Miestä kiukutti ja ääneen hän kiroili kovaa onneaan. Hän oli toivonut ehtivänsä poikien luokse leirille klo kuudeksi, mutta nyt tämä onnettomuus viivyttäisi häntä tunnin, sillä hänen olisi tehtävä tuli ja kuivattava jalkineensa. Se oli välttämätöntä tällaisessa pakkasessa, sen hän kyllä tiesi, ja siksi hän poikkesi tieltä kiiveten rannalle. Siellä oli pienien kuusenrunkojen ympärille kerääntynyt kuivaa polttopuuta, etupäässä pieniä risuja, mutta myöskin suurempia oksia ja kuivaa, edellisenä vuonna kasvanutta heinää. Lumelle hän asetti muutamia suuria puukappaleita rovion pohjaksi estämään tulen jo alussa sammumasta sulavaan lumeen. Tuli tarttui kuivaan tuohenkappaleeseen, joka hänellä oli ollut taskussaan, ahneesti, paremmin kuin paperiin. Palavan tuohen hän asetti laittamallensa perustukselle ja sytytteli liekkiä kuivilla ruohotupsuilla ja hyvin ohuilla risuilla.
Hitaasti ja huolellisesti hän menetteli hyvin tuntien uhkaavan vaaran. Liekin vähitellen voimistuessa hän lisäsi siihen yhä paksumpia oksia. Hän ryömi lumessa kooten risuja ja oksia pensaikosta, sillä hän tiesi, että sytyttämisen täytyi onnistua. Kun lämpömittari osoittaa 75° nollan alapuolella, niin ensimäinen tulentekoyritys ei saa mennä myttyyn, jos kulkijalla on jalat märkinä. Jos jalat ovat kuivat eikä tuli ensikerralla syty, niin voi kulkija juosta puolen mailia ja saada veren jälleen kiertämään. Mutta märät ja jäätyneet jalat eivät juoksusta lämpene, jos pakkasta on 75°. Juostakoonpa kuinka kovasti hyvänsä, sitä pahemmin jalat vain jäätyvät.
Kaiken tämän mies tiesi. Sulphur Creekin juttujenkertoja oli hänelle siitä puhunut, kun he viimeksi tapasivat, ja nyt hän käytti saamiaan neuvoja hyväkseen. Jo olivat jalat aivan tunnottomat. Sytytellessään oli hänen ollut pakko riisua käsineet ja heti olivat sormet kohmettuneet ja turtuneet. Nopea kävely, neljä mailia tunnissa, oli pitänyt sydämen vilkkaassa toiminnassa ajaen verta pinnalle ja raajoihin. Mutta kohta pysähtymisen jälkeen oli sydämenlyönti tullut hitaammaksi. Avaruuden pakkanen oli laskeutunut maapallon suojattomalle kohdalle, ja sattuen olemaan tällä suojattomalla kohdalla hän sai tuntea pakkasen koko voiman. Hänen verensä kammosi sitä. Veri oli elävä, kuten koirakin, ja koiran tavoin sekin tahtoi piiloutua suojaan hirvittävältä pakkaselta. Niin kauan kuin hän astui neljä mailia tunnissa, pakoitti hän veren kiertämään pinnallekin, mutta nyt se pakeni painuen ruumiin sisäosiin. Ensimäiseksi saivat raajat tuntea sen poistumisen. Kastuneet jalat jäätyivät yhä nopeammin ja sormien turtuminen kiihtyi, vaikka ne eivät vielä jäätyneetkään. Nenä ja posket jäätyivät parhaillaan ja kylmänväreet puistattivat koko ruumista.
Mutta hän oli pelastettu. Varpaat, nenä ja posket eivät pääsisi pahasti paleltumaan, sillä tuli alkoi roihuta voimakkaasti. Hän lisäili siihen, sormenpaksuisia risuja. Pian voisi hän panna tuleen käsivarren mittaisia oksia ja sitten hän voisi riisua jalkineensa ja niiden kuivaessa lämmitellä jalkojansa tulen ääressä luonnollisesti hierottuaan niitä ensin lumella. Tulen sytyttäminen oli onnistunut, hän oli turvassa. Hän muisti Sulphur Creekin kertojan neuvon ja hymyili. Tämä oli hyvin vakavana selittänyt, ettei kenenkään pitäisi Klondikessa kulkea yksin, jos lämpömittari näyttäisi alle 50°. No, hänpä oli yksin, onnettomuus oli sattunut, mutta pelastunut hän oli. Näiden seutujen vanhat asukkaat ovat hieman akkamaisia, ainakin jotkut heistä, hän arveli. Pää oli vain säilytettävä kylmänä ja kaikki kyllä käy hyvin. Kuka miehevä mies hyvänsä voi kyllä kulkea yksin. Mutta hämmästyttävää oli, miten nopeasti posket ja nenä jäätyivät. Eikä hän olisi voinut uskoa, että sormet kangistuisivat niin lyhyessä ajassa. Ja kuitenkin ne olivat kangistuneet, sillä tuskin sai hän puristetuksi niitä tarpeeksi tarttuakseen oksaan eivätkä ne tuntuneet olevan samaa ruumistakaan kuin muu mies. Oksaan tarttuessaan oli hänen katsottava, oliko oksa todella kädessä. Aivojen ja sormenpäiden väliset hermolangat eivät toimineet ollenkaan.
Mutta kaikki se oli vähäistä. Räiskyvä tuli roihusi iloisesti luvaten uutta eloa. Hän ryhtyi aukaisemaan mokkasiiniensa nauhoja. Mutta jalkineet olivat jäässä. Paksut saksalaiset sukat olivat säärien puoliväliin saakka kovat kuin rautalevyt. Ja mokkasiinien nauhat olivat kuin kierrettyä ja solmuihin juotettua teräslankaa. Hetken hän hypisteli niitä kangistuneine sormineen, mutta huomasi sitten sen turhaksi ja veti esille veitsensä. Mutta ennenkuin hän ehti leikata nauhoja poikki, tapahtui onnettomuus. Hän itse tahi oikeammin hänen erehdyksensä oli siihen syynä. Hänen ei olisi pitänyt laittaa nuotiota kuusen juurelle, vaan vapaan taivaan alle. Mutta tällä tavoin oli risujen kokoaminen ollut helpompaa, hän oli voinut suoraan pistää ne tuleen. Hänen nuotionsa yläpuolella olevan kuusen oksille oli kertynyt paljoa lunta. Ei ollut tuullut viikkokausiin ja oksat notkuivat lumen painosta. Oksia kiskoessaan oli hän tärisyttänyt puuta, hyvin vähän tosin, niin vähän, ettei hän itse sitä huomannut, mutta se riitti aiheuttamaan onnettomuuden. Eräältä puun latvapuolella olevalta oksalta luiskahti lumi pois. Se vuorostaan pudotti lumen alemmilta oksilta. Tätä: jatkui, se laajeni ja lumivyöryn tapaisena putosi lumi kuusenoksilta pahaa aavistamattoman miehen niskaan, peittäen nuotion täydelleen. Äskeisen tulisijan kohdalla oli nyt vain valkoista, oksilta varissutta lunta.
Mies säikähti hirveästi, ikäänkuin olisi hän juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hetken hän istui kuin kivettyneenä tuijottaen siihen kohtaan, missä tuli oli äsken roihunnut. Sitten hän muuttui hyvin rauhalliseksi. Kentiespä oli Sulphur Creekin kertojavanhus ollut oikeassa. Jos hänellä olisi matkatoveri, niin ei hänellä olisi vaaraa. Toveri voisi tehdä uuden tulen. No niin, nyt oli hänen itsensä laitettava nuotio toisen kerran ja nyt sen täytyisi ehdottomasti onnistua. Ja vaikka se onnistuisikin, niin hyvin todennäköisesti hän menettäisi muutamia varpaita. Jalkojen täytyi nyt jo olla pahasti jäässä ja vielä kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin tuli uudelleen palaisi.
Sellaiset ajatukset risteilivät hänen päässään, mutta ei hän silti istunut joutilaana paikoillaan, vaan puuhaili kuumeisesti koko ajan. Hän rakensi uudelle nuotiolle perustuksen, tällä kertaa vapaan taivaan alle, missä ei petollinen puu voisi tulta sammuttaa. Sitten hän kokosi kuivunutta ruohoa ja ohkaisia risuja tulvaveden rajasta. Ei hän saanut sormiaan taivutetuksi niitä ottamaan, mutta kaksin käsin hän sai niitä kootuksi. Tällöin tuli tietysti joukkoon paljon lahonneita oksia ja vihreätä sammalta, mutta sille hän ei voinut mitään. Hän työskenteli järjestelmällisesti keräten myöskin kantamuksen vankempia oksia, jotka hän panisi palamaan, sittenkuin tuli olisi voimistunut. Ja hänen puuhaillessaan koira istui hiljaa paikallaan hartaan odottavaisena tarkkaillen miehen liikkeitä, sillä olihan hän koiran ajatuksissa tulen hankkija ja nuotion valmistuminen kävi kovin hitaasti.
Kun kaikki oli valmista, niin hän hapuili taskustaan toista tuohikappaletta. Hän tiesi, että tuohta vielä oli taskussa, ja vaikka hän ei voinutkaan tuntea sitä turtuneine sormineen, niin kuuli hän sen kohisevan sitä haparoidessaan. Mutta vaikka hän olisi miten yrittänyt, niin ei hän voinut tarttua siihen. Ja koko ajan hän oli tietoinen siitä, että jalkojen jäätyminen edistyi joka hetki. Tämä ajatus oli saattaa hänet kauhun valtaan, mutta hän ponnisteli vastaan ja pysyi rauhallisena. Hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja heilutteli käsiään edestakaisin lyöden niitä samalla kaikin voimin kupeisiinsa. Aluksi hän teki sitä istualtaan, sitten hän nousi seisomaan saadakseen liikkeisiin parempaa vauhtia ja koko ajan koira istui lumella, susimaisen tuuhea häntä kiertyneenä etujalkojen suojaksi, suipot sudenkorvat hörössä ja silmät tarkkaavaisesti kiintyneinä mieheen. Ja käsiään heiluttelevan miehen valtasi voimakas kateudenpuuska hänen katsoessaan koiraa, jota luonnonantama lämmin turkki suojasi.
Jonkun ajan kuluttua mies huomasi ensimäiset kaukaiset merkit tunnon palaamisesta sormiin. Heikko nipistys kasvoi kasvamistaan muuttuen pistäväksi, tuskalliseksi kivuksi, jota mies kuitenkin tervehti riemuissaan. Hän tempasi käsineen oikeasta kädestään ja otti tuohipalasen esille. Paljaat sormet alkoivat heti uudelleen turtua. Rikkitikkunsa hän kuitenkin sai vielä taskusta. Mutta hirvittävä pakkanen oli jo jäykistyttänyt sormet. Hänen koettaessaan ottaa esille yhtä tikkua putosi koko nippu lumeen. Yrittäessään ottaa tikkuja ylös lumesta hän ei onnistunut. Sormet olivat kuin kuolleet, niissä ei ollut tuntoa eivätkä ne taipuneet. Mutta yhä hän koetti karkoittaen ajatuksen jäätyneistä jaloista, nenästä ja poskista pois mielestään sekä keskittäen koko sielunvoimansa tulitikkuihin. Hän käytti silmiään puuttuvan tunnon asemesta, ja kun hän näki, että sormet olivat tikkunipun kahdenpuolen, hän puristi sormet yhteen — hän tahtoi puristaa, mutta sormet eivät totelleet, sillä hermosäikeet olivat lamaantuneet. Hän veti käsineen oikeaan käteensä ja hakkasi sitä lujasti polveensa. Sitten hän nosti nipun syliinsä molemmin käsin, käsineet kädessä, saaden paljon lunta mukana. Mutta sille hän ei voinut mitään.
Ponnisteltuaan jonkun aikaa hänen onnistui saada nippu nostetuksi kämmenien välissä huulilleen. Jääparta särkyi ritisten, kun hän voimakkaasti pinnistäen leukalihaksiaan sai suunsa auki. Hän veti alaleukaa taaksepäin, nosti ylähuulta mahdollisimman kauaksi ja koetti ylähampailla raapien saada yhden tikun erilleen. Hän onnistuikin pudottamaan yhden syliinsä, mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin, hän ei kyennyt tarttumaan tikkuun. Viimein hän keksi keinon. Hän tarttui tulitikkuun hampaineen ja raapi sitä jalkaansa vasten. Parikymmentä kertaa yritettyään hän lopuksi sai tikun syttymään. Tikku yhä hampaissaan hän koetti sytyttää sillä tuohipalan. Mutta palavan rikin haju tunkeutui sieraimiin ja keuhkoihin, saaden aikaan suonenvedontapaisen yskähdyksen. Palava tikku lennähti lumelle ja sammui.
Sulphur Creekin mies oli ollut oikeassa, hän ajatteli hillityn epätoivon tunkeutuessa hänen sieluunsa, jos lämpömittari osoittaa pakkasta alle 50 asteen, niin kulkijalla pitäisi aina olla toveri muassa. Taaskin hän hakkasi käsiään, mutta tuntoa hän ei saanut niihin palaamaan. Äkkiä hän tempasi hampailla käsineet molemmista käsistä ja otti tikkunipun kämmenien väliin. Käsivarsien lihakset eivät olleet jäässä ja hän voi pitää tulitikkuja tiukasti kiinni. Raapimalla nippua reiteensä, sai hän sen syttymään, 70 rikkitikkua yhdellä kertaa! Pää syrjään käännettynä tukahduttavan rikinkatkun välttämiseksi hän työnsi palavan nipun tuohen luokse. Siinä nippua pidellessään hän tunsi jotain kädessään. Liha paloi. Hän tunsi palaneen lihan käryä. Myöskin tunsi hän sen syvällä ruumiissaan ja tämä tunne muuttui yhä yltyväksi tuskaksi. Mutta senkin hän kesti ja piteli palavia tikkuja kömpelösti tuohipalan vierellä. Tuohi vain ei tahtonut oikein syttyä, sillä hänen omat palavat kätensä olivat tiellä, tikkujen liekki kohdistui suurimmaksi osaksi niihin.
Kun tuska lopulta muuttui ylivoimaiseksi, niin hän irroitti kätensä. Palavat tikut putosivat sihisten lumeen, mutta tuohi paloi ja hän ryhtyi asettelemaan kuivaa ruohoa sekä ohkaisia risuja liekkiin. Mutta hän ei kyennyt niitä poimimaan valikoiden, sillä kaikkeen oli hänen tartuttava molemmin käsin. Lahonneita puupalasia ja vihreätä sammalta tuli mukana ja hän koetti parhaansa mukaan erotella ne pois hampaineen. Hän vaali tulta niin huolellisesti kuin voi. Se merkitsi elämää ja se ei saanut sammua. Veren paetessa ruumiin sisäosiin hän alkoi vapista ja liikkeet muuttuivat entistäkin kömpelömmiksi. Suuri, vihreä sammaltukko putosi suoraan alkavaan tuleen. Hän koetti nostaa sen pois, mutta vapiseva käsi painui liian alas hajoittaen palavat ruohot ja oksat. Uudelleen hän koetti koota ne, mutta niin tiukasti kuin hän yrittelikin, oli vapiseminen häntä voimakkaampi ja tuli hajosi auttamattomasti. Kustakin oksasta tupsahti savu ja tuli oli sammunut. Nuotion laittaminen ei ollut onnistunut. Kun hän tylsänä katseli ympärilleen, osuivat hänen silmänsä koiraan, joka istui lumella häntä vastapäätä toisella puolen tulensijaa rauhattomasti liikahdellen, hieman nostaen milloin toista, milloin toista etukäpäläänsä, äänettömänä ja tarkkaavana katsellen isäntäänsä.
Koiran näkeminen herätti miehessä rajun ajatuksen. Hän muisti kertomuksen miehestä, joka oli pelastunut tappamalla härän ja ryömimällä sen sisäonteloon. Hänpä tappaa koiran ja työntää kätensä sen lämpimiin sisuksiin, kunnes tunto niihin palaisi. Ja sitten hän voisi laittaa uuden nuotion. Hän kutsui koiraa luokseen. Mutta äänessä oli outo, pelokas sointu, joka saattoi koiran arkailemaan. Ei milloinkaan ennen ollut koira kuullut miehen puhuvan siten. Kaikki ei ollut, niinkuin piti, ja koiran luonnossa piilevä epäluuloisuus varoitti sitä, se aavisti vaaraa. Vaaran laatua se ei tuntenut, mutta mies tuntui siitä joka tapauksessa epäiltävältä. Miehen kutsuessa se luimisti korviaan taaksepäin ja sen rauhattomasti nykivät liikkeet muuttuivat kiihkeämmiksi. Mutta se ei tullut miehen luokse. Nelinkontin tämä alkoi ryömiä koiraan päin. Tämä kummallinen asento yhä lisäsi koiran epäluuloja ja miehen lähetessä se väistyi samaa mukaa kauemmaksi.
Mies asettui istumaan lumelle ja koetti rauhoittua. Sitten hän veti käsineet hampaiden avulla käsiinsä ja nousi pystyyn. Katsomalla jalkoihinsa hänen piti vakuuttautua siitä, että hän todella seisoi, sillä jalkojen paleltuneet tuntohermot eivät siitä mitään kertoneet. Jo hänen pysty asentonsa oli omiaan haihduttamaan koiran epäluuloja, ja kun hän sitten kutsui koiraa käskevästi piiskaäänellään, niin koira totteli kuten tavallisesti ja tuli hänen luokseen. Sen päästyä miehen ulottuville, tämä menetti malttinsa. Nopeasti hän koetti tarttua koiraan kiinni ja hämmästyi kovasti, kun kourat eivät kyenneet puristamaan, sormet olivat tunnottomat ja taipumattomat. Hetkeksi oli hän unohtanut, että ne olivat jäässä ja että jäätyminen yhä edistyi. Mutta kaikki kävi nopeasti, ja ennenkuin koira ehti hypähtää, oli mies kiertänyt käsivartensa sen keskiruumiin ympäri. Lumessa istuen hän piti kiinni murisevaa, vinkuvaa ja tempovaa koiraa.
Mutta siinä olikin kaikki. Muuta hän ei kyennyt tekemään. Hän tajusi, että koiraa oli hänen mahdoton tappaa. Avuttomine käsineen ei hän saanut esille veistään eikä kyennyt kuristamaan eläintä. Hän päästi sen irti ja rajusti se hypähti pois häntä koipien välissä ja yhä muristen. Neljänkymmenen jalan päähän se pysähtyi tarkkaavasti seuraten miehen puuhia korvat vinossa taaksepäin. Mies silmäili alaspäin varmistuakseen käsiensä paikasta ja huomasi, että ne riippuivat käsivarsien päässä. Hänestä oli surkean huvittavaa ajatella, että oli käytettävä silmiä saadakseen tietää, missä omat kädet olivat. Uudelleen hän alkoi heilutella käsivarsiaan takoen käsiä kupeisiinsa. Hän jatkoi sitä rajusti viisi minuuttia ja sai verensä kiertämään siksi nopeasti, että väriseminen lakkasi. Mutta tuntoa ei käsiin tullut. Ne muistuttivat käsivarsien päässä olevia painavia lisäkkeitä.
Hämärä, ahdistava kuolemanpelko valtasi hänet yhä lisääntyen, kun hän tajusi, ettei nyt ollut enää kysymys pelkästään sormien ja varpaiden paleltumisesta tahi käsien ja jalkojen menettämisestä, vaