"Mutta mistä syystä", kysyi Jakow levottomana.
"Syyn tiedät kyllä… No, menemmekö piankin naimisiin", sanoiSerjoschka kääntyen Malvan puoleen.
"Kerrohan ensiksi mitä teemme ja mitä elämismahdollisuuksia meillä on, niin tuumin asiaa", vastasi tyttö vakavana.
Serjoschka siristi silmiään katsellen yli meren, kostutteli huuliaan kielellään ja sanoi:
"Emme tee suorastaan mitään… kierrämme vain maailmaa."
"Ja mistä saamme syötävää?"
"Kaikkea vielä…", Serjoschka kohautti olkapäitään, "sinä puhut samaan nuottiin kuin äitinikin. Miten ja mistä? Te naiset olette toki sietämättömät! Tiedänkö minä miten ja mistä? Nyt menen tästä ryypylle…"
Hän nousi ja meni: Malva hymyili oudon hellästi miehen jälkeen, mutta Jakowin silmissä paloi vihan liekki katseillaan seuratessaan poistuvan jälkiä.
"Kas vaan, miten hän komentelee", sanoi hän, kun Serjoschka oli ehtinyt kuulumattomiin. "Kotona kylässä tuollaisen suunsoittajan suu kyllä piankin tukittaisiin. Hänelle olisi annettu aimo selkäsauna ja niin olisi asia selvä. Mutta täällä ollaankin pelkureita…"
Malva katsoi häneen ja puhui hampaittensa välistä:
"Voi sinuas, penikka! Etkö käsitä, minkä arvoinen hän on?"
"Mitäpä käsittämätöntä tuossa! Tuollaisia suulaita miekkosia saa viidellä kopeekalla kokonaisen kantamuksen ja sellaisessa on niitä satakunta kappaletta!"
"Vai niin, sekö on mielestäsi hinta", virkkoi Malva pilkallisesti. "Ja hän… hän on ollut kaikkialla, kierrellyt koko maailmaa, eikä ketään pelkää."
"Ja ketä luulet minun sitten pelkäävän", kysyi Jakow rohkein mielin.
Malva ei vastannut, vaan seurasi miettivänä laineitten karkeloa, ne kun vyöryivät rantaan keinutellen raskasta purtta sinne-tänne. Masto viskautui puolelta toiselle ja peräpuoli vuoroin nousi ja laski synnyttäen kärsimättömän ja äreän loiskeen. Oli kuin tahtoisi pursi riistäytyä irti rannasta uidakseen vapaalle, laajalle ulapalle ja nyt suuttuneena riuhtoi sitä pidättävää köyttä.
"No, minkätähden et jo mene", kysyi Malva.
"Minne menisin", vastasi Jakow.
"Ajattelithan kaupunkiin lähtöä…"
"Sitä en enää ajattele."
"No, sitten lähdet isäsi luo."
"Entä sinä?"
"Minä?"
"Lähdetkö matkaan?"
"En…"
"Silloin en minäkään lähde."
"Aijotko koko pitkän päivän roikkua jälessäni", kysyi Malva tyyneesti.
"En lainkaan kaipaa sinun seuraasi…", vastasi Jakow loukkautuneena ja nousi mennäkseen. Mutta hän suuresti erehtyi sanoessaan ettei kaipaisi tyttöä. Hänen seurattaan oli nuorukaisella ikävä. Omituinen tunne hänessä heräsi tyttöä näin puhuteltuaan — salainen tyytymättömyys ja vastenmielisyys isää kohtaan. Vielä eilen ei hän sellaista tuntenut, eikä tänäänkään ennen Malvan tapaamista. Ja nyt tuntui kuin olisi isä hänen tiellään, vaikkakin tämä oli tuolla etäällä merellä, paljailla silmillä miltei näkymättömällä maakaistaleella… Hän luuli lisäksi huomaavansa Malvankin isää pelkäävän. Ellei tyttö olisi pelännyt… olisi hän kyllä onnistunut solmimaan lähempiä suhteita. Nyt kulki hän kaivaten tyttöä, vaikkakaan hän ei aamulla tätä edes ajatellutkaan.
Ja hän asteli rannalla kuin unessakävijä, katsoi veltosti vastaantulevia ja vaihtoi heidän kanssaan korkeintaan pari kolme jokapäiväisintä sanaa.
Erään asumuksen varjossa istuu Serjoschka eräällä tynnörillä nappaillen balalaikaa ja laulaa hoilotellen:
"Oi herra poliisi! Kilttejä jos kaikki olisi ei teitä tarvittaisi… Viekää minut talteen hyvään että mieleni rauhan saisi — etten lankeis ojaan syvään…"
Parisenkymmentä hänen kaltaistaan ryysyläistä seisoo ympärillä ja tuoksuvat — kuten kaikki täällä kalastamossa — kalalle ja suolalle. Neljä rumaa, likaista naista istuu hiekalla jonkun matkan päässä juoden teetä, minkä he kaatavat suuresta peltisestä astiasta. Ja tuossa on muuan näin varhain aamulla juopunut työmies: hän kierii hiekalla, yrittää nousta, mutta kaatuu taas. Jostakin kuuluu naisen itku ja valitus. Toisaalta kuuluu kuluneen hanurin rämisevä soitto… ja kaikkialla on kalansuomuja hiekassa.
Keskipäivän tienoilla etsi Jakow itselleen varjopaikan tyhjien tynnörien välissä, rupesi makuulle ja nukkui iltaan. Herättyään hän jälleen rupesi kulkemaan rannikolla ilman minkäänlaista päämäärää ja sydämessään kaihoten jotakin epämääräistä, tietämättä itsekään mitä…
Parisen tuntia näin kulettuaan kohtasi hän Malvan erään pajupensaikon siimeksessä etäällä kalastamosta. Tyttö makasi toisella kyljellään kädessään risanen kirja ja katsoi hymyillen tulijaa.
"Vai niin, täälläkö sinä olet", hän sanoi istuutuen Malvan viereen.
"Oletko jo kauankin minua etsinyt", kysyi tyttö voitonvarmana.
"Olenko sinua etsinyt", virkkoi Jakow samassa käsittäen asian todellakin niin olevan. Aamusta saakka oli hän tietämättään lakkaamatta etsinyt tyttöä. Mutta sittenkin puisti hän muka hämmästyneenä päätään.
"Osaatko lukea", kysyi Malva.
"Kyllähän juuri osaan, mutta huonoa se on… Olen näetkös kaikkityyni unohtanut."
"Minäkin luen huonosti… Koulussako olet taitosi oppinut?"
"Niin."
"Vaan minäpä olen itsekseni oppinut…"
"Todellako?"
"Niin… Olin keittäjättärenä eräällä asianajajalla Astrakanissa ja hänen poikansa opetti minut lukemaan."
"Mutta silloinhan et ominpäin olekaan opetellut…", tuumaili Jakow.
Malva katsoi häneen ja kysyi uudelleen:
"Miellyttävätkö sinua kirjat?"
"Minua? Eipä juuri… mitä hyötyä niistä on?"
"Minä niistä niin äärettömästi pidän… tämänkin kirjan olen itselleni kerjännyt katsastusmiehen vaimolta ja luen siinä…"
"Mistä siinä luetaan?"
"Alekseista… jumalanseuraajasta."
Malva kertoi haltioituneena miten tämä nuorukainen jätti rikkaat, ylhäiset vanhempansa hyljäten kaiken onnensa ja miten hän jälleen kotiin palattuaan köyhänä ja repaleisena eleli kuolemaansa saakka koirien parissa ilmaisematta itseään. Sitten hän kuiskaten kysyi Jakowilta:
"Miksi teki hän niin?"
"Kukapa sen tietää", vastasi Jakow välinpitämättömänä.
He istuivat hiekkasärkkien välissä, mitkä aallot ja tuuli oli rannalle kulettanut. Etäältä kalastamosta kuului hiljainen, epäselvä melu, ja aurinko meni mailleen kullaten hiekan purppurallaan. Miltei alastomat pajupensaan oksat liikahtivat tuskin huomattavasti vienossa iltatuulessa.
Malva vaikeni ja näytti kuuntelevan jotain.
"Miksi et tänään lähtenytkään tuonne kauas… hiekkasärkälle?"
"Mitäpä se sinulle kuuluu?"
Jakow taittoi pensaasta pajulehden ja rupesi pureksimaan sitä salaa katsellen tyttöä. Hän mietti miettimistään miten saisi sanottavansa sanotuksi.
"Kun olen yksin ja kaikki ympärilläni on hiljaista… silloin mielin itkeä… taikka laulaa. Mutta kauniita lauluja en osaa ja itkeä häpeän…"
Jakow kuunteli kyllä mielellään tuota hellää, sointuvaa ääntä, mutta sanojen sisältö oli hänestä yhdentekevää; hänen kaipuunsa sai vain kaikesta tästä varmemman muodon.
"Kuulehan sinä", alotteli Jakow tuskin kuuluvasti lähestyen tyttöä, mutta silti häneen katsomatta, "minulla on sinulle jotain sanottavaa… Olen nuori mies…"
"Ja sitäpaitsi tyhmä, voi miten tyhmä", virkkoi Malva vakuuttavasti puistaen päätään.
"Olkoonpa niinkin, että olen tyhmä", sanoi Jakow oudolla hehkulla."Mutta tarvitaanko tässä sitten ymmärrystä? No hyvä, minä olen tyhmä.Tahdoinkin vain kysyä sinulta… haluatko ruveta vaimokseni…"
"Älä lainkaan kysy… en kuitenkaan tahdo…"
"Ja mikset?"
"Koska kerran en tahdo!"
"Älä puhele tyhmyyksiä…", ja Jakow hyväili varovasti tytön avointa olkaa. "Ajattelehan toki asiaa…"
"Korjaa luusi täältä, Jaschka", sanoi Malva koettaen vapautua hänen otteestaan. — "Mene!"
Jakow nousi ja katsoi ympärilleen.
"No… jos niin on… minusta on se yhdentekevää! Täällä on kyllä toisia riittämään saakka tarjolla… Tai luulotteletko kenties olevasi toisia parempi?"
"Sinä olet vaivainen penikka", sanoi tyttö tyyneesti noustessaan ja puhdistaen hiekan vaatteistaan.
Ja he kulkivat yhdessä kalastamoon.
Matka kului hitaasti, koska jalat vajosivat hiekkaan. Jakow yritti joko hyvällä tai pahalla saada tyttöä suostumaan tuumiinsa ja sanoi pilkallisesti, ettei Malva ollut ainoa nainen kalastamossa eikä toisia naisia parempi. Malva hymyili kylmän tyyneesti ja osasi kyllä vastata samalla mitalla.
Kun he jo olivat ehtineet työläisasuntojen kohdalle, pysähtyi hän äkkiä ja tarttui tyttöä olkaan. "Tahallasi vain ärsyttelet minua! Miksi niin teet? Odotahan vain!"
"Anna minun olla rauhassa, sanon minä!"
Hän riistäytyi irti Jakowin otteesta ja kulki edelleen. Samassa tuli Serjoschka näkyviin asuntolan nurkan takaa ja sanoi uhkaavasti ravistaen takkuista, tulipunasta päätään:
"Vai niin, olette olleet ulkona kävelyllä? Vallan mainiota!"
"Menkää hiiteen kaikki järjestään", huusi Malva raivossaan.
Jakow pysähtyi Serjoschkan eteen ja katsoi tuimana häneen. Miehet seisoivat noin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Serjoschkakin iski silmänsä vastustajaansa. Hetkisen siinä seisottuaan valmiina kahden villipedon tavoin iskemään yhteen, läksivät he vaieten kumpikin omalle taholleen.
Meri lepäili sileänä ja punertavana auringonlaskussa, yli kalastamon kuului outo, hiljainen hälinä… Muuan juopunut naisääni kuului laulavan muutamia katkonaisia sanoja:
"Tagarga, matagargaMatanischka, ystäväin.Olen juonut ja ryypiskellytja katkeruus on mielessäin!"
Harmaan ikävänä kaikui tämä hoilotus kautta suolalta ja kalalta tuoksuvan kalastamon armotta särkien laineitten hyväilevän säveleen, mikä ilmassa häilyi.
3.
Aamuruskon hellässä hohteessa uinui rauhaisa meri kuvastaen ylhäällä helmeileviä pilviä. Hiekkasärkällä uneliaat kalastajat lastasivat kalastusvehkeitä purteen. Se kävi vanhaan tapaan, äänettömästi ja nopeasti. Harmaa nuotta kiskottiin miehissä hiekan yli purteen ja asetettiin sen pohjalle.
Tapansa mukaan puolialastonna ja päähineettä seisoi Serjoschka purren perällä ja kiirehti miehiä käheällä, juopuneella äänellään. Tuuli leikki rikkinäisen paidan liepeissä ja punertavissa hiustukoissa.
"Vasili! Missä ovat vihreät airot", joku huutaen kysyi. Vasili, synkkänä kuin syksyinen päivä, kokosi nuottaa asettaen sen purren pohjalle. Serjoschka katseli miehen kumartunutta selkää ja kasteli kielellään huuliaan janonsa lievikkeeksi.
"Onko sinulla viinaa", hän kysyi.
"On", vastasi Vasili lyhyeen.
"Silloin en lähdekään matkalle… jään rannalle kiskomaan maaköyttä."
"Valmista", kuului hiekkasärkältä.
"Päästäkää irti", komenteli Serjoschka noustessaan purresta rannalle. "Lähtekäähän vain matkaan… minä jään tänne. Katsokaa eteenne… lähtekää niin eräälle, ettei nuotta sotkeudu… Ja laskekaa se tasaisesti, ettei synny solmuja… Päästäkää irti!"
Pursi työnnettiin vesille, kalastajat hyppäsivät siihen, tarttuivat airoihin nostaen ne ilmaan. He odottivat komentoa.
"Yksi!"
Yhtaikaa iskivät airot veteen ja pursi syöksyi eteenpäin yli laajan, kimmeltävän vedenpinnan.
"Kaksi", komensi perämies ja jättiläiskilpikonnan jalkojen tavoin nousivat airot purren sivuilla. "Yksi!… Kaksi!…"
Kuljettaakseen nuottaa maalta käsin oli viisi miestä jäänyt rannalle — Serjoschka, Vasili ja kolme muuta. Yksi viimemainituista heittäysi pitkäkseen hiekalle sanoen:
"Minä rupean vielä levolle…"
Toisetkin kaksi seurasivat esimerkkiä ja pian makasi hiekalla kolme ryysyistä olentoa lankakeriksi kyyristyneinä.
"Miksi et sunnuntaina ollut täällä", kysyi Vasili Serjoschkalta, kun he seurasivat toisiaan majalle.
"Ei ollut aikaa tulla…"
"Olitko juovuksissa?"
"En. Pidin vain silmällä poikaasi ja hänen kälyään…", selitteliSerjoschka tyyneesti.
"Minkälaisia huolia viitsitkään itsellesi ottaa", hymähti Vasili väkinäisesti. "Eiväthän hekään enää pikkulapsia ole!"
"Asia on vielä pahempi… Toinen on suuri nauta ja toinen ilvehti ja…"
"Onko Malva ilvehtijä", kysyi Vasili ja hänen silmänsä liekehtivät vihaa.
"Onpa kylläkin…"
"Kauanko on hän sellainen ollut?"
"Sitä on hän ollut ikänsä. Hänellä näet on sielu, mikä ei sovi hänen ruumiiseensa, veli Vasja… Käsitätkö sitä?"
"Olen sen kylläkin käsittänyt… hänellä on kerrassaan kehno sielu."
Serjoschka katsahti häneen pilkallisesti virnistellen.
"Kehno! Voi teitä tyhmiä moukkia! Te ette ymmärrä niin rahtuistakaan tästä elämästä.. Jos naisella vain on pyöreä povi on teistä yhdentekevää onko hänellä luonnetta lainkaan… Mutta luonne on sittenkin ihmisen arvon määrä! Nainenluonteeltaanon kuin suolaton leipä. Voiko sinua huvittaa kieletön balalaika? Tyhmä koira sinä!"
"Eilen ryypiskelit kaiketi tavallista tuimemmin, koskapa tuolla tavalla intoilet", sanoi Vasili pilkaten.
Mielellään olisi hän kysynyt, missä ja miten Serjoschka edellisenä päivänä oli yllättänyt nuorikot, mutta häpesi tehdä sitä. Tultuaan majaan kaatoi hän Serjoschkalle viinaa täysinäisen teelasin, salaa toivoen että mies tämän nautittuaan juopuisi ja kysymättä itsestään kertoisi kaikki.
Mutta Serjoschka tyhjensi lasin pohjaan, rykäsi, tuli mahdollisimman selvälle päälle ja istuutui oven suuhun haukotellen ja venytellen itseään.
"Juotuaan viinaa on kuin syttyisi tuli rinnassa", sanoi hän.
"Mutta kyllä sinä sitä juotkin", virkkoi Vasili hämmästyen sitä nopeutta, millä Serjoschka tyhjensi lasinsa.
"Sitä kyllä osaan…", hän nyökkäsi punatukkaista päätään, kuivasi käsillään viiksensä ja jatkoi rohkeaan ja ylimieliseen tapaan: "Sitä kyllä osaan, veli hyvä! Teen kaiken nopeaan ja asiallisesti. Ei mutkittelua — suoraan asiaan käsiksi ja sillä hyvä! Minne ikinä joutunenkin on asianlaita sama! Maapallolta ei kuitenkaan joudu muuanne kuin — maan poveen…"
"Olithan aikeessa lähteä Kaukaasiaan, vai kuinka", kysyi Vasili varovasti koettaen päästä päämääräänsä.
"Lähden minne ikinä minua vain haluttaa. Kun jotakin oikein vakavasti tahdon, teen yhtäkkiä päätöksen — ja niin on kaikki valmista! joko silloin saan tahtoni perille ajetuksi taikka — kuulan otsaani. Se on hyvin yksinkertaista!"
"Perin yksinkertaista! Niinhän elät, kuin olisit järkeä vailla…"
Serjoschka katsahti pilkallisesti Vasilia.
"Entä sinä, senkin viisastelija, miten monta kertaa olet saanut tuntea raippojen iskut kirvelevän selässäsi kyläoikeuden tuomioiden määrääminä?"
Vasili katsoi häneen ja vaikeni.
"Kylliksi usein, luullakseni… Onpa toiseltapuolen hyväkin, että viranomaiset piiskalla iskevät järkeä kalloonne… Voi sinuas mitä olet viisaudellasi saanut aikaan? Miten pitkälle sillä pääset? Ja mitä viisauksia lateletkaan? Vaan minä — tyhmeliini — minä käyn suoraan asiaan ja sillä hyvä. Ja loppujen lopuksi pääsen pitemmälle kuin sinä…"
"Niinpä kylläkin…", nauroi Vasili pilkallisesti. "Ehkäpä kerkiät ainaSiperiaan saakka…"
"Hyi, aivanhan minua pelotat!"
Ja Serjoschka nauroi sydämellisesti.
Vasilia suututti se seikka, ettei mies juopunutkaan. Eikä hän ollut halukas tarjoomaan uutta lasillista, vaikkakin toiseltapuolen hyvin tiesi ettei Serjoschka selvänä mitään kertoisi. Silloin Serjoschka itse selvitteli pulman.
"Miksi et utele mitään Malvan suhteen?"
"Mitäpä minä hänestä", sanoi Vasili välinpitämättömänä salaa aavistaen jotain.
"Tyttöhän ei sunnuntaina ollut luonasi… Etkö edes ole utelias tietämään, missä hän tämän ajan on ollut… Tiedänhän sinun olevan mustasukkainen, senkin vanha saatana!"
"Sellaisista ihmisistä ei ole puutetta", sanoi Vasili halveksivalla liikkeellä.
"Sellaisia ihmisiä", matki Serjoschka. "Voi teitä tyhmiä moukkia! Jos teille tarjoo hunajaa tai tervaa, on se mielestänne samaa ruisvelliä…"
"Miksi häntä alati ylistelet? Oletko kenties tullut tänne meitä naittamaan? Sen seikan olen itse jo kauan sitten järjestänyt", sanoi Vasili.
Serjoschka katsoi mieheen, oli hetkisen vaiti ja laskien kätensäVasilin olalle lausui hän painolla:
"Sen tiedän… Tiedän senkin, että tyttö on suhteissa sinuun… En ole sinua sen johdosta edes moittinutkaan — se ei ollut tarpeen. Mutta nyt rupeaa poikasi Jaschka virittämään tytölle ansojaan — kurita häntä oikein isän kouralla, kuuletko! Muuten teen sen itse puolestani… Sinä olet kunnon mies… vaikkakin toisinaan oikeaemäntä… Sinun tiellesi en milloinkaan ole astunut, muista se!"
"Katsos vaan! Sinäkin näköjään Malvaa liehakoit, vai kuinka", kysyiVasili synkkänä.
"Minä myöskin! Jospa sen tekisinkin… niin kylläpä hyvin yksinkertaisesti raivaisin teidät kaikki tieltäni — ja sillä hyvä! Vaan mitä minä tytöstä?"
"Miksi siis sekaannut tähän asiaan", kysyi Vasili epäillen.
Tämä yksinkertainen kysymys näytti hämmästyttävän Serjoschkaa. Hän katseli suurin silmin Vasiliin ja purskahti nauruun.
"Miksikö sekaannun?… Sen piru yksin tietää… Siinä on näet tyttö, joka johonkin kykenee… hänessä on tarpeeksi pippuria… Minä hänestä suorastaan pidän… ja siksi tunnen sääliä…"
Vasili katsoi Serjoschkaa epäillen, vaikkakin tämän nauru ja puhe oli vilpitöntä, vailla minkäänlaisia aikeita Malvan suhteen. Siitä huolimatta sanoi hän kuitenkin:
"Niin, olisipa hän vain kunniallinen ja viaton nainen, niin voisihan tässä käydä sääliksi. Vaan nyt… tämä on hullunkurista!"
Serjoschka katsoi merellä liukuvaa purtta, mikä laajan puoliympyrän tehtyään taas käänsi kokkansa maata kohti. Hänen rokonarpiset kasvonsa ilmaisevat tällä kertaa hyvyyttä ja avomielisyyttä. Vasili tunsi lauhtuvansa miestä katsellessaan.
"Olet oikeassa… hän on kelpo tyttö… kuitenkin hänen luonteensa on kovin vaihteleva!… Mutta Jaschka… no, hän kyllä tulee saamaan ansaitun osansa! Millainen penikka mieheksi!"
"En tule toimeen hänen kanssaan… Hän haiskahtaa talonpojalta jo pitkän matkan päästä… ja sellaista en minä voi sietää", selitteli Serjoschka.
"Mielisteleekö hän tyttöä", kysyi Vasili hampaittensa välistä silitellen partaansa.
"Mielisteleekö hän tyttöä? Saatpa nähdä hänen tunkeutuvan välillenne", sanoi Serjoschka vakuuttavasti.
"Minä kyllä hänet opetan vielä!"
Yli meren syttyi ruusunpunainen sädekehä. Auringon ylempi reuna jo pilkisti esiin kullassa kimmeltävästä vedestä. Halki laineitten tyrskyn kuului purresta heikko huuto:
"Vetäkää-ää!"
"Ylös pojat! Hei! Vetäkää nuotta maihin", komenteli Serjoschka nousten.
Pian kiskoivat kaikki viisi nuottaa. Pitkä, jouseksi jännittynyt köysi ulottui merestä rannalle, ja kiinnitettyään vetohihnansa tähän, kiskoivat kalastajat tästä ponnistaen jaloillaan hiekkaan. Kuljettuaan näin kymmenen tai parikymmentä askelta siirrettiin vetohihna lähemmäksi, tartuttiin uudelleen ja kiskottiin taas nuottaa kohti rantaa.
Nuotan toisen pään kuljetti laineilla hyppelehtivä pursi rantaan; sen masto pisti tummana viivana esiin viskautuen sinne tänne tuulessa.
Aurinko kohosi merestä majesteetillisena ja loistavana.
"Jos näet Jakowin, niin pyydä häntä tulemaan luokseni huomenna", pyyteli Vasili Serjoschkaa.
"Hyvä."
Pursi joutui jo rantaan, kalastajat nousivat siitä, ruveten puolestaan kiskomaan nuotan toista päätä. Molemmat ryhmät vähitellen lähestyivät toisiaan, ja nuotan merkkilastut keinuivat laineilla säännöllisessä puoliympyrässä.
4.
Myöhään samana iltana, kun kalastamon työläiset jo olivat syöneet illallisensa, istui Malva väsyneenä ja miettiväisenä nurinkäännetyn venehylkiön pohjalla katsellen jo hämärään verhoutunutta merta. Kaukana loisti palava tuli, ja Malva tiesi sen näkyvän Vasilin luota. Yksinäisenä, eksyneenä meren mustaan äärettömyyteen paloi tuli vuoroin kirkkaana, vuoroin taas sammuen kuin väsähtäneenä. Ja Malva kävi surulliseksi katsellessaan tuota pientä punaista valopilkettä, mikä hukuttautuneena äärettömyyteen heikkona tuikki aaltojen lakkaamattomassa, salaperäisessä kohinassa.
"Miksi täällä istut", kuului Serjoschkan ääni hänen takanaan.
"Mitä siitä tahdot", kysyi tyttö lyhyeen edes kääntymättä.
"Se olisi minusta hupaista tietää."
Katsellen tyttöä vaikeni Serjoschka, otti taskustaan tupakan, minkä sytytettyään hän hajareisin istuutui veneen pohjalle. Tuntien tytön olevan haluttoman puhumaan, sanoi hän ystävällisesti:
"Sinä olet kerrassaan oikukas naikkonen — vuoroin pakenet kaikkia, kun taas toisinaan roikui miltei jokaisen kaulassa."
"Olenko riippunut sinunkin kaulassasi?" kysyi Malva välinpitämättömänä.
"Ei minun — vaan Jaschkan."
