Nepo oli itse kaunopuheisuus. Kuka tietää, mihin hän olisi eksynyt tuhansine korulauseineen, joita hänen päänsä oli täynnään, ellei ohjaksia olisi hiukan nykäisty.
— Marina, sanoi hän, — tahdotteko tulla kreivitär Salvadoriksi? Odotan täydellä luottamuksella vastaustanne.
Marina katseli yhä vain vaieten järvelle. Äänet salissa hiljenivät siinä samassa. Kreivitär Fosca kurkisti kuistikolle, mutta vetäytyi heti äänekkäästi puhuen takaisin saliin, vaikka toiset siitä huolimatta astuivat kuistille.
— Vetoan teihin, markiisitar, huusi komendööri Finotti tullen Vezzan seuraamana, joka hymyillen pudisteli hartioitaan kerraten: — Hän on väärässä, hän on väärässä.
Silloin vasta Marina liikahti kuin heräten ajatuksistaan ja sanoen hiljaa Nepolle: — Huomiseen, loittani kaiteesta.
Nepo kääntyi kulmat rypyssä katsomaan tunkeilijoita ja huomasi heidän takanaan äitinsä, joka levitetyin käsivarsin ja luoden ympärilleen pitkän, apua anovan silmäyksen sanoi:
— Mitä tehdä?
Aiottiin lähteä Orridoon kello kymmenen aamulla. Oli kuljettava järven itäistä puolta sen äärimmäiseen päähän ja noustava sitten ylös laaksosta pitkin vuoriputousta, jonka jälkeä juuri Orridon luolat olivat. Kaikki paitsi kreivi lähtivät.
Nepo oli jalkeilla jo aikaisin ja laskeutui alas puutarhaan, jossa oli väliin nähnyt Marinan käyskentelevän ennen aamiaista. Sinä päivänä häntä ei näkynyt siellä. Nepo, silmäpuolena monokkelinsa menetettyään, kierteli oikeaan ja vasempaan, nuuskien pitkine nenineen joka pensaikkoa, vetäen henkeensä tuoksuavaa ilmaa, sydän sykkien nähdessään kaukaa paitahihasillaan kulkevan puutarhurin. Marina ei näyttäytynyt edes aamiaiseksikaan; se muuten ei ollut harvinaista.
Vain Fanny tuli markiisittaren puolesta pyytämään Edithiä tulemaan hetkeksi tämän luokse. Kun kello löi kymmenen, he tulivat yhdessä alas. Nepo ei saanut Marinalta kuin haluttoman hyvänpäivän, joka heitettiin ylhäältä alas kuin sikarinpätkä. Marina tarttui Edithin käsivarteen, ja he lähtivät alas sisälaiturille, jättäen taakseen kreivitär Foscan, Nepon, nuo kolme suurta miestä ja Steineggen. Kun nämä saapuivat laiturille, lähti »Nuoli» jo sieltä Ricon soutamana. — Onnea matkalle, huusi Marina, — me menemme edeltäpäin! Hänen äänensä oli lempeä ja liike, joka seurasi sanoja, todella suloinen. Toiset taipuivat.
Kreivitär Fosca katsoi vakavana Nepoon, tämä koetti näyttää luontevalta ja huusi pari kohteliaisuutta julmien pakolaisten perään. Ferrieri ja komendöörit näyttivät harmistuneilta.
Molemmat veneet etenivät kohti kapeaa paikkaa, jossa järvi tekee mutkan jatkuen sitten metsäisen kukkulan takana pajujen ja ruo'ikkojen välitse. »Nuoli» oli hyvän matkaa veneen edellä, huolimatta yhä uudistuvista rukouksista, ettei tuo ihmeellinen pursi lentäisi pois tuolla tavoin. Näytti kuin kihtiä, sairastava vanha ukko olisi juosta kompuroinut karkuun päässeen pojan perässä. Marina ei ollut kuulevinaankaan noita ääniä, ja Rico ymmärsi vain silmäyksestä, ettei saanut lakata soutamasta eikä hiljentää vauhtia. Pian »Nuolesta» ei näkynyt kuin pieni, valkea pilkku ja liehuva lippu veden sinen ja vuoria kiertelevien aamu-usvain välissä.
Edith oli liikutettu. Tuo valomeri, jonka keskellä pursi ui, nuo miljoonat jalokivet, joita aurinko sirotteli tuulen poimuttamalle vedenpinnalle, läheisten vuorten kuulakka vihreys ja kaukaisen taustan lämpimät värivivahdukset eivät muistuttaneet hänelle enää ollenkaan Saksaa niinkuin kedot don Innocenzon pappilan edustalla. Hän ei kyennyt puhumaan, hän huokasi.
— Mitä sielussanne liikkuu? kysyi Marina pitkän vaitiolon jälkeen.
— En tiedä; haluaisin itkeä, vastasi Edith.
— Ja minä elää ja olla onnellinen.
Edith vaikeni hämmästyen äkillistä tulta, joka leimahti Marinan kasvoilla ja kohotti hänen rintaansa.
— Kunnioitan teitä suuresti, sanoi Marina yhtäkkiä.
Edith katsoi häneen ihmeissään.
— Tiedän vallan hyvin olevani teille vastenmielinen, jatkoi toinen, mutta se ei haittaa.
— Te ette ole minulle vastenmielinen, vastasi Edith lujalla ja vakavalla äänellä.
Marina nykäisi olkapäitään.
— Souda! huusi hän Ricolle, viskaten peräsimen nuorat käsistään ja kääntyen Edithiin päin puhuakseen hänelle. Mutta Edith ehti ennen häntä.
— Tiedän, sanoi hän, — ettette ole ollut ystävällinen minun isääni kohtaan ja sen vuoksi en voi olla sydämellinen teille. Tahtoisin sanoa tämän saksaksi, sillä italiaksi en tiedä, sanonko sen hyvin. Te joka tapauksessa ymmärrätte tunteeni. Mitään vastenmielisyyttä en tunne.
— Te asetutte Milanoon? kysyi Marina.
— Kyllä.
— Kirjoittakaa minulle Milanosta.
Edith mietti hetken ja vastasi:
— En voi kirjoittaa teille ystävänä.
— Olette suora, neiti Edith, mutta ette kuitenkaan enemmän kuin minä. En sanonutkaan tuntevani ystävyyttä teitä kohtaan, vaan suurta kunnioitusta. Ystävyyttä naisten kesken ei ole olemassakaan. En pyydä tunteellisia, vaihtelevia ja valheellisia kirjeitä. Mitä luulette minun niillä tekevän? Pyydän vain muutamia tiedonantoja. Siihen ei ystävyyttä tarvita.
— Ei myöskään kunnioitusta.
— Kunnioitusta kyllä. En pyydä palveluksia henkilöiltä, joita en kunnioita, ja olen varma, että te tunteistanne huolimatta teette minulle tämän palveluksen. Ettekö jo tänä aamuna tehnyt minulle palvelusta tullessanne yksin veneeseen kanssani?
— Mitä tiedonantoja haluatte?
— Siinä näette! Tiesinhän sen. Sanon teille myöhemmin mitä tiedonantoja.
Jonkin hetken kuluttua Marina teki toisen kysymyksen:
— Teidän äitinne oli aatelinen?
— Oli.
— Sen huomaa.
Edith sävähti tulipunaiseksi. Hänen viisaat silmänsä salamoivat.
— En tunne aatelisempaa luonnetta kuin isäni, sanoi hän.
— Miltä minun serkkuni teistä näyttää? kysyi Marina välittämättä hänen vastauksestaan aivankuin se ei olisi voinut kuulua häneen asti.
— En tunne häntä.
— Mutta ettekö ole nähnyt häntä, ettekö ole kuullut hänen puhuvan?
— Oh! Kyllä.
— Souda, sanoi Marina Ricolle lyöden lujasti jalkaansa purren pohjaan. Tämä, kuullessaan puhuttavan Neposta, kurotti heti pientä, uteliasta päätään tuskin liikuttaen airojaan. Marinan komennon saatuaan hän naurahti punastuen, kävi sitten vakavaksi ja veti pari kertaa lujasti, niin että vesi kuohui molemmin puolin purtta. Koska neidit vaikenivat, sanoi hän silloin tällöin jonkin sanan mainiten seutujen ja vuorten nimiä. Marina oli taas tarttunut peräsimen nuoriin eikä pannut mitään huomiota häneen. Edith teki pojalle jonkin kysymyksen, ja silloin tämän puhesuoni tulvahti. Vuorilta kuului joskus jahtikoirien ynisemistä ja Rico selitti Edithille, etteivät ne olleet koiria, vaan henkiä, villin jahdin henkiä. Kuka vain sattuisi näkemään ne, hänen täytyisi kuolla muutaman päivän päästä. Edithiä huvitti kuulla tuo saksalainen kansantaru täälläkin. Hän kyseli oliko noille vuorille teitä, ja poika vastasi siellä olevan paljonkin polkuja, joista yksi oli erittäin hyvä, jota voisi käyttää, jos tahtoi palata Orridosta jalan palatsiin.
Sillävälin pursi kulki Val Malombran ohitse ja sivuutti korkean, metsien kruunaaman vuoriniemekkeen. Järvi oli ulkonevien kallioiden välissä tavattoman syvää. Rico väitti, että vesi ulottui mittaamattomien kuilujen pohjaan, sillä tuolla ylhäällä kallioilla oli pimeä rotko, jota sanottiin Syvän veden kaivoksi, ja jos siitä heitti kiven alas, niin kuuli veden loiskahtavan. Ja hän alkoi selitellä, kuinka tarpeellista olisi tutkia noita salaisia kuiluja. Marina hermostui ja käski hänen vaieta.
Pian sen jälkeen liukui »Nuoli» varjoon laskien kahden harmahtavan pajupensaikon väliin valkealle hiekalle pienen puron suuhun, joka kulkien lätäköstä lätäkköön heitti lopuksi hiljaisen, värisevän vesisäteensä järveen. Pajujen takana vaikenivat synkät, kolkot niityt piiloutuen vasemmalle joen suuntaan luikertelevan laakson sinerviin varjoihin. Ylhäällä auringonpaisteessa paloi vuoren rinne, kuumana; tuo tumma kohta oli kuin itse syksy.
Kun venekin oli kiertänyt niemekkeen kalliot, kuultiin kreivittären huutavan: — Kuinka kylmä! kuinka kamalaa! ja nähtiin liikettä ja hyörinää, kun päällystakkeja vedettiin ylle; kreivi Nepo sitoi kaulaansa valkean liinan.
Ricon tuli ohjata seurue Orridoon, mutta ennen lähtöä nousi kysymys kreivitär Foscasta. Hänen Ylhäisyytensä oli luullut Orridon olevan tässä, ja kun syntyi hirveä vastaväitteiden meteli, ihmetteli hän toisten hämmästystä: paikka oli hänestä kyllin ruma ollakseen nimeltään Orrido. Ja nyt, mitä häneltä onnettomalta vaadittiin? Että tallustelisi pari kolme tuntia noilla kamalilla kivillä? Tai jäisi odottelemaan toisia tuossa jäätelömuotissa? Nepo oli kuohuksissaan ja sanoi, että hän olisi voinut yhtä hyvin pysyä kotona. Steinegge ja Vezza vastustivat innokkaasti, vaikka vain kohteliaisuudesta. Molemmat vakuuttivat, etteivät ikinä jättäisi kreivitärtä yksin. Sekä Finotti että insinööri olivat vaiti, ja päätökseksi tuli, että Hänen Ylhäisyytensä menisi Steineggen saattamana läheiseen osteriaan, jonka nähtiin loistavan auringon paisteessa noin kilometrin päässä, siinä kohden, missä maantie laskeutuu järveen. Rico vakuutti, että sinne voi laskeutua toista polkua pitkin suoraan Orridosta. Veneen irtautuessa rannasta kysäisi komendööri Finotti jotakin Ricolta ja kääntyi sitten muiden puoleen huutaen:
— Rohkeutta, kreivitär! Orrido on tässä aivan lähellä.
— Tuoko se on? kysyi kreivitär toisilta osoittaen sormellaan komendööriä.
Seurue lähti liikkeelle puron uomaa pitkin seuraten Ricoa, joka hyppeli kiveltä kivelle kuin sammakko. Ensimmäisinä pysyttelivät hänen perässään Edith ja Marina, sitten tuli Ferrieri, kova kävelijä ja tottunut vuorilla-kiipeilijä. Hänen takanaan ravasi Nepo aivan vääränä ja tuskasta hikoillen kävellessään kiireesti noilla terävillä kivillä. Hän pohti, kuinka hellyttää Marinaa peräjoukossa kulkevien komendöörien suhteen, jotka olivat todella säälittäviä.
— Rakas serkkuni, sanoi Marina kääntyen ja pysähtyen. — Pyydän teitä edustamaan täällä enoani ja pitämään seuraa hänen vierailleen.
Nepo ja Ferrieri, ymmärrettyään vihjauksen, hiljensivät kulkuaan yhtyen noloina lähestyviin komendööreihin. Finotti tuli kiehuvan kuumana läähättäen, toinen taas harmissaan ja alla päin. Kun he näkivät naisten etenevän noista toisistakin, niin he menettivät kokonaan toivonsa saada heidät kiinni ja pysähtyivät hiukan henkäisemään puhkuen raivoa Marinaa kohtaan ja kiroten sitä, joka ensiksi oli keksinyt tuon mainion ajatuksen tulla tähän onnettomaan jalkojen verilöylyyn. Sillävälin Rico palasi Marinan lähettämänä katsomaan, etteivät he eksyisi tieltä. Marina ei itsekään sitä tuntenut, mutta oli antanut pojan neuvoa itseään ja kulki nyt nopeasti ja äänettömänä eteenpäin.
Edith pysytteli hänen perässään äänettömänä ja hermostuneena hänkin, mutta toisista syistä. Hänen ympärillään ja vielä enemmän hänen sisällään soi yksi ainoa sana: Italia! Italia! Siitä lähtien kun hän oli tullut palatsiin, joutuessaan joskus yksin tai jos hetkeksi ajatus isästä ja tulevaisuudesta jätti hänet, leimusi hänen sisällään tuo sana: Italia! Silloin hänen täytyi ojentaa kätensä koskettaakseen jotakin todellista, kiinteää esinettä. Katsellessaan taivaanrantaa tai jonkin kaukaisen tien valkeana häämöttävää juovaa, tunsi hän sydämensä sykkivän kiivaammin ja vajosi epämääräisen kaipuun valtaan. Nyt hän tunsi tarvetta pysähtyä yhtä mittaa, sitä mukaa kuin tie nousi, katsellakseen, kuinka vuoret hitaasti ja majesteetillisesti vyöryivät hänen eteensä, ja ihaillakseen auringon täyttämää vehreyttä, joka kiipesi aina taivaan kirkkaaseen sineen asti, ja alhaalla takanaan järveä, joka laajeni länteen päin.
— Ah! huudahti Marina solahtaen auringon paisteeseen, — olemme perillä!
Hän hyppi ilosta sukeltaen lämpimään valomereen kulkiessaan parhaillaan kahden maissipellon välissä.
Perhosia kohosi sankkana pilvenä maissin valkeista kukista, leijaili hetken niiden yläpuolella ja laskeutui taas alas.
— Se on kuin lunta, sanoi Marina kääntyen silloin ensi kertaa Edithiin päin.
Mutta Edith oli jäänyt vähän matkaa hänestä jälkeen.
— Tulevatko he? huusi Marina.
— Kuulen serkkunne äänen, vastasi Edith.
Marina irvisti.
— Tulkaa kanssani, sanoi hän.
Polku kosketti hiukan ylempänä vuoren reunustalla seisovia tallirakennuksia, joita Orridoon vievä tie kiersi. Nuo kömpelöt, karkeatekoiset tallit seisoivat keskellä suurta, haisevaa likaläjää, muutaman korkean, auringon säteiden lävistämän pähkinäpuun valoisassa varjossa. Ei kuulunut eikä näkynyt elävää sielua; kaikki oli hiljaa. Jokin unohtunut kori tallin suljettujen ovien edessä jokin kaivon reunalta riippuva nuoranpätkä, syvä laakso alhaalla ja kaukaisten, näkymättömien putousten kohina lisäsivät vain melkein painostavaa äänettömyyttä. Ricon neuvoma polku kulki tallien välitse; Marina lähti kulkemaan toista, joka vei suoraan ylös erästä kappelia kohti. Hän viittasi Edithiä istumaan ja sanoi hiljaa: — Odottakaamme kunnes he kulkevat ohi.
Tuohon kappeliin oli maalattu hyvin ruma Vapahtajan kuva orjantappuraseppele päässä, jonka alla oli kirjoitus:
»Quantunque, o passegger, ti sembri un mostro,lo sono Gesu Cristo, Signor Nostro.»
[Vaikkakin, ohikulkija, näytän sinusta hirveältä,olen Jeesus Kristus, meidän Herramme.]
Ruoho kimalteli vielä kastehelmissä ja raitis, virkistävä tuulenhenki humisutteli hiljaa pähkinäpuun lehviä.
Edith katseli tuota pyhää kuvaa, yksinkertaisen kansan kunnianosoitusta surujen kuninkaalle, ja hänen sydämensä täyttyi äärettömällä, haikealla hellyydellä. Hänen mieleensä tuli tuhansia ajatuksia tuon maalari- ja runoilijaparan uskosta, yksinkertaisista vaimoista, jotka pelloille mennessään ja sieltä väsyneinä palatessaan nostivat silmänsä noihin töherryksiin suuremmalla hurskaudella kuin mitä hän tunsi katsellessaan Luinon maalaamaa Mariaa. Hän olisi halunnut syventyä noihin ajatuksiin, mutta ei voinut; hän tunsi kylmän ja kovan kahleen sitovan itseään ja ymmärsi epämääräisesti kärsivänsä toisen, oman itsensä kanssa epäsoinnussa olevan ihmishengen läheisyydestä, hengen, jossa toiset intohimot kuohuivat ja joka oli suljettu ja ylpeä. Hänen ja auringon välillä seisoi Marina suorana, yhteenpuristetuin huulin, alas tuijottaen ja piirrellen maahan päivänvarjonsa kärjellä; hänen varjonsa lankesi raskaana Edithin ylitse tunkeutuen tämän vereen.
Sillävälin toisten äänet lähestyivät lähestymistään yhä selvempinä. Kuului nopeita askeleita ja samassa pilkisti kappelin takaa tallien välistä Ricon loistava naama esiin. Nähdessään neidit hän pysähtyi siihen paikkaansa, avaten suunsa, mutta Marinan salamannopea silmäys mykisti hänet. Hän teki hyppäyksen mulperipensaikkoon, poimi muutaman marjan ja lähti juoksujalkaa alaspäin. Komendöörien karkeat äänet kuuluivat jo tallien välistä. Komendööri Finotti kertoi likaisia juttuja mitä tarmokkaimmalla äänellä elostelijan tapaan, joka tonkii hävyttömissä sanoissa löytääkseen niistä vielä mennyttä nuoruuttaan. Kuultiin Ferrierin sanovan hänelle nauraen:
— Lanta inspiroi sinua.
Marina vilkaisi välinpitämättömänä nopeasti Edithiin; mutta tämä ei tietystikään voinut tuntea tuota roskaista kieltä, eikä siis värähdyttänyt silmääkään. Hänen toverinsa nytkähdytti olkapäitään odottaen ääneti, että äänet haihtuisivat kuulumattomiin, ja istuutui sitten Edithin viereen.
— Nuo tiedonannot, sanoi hän, — koskevat erästä henkilöä, jonka te opitte tuntemaan Milanossa.
Edith katsoi häneen ihmeissään. Marina teki hieman kärsimättömän liikkeen. Silloin Edith muisti heidän jo alkamansa ja sitten keskeyttämänsä keskustelun järvellä.
— Oletteko varma, sanoi hän, — että tulen tuntemaan tuon henkilön?
— Ainakin teidän pitäisi.
— Pitäisi?
— Aivan varmasti! Ei sentähden, että tekisitte minulle mieliksi, mutta yksinkertaisesti siksi, että niin on tapahtuva. Loppujen lopuksi, se on yhdentekevää! Te tulette tuntemaan Milanossa tämän henkilön, joka on teidän isänne ystävä.
— Onko hänen nimensä Silla?
Marinan silmät leimusivat.
— Kuinka sen tiedätte?
— Isäni on puhunut minulle tuosta herrasta ystävänään.
— Mitä teidän isänne sanoi?
Edith ei vastannut.
— Pelkäättekö? kysyi Marina tylysti.
Edith punastui.
— En tunne sitä sanaa, sanoi hän.
Hetken viivyttelyn jälkeen Edith nosti päätään ja katsoi Marinaan.
— Varmasti totuuden.
— Totuuden. Älkää puhuko totuudesta. Kukaan ei sitä tiedä. Teidän isänne sanoi kai, että olin häväissyt tuota herraa?
— Sanoi.
— Ja että hän eräänä yönä haihtui ilmaan.
— Niin.
— Aivanko todella? Eikö isänne sanonut teille missä hän nyt on? Varmasti hän sen sanoi; te ette vain tahdo toistaa sitä minulle, mutta teidän isänne on sen sanonut, aivan varmasti.
— Arvelen, sanoi Edith hiukan ylpeästi, — että keskustelujemme pitäisi olla teille täydellisesti yhdentekevät? Tiedän, että herra Silla Milanosta on isäni ystävä, jolla muuten tuossa kaupungissa ei muita tuttavia lienekään. Senvuoksi ajattelin, että te ehkä tahdoitte viitata häneen ja mainitsin hänen nimensä. Sanokaa minulle nyt, jos hyväksi näette, mitä haluatte minulta siinä tapauksessa, että tutustun tähän herraan Milanossa.
Marina jäi hetkeksi mietteisiinsä etusormi leuallaan, niinkuin sanat olisivat taistelleet hänen salaisuudestaan; sitten näytti kuin maasta olisi kohonnut liekki tuohon kauniiseen olentoon. Hän värisi päästä jalkoihin, työnsi ulospäin läähättävää rintaansa, hänen huulensa aukenivat, eikä kukaan olisi voinut kuvata, mitä hänen silmänsä sanoivat. Edith säpsähti ja odotti ennakolta aavistamattomia sanoja.
Mutta noita sanoja ei tullut. Suu sulkeutui, olemus muuttui entiselleen, silmien outo valo sammui.
— En mitään, sanoi hän. — Lähtekäämme.
Edith ei liikahtanut.
— Tulkaa, toisti Marina. — Te olette liiaksi saksalainen. Minulle riittää tietää, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee. Kirjoittakaa se minulle heti. Tahdotteko?
— Neiti, sanoi Edith, — Saksassakin voidaan jonkin verran ymmärtää ja tuntea. En halua tietää teidän salaisuuksianne, mutta jos voin tehdä teille hyvän työn…
— Ah, hyveellisyys! Itsekkyys!
Eräs vanha eukko, suuren heinäkorinsa alle kumartuneena, ilmaantui tallien välistä, pysähtyi, kohotti vaivalloisesti päätään heitä kohden ja ystävällisesti ja ihmeissään hymyillen sanoi:
— Kaikella kunnioituksella, neidit! Oletteko tulleet kävelyretkelle?
Hän oli likaisen, haisevassa maassa ja rappeutuneissa talleissa kasvaneen kurjuuden kuva paljaine jalkoineen ja laihoine, mustine, petolinnun sääriluineen. Leuka lepäsi kahden siloisen, punertavan kaulakuvun päällä, ja harmaiden ryppyjen sekasorto näkyi hänen otsallaan. Katse oli lempeä ja kirkas.
— Millaista elämää, vaimoparka! sanoi Edith.
— En minä mikään parka ole, tiedättekö. En tuota nyt juuri rikaskaan ole, mutta vanhus ansaitsee vielä jonkin verran ja minä sen, minkä voin, sillä olen jo kuudenkymmenenkolmen ikäinen, mutta niin se vain menee; heinäkorini tahdon vielä kantaa muutaman vuoden. Ja lopuksi, Herra pitänee huolen meistäkin. Siis kaikella kunnioituksella, voikaa hyvin ja hauskaa kävelymatkaa, neidit.
Hän painoi taas päänsä taakkansa alle ja alkoi astua hiukan hoiperrellen kivien, tiilikivipalasten ja roskien ylitse. Marina vetäisi norsunluisen kukkaronsa taskustaan ja työnsi sen äkkiä vanhuksen käteen.
— Ah, rakas madonna! huudahti vanhus, — minä en sitä huoli, en vain huoli, rakas neiti. Enkä todellakaan huoli. Kiitos, kiitos, lisäsi hän, pelästyen Marinan liikettä ja silmäystä. — Aa, herrainen aika, liikaa. Terve terve, niinkuin tahdotte! Ah, herrainen aika!
— Hyvästi, sanoi Marina ja kulki eteenpäin.
Päästyään ulos lannan ja lian hajusta hän kääntyi taakseen ja näki hyväntahtoisen ilmeen Edithin kasvoilla.
— Minä en ole hyveellinen, sanoi hän, — en tule pyytämään tätä takaisin Jumalalta. En ole ystävällinen niitä kohtaan, joita en rakasta, mielessäni ylevä tarkoitus, että saisin lunastetuksi pääsylipun paratiisiin. Muuten, minun puolestani ette voi tehdä muuta kuin sen, minkä jo sanoin: kirjoittaa, missä herra Silla asuu ja mitä hän tekee.
Edith oli vaiti.
— Pelkäättekö, että tahdon murhata hänet?
— Oi en! Tiedän vallan hyvin, ettette rakasta häntä, sanoi Edith hymyillen.
Marina tunsi jäisen kylmyyden kouristavan sydäntään. Hän kulki kaivon luokse, asetti käsivarret sen reunustalle ja painoi päänsä alas syvyyttä kohden. Vainrakastaasanan sointu täytti jo hänen sielunsa.Ette rakasta, oli Edith sanonut, mutta kielteinen muoto oli seurannut odottamatta tuon maagillisenrakastaa-sanan mukana. Marinalle kävi niinkuin koskemattomalle viulunkielelle, joka sulkee sisäänsä äänettömän säveleensä, mutta jos joku tästä mitään tietämättä kulkee huoneessa laulaen ja koskettaa tätä säveltä, niin koko kieli alkaa väristä. Kaivon mustan putken pohjalla päilyi valoisa, tumman ihmispään särkemä ympyrä. Marina huusi tahtomattaan, puoliääneen:
— Cecilia!
Ääni kulki sointuvan veden lävitse ja palasi synkästi kumisten takaisin. Marina suoristautui ja lähti taas liikkeelle mitään puhumatta.
He kiersivät vuoren rinnettä aina alas oikealle puron piikiviuomaan. Kaukaisten putousten pauhu, joka kuului talleilta päin, tuntui tuulevan vasten kasvoja. Mitään mahtavia vesiä ei näkynyt, ne vain aavisti tuolla synkkien, keskipäivän pilvien peittämien vuorten sulkemassa solassa, pitkän ja kiemurtelevan railon varjossa, joka laskeutui solasta punertavina maarepeäminä pitkin tummaa, metsäin peittämää rinnettä ympärillään auringossa loistavien ketojen ja vihreiden niittyjen jykevä kehys. Solan sivulla näkyi valkea kirkko korkealla kalliolla ja sen alla joukko tummia kattoja ja niittyihin piiloutuneita mökkejä. Ja molemmin puolin olivat vuorten rinteet täynnä siloisia, pyöreitä karjalaitumia, siellä täällä näkyi tummia täpliä ja kuului tuhansien kellojen kilinää, joka muodosti yhden ainoan leveän, puhtaan ja värähtelevän äänen. Polku halkoi ruohoisia rinteitä, joita syksyn raittiissa tuulessa vapisevat marjatertut koristelivat.
Marina pysähtyi katsomaan vuoren solaa laakson päässä.
— Tuolla se varmasti on, sanoi hän.
— Mikä? kysyi Edith.
— Orrido. Tämä kohina tulee sieltä. Tänään Orrido viehättää minua.
— Minkä tähden?
— Siksi, että tahdon mennä yhdessä serkkuni kanssa luolaan. Te vaikenette, ettekö tule liikutetuksi? Ettekö ajattele, miltä tuntuu olla yksin hänen kanssaan luolassa? Oletteko te voinut vastustaa serkkuni viehätysvoimaa, silmiä, jotka menevät suoraan sydämeen. Ja mikä henkevyys! Hän itsekin, ihmisparka, sotkeutuu siihen. Eleganssista puhumattakaan!Vatteauhän on, minun serkkuni! Kauttaaltaan valkea ja ruusunpunainen,coldcream-sekoitus —, suussa sulava! Eikö teistäkin? Sanokaa, ettekö kadehtisi minua, jos minusta tulisi kreivitär Salvador?
— Näen, ettette tule siksi, vastasi Edith.
— Miksikä en? Tunnen erään, joka meni naimisiin vihaten.
— Mutta ei halveksien, luulisin.
— Vihaten ja halveksien. Ne kaksi tunnetta mahtuvat mukavasti naisen kengän terävään kantaan. Tämä henkilö käytti sitäpour fauler aux piedsparilla iskulla miehensä ja muutaman muun inhoittavan ja halveksittavan seikan.
Edithistä tuntui mahdottomalta, että täällä ylhäällä luonnon juhlallisen viattomuuden keskellä voisi pitää tuollaista puhetta. Hän ajatteli kauaksi haudattua äiti-vainajaansa; jos tämä näkisi tyttönsä tällaisessa seurassa ja kuulisi tuollaisia puheita! Mutta Edithille ei siinä ollut vaaraa. Hän ei ollut tietämätön pahasta, mutta hän eli rauhallisena ja varmana omassa sisäisessä puhtaudessaan. Hän antoi Marinan jatkaa.
— Tämä ystävättäreni oli rakastunut toiseen. Loukkaako se teitä?
Edith ei vastannut.
— Olkaa nyt! Älkäämme kuvitelko, että isä-ukko tai herra eno tai joku muu housuniekka olisi täällä. Kuinka vanha olette?
— Kahdenkymmenen.
— No, niinpä siis! Varmastikin tiedätte, mitä maailmassa tapahtuu. Olkaa vaiti, antakaa minun puhua. Minä en usko eräisiin viattomuuksiin. Siis, ystävättärelläni oli rakastaja, ja hän tahtoi — yhdentekevää minkä vuoksi — saavuttaa tämän kulkien kenkänsä terävällä korolla halveksittavan miehen ja inhoittavan suvun ylitse. Mitä pahaa siinä on? Ihmiset kieltävät yhtä ja toista. Hyvä! Mutta millä oikeudella? Niitä, jotka Jumala yhdistää, ei kukaan erota. Eikö se ole niin? Suunnilleen. Hyvä, tämä on kaunista, tämä on suurenmoista! Papit selityksineen ovat tyhmiä. Kysyn, onko se Jumala, joka vetää messukasukan ja kauhtanan ylleen, paukuttaa pari sanaa yhdistääkseen umpimähkään kaksi ruumista ja sielua? Jumala yhdistää heidät jo ennenkuin he rakastavatkaan toisiaan, ennenkuin he näkevät toisensa, ennenkuin he syntyvät, ja vie heidät kaiken lävitse toistensa luokse. Ne taas, jotka ihminen tai paremminkin perhe yhdistää tai pappi, joka ei tiedä mitä tekee, ne Jumala erottaa. Mistä puhuin? Tämä ystävättäreni meni vihaten ja halveksien naimisiin: niin hän kulki!
Hän pullisti kuohuvaa rintaansa ja polki jalallaan maata niin tarmokkaasti, että Edithistä tuntui kuin olisi kipinöiden täytynyt sinkoilla siitä.
Kuului kimeä ääni kaukaa:
— Donna Marina!
Se oli Ricon ääni. Hän ilmaantui pian itsekin juoksujalkaa, ja nähtyään emäntänsä hän lakkasi juoksemasta ja huusi:
— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät…
Marina viittasi äkkiä päivänvarjollaan häntä tulemaan lähemmäksi.
Poika vaikeni heti, teki vielä pari hyppyä ja saapui läähättäen perille, vakavana lähetintoimessaan ja peläten unohtavansa jonkin sanan sanottavastaan.
— Käskivät sanomaan, että olisitte hyvät ja tulisitte nopeampaan, sillä on jo myöhä ja rouva kreivitär odottaa alhaalla.
— Missä he ovat? kysyi Marina.
— Yksi on tässä lähellä tulossa teitä vastaan, toiset ovat kylässä.
He eivät kulkeneet kauan, ennenkuin jo näkivät Nepon istumassa polun vierellä nenäliinansa päällä. Hän katseli ympärilleen pelästyneen näköisenä ja löyhytteli itseään pienellä japanilaisella viuhkalla. Kun neidit saapuivat, Rico edellä, hän nousi ylös ja unohtaen hetkeksi olevansa aatelismies huusi tälle, ennenkuin tervehti naisia:
— Mikset odottanut minua, aasi?
— Hän näyttää olleen oikeassa, kun ei odottanut, huomautti Marina kylmästi.
— Te olette hyvin ilkeä minulle, vastasi Nepo puoliääneen.
Marinaa ei näyttänyt miellyttävän tuo tuttavallinen, vihjaileva ääni, ja hän sanoi kuivasti:
— Kuinka pitkä matka täältä on Orridoon?
— Se on aivan kohta tässä, mutisi Rico hampaidensa välistä.
— Laupias taivas, koko iankaikkisuus sinne on, vaikeroi Nepo. — Ei ollut suinkaan mikään onnellinen ajatus lähteä kiipeämään tänne. Komendöörit Vezza ja Finotti ovat puolikuolleita. Olen erinomainen kävelijä ja muistan ylioppilaana nousseeni jalan Torreggiasta Ruan luostariin Euganei-vuorilla, mikä ei olekaan mikään pikku asia; mutta en ymmärrä, täällä käveleminen on aivan toista; tekee vähemmin matkaa, mutta väsyy enemmän. Mitä tahdotte, että sanon? Meillä vuoretkin ovat kohteliaampia.
Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Edith poikkesi tieltä poimiakseen cyklamin, sanoi hän Marinalle harmistunut valitus äänessään ja kasvoillaan:
— Ja teidän vastauksenne?
Marina katsoi häneen.
— Pian, sanoi hän.
— Milloin?
— Tulkaa kanssani Orridoon.
Nepo ei näyttänyt tyytyväiseltä, mutta ei voinut pyytää selityksiäkään, sillä Marina oli tarttunut Edithin käsivarteen, ja Nepo pysyi vain vaivoin heidän perässään.
Komendöörit ja Ferrieri olivat istumassa C:n osterian oven edessä seinää vastaan asetetulla puupenkillä, puhellen erään kaljupään vanhuksen kanssa. Tämän iho oli tiilikiven värinen ja hän istua kyykötti osterian kynnyksellä paitahihasillaan, pitkä seiväs paljaiden jalkojensa välissä: se oli veneen kuljettaja, Orridon arvoinen Kaaron.
Orrido on vain muutaman sadan askeleen päässä kylästä. C:n joki pulppuaa lähteistään muutama kilometri ylempänä, kokoaa vetensä sinne äärettömiin luoliin kahden vastakkain seisovan vuoren välissä, juoksee sitten lyhyen matkaa aukealla tasangolla, tulvii kylän alitse purosta puroon, putouksesta putoukseen läpi koko laakson kuollakseen kurjasti siihen kohtaan järveä, johon palatsin huviseurue oli laskenut. Kylästä tultaessa löytää heti pienen puusillan, joka heittää varjonsa vihreän veden hajanaisille kuohuille ja hohtavan valkeille piikiville. Ei mennä sillan ylitse, vaan jatketaan sen sijaan pitkin joen vasemmanpuolista viertä. Siellä lempeät vedet vierivät ilakoiden iloisten, koskemattomien metsien halki väristen vielä ohimenneen kauhun muistoissa. Kaihoista ei näy muuta kuin vinot juovat maan pinnalla tumman sammalen, ruohotukkojen ja mahtavien cyklamien peittäminä. Katsoessa rannan hiekalta ylöspäin näkee joen reunojen piirtyvän taivasta vastaan kuin kaksi mahdottoman suurta tuuhealehväistä vuoren huippua, kuin kaksi korkeaa, elävää patoa, ja sen tammet, pyökit, saarnit ja pihlajat seisovat toinen toisensa takana auringon loistossa taivutellen runkojaan nähdäkseen paremmin aaltojen iloisen ohikulun ja heilutellen levitettyjä oksiaan kuin mieltymystään osoittaakseen. Pian saavutaan joen mutkaan. Siellä ei enää ole auringon paistetta, ei vehreyttä eikä ilakoivia vesiä: äärettömät kallioiden kuilut avautuvat eteen, ja kulkijan pysähdyttää niiden sisästä lähtevä kumea ärjyntä ja kylmän kostea ilman henki, joka pimentää luolan muodottoman kidan tuolla perällä. Ärjyntä lähtee luolan sisästä, sillä vesi virtaa leveänä, synkkänä, mutta äänettömänä, kallioiden välitse. Kulunut vene on kytketty renkaalla kallioon. Se kantaa vain kaksi henkeä sekä ohjaajan. Sillä noustaan vasten virtaa, mutta se kiemurteleikse sinne tänne, ja mielellään karkaisi tiehensä ilman Kaaronin sauvaa. Pauhina kasvaa, valo vähenee. Kuljetaan kahden mustan kallioseinän välitse, jotka tällä puolen ovat täynnä suuren suuria kivimuodostuksia, kuin outoja kasveja, tuolla taas onteloita ja syvänteitä kuin ylösalaisin käännettyjä vateja, kaikki yhtäläisesti viirutettuja ja huulimaisesti alhaalta ylös hakattuja. Ylhäällä taivas pienenee pienenemistään, kunnes lopuksi kokonaan häviää näkyvistä.
Vene syöksähtää pimeään, ärjyvään rotkoon, riuhtoo ja riehuu siellä kallioiden kaikuvain holvien alla kuin kauhusta mielettömänä kohoten kiemurrellen ylös nopeasti rientävän virran voimasta. Ohuen ohuesta halkeamasta, joka leikkaa vuorien metsäistä viittaa, tunkee vihertävä, aavemainen sarastus tuohon pimeyteen; se täplittää kallion uloimmat kielekkeet, väheten sitten kiveltä kivelle ja kuolee, ennenkuin ehtii koskettaa synkän vihreää vettä; se on kuin valon säde pilven harson takana aamun valjetessa.
Tästä käytävästä kuljetaan valtaistuinsaliin. Se on pyöreä paholaisen temppeli, keskellä valtava kivimöhkäle, joka näyttää suorastaan alttarin epämuodostumalta mustaa messua varten; sen molemmin puolin kuohuu vesi kahtena mahdottoman suurena virtana kiertäen sen sivuja ja rynnäten sen eteen leveäksi, kiehuvaksi vesihaudaksi, joka synnyttää hirveän melun kuin kaksi junaa, jotka kiitävät loppumattomasti tunnelissa. Juuri tuosta kivimöhkäleestä luola on saanut nimensä: valtaistuinsali. Tulee ajatelleeksi jotakin varjojen kuningasta istumassa mietteisiinsä vaipuneena valtaistuimella, tuijottaen vesien syvyyksiin, joista kohoaa kärsivien henkien valituksia ja uhkauksia. Valtaistuimen takaa pilkottaa eräästä halkeamasta kirkas päivänsäde.
Kaaron irroitti veneensä renkaasta ja jykevästi sysäten työnsi sen hiekalta veteen. Sillävälin hyppeli Rico virran ulkonevilla kivillä kuin västäräkki, ja kahdeksan tai kymmenen pojanmollikkaa oli lähestynyt seuruetta katsellen uteliaina kuin pienet linnut isoa pöllöä. Vezza, joka ymmärsi vähän luonnon kauneutta, ja Finotti, joka ei sitä ymmärtänyt vähääkään, ihailivat kovaäänisesti paikan kaameaa kauneutta. Ferrieri ei välittänyt yhtyä heidän ihastukseensa, vaan jutteli rauhallisesti Edithin kanssa. Hän sanoi aina tunteneensa itsensä jäätäkin kylmemmäksi tällaisten maisemien edessä jo siitä lähtien, kun hän aikaisemmassa nuoruudessaan oli musertanut ja murhannut runoilijan rinnassaan, joka oli hyvin hankala asukas siellä, mutta että hän oli alkanut nyt ensi kertaa epäillä oliko se todellakin kuollut, sillä hänestä tuntui väliin, että se liikahteli ja häneen kohosi omituista lämpöä…
— Eteenpäin, hyvät herrat ja naiset! sanoi Marina.
Kaaron oli lopettanut valmistelunsa veneessä ja viittasi nyt naisia astumaan siihen.
— Serkkuni ja minä, sanoi Marina, — menemme viimeisiksi.
— Silloin me kaksi menemme ensimmäisiksi? Eikö niin, neiti Edith?
Näin sanoen Ferrieri kiersi kauniin seuralaisensa olkapäille vaaleansinisen huivin, jota tämä kantoi käsivarrellaan. Edith tuskin huomasi sitä, vajonneena kun oli edessään aukenevien kallioiden ihailuun. Molemmat astuivat veneeseen ja se alkoi loitota. Oli kaunista nähdä, kun vene, vaaleansininen hartiahuivi ja venemies suorana keulassa liukuivat noista helvetin porteista sisälle. Pian he hävisivät kokonaan näkyvistä: ensin Kaaron, sitten vaaleansininen huivi ja lopuksi ruskea, pieni vene.
Noin kymmenen minuutin perästä ilmaantuivat he uudelleen: rautapäinen seiväs, Kaaron ja sininen huivi.
— No, millaista oli? Millaista oli? huusivat Vezza ja Finotti.
Ei kumpikaan vastannut. Maahan noustessaan he sanoivat vain jonkin kylmähkön ihailun sanan. Edith oli surullinen ja totinen, insinööri punainen aina päälakea myöten. Veneenkuljettaja odotteli välinpitämättömänä uutta paria.
Edith jäi Marinan vierelle ja Ferrieri kuljeskeli pää alas painuneena tutkiskellen rannan kiviä. Finotti ja Vezza lähtivät vastahakoisesti yhdessä.
Nepo oli rauhaton. Hän ei puhunut, mutta liikkui yhtä mittaa katsellen sinne ja tänne, pudisti päätään pudottaakseen silmästään olemattoman monokkelin ja kasteli pari kolme kertaa jalkansa hyppiessään virran kivillä vilkuillessaan palaisiko vene jo takaisin. Hänen ollessaan kauempana, sanoi Marina hiljaa Edithille, Ferrieriä osoittaen:
— Eh, hänkin gentlemannitapoineen! Ymmärsin sen heti, kun nousitte veneestä. Kaikki samanlaisia!
— Mikä häpeä, mikä häpeä! sanoi Edith kuohuen.
— Oliko hän hyvin rohkea?
Edith punastui. — Kuka unohtaa hetkeksikään ja pienimmälläkään teolla kunnioituksen minua kohtaan, hän on hyvin rohkea, sanoi hän.
— Herra Ferrieri! huusi Marina ääneen.
Ferrieri kääntyi. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta ei voinut.
— Olkaa hyvä ja menkää alas kreivitär Foscan luokse, jolla varmasti jo on hyvin ikävä. Neiti Edith ja minä laskeudumme myöhemmin alas pojan kanssa luultavasti toista tietä.
Marinan värähtävässä äänessä oli hänen tahtomattaan vihankaunaa, jota nainen tuntee tavatessaan itselleen välinpitämättömänkin miehen toisen naisen jalkojen juuresta.
Ferrieri kumarsi ja lähti.
— Ei tällaista, mitä nyt tein, ole tapana tehdä, — sanoi Marina sitten Edithille. — Ehkä jokin vanhachaperonsen tekisi. Mutta tein sen teidän vuoksenne, ettei teidän tarvitsisi enää olla yhdessä tuon kaljupään Lovelacen kanssa, joka herättää teissä niin suurta vastenmielisyyttä, ja koska minusta, väliin on aivan yhdentekevää se, mikä on tapana.
— Kiitos, vastasi Edith.
Vene palasi komendööreineen.
— Kreivi! sanoi Marina.
Nepo oli vähällä vastata: Kreivitär! mutta avasi vain huulensa ja astuiMarinan jälkeen veneeseen.
— Entä Ferrieri? kysyi Vezza.
— Hän meni jo edellä alas, vastasi Marina.
Mutta koska hän oli jo hyvän matkaa rannasta, sekoittuivat hänen sanansa virran kumeaan pauhinaan, niin että niitä tuskin voi erottaa.
Hän kääriytyi hartiahuiviinsa ja kallisti päänsä alas varjellakseen kasvojaan kylmältä tuulelta, joka tipahutteli mukanaan hienonhienoja vesipisaroita kallioiden onkaloista.
Vene sukelsi pimeään käytävään valtaistuinsalin edessä. Vanhan miehen suora vartalo korkealla keulassa mustankiiltävien kallioiden välissä tummui tummumistaan, seipään iskut sekottuivat putousten korviasärkevään pauhinaan. Tuskin näki enää mitään. Nepo kallistin Marinan puoleen ja otti hänen kätensä.
— Ah, sanoi tämä kuin loukkaantuneena, mutta ei vetänyt kättään pois. Nepo puristi sitä onnellisena omiinsa tietämättä mitä sanoa; hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo ollut sanottu, ja hän puristi kerta toisensa perästä tuota kylmää, elotonta kättä kuin pusertaakseen siitä esiin ajatuksen, lauseen, sanan. Hänen mieleensä välähti jotakin. Pitäen vasemmalla kädellään Marinan kädestä kiersi hän oikean tämän vyötäisten ympäri. Marina vetäytyi pois ja heittäytyi eteenpäin.
— Hiljaa, piru vie, ärjäisi veneen ohjaaja.
Ei kuullut, ei nähnyt enää mitään. Yhtämittainen pauhina tunkeutui tuskallisena puserruksena otsaan ja rintaan.
Nepo hellitti otettaan. Hän ei käsittänyt Marinan torjuvaa liikettä. Hän alkoi puhua. Oli kuin hän olisi puhunut pää virran sisässä, mutta hän puhui huumautuneena kaikesta huolimatta. Ja hän tunsi Marinan vartalon riuhtovan itseään. Se sai hänet värähtämään nautinnosta, ja hän levitti ahnaasti sormensa, kuin likainen elukka käpälänsä, elukka, joka pimeydestä saa rohkeutta, levitti sormensa himoiten sulkea koko tuon hekumallisen olennon niiden sisälle, lävistää vaatteet ja siten päästä koskettamaan elävää, pehmeää lihaa. Marina oli heittäytynyt taaksepäin sokean raivoisana tahtoen ruhjoa palasiksi tuon käsivarren, joka ärsytti häntä kuin ruoska, ja hän kääntyi Nepoon päin haukkuakseen tätä, vaikka toinen ei voinut kuulla eikä nähdä mitään. Vesi, tuuli ja kalliotkin huusivat sata kertaa kovemmin. Ne musersivat vihallaan ja äärettömällä tuskallaan pienet, kurjat ihmistunteet, musersivat ja heittivät sanat sekasortoisina pois kuin tomuhiutaleet. Raaka, väkivaltainen luonto tahtoi yksin puhua. Nepo tunsi Marinan lämpimän rinnan puristuvan kokoon ja laajenevan huohottaen hänen kätensä alla, hän luuli erottavansa sanoja tuossa pauhinassa, kuin heikon ihmisäänen, ja kuvitteli kuulevansa lemmen sanoja, ojensi huulensa etsien hänen huuliaan, hengittäen pimeyttä ja tuoksuvaa, pyörryttävää lämpöä.
Silloin voimakas seipään isku kuljetti veneen pimeän käytävän viimeisestä käännöksestä hämärtävään, vihertävään valoon, joka näytti kohoavan läpikuultavasta vedestä. Nepo ei ehtinyt nähdä Marinan kasvoja. Veneenohjaaja oli kääntynyt häneen päin. Nepo laski kiireesti Marinan vapaaksi ja oli katselevinaan ylös. Vanha venemies oli laskenut veneen kalliota vastaan iskien sauvansa rautakärjen vastapäiseen kallioon ja teki suurenmoisia liikkeitä kädellään näyttääkseen vuorten onkalolta ja muodottomia kyttyröitä.
— Erittäin kaunista! huusi Nepo.
Kaaron vei käden korvalleen tehden etusormellaan kieltävän merkin, heilutti sitten ojennettua käsivarttaan ja nyökkäsi päätään kuin luvaten jotakin vieläkin kauniimpaa ja alkoi meloa eteenpäin sauvoineen.
Marina kalpeana, yhteenpuristetuin huulin, valkeaan hartiahuiviin kääriytyneenä oli kuin syntinen sielu, joka on paennut helvetin virtojen varjoihin puoleksi vihoissaan, puoleksi hämmästyksissään.
Valtaistuinsali aukeni heidän eteensä kuin kullanhohtoinen, vihertävä näky, suurine, muodottomine kupoleineen, keskellä musta kallionmöhkäle, kuohuvat virrat sen ympärillä ja kiehuva vesihauta pärskyen pitkin ryhmyisiä vuorenseinämiä; vene luikahti oikealle erääseen tyynten vesien altaaseen ja pysähtyi. Kuin jättiläismäinen verho putosi kiviseinä ylhäältä alas muodostaen portaat ja suojellen osaksi allasta vesien pauhinalta. Täällä voi vielä kovaan puhuen ymmärtää toisiaan. Veneenohjaaja kysyi Marinalta, miellyttikö Orrido tätä ja lisäsi hyväntahtoisen säälivästi hymyillen, että se ylimalkaan miellytti herrasväkeä. Hän puolestaan ei löytänyt siinä muuta hyvää kuin forellit ja sanoi niitä näkyvän usein juuri tässä paikassa ja käski heitä katsomaan veteen, jos jokin puikahtelisi sen pohjassa.
Nepo sattui kääntyessään hipaisemaan Marinan poskea.
— Älkää koskeko minuun, sanoi tämä tylysti, häneen katsomatta.
Nepo arveli näiden sanojen johtuneen julkeasta päivänvalosta eikä välittänyt niistä sen enempää kuin että tiuskaisi veneenkuljettajalle:
— Mitä forellisi meihin kuuluvat, senkin hölmö? Lähtekäämme!
Hänen käytöstapansa alempia kohtaan oli huonostikasvatetun aatelisnulikan hävyttömyyttä, ja Nepo oli jo saanut läksytyksensä Torinossa eräältä kahvilan tarjoilijalta ja olisi nyt voinut saada vieläkin pahemman Kaaronilta, jos tämä olisi kuullut muutakin kuin viimeisen sanan. Työnnettyään siis veneen takaisin virtaan soutaja meloi sen isoon luolaan aivan valtaistuimen vierelle, jossa vesi oli tyynempää, ja alkoi taas mykkiä opastuksiaan tehden osoittaa ympärilleen. Kädenliikkeillään hän antoi ymmärtää, että voi nousta tuon kallionmöhkäleen päälle sekä mennä ulos eräästä vuoren halkeamasta. Marina lennätti huivinsa taaksepäin, hyppäsi seisomaan veneen penkille, torjui hämmästyneen venemiehen avun ja astuen kallionkielekkeelle ponnahti parilla otteella ylös sen laelle. Sieltä hän viittasi käskevästi Nepoa seuraamaan itseään. Nepo seisoi suorana veneessä, tunnusteli epäillen kiveä ja katsoi kulmainsa alta Kaaroniin. Tämä tuli ja nosti hänet ylös kalliota vastaan, jakun Nepo raappien käsineen ja jalkoineen oli päässyt siihen kiinni, sysäsi venemies hänet kämmenillään ylös.
Kallion halkeamasta ryntäsi vesi hurjasti sisään päivän valaisemana ja murtui valtaistuimen takasivua vastaan kahdeksi kuohuvaksi suihkuksi. Tästä pääsi ulos pitkää ja kapeaa lautaa pitkin, joka oli heitetty vedestä ulkoneville kiville. Forellinkalastajat käyttivät tuota tietä.
Marina lähti Nepon seuraamana kulkemaan lautaa pitkin annettuaan ensin veneen ohjaajalle merkin, että tämä odottaisi. Orridosta ulostullessa avautui eteen vakava maisema, ja se olisi voinut näyttää jylhältäkin siitä, joka ei noussut sinne luolien sisältä. Virta ryntäsi alaspäin loistaen auringon valossa kuin hopealangoista tehty verkko suurine, epäsäännöllisine silmuineen, pauhaten kahden eteenpäin työntyvän, puoleksi paljaan, puoleksi repaleisen, vihreän nurmen peittämän kallionkielekkeen välissä, jotka melkein yhtyivät toisiinsa virran yllä. Marina kiipesi muutamia kääpiömäisiä marjakuusia kohti, jotka mustine lehvineen nuoleksivat Orridon aukossa seisovaa isoa kiveä, mihin kosken jyrinä kuului hillittynä pauhuna. Jalka luisui yhtä mittaa tuolla jyrkällä rinteellä, jonka varjossa kasvava heinä oli alituisen kasteen kostuttamaa. Minkäänlaista polkua ei ollut, vain muutamia jalanjälkiä näkyi punertavassa maassa. Nepo kiipesi vaivalloisesti tarttuen käsin ruohotukkoihin. Vähän matkan päässä Marinasta hän pysähtyi henkäisemään.
— Jääkää sinne, huusi hänelle Marina, — teillä on enemmän rohkeutta pimeässä.
— Nyt en sitten missään tapauksessa pysähdy, sanoi Nepo, — se on varma.
— Pysähtykää!
Nepo pysähtyi synkännäköisenä ja levottomana. Ensin hän oli luullut, että Marina oli halunnut keskustella ilman veneenohjaajan kiusallista läsnäoloa. Nyt hän ei enää ymmärtänyt mitään. Hän oli sydämessään harmistunut Marinaan, mutta siitä huolimatta häneen oli tunkeutunut muutama minuutti sitten uusi tunne, tai paremmin sanoen aistimus.
Pienestä, sametinpehmeästä kädestä, lämpimästä, huohottavasta rinnasta, jota hän oli puristanut, oli hänen vereensä tunkeutunut hänelle hyvin tavaton hämmennys, häneen, jolla oli tapana sanoa olevansa palvelustyttöjen kanssa mies ja hienojen naisten seurassa enkeli.
Hetken molemmat olivat vaiti.
— Te siis tahdotte? kysyi Marina.
— Ah, vastasi Nepo ojentaen käsivartensa.
Uusi äänettömyys.
— Minkätähden tahdotte sitä?
— Mikä kysymys, hyvä Jumala!
— Eikö totta, sanoi Marina hymyillen. — Te olette oikeassa.
Ja hän katsoi Nepoon tiukasti läpitunkevalla katseellaan, jonka hän sai vaihtumaan mielensä mukaan, ja sanoi kovemmalla äänellä:
— Mutta minä en rakasta teitä!
— Ah, sieluni! sanoi Nepo kuullen väärin ja kiiveten aina hänen luokseen.
Marina otti ihmeissään askeleen taaksepäin.
— Minä en rakasta teitä! kertasi hän.
Nepo kalpeni, mykistyi ja puhkesi sitten matalalla, ärtyisellä äänellä sanomaan:
— Ette rakasta minua? Kuinka ihmeessä ette rakasta? Viisi minuuttia sitten tuolla pimeässä luolassa…
— Tuntuiko teistä siltä?
— Mutta, hyvä Jumala, jos tuo vene osaisi puhua!
— Niin se puhuisi pahaa teistä. Te olette erehtynyt: en rakasta teitä.
Nepo katsoi häntä ylöskohotetuin kulmakarvoin ja puoliavoimin huulin.
— Mutta siitä huolimatta suostun, sanoi Marina.
Nepolta pääsi tuhahdettu: ah, hänen muotonsa muuttui ja hän ojensi kätensä Marinaa kohden.
— Se siis riittää teille? kysyi Marina.
Nepo tahtoi vastaukseksi syleillä häntä, mutta Marina työnsi nopeasti päivänvarjon hänen rintaansa kohti.
— Laskeutukaa heti alas, sanoi hän. — Veneenohjaaja voi mennä tiehensä. Minä en tule teidän kanssanne, kierrän Orridon ulkoapäin. En, en tule. Tekö minun kanssani? En huoli teitä. Menkää. Ettekö ole tyytyväinen? Sanokaa neiti Steineggelle ja pojalle, että odottavat minua sillalla. Te toiset, menkää edeltä. Älkääkä odottako meitä veneen luona. Älkää edes odottako meitä päivälliselle. Kun tulette kotiin, niin puhukaa vain äidillenne ja enolleni. Heti, ennenkuin minä palaan. Menkää.
Mutta Nepo ei millään tahtonut mennä. Hän rukoili suudelmaa — turhaan; pieni, sametinhieno käsi, jopa puvun lievekin kiellettiin hänen huuliltaan.
Hän tarttui päivänvarjoon ja suuteli sitä; sekin oli Marinan olemuksen tuoksun täyttämä. Vedet ja puiden lehvät nauroivat hänelle; ja hän meni samalla kerta tyytyväisenä ja tyytymättömänä, sumean aistihuuman kiihoittamana, joka ei ole aivan kokonaan halveksittava, sillä ainakin jonkin kerran se panee jokaiseen sieluun elämänkiihkoa, tuon päivän kestävän, synkän kukan.
Kun Marina saapui sillalle, oli Edith jo Ricon kanssa odottamassa häntä siellä. He kulkivat ääneti aamulla kulkemaansa tietä aina vanhalle kivelle saakka, johon oli, asiaan kuuluvine nuolineen, kirjoitettu: Vuorille. He kääntyivät pienelle polulle, joka vei C:n yläpuolella olevan kaihon ja toisten ruohoisten rinteitten välissä olevalle kukkulalle.
He olivat jo melkein kukkulan lähellä, kun Marina kulkien Edithin edellä pysähtyi ja sanoi äkkiä:
— Tiedättekö? Olen ollut rehellinen.
Edith ei ymmärtänyt eikä vastannut. Hän ei pannut merkille sitä kuumeista kiihkoa, joka värisi Marinan äänessä ja kiilui hänen silmissään. Hän oli kokonaan vaipunut ihailemaan laaksoa yhä laajenevien näköalojen, vihreitten ja sinertävien huippujen aaltoillessa hänen ympärillään. Karjalaitumilta kuului kellojen yhtämittainen, värisevä ääni ja purojen terävät ja vakavat soinnut niiden juostessa salaisten, pienten laaksojen pohjissa ja niittyjen ruohikossa, josta ne hypähtelivät väliin tielle, ja paetessa toiselta puolelta toiselle. Hän astui hitaasti katsellen puhdasta taivasta monien loistavain vuortenhuippujen yläpuolella, vastapäätä vinosti paistavaa aurinkoa, johon ne kaikki näyttivät katsovan kuin yhtyneinä johonkin suureen aatteeseen tai ylevään, sanattomaan rukoukseen. Hän huokasi ja tunsi sydämeensä laskeutuvan varjon, täynnä noiden vuorten mykkää henkeä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka voi ajatella muuta. Nyt hän ei tuntenut enää niinkuin aamulla Marinan kiusallista läsnäoloa — hän oli vapaa. Vuoren kukkulalle päästyään hän sanoi katsellen uutta maisemaa, joka avautui hänen eteensä:
— Se on kuin runoutta.
Marina ei avannut suutaan. Mentyään lähemmäksi Edith huomasi, että hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, ja hän pysähtyi hämmästyneenä. Marina tarttui voimakkaasti hänen käsivarteensa ja viitattuaan Ricoa menemään edeltä lähti kulkemaan nopeasti hänen kanssaan tieltä pois niitylle; yht'äkkiä hän syleili toveriaan ja puhkesi epätoivoisiin nyyhkytyksiin. Hän nyyhkytti nyyhkyttämistään Edithin heikkoon olkapäähän nojaten, puristaen kuin suonenvedossa hänen käsivarsiaan, puhuen suu pusertuneena tämän vaatteisiin ja pudistaen vähän vähä kiivaasti päätään. Edith vapisi liikutettuna kiireestä kantapäähän tuntien rinnassaan värisevän tuon tuhahdetun äänen kaiun, mutta ei voinut erottaa yhtään ainoata selvää äännettä. Hänen sydämensä suli suureen sääliin, aivankuin se olisi ymmärtänyt sitä vastaan nyyhkytetyt sanat; hän tunsi tuskallisen tarpeen löytää lohdutuksen sanoja, mutta ei löytänyt, vaan toisti toisensa perästä: — Tyyntykää, rauhoittukaa! ilman tulosta, päinvastoin Marina pudisti silloin päätään vielä voimakkaammin. Vihdoin kallisti Edith kasvonsa alas ja lähensi huulensa hänen hiuksiinsa, epäili hetken, taistellen jotakin salaista ajatusta vastan, mutta suuteli lopuksi tuota ylpeätä, nyt noin nöyryytettyä päätä ja tunsi lohdutusta kuin olisi saanut voiton. Vähitellen nyyhkytykset tyyntyivät. Marina kohotti hitaasti päätään ja erkani Edithistä.
— Nyt se on ohi, sanoi hän, — kiitos.
— Kertokaa minulle, sanoi Edith hellästi. — Jos näkisitte sydämeeni…
— Olen jo kertonut, vastasi Marina. — Sanoin jo teille kaiken.
Pari kolme kyyneleetöntä, kouristuksentapaista nyyhkytystä puistatti vielä häntä. Edith tahtoi häntä istumaan. — Ei, ei, vastasi Marina, — se on jo ohi. Ja hän puri huulensa verille kiirehtien toistamaan: — Se on jo ohi, se on jo ohi. Hän nojasi suureen, valkeaan, jäiden leikkelemään kiveen, joka kohosi niityn pensaiden keskeltä kuin mikäkin suuren, kivettyneen pedon lapaluu. Hän oli pannut molemmat hartiansa sitä vastaan ja kääntänyt kasvonsa oikeaa olkapäätään kohti, katsellen kättään, joka kiersi raivoisasti kiven outoja leikkelyjä.
— Sanokaa minulle… toisti Edith.
Marina käänsi päänsä ja tempasi sinisen kukan pitkästä varresta, joka kohosi siinä aivan hänen lähellään.
— Mikä kukka tämä on? sanoi hän. — Näyttää ukonhatulta. Ja hän ojensi sen Edithille.
Tämä otti loikan siihen katsomatta ja pyysi uudelleen häntä puhumaan. Marina sai taas kiivaan hermokohtauksen. Tällä kertaa hän syleili kiveä tukahduttaen siihen nyyhkytyksensä. Hän näytti tahtovan tunkeutua sen sisälle jäätyäkseen ja jäykistyäkseen sinne ainaiseksi.
Ja hänen ympärillään vallitsi suuri rauha.
Lehmänkellojen kalkatus täytti luonnon juhlallisen hiljaisuuden synnyttäen ääniä karjalaidunten viattomaan elämään, nuorten pyökkimetsien kullanhohtoiseen vehreyteen ja karjan juottopaikkojen siellä täällä näkyviin, metallinvärisiin läiskiin. Kiven ympärillä ukonhatut kohottelivat teriänsä pakenevaa aurinkoa kohti, sananjalat huolehtivat keväisen vihreän lehtiasunsa kevyestä kauneudesta ja cyklamit nostelivat turhamaisesti kukkiaan pitkissä, paljaissa varsissaan. Kaikki ympäröi Marinaa täynnä rauhaa ja hiljaista, lempeää vakavuutta.
Kaukaa kuului Ricon ääni:
— Huu, huhuu!
Karjankuljettajain äänet vastasivat:
— Huu, huhuu!
Ne olivat kuin tervehdyksiä auringolle, joka juuri oli nostanut säteensä ruohikosta ja paistoi nyt valkean kiven lakea. Karjankellojen kilinä lähestyi joka puolelta tullen alas alpeilta C:n kylää kohti, joka lepäsi kallioitten välissä eräässä ruohoisessa laaksossa. Lehmät vaelsivat joukoittain pitkissä jonoissa, tunkeilivat toistensa ohitse ahtailla poluilla, ravasivat alas matalia mäenrinteitä, hajaantuivat kulkien hitaasti niityillä ja pysähtelivät silloin tällöin nostaen turpaansa ja ammuen.
Rico huuteli yhä:
— Huu, huhuu!
Marina liikahti, kääntyi Edithiin ja sanoi:
— Lähtekäämme! Nyt se on todellakin ohitse.
Edith pyysi häntä vielä kerran puhumaan ja uskomaan surunsa hänelle.
— Sanoin teille jo kaiken, vastasi uudelleen Marina. En osaisi enää toistaa sitä, minkä jo sanoin. En tunne enää samalla tavalla. Kuvitelkaa, että minussa oli tunne, jota en tietänyt olevan, ja että se yht'äkkiä leimahti esiin, tarttui kurkkuuni, aivoihini, jok'ainoaan paikkaan. Mutta se ei ollut muuta kuin liekki. Nyt se on kuollut. En tunne sitä enää. En voisi edes sanoa, oliko se tuskaa vai kauhua. Tiedättekö, tuntemattomalle tielle astuessa tulee aina esiin epäily: Entä jos erehdyn? Jos kuljen eksyksiin? Se ei kestä kauan, mutta se tulee. Kuulkaa, jos tulevaisuudessa kuulette puhuttavan minusta pahaa, niin muistakaa tämä ilta. Silloin te ehkä ymmärrätte.
— Toivon, etten kuulisi puhuttavan pahaa teistä.
— Oh!
Palattuaan polulle he tapasivat Ricon odottamassa heitä. Oli jo myöhä ja kylmä. He laskeutuivat kiireesti V…tä kohti. Marina oli ääneti omissa mietteissään.
Vasta noin puolen tunnin kävelyn jälkeen hän tarttui Edithin käsivarteen, sanoen:
— Kertokaa hänelle tämä.
— Kenelle? kysyi Edith.
Marina säpsähti, antoi hänen kätensä pudota eikä sanonut enää mitään.
Valkean, jäiden leikkelemän kiven, kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla, salaisten tuskien poltossa ihmisruumis ja sielu olivat vastikään riuhtoilleet sen kylmiä, säälimättömiä kylkiä vastaan. Jos sen sisällä uinui hämärä henki, vuoreninsensatum cor, niin se voi unelmoida, että toinen sydän, juuri vapautuneena syntiin ja onnettomuuteen, oli tullut sykkimään kiihkeästi, melkein haljetakseen sitä vastaan, hirveässä tuskan puuskassa, joka oli puhjennut niistä sisimmistä syvyyksistä, jotka ovat omantunnonkin tuolla puolen; se voi uneksia siitä, kuinka kärsitään sen pimeän vankilankin ulkopuolella, tuossa aistien, ajatusten ja rakkauden toivotussa maailmassa. Ei kuulunut enää lehmänkelloja, laaksosta kohosi sumupilviä. Orridosta nousi virran ääni kuin synkkä valitus, ja ylhäällä kävi valkea kivi yhä surumielisemmäksi, yhä synkemmäksi kielojen, sananjalkojen ja ukonhattujen keskellä illan kalpean taivaan alla.