Lausuessaan sanan teologia Steinegge nyrpisti nenäänsä kuin haistellen jotakin mädäntynyttä.
— Mitä järjettömyyksiä! sanoi don Innocenzo kulmakarvat rypyssä, mutta suu hymyssä.
— Järjettömyyksiä, järjettömyyksiä! Se ei ole totta, ettei meillä ole todisteita! Luonnollisestikaan ei mysteerioille perustettua kristillistä uskoa voi todistaa loogillisilla todistuksilla, jotka puristaisivat kuin pihdit. Tätä kysymystä ei voi käsitellä niinkuin geometrista probleemia; mutta siitä huolimatta on olemassa menettelytapa, joka johtaa noita mysteerioita kohden, menettelytapa, joka on paljon nopeampi ja vaikuttavampi kuin teidän ontuva loogillinen menettelytapanne, joka kaiken lopuksi, rakas Steinegge, ei ole koskaan löytänyt itsestään mitään suurta. Katsokaa, ottakaamme esimerkiksi tuo kulunut erotus järjen ja sydämen välillä, tai sanokaamme älyn ja rakkauden välillä, ja muistakaamme, että ne eivät ole hengen kaksi eri osaa, niinkuin ei auringossakaan ole yhtä osaa, joka lämmittää ja toista, joka loistaa. No niin. Te, herrat filosofit, kun etsitte totuutta, sanotte: meillä on nämä kaksi jalkaa, joista toinen ottaa mittaamattoman pitkiä askelia ja keikahduksia, jopa kykenisi hypähtämään jonkin leveän elämän halkeamankin ylitse. Mutta me emme tahdo käydä sellaiseen vaaraan, me tahdomme aina tuntea maan jalkojemme alla. Me emme hillitse tuota vasenta, tunteellista jalkaa, emme vie sitä tarpeen vaatiessa taaksepäin ja nojaudu toiseen, emme, vaan ilman muuta me leikkaamme sen pois ja kuljemme yhdellä jalalla, hitaasti vain, niin pitkälle kuin pääsemme. Ja niin he tekevät, rakas ystäväni; he menevät valloittamaan taivasta ja maata yhdellä ainoalla jalalla ja kutsuvat sitä sitten positivismiksi. Ja nuo ihmisetkö johtaisivat maailmaa? Huonosti se tulisi johdetuksi.
Don Innocenzo nousi seisoalleen kasvot palavina ja silmät täynnä kirkasta valoa.
— Ja minä sanon teille, lisäsi hän tyynemmin, ettei inhimillinen ajatus voi eikä saa antautua uskonnollisten asiain etsiskelyyn ilman siveellistä valmistusta. Ilman puhdasta sydäntä ei voi nähdä jumaluuden syvyyksiin. Etsinnän välineen, ajatuksen, täytyy olla valmistettu; sen täytyy omistaa koko alkuperäinen voimansa ojentautuakseen hyvään päin, hyvän alkuperusteihin, jotka samalla ovat totuuden alkuperusteita. Jokainen himo ylpeydestä alkaen määrää toisen liikkeen ja muuttaa tuon jännityksen suunnan; ja mihin silloin mennään? Sen näemme mihin mennään. Senvuoksi meidän uskonnossamme siveellinen opetus käy dogmaattisen opetuksen edellä. Tämä on sydämen ensimmäinen, suuri apu uskonnollisen etsiskelyn tiellä, se määrää suunnan lähtökohdan. Jos lähdette ylpeydestä ja aistillisuudesta, niin loogillisesti menette kaiken kieltämiseen, tyhjyyteen ja pahaan, sillä on olemassa peloittava, järkiperäinen tie, joka johtaa sinne. Jos taas lähdette puhtain sydämin ja puhtain töin sillä ne kuuluvat välttämättä yhteen, niin menette totuutta kohti. Mutta kuinka? Yksistäänkö logiikan avulla. Ei. Sydämelläkö ja tunteella yksin? Ei niinkään, se on varma, vaan kaikkine sielunkykyinenne, järjen, mielikuvituksen ja rakkauden avulla. Puhun nyt inhimillisistä etsiskelyn keinoista ja jätän sikseen armon. Ei ole kysymyksessä johtaa tai päätellä, vaan heittää eteemme korkeita otaksumia. Ja tähän tarvitaan mielikuvitusta, tunteen lämpöä ja puhtautta. Ja ennen kaikkea siihen tarvitaan sitä sielumme korkeata kykyä, en tiedä kuinka ratsionalistit selittävät sen, kykyä nähdä äkillisten, sisäisten välähdysten valossa…
— Minulla ei ole tuota kykyä, sanoi Steinegge.
— … nähdä tavallista järjen kykyä korkeampia asioita, hämmästyttäviä sille itselleenkin, jossa ne syntyvät. Silloin alkaa tuon otaksuman ympärillä kärsivällinen, loogillinen järjen työ, joka tutkii, käyvätkö ne yhteen tunnettujen totuuksien kanssa, niiden muovaileminen ja tarpeen vaatiessa hylkääminenkin. Varmasti ei tämänkään menettelytavan avulla selvitetä mysteerioita, mutta väliin saadaan ihmeellinen tulos: voidaan asettaa ne sinne, missä Ilmestys sanoo niiden todellakin olevan, suunnilleen niinkuin tähtientutkijan määritellessä planeetan paikan, missä se sitten todella nähdäänkin. Ja silloin tulee usko, ellei se ole tullut jo sitä ennen. Tiedän, mitä teidän ratsionalistinne vastaavat.
— Ooh, sanoi Steinegge kuin anteeksipyytäen.
Voimakas tuulenpuuska syöksyi pauhaten kallion pensaihin synnyttäen metsässä hirveän melun, joka esti kuulemasta puhetta. Don Innocenzo, kasvot yhä hehkuen ja voimatta puhua, pudisti Steineggeä kohti ojennettua etusormeaan kuin tahtoen sanoa, että ratsionalistien vastaus ei ollut minkään arvoinen, kohotti sitten päätään kuin katsoakseen kasvoista kasvoihin tuota paholaisen tuulta, joka noin vain oli hyökännyt heidän keskusteluunsa tukahduttaakseen hänen todistelunsa kuin itsevaltiaan rahvaan ääni ja kamala rähinä. Heti kun voi jatkoi hän taas puhettaan.
— Ratsionalistit vastaavat, että tämä todistelutapa voi olla hyvä vain sille, joka sitä käyttää, mutta se ei itse asiassa todista mitään eikä kelpaa totuuden määräämiseen. Hulluutta! Heille se ei voi kelvata, koska he ovat jäykistyneet ahtaaseen, voimattomaan järjestelmäänsä; mutta muille kyllä. Me puhelemme ja luemme hyvä ystävä. Minä toivon voivani saada teidät Jumalan avulla vakuutetuksi, että totuudessa on kauneus, joka liikuttaa ja tyydyttää ei ainoastaan sydäntä, vaan koko ihmissielua, kauneus, jonka me voimme nähdä vain varjossa ja kuvastuksessa; mutta millä jumalallisella nautinnolla! Nähdä, vaikkakin epämääräisesti, mikä salainen sopusointu ja yhtäpitäväisyys on luodun ja luomattoman välillä, esimerkiksi jumaluuden kaikkein korkeimpien mysteerioiden ja sielujen salaisimpien mysteerioiden välillä. Mietiskelkäämme ja tutkiskelkaamme yhdessä! Ja nyt riittää; en sano muuta.
— Rakas ystävä, vastasi Steinegge huoaten, — voi olla, että te puhutte kovin hyvin, mutta te ette tunne minua. Se, mitä te minulle ehdotatte, sopisi paljon paremmin jollekin nuorukaiselle, joka tuntee tarpeen vaivata ajatustaan, joka tuntee henkistä uteliaisuutta ja nauttii enemmän pienestä, vaivoin tehdystä löydöstä kuin pöydälleen mukavasti kerätyistä viisauksista. Oh, minä olen tuntenut ja hiukan ollut itsekin sellainen, ennen muinoin. Nyt olen vanha ja väsynyt; pääni on täynnä teitä vastustavia mielipiteitä, jotka ehkä eivät ole oikeita, sillä ihmiset ja kirjat, mistä ne olen saanut, eivät ehkä olleet suurenkaan arvoisia, mutta en voisi ajaa niitä ulos järkeilyn avulla, sillä siihen ei minulla enää ole voimaa. Ja totta puhuakseni, osa niistä on jo lähtenytkin siitä asti kun tyttäreni on ollut luonani; en voi sanoa, kuinka ne ovat lähteneet, varmastikaan ei järkeilyn avulla. Voin erota ystävällisesti myöskin toisista, voin sanoa niille: vaietkaa, sillä tyttäreni niin tahtoo, vaietkaa tekin, joita en jaksaa ajaa ulos, kuitenkin olen päättänyt olla kuulematta teitä. Ehkä sitten aikaa myöten nekin menevät. Sill'aikaa, rakas ystävä, luulen, että minulle tuottaa paljon suurempaa mielihyvää tämä, kuin jos saisitte minut vakuutetuksi todisteilla. Mitä voin antaa minä Edithille, jollen tätä? Mitä voin jättää tyttärelleni, kun kuolen ellen jätä täydelleen rakasta ja suloista muistoa? Nähkääs, päähäni ei koskaan pälkähtänytkään, kun näin Edithin menevän ripille, että voisin tulla erotetuksi hänestä toisessa elämässä senvuoksi, etten minäkin mennyt polvistumaan papin eteen; se se minua kaikkein enemmän inhoittaa mutta jos Edith sitä haluaa…! Mutta kuinka, oi kuinka hän on voinut peittää minulta tämän!
Hän nosti ristityt kätensä taivasta kohden ja pudisti niitä hermostuneesti.
— Ensimmäisenä iltana se tuli kyllä mieleeni ja seuraavana aamunakin, kun saatoin häntä messuun tänne teidän kirkkoonne; mutta sitten hän oli aina niin hellä minua kohtaan, niin rakastava! Hän puhui minulle usein uskonnosta, mutta vain kuin omia ajatuksiaan, omia tunteitaan kertoen, kuin tämä asia koskisi vain häntä eikä minua. Minä kuuntelin suurella nautinnolla, niinkuin te, joka olette italialainen ja tahdotte italialaisena pysyä, kuuntelisitte tytärtäni hänen puhuessaan teille saksalaisesta maailmasta, meidän runoudestamme ja musiikistamme. Kun aloin mennä kirkkoon hänen kanssaan, iloitsi hän siitä kyllä, mutta näytti melkein pelkäävän, että minä ikävystyisin, että tekisin sen vain häntä miellyttääkseni. Vain yhtä asiaa hän pyysi minulta innokkaasti: että antaisin anteeksi.
— Ja oletteko antanut?
— Olen ponnistellut voimaini mukaan, vastasi Steinegge liikutettuna. — En ole antanut anteeksi, olen unohtanut ne, jotka ovat tehneet pahaa minulle ja muillekin… Hänen äänensä oli tukahtumaisillaan. — Olen tehnyt mitä olen voinut.
Myöskin don Innocenzo vaikeni liikutettuna. Ehkä omatunto syytti häntä, pappia, muistamasta liiallisesti harmistuneena eräitä kärsimiään loukkauksia, paljon vähemmän katkeria kuin ne, joita Steinegge-parka, tietämättään kristitty ja parempi kristitty kuin hän, oli saanut kärsiä.
Tuuli puhalteli pensaikoissa ja puiden lehväisillä latvoilla; sitten nähtiin sen juoksevan nurmen sametilla välähdytellen sen vihreää väriä.
— Kaunis ilma, sanoi Steinegge, taistellen vielä liikutustaan vastaan.
— Kaunis, vastasi kirkkoherra.
Steinegge seisoi hetken ääneti, syleili sitten kiivaasti donInnocenzoa, suuteli häntä olkapäälle ja sanoi epäselvällä äänellä:
— Menkäämme Edithin luokse.
— Hyvä, hyvä, mutta älkää puhuko hänelle nyt, odottakaa ja näyttäkää, että päätöksenne on vapaaehtoinen.
Vastaukseksi Steinegge tarttui puhetoveriaan käsivarteen, puristi sitä kovasti ja lähti kulkemaan.
Muutaman askeleen otettuaan he kuulivat Martan huutelevan pappilan puutarhasta: — Oo, herra kirkkoherra! Oo, herra kirkkoherra! Puutarhassa oli ihmisiä, sekä miehiä että naisia. Don Innocenzo hämmästyi ja lähti kulkemaan kiireemmin.
Sinne oli saapunut raati, Rakkauden Veljeskunnan johtaja ja kansalliskaartin kapteeni puhumaan kirkkoherran kanssa kreivin hautajaisista, joiden piti olla huomenna. Huhuttiin suurista lahjoituksista seudun köyhille. Kapteeni, muudan parrakas garibaldilainen, oli käynyt palatsissa ottamassa asiasta selvää. Ja todellakin oli lahjoitettu 70,000 liiraa eräälle lasten kodille ja 30,000 liiraa jaettavaksi vuosittain myötäjäisinä kolmelle seudun köyhimmälle tytölle. Kapteeni oli heti tehnyt ohjelmansa kunnianosoituksiksi hautajaisissa jalosydämiselle lahjoittajalle, pannen pormestarin ja johtajan päät pyörälle ja nimittäen heitä kaikessa ystävyydessä maalaistölleröiksi, koska he näyttivät olevan hämillään eivätkä aavistaneetkaan mitä nyt oli tehtävä, epäröivät, katselivat toisiaan ja murisivat, että oli suorastaan hulluutta tuhlata niin paljon rahaa kuolleen vuoksi, joka kaikeksi lopuksi, pormestarin sanojen mukaan, ei ollut itse kunnalle lahjoittanut mitään. Liikuttaakseen hiukan noita maatuneita olentoja kapteeni oli tuonut heidät eräiden ystäväinsä kanssa kirkkoherran luokse kysymään tämän vaikutusvaltaista mielipidettä. He ympäröivät don Innocenzon puhuen kaikki yht'aikaa, huutaen toinen toistaan vaikenemaan, riidellen ehdotusten ja suunnitelmien sekasotkussa: kansalliskaarti, juhlapuku, tavallinen puku, tervehdyslaukaus, kolme tervehdyslaukausta, sen seudun soittokunta tai tuon seudun soittokunta, puhe kirkossa, puhe hautausmaalla. Don Innocenzo sai heidät vaivoin rauhoittumaan ja seuraamaan itseään sisälle. Silloin tuli esiin viisi, kuusi tyttöä, seudun iloisimpia veikistelijöitä, jotka ensin Martan kimppuun hyökättyään tulivat nyt tulipunaisina ja silmät vielä naurusta kiiluen kirkkoherraa vastaan, pyytäen kylän tyttöjen nimessä kukkia hänen puutarhastaan tehdäkseen seppeleitä hyväntekijänsä arkulle. Martta oli ryöpyttänyt heidät tiehensä sanoen, että he olivat nenäkkäitä, kun kiusasivat kirkkoherran kukkia pannakseen ne ehkä sitten päähänsä tai antaakseen ne ihailijoilleen, joita heillä aina oli ympärillään. Eräs tytöistä oli vastannut hänelle, niin että kaikui, toisten ympärillä nauraessa. Kirkkoherra ei käynyt puolustelemaan kukkaparkojaan huolimatta Martan silmäyksistä ja murinasta.
Steinegge halusi kärsimättömästi tavata Edithiä, ei puhuakseen hänelle, mutta nauttiakseen sitä enemmän tämän kasvoja katsellessaan siitä salaisesta mielihyvästä, että voisi kertoa tälle piankin odottamattoman hyvän uutisen. Edith ei ollut puutarhassa. Steinegge heitti syvin kumarruksin hyvästi viranomaisille ja juoksi ylös tyttärensä huoneeseen.
Mutta hän ei ollut sielläkään. Kuitenkin oli vuoteella hänen hattunsa, hansikkaansa ja pieni muistikirja. Steinegge avasi sen ja näki piirustuksen järvestä poppelien alla. Hän tunsi heti Alpe dei Fiorin maalaukselliset huiput, nuo samat, jotka kahdeksan kuukautta sitten olivat panneet Edithin sanomaan: Nyt mennään murhenäytelmään. Piirustajatar oli kirjoittanut erääseen nurkkaan:Am Aarensee. Steineggen mieleen tuli heti tuo surumielinen laulu:
Ach, tief im Herzen da sitzt ihr WehDas weiss nur der vielgrüne Wald.
Tuo kuollut, kylmä maisema lumenvärisine valoineen ja lyijynraskaine varjoineen puhui enemmän surullisesta sydämestä kuin vihreästä metsästä. Steineggen sydän kävi raskaaksi, hän aavisti epäselvästi, että paha oli syvemmällä kuin mitä don Innocenzo oli hänelle sanonut. Ja missähän Edith mahtoi olla? Miksi hän ei voinut antaa tälle ainakin yhtä lohduttavaa uutista, palkinnoksi tämän tekemästä uhrauksesta? Melu, joka kuului salista sekä puutarhasta, talonpoikien karheat äänet ja tyttöjen ajattelematon nauru kiusasivat häntä. Jos Edith kuulee tuon hälinän, kuinka katkeran yksinäiseksi hän mahtaakaan tuntea itsensä! Hän kuuli puutarhassa käveltävän ja meni ikkunaan. Se oli Edith, joka juuri tuli ulos salista, missä hän oli ollut kattamassa pöytää, kun kirkkoherra viranomaisten kanssa tuli. Steinegge nuhteli häntä hellästi siitä, että hän seisoi ilman päivänvarjoa auringonpaisteessa, ja lupasi tämän vastaväitteistä huolimatta tuoda sen alas hänelle; mutta tultuaan puutarhaan hän ei nähnyt Edithiä enää missään. Hän etsi tätä koko talosta, mutta ei löytänyt; vihdoin hän keksi hänet puutarhanportilla puhumassa ruusuja poimivien tyttöjen kanssa. Hän ei huutanut eikä vienyt päivänvarjoa, peläten olevansa kiusaksi ja arvellen, ettei tytär halunnut nyt tavata häntä.
Hän vetäytyi talon kulman taakse, ettei Edith edes näkisikään häntä. Hänestä tuntui, kaukaista taivaanrantaa katsellessaan, että hän olisi mielellään mennyt ikipäiviksi pois ja luopunut Edithistä jos vain olisi voinut palata takaisin siihen hetkeen, jolloin Silla toi kirjansa. Niin niin, kuinka selvästi hän muistikin nyt tyttärensä kiihkeät vastaväitteet! Ja että niin paljon pahaa, niin paljon tuskaa piti johtua hänen sokeudestaan, siitä, että hän ei ollut ymmärtänyt tyttärensä salaista sydämen surua.
Sillävälin salissa päästiin yksimielisyyteen. Äänet rauhoittuivat ja kävivät hiljaisemmiksi, kirkkoherra vieraineen meni puutarhaan puhellen tyynesti.
— Sepä hyvä, sanoi don Innocenzo tyytyväisenä ja katsoen Steineggeen.
— Niin! vastasi kapteeni, — herra komendööri Vezza sanoi sen todellakin minulle. En edes kysynyt häneltä mitään, kun hän sanoi, että tänä iltana herra Silla matkustaa pois ja ettei pidä uskoa kaikkia juoruja.
— Oo! huudahti Steinegge silmät loistaen iloisesta hämmästyksestä. — Suokaa anteeksi, jos yhdyn keskusteluunne. Mitä herra Vezza sanoi teille?
Kapteeni toisti edellisen lausumansa lisäten sen, mitä tiesi Marinan tilasta, johon jokainen kuulijoista esitti erilaisia otaksumiaan.
Edithin läsnäolo oli saanut vallattomat tytöt hiukan kainommiksi. He kertoivat hänelle, että herra kapteeni oli neuvonut heitä tilaamaan seppeleen Comosta tai Milanosta, mutta että he tahtoivat koristaa arkun oman kylänsä kukilla. Seppeleen runkoa valmistettiin parhaillaan; mitä taas kukkiin tulee, he eivät vielä tietäneet, kuinka järjestää ne. Edith neuvoi solmimaan siihen oliivin lehtiä, valkeita ruusuja ja tekemään ristin sinivuokoista. Hän tahtoi itse poimia ruusut, ettei pensaita raastettaisi ja nuppuja turhan vuoksi revittäisi. Hän kuuli toisten puhuvan, ja arvaten, että he puhuivat palatsista, hän pisteli huomaamattaan sormiinsa ja leikkasi joko liian lyhyitä tai liian pitkiä varsia. Hän oli niin kalpea, että tytöt luulivat hänen voivan pahoin ja pyysivät häntä lopettamaan. Hän tunnustikin päätänsä kivistävän, mutta ei tahtonut lakata työstään peläten, että hänen isänsä kutsuisi häntä ja että hän jäätyään yksin tämän kanssa ei kykenisi peittämään rauhattomuuttaan. Sitten miehet tulivat lähelle, tervehtivät ja pysähtyivät katselemaan kukkia ja juttelemaan tyttöjen kanssa heidän onnestaan ja niistä monista avioliitoista, joita kylässä nyt solmittaisiin. Steinegge oli jäänyt paikalleen. Edith näki isänsä, joka tuntui odottavan kärsimättömästi, että joukko hajaantuisi, vilkaisten silloin tällöin edestakaisin kulkiessaan ihmisiin, jotka näyttivät juurtuneen ruusupensaiden keskelle. Marttakin tuli katsomaan talon kulmauksesta varjellen kädellään silmiään auringolta. Sitten hän sanoi jotakin Steineggelle, joka viittasi Edithiä tulemaan, mennen häntä vastaan ja ojentaen hänelle avatun päivävarjon. Hän torui, että tämä ehdoin tahdoin halusi itselleen päänsärkyä ja sanoi leikillään olevansa vihainen, että Edith aamulla oli juossut yksin tiehensä kuin oikukas perhonen ja jättänyt isänsä yksin. Minne ihmeessä neiti oli lennähtänyt? Tietystikin johonkin vaaralliseen paikkaan, jonkin pettävän, haikeamielisen veden varsille etsiäkseen sieltä kuukausia sitten unohdettuja lauluja.
— Oh, isä, sanoi Edith, — ennen kaikkea ei käy päinsä, että menet kurkistelemaan muistikirjaani ja toiseksi, että kannat mielessäsi kaikenlaisia epäilyjä. Haikeamielisyydet jätin sinne, missä ne ovat, Aarenseehen, ja tuosta laulusta en ole löytänyt muuta kuin päällekirjoituksen. Se ei tee pahaa. Ja etkö muista, kuinka nauroimme tuolloin vuosi sitten? Tahdon lopettaa luonnoksen ja panen siihen teidätkin, hyvä herra, jokseenkin vähän arvokkaasti juoksemassa päivänvarjo kädessä tyttärenne perässä. Tahtoisin piirtää siihen naurun purskahduksetkin.
— Panemme toisia, sanoi Steinegge. — Katso, eikö tuo aurinko, tuo vihreys, tuo tuuli ole kaikki yhtä ainoata suurta naurua! Ajattele, jos olisimme Milanossa! Täällä juo nuoruutta! Emmekö lähde hiukan kävelemään? Oletko väsynyt?
— En isä, mutta minne haluat mennä?
— Noin vain kävelylle. Rouva Martta, rouva Martta, voinko kysyä mihin aikaan syödään päivällistä?
— Kello kolme, huusi Martta keittiöstä.
— Silloin voimme mennä vaikka paperitehtaalle.
— Hyvä, hyvä! Minäkin tulen mukaan, sanoi don Innocenzo, joka juuri oli lähettänyt koko joukon matkaansa. — Minulla on puhumistakin insinöörille.
Edith meni huoneeseensa ottamaan hattunsa ja käsineensä. Kun hän palasi takaisin, keskeyttivät kirkkoherra ja hänen isänsä puhelunsa. Hän näki heidän kasvoillaan uuden ilon ilmeen ja kysyi katseillaan sen syytä.
— Menkäämme pian! sanoi Steinegge unohtaen tällä kertaa tavanmukaiset kursailunsa ja meni edellä.
Don Innocenzo tarttui Edithin käsivarteen ja kuiskasi hänelle: — Noiden kahden välillä ei ole enää mitään; hän matkustaa tänä iltana. — Edith avasi suunsa kysyäkseen jotakin, mutta silloin hänen isänsä kääntyi ja Martta huusi keittiöstä: — Menkää pian, teillä ei ole kovin paljon aikaa!
Edithillä ei ollut enää tilaisuutta pyytää selityksiä. Mutta portilla kirkkoherra kuiskasi vielä pari sanaa hänen korvaansa: — Ehkä teidän korttinne!
— Minun…? sanoi Edith. Don Innocenzo nyökkäsi myöntävästi ja meni ottamaan Steineggeä käsivarresta.
Edith värähti. Kirkkoherra ei ollut sanonut hänelle, että oli jättänyt hänen korttinsa palatsiin. Kuinka kummassa hän oli tehnyt sen kaikkien noiden tapausten jälkeen? Eikö siitä johtuisi korjaamattomia haittoja? Mutta epäilemättä hyvääkin. Vähätpä siitä, ajatteli hän, jos vain hänen korttinsa oli saanut jotakin hyvää aikaan, niin yhdentekevää, että hän tietämättään oli sotkeutunut noihin sekaviin asioihin ja puhunut enemmän kuin ystävällisesti miehelle, joka ehkä ei ollut sen arvoinen. Hän tyytyi tähän ja kiitti Jumalaa, joka oli käyttänyt häntä aseenaan hyvän työn tekemisessä. Mutta hän tunsi samalla, että hänen oma uhrinsa tulisi nyt vaikeammaksi ja tuskallisemmaksi, että tuo mies yrittäisi taas lähestyä häntä ja selittää olevansa syytön. Ja silloin? Silloin taistelu alkaisi taas sitäkin ylpeämpänä hänen sisässään. Sillä jos hän Milanossa oli luullut vain mielikuvituksensa liikutetuksi ja oli tarkkaavaisesti ja ehkä varomattomastikin omaa itseänsä tutkimalla koettanut saada itseään vakuutetuksi siitä, niin nyt hän ei enää epäillyt; sydän se oli, joka vuoti verta!
— Edith! huusi hänen isänsä, sillä hän oli jäänyt muutaman askeleen jäljelle.
Hän kohotti silmänsä ja näki tämän käsi kädessä kirkkoherran kanssa; toivon välähdys leimahti hänen sisässään ja hän kiiruhti isänsä vierelle.
— Tässä olen.
He astuivat nyt uudelle maantielle, joka kylästä eroten kulki niittyjen poikki aina joelle saakka. Ylhäältä katsoen se oli kuin ruma haava tuon vehmauden keskellä, suora ja valkea kahden kääpiöpoppelirivin välissä, mutta kuitenkin kävellessä hyvin miellyttävä. Oli nautinto heittäytyä suureen, vihreään mereen, jossa kukat loistavassa sekasorrossa, pehmeine, voimakkaine elontuoksuineen, kohosivat aaltoina ylös tien vieriin tunkevasta nurmesta. Pienet poppelit heiluivat tuulessa, iso, valkea pilvi vaelteli taivaalla, ja sen varjot liitivät nurmella ja järven sinisellä, välkkyvällä pinnalla, jonka ne värjäsivät sinipunaiseksi.
— Tuo vihreä on todellakin jotakin suurenmoista! sanoi Steinegge, — on kuin olisi jonkin Reinin viinilasin pohjalla.
— Tyhjän, huomautti don Innocenzo.
— Oh, tuo on surullinen ajatus, eikä ollenkaan välttämätön. Tässä lasissa, jonka te sanotte olevan tyhjän, on kuitenkin ihanaa tuoksua, joka virkistää sydäntä ja selvittää aivoja, eikö totta? Minä ihmettelen teitä; minä, ystäväni, olen hyvin henkevä nyt ja kykenen tuntemaan, että joen vesi, jota tuolla rannalla korkeat poppelit juovat, on täynnä aurinkoa, iloista kevään makua, joka huumaa enemmän kuin lasi Johannisbergeriä.
— Kääntykääpä katsomaan, sanoi don Innocenzo, — kuinka kauniilta taloni näyttää täältä.
Todellakin tuo pieni talo valkeine taitekattoineen oli soman näköinen yläpuolella toisia ja hiukan sivummalla niistä.
— Sekin näyttää katselevan meitä, huomautti Edith, — ja hymyilee meille kuin vanha isoäiti, joka ei itse pääse liikkeelle.
— Oo! huudahti Steinegge, — minä olisin onnellinen, jos voisin aina elää täällä!
— Entä minä sitten, isä! Tuntuu kuin rakastaisin kaikkea täällä.Kirkkoherra, etsikääpä meillekin täältä pieni pesä.
— Onhan täällä minun pesäni, vastasi tämä. — Niin, tulkaapa asumaan vanhan papin luokse. Miksikä ei? Eikö se olisi ihanaa? Ettekö olisi tyytyväisiä talossani? Minusta näyttää siltä, kuin Marttakin jo tulisi hyvin toimeen, eikö totta?
Edith hymyili, hänen isänsä suli kiitollisuuden huudahduksiin sekä vastaväitteisiin.
— Ei, ei, sanoi Edith. — Ensiksikin meille olisi mahdotonta jättää Milano ja toiseksi, ei se noin kävisi päinsä. Meillä pitäisi olla oma pieni talomme.
— Todellakin? Jäisittekö te tänne yksinäisyyteen ikiajoiksi?
Edith vastasi suurin, vakavin silmin. Don Innocenzo vaikeni.
— Hän ei olisi ainoa tänne haudattu aarre, sanoi Steinegge kääntyen kohteliain liikkein kirkkoherraan päin.
Don Innocenzo puolustautui nauraen ja punaisena tuota imartelua vastaan.
— Oh, ei, minä olen vanha, esihistoriallinen astia. Minä sopisin tänne erittäin hyvin, mutta minun tyttäreni ei mitenkään!
— Miksikä ei, isä?
Hän vastasi kiivaasti saksaksi, niinkuin hänellä oli tapana rakkautensa tai vihansa kuohuessa.
Steinegge kääntyi don Innocenzoon päin:
— Eikö totta, tämä seutu ei sovi nuorelle neidille, vaan ainoastaan vedenneidoille.
— Vedenneidoille? Kuka tietää, jollen olisikin! Rakastan kirkkaita vesiä ja niittyjä ja metsiä…
— Niin, mutta en usko, että vedenneidot rakastavat sellaisia keltaisia vanhoja ukkoja kuin minä ja haluavat käydä kävelyllä kirkkoherrojen kanssa.
Tuo omituinen mies pysähtyi, levitti kätensä ja sulki silmänsä.
— Näen hyvin kunnioitetun herra Andreas Gotthold Steineggen, jonka hiukset ovat hiukan valkoisemmat kuin nyt ja joka on rakkaan ystävänsä kirkkoherran talossa, ja tämä on kokonaan ilman hiuksia. Näen tuon saksalaisen herran pitävän sanomalehteä kädessään ja puhelevan kiivaasti Schleswig-Holsteinin asiasta ystävänsä kanssa, joka antaa tuoda sisään… sormen verran Valtellinaa sulattaakseen Augustenburgin ruhtinasta. Eikö niin?
Hän aukaisi hetkeksi silmänsä katsoen don Innocenzoon, joka nauroi, ja sulki ne sitten uudelleen.
— Ja nyt näen… Oh, mitä näenkään? Nuoren vedenneidon, puettuna matkapukuun astuvan saliin kuin tähdenlento, syleilevän vanhaa saksalaista huuhkajaa, ja kuulen hänen sanovan tulleensa viettämään pari päivää kirkkaiden vesien, niittyjen ja metsien keskellä. — Yksinkö? kysyy huuhkaja. Silloin tämä vedenneito tekee pienen liikkeen pienellä sormellaan, jonka tunnen…
Steinegge aukaisi silmänsä ja tarttui Edithin käteen suudellakseen sitä; mutta Edith vetäisi sen pois, ja toinen otti nauraen kaksi pitkää harppausta eteenpäin, kääntyen sitten katsomaan häntä.
— Eikö se ollut kaunis näky? sanoi hän.
Edith viivytteli hetken vastausta. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Tuossa hänen isänsä puheessa oli jokin salainen tarkoitus, jokin pohdittu ehdotus.
— Oletko siis väsynyt minuun? sanoi hän, — tahdotko elää yksin?
— Kuinka, yksin? huudahti don Innocenzo. — Ettekö kuule, että hän eläisi minun kanssani?
— Minä olen väsynyt, hyvin väsynyt sinuun, vastasi Steinegge. — Mutta en tahtoisi elää yksin. Tulisin lepäämään hiukan tänne herra kirkkoherran luokse muutamaksi kuukaudeksi vuodessa. Näetkö, nyt en enää tee pilaa, minun tarvitsisi todellakin olla pitkä, pitkä aika herra kirkkoherran luona.
Edith katsoi jälkimmäiseen. Oliko tämä jo puuttunut suureen kysymykseen? Menivätkö asiat hyvin? Kirkkoherra katseli mitä tarkkaavaisimmin eräitä kiesejä, jotka tulivat vaivalloisesti tehtaalta pitkin huonoa tietä.
— Me tahdomme etsiä viisasten kiveä, jatkoi Steinegge, — kiveä, joka muuttaa kullaksi kaikki, mikä on rumaa ja tummaa ympärillämme ja ennen kaikkea sen, mikä on kovaa sisällämme.
— Ja löytääkö tämän pienen, arvokkaan kiven täältä? kysyi Edith sydän sykkien.
— En tiedä, mutta toivon.
— Ja miksikä en voisi etsiä sitä yhdessä teidän kanssanne?
— Siksi, ettet tarvitse sitä, ja siksi, ettemme tahdo.
— Mutta mitä minulla sitten teet, isä?
— Niin, en tiedä vielä.
Tällä hetkellä kiesit saapuivat kulkijain kohdalle ja erottivat Edithin molemmista toisista. Don Innocenzo lähestyi kiireesti Steineggeä sanoen hänen korvaansa:
— Älkää sanoko liian paljon.
— En voi, vastasi toinen.
Kiesit menivät ohitse.
He olivat saapuneet joen varrelle, missä tie teki mutkan laskeutuen rantaan pitkin poppeliriviä aina tehtaalle asti.
— Menkää, sanoi Steinegge kirkkoherralle. — Me odottelemme täällä.
Steinegge laskeutui tyttärineen tieltä alas nurmiselle rinteelle erään suunnattoman kallion varjoon, joka putosi suoraan jokeen. Sen vihreät, puhtaat aallot olivat kuin suloinen runoelma, vaikkakin vanha ja rahvaanomainen runoelma, jonka viaton sydän, liian täynnä rakkautta ja mielikuvia, runoili. Ne riensivät hypähdellen, nauraen ja laulellen kirkkaina aina epätasaista pohjaa myöten kivi- ja kukkarannoille. Ne hyväilivät nurmea, purivat kiviä; ja virran kapea juova sai silloin tällöin kiihkeitä väristyksiä, levittäen kevyttä kuohua ilmaan. Näihin moniin ääniin vastasi poppelien iloinen humina niiden kohotellessa teräviä huippujaan safiirinsinistä taivasta kohden.
— Ah, sanoi Steinegge:
So viel der Mai auch Blumen häuft zu Trost und Augenweide…
Edith keskeytti hänet:
— Isä, miksi sanoit minulle tuon asian?
— Minkä?
Että kerran tahtoisit elää minusta erossa?
— Oi, ei erossa. Minä vain tulisin viettämään jonkin ajan täällä. Mutta erossa ei koskaan. Ei millään tavalla erossa. Ymmärrätkö? Ei millään tavalla.
Hän sanoi nämä viimeiset sanat matalalla äänellä tarttuen Edithin molempiin käsiin.
— Niin, minä ajattelen nyt ensimmäistä kertaa, ettemme saa olla erossa minkään suhteen täällä sisällä.
Ja hän puristi Edithin käsiä sydäntään vastaan.
Edithin huulet ja sieraimet värähtelivät, ja hänen kurkkuaan puristi. Steinegge veti hänet mitään sanomatta alas nurmelle ja istuutui itse hänen viereensä.
— En, voi, sanoi hän melkein kuin itsekseen puhuen.
— Sydämeni on liian täysi. Se on totta, Edith, emme ole koskaan olleet oikein yhtyneinä. Muistatko iltaa, jolloin tulit, ja minä astuin huoneeseen sinun rukoillessasi? Millaista tuskaa tuottikaan se minulle silloin? Ajattelin, ettet voisi rakastaa minua, koska en uskonut niinkuin sinä. Ja seuraavana päivänä, kun olit messussa, muistatko, että olin ulkona sen ajan? Tiedätkö mitä tein?
Hän puhui ikäänkuin ei olisi tietänyt itkeäkö vai nauraa.
— Puhuin Jumalalle, rukoilin, ettei hän kävisi sinun ja minun väliin, ettei hän ottaisi minulta sinun rakkauttasi.
Edith puristi kiivaasti hänen kättään, huulet tiukasti kiinni ja hymyillen hänelle kostein silmin.
— Ja sitten sinä olit niin hyvä ja hellä minua kohtaan, että loit ympärilleni todellisen paratiisin ja minä ymmärsin, että Jumala oli kuullut rukoukseni. Se liikutti minua, kun näin, että Jumala salli sinun rakastaa minua niin. Olin onnellinen, mutta en aina. Kun menimme yhdessä kirkkoon, niin rukoilin ja kiitin Jumalaa sinun vieressäsi, mutta sydämessäni oli jotakin muutakin, jotakin kylmää ja kiusallista, aivan kuin olisin seisonut oven ulkopuolella ja sinä kaikkien edessä, alttarin lähellä. Minusta tuntui kuin olisin ollut niin äärettömän kaukana sinusta. Inhosin itseäni tuona hetkenä ja olin kylliksi tyhmä rakastamaan sinuakin vähemmän silloin. Kun sitten…
Hän epäröi hetken, kuiskasi sitten Edithin korvaan jotakin, johon tämä ei vastannut, ja jatkoi ääneen:
— Kuinka kärsinkään. Se asia inhoitti minua kaikkein enimmin. Ehkä niiden kiusallisten muistojen vuoksi, joita sydämessäni oli, ehkä siksi, että olin mustasukkainen tuolle piilossa olevalle miehelle, jolle sinä uskoit ajatuksesi. Ei ainoastaan mustasukkainen, pelkäsinkin häntä. Tunsin, että näkymättömänäkin ja tuntemattomana hän voi haavoittaa minua, ottaa minulta jonkin verran kunnioitustasi ja rakkauttasi. Tiedätkö, että väliin valvoin öitäkin tämän vuoksi? Sen jälkeen näin sinut taas samanlaisena minua kohtaan, unohdin ja kävin iloiseksi. Eilen, ollessani taas don Innocenzon kanssa hänen kirkossaan, tunsin, kuinka pitkän matkan olin muutamassa kuukaudessa huomaamattani kulkenut. Minusta tuntui, kuin olisin ollut kauan huokaillun maan avonaisella portilla enkä voisi astua sisään. Nyt, kuule minua, Edith tyttäreni.
Tämä käänsi äänettömänä kasvonsa häntä kohden puristaen yhä hänen kättään omassaan.
Olen astunut sisään, sanoi hän matalalla, värähtelevällä äänellä. Edith kumarsi päänsä alas ja painoi huulensa tuolle kädelle.
— Olen astunut sisään. Älä kysy minulta millä tavalla. Maailma näyttää minusta käsittämättömän toisenlaiselta nyt kuin ennen, kun sielussani olen päättänyt antautua kokonaan sinun uskollesi. Kuinka voi selittää sen, että minä lepään kaiken sen yllä mitä näen? Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut tällaista levon tunnetta, joka minulle nyt vuotaa silmien kautta sydämeen. Sinä ehkä naurat, kun sanon, että tunnen suurta rakkautta johonkin, joka on luonnossa ympärilläni. Mitä sanot, Edith, kaikesta tästä?
Edith kohotti kyynelien kostuttamat kasvonsa.
— Vieläkö kysyt, isä? Vieläkö sitä kysyt? Muuta hän ei voinut sanoa. Jumala oli vastaanottanut hänen uhrinsa, oli palkinnut hänet. Hänen sielunsa oli tulvillaan tätä uskoa, johon sekaantui kuitenkin hämmästys ja harmi, ettei tuntenut itseään sen onnellisemmaksi.
— Oletko tyytyväinen? sanoi Steinegge laskeutuen alas kastelemaan nenäliinaansa veteen, jonka tarjosi sitten Edithille. Tämä pyyhki sillä hymyillen silmiään.
— Tiedätkö, olen tyytyväinen vielä toisestakin syystä.
Edith oli ääneti.
— Tiedän, että ystävämme Silla matkustaa pois palatsista. Siinä ei näytä olleen ollenkaan sitä pahaa, jota epäiltiin.
— Isä, sanoi Edith nousten, — tietääkö don Innocenzo siitä, mitä sanoit minulle ensin?
— Hiukan, vain hiukan.
Edith katsoi hetken isoa kalliota, johon hän melkein nojasi, kohosi sitten varpailleen poimiakseen halkeamassa kasvavan pienen kukan. Hän sulki sen onyx-medaljonkiinsa ja sanoi isälleen.
— Muisto tästä paikasta ja tästä hetkestä. — Sano minulle vielä kerran, lisäsi hän heikosti, — sano, että olet onnellinen ja että nämä ajatukset ovat syntyneet todellakin sinun sydämessäsi. Sano se minulle uudelleen, isä.
— Kas, missä he ovat! kuului ääni tieltä.
Edith ei sitä kuullut ja kävi taas istumaan nurmelle isänsä viereen, mutta tämä tunsi don Innocenzon äänen ja kääntyen häneen päin ilosta loistaen huusi:
— Näinkö pian?
Don Innocenzo näki, ymmärsi eikä vastannut.
— Herra kirkkoherra, sanoi Edith noustuaan isänsä kanssa tielle. — Nyt löydätte toisen Edithin.
Don Innocenzo koetti näyttää viattomalta, mutta onnistui siinä vain silloin, kun ei tehnyt sitä tahallaan.
— Onko se mahdollista? sanoi hän niin suuresti ihmetellen, kuin olisi ottanut aivan kirjaimellisesti sanat: toisen Edithin.
Mutta sen enempää kysymyksiä ei tehty. Edith käveli isänsä käsivarressa, melkein nojaten päätään hänen olkapäätään vastaan. Don Innocenzo koetteli huohottaen pysytellä heidän perässään, sillä ratsumestari oli aloittanut oikean hyökkäysmarssin. Näin he kulkivat mitään puhumatta niittyjen poikki. Don Innocenzo ei lopulta enää jaksanut, vaan pysähtyi läähättäen.
— Kuinka kaunis onkaan tuo järven juova tuolla alhaalla, eikö totta? sanoi hän.
Tuskin hän sitä näkikään. Steinegget pysähtyivät.
— Kreivi Cesare-parka! sanoi isä hetken päästä. — Kesken kaiken, herra kirkkoherra, ettekö tekin kuullut, että herra Silla lähtee tänä iltana palatsista?
Edith irroittautui hänestä ja kääntyi katsomaan niittyjä toisella rannalla.
Oi, te rakkauden huumaamat kukat, jotka ojentaudutte kaikkivoipaa aurinkoa kohden, te ilakoivat, tuulen humaltamat nurmet, mikä lepo olisi olla teidän sijallanne, elää teidän päivän kestävää elämäänne, antaa muistojen vaieta, sydämen ja väsyttävän ajatusten pauhun tyyntyä, jotka sitkeästi taistelevat rakentaen ja rikkoen tulevaisuutta, olla vain tomua ja aurinkoa, suonissa kevään hehkua.
— Lähtekäämme, Edith! sanoi Steinegge. Tuo rakas ääni herätti hänet noista arvottomista ajatuksista.
Noustessaan ylös pappilaan Edith kulki pää kumarassa askeleen isänsä ja kirkkoherran edellä ja näki molempien varjot tiepuolessa. Steinegge alkoi uudelleen puhua palatsista, ja hän näki kirkkoherran varjon nyökkäävän päätään. Siihen keskustelu loppui.
Kun he saapuivat kotiin, ilmoitti Martta päivällisen olevan muutaman minuutin kuluttua valmis. Edith pyysi kirkon avaimet ja juoksi tiehensä hymyillen isälleen.
Ulkona kaikki eli, liikkui ja puhui tuulessa; kylmässä kirkon holvissa sitävastoin oli kaikin kuollutta, paitsi pääalttarin lampun heikko valo, joka levisi korkeista sivuikkunoista nurkkiin ja katon viininvärisiin pyhimyksiin pumpulimaisten pilvien päällä. Edith polvistui ensimmäiselle penkille ja kiitti Jumalaa tarjoten hänelle koko sydämensä, kokonaan, kokonaan; ja mitä enemmän hän kertasi tätä tahtonsa hurskaassa innossa, sitä enemmän mykkä kirkko ja vakava liekki sanoivat hänelle: ei, et voi, sydämesi ei ole sinun; sinä toivot, että hän rakastaisi sinua vielä ja tulisi uudelleen sinun arvoiseksesi, kunnes ikiajoiksi voisit nojata pääsi tuota miehekästä rintaa vastaan ja hänen kanssaan rohkeasti kulkea halki elämän. Mutta Edith ei tahtonut, hänestä tuntui kuin hän olisi ottanut takaisin sen, minkä vapaaehtoisesti oli tarjonnut, ja hänen sydämeensä tunkeutui kuivahko oman itsensä inho.
Martta tuli kutsumaan häntä.
— Neiti! Neiti! Pian pöytään! Kyllä Herra jo tietää, mitä te tarvitsette!
Edith hymyili.
Kello kaksi aamupäivällä komendööri ja Silla istuivat työtä tehden kirjastossa. He valmistelivat asiakirjeitä, sähkösanomia ja luetteloja henkilöistä, joille oli lähetettävä kuolinilmoituksia. Vezzaa vaivasi loppumaton puhetulva. Istuen kreivi Cesaren pöydän ääressä, Sillaa vastapäätä, jutellen, kirjoittaen, tarttuen yhteen paperiin ja heittäen pois toisen, hän ei vaiennut hetkeäkään muuta kuin katsellakseen kynänsä terää, lukeakseen epäselvästi mutisten, mitä oli kirjoittanut, tai pusertaakseen vasemmalla kädellään poskistaan ja leuastaan jonkin lauseen, joka ei tahtonut helpolla tulla. Vähän väliä hän vilkaisi Sillaan koskettaen hienotunteisesti kysymystä Marinan saamasta salaperäisestä tiedonannosta. Mutta Silla vastaili harvasanaisesti tai ei ollenkaan. Hän ajatteli keskustelua, joka hänellä oli ollut tässä samassa paikassa kreivin kanssa viime elokuussa, illalla palatsiin tulonsa jälkeen. Hän luuli vielä kuulevansa tuon mahtavan äänen ja vihaisen nyrkin iskun pöydälle. Nyt järvenpuolisista ikkunoista vinosti sisään paistava aurinko täytti vihertävällä, kullanhohteisella valollaan salin, ja kreivi lepäsi viereisessä huoneessa elottomana. Millainen muutos! Hän kirjoitti kirjoittamistaan, viskaten hänkin paperin ja ottaen toisen koskaan tarkastamatta mitä kirjoitti ja säpsähtäen huomatessaan kirjoittaneensa väärin tai jättäneensä pois sanan. Hän pakotti ajatuksensa kokoon, mutta pian ne taas lensivät omille teilleen.
— Sähkösanomat ovat valmiit, sanoi Vezza. — Soittakaamme, että ne viedään pois. Tahdotteko olla niin hyvä? Kiitos. Ja kirjeet asiamiehille ja vuokraajille. Ainakin Oleggiossa oleville pitäisi ilmoittaa heti. Kuka niiden nimet tietää? En viitsisi etsiä rekistereistä, ennenkuin C…n tuomari tulee. Mitä ihmettä tuo mies tekeekään? Tiedättekö, että hän on urkurikin? Jos kirkossa on jumalanpalvelus, niin hän ei ehkä tulekaan panemaan sinettejä ennen iltaa. Ja varmasti hän tulee onkien ansaitakseen illallisensa. Eikö teistäkin, Silla, täällä ole jokin outo haju? Eikö? Vakuutan teille, että toivoisin mitä pikimmin olevani Milanossa. Entä te, mitä aikeita teillä on?
— Minullako?
Kamaripalvelija astui sisään.
— Nämä sähkösanomat, sanoi Vezza. — Lähettäkää joku viemään ne heti paikalla.
— Tiedättekö? sanoi hän uudelleen Sillalle, — haluaisin tietää mitä aikeita teillä on, sillä minulla olisi eräs ehdotus teille.
— Mikä ehdotus?
— Emmekö menisi hengittämään hiukan raitista ilmaa?
He astuivat pieneen, rinteellä riippuvaan puutarhaan. Tuuli kohisi korkealla viinitarhassa ja laskeutui raivoten pihalle, puhaltaen siellä täällä jonkin suihkulähteen sateen hietikolle.
— Kuinka kaunista ja kuinka iloista! sanoi komendööri. — Sanokaapa, tuntuuko teistä siltä, että talon isäntä on kuollut?
— Kyllä minusta, vastasi Silla.
— Ja minusta ei ollenkaan. Mutta yhdentekevää. Kuulkaa, minulle on jätetty toimeksi etsiä historian ja italian kirjallisuuden opettaja erääseen erinomaiseen yksityiseen oppilaitokseen Milanossa. Kaksikymmentäkaksi viikkotuntia, kaksi kuukautta vapaata ja kaksituhattakaksisataa liiraa palkkaa. Sopiiko se teille?
Silla ojensi hänelle kätensä ja kiitti innokkaasti.
— Mutta minulla ei ole minkäänlaisia suosituksia, hän vastasi.
— Pyh! Se ei haittaa. Sen asian minä kyllä järjestän. Mitä pirua nuo tuolla tekevät?
»Nuo tuolla» olivat puutarhuri ja Fanny poimimassa kukkia vastapäätä ansaria olevista kukkapenkeistä. He näkyivät palatsin vasemman siiven ja pihan vihreän, puoliympyräisen muurin välistä, pieni järvenkaistale taustanaan.
Vezza viittasi kädellään Fannya, joka tuli pihan poikia puutarhan aidan viereen.
— Mitä teette?
— Minun neitini, sanoi Fanny kohottaen salaperäisesti kulmakarvojaan ja ojentaen huuliaan.
— Minkä vuoksi? Hautajaisiinko?
— Ooh! Hautajaisistako hän nyt välittäisi! Päivällisiä varten! Kuinka, ettekö tiedä! Eikö herra Paolo ole sanonut teille, että hän on käskenyt valmistaa oikeat juhlapäivälliset ja sanonut, ettei keittiössä saisi tehdä mitään ilman hänen erityisiä määräyksiään, nimittäin neidin.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri.
— Tulen kohta! Kaunista tämäkin tässä, häh! Minä jätän kohta kaikki siihen paikkaan! En tahdo ainakaan tulla sellaiseksi kuin hän. Inhoittava tuuli ja aurinko, joka paikassa pään päällä.
— Neiti Fanny! huusi puutarhuri kolmannen kerran. — Tuletteko vai ettekö tule?
— Tulen, tulen! Ellei minua ole, niin toinen ei osaa tehdä mitään. Samaa sanoi minulle myöskin don Cecchino Pedrati, josta olette jo ehkä kuullut puhuttavan. Se vasta on suuri talo, se!
— Niin, niin, menkään vain, sanoi Vezza.
Fanny meni huutaen puutarhurille, että eikö tämä nähnyt herrojen puhuvan hänelle.
Komendööri kääntyi Sillaan päin.
— Tahdon mennä ottamaan selvää näistä päivällisistä, sanoi hän. — Tuo kokin tyhmyri, joka ei tule sanomaan minulle mitään!
— Mutta se on aivan mahdotonta! sanoi Silla.
— Se on selvä. Enkö sanonut teille tänä aamuna? Kaikkea muuta kuin parantunut! Milloin lääkäri tulee?
— Oikeastaan hänen pitäisi tulla piakkoin. Hän oli täällä tänä aamuna, ennenkuin te olitte herännyt, ja sanoi, ettei voinut palata ennen kello kahta. Nyt on Giovannakin kuumeessa.
— Herra Silla, sanoi Rico tullen kirjaston ovesta, — donna Marina sanoi, että olisitte hyvä ja menisitte hänen luokseen hetkiseksi.
— Siinä ollaan, ajatteli kommendööri. — Koko murhenäytelmä tämäkin!
Silla astui sisään sanaakaan sanomatta.
Rico saattoi hänet ylös avaten oven vanhanaikaiseen huoneeseen.
Marina seisoi keskellä huonetta avatuista ikkunoista tulvivassa valossa.
— Jätä auki, sanoi hän pojalle, ennenkuin kääntyi Sillaan päin. — Ja nyt, mene alas puutarhaan auttamaan isääsi ja Fannya. Heti!
Hän meni ulos käytävään kuunnellen hetkisen, kun poika astui alas portaita, ja kääntyi sitten nopeasti katsomaan Sillaa.
Hänellä oli yllään sama valkea puku sinisine koruompeluksineen kuin kuin edellisenä iltana; hiukset olivat epäjärjestyksessä ja kasvot kuolonkalpeat.
Silla kumarsi kohteliaasti. Kohottaessaan taas kasvonsa hän näkiMarinan kääntävän hänelle selkänsä ja kulkevan hitaasti ikkunaan päin.Sieltä hän ryntäsi kiireesti käytävän ovelle ja uusi:
— Rico!
Mutta poika oli jo kaukana eikä kuullut huutoa. Sitten hän seisahtui katsomaan Sillaa toisen kerran ja sanoi:
— Ei ketään. Täällä ei ole ketään.
Silla ei voinut olla ymmärtämättä pitkää, intohimoista katsetta täynnä mykkiä kysymyksiä ja käsitti, että Marina oli pettänyt Vezzan, mutta hän pysyi liikkumattomana.
Silloin Marinan silmien tuli sammui yht'äkkiä.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Ja tuo tervehdys tuntui putoavan jäätyneenä kolmannesta taivaasta.
— Onko Vezza puhunut teille? jatkoi hän heti.
— Olisin lähtenyt heti, markiisitar, mutta…
— Tiedän, tiedän.
Silla vaikeni. Ebenpuinen arkku norsunluisine leikkauksineen ja ympäri huonetta hajoitetut kukat muistuttivat vielä edellisen yön kamalaa tarinaa.
— Tiedän, kertasi Marina päättäväisellä ja halveksivalla äänellä, — mutta se ei riitä. Ja hän otti askeleen Sillaa kohti.
— Olette siis käsittänyt, että se oli mielen harhaa? sanoi hän.
Silla nyökkäsi. Hän oli lyhyen välimatkan päässä Marinasta pianon toisella puolella. Tämä heittäytyi melkein suulleen pianon päälle ja kohotti kasvonsa katsoakseen miestä.
— Ja te uskoitte? sanoi hän. — Ja olette tyytyväinen?
Silla ei vastannut.
— Niin, sanoi Marina hiljaa sulkien silmänsä kuin imarreltu eläin. —Luonnollista, yksinkertaista ja mukavaa! Hyvä on! huudahti hän nousten.
Pianon päällä oli kukkamaljakossa ruusuja ja glysiinejä. Hän tempasi niitä kourallisen ja hajoitti lattialle.
— Lähdettekö, hyvä on, sanoi hän, — mutta se ei riitä. Ettekö tunne velvollisuutta tehdä muita uhrauksia vuokseni?
Hänen äänessään värisi katkera iva.
— Olen käskettävänänne, markiisitar, vastasi Silla vakavasti. — Minkä uhrauksen tahansa.
— Kiitos. Olisitteko siis halukas kirjoittamaan kreivi Salvadorille?
— Kreivi Salvadorille! huudahti Silla hämmästyksissään. — Mitä pitäisi minun kirjoittaa hänelle?
— Että lähdette täältä ikipäiviksi ja ettette yritä koskaan enää tavata minua.
— Ja riittääkö tämä teille?
— Kuinka hyvä te olette, sanoi Marina puoliääneen.
— Voin sitä ollakin kreivi Salvadorille, vastasi Silla kylmästi — Tänä yönä ilmoitan olevani hänen käytettäväkään ja odotin kokonaisen tunnin, mutta hän ei näyttäytynyt.
— Ah, te vihaatte häntä? huudahti Marina salamoivin silmin.
— Minä? En suinkaan.
Marina alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, mutta pysähtyi sitten yht'äkkiä sanoen:
— Mutta eilen illalla te vihasitte häntä, vai mitä? Eilen illalla yhdentoista aikaan?
Silla mietti hetken ja vastasi:
— Markiisitar, minunkin puoleltani se oli vain aistiharhaa.
Marina nauroi ääneensä, ja tuo nauru pusersi Sillan sydäntä.
— Silloin, sanoi hän, — annan teille kaikki anteeksi ja asia loppuu siihen.
— Markiisitar ei siis halua minulta muuta?
— Kiitos, vastasi Marina hymyillen rakastettavasti.
— En mitään. Tapaamme toisemme vielä päivällisillä, eikö totta? Te syötte päivällistä täällä? Pyydän teitä, lisäsi hän nähdessään Sillan epäilevän.
Tämä tiesi, ettei päivällisistä tulisi mitään, mutta piti varovaisempana olla koskettamatta kysymystä ja kumarsi vain kiittäen.
Kun Silla oli menossa ulos, löi Marina kädellään arkkua ja sanoi:
— Tiedättekö? Se on hävitetty.
Silla kääntyi ja näki kauniin valkean käden tekevän ilmassa liikkeen, kuin jotakin olisi hävinnyt, ja kauniin pään, joka tervehti vielä hymyillen.
— Sitä parempi sanoi hän.
Päästyään tuskin käytävän toiseen päähän ja astuttuaan portaille hän kuuli takanaan kimeän huudon. Hän ryntäsi takaisin ovelle, josta oli tullut, ja seisoi siinä henkeään pidättäen kuuntelemassa. Hän kuuli vaatteiden kahinaa ja avainta kierrettävän lukossa. Silla poistui ja alkoi laskeutua portaita alas täynnä levottomuutta.
Marina oli päästänyt tuon huudon ja sitten sulkenut oven avaimella. Hän löi nyrkeillään otsaansa hillitäkseen itseään, avasi sitten arkun ja veti käsikirjoituksen sen alaslasketulle kannelle, ja haavoitettuaan vasenta käsivarttaan hän kirjoitti verellään Cecilian viimeisten sanojen alle:
»C'est ceci qui fait cela.
2 Mai 1865.
Marquise de Malombra, jadis comtesse Varrega.»
Tämän jälkeen hän avasi erään arkun laatikon ja otti esiin erittäin hienon, nahkaisen pistolikotelon varustettuna Malombran perheen vaakunalla: hopeainen pyrstötähti azuurinsinisellä pohjalla ja mustassa kulmassa hopeainen lilja.
— Tiedättekö, puheli hän aseelle, — hän on suostunut lähtemään. Hän ei ymmärtänyt, että se oli koe.
Silla tapasi kirjastossa komendöörin, joka odotteli häntä nuuskien nenällään ja ahneilla silmillään hyllyjä. Hän kertoi tälle keskustelunsa ja donna Marinan viimeiset kohteliaat sanat sekä käytävään kuulemansa huudon sanoen, ettei ollut suorastaan hylännyt päivälliskutsua, koska oli kysymyksessä sairas nainen, jota oli kohdeltava mitä suurimmalla varovaisuudella. Hänen mielestään oli lääkärinapu välttämätön. Hän kehoitti myöskin sähköttämään Milanossa oleville sukulaisille, että nämä veisivät Marinan pois palatsista, joka oli mitä pahin olinpaikka hänelle. Vezza lupasi tehdä sen ja sanoi tällävälin jo kieltäneensä päivälliset, toivoen lääkärin voivan saada donna Marinan vakuutetuksi siitä, että oli luovuttava tästä aikeesta. Hänen tätä sanoessaan ilmestyi lääkäri.
Tämä kuunteli kertomusta suhteellisen rauhallisesta mielentilasta, jossa markiisitar oli ollut herätessään, ja lupasi tehdä kaikkensa saadakseen tämän luopumaan päivällishankkeestaan. Tohtori sanoi tulevansa heti takaisin kertoakseen, kuinka oli onnistunut.
Hän oli kauan poissa. Kun hän sitten taas ilmaantui olivat hänen pahaa ennustavat kasvonsa vieläkin synkemmät.
— No? kysyi Vezza.
Lääkäri katsoi Sillaa ja epäröi.
— Voitte puhua vapaasti, huomautti komendööri.
— Hyvä. Minä muuten puhun lääkärinä ottamatta huomioon henkilökohtaisuuksia, ja sanon: asiat ovat menossa huonosti, ja teistä riippuu, menevätkö ne vieläkin huonommin.
— Mitä! huudahti Vezza. — Ajatelkaa, että hän tänä aamuna oli aivan rauhallinen!
— Oo, kyllä minäkin tapasin hänet aivan rauhallisena. Heti hänet nähdessäni tulin tyytyväiseksi, jopa hämmästyinkin, mutta minuutti sen jälkeen ei hänen tyyneytensä miellyttänytkään minua enää. Nähkääs, tämänöisen hermokohtauksen jälkeen olisi tuon naisen tänään pitänyt olla suorastaan maassa, murtuneena. Mutta ei! Huomattavissa on vain erikoinen kalpeus ja silmien sinertävät renkaat. Kaikki muut väsymyksen ja lamauksen merkit puuttuvat tänään. Meillä on täydellinen apuri; sydän lyö ainakin sata kertaa. Silloin sanoin heti: hermokohtaus kestää yhä, tuo tyyneys ei ole fysiologinen, se on tahdon pakotusta, ja ehkä juuri tämä antagonismi lisää muutamia hermostusilmiöitä, niinkuin esimerkiksi sydämen kiireellisiä lyöntejä. Puhuin hänelle asiasta. Otin sen hänen terveytensä kannalta ja sanoin hänen tarvitsevan lepoa ja tekevän parhaimmin, jos jäisi kokopäiväsi täydelliseen lepoon, tulematta ulos huoneestaan edes päivällisellekään. Ah!
Lääkäri pudisti käsiään, aivankuin sanat eivät enää riittäisi.
— Tunnustan, että sellaisia silmiä en ole ikinä nähnyt. Yhdessä sekunnissa hän kasvoi pituutta ja hyökkäsi raivoisasti kimppuuni! Tai paremmin sanoen teidän, herra komendööri, enemmän kuin minun, sillä hän ymmärsi heti, mielisairaiden terävyydellä, että olin puhunut teidän kanssanne. Huomaa hänen epäilleen vastustusta. Hän väitti, että häntä tahdottiin pakottaa, mutta ettei hän huolinut opetuksia keneltäkään ja että häntä vain pahoitti, ettei ollut kutsunut viittäkymmentä henkilöä vieraikseen; ja näin yhä edelleen sellaisella kiihkolla, että oli tukehtua ja vapisi kuin lehti. Minä koetin tyynnyttää häntä. Oh, se ei ollut mahdollista, hän vimmastui yhä enemmän. Vihdoinkin minun täytyi luvata, että kaikki tapahtuisi hänen toivomuksensa mukaan ja että itsekin jäisin päivällisille; ja uskokaa minua, herrat, näin se on lopetettava. En neuvoisi ketään vastustamaan naista, joka on kokenut sellaisen kriisin kuin hän viime yönä ja joka osoittaa vielä uhkaavia sairastumisenoireita. Niin se on.
— Siis, lisäsi lääkäri lujasti, — minä puolestani suostuisin siihen, mitä hän haluaa, vaikkei minulla siihen olisi mitään halua.
— Ja jos me kaksi jäisimme pois, luuletteko…
— Toistan vielä kerran, etten sitä tekisi.
Komendööri kysyi silmillään Sillan mielipidettä.
— Mitä minuun tulee, vastasi tämä, — en tule missään tapauksessa. Hänelle voi sanoa, että en voi hyvin ja etten halua syödä päivällistä ja että kirjoitan vielä näitä kirjeitä. Ja sitäkin parempi, voin matkustaa jo ennen päivällistä. Muuten, tohtori, otaksukaa, että donna Marina olisi kärsinyt aina tähän yöhön asti voimakkaasta siveellisestä tärähdyksestä ja että hän nyt syystä tai toisesta olisi siitä vapautunut; ettekö luule, että noin häiriintyneet hermot, vaikkakin jo paikoillaan, värisevät yhä jonkin aikaa? Ettekö usko, että jos pahan alkusyy on poissa, niin uudelleen sairastuminen on mahdotonta?
Lääkäri katsoi jonkin aikaa Sillaa, ennen kuin vastasi.
— Olkaa varuillanne, tietäkää, että vaikkakin pahan alkusyy olisi hävitetty, ei siitä kuitenkaan johtuisi että saisi ärsyttää ilman muuta tätä naista, jonka hermot, niinkuin te itse sanotte, värisevät vielä, naista joka, huomatkaa, on jo alusta alkaen hyvin taipuvainen sellaiseen, koska on voinut niin lujasti uskoa aaveihin. Kysyn, mahtaako hän todellakin olla siitä vapaa?
— Siltä näyttää, vastasi Silla, — tai ainakin on syytä toivoa sitä.Sanoihan hän itsekin niin.
Ja minä, sanoi lääkäri, — suokaa anteeksi, epäilen sitä.
Toiset katsoivat häneen äänettöminä ja odottaen.
— Olin jo jättämäisilläni hänet, jatkoi lääkäri, — olin jo ovella, kun hän kutsui minut takaisin: Tohtori, tulkaa tänne. — Lähestyin häntä ja hän paljasti vasemman käsivartensa sanoen: Tahdotteko nähdä syviä haavoja? ja näytti minulle pari kolme kärpäsen puremaa, lisäten: Voiko tästä kuolla? Minä en ymmärtänyt, tuijotin häneen ymmällä. Ettekö usko, sanoo hän, että sielu voi mennä tuota tietä? Minä vakuutan teille, että se on jo alkanut mennä; eräs ajatus ja salaisuus ovat jo kulkeneet sitä tietä ulos. Näin hän sanoi minulle. Mutta taivaan tähden, hyvät herrat, eivätkö nämä sanat kaikessa luonnottomuudessaan herätä epäluuloa, että tuo kiivas mielenjännitys on vielä olemassa. Muuten tuosta naisesta on huolehdittava vakavasti ja nopeasti. Tänne hän ei voi jäädä.
— Teemme parhaamme, vastasi Vezza. — Menettekö nyt Giovannan luokse?
— Menen.
— Ja tapaamme kello viisi.
— Kello viisi.
— Niinpä kyllä, olen kovin iloinen, että silloin olette täällä.
— Minä matkustan kello viisi.
Komendööri ei näyttänyt kovin tyytyväiseltä.
— Mihin aikaan viimeinen juna lähtee Milanoon?
— Puoli kymmenen.
— Oh, silloin voitte lähteä kuuden jälkeen. Näette siten, kuinka nuo päivälliset sujuvat.
Lääkäri lähti. Molemmat toiset istuutuivat pöydän ääreen ja alkoivat työskennellä.
Tuuli yhä vinkui ja ulvoi, aallot kuohuivat palatsin ympärillä kuin murhenäytelmää katsomaan rientäneet villit uteliaat, raivoissaan ja kärsimättöminä, koska näytelmä ei näyttänyt koskaan alkavan. Vanhojen muurien ympärillä pauhasi hurjien intohimojen riehunta, se tahtoi heti näytöstä, tahtoi nähdä kärsittävän ja, jos mahdollista, jonkun noista pienistä, ylpeistä maan kuninkaista kuolevankin. Mitä odotettiin? Aallot ruoskivat raivoten rakennusta, hyökkäsivät ylös kalliolle pylväskuistikon alle, myllersivät pitkin rantoja ja kohoilivat kaukana toinen toisensa takana rähisten kuin raivoava kansanjoukko. Tuuli hypähteli oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, kärsimättömänä ja raivoissaan; kulki pylväskuistikolla vinkuen ja haukkuen näkymättömiä näyttelijöitä. Myöskin vakavat sypressit heiluttelivat latvojaan, viiniköynnökset kahisivat, mulperipuut ja lempeät oliivitkin niityillä kiemurtelivat ja vääntelivät itseään saman mielettömyyden tartuttamina. Vuoret katselivat vakavina. Mutta näyttämö oli yhä tyhjä; henkilöt pysyivät piilossa.
Kolmen jälkeen, tuulen yhä vielä riehuessa, astuivat Fanny, kamaripalvelija, puutarhuri ja Rico kuistikolle, lähestyivät järvenpuolisia kaaria katsellen hiukan taivasta, hiukan vuoria, hiukan alhaalla raivoavia aaltoja, jotka ulvoivat: ei, ei, ei teitä! He näyttivät neuvottelevan. Fanny lähti sitten oikeanpuolisesta ovesta viitaten kädellään kuin kiroten sekä taivasta että maata; toiset jäivät. Hän palasi heti, nähtävästi emäntänsä määräykset mukanaan, toiset kokoontuivat hänen ympärilleen. Sitten he lähtivät kaikki ulos vasemmalle ja palasivat kantaen isoa, tummaa, melkein mustaa mattoa, jonka he levittivät kuistikon kolmen etumaisen kaaren kohdalta kolmea taimmaista kaarta kohden jättäen molemmin puolin kaistaleen lattiaa paljaaksi. Sitten puutarhuri poikansa ja parin muun pojan avustamana kantoi sisään puutarhasta kaksilla paareilla monet ruukut kukkivia kameelioita, azaleoja, cinerarioita ja calceolarioita ja neljä suurta australialaista dracenaa. Tuotiin myöskin pari yksinkertaista, puista porrastelinettä, jotka asetettiin kuistikon sivuille ovien ja etumaisen kaidepuun väliin. Fanny ja puutarhuri toivat kolme pientä pöytää, neljä tulipunaista nojatuolia ja erittäin siron kukkalaitteen kullatusta metallista, lahjan rouva Giulia de Bellalta. Sitten donna Marina itse kääriytyneenä valkeaan hartiahuiviinsa, joka muovaili kaikki hänen muotonsa, astui huolimattoman hitaasti kuistikolle, pysähtyi keskikaaren alle ja alkoi antaa käskyjään liikuttamatta sormeaankaan, osoittaen vain paikkoja ja esineitä kääntämällä päätään ja vartaloaan.
Metsäisen rannan varjo palatsin länsipuolella kulki kiireesti itää kohden. Tuuli hellitti ja aallot käskivät toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan toisiaan vaikenemaan kuin olisivat nähneet Marinan astuneen näyttämölle.
Hän viipyi siellä siksi, kunnes hänen määräyksensä olivat tulleet hyvin täytetyiksi, ja vetäytyi sitten pois viitaten Ricoa seuraamaan itseään.
Kun työ oli lopussa, nähtiin loistavan hienon näyttämön ilmestyneen vakavien pylväiden ja kuistikon synkkien puitteiden sisään. Nurkissa ruiskuttivat dracenat kuin vihreät vesisuihkut kohoten niiden alle ryhmitetyistä kukkivista azaleoista, levittäen ylhäällä aaltomaisen sateen ohuista lehdistään ja pudoten sirosti alas. Oikealla ja vasemmalla olivat porrastelineet täpötäynnä cinerarioita ja calceolarioita heittäen ylhäältä kaksi tuhatväristä lehtiputousta alas tummalle matolle. Kuusi isoa kameeliaruukkua seisoi taimmaisella pylväskaiteella sulkien näyttämön taustan. Kaikkein pienin pöydistä, vain kahdelle katettu, seisoi melkein kiinni keskikaaressa; toiset, kukin katetut vain yhdelle hengelle, olivat asetetut vinoon ensimmäisen molemmin puolin toinen toistaan vastapäätä. Harmaankellertävät flanderilaiset pöytäliinat peittivät kaikki kolme aina maahan asti luoden tuohon hermostuneeseen värien sointuun kolme tyyntä ja vakavaa värivivahdusta, joita vastaan kristallien ja hopeain räikeät sävyt vaalenivat. Edessä ja keskellä tummalla matolla donna Giulian kullattu kukkalaite kohotteli hempeiden hyasinttiensa arkaa alastomuutta, vihreästä verhostaan riisuttuina ja välkkyvään metallilankaan puristettuina, houkutellen suloisella tuoksullaan ja luvaten vereen tunkeutuvaa hekumallista nautintoa.
— Hulluja ja herroja tottelee tuulikin, sanoi Fanny, joka oli odottanut näkevänsä kaikki koristukset ilmassa tuulen uhreina.
Kello puoli viiden jälkeen komendööri ja Silla astuivat kuistikolle kirjaston puolelta, ja melkein samaan aikaan astui sinne lääkärikin toiselta puolelta. Kaikki kolme pysähtyivät hämmästyneinä katsellen näyttämön ylhäisen hienoa järjestelyä ja tummaa mattoa vastaan kohoavaa väriloistoa.
— Hän on järjestänyt kaiken, ymmärrättekö! sanoi Vezza enemmän kauhistuen kuin hämmästyen.
Niin, hän se oli kaikki määrännyt, ja siinä nähtiinkin hänen oma kuvansa: musta sydän, palava mielikuvitus ja järkytetty, vaikkei sekaantunut äly.
— Minä menen takaisin kirjastoon, sanoi Silla, — lopetan osoitteiden kirjoittamisen ja häviän sitten pienten portaiden kautta.
— Ei, ei, pyydän teitä! huudahti Vezza. — Jos ette todellakaan tahdo syödä päivällistä kanssamme, niin olkaa toki lähellä meitä. Vakuutan teille, että minulla on kuumetta. Emmeköhän sittenkin tehneet tyhmästi, tohtori, kun suostuimme? Minun on täytynyt ilmoittaa palvelusväelle, että teidän käskystänne pitää tyydyttää kaikki donna Marinan oikut. Herran tähden, Silla, olkaa lähellä, olkaa edes tuolla salissa. Tehkää minulle tämä palvelus.
— Hyvä, vastasi Silla, — noudan itselleni sinne työtä; mutta muistakaa: heti, kun päivälliset ovat lopussa, lähden.
Lääkäri oli hyvin kiihoittunut, hän puolusteli antamaansa neuvoa kaikenlaisilla hyvillä ja huonoilla syillä. Huomasi selvästi, että hän itsekin epäili erehtyneensä.
— Enkä tietänyt sitten kaikkea tänä aamuna, sanoi hän. En ollut vielä puhunut Giovannan kanssa.
Hän viittasi toisia lähestymään.
— Tiedättekö, kuinka kreivi-vainajan laita oikein oli?
He tiesivät ja eivät tietäneet. Puhelu jatkui puoliääneen.
Silla katsoi kelloaan: se oli neljännestä vailla viisi. Hän lähti kirjastoon hakemaan papereitaan ja tuli sitten saliin työskentelemään.
Molemmat toiset näkivät puhellessaan Ricon soutavan veneessä kuistikon ohitse.
— Minne menet? huusi Vezza.
— R…n, donna Marinan käskystä, vastasi tämä.
— Hänen olisi ensin pitänyt puhua minun kanssani, ennenkuin totteli, murisi komendööri ja jatkoi keskusteluansa.
— Kas tässä, sanoi hän, — miten muovailisin sähkösanoman. Huomatkaa, että henkilö, jolle sen osoitan, on hyväsydäminen ja tarkasti omantunnonmukainen, mutta hidas liikkumaan ja tekemään vakavia päätöksiä. Siis sanoisin näin: — hoitavan lääkärin erityisestä määräyksestä ja vapautuakseni suuresta vastuunalaisuudesta ilmoitan teille, neiti Malombran läheisimmälle sukulaiselle, että tämän terveys vaatii hänen pikaista loitontamistaan tästä asunnosta.
— Kirjoittakaamitä pikaisinta, sanoi lääkäri.
— Kirjoitan siis: mitä pikaisinta.
— Sanokaa myöskin…
Lääkäri ei saanut lausettaan lopetetuksi, sillä donna Marina ilmestyi ovelle.
Hän oli puettu entisen pariisilaisen ompelijattarensa tekemään pukuun. Tämä tunsi Marinan eriskummallisen maun: komea ja kummallinen puku tummasta azuurinsinisestä kankaasta pitkine laahuksineen, josta kohosi oikealle sivulle iso, hopealla ommeltu pyrstötähti. Avokaulaisen ja hyvin ruumiinmukaisen liivin etupuolelle oli neulottu pitkä ja kapea kilpi mustasta sametista, jonka keskus oli rohkeasti leikelty liljan muotoisesti valkeaa ihoa vastaan. Marina ei ollut enää niin kalpea; kevyt, kuumeinen puna painoi punertavia läiskiä hänen poskilleen; silmät kiiluivat kuin timantit.
— Musiikkia! sanoi hän hymyillen ja katsoen järvelle. — Millaista vain tahdot, järveni! Eikö totta, Vezza, että musiikki on teeskentelyä, niinkuin vanha juutalainen, joka sanoo meille aina sitä, mitä haluamme kuulla? Eikö sillä juuri tämän vuoksi ole niin paljon ystäviä?
— Markiisitar, vastasi Vezza koettaen olla luontevan näköinen, — meidän ulkopuolellamme ei ole muuta musiikkia kuin tuuli. Kielet ovat sisällämme, ja ne soivat sen mukaan millainen ilma on.