"Käykö kateeksi?"
"Hm… puhukaamme avonaista, suoraa kieltä", ehdotti Serjoschka lyöden tyttöä olalle. Malva istui häneen sivuttain, eikä hän niinollen voinut tarkata tytön kasvoja tämän lyhyesti vastatessa:
"Puhu sinä."
"Oletko Vasilin hyljännyt, mitä?"
"Sitä en tiedä", vastasi tyttö hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Miksi sinä sitä kysyt?"
"Oo… vain huvikseni."
"Olen tällä hetkellä häneen suuttunut."
"Miksi niin?"
"Hän on minua lyönyt!"
"Mitä kuulen?… Onko hän!… Millainen hylkiö… hyi! ja sinä… sallit sellaista tapahtuvan! Ai, ai!"
Serjoschka oli vallan hämmästynyt kuulemastaan. Hän katsahti tyttöön pilkallisesti.
"Jos olisin tahtonut, ei hän sitä olisi uskaltanut tehdä", jatkoi Malva vihaisena.
"No, mikä sinua silloin riivasi?"
"En tahtonut."
"Silloin olet vallan pahasti rakastunut tuohon vanhaan kollikissaan", sanoi Serjoschka ivaten puhaltaissaan savua tupakastaan tyttöä kohti "Minkälaisia juttuja! ja minä luulin sinun olevan aivan toista maata…"
"En rakasta teistä ketään", sanoi hän taas välinpitämättömänä käsillään torjuen savun luotaan.
"Tuon varmasti valehtelet!"
"Miksikä valehtelisin", kysyi Malva ja äänestä päättäen saattoiSerjoschka ymmärtää tytön puhuvan totta.
"Vaan ellet häntä rakasta, miksi sallit itseäsi piestävän", kysyi hän vakavana.
"Tiedänkö minä sen? Miksi minua tässä kiusaat?"
"Tämäpä mutkallista", sanoi Serjoschka päätään puistaen.
Ja niin vaikenivat molemmat pitkäksi aikaa.
Yö joutui. Taivaalla verkkaan purjehtivat pilvet synnyttivät varjoja meren pintaan. Aallot kuohuivat. Vasilin luona palanut tuli oli jo sammunut, mutta yhä katsoi Malva sinne, la Serjoschka vuorostaan katseli tyttöä.
"Kuulehan", hän sanoi. "Tiedätkö mitä tahdot?"
"Jospa sen tietäisin", vastasi Malva hiljaa, syvästi huoaten.
"Siis et sitä tiedä? Se on paha", selitteli Serjoschka päättävästi. "Minä tiedän kyllä", ja surullisella äänenpainolla hän jatkoi: "vaan harvoinpa mitään tahdonkaan."
"Minä taas tahdon aina jotain", sanoi Malva miettiväisenä. "Vaan mitä — sitä en tiedä. Toisinaan tahtoisin istahtaa veneeseen ja lähteä merelle. Kauas, kauas pois! Etten milloinkaan enää tarvitsisi nähdä ihmisiä. Toisinaan taas tahtoisin vääntää kaikki ihmiset nurinniskoin ja antaa niitten hyrrän tavoin tanssia ympärilläni. Silloin mielisin heitä katsella ja nauraa. Toisinaan säälin kaikkia ja eniten tietysti itseäni, taikka tahtoisin kaikki tappaa ja itseni viimeiseksi… jollakin kauhealla tavalla. Ja minä olen vihainen ja iloinen… Mutta ihmiset ovat kaikki kuin puusta veistettyjä."
"Mädäntyneitä he ovat", puuttui Serjoschka puheeseen matalalla äänellä. "Vaan sinua katsellessani huomaankin, ettet ole kissa etkä kala etkä lintu… Mutta hiukan tuota kaikkea piilee sinussa joka tapauksessa. Et ole toisten naisten kaltainen…"
"Jumalan kiitos", hymyili Malva.
Hiekkasärkkien takaa heidän vasemmalla puolellaan nousi kuu valaen hopeahohdettaan merelle ja heidän ylitseen. Suurena ja hiljaisena se sousi siniselle taivaanlaelle ja tähtien kirkkaus kalpeni ja heikentyi sen tasaisessa, uneksivassa loisteessa.
"Sinä ajattelet — siinä koko juttu", sanoi Serjoschka päättävästi viskatessaan tupakkansa ilmaan. "Ja ken ajattelee… hän kyllästyy piankin elämään. Täytyy aina tehdä jotain, jotta ihmiset ympärillä joutuvat mukana liikkeeseen ja tuntevat elävänsä… Täytyy hyöriä elämässä, se muuten happanee… Kulkea sinne ja kulkea tänne, niin kauan kuin voimasi ovat tallella… silloin on hauskuutta ympärilläsi…"
Malva nauroi.
"Sinä olet oikeassa… Toisinaan ihmettelen, miltä tuntuisi jonakin kauniina yönä sytyttää tuleen nuo työläisasumukset — ajatteles, minkälainen hälinä siitä syntyisi!"
"Niin, sellaista minäkin ymmärrän", virkkoi Serjoschka ihastuneena taputellen tyttöä olalle. "Tiedätkö… sanon sinulle jotakin… tahdotko olla osallisena johonkin oikein hupaisaan?"
"Missä sitten", kysyi Malva innostuneena.
"Se koskee Jaschkaa… oletko sytyttänyt hänessä oikein tulisen lemmenliekin?"
"Hän on vallan ilmitulessa", hymyili tyttö.
"No… usuttele yhteenotteluun isä ja poika! Kautta Jumalan, saisi sille nauraa itsensä kipeäksi! He iskevät yhteen kahden karhun lailla… Oleile edelleenkin ukon luona ja liehakoi samalla myöskin poikaa… Ja sitten päästämme ne yhteen… mitä sanot?"
Malva kääntyi hänen puoleensa tarkkaavasti katsoen rokonarpisia, iloisesti hymyileviä kasvoja. Kuun valossa eivät ne näyttäneet niin pilkullisilta kun päivällä auringon paisteessa. Niissä ei ollut jälkeäkään mistään ilkeämielisyydestä tai pahuudesta; vain hyvätuulisuus niissä loisti rohkean hymyn ohella ja jonkunmoinen vastauksen kaipuu.
"Mikset heistä pidä", kysyi Malva epäilevästi.
"Minäkö?… Vasilia vastaan ei ole minulla mitään muistuttamista… hän on kelpo mies. Mutta Jaschka sensijaan… hän on kerrassaan kehno. En näet voi pitää talonpojista — ne ovat viheliäistä joukkoa! He teeskentelevät olevansa köyhiä, isättömiä ja äidittömiä — ja silloin niille annetaan runsaasti leipää ja paljon muuta!… Heillähän on oma semstvonsa, mikä huoltaa kaikki heidän asiansa… Heillä on kartanonsa, maansa, karjansa… Olen palvellut maalla piirilääkärin kuskina ja jo silloin kyllästyin heihin… Ja senjälkeen olen kierrellyt miltei kaikkialla. Kun saapuu kylään pyytämään leipäpalasta, ovat he heti paikalla tulijan kimpussa! Ken olet sinä ja mitä haluat ja missä on passisi? Miten monasti eivätkö he ole minua lyöneet ja piesseet! Toisinaan epäiltiin minua hevosvarkaaksi, toisinaan pistettiin minut noin vaan ilman muuta vankilaan… He valittavat tekeytyen muka onnettomiksi, mutta itse asiassa ei ole heillä hätäpäivääkään — heillähän on jotain, mihin voi turvautua, nimittäin maa. Mitä olenkaan minä heihin verrattuna?"
"Etkö sinä olekaan talonpoika", katkaisi Malva tarkkaavaisena kuunneltuaan miehen puhetulvaa.
"Olen porvarisukua", sanoi Serjoschka jonkunmoisella ylpeydellä, "porvarisukua Uglitschin kaupungista."
"Ja minä olen Pavlischin kaupungista", kertoili Malva miettiväisenä.
"Ei ole minulla ketään, joka minusta huolehtisi. Vaan talonpoikia… niillä piruilla ei ole hätää. Heillä on semstvonsa ja paljon muuta."
"Semstvo, mitä se on", kysyi Malva.
"Mitäkö se on? Pahus sen tietää, mitä se on! Se on perustettu yksin vain talonpoikia varten ja on heidän oma liittonsa. Viis siitä… puhukaamme mieluummin tuosta pienestä seikkailustamme… Sinähän järjestät pienen tappelun heidän välilleen, vai kuinka? Eihän se ole vaarallista — pieksävät vain toisiaan jonkunverran… Ja minä puolestani sinua kyllä autan. Vasilihan on sinua lyönyt? No, silloinhan voi hänen oma poikansa puolestasi kuitata saamasi lyönnit."
"Sanotko niin", hymyili Malva. "Se ei todellakaan olisi hullumpaa."
"Ajattelehan vain… eikö olisi hauska nähdä kaksi ihmistä lyövän toisiltaan kylkiluut poikki sinun tähtesi? Vain pari sanaa sinun puoleltasi… liikuttelet kieltäsi kerran… tai kaksi… ja niin on kaikki valmista!"
Serjoschka puhui vielä kauan ihastuneena siitä, kuinka hauskaa olisi näytellä Malvan osaa tuossa komediassa. Hän samalla kertaa oli sekä leikillinen että vakava siitä puhuessaan ja ylpeili suuresti keksinnöstään.
"Ah, jospa olisin minä kaunis nainen! Silloin vasta kääntäisin maailman ylös-alasin", sanoi hän lopuksi tarttuen molemmilla käsillään päähänsä, puristi sitä, sulki silmänsä ja vaikeni.
Heidän erotessaan oli jo kuu korkealla taivaalla. Poistumalla he vain lisäsivät yön ihanuutta. Nyt oli enää jälellä vain tuo rajaton, majesteetillinen, kuun hopeassa kimmeltävä meri ja sininen tähtitaivas. Olihan siinä sentään muutama hiekkasärkkä, jokunen vaivainen pajupensas ja kaksi pitkää, likaista rakennusta muistuttaen paria suurta, karkeasti kokoonkyhättyä ruumisarkkua. Mutta tuo kaikki oli kuitenkin mitättömän pientä ja vähäpätöistä mahtavan meren rinnalla, ja tähdetkin taivaalla kiiluivat kylminä.
5.
Isä ja poika istuivat majassa toisiaan vastapäätä viinaa juoden. Viinan oli poika tuonut tullessaan, ettei isän luona istuminen kävisi liian ikäväksi ja myöskin sen kautta saattaakseen ukon lauhkeammalle tuulelle. Serjoschka oli näet Jakowille uskotellut isän olevan hänelle suutuksissaan Malvan tähden ja uhkaavan miltei piestä tytön kuoliaaksi. Malvakin muka tiesi tästä uhkauksesta, eikä niin ollen uskaltanut antautua Jakowille. Serjoschka puolestaan nauroi häijysti hänelle.
"Hän tulee sinulle maksamaan velkansa, usko pois — kiskomaan korvat ulos päästäsi kokonaisen kyynärän pituisiksi. On parasta pysytellä hänen näkyvistään!"
Tuon punatukkaisen, vastenmielisen rentun pilkkapuheet saivat Jakowin katkerasti vihaamaan isäänsä. Ja Malva näytti yhä edelleen horjuvan sinne tänne, loi nuorukaiseen vuoroin kiihkeitä, vuoroin surumielisiä katseita, siten äärimmilleen kiihoittaen hänen kaipuunsa omistaa tyttö kokonaan… Ja hänkin lakkaamatta muistutteli isästä.
Ja nyt oli Jakow tullut isän luo ja hänestä tuntui, kuin olisi tämä kivenä hänen tiellään, mistä ei päässyt yli eikä ympäri. Vaan koskapa ei poika tuntenut Vasilia pelkäävänsä, katsoi hän varmana isänsä synkkiin, vihaisiin silmiin kuin tahtoen sanoa:
"Koske minuun, jos uskallat!"
He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin parisen merkityksetöntä sanaa kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää keskellä aavaa merta he siinä vielä istuivat kuin säästäen toisiltaan molemminpuolista katkeroitumista, vaikkakin hyvin tiesivät sen kohta liekehtivän ilmituleen ja nielevän heidät kitaansa.
Majan seinämän muodostavat peitteet liikkuivat tuulessa, puun kaarnat hankautuivat toisiinsa ja punainen vaate tangon päässä liehui ja paukkui. Kaikki nämä äänet olivat varovaisen hillityt, muistuttaen etäistä, epämääräistä, rukoilevaa kuisketta. Mutta meren aallot kuohuivat kuten aina — vapaina ja tuskattomina.
"Yhäkö vielä Serjoschka juo", kysyi Vasili synkkänä.
"Kyllä vaan… joka ilta on hän juopunut", vastasi poika kaataen laseihin viinaa.
"Hän ei pysy pinnalla… Sellaista on tuo vapaa elämä… vailla minkäänlaista pakkoa. Sinäkin painut samaa tietä…"
Ei Jakowkaan pitänyt siitä miehestä, siksipä hän vastasikin lyhyeen:
"Hänen kaltaisekseen en kuitenkaan tule!"
"Etkö tule", kysyi Vasili rypistäen silmäluomiaan. "Minä kyllä tiedän, mitä puhun… Miten kauan oletkaan jo täällä ollut? Taitaa jo kolmas kuukausi olla menossa; pian saat täältä lähteä kotiin ja paljonko on sinulla rahaa mukanasi täältä?"
Mieletönnä nieli hän ryypyn, jonka poikansa vasta oli lasiin kaatanut, tarttui sitten partaansa, mistä kiskoi niin lujasti, että pää nytkähti.
"Niin lyhyessä ajassa on tuiki mahdotonta paljoakaan ansaita", vastasiJakow rikkiviisaasti.
"Jos asia on niin, on sinun aivan turha täällä vetelehtiä… lähde taas matkalle."
Jakow nauroi hiljaa.
"Mitä siinä virnistelet", virkkoi Vasili uhkaavasti yhä enemmän katkeroituen poikansa tyyneydestä. "Isäsi sinulle puhuu ja sinä vain naurat! Varo vaan, ettet liian varhain rupea omintakeiseksi! Kyllä vielä pystyn pistämään sinulle suitset suuhun…"
Jakow kaasi itselleen ryypyn ja joi sen. Tällainen röyhkeä tapa etsiä riitaa oikeastaan haavoitti ja suututti häntä, mutta hilliten itsensä ei hän lausunut ajatuksiaan, koskapa isä vain olisi tästä enemmän ärsyyntynyt. Nyt häntä hiukan peloitti nuo vihaa leimuavat silmät.
Vaan kun Vasili näki poikansa juovan yksinään kaatamatta mitään hänen lasiinsa, suuttui hän vielä enemmän; tästä oli seurauksena, että hän lausui sanottavansa tyyneemmin ja terävämmin.
"Isäsi sinua kehoittaa lähtemään kotiin ja sinä vain naurat hänelle päin naamaa! Mutta kylläpä sinut pidän kurissa… Lauantaina pyydä saada palkkasi ja sitten… mars matkalle kotikylään! Ymmärrätkö?"
"En lähde", sanoi Jakow varmalla äänellä rohkeasti nostaen päänsä pystyyn, vaikkakin koko ruumis vapisi.
"Mitä kuulenkaan", ärjäsi Vasili nousten pystyyn ja nojautuen tynnöriin. "Puhunko sinulle vai enkö? Mitenkä uskallatkaan uhmata isääsi, penikka? Oletko kokonaan unohtanut voivani tehdä kanssasi mieleni mukaan? Oletko sen unohtanut?"
Hänen huulensa värähtivät oudosti ja kasvot vääntyivät tuskasta; kaksi verisuonta paisui ohimoilla.
"En ole mitään unohtanut…", vastasi Jakow puoliääneen isäänsä edes katsomatta, "mutta itse puolestasi saat muistaa…"
"Minua neuvomaan et sinä pysty! Isken sinut palasiksi…"
Jakow väistyi isänsä kättä, mikä suunnattiin hänen päähänsä ja tuntiessaan tästä raivostuvansa sanoi hän hampaitaan purren:
"Älä koske minuun… Emmehän ole enää kotikylässä."
"Vaiti! Kaikkialla olen isäsi."
"Täällä et voi saattaa minua kyläoikeuden piestäväksi — koskapa täällä ei sellaista ole…", nauroi Jakow isälleen hitaasti nousten paikaltaan.
He seisoivat vastakkain. Verestävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui Vasili poikansa puoleen antaen hänen kasvoillaan tuntea kuuman, viinalle haisevan hengityksensä; Jakow kumartui taapäin seuraten synkin katsein isänsä pienimpiäkin liikkeitä valmiina torjumaan lyönnit ja näytti ulkonaisesti tyyneeltä, vaikkakin hiessä kylpi. Heidän välillään oli tynnöri, jota käytettiin pöytänä.
"Enkö pystyisi sinua pieksämään", kysyi Vasili ääni käheänä ja hän taivutti selkänsä kuin hyppyyn valmistautuva kissa.
"Täällä ovat kaikki tasa-arvoisia… Sinä olet työläinen kuten minäkin."
"Tuohan kuulostaa joltain uudelta!"
"Juuri niin on asia! Miksi hyökkäät kimppuuni? Luuletko kenties, etten mitään ymmärrä? Itsehän ensiksi olet…"
Vasili karjasi pahasti ja kohotti kätensä niin nopeasti, ettei Jakow ehtinyt väistää. Isku sattui päähän, hän horjahti ja katsoi raivostunutta isäänsä, joka taas kohotti kätensä.
"Varo itseäsi…", varoitti Jakow puistellen nyrkkejään.
"Kyllä minä sinut varotan…"
"Ole lyömättä, sanon minä!"
"Kas vaan sinua!… Tahdot opettaa isääsi?… isääsi?… Isääsi?…"
Huone kävi heille liian ahtaaksi, heidän jalkansa tarttuivat säkkeihin, he kompastuivat tynnöriin ja pölkkyyn, jota käytettiin istuimena.
Yhä nyrkeillään yrittäen torjua isänsä lyönnit Jakow hitaasti peräytyi kalpeana ja hiestyneenä, purren hampaansa yhteen ja silmät hehkuen kuin sudella. Isä häntä seurasi hurjasti huitoen käsillään ilmaa, sokeana, hurjana vihassaan ja tukka pystyssä päässä kuin raivoisan villisian.
"Annahan olla… lopeta… riittää jo täksi kertaa", sanoi Jakow uhkaavasti mennen ovesta ulos.
Isä juoksi kiljuen hänen perässään, mutta hänen iskunsa torjui poika nyrkeillään.
"Huomaathan itsekin, ettet kykene… katsos nyt", ärsytti Jakow tietäessään olevansa isäänsä notkeampi eikä niin ollen pelännyt.
"Odotahan vain… odotahan…"
Mutta Jakow hypähti syrjään ruveten juoksemaan rantaa kohti.
Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja ojennetuin käsin, mutta kompastui ja kaatui eteenpäin. Hän nousi nopeasti polvilleen ja istuutui nojaten käsillään hiekkaan. Hän oli vallan väsynyt tappelusta ja ulvoi valittaen kostonhimossaan ja katkerassa tietoisuudessa omasta heikkoudestaan…
"Kirottu ole sinä", sanoi hän käheänä ojentaen kaulansa poikaansa kohti samassa sylkien vaahdon väriseviltä huuliltaan.
Jakow nojautui veneeseen katsoen terävästi isäänsä ja hieroi kädellään särkevää päätään. Toinen paidan hiha oli riekaleena vain muutaman langan varassa; kauluskin oli repaleinen ja valkea, hikinen rinta kiilsi auringossa kuin rasvattuna. Jakow tunsi nyt halveksivansa isäänsä; oikeastaan oli hän luullut miestä väkevämmäksikin ja kun hän nyt näki riitakumppaninsa istuvan tuossa hiekalla surkuteltavana ja pahasti lyötynä yhä nyrkeillään uhaten, hymyili hän väkevämmän ylimielisellä halveksivalla tavalla heikompaansa.
"Iskeköön salama sinuun! Ole kirottu… ikuisesti."
Vasili huusi tämän kirouksensa niin äänekkäästi, että Jakow vastenmielisesti loi katseen yli meren kalastamoa kohti kuin peläten tuon sairaan valitushuudon kuuluvan sinne saakka.
Mutta siellä näkyi vain aaltoileva meri ja aurinko. Silloin hän sylkäsi sivulle sanoen:
"Huuda sinä vaan! Se ei ketään vahingoita — muuta kuin itseäsi… Mutta koska välimme on mennyt näin pitkälle, tahdon sinulle sanoa erään asian… saadaksemme yhdellä kertaa kaikki selväksi…"
"Vaiti!… Pois silmäini edestä… pois…", huusi Vasili.
"Kotiin kylään en palaa… jään tänne koko talveksi", sanoi Jakow lainkaan välittämättä isänsä huudoista, vaikkakin hän piti tarkkaan silmällä tämän liikkeitä. "Täällä on minulla parempi olla… niin tyhmä en ole, etten tuota ymmärtäisi. Täällä on työ kevyempää… ja olo kaikinpuolin vapaampaa… Kotona komentaisit minua mielinmäärin, mutta täällä… saitkos pitkännenän?"
Hän pisti isänsä kiusaksi peukalon sormiensa väliin ja nauroi ilkkuen; nauru ei ollut äänekästä mutta sittenkin Vasili tästä uudelleen raivostuneena kivahti pystyyn, tarttui airoon ja hyökkäsi ähkien poikaansa kohti:
"Noinko isällesi ilkkuilet? Omalle isällesi? Minä sinut tapan…"
Mutta kun hän raivonsa sokaisemana ehti veneen luo, oli Jakow jo kaukana siitä. Hän juoksi ja rikkinäinen paidanhiha liehui tuulessa.
Vasili viskasi airon hänen jälkeensä kuitenkaan osaamatta ja uudelleen tuntiessaan voimattomuutensa kaatui hän eteenpäin venettä kohti iskien kyntensä puuhun ja katsoi poikansa jälkeen tämän jo etäältä huutaessa:
"Sinun pitäisi hävetä! Harmaahapsisena tuolla lailla raivostua naisen tähden! Hyi! Ja kotiin minä en lähde… sitä en tee! Lähde itse sinne, sinä… täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä!"
"Tuki suusi, Jaschka", karjui Vasili lujalla äänellä. "Jaschka! Minä tapan sinut… Pois täältä! Pois!"
Nauraen oli jo Jakow poistunut kuulematta isänsä sanoja.
Tylsällä, mielettömällä katseella seurasi Vasili poikansa poistumista. Nyt oli hän käynyt lyhemmäksi… jalat olivat ikäänkuin uponneet hiekkaan… nyt ulettui jo hiekka keskiruumiiseen… hartioihin… päähän. Hän oli poissa. Hetkinen myöhemmin pisti pää jälleen esiin etäämpänä… sitten hartiat… ja lopuksi koko ruumis… Kuitenkin näytti hän nyt pienemmältä. Jakow kääntyy, katsoo ja huutaa jotain.
"Kirottu olet sinä! Kirottu! Kirottu!", vastaa Vasili poikansa huutoon. Tämä näytti viittaavan kädellään ja käveli eteenpäin… jälleen kadoten hiekkasärkän taa.
Vasili katseli vielä sinnepäin, kunnes tunsi selässään kipua epämukavasta asennostaan; hän näet makasi nojaten veneeseen polvet hiekassa. Väsyneenä hän nousi hoiperrellen jäsentensä kirvelevästä tuskasta. Vyö oli soljunut ylös kainaloon; kankein sormin hän sen irroitti, piti sen silmäinsä edessä ennenkuin viskasi sen luotaan. Sitten asteli hän majaa kohti, pysähtyi katselemaan muuatta syvennystä hiekassa, muisti juuri tähän kohtaan kompastuneensa ja ellei niin onnettomasti olisi käynyt, olisi hän varmaankin tavoittanut poikansa. Majassa oli kaikki sikin sokin. Vasili etsi silmillään viinapulloa, keksi sen säkkien keskeltä ja otti sen käteensä. Tulppa oli lujasti suulla ja viina oli kaikki tallella. Varovasti irroitti hän tulpan, asetti pullon suulleen aikoen juoda. Mutta lasi kalisi vasten hampaita ja viina valui suusta yli parran rinnalle. Ei sillä ollut entistä makua… oli kuin vettä…
Hän tunsi sydäntään ahdistavan, päänsä kävi raskaaksi ja selkää kirveli.
"Olen tullut vanhaksi…", hän ääneen puhui vaipuessaan hiekalle majan edustalle.
Hänen eteensä avautui meri — suurena ja mahtavana, ijäti lainehtivana, täynnä voimaa ja kauneutta.
Aallot tapansa mukaan nauroivat mellastaen ja leikkiä lyöden. Vasili katsoi kauan yli veden ja mieleensä muistui poikansa harras toivomus:
"Ah, olisipa tämä kaikki maata! Ja lisäksi mustaa multaa! Ja siihen saisi pistää auransa!"
Polttavan tuskastuttava tunne valtasi talonpojan. Hän hieroi lujasti rintaansa, katsoi ympärilleen ja huokasi syvään. Pää painui alas ja selkä kävi köyryyn kuin raskaan taakan painamana. Kurkku kuristui kokoon kuin tukahtuessa. Vasili yskäsi saadakseen ilmaa ja kohti taivasta katsoen teki hän ristinmerkin. Tuskallinen ajatus valtasi hänet.
… Irtolaisnaisen tähden hän oli hyljännyt vaimonsa, jonka kanssa oli elänyt enemmän kuin viisitoista vuotta rehellisessä, molemminpuolisessa yhteistyössä, ja siksi rankaisi Jumala häntä poikansa uppiniskaisuudella. Niin on, Taivaallinen isä!
Poika oli häntä ivannut, armotta särkenyt sydämen palasiksi… kuolemakin oli liian pieni rangaistus sellaisesta rikoksesta! Ja miksi tämä kaikki? Kevytmielisen, epäsäännöllistä elämää viettävän naisen tähden… Oli suorastaan synti näin vanhan miehen antautua hänen pauloihinsa unohtaen vaimonsa ja poikansa…
Ja pyhässä vihassaan muistutti nyt Jumala häntä tästä lähettäen poikansa muodossa hänelle ansaitun rangaistuksen… Niin on, Jumala!
Vasili istui kokoonkyyristyneenä tehden ristinmerkkejä ja räpäytti usein silmäluomiaan ajaakseen katsetta himmentävät kyyneleet tiehensä.
Aurinko painui mereen ja taivaalla sammui hiljalleen purppurainen iltarusko. Hiljaisesta etäisyydestä puhalsi lämmin tuuli talonpojan kyyneltyneille kasvoille. Syviin katumusmietteisiin vaipuneena hän siinä istui kunnes nukahti. Tämä tapahtui vasta aamun jo sarastaessa.
6.
Tuon riitapäivän jälkeisenä aamuna lähti Jakow muitten työläisten kera höyryn vetämällä purrella taimenen pyyntiin erääseen lahdelmaan, joka sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä. Viisi päivää myöhemmin palasi hän kalastamoon purjeveneellä — hänet oli lähetetty muonitusta noutamaan. Hän tuli päivällisen aikaan, juuri kun työläiset lepäsivät päivällistä syötyään. Oli sietämättömän kuuma: hehkuva hiekka poltti jalkojen alla ja kalojen suomut ja ruodot pistivät niihin kuin neulat. Jakow asteli varovasti työläisasuntolain luo kiroten sitä, ettei ottanut saappaita jalkaansa. Hän oli liian laiska kääntyäkseen takaisin veneelle ja sitäpaitsi tahtoi hän saada jotain syödäkseen ja tavata Malvan. Merellä oleskellessaan oli hän usein kaiholla muistellut tyttöä. Ja nyt halusi Jakow saada kuulla, oliko hän tavannut isää ja mitä tämä oli sanonut… Ehkä oli hän tyttöä lyönyt? Ei olisi haitaksi, vaikkakin tyttö joskus saisi selkäänsä. Muuten pysyi hän liian ylpeänä ja julkeana…
Kalastamossa näytti kaikki autiolta ja tyhjältä. Akkunat asuntoloissa olivat avoinna ja nämä suuret puiset laatikotkin näyttivät menehtyvän kuumuudessa. Asuntolain takana olevassa konttorissa kuului muuan lapsi huutavan täyttä kurkkua. Erään tynnöriröykkiön takaa kuului kuiskaavia ääniä.
Jakow asteli nopeasti sinnepäin, sillä hän luuli sieltä kuulevansa Malvankin äänen. Mutta tultuaan perille ja luotuaan katseensa sen taakse, astui hän askeleen taaksepäin ja pysähtyi rypistäen otsansa.
Tynnörien varjossa makasi näet punatukkainen Serjoschka selällään kädet ristissä pään alla. Toisella puolella istui Jakowin isä, toisella Malva.
Jakow ihmetteli miksi isä täällä oli. Oliko hän jättänyt rauhallisen vartijatoimensa ja muuttanut tänne kalastamoon ollakseen Malvaa lähempänä ja pitääkseen häntä loitolla tytöstä? Oi, tuo vanha kettu! Ajattelehan, jospa äiti tietäisi hänen kujeistaan… Menisikö hän heidän luokseen, vai ei?
"Vai niin…", sanoi Serjoschka. "Olet siis tullut jättämään hyvästejä?No niin, lähde vain huoleti maata tonkimaan…"
Jakow säpsähti ja vilkkui iloisesti silmillään.
"Niin, minä lähden…", sanoi isä.
Silloin astui Jakow rohkeana esiin ja tervehti:
"Hyvää päivää, arvon herrasväki."
Isä katsoi vain vilaukselta häntä ja käänsi päänsä sivulle, Malva ei edes räpäyttänyt silmäluomiaankaan ja Serjoschka potkasi jalallaan sanoen matalalla äänellä:
"Kas, tässähän saapuu rakastettu poikamme Jaschka kotiin kaukaisilta mailta…", ja lisäsi sitten tavallisella äänellään: "Nylje häneltä nahka… kuten lampaalta turkki…"
Malva nauroi puhumatta sanaakaan.
"Miten täällä on kuuma", sanoi Jakow istuutuen heidän viereensä.
Vasili katsoi poikaansa vastenmielisesti.
"Olen sinua täällä odottanut aamusta saakka, Jakow. Tarkastaja sanoi minulle eilen että tulisit…", virkkoi hän.
Isän ääni tuntui nyt entistä hiljaisemmalta ja kasvojenkin ilme oli muuttunut.
"Olen täällä noutamassa ruokavaroja…", kertoi hän pyytäenSerjoschkalta tupakkaa savukkeen tekoon.
"Sinun varaltasi ei minun tupakkani ole, senkin pässinpää", sanoiSerjoschka itseään edes liikuttamatta.
"Minä lähden kotia, Jakow", sanoi Vasili painavasti sormellaan piirustellen hiekkaan.
"Miksi…", kysyi Jakow katsoen viattomasti isäänsä.
"No… ja sinä… jäätkö sinä?"
"Kyllä,… minä jään… Mitäpä me molemmat kotona tekisimme?"
"No… en sano mitään… Tee mielesi mukaan… ethän enää ole mikään lapsi. Mutta yksi asia tulee sinun muistaa… minä näet en kauan enää kestä. Elää voin vielä kauankin… mutta tehdä työtä… siinä suhteessa en tiedä kuinka tulee käymään… Olen näet tottumaton maatyöhön… Muista, että kotona on sinulla äiti."
Hän tuntui puhuvan vaikeasti — sanat aivankuin takertuivat kurkkuun.Vapisevalla kädellään hän silitteli partaansa.
Malva häneen lakkaamatta katsoi. Serjoschka sulki toisen silmänsä; toinen tuli aivan pyöreäksi ja sillä hän katsoi Jakowia silmiin. Jakov, oli hyvin iloinen, mutta sitä salatakseen hän vaikeni ja katseli jalkojaan.
"Älä siis unohda äitiäsi, Jakow… Muista hänellä olevan vain sinut enää", sanoi Vasili.
"Entä sitten", sanoi Jakow kohottaen rintaansa. "Senhän kyllä tiedän."
"Hyvä on, jos sen tiedät", sanoi isä luoden poikaansa epäilevän katseen. "Sanonkin vain: älä unohda…"
"No…"
Vasili huokasi syvään. Pitkän tuokion vaikenivat kaikki neljä. Vihdoin sanoi Malva:
"Työkello kai heti soi."
"Niin, minä menen", selitti Vasili nousten. Kaikki toisetkin nousivat.
"Jää hyvästi, Sergei… Kun tulet Volga-alueelle, älä unohda meitä käydä tervehtimässä… Ja Simbirskan alueella, Maslon kylässä, Nikolo-Lykowskan piirissä…"
"Hyvä", sanoi Serjoschka puristaen vanhuksen ojennettua kättä, jota kauan piti omassa, luisessa, punakarvaisessa kourassaan samalla hymyillen katsoen tämän surullisiin, vakaviin kasvoihin.
"Lykovo-Nikolskoje on suuri kirkonkylä… Se on laajalti ympäristössä tunnettu ja me asumme siitä neljä virstaa", selitteli Vasili.
"Niin, niin… Minä kyllä tulen… jos sinnepäin joudun…"
"Hyvästi!"
"Hyvästi, rakas ystävä!"
"Hyvästi Malva", sanoi Vasili välinpitämättömällä äänellä tyttöön edes katsomatta.
Pitämättä lainkaan kiirettä pyyhki tyttö hialla huuliaan, asetti sitten valkeat kätensä vanhuksen olalle ja suuteli häntä äänettömänä ja vakavana kolme kertaa poskille ja suulle.
Vasili hämmästyi mutisten jotain käsittämätöntä. Jakow painoi alas päänsä salatakseen hymyilynsä, mutta Serjoschka oli puolestaan aivan välinpitämätön, katseli vain kohti taivasta ja — haukotteli.
"Sinulle tulee kuuma kävellä", hän sanoi.
"Ei haittaa mitään… No hyvästi, Jakow!"
"Hyvästi!"
He seisoivat vastakkain tietämättä mitä tehdä. Tuo surullinen sana "hyvästi", mikä tänä hetkenä useasti ja kolkkona oli ilmassa kuulunut, herätti Jakowin povessa hellän tunteen isäänsä kohtaan, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen ilmaistuksi — syleilisikö hän isäänsä kuten Halvakin, vain puristaisiko hänen kättään niinkuin Serjoschka? Vasili puolestaan tunsi tuon poikansa epäilyksen, mikä ilmeni asemasta ja kasvojen ilmeestä, itseään loukkaavan ja sitäpaitsi hänkin tunsi samallaista ujoutta Jakowia kohtaan. Malvan suutelot ja kohtaus hiekkasärkällä tuon tunteen hänessä herättivät.
"Niin… muistahan äitiäsi", sanoi Vasili lopuksi.
"Kyllä, kyllä, ole vain huoleti", virkkoi Jakow sydämellisesti hymyillen. "Kyllä minä…" Ja varmuudeksi nyökkäsi hän päällään.
"No… sitten ei ole muuta enää! Eläkää onnellisina ja olkoon Jumala kanssanne… älkää minusta pahaa ajatelko!… Kuulehan Serjoschka. kattilan olen kaivanut hiekkaan, vihreän veneen perän kohdalle."
"Mitä nyt enää kattilalla teemme", kysyi Jakow samassa.
"Hän on perinyt paikkani… tuolla hiekkasärkällä…", selitti Vasili.
Jakow katsoi kadehtien Serjoschkaa, loi sitten katseensa Malvaan ja painoi päänsä alas salatakseen riemunvälkkeen silmissään.
"Hyvästi veljet… nyt menen!"
Vasili kumarsi heille ja meni. Malva häntä seurasi.
"Seuraan sinua pienen matkan…"
Serjoschka ojentautui hiekalle ja tarttui Jakowin jalkaan, juuri kun tämä oli aikeessa seurata mukana.
"Ptruu! Minne matka?"
"Kas niin, päästä minut…" Jakow tahtoi riistäytyä irti.
Mutta Serjoschka tarttui hänen toiseenkin jalkaansa.
"Jää tänne luokseni sinä…"
"Mitä vehkeilyä se on?"
"Ei se mitään vehkeilyä ole… Istu tuohon!"
Jakow kiristi hampaitaan ja istuutui.
"Mitä minusta tahdot?"
"Odota! Ole hiljaa ja anna minun miettiä, niin saat sitten kuulla…"
Hän katsoi nuorukaiseen julkeilla silmillään ja Jakow mukautui…
Malva ja Vasili kulkivat hetkisen ääneti. Tyttö katsoi sivulta vanhuksen kasvoja ja hänen silmissään paloi outo loisto. Vasili katsoi eteensä ja vaikeni. Heidän askeleistaan vajosi hiekka, ja kulku oli hidasta.
"Vassja!"
"Mikä on?"
Vasili katsoi tyttöön, mutta kääntyi heti pois.
"Olen tahallani järjestänyt tämän epäsovun sinun ja poikasi välille. Voisitte ehkä elää yhdessä täällä riitelemättä", sanoi hän tyyneesti: hänen äänensä ei ilmaissut jälkeäkään mistään katumuksesta.
"Miksi sen teit", kysyi Vasili silmänräpäyksen vaiettuaan.
"En tiedä… Se nyt kävi niin!"
Nauraen tyttö kohotti olkapäitään.
"Mitä oletkaan saanut aikaan! Voi sinua!" Vasili nuhteli tyttöä ankaralla äänellä.
Malva vaikeni.
"Sinä turmelet minulta pojan, vallan pahasti hänet turmelet! Sinä, senkin velho… Et sinä edes Jumalaa pelkää… etkä edes tunne häpeääkään… mitä oikeastaan teetkään?"
"Mitä minun sitte pitää tehdä", kysyi hän. Kysymyksessä oli puoleksi katumusta, puoleksi suuttumusta.
"Mitäkö? Voi sinua!…", virkkoi Vasili tuntien vihan syttyvän sisimmässään.
Hän tunsi tuskallista halua lyödä tuota naista, syöstä hänet nurin hiekalle ja polkea häntä jalallaan, potkaista häntä saappaillaan rintaan ja kasvoihin. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi ympärilleen.
Tuolla tynnörien luona olivat Jakow ja Serjoschka ja he katsoivat yhä menijöitä.
"Mene tiehesi… mene! Voisin vaikka lyödä sinut kuoliaaksi…"
Hän pysähtyi syytäen joukon haukkumasanoja tyttöä vasten kasvoja. Hänen silmänsä verestivät, parta tutisi ja kätensä vastenmielisesti kopeloivat tytön tukkaa, mikä pilkisti esiin kaulahuivin alta.
Mutta Malva vain tyyneesti katsoi miestä vihreillä silmillään.
"Minun pitäisi tappaa sinut, senkin portto! Mutta odotahan… kyllä sinunkin hetkesi vielä tulee… aina joku kopauttaa kalloosi."
Tyttö hymyili, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten syvään huoaten:
"Jo riittää… Hyvästi!"
Ja samassa hän kääntyi lähtien samaa tietä takaisin.
Vasili karjasi jotain hänen jälkeensä purren hampaitaan. Malva yritti paluumatkallaan astua Vasilin saappaitten jättämiin syviin jälkiin hiekassa, ja milloin tämä onnistui, silitti hän jalallaan huolellisesti jäljet. Niin asteli hän verkkaan takaisin tynnörien luo, missä Serjoschka otti hänet vastaan kysyen:
"No, oletko nyt saattanut Vasilin?"
Malva nyökkäsi myöntävästi päällään istuutuen kysyjän viereen. Jakow katseli tyttöä hellästi, hyväilevin katsein ja liikutti huuliaan kuin jotain kuiskatakseen, mutta sitä ei kukaan kuullut.
"Olet saattanut ja nyt häntä suret", kysyi Serjoschka uudelleen muistutellen laulun sanoja.
"Milloin lähdet tuonne kauas pois, hiekkasärkille", kysyi Malva puolestaan nyökäten päällään kohti merta.
"Tänä iltana."
"Minä seuraan mukanasi…"
"Hyvä!… Siitä olen mielissäni…"
"Minä seuraan myös mukana", sanoi Jakow päättävästi.
"Kuka sinua sinne on pyytänyt tulemaan", kysyi Serjoschka siristäen silmiään.
Särkyneen kellon rämisevä ääni kuului nyt — se kutsui työhön. Lyöntien äänet ajoivat kiireesti toisiaan ilmassa kuin peläten tulevansa liian myöhään tai hukkuvansa aaltojen iloiseen loiskintaan.
"Malva kyllä pyytää minut", sanoi Jakow ja katsoi vaativana Malvaa.
"Minäkö? Mitäpä minä sinusta", tuumaili tyttö.
"Puhukaamme selvää kieltä, Jaschka…", sanoi Serjoschka röyhkeästi nousten seisaalleen. "Ellet anna hänen olla rauhassa, isken sinut palasiksi pitkin ja poikin. Jos vain sormellakaan häneen kosket, murskaan sinut kuin kärpäsen! Lyön sinua kalloon… ja niin ovat päiväsi luetut! Minä puolestani olen aina harrastanut yksinkertaista ja avomielistä menettelyä!"
Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ja varsinkin nuo luiset kädet, mitkä uhkasivat Jakowin kurkkua, puhuivat epäilemättä puolestaan miten yksinkertaista hänestä tosiaankin oli ihmisen tappaminen.
Jakow astui askeleen taaksepäin ja sanoi pelokkaasti:
"Odotahan hetkinen! Itsehän Malva on…"
"Suu kiinni — nyt on tarpeeksi siitä asiasta puhuttu! Mitä olet sinä oikeastaan miehiäsi? Sinulle ei kuulu, senkin koira, syödä lammas suihisi — ole kiitollinen, jos eteesi viskataan luut jyrsittäväksi… No?… Mitä siinä töllistelet?"
Jakow katsoi Malvaa. Tytön vihreät silmät katsoivat häneen pilkallisesti, halveksivasti ja hän hiipi hellänä Serjoschkan puoleen; hiki virtasi Jakowin ohimoilla.
Molemmat he rinnakkain kulkivat hänen luotaan pois ja päästyään hiukan etäämmälle purskahtivat he raikkaaseen nauruun. Jakow painoi oikean jalkansa syvälle hiekkaan, jääden siihen asentoonsa kuin kivettyneenä seisomaan hehkuvin poskin ja raskaasti huokaavin rinnoin.
Kaukana etäisyydessä liikkui pieni tumma ihmisolento — keltaisia, kuolleita hiekkalaineita: oikealla kimmelsi auringossa iloitseva mahtava meri ja vasemmalla ulottui synkkä, yksitoikkoinen, autio hiekkaerämaa loppumattomiin. Jakow katseli yksinäistä olentoa ja räpäytti silmiään, joissa loukkaantunut ylpeys taisteli taisteluaan ja hieroi lujasti rintaansa molemmilla käsillään…
Kalastamossa oli työ täydessä käynnissä.
Jakow kuuli Malvan syvän, heleän äänen lujaa huutavan:
"Kuka on ottanut puukkoni?…"
Laineet lauloivat, aurinko kimmelsi, meri hymyi…