— Koira on uskollinen.
—Der Hund treu ist.
— Ehei, rakas Silla,treu ist, puh, se on suuri virhe. Jos minä sanondass der Napoleon ein treuer Hund ist, niin se on aivan oikein kieliopillisestikin. Hän tahtoo Reinin,der Kerl!Onko teillä tulta?
— Kyllä, mutta antakaa politiikan olla rauhassa.
— Oo, vastasi Steinegge kurottaen kaulaansa ja ojentaen leukaansa ulottuakseen panemaan sikarinsa Sillan ojentaman tulitikun lähelle, — ooh… Hän veti viisi, kuusi kiireistä savua. — En puhunut teistä italialaisista, sanoi hän, —Der Hund ist treu.
Silla otti kynän ja kirjoitti.
He istuivat vastapäätä toisiaan neliskulmaisen, rehellisen, jykevän mäntypöydän ääressä, jossa ei ollut liinaa eikä kiiltoa. Steineggellä oli edessään resuinen, kulunut, vanha kielioppi, täynnä töherryksiä ja kömpelöitä piirustuksia. Sillalla oli mustepullo ja paperiarkkeja.
— Mitä pidätte tästä kieliopista? kysyi jälkimmäinen kirjoittaen.
Steinegge käänteli ja selaili kirjaa kujeellinen hymy huulillaan?
— En tiedä, sanoi hän, — voinko kysyä paljonko se maksaa.
— Neljäkymmentä viisi centesimoa.
— Ah, neljäkymmentäviisi centesimoa, yhtä paljon kuin viisi sikaria. Paljon. Minulle se riittäisi kymmeneksi päiväksi. Härkä on sairas, rakas ystävä.
—Der Ochs ist krank. Kymmenen päivää?
— Hyvä, kirjoittakaa. Kymmenen päivää. Minä en polta, minä oikeastaan tuuletan silloin tällöin aivojani nenäni kautta.
Steinegge nauroi iloisesti.
— Minun tyttäreni luulee, jatkoi hän puoliääneen, — että minä poltan kaksi sikaria päivässä… Ooh, uh, sehän olisi hulluutta. Minä kerään rahaa viidessä kuukaudessa kaksikymmentä liiraa! Se on jo jotakin. Vai mitä? Ei hullumpaa. Oletteko jo kirjoittanut? Aasi.. aasi.. aasi… Missä tuo aasi nyt on? Aasi on laiha.
—Der Esel ist mager.
— Kirjoittakaa. Tämä on viimeinen lause, se on syvämietteinen. No niin, minä tahdon antaa pienen lahjan…
Steinegge osoitti peukalollaan ovea takanaan.
-— Teidän pitää neuvoa minua. Te olette hyvin hieno nuori mies.
Silla hymyili. Koko hänen hienoutensa loisti yhdessä ainoassa kravattineulassa; se oli suuri helmi Hollannin ruusukivien ympäröimänä ja hopeaan juotettuna, muisto hänen äidiltään. Hän käytti aina tummia hansikkaita, tummia kravatteja ja tummia pukuja. Mutta hänen olemuksensa teki hienon vaikutuksen ja tusinapuvutkin näyttivät hänen yllään ylhäisiltä. Mutta itse asiassa hänen hihansa kiilsivät kyynärpäistä alaspäin aika lailla, ja takin kauluksessa näkyi eräitä värivivahduksia, jotka eivät ollenkaan olleet hienouden vaatimat.
— Katsokaa, sanoi hän työntäen Steineggen eteen kirjoittamansa paperin.
— Pyydän anteeksi, olen sokea kuin jokin kreivi Rechberg, sanoi Steinegge vetäen esiin silmälasikotelonsa ja naurahtaen. Hän sammutti sikarinsa, pani lasit nenälleen ja luki kulmakarvat kohollaan ja suu auki kuin olisi koettanut katsoa itseään laseista.
Silla tarttui kielioppiin, jonka oli löytänyt eräästä vanhojen kirjojen kaupasta tuomiokirkon lähellä. Silminnähtävästi se oli Itävallan ajoilta kuulunut jollekin iloiselle koulupojalle, joka oli töhrinyt sen täyteen nimiä, vuosilukuja ja kirjoittanut verbien taivutusten ylitse:
Su nell'irto, ineroscioso Alemanno,Su, Lombardi…
[Ylös takkuista, kiusallista saksalaista vastaan,Ylös lombardialaiset…]
Hetken äänettömyyden päästä ovi, jota Steinegge oli osoittanut, avautui hiljalleen. Silla nousi. Hänen tuolinsa kolisi ja ovi sulkeutui uudelleen.
— Aivan oikein, rakas ystävä, sanoi Steinegge pannen vihon takaisin paikalleen. — Te kirjoitatte paremmin kuin minä saksalaisia kirjaimia. Ei uskoisikaan, kuinka kuokka ja lapio ovat pilanneet käteni, tiedättehän, Sveitsissä.
Steinegge pani silmälasit takaisin koteloon, järjesteli kravattiaan ja nousi.
— Rakas opettajani, sanoi Silla. — Tämä on kahdestoista tuntimme.
— Entä sitten?
Silla veti lompakostaan käärön.
— Oo, huudahti Steinegge kääntäen hänelle selkänsä ja juosten ympäri huonetta kädet levällään ja pää kumarruksissa. —Das nehme ich nicht, das nehme ich nicht!En tahdo, en tahdo!
— Mutta kuinka? Ettekö muista sopimustamme?
— Oo, rakas ystävä, olisin suorastaan kurja, jos ottaisin rahojanne.Tahdon kutsua tyttäreni.
— Seis! Jollette ota, niin emme tule näkemään toisiamme enää koskaan.
— Antakaa, antakaa sitten nuo kirotut rahanne! Te ette tahdo vastaanottaa vanhalta ystävä-paraltanne pientä palvelusta.
— En, en tahdo, olen ylpeä; minulla on rautainen sydän.
— Oo, teillä on kultaakin parempi sydän niinkuin minullakin. Tiedän, että pidätte minusta; otan siis. Mutta minkä tähden opettelette oikeastaan saksaa?
— Ymmärtääkseni teitä, kun puhutte italiaa.
Steinegge loukkaantui hiukan.
— Eikö mitä, sanoin vain kujeillani, sanoi Silla tarttuen häntä ystävällisesti käsivarteen. — Opettelen sitä ymmärtääkseni Goethea ja erästä… meikäläistä kirjailijaa, mutta enemmän ehkä Goethen vuoksi. Enkö jo sanonutkin teille sitä.
— Se on totta, mutta minä pelkäsin nyt erästä toista asiaa. Tiedättekö, minun tyttäreni on rikas ja ansaitsee rahaa tunneillaan. Kreivi lähettää minulle yhtä mittaa saksalaisia kirjoituksia käännettäviksi ranskaksi sekä sata liiraa kuussa. Sata liiraa, hehei! Näettehän, että olen rikas.
— Entäpä minä sitten?
— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge kumartaen, — uskon kyllä, uskon kyllä, te myöskin.
Steineggein asunnossa ei kuitenkaan rikkauden loiste häikäissyt. Herrat olivat matalasta kulmahuoneessa aivan katon rajassa. Siihen kuului kaksi rautaristikon ympäröimän ulkoparveketta, toinen etelään, toinen itään päin, seinillä oli vaaleansiniset, tummajuovaiset paperit, katto oli maalattu taivaansiniseksi, siellä täällä jokin valkea pilvi. Silaamaton rautasänky kiiltävine messinkinuppineen ja kukitettuine karttuunipeitteineen seisoi läntisellä seinällä ja sen yläpuolella pienoinen taulu: vaalea hiuskiehkura valkealla atlassilla mustien ebenpuupuitteiden sisällä. Ulko-oven ja Edithin huoneen oven välissä oli uuni harmaasta kivestä, ja se kantoi sirosti reunustallaan kahta petroolilamppua ja näiden välissä sinivuokkokimppua lasissa. Uunia vastapäätä, jykevän lipaston harmahtavalla marmorilla, tuoksui muutama calicanthus, hempeänä kuin sairaan runoilijan surumieliset unelmat. Itäisen parvekkeen ja Edithin oven välillä kohosi kapea, kolmikerroksinen hylly täpötäynnä kirjoja, ja sen yläpuolella oli Friedrich Schillerin pieni rintakuva. Valkea mäntypöytä keskellä huonetta häpesi sinisen ja mustankirjavaa liinaansa, sen rikkauden ja ylhäisyyden vaippaa, peittääkseen sen alle jalkansa.
Molempien parvekkeiden kautta tulvi aina huoneen perimmäiseen nurkkaan huhtikuun virkistävä aurinko, lähettäen kirkkaalta taivaalta sinertäviä välkkeitä pöydän hajanaisiin kukkiin ja lämpimän heijastuksen kattoon vastapäätä seisovista, päivän paahtamista taloista. Vaikkei olisikaan nähnyt noiden parvekkeiden puitteissa ihanaa taulua laajoine taivaankansineen ja myllertävine kattomerineen, jota halkoivat suurten katujen railot, kokoonpantuina varjoista ja valkeista muureista, törröttävistä savupiipuista ja kattoikkunoista, ja vaikkakaan ei olisi nähnyt parvekkeiden juurella Naviglion [kiertävä kanava Milanossa] mustaa kiemuraa ja samansuuntaisen kadun pitkää juovaa, jolla ihmismuurahaisia vilisi pitkänä, hitaana jonona, niin olisi kuitenkin aina ollut tunne tuon huoneen mittaamattomasta korkeudesta, missä se kylpi valossa ja ilmassa ja alhaalta kohoavien äänien tuhahdetussa huminassa kuin yhdessä ainoassa, yhtämittaisessa aallossa.
— Pyydän teitä, sanoi Steinegge ottaen mustepullon ja paperiarkit pöydältä ja pannen ne hyllylle, — auttakaa minua panemaan pöytäliina paikalleen. Tyttäreni pitää paljon tästä.
He ottivat mustan- ja sinisenkirjavan liinan ja levittivät sen pöydälle. Huone sai rauhallisen ja tyytyväisen leiman, joka kuvastui vanhan ystävämmekin kasvoilla.
— Kiitos, sanoi hän. — Paljon kiitoksia. Ah, te ette voi arvata kuinka suurella ilolla minä hommailen tällaista. Ette käsitä mitä tunnen koskettaessani vain yhtä näistä tuoleista. Siitä on jo seitsemäntoista vuotta, kun kosketin omaa tuoliani. Ymmärrättekö, seitsemäntoista vuotta! Tämä puu tuntuu niin suloiselta! Kiitän Jumalaa, rakas ystäväni. Te olette nuori, te ette ajattele tuota vanhaa herraa; minäkin mietin ensin pitkän aikaa, mutta nyt kiitän!… Kuulkaa.
Steinegge tarttui Sillan käsivarteen ja veti hänet luokseen. Hänen silmänsä välähtelivät ryppyisien silmäkulmien alla ja yksi ainoa suuri liekki loimusi hänen kaulallaan ja kasvoillaan.
— Minä kiitän… kertasi hän tukahtuneella äänellä ja ojensi äänettömänä oikean etusormensa ensin pientä hiuskiehkura-taulua kohti, sitten Edithin huoneeseen päin. Lopuksi hän kohotti sen ylös kattoa kohti.
— Jumala on olemassa, sanoi hän. — Ennen muinoin uskoin, että tuolla pilvien yläpuolella on jonkinlainen Preussin kuningas.
Steinegge pudisti rajusti nyrkkiään etusormi yhä suorana.
— On, no, uskokaa minua, lisäsi hän.
— Niin olen aina uskonut, rakas Steinegge, vastasi Silla. — Hukassa olisin ollut, ellen olisi uskonut.
— Jos te tietäisitte, sanoi Steinegge, — kuinka tyytyväinen olen!Väliin minua peloittaa, koska olen liian onnellinen enkä ansaitse sitä,oh en! Mutta sitten lohdutan itseäni, sillä kaikki ansio on tyttäreni.Ah, tyttäreni, rakas ystävä!
Steinegge risti kätensä.
— En voi sanoa mitä tyttäreni on, sanoi hän, — se liikuttaa liiaksi sydäntäni.
— Uskon sen, sanoi Silla puristaen lujasti hänen kättään. — Tunnen hänet.
— Ei, ei, te ette tunne häntä ollenkaan. Täytyisi kuulla, kuinka hän puhuu minulle näistä asioista, joista papit puhuvat. Ajatelkaa, pappien saarnat ovat huonoja positiiveja ja Edithin puheet ovat kuin nuoruudenunelmien musiikki. Me menemme väliin kirkkoon, mutta emme puhu koskaan papeista. Ja kuinka hän ymmärtää hyvin taidetta! Minä alan käsittää taidetta, ennen en ymmärtänyt siitä niin mitään. Menimme eilen… kuinka sanotaankaan! Brera, Breraan. Ajatelkaa, että teidän pitäisi nyt avata jokin saksalainen kirja, suuri Goethen teos, niin ymmärtäisitte kahdeksan, kymmenen sanaa sivulta. Tämä antaisi teille oudon tunnelman ja panisi sydämenne lyömään nähdessänne nämä kahdeksan tai kymmenen valoa pimeässä, ja te miettisitte mielessänne, mitä Goethe voikaan sanoa tuolla sivulla. Sellainen tunnelma oli minulla eilen, kun Edithiä kuunnellessani aloin ymmärtää hiukan tauluja. Ja kirjallisuutta sitten, rakas ystävä! Tuo Klopstock! Tuo Novalis! Tuo Schiller! Mutta, hän ei milloinkaan puhuisi teille näin, älkää uskokokaan! Hyvä!
Niin ratsumestari kuin olikin, Steineggen silmät täyttyivät kyyneleillä ja hänen äänensä kävi matalaksi ja värähteleväksi.
— Meillä käy palvelijatar muutaman tunnin päivässä. Muuten Edith tekee kaikki itse, niin luonnollisesti, niin iloisesti kuin joku toinen menee kävelylle. Minä olen vanha herkkusuu ja laiskuri, juon mielelläni aamukahvin vuoteessa. Mutta vakuutan teille, etten herkuttele kahvin vuoksi, vaan nähdäkseni tyttäreni astuvan sisään ja kuullakseni hänen sanovan minulle saksaksi: — Hyvää huomenta, isä. Joka aamu tuntuu minusta kuin löytäisin hänet kahdentoista vuoden perästä. Hän tuo minulle kahvin, puhdistaa vaatteeni, jopa korjaileekin niitä joskus. Sillävälin juttelemme omasta maastamme ja niin monista, kaukaisista asioista, mutta myöskin hiukan tulevaisuudesta. Edith antaa kolme tuntia melkein joka päivä. Kahdelle rouvalle, rouva Pedulli Ripa ja rouva Serpi, hienoja rouvia, ah! — Steinegge veti silmänsä levälleen ja kohotti kätensä. Nämä rouvat ovat suorastaan rakastuneet häneen ja heidän tyttärensä vieläkin enemmän; monta kertaa he olisivat tahtoneet lähettää hänet kotiin vaunuillaan, mutta hän ei ole koskaan suostunut, sillä hän tietää, etten minä nousisi vaunuihin.
— Te? sanoi Silla. — Mitä se tähän kuuluu?
— Kyllä maar, sillä minä odotan ulkona kadulla koko ajan.
— Ja miks'ette tahdo nousta vaunuihin?
— Se ei olisi sopivaa, rakas ystävä. Ja niin on tyttäreni aina tullut minun mukanani, tuulipa tai satoi. Tunnen itseni silloin ylpeäksi ja nautin, että tyttäreni tullessaan ulos noiden rouvien luota, ei ole enää opettajatar. He ovat pyytäneet hänet päivällisille, jopa olisivat vieneet teatteriinkin, mutta hän ei ole koskaan mennyt pitääkseen vain seuraa minulle; ei koskaan!
Yksin hänen hiuksensakin kiilsivät hänen sanoessaan: ei koskaan, ja nenä oli kurtussa aina juuria myöten.
— Tiedättekö mitä teemme illalla? Ensin Edith tekee työtä, ja minä teen ranskankielisen yhteenvedon Gneististä herra kreiville. Sen jälkeen Edith lukee minulle Schilleriä, Uhlandia tai lausuu minulle nykyaikaisia runoja, joita en tunne, niinkuin Freiligrathia, Geibelia ja…
— Heineä.
— Ei, minun tyttäreni ei lue Heinrich Heineä. Minä tunsin sen miehen Pariisissa. Hän ei ole mikään oikea saksalainen. Jos tulisitte joskus illalla, niin kääntäisin teille näitä runoja ja tarjoaisin kupin teetä, sillä Edith keittää minulle joka ilta teetä.
— Te, sanoi Silla hymyillen, — te juotte teetä!
Steinegge alkoi nauraa äänettömästi väännellen itseään ja huitoen käsiään.
— Aa, te olette pahanilkinen mies. Ymmärrän, ymmärrän. Se on niinkuinder König in Thule, tiedättehän: Thulen kuningas, rupeaisi juomaan terveysteetä, eikö totta? Minä juon nykyään kaksi lasia illalliseksi, en muuta.
— Tyttärennekö haluaa sitä?
— Ei, ei, minä itse tahdon niin. Tyttäreni pyysi minun juomaan viiniä illalla, ja pyytää vielä nytkin, mutta minä näin kerran hänen sydämensä hänen silmissään ja juon teetä, rakas ystäväni…
— Kadehdin teitä! sanoi Silla tarttuen hattuunsa lähteäkseen. Steinegge pidätti häntä.
— Odottakaa, tulkaapa kävelylle meidän kanssamme.
Silla epäröi vastata.
— Tulkaa, tulkaa!
Steinegge meni koputtamaan Edithin ovelle pyytäen häntä tulemaan ulos hetkeksi.
Edith tuli heti ja ojensi ystävällisesti kätensä Sillalle.
— Hyvää päivää, sanoi hän. — Sepä oli pitkä tunti!
Hän oli ihastuttava yksinkertaisessa, mustassa puvussaan, sinivuokkokimppu vyössä, rinnallaan onyksiin ja kultaan juotettu medaljonki ja kapea, valkea kaularöyhelö, joka kuvasti hänen kaulansa läpikuultavaa ja pehmoista valkeutta. Runsaat palmikot oli kammattu niskaan. Hänen hempeissä, kevyesti vaaleanpunaisissa kasvoissaan huomasi vain suun ja silmien ilmeessä luonteen lujuuden. Kummallista, kuinka nuo silmät voivat kuvata todellista elämänymmärtämystä ja samalla suurta hyvyyttä. Hänen laskiessaan leikkiä ja hymyillessään niihin ilmaantui surumielisen lempeä väri, aivankuin joku toinen hänen henkeensä yhtynyt haikeamielinen olento olisi hiukan iloinnut hänen ilostaan.
