älkää asettuko minun ja Edithin väliin. En voi polvistua pappien edessä ja valehdella. Olen rehellinen, olen sotilas.
— Herra Jumala! Tässä Steinegge notkisti toisenkin polvensa ja vaimensi ääntään. — Pelkään tehneeni paljon syntiä nuoruudessani. Olen rakastanut peliä ja naisia — niitä huonoimpia. Kolmeen kahdestatoista kaksintaistelusta olin minä syypää, haavoitin toista ja olin vaarassa. Uskon näiden olevan kolme syntiä, ne ovat aina painaneet sydäntäni. Edithini Herra Jumala, pyydän Teiltä anteeksi.
Muuta Steinegge ei sanonut. Hän palasi paikalleen istumaan liikutettuna ja tyytyväisenä itseensä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut hyvinkin pitkän askeleen eteenpäin. Puhuessaan Jumalalle hänen vähäinen uskonsa oli kasvanut siinä määrin, että hän nyt odotti vastausta. Ainakin hän tunsi samanlaista tyydytystä kuin köyhä mies, jonka pakosta täytyy puhua jollekin mahtavalle, jonka vihaa hän pelkää ja, välttääkseen palvelijoiden väliintuloa, astuu rohkeasti hänen eteensä kadulla ja sanoo sanottavansa äkisti ja lyhyesti, niin paljon kuin aika sallii, ja kun häntä hiljaa kuunnellaan, hän arvelee hiljaisuuden sisältävän voiton siemenen. Hän sytytti sikarin voittaakseen liikutuksen, joka kuristi hänen kurkkuaan. Ratsumestari Steineggen ei sopinut itkeä. Hän poltti kiivaasti, raivoisasti. Heti kun hänen sielunsa oli päässyt tyyntymään, tuntui hänestä katsellessaan maahan sikari etu- ja keskisormen välissä, että ruohon silmut kivien välissä tulivat sanomaan hänelle jotakin juhlallista ja käsittämätöntä, johon pensaiden suhina vastasi. Ja vaikkakin oli saksalainen, ei hän ollut milloinkaan ymmärtänyt luonnon kieltä, ei ollut milloinkaan ollut tunteellinen! Sikari sammui hänen kädessään. Mitä tämä merkitsi? Hän liikahti, nousi ylös ja lähti laskeutumaan kirkolle päin.
Ihmiset tulivat ulos kirkosta, ensin miehet, jotka pysähtyivät ryhmiin kirkon edustalle, sitten naiset. Steinegge jäi polulle katselemaan moniväristä ihmisvirtaa, joka purkautui pääovesta, odottaen Edithin mustan hatun näyttäytyvän. Virta väheni ja harveni. Kun vaara töytäistä maalaisten kyynärpäitä vastaan oli ohitse, ilmaantuivat kreivitär Fosca ja Marina Nepon saattamina, viimeksi tuli pari kolme vanhusta. Ryhmätkin hajaantuivat ja kirkon edusta tyhjeni. Steinegge meni levottomana heittämään silmäyksen kirkkoon. Siellä oli enää vain kaksi henkilöä: seurakunnan pappi polvillaan ensimmäisen penkin ääressä pääalttarin luona ja kahdeksan tai kymmenen penkkiä taempana Edith.
Steinegge vetäytyi hiljaa takaisin ja istuutui kirkkoa ympäröivälle matalalle muurille. Hänen sydämensä jyskytti. Mitä Edith sanoisi hänelle! Tämä tuli siinä samassa ulos kiireesti ja sanoi hymyillen huomanneensa hänet, vaikka ei ollut katsonutkaan, sillä hän oli jo oppinut tuntemaan hänen askeleensa, ja pyysi anteeksi, että oli odotuttanut itseään. Kiireessään hän oli unohtanut päivänvarjonsakin kirkkoon. — Herra isä, sanoi hän kujeillen, — olisiko teistä vastenmielistä…? Herra isä meni juoksujalkaa kirkkoon, ja ennenkuin hän ehti penkille, missä Edith oli istunut, tuli pappi jo häntä vastaan päivänvarjo kädessään ja tarjosi sitä hänelle, tehden pari kolme kumarrusta.
— Onko se teidän?
— Se on tyttäreni.
— Haluaisitteko ehkä nähdä kuorin ja sakariston… meillä on yksiLuino, yksi Caravaggio… siinä tapauksessa, että haluatte…
— Oo, kiitos, kiitos, sanoi Steinegge, joka kuultuaan mainittavanLuinoa ja Caravaggioa oli jäänyt seisomaan suu auki.
— Ehkä tahdotte sanoa neiti tyttärellenne…
Steinegge kumarsi, meni viemään viestiä ja palasi kohta Edithin kanssa. Kirkkoherra tuli heitä vastaan jollakin lailla ujon sydämellisenä, hieroen käsiään ja imien ilmaa huulineen kuin se, joka on pistänyt kätensä liian kuumaan veteen. Hän näytti olevan siinä kuudenkymmenen vaiheilla. Korkea otsa, vilkas ja viaton katse, kasvot, käynti, ääni täynnä vilpittömyyttä. Koko hänen olemuksestaan huokui kainouden miedontama jäntevyys. Hän näytti Steineggelle ja Edithille molemmat taulut, jotka kantoivat parhaansa mukaan komeita nimiään. Kuorissa oleva Caravaggio esitti Pyhän Lorenzon kidutusta, barokkia piirustuksessa ja valoissa, mutta täynnä eloa. Steinegge ei ymmärtänyt mitään maalauksesta ja kehui sitä kovasti. Edith oli ääneti. Sakariston Luino oli taas vaalea Pyhän Neitsyen pää, epäilemättä todellinen Luino, hyvin suloinen. Edith tunsi itsensä liikutetuksi. Hän sanoi papille rauhallisella äänellään, että oli ulkomaalainen ja että nyt ensimmäisen kerran tunsi Italian sulouden. Kuinka kummassa tuo köyhä maalaiskirkko voi omistaa sellaisen aarteen? Kirkkoherra punastui ja vastasi, että taulu oikeastaan oli hänen omansa, perhemuisto, ja kun se oli hänestä näyttänyt Jumalan innoittamalta ja sen vuoksi sopi pyhään paikkaan, niin sai Maria nyt koristaa köyhää ja vaatimatonta kirkkoa. Sitten hän pyysi neidiltä lapsellisella innolla lupaa näyttää kirkon hienoimmat liinat ja komeimmat messukoristeet. Kaikki oli suurella huolella järjestetty sakariston isoon laatikkoon, aina hohtavan valkeista, lavendelille tuoksuvista maljaliinasista vasta Novarasta saapuneeseen, suurimpien juhlien aikana käytettävään messukasukkaan. Pappi levitteli ja pani kokoon niitä taidokkaasti kuin nainen.