Hän ja Silla puhuivat toisilleen jonkinlaisella ystävällisellä tuttavallisuudella, jossa tarkempi huomioiden tekijä olisi heti keksinyt silminnähtävää pidättyväisyyttä, niinkuin kaksi ihmistä, joita samalla yhdistää ja erottaa molemminpuolinen kunnioitus, jotka tutkistelevat, miten olla koskettamatta toisiinsa, sitäkin enemmän, mitä lähempänä kulkevat. Etenkin Sillan käytös ilmaisi tätä usein liiallista varovaisuutta, tätä huolenpitoa itsensä pidättämisestä. Edith sitävastoin oli luonnollisempi ja tasaisempi, hänen tapansa oli ylimalkaan myötäsyntyisen hillitty ja rauhallinen. He tunsivat toisensa jo kauemmin kuin kuusi kuukautta, tapasivat toisensa usein, ei kylmissä seurustelusalongeissa, vaan lämpimän kotielämän tuttavallisuudessa, ja heitä yhdisti molemmille rakas, vaikka erilailla rakas henkilö. Jo heidän tuttavuutensa ensi päivistä lähtien Edith oli puhunut Sillalle palatsista ja sen asukkaista. Marinaa oli hän kuitenkin kosketellut puheissaan mahdollisimman vähän, tuntien heidän suhteidensa koko peitetyn historian. Silla huomasi hyvin tuon varovaisuuden, eikä Edith voinut epäilläkään, ettei hän tietänyt sen syytä. Tuo heidän tietoinen vaikenemisensa muuttui jollakin tavalla salaiseksi siteeksi heidän välilleen, melkein kuin kahden sielun väliseksi sopimukseksi. Tuollaiset salaisuudet kahden henkilön välillä jotka kunnioittavat toisiaan ja tapaavat toisensa usein yhdistävät heitä aluksi jonkinlaisella suloisella tunteella; mutta sitten, tuttavallisuuden ja ystävyyden kasvaessa, tuo vaitiolo, sen sijaan että yhdistäisi, erottaa, ja suloinen tunne käy kiusalliseksi, syntyy hermostunut halu kosketella tuota kiellettyä puheenaihetta epäsuorasti. Silloin tapahtuu kuin kahdelle tasaisella pinnalla vierekkäin vierivälle vesipisaralle: riittää vain hiuksen kosketus, niin ne sulavat yhdeksi: yhden ainoan sanan kosketus särkee viimeiset pidättelyt sydämen purkauksille ja ystävyys tulee täydelliseksi. Mutta Edith ja Silla eivät näyttäneet olevan vielä lähelläkään tätä kohtaa.
Edith suostui mielellään isänsä ehdotukseen ja meni pukemaan ylleen hattunsa ja takkinsa. Myöskin Steinegge pyysi Sillalta monin kursailuin lupaa saada mennä koristamaan omaa persoonaansa. Silla meni sill'aikaa kanavanpuoleiselle parvekkeelle odottelemaan.
Huhtikuu loisti sinä iltana kirkkaine taivaineen, huokuen kevään iloista lupausta vanhan kaupungin ylitse, joka joi lämpimiä tuulenhengähdyksiä joka ikkunallaan. Ne levisivät lempeinä toreille, hyppelivät kaduilla ja humisivat nurkissa. Tuolla korkealla ne kulkivat suurina, äänettöminä aaltoina heilutellen kattoikkunoihin ripustettua pyykkiä ja ikkunalaudoille järjestettyjä kukkia, jotka keväisen auringonlaskun äärettömässä sulossa hymyilivät taivaalle, viattomina ja epätietoisina vanhojen talojen syntitaakasta. Aurinko laski Sillan selän taakse. Talo, jossa hän oli, oli mahdottoman iso, synkkä rakennus, ja toiset samanlaiset rivissä molemmin puolin heittivät varjojaan alhaalla seisoviin pieniin puutarhoihin, katuun ja osaksi vastapäisiin taloihin.
Parvekkeen alla, hieman vasemmalla, ulkoni ensimmäisestä kerroksesta terassi kahden magnolian välissä, valkopunaruutuisine kivilattioineen ja vaaleanpunaisina graniittireunuksineen. Viisi, kuusi herraa, hännystakit yllä ja valkeat kravatit kaulassa, ilman käsineitä, käyskenteli siellä poltellen. Eräs nainen, kuin pitkä, vaaleansiniseen samettiin kiedottu pyrstötähti, valkea kameelian kukka tukassa, ilmaantui sinne nojaten pieneen, lihavaan herraan, joka myöskin oli puettu hännystakkiin ja valkeaan kravattiin. Tupakoitsijat lähestyivät heti kunnioittavin elein tätä. Silla ei voinut parvekkeelta erottaa puhetta, mutta äänet kuuluivat, ja etenkin pienen, lihavan herran, komendööri Vezzan, äänen kuuli hyvin. Silla tunsi naisen erääksi itsepintaisen hyvin säilyneeksi neljäkymmentäviisivuotiaaksi kaunottareksi, joka muutama vuosi sitten oli eronnut peluri-miehestään ja oli hyvin tunnettu kirjallisista harrastuksistaan, ensiluokkaisista kokeistaan ja neljännen luokan rakastajistaan, niinkuin kerrottiin. Kirpeä hienostuneen aistillisuuden lemu, tuhansien valikoitujen, henkevyyden hienostamien nautintojenaurakohosi tuolta terassilta illan puhtauteen, niinkuin jonkin suuren hotellin maanalaisista keittiöistä epäselvä herkkujen haju nousee ylös kadulle. Mutta täällä ylhäällä, tuulen suurissa aalloissa, haihtui tuo hienon maailman tuoksu. Täällä ylhäällä hengitti suloista ilmaa, joka oli kuin siveän nuoruusiän selittämättömät mielenhaikeudet, sen lemmen hämmennys, joka ei löydä ilmaisuaan, sen ääretöntä tarvetta avata sydäntään. Silla ei ajatellut mitään erityistä; hänen mieleensä tuli muistoja kaukaisista maista, epämääräisiä rakkaudentunnelmia aikaisemmilta nuoruusvuosilta, molli-akordeja ja kansanlaulujen säkeitä. Eräs niistä, joka tänään soi yhtä mittaa hänen korvissaan, oli Markeilta kotoisin, äärettömän suloinen:
Bocouccia riderella spandifiori.
— Herra Silla, sanoi Edith hymyillen. — Aiotteko jäädä tänne?
Hän säpsähti ja kääntyi kiireesti ympäri pyytäen anteeksi hajamielisyyttään.
Edith ja Steinegge odottivat häntä. Edithillä oli tummanharmaa päällystakki ja musta, pieni hattu alaslaskettuine harsoineen.
— On suorastaan vahinko, sanoi Silla hänelle, — että pitää laskeutua alas.
— Te haluaisitte kävellä pilvissä, vai mitä?
Hän katsoi hieman närkästyneenä Edithiin, huomasi tämän hymyssä salatun surumielisyyden ja vaikeni.
— Anteeksi, sanoi Edith, — minussa ei ole runollisuutta.
Ehkei hänessä ollut runollisuutta, mutta äänessä, jolla hän sen sanoi ja tuossa somassa olennossa, jota laskeva aurinko valaisi, oli sitä niin paljon.
— Menkäämme siis! sanoi Steinegge.
— Se ei ole mahdollista, vastasi Silla vihdoin Edithille heidän astuessaan ulos.
Hän oli miettinyt kauan tätä vastausta. Edith ei puhunut; ei myöskään voinut nähdä, miten hän vastaanotti Sillan myöhäisen vastauksen, sillä hän oli jo astunut pimeihin portaihin.
Oli lohduttavaa päästä ulos pimeästä ja kylmästä porraskäytävästä vielä valoisalle kadulle, joka oli melkein yhtä puhdas tuulisen päivän jälkeen kuin Steineggen sylinteri. Tämä asteli tyttärensä vasemmalla sivulla jäykkänä kuin ylösalaisin käännetty Y. — Oo, sanoi hän yhtäkkiä pysähtyen, — tiedättekö, rakas ystävä, olen tänään saanut kirjeen don Innocenzolta!
Hän oli ryhtymäisillään etsimään sitä päällystakkinsa taskusta, mutta Edithin luodessa häneen nopean silmäyksen, sanoi hän unohtaneensa sen kotiin ja alkoi puhua suurella innostuksella siitä Sillalle.
— Hyvin ystävällinen kirje, sanoi Edith, — ja hyvin…
— Ei henkevä, ei. Italiankielessä on toinenkin sana, joka minusta tuntuu vaistomaisesti paremmalta tähän kohtaan.
— Sattuva, sanoi Silla.
— Niin, sattuva.
Edith osasi kerrata siitä suurimman osan Sillalle. Ei ollut ensi kertaa, kun don Innocenzo kirjoitti hyvälle saksalaiselle ystävälleen, täyttäen täten Edithin hänelle ilmaiseman salaisen toiveen ennen lähtöään palatsista. Näiden kirjeiden pohjasävy oli täynnä hyväntahtoisuutta ja terävyyttä, ne olivat kirjoitetut klassilliseen tyyliin ja jonkin verran teennäiseen muotoon, niinkuin ylimalkaan on tapana oppineilla miehillä, jotka kirjoittavat harvoin kirjeitä. Hän kosketteli silloin tällöin seurakunnassaan sattuneita surullisia tapauksia, vakavia vaivoja, joita kannettiin kristillisellä kärsivällisyydellä, puhuen kunnioittavasti ttalonpoika-raukoista, heidän hyveistään ja uskostaan, niinkuin mies, joka itsekin on taistellut uskonsa puolesta ja, vaikka onkin siinä taistelussa voittanut, katsoo ymmärtäen niitäkin, jotka ovat epäonnistuneet. Hän kertoi, että pakkanen, lumi ja sateet olivat vahingoittaneet hänen kirkkonsa kattoa ja että edellisenä sunnuntaina eräs nuori mestari oli sattumalta tullut sinne ja soittanut suurenmoisesti erään saksalaisen Bachin musiikkia. Kansaan ei tuo musiikki ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta, mutta hän oli yhä vieläkin kuin paratiisissa sen johdosta. Sitten hän kertoi paperitehtaan töiden olevan jo jokseenkin pitkällä ja että sen perustuksia kaivettaessa oli löytynyt eräitä esihistoriallisia astioita ja astioiden sirpaleita, jotka nyt koristivat hänen yksityismuseotaan. Kirkkoherra ilmoitti lopuksi, että hänen vuoriensa lämpöiset rinteet olivat täydessä kevätasussaan, ja kuvaili niiden ulkonäköä harkitun hienoa tyyliä käyttäen pyytäen innokkaasti Steineggejä tulemaan muutamaksi päiväksi hänen luokseen niin pian kuin mahdollista.
Edith kertasi melkein sanasta sanaan kirkkoherran kirjeen, jättäen vain yhden kohdan pois. Oli outoa kuulla puhuttavan järvestä, vuorista ja yksinkertaisesta maalaiselämästä Porta Venezian korsolla kahden tiheän ihmisvirran välissä, jotka hitaasti kulkivat kaupungin vallituksia kohden ajopelien kumeassa melussa, loistohevosten iskiessä jäntevästi kavionsa kiviin katujen kulmauksissa, joita kaikenkaltaiset valkeat, punaiset ja keltaiset ilmoitukset koristelivat. Aurinko oli jo laskenut, kultaiset pilvet läntisellä taivaalla kuvastivat lämmintä valoaan korkeimpien talojen huippuihin, ja tuuli toi silloin tällöin kevään hengähdyksiä tai savukkeiden ja hajuvesien tuoksua mukanaan. Naiset vaunuissaan näyttivät rientävän kirkasta taivaanrantaa kohden ja antautuivat harvinaisen kaihomielisinä ja hiljaisina lempeän ilman hyväilyihin. Ja nuo kaksi pitkää, mustaa, siellä täällä jonkun vaalean naispuvun värittämää ihmisvirtaa laskeutuivat hitaasti korson kumpaakin sivua askelien ja äänien sekavassa pauhussa, näyttäen kahdelta pitkältä ja painavalta kangaskappaleelta, joita vedettiin käytäviä pitkin ulos kaupungin pimeistä varjoista. Kaikki ikkunat olivat selko selällään. Sillasta tuntui kuin sydämetkin olisivat olleet auki ja että tuo ihmisvirta kätki sisäänsä iloisten ajatusten ja hymyilevien kuvien loppumattomia aarteita, jotka uhkuivat kevään viatonta nuoruutta. Yksiöpä auringossa lämminneiden kivienkin värissä hän tunsi häikäilemättömän huhtikuun voiman, joka kykenemättömänä herättämään näissä elämää pani niihin ainakin halun ja kaukaisen toiveen siihen. Hänen sydämensä ei edes värähtänytkään kuullessaan puhuttavan järvestä ja vuorista, ei ainoakaan menneisyyden äänistä herännyt eloon hänen sisällään.
— Eikö kirkkoherra kirjoita mitään muuta? kysyi hän Edithiltä.
— Ei mitään muuta, vastasi Steinegge.
— Kuinka? Eikö hän puhu mitään palatsista?
— Hm, jonkin sanan.
— Eikö hän puhu donna Marinan naimisiinmenosta.
Steinegge ei voinut vastata, sillä erästilburytuli juuri täyttä ravia, niin että katukivitys kaikui, aivan Sillan sivuitse, joka kääntyi katsomaan hevosta, kaunista, solakkaa raudikkoa.
— Kaunis hevonen! ehätti ratsumestari sanomaan tilburyn ajettua ohitse.— Kaunis, mutta liian kevyt. Unkarilaista rotua, tunnen kyllä.Sopivampi satulaa kantamaan.
— No, niin, kertasi Silla, — eikö hän puhu aiotusta avioliitosta?
Steinegge katsoi häneen kummissaan. Oliko mahdollista, että toinen oli todellakin noin välinpitämätön?
— Niin, hän taisi kirjoittaa jotakin.
— Teidän isänne on valtioviisas, neiti.
— En usko, vastasi Edith. — Onnistuisit siinä huonosti, isä, eikö totta? Mutta te, herra Silla, mikä te olette?
— Utelias, tahdotte sanoa. Olette oikeassa. Mutta mitä viattominta laatua, uskokaa se.
Hän lausui viimeiset sanat innokkaasti kuin antaakseen niiden ilmaista enemmän kuin mitä ne voivat. Silloin Steinegge astui ulos varustuksistaan, kuitenkin jonkin verran varovaisesti, ja alkoi hitaasti selitellä:
— Näyttää siltä, kuin asiat sujuisivat hyvin ja häät pidettäisiin hyvinkin pian.
— Sen kyllä uskon. Eikö siitä ole jo kuusi kuukautta, kun asia tuli järjestetyksi?
— Niinpä niin, rakas ystävä, mutta ymmärrättehän, että valmistukset vievät paljon aikaa. Nyt tuntuu kuitenkin kaikki menevän hyvin nopeasti.
— Iloitsen siitä todellakin, sanoi Silla rauhallisesti.
Nyt Steinegge heitti kaiken varovaisuuden.
— Häät, sanoi hän, — ovat kuulemma tänä iltana, huhtikuun kahdentenakymmenentenäyhdeksäntenä päivänä. Kansa aikoo valmistaa suuria juhlallisuuksia, musiikkia ja ilotulitusta. Niin ainakin meille on kirjoitettu. Sanotaan myös, että kreivi Cesare olisi tahtonut antaa donna Marinalle kolmesataakaksikymmentätuhatta liiraa myötäjäisiksi, mutta että tämä olisi pyytänyt kreiviä antamaan ne lahjana hänen miehelleen avioliiton solmimishetkellä. Kreivi Cesare on ollut sairaana pari päivää, mutta voi jo paremmin. Kreivi Nepo on ollut viikon palatsissa tämän kuun alussa, ja palvelijat sanovat häntä hyvin ahneeksi, mutta kirkkoherra vakuuttaa päinvastoin, ettei se ole totta, ja sanoo saaneensa häneltä sata liiraa köyhilleen.
Steinegge teki pilaa tuosta loistavasta anteliaisuudesta, joka oli häikäissyt pappiparan, mutta Silla vastusti päättäväisesti, sanoen, ettei hyviä töitä pidä mittailla tai käännellä nurin nähdäkseen vuorin puolelle. Hän jutteli innokkaasti keskeyttäen tavantakaa puheensa tervehtiäkseen vastaantulevia tuttaviaan ja tehden Edithille iloisia huomautuksia henkilöistä ja asioista, jotka kulkivat hänen silmiensä ohitse. Kaikki ne, jotka tervehtivät häntä, vilkaisivat uteliaasti Edithiin. Edith vastaili Sillalle lyhyesti ja häneen katsomatta tai katsoi vain silloin, kun ei voinut muutakaan tehdä. Hänen hymynsä oli kadonnut ja hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja tarttunut isänsä käsivarteen.
Sillakin kävi vähitellen harvasanaisemmaksi. Hän epäili, että Edith oli antanut määrätyn merkityksen hänen ilmilausumalleen välinpitämättömyydelle markiisitar di Malombran avioliiton suhteen, ja tahtoi nyt pysyä varuillaan. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti, ja sumea, suloinen tunne hämmensi hänen ajatuksensa. Joku ihmisjoukosta tervehti häntä juuri silloin; hän ei vastannut. Hän kulki ihmisvirran keskellä näkemättä tai kuulematta mitään.
He olivat saapuneet vallituksen lähistölle. Siellä huokui ilma koleampana ketojen tuoksun täyttämänä, mutta ihmisjoukko nousi siitä huolimatta sankoin joukoin lehtokujan vasenta vierustaa, ja heidän päidensä yläpuolella näki keskellä katua ajajien hitaasti ohivierivän joukon kiertelevän, siinä näki pöyhkeitä ja nöyriä ajajia, ratsu-ajajia parittain ja yksinäisiä ajajia, tyytyväisiä ajajia ja tyytymättömiä, tummia, keltaisia, punaisia, azuurinsinisiä ja vihreitä ajajia. Edith olisi halunnut palata takaisin; ilma tuntui hänestä kostealta ja hän pelkäsi isänsä vilustuvan. Steinegge nauroi hänelle. Koska kummassa oli hänen tyttärensä nähnyt hänen välittävän oliko kostea vai kuiva. Ja korsolla oli hänestä niin hauskaa! Edith oli vaiti.
Juuri lehtokujan alkupäässä Steinegge kohotti molemmat kätensä ilmaan suunnaten joukon saksalaisia huudahduksia erästä herraa kohti, joka seisoi siinä katselemassa ohi vieriviä ajopelejä. Se oli C… jonka kanssa Steinegge oli aikoja sitten yrittänyt perustaa kivipainon. Tämä kääntyi ympäri, katsoi Steineggeen ja tuli sitten käsi ojossa häntä vastaan.
— Suokaa anteeksi, sanoi Steinegge Edithille ja Sillalle. — Tämä on C… Minulla on vähän puhuttavaa hänelle. Menkää te edellä, minä tulen kohta jäljessä.
Edith ei ehtinyt edes vastata, kun hänen isänsä oli jo pujahtanut tiehensä ihmisvirran välitse, joka taajana ja yhtäjaksoisena tulvien ei sallinut kenenkään pysähtyä paikalleen. Muutaman askeleen kuljettuaan tahtoi hän mennä lehtokujan keskelle katsomaan näkyisikö hänen isäänsä, mutta tätä ei näkynyt. Oli mahdotonta pysähtyä sinne odottamaan, ja hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja yksinäiseksi. Silla ehdotti nöyrästi, että he menisivät eteenpäin, niinkuin Edithin isä oli käskenyt, ettei tämän tarvitsisi turhaan etsiä heitä, jos sattuisi huomaamatta kulkemaan ohitse väkijoukossa.
He kävelivät täpö täyden lehtokujan ja pitkän jonon välissä, joka katseli ohiajavia, vähän vähä pysähtyviä ajopelejä. He kulkivat jonkin verran loitolla toisistaan mitään puhumatta, katsellen suurella innostuksella kaikkia ajopelejä, olivat ne sitten Dumont-kiesejä tai likaisia vuokravaunuja. Ja yhtä mittaa Edith käänsi päätään katsellakseen taakseen.
Sillävälin loppumattomat tasangot vallituksen tuolla puolen alkoivat ilmaantua itäistä taivaanrantaa vastaan, illan varjojen laskeutuessa niiden ylitse ja taivaan kalpean sinen melkein sekaantuessa niihin alhaalla, missä ne lepäilivät laajoina, aukeina ja ahnaina huhtikuun yön sanomattomalle huumalle. Ne ilmaantuivat esiin ajopelien välistä, hävisivät ja ilmaantuivat uudelleen kuin äärettömänä rauhan kuvana maallisen melun tuolla puolen. Lännessä kaupungin tummat, talot piirtyivät oranssinkeltaista taivasta vastaan, joka loi kaihoisaa, lämpöistä valoaan puutarhojen matalille nurmikoille ja lehtokujan paljaille reunuksille. Pitkä tumma ihmisvirta vaelsi hitaasti nauttien illan sulosta ja ilman puhtaudesta, joka oli täynnä kevään tuoksuja ja hienon maailman henkeä, vaununpyörien pehmeää vierintää, velton rikkauden houkuttelevia kuvia. Ja naiset loistovaunuissaan vierivät hiljalleen plataanien vihertävän sumun alla kuin veltot jumalattaret, tulisten silmäysten risteillessä heidän ympärillään ja yleisön uteliaana katsellessa, kun he tuon kirpeän ihailun suitsutuksen imartelemina istuivat liikkumattomina katse tähdättynä jonnekin kauaksi kansan päiden yläpuolelle. Tuo hidas, pehmoinen liikunta ja väsähtänyt, inhimillinen levottomuus näyttivät yhtyvän sopusointuun maan heräävien intohimojen ja uuden aistien hämmennyksen kanssa.
Silla olisi tahtonut puhua keskeyttääkseen äänettömyyden, joka oli täynnä hämmennystä ja väriseviä mielikuvia, mutta ei kyennyt. He saapuivat puiston kahvilan edustalle, juuri kun ihmisjoukko tulvahti sieltä ulos särkien kävelijöiden virran. Silloin Silla tarjosi käsivartensa seuralaiselleen, joka kiittäen pani siihen kätensä, hiljaa, tuskin tuntuvasti. Silla tunsi sydämeensä asti tuon kevyen kosketuksen. Hän halkoi ihmisjoukkoa tehden tietä Edithille ja katseli salaa pientä kättä, joka lepäsi elotonna hänen käsivarrellaan. Päästyään ulos tungoksesta hän tunsi sen hiljaa vetäytyvän pois. Vaistomaisesti hän puristi käsivarttaan ja tietämättä oikein mitä sanoa, tuntien hämärästi heittäytyvänsä uskallettuun keskusteluun, hän puhkesi sanomaan:
— Anteeksi, puhuiko donna Marina koskaan teille minusta?
Edith ei ollut odottanut tällaista kysymystä. Hän ei enää vetänyt kättään pois, vaan vastasi yksinkertaisesti.
— Puhui.
Silminnähtävästi hän valmisteli jotakin varovaista selitystä seuraavaan välttämättä tulevaan kysymykseen, mutta tätä kysymystä ei tullut.
— Kuinka suloinen ilta! sanoi Silla, — huhtikuu tuntuu sydämessä. Te ette tahtonut sanoa minulle, mitä kirkkoherra kirjoitti; olin todellakin iloinen, kun kuulin sen isältänne.
Edithin käsi liikahti hiukan, mutta ei vetäytynyt pois.
— Te ette tiedä, miten koettaa välttää jokaista, yksin ystävänkin, kädenpuserrusta, kun on haavoittunut, ja kuinka lohdulliselta tuntuu, kun yhtäkkiä siihen koskiessa ei kärsikään enää kipua.
— Se merkitsee, vastasi Edith, — ettei se ollutkaan muuta kuin pieni naarmu ja että tämä henkilö pelkää kovin kipua. Jos sen sijaan on kysymys sielun haavoista, niin minusta olisi suuri nöyryytys olla tuntematta tuskaa enää ja parantua niinkuin parannutaan kuluneesta tai niinkuin kasvit paranevat talven kylmästä. Eikö teistäkin? Kuinka, paljon väkeä! Ja isää ei kuulu vieläkään!
Hän irtaantui aivan hiljaa Sillasta ja pysähtyi; Steineggeä ei näkynyt.
— Anteeksi, neiti Edith, sanoi Silla ääni hieman vavisten. — Te tuomitsette minua väärin. Olenhan kyllä tottunut tulemaan väärin tuomituksi aina siitä lähtien, kun äitini kuoli. Ja syy onkin suurimmaksi osaksi omassa luonteessani, mutta se tuntuu kuitenkin katkeralta. Sen jaksaa kyllä kestää, jos on hiukan ylpeyttä ja uskoa toistenkin tuomioihin joko täällä tai muualla, mutta väliin ylpeys ja uskokin romahtavat alas sydämen syvyyksiin ja tuntuu kuin itse sydänkin uppoaisi. Antakaa minun puhua, neiti Edith. En näe ihmisissä muuta kuin välinpitämättömyyttä ja onnessa paljasta pilkkaa. Mutta astun siitä huolimatta pää pystyssä, ainakin tähän asti; mutta uskokaa, että on julmaa haavoittaa sellaista, jolle kaikin kääntävät selkänsä. Pyydän teitä antamaan kätenne ja kuuntelemaan minua hetkisen.
— En luullut loukanneeni teitä, sanoi Edit nojaten taas kädellään hänen käsivarteensa, — sehän on niin inhimillistä.
Toinen tarttui päättäväisesti vastahakoiseen kätöseen ja käsivarttaan kohottaen veti sen puoleensa puhellen matalalla äänellä välinpitämättömän ihmisjoukon keskellä innokkaammin ja vilpittömämmin kuin jos olisi ollut Edithin kanssa kahden erämaassa:
— Inhimillistä? Mutta ei niinkuin te luulette. En ole parantunut niinkuin kasvit, jotka aurinko ja ilma saattavat unohtamaan, vaan olen tahtonut parantua hillitöntä tahdonvoimaa käyttäen; olen repäissyt pois sydämestäni ilkeäluontoisen kuumeen, joka alensi minua siveellisesti. Sillä minä en kunnioita tuota naista, enkä milloinkaan ole häntä kunnioittanut.
— Ettekö? sanoi Edith tahtomattaan innostuen.
— En, en milloinkaan. Uskokaa te edes minua, te, joka olette niin jalo. Minulle on äärettömän tarpeen, että joku teidän kaltaisenne uskoo minuun ja tuntee hiukan ystävyyttä minua kohtaan. En puhu asioistani kenellekään, mutta usein minulle sattuu, että tunnen kuolevani tuolla korkeudessa, jonne pakotan henkeni työtä tehden, tutkien ja Jumalaa ajatellen. Kuulen monien synkkien äänien, jotka kasvavat yhä voimakkaammiksi, kutsuvan minua alas kuiluun, lokaan, joka sammuttaa ajatuksen. Anteeksi, neiti Edith, varmasti ikävystytän teitä puhumalla niin paljon itsestäni.
— Oi, ette, sanoi tämä hiljaa. — En olisi voinut aavistaakaan sitä mitä nyt kerrotte.
— Tiedän sen; sydämeni on tavallisesti suljettu. Tänä iltana puhun, sillä minusta tuntuu kuin eläisin unessa.
— Te uneksitte puhuvanne jo kauan sitten kuolleelle henkilölle, johon voitte täydellisesti luottaa.
— Ei, uneksin kevätyön unelmaa, niinkuin uneksivat ehkä nuo vanhat plataanit toiveita täynnä, kun kuu nousee ja ihmiset menevät täältä tiehensä. Uneksin, että minäkin vielä kerran saan lehteni ja kukkani ja puhelen taas pitkän äänettömyyden perästä lempeän kevään kanssa, kertoen sille syksyn ja talven kaikki surut, kuin ne olisivat jo vuosisatoja sitten koetut. Kuulkaa siis. En kunnioittanut häntä. Edellyttäkäämme ensin tämä: lannistukseni hetkinä on minulla aina ollut mieletön, vaistomainen tunne jostakin synkästä, minua hallitsevasta kohtalosta. Teidän isänne ei ole voinut kertoa teille kaikkea, siksi ettei hän tietänyt kaikkea. Minä avaan nyt sydämeni lempeälle keväälle. Jokin aika sitten julkaisin salanimellä kirjanEräs Uni.
— Saanko lukea sen? kysyi Edith.
— Saatte. Vähän aikaa ennen palatsiin lähtöäni saapui kirjapainoon, jossa tuo kirja oli painettu, kirje, osoitettunaErään Unentekijälle, allekirjoituksenaCecilia. Se oli tuoksuava kirje, joka räiskyi sarkastista henkevyyttä, oli täynnä ranskalaisia mielilauseita ja puhui paljon kohtalosta ja kohtaloon uskomisesta. Tuon Cecilian äänensävy ei ollut minusta oikein miellyttävä, mutta kirjeellä oli kuitenkin älyn ja omituisuuden viehätys, ja sen lisäksi, hymyilkää vain, se imarteli minun itserakkauttani, joka harvoin on saanut maistaa julkista kiitosta: tunsin siis sitäkin suurempaa nautintoa tuon tuntemattoman lukijattareni minulle salaisesti lähettämistä riveistä. Näette, että tunnustan teille pienet kurjuutenikin. Lyhyesti sanoen, vastasin hänelle. Cecilian toinen kirje saapui palatsiin lähtöni edellisenä päivänä? Se oli täynnä sukkeluuksia ja häikäilemättömän uteliaita kysymyksiä. Päätin lopettaa koko kirjeenvaihdon siihen ja kirjoitin hänelle viimeisen kirjeeni, jonka aloitin palatsissa ja panin postiin täällä tullessani hakemaan kirjojani. Te olette kuullut isältänne mistä syystä ja millä tavalla lähdin pois palatsista. Tuona päivänä olin sattumalta päässyt selville, arvatkaa… Cecilia oli donna Marina. Lähdin matkaan yöllä ja tapasin hänet veneineen. Meillä oli kiivas sananvaihto. Meidät yllätti rajuilma ja minun täytyi saattaa hänet kotiin. En sano teille kuinka ja miksi, mutta jouduin silloin ankaraan kiusaukseen luopua koko matkastani. Tempauduin irti hänestä heittäen hänelle vasten kasvoja hänen salanimensä Cecilian ja pakenin kauhuissani tuon mielettömän ajatuksen takaa-ajamana, että olisin jonkin vihamielisen voiman leikkikaluna, voiman, joka näyttää minulle onnen, tarjoaa sitä, mutta vetää sen heti pois, kun olen tarttumaisillani siihen. Tarvittiin koko ylpeyteni… Te luulette minua vaatimattomaksi, neiti Edith. En ole sitä, paitsi lamautumisen hetkinä, jolloin tunnen itseni suorastaan mahdottomaksi elämään. Tarvittiin siis koko henkinen ylpeyteni saadakseni poljetuksi jalkojeni alle tuon kurjan pelon, tarvittiin ankaraa työtä vapautuakseni tuosta arvottomasta tunteesta sukeltamalla vanhoihin kirjoihin kuin kylmään veteen tai kirjoittamalla ihanteellisista asioista, joissa ajatukseni innoittui ja löysi lepoa. Ja niin voitin. Mutta vasta tänä iltana ymmärrän, kuinka täydellisesti olen voittanut. Ja te…
— Oh, sanoi Edith pysähtyen, — missä olemmekaan?
He huomasivat olevansa yksin lehtokujalla. Huomaamattaan he olivat sivuuttaneet kohdan, missä ajopelit ja kävelijät kääntyivät takaisin.
Edith punastui hajamielisyyttään ja kääntyi kiireesti ympäri jättäen Sillan käsivarren, mutta säikähti kuitenkin samassa loukanneensa häntä tuolla äkkinäisellä liikkeellään.
— En voinut tuntea näitä asioita, sanoi hän. — En ymmärtänyt kaikkea, mitä kerroitte, mutta uskon teihin. Jospa tietäisitte, kuinka korkea ajatus isälläni on teistä! En ole italialainen, lisäsi hän pontevasti, — enkä tiedä onko totta, ettei teillä ole mainetta, mutta varmastikaan se ei ole totta, jatkoi hän ääntään alentaen, — ettei teillä ole ystäviä.
Oliko se huhtikuun hempeä runollisuus vaiko äsken uskottujen salaisuuksien synnyttämä liikutus, joka sai Sillan niin herkäksi, että nämä Edithin yksinkertaiset sanat sumensivat hänen silmänsä. Hän tarttui uudelleen Edithin käsivarteen.
— Ah, sanoi hän, — onko totta, onko todellakin totta, että te uskotte minuun, vaikk'ette ymmärräkään minua täydellisesti? Maineesta ja kaikkein loistavimmasta kunniasta luopuisin tuhat kertaa, jos minulla niitä olisi, en ystävyydestä; ei, se ei riitä…
Edithin käsi vapisi hänen käsivarrellaan.
Silla jatkoi epävarmalla ja epätavallisella äänellä, kävellen melkein hoiperrellen ja epätahdissa:
—… Sielusta! Sielusta, joka suostuisi vaatimaan minulta itselleen, ja yksistään vain itselleen, kaikki älyni ja sydämeni luomistuotteet, sielusta, joka olisi sulkeutunut kaikilta muilta paitsi minulta, niinkuin minäkin sulkeutuisin tähän sieluun. Ja sen täytyisi olla polttava, mutta puhdas kuin taivas. Me rakastaisimme yhdessä toinen toisemme kautta Jumalaa ja luomakuntaa yli-inhimillisen voimakkaalla rakkaudella. Minusta tuntuu, että voisimme olla liitossamme voimakkaampia kuin ikinä kukaan voisi aavistaakaan, voimakkaampia aikaa, onnettomuutta ja kuolemaakin. Ja minusta tuntuu, että tunkeutuisimme asiain ja olioiden sisäiseen olemukseen, heidän henkeensä, ja että aivoihimme ilmaantuisi näkyjä tulevaisuudestamme, uskomattoman loistavia näkyjä. Löydänköhän milloinkaan tuon sielun?
— Se olisi itsekäs sielu, sanoi Edith, — jos se tahtoisi yksistään itselleen teidän älynne ja sydämenne aarteet. Maineessa minun mielestäni pitäisi olla jotakin tyhjää, jopa surumielistäkin teidän kaltaisellenne hengelle; mutta omistaa kyky liikuttaa ihmissieluja iloon, suruun, rakkauteen ja hyveeseen, eikä käyttää sitä! Kätkeä valo aivoihinsa lähettämättä sitä suoraan tämän suuren, sumean maailman sekasorron lävitse!
— Tuo ei ole minua varten, neiti Edith. Se vähä, mitä olen kirjoittanut, on vaipunut äänettömyyden helmaan yhtyen täten onnettomuuteeni. Ehkäpä kerran joku selaillessaan omaksi hyödykseen papereitani löytää unohdettujen asiain joukosta…
Samassa Steinegge saapui punaisena ja läähättäen.
— Vihdoinkin! huudahti hän. — Luulin teidän jo kiivenneen johonkin puuhun. Minä olen juossut edes takaisin kuin jahtikoira.
— Suo anteeksi, rakas isä, sanoi Edith hellästi irtautui Sillan käsivarresta ja tarttui isänsä käsivarteen vaikka tämä vastusti kursaillen. — Olimme menneet hetkeksi pois ihmisjoukosta.
Hän puhui saksaksi ja hyväilevällä äänellä painautuen isäänsä vastaan, aivankuin olisi tuntenut omantunnon vaivaa ja tahtonut palkita häntä. Steinegge-parka oli suorastaan autuas ja pyyteli anteeksi, ettei ollut löytänyt heitä ennemmin, aivankuin syy olisi ollut hänen. Silla pysyi äänettömänä.
He kävelivät näin hetken. Väkijoukko alkoi harveta. Lehtokujat, puutarhat ja kaukaiset talot haihtuivat vähitellen hämärän, salaperäisen verhon sisään. Naiset kävelivät kaihoisina katsellen ohikulkijoita pimeän rohkaisemin katsein. Kuului puhetta puistokäytävien pimeiköistä, ja puutarhojen toisella puolen, pitkin pimeän peittämää talojen jonoa syttyivät katulyhdyt kuin suuret, iloon valmiin kaupungin palavat silmät, yksi toisensa jälkeen. Talojen yläpuolella selkeä, tähdetön, helmenvärinen taivas levitteli vielä lämpöistä valoaan vallituksen paljaille reunuksille ja puistokahvilan valkealle edustalle, jota kohden nyt Steinegge ohjasi askeleensa suurenmoiset anteliaisuuden aikeet mielessään. Siltatietä vastapäätä seisoivat tyhjät, komeat vaunut. Vaunupalvelija aukaisi juuri ovea kääntyen kahta naista kohden, jotka tulivat kahvilasta. Silla tervehti.
Sillan ohitse kulkiessaan toinen heistä sanoi tälle erittäin rakastettavalla äänellä:
— Muistakaa! »Kuninkaan» jälkeen.
— Onnittelen, rakas ystävä! sanoi Steinegge
— Oh, minkä johdosta? vastasi Silla halveksivasti. — Se on rouva de Bella, vastenmielinen pariisilaisnukke. En seurustele ollenkaan hänen kanssaan. Jospa tietäisitte, kuinka tutustuin häneen! Viime syksynä eräs G…, joka opiskelee filologiaa Berliinissä, lähetteli minulle vanhan runoilijamme Bonvesin de Rivan siellä painettuja runoja. Samalla hän lähetti nähtävästi toisia kirjoja ja valokuvia tuolle rouvalle, joka oleskeli silloin Varesessa. Erään postissa tapahtuneen väärinkäsityksen johdosta vietiin minunkin kirjaseni tämän kotiin täällä Milanossa. Juuri sinä päivänä tuo rouva pyrähti tänne Varesesta ja tapasi minut San Giuseppe-kadulla, kun saatoin tätiäni, rouva Pernettiä. Tätini pysähtyi puhumaan hänen kanssaan ja monien juttujen jälkeen esitteli minutkin. Silloin tuo rouva hämmästyy. — Mutta minullahan on teidän tavaroitanne! sanoo hän. Minä en ymmärrä enkä vastaa. — Tehän oletteErään Unentekijä, eikö totta? lisää hän. Nyt joudun hämmästyksen valtaan. Silloin hän kertoo nauraen kirjasta ja sanoo viattomasti, että G… oli pannut sen sisään kirjelipun, jossa seisoi: »Lähetä minulle kopio unestasi.» Sitten hän kehoitti minua monin kohteliaisuuksin käymään luonaan, jonne meninkin pari kertaa joulukuussa. Mutta sen jälkeen en enää mennyt. Tänään sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi haluavansa puhua kanssani ja pyysi minua tulemaan luokseen huomenna teatterinäytöksen loputtua.
Silla kertoi tämän kaiken kiihkoisasti, aivan kuin olisi tahtonut puhdistautua jostakin epäluulosta.
He istuutuivat kahvilan edustalle. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, ja pöydät olivat melkein tyhjät. Sen sijaan suuren kaasulampun valaiseman kahvilan sisältä kuului tarjoilijain teräviä ääniä, kuppien ja teevatien kalinaa ja lusikoiden ja tarjottimille heitettyjen rahojen kilinää. Steinegge alkoi puhua G…stä, johon oli tutustunut Itämailla. He olivat tavanneet toisensa Bukarestissa v. 1857 ja vuosi sen jälkeen Konstantinopolissa ja sitten v. 1860 Torinossa. Steinegge puheli kovin mielellään oleskelustaan »suuren portinvartijan» alusmailla. G…stä hän johti puheensa Stambuliin ja Bosporiin. Liikuttaa kummallisesti sydäntä, kun hämärän painuessa kuulee puhuttavan kaukaisista maista, oudoista tavoista ja tuntemattomista, ihmeellisistä kielistä. Silla katsahti vähän väliä Edithiin kuunnellen kertojaa niinkuin kuunnellaan suloista musiikkia lukiessa jotakin kirjaa tai miettiessä, niin että kertomuksen runollisuus värittää kirjaimet ja ajatukset eikä kuitenkaan ainoakaan tavu jää mieleen. Hän runoili Edithin hienosta, tummasta olennosta kuullessaan puhuttavan sypresseistä, maurilaisista suihkulähteistä, valkeista palatseista ja kimaltelevasta merestä. Jokainen ääriviiva tuossa kauniissa olennossa ilmeni hänelle uuden sulon leimaamana ja näytti hänestä läpitunkemattoman, puoleensa vetävän ajatuksen merkiltä. Hän ei nähnyt Edithin silmiä, mutta kuvitteli ne mielessään ja tunsi niiden lempeyden sydämessään, kuvitteli hänen ajatuksiaan, ei ajatuksia itseään, vaan paremminkin niiden arvokkuutta ja tyyneyttä ja ylpeää puhtautta. Ja hänen sisällään syntyi kirkas valo, lämpö, joka oli yhtä kaukana intohimosta kuin välinpitämättömyydestä, jonkinlainen selittämätön luottamuksen alku. Hänet valtasi kuin ylöspäin kohoamisen tunne, omituinen innoitus, näkökyvyn laajentuminen; kaikki näytti hänestä hämmästyttävän elävältä ja selvältä: vallituksen puiden suuret varjot, häntä ympäröivien ruskeiden läiskien ääriviivat, lähellä olevat esineet, kaikki näyttivät uusilta ja mieltäkiinnittäviltä kuin muinoin hänen lapsuutensa aikoina.
Sillävälin Steinegge puhui puhumistaan. Hän kuvaili erästä hullunkurista tapausta matkaltaan Konstantinopolista Messinaan. Samassa läheisen katulyhdyn kaasu leimahti sytyttäjän tulen koskettamana liekkiin valaisten Edithin kasvot.
Tämä oli hyvin kalpea ja vakava eikä katsonut isäänsä päin. Nyt hän säpsähti ja alkoi kuunnella liian äkkinäisesti ja innokkaan tarkkaavasti, jotta sitä olisi voinut pitää vilpittömänä. Silla huomasi sen, ja ilon aalto valahti hänen rinnassaan.
Kun hän sitten myöhemmin saattoi isän ja tyttären kotiin, ei heidän välillään vaihdettu montakaan sanaa. Heidän erotessaan Silla ojensi Edithille kätensä, johon tämä epäröiden laski omansa vetäen sen heti takaisin. Silla tuskin kuuli Steineggen meluavia hyvästelyjä ja lähti matkaansa osaksi pahoillaan, osaksi iloissaan jäädessään yksin. Hän poistui hitain askelin, pää kumarassa, muistellen mielessään Edithin kalpeata kasvoja ja hänen silmiään, kun kaasuliekin leimahdus yllätti ne; hän johdatti yksitellen mieleensä heidän välillään vaihdettuja sanoja, omia tunnustuksiaan ja tuota Edithin varovaisille huulille niin outoa ystävyyden vakuutusta, hänen silminnähtävää hämmennystään heidän erotessaan hänen isästään, jonka hän kuitenkin sitten pian unohti Sillan puhellessa. Kaikesta tästä Silla ei vetänyt mitään erikoista johtopäätöstä, katsoi vain käsivarttaan, jossa Edithin käsi oli levännyt, ja nautti noista muistoista niinkuin kukkien tuoksusta. Ja näytti siltä, kuin hän olisi vähitellen humaltunut siitä. Hiljaiselta kadulta, jossa Steinegget asuivat, hän kulki itsetiedottomasti kaupungin keskustaa kohden. Ihmisjoukot alkoivat tihetä, puotien ihanuudet kasvoivat, vaunujen kolina yltyi. Silla kohotti päätään ja kiiruhti askeleitaan. Kuuma ylpeyden loimu liekehti hänen sisällään, ei aivan harvinainen hänelle, joka näinä hetkinä etsi tavallisesti ihmisjoukkoa, tuntien kirpeää nautintoa tietäessään olevansa sille tuntematon, halveksivansa ja vallitsevansa sitä ajatuksellaan. Huomattuaan yhtäkkiä olevansa korso Vittoriolla hän heittäytyi ihmisvirtaan.
Hän oli sanonut Edithille: Sielu! Yksi ainoa sielu, joka vastaanottaisi neroni tuotteet! Mutta tämä oli lainauksen raskaiden hetkien huuto, kun hän tiesi itsensä heikoksi välinpitämättömän maailman edessä ja tunsi sivullaan synkän paholaisen kalvavan ydintään. Se oli pimeiden hetkien huuto, hetkien, jotka olivat tyhjät uskosta ja toiveista. Eikä se olisi ollut rehellinen silloin, kun nero loimusi rohkeana ja elinvoimaisena hänen sisässään ja kun synkkä paholainen vaikeni. Silloin mies ylpeän onnen humalluttamana halveksi yleisön välinpitämättömyyttä, arvostelun karvasta vääryyttä, onnen suosikkien hävyttömyyksiä, jopa tuon saman pilkallisen onnen pahankujeellisia kasvoja; ja hän kirjoitti silloin, ei kunnianhimosta, ei mielihalusta, ei ylevästä taiteen rakkaudesta, joka on suurten nerojen muusa, vaan ihanteellisen velvollisuuden tunnosta Jumalaa kohtaan totellakseen tuota mahtavaa, laajaa kättä, joka iski hänen hartioidensa väliin, piti häntä silmällä, paiskasi hänet työpöytänsä ääreen, pusertaen hänen sydämestään elämän veren, joka nyt kelmenee unohdettujen kirjain lehdillä. Näitä harvoin sattuvia, loistavia hetkiä erotti toisistaan pitkät, pimeät väliajat. Mahtava käsi kohosi hänen hartioiltaan, ajatuksen valo sammui toimettomuuden painavaan pimeään; kaikki ennen eletyt pettymykset raatelivat hänen sydäntään, kaikki vanhat haavat vuotivat verta; hän luetteli tuntien katkeran tuskallista nautintoa nuoruutensa pettyneet toiveet, aina ja joka paikassa kokemansa kummalliset ja uskomattomat vastoinkäymiset ja lopuksi oman luonteensa turmiota tuottavat vastakohdat. Näin hän vähitellen lakkasi tekemästä työtä, ei rukoillut enää, ei tuntenut Jumalan läsnäoloa. Silloin hänen kärsivällinen kuolemanvihollisensa, tuo hänen sivullaan kalvava paholainen, alkoi nousta ja kirkua hänen veressään.
Se oli hekuman synkeä paholainen. Sillan nuorukaisikä ja ensimmäinen nuoruus oli ollut puhdas. Hänen äitinsä pyhä suojelus, taiteelliset taipumukset hänen henkensä ihanteellinen ylevyys, opintojen tuottama rasitus ja kirjallinen kunnianhimo olivat, varjelleet häntä siitä karkealuontoisesta turmeluksesta, joka myrkyttää tuota ikää. Hänen verensä oli silloin vielä tyyni, mielensä ihanteellisen naiskauneuden innoittama, joka oli yli-inhimillinen enemmän älyn kuin muotojen puolesta. Ajoittain hän luuli olevansa rakastunut. Hänen tunteensa etsi aina jotakin tuntematonta ja mahdotonta. Jonkun tuntemattoman naisen katse, hymy, lempeä ääni tunkeutui moniksi kuukausiksi hänen sydämeensä. Silloin alhaisten rakkaussuhteiden ajatuskin kauhistutti häntä. Kaikki hänen nuoruuden liekkinsä paloivat sydämessä ja aivoissa, mutta jouduttuaan ensimmäisten kirjallisten pettymystensä perästä suuren lamauksen valtaan, tuo kalvava tuli laskeutui hänen aisteihinsa. Häntä iletti kauan, sitten hän heittäytyi siihen. Mutta hän ei etsinyt helppoja suhteita, hänen oli mahdoton taivuttaa sieluaan valheellisten sanojen teeskentelyyn: hän valitsi sen synkän, mykän nautinnon, jota tarjotaan kaupungin varjoissa. Pian hän kuitenkin siitä heräsi hämmästyksissään, liekehtien vihaa omaa itseään kohtaan, sai taas takaisin menetetyn neronsa lämmön, löysi ihanteelliset rakkautensa, tarttui uudelleen kynään takertuen ajatukseen velvollisuudesta Jumalaa kohtaan kuin pelastusköyteen. Hän lankesi taas ja nousi yhä uudelleen taistellen ja ponnistellen lakkaamatta ja kärsien tappionsa hetkellä uskomatonta hengen lamausta ja tuskallista aavistusta viimeisestä, korjaamattomasta lankeemuksesta kuiluun, joka on nielevä hänet ikiajoiksi. Sillä hengen ja aistien antagonismi oli hänessä niin voimakas, että toisen puolen valta menehdytti kokonaan toisen. Hän ei ollut koskaan tuntenut inhimillisen rakkauden tervettä tasapainoa, ei koskaan saanut osakseen pysyväistä vastatunnetta sille ylevälle ja puhtaalle rakkaudelle, jota hän täynnä tuskaa rukoili tuntiessaan Jumalan hylkäävän itsensä. Kaksi kertaa hänelle oli sattunut harvinainen ja arvaamaton onni tulla rakastetuksi sielun hehkulla, niinkuin hän itse toivoi. Mutta toinen näistä suhteista rikkoutui yhtäkkiä kohtalon välttämättömästä pakosta. Toinen hävisi taas salaperäisesti jättäen Sillan kauhun valtaan, kuin hän olisi nähnyt aaveen ja kuullut kohtalon ivanaurun soivan korvissaan. Marinan herättämä aistien ja mielikuvituksen hurma kulki hänen lävitseen kuin polttava tuli. Milanoon palattuaan hän sammutti väkipakolla tuon tulisen muiston itsepintaisiin kreikankielen ja uskonnonfilosofian tutkimuksiin, vuorotellen syventyen fantastisiin kirjoihin ja siveellisiin tutkielmiin.
Eikä tuo kaamea sisäinen hiljaisuus vallannut häntä kertaakaan sinä talvena, hiljaisuus, joka tavallisesti kävi kiivaiden aistimyrskyjen edellä. Pitkä lepoaika terästi hänen mieltään ja antoi hänelle takaisin melkein nuoruusvuosien raikkauden. Ja nyt Edithin katse ja lempeä ääni sydämessään hän tunsi itsensä voimakkaaksi ja puhtaaksi uskaltaen katsoa avoimin silmin peloittavista haamuista tyhjään tulevaisuuteen. Hän kulki ilon kantamana ihmisvirrassa kuin reipas uimari, joka aaltoja halliten halkoilee niiden kuohuja. Hän tunsi, että tuo ylpeä luottamus oli taas palannut, luottamus, että hän nerollaan vallitsee tuota kauneutta ja iloa ahnehtivaa ihmisjoukkoa, joka pysähteli jalokivikauppiaiden välkkyvien ikkunoiden eteen tai seisoskeli tiheänä toisten, vatsan riemua kätkevien akkunain edessä värähdellen kullan synkässä huumauksessa ja eläimistyneenä vatsansa himoissa. Minkä unelman voisi heille osoittaa tämän vastapainoksi? Kuinka uhmata heidän alhaisuuttaan ja itsekylläisyyttään, ruoskia heitä vasten kasvoja kuin villiä eläintä, hämmästyttää ja lannistaa kesyiksi sanansa ja sisäisen, jumalallisen innoituksen voimalla. Ja rakastaa ja olla rakastettu ilman määrää, varmana sellaisen naisen kuin Edithin rakkaudesta, vapautuneena ikuisesti tuosta inhottavasta loasta.
Näin haaveillen hän kulki pitkin tuomiokirkon sivua. Vaitelias, suunnattoman suuri rakennus seisoi kaasulyhtyjen kuin menneen aikakauden kääpiöiden piirittämänä kantaen kyljessään niiden pieniä liekkejä, jotka hiukan ylempänä sammuivat pimeään. Pimeä taas haihtui ylempänä puhtaankelmeään hämärään, josta kohosi huippuja, harjoja ja marmori, väriltään kuin kaukainen lumi ennen aamuruskoa. Noiden marmorikoristeiden näkeminen kuunvalossa, — turhia mutta ihastuttavia ihanteen komeuksia, — rikkoi Sillan haaveet, jotka eivät suinkaan olleet aivan vapaat kunnianhimosta ja katkeruudesta ihmisiä kohtaan, viilensi hänen sydäntään ja herätti hänessä suuren hiljaisuuden kaipuun. Silla alkoi kulkea kotiaan kohti. Hän asui kaukana San Ambrogion lähistöllä. Hänen astuessaan autiolle, valoisalle torille, pilkisti kuu esiin ylhäältä S. Vittore-kadun talojen huipulta. Silla säpsähti ja nosti vaistomaisesti hattuaan. Oliko tuo kylmä ja juhlallinen valo ollut mukana hänen syntymähetkellään, koska se tuli aina katselemaan, häntä surumielisesti hänen elämänsä vakavina hetkinä, nyt niinkuin eräänä toisenakin iltana, jolloin se kohosi Alpe di Fiorin synkkien pilvien välistä heittäen järven tummaan pintaan hopeaisen sirppinsä? Silla naurahti itselleen ja sanoi sen olleen jäähyväistervehdyksen tuolle vanhalle ystävättärelleen.
Hän valvoi kauan pienessä huoneessaan neljännessä kerroksessa, josta näki alas ahtaaseen, syvään, neliskulmaiseen pihaan. Hän antoi ikkunan olla auki. Sen ulkolaudalla oli ruukussa kukkivia sinivuokkoja, jotka lähettivät tuoksuaan huoneeseen. Työpöydältä Silla näki vastakkaisen, valkean muurin, kattoikkunoiden ja savupiippujen ylitse kaistaleen taivasta ja jonkin kalpean tähden kuun valossa. Hän veti esiin erään aloittamansa kertomuksen käsikirjoituksen, nimeltäNemesis, luki siitä muutamia sivuja, mutta se ei miellyttänyt häntä. Hän laski sen pois kädestään ja ajatteli Edithiä.
— Hyvää iltaa, sanoi ääni ikkunasta.
Se oli eräs ylemmän oppilaitoksen oppilas, joka asui kuistikäytävän perällä. Silla tervehti.
— Tiedättekö, tulen sieltä, jatkoi toinen, joka mielellään uskoi Sillalle rakkausjuttujaan. — Hän lähetti minut heti tieheni eikä salli minun palata ennenkuin ylihuomenna, senvuoksi, että sanoi käyneensä tänään ripittämässä itseänsä. Mutta tiukkaa se teki, kovin tiukkaa.
Tämä ajatus näytti suorastaan humalluttavan tuon nuorukaisen. Hän puhui nauraen ja läähättäen.
— Näettekö, olen tunteellinen, ehkä tämän illan vaikutuksesta. Tahdon soittaa hiukan. Panenpa tuon »vaalean» tulemaan ulos ikkunaan, hänen, joka saapui toissa-iltana. Kuinka? Ettekö tunne häntä? Kolmannessa kerroksessa, ensimmäinen ikkuna oikealle. Tuolla, missä on valoa. Ranskatar. Hyvää yötä!
Hän lähti tiehensä laulaen puoliääneen erästä professori B:lle sepitettyä säkeistöä, jonkin lombardialaisen laulun sävelin:
Per ridurre all'orizonte…
Huoneeseen päästyään hän jätti ovensa selko selälleen ja rummutti pianolla jotakin paholaisen valssia joka olisi saanut yksin kuolleetkin tanssimaan. Silla nousi sulkemaan ikkunaansa kiusaantuneena niin keskustelusta kuin musiikistakin. Mutta kukkien tuoksu oli niin suloinen, valkea kuun valaisema muuri ja kirkas taivas viehättivät häntä. Hän katsoi alas. Ranskalainen neiti oli ilmaantunut ulos kolmannen kerroksen kuistikäytävälle ja nojasi tupakoiden sen reunustaan. Pari palvelustyttöä tanssia pyöritteli heitellen vastauksia jollekin näkymättömälle puhujalle. Eräs eläkettä nauttiva kapteeni istui yömyssy päässään nuoren taloudenhoitajattarensa kanssa ikkunassa. Silla sulki ikkunansa. Kevään pyhä yö oli hänen mielestään häväisty ja pilattu. Hän tempaisi kiivaasti luukut kiinni ja palasi työpöytänsä ääreen. Mietittyään kauan pää käsien varassa hän tarttui paperiarkkiin ja kirjoitti kiihkoisasti:
»Onko tämä rakkautta? Ja millaista rakkautta? Olen nyt vielä kyllin rauhallinen ja tahdon miettiä ja tutkia itseäni niin kauan kuin se on mahdollista. Tunnen häntä ajatellessani haluavani jotakin minulle itsellenikin tuntematonta, inhimilliselle ajatukselle käsittämätöntä. Haluni on niin puhdas, että yksin sen kirjoittaminenkin tuottaa minulle vaivaa ja vastenmielisyyttä. Ja kuitenkin siitä huolimatta minussa on jotakin ruumiillistakin tunnetta, erittäinkin rinnassa. Se on todellista veren ja hermojen liikettä, joka on vastakaikuna henkeni hurmiolle. Olen kykenemätön miettimään kylmäverisesti, mutta jos se, mitä tunnen, on rakkautta, niin se ei ole yksistään henkistä laatua. Ajattelen, uskon, että ne ovat välähdyksiä tulevasta ylevämmästä elämästä, jota tunnen itsessäni, aavistuksia suloisesta ruumiillisesta rakkaudesta, jota täällä alhaalla ei käsitetäkään. Vain sen tiedän, että se varmasti on henkeäkin monin verroin arvokkaampi, vaikka se ehkä vielä olisi mahdollinen muihinkin yleviin muunnoksiin. Koetan kuvitella täydellistä yhtymistä, katsettani vaipuneena hänen katseeseensa, sydäntä yhtyneenä sydämeen, toisiinsa sekoittuneiden ajatusten leimahdusta ja väristystä, joka erottaa ja yhdistää meidät joka hetki. Tunnen myöskin, että nämä ajatukset ilmoittaessaan mieltäni eivät lannista ruumistani eivätkä keskeytä alhaisimpia halujani.
Sinä Herra, joka olet kaikkien henkien yläpuolella, Sinä, joka suot minulle näitä jumalallisia houreita, näitä tulevaisuuden mielikuvia, näitä liekkejä, jotka kohottavat minut loasta, älä hylkää minua! Salli, että minua rakastettaisiin! Sinä sen tiedät: en etsi rakkaudesta ainoastaan suloa, vaan kaiken alhaisen inhoa, voimaa taistella hyvän ja toden puolesta huolimatta ihmisten välinpitämättömyydestä, huolimatta tuosta ikuisesta, salaperäisestä vihollisesta ja Sinun peloittavasta äänettömyydestäsi. Isä, vastaa sieluni huutoon! Anna minulle rakkautta! Näiden ihanien toiveiden keskellä minut valtaa taas se kauhea tunne, että ne vielä tälläkin kertaa ovat vain kohtalon pilkkaa ja minun sydämeni niihin pusertuneena huokaa.»
— Ah, ei!
Hän viskasi kynän kädestään, rutisti paperin sormiensa vähin ja poltti sen kynttilän liekissä, veti sitten pienen muistikirjan esiin ja luki seuraavat vuosia sitten siihen kirjoitetut rivit:
»Kaikki on lopussa! Luoda, luoda yhä vielä houreita siitä, mitä turhaan olen toivonut, jättää muistokin sieluni syvyydestä ja hävitä pois kautta kuilujen, johonkin kaukaiseen tähteen, josta tätä kylmää maata ei voisi edes nähdäkään! Jumala, ihmiset, nuoruus, usko, rakkaus, kaikki minut jättää.»
Tämän alle hän kirjoitti:
»Huhtikuun 29 p:nä 1865.
Toivon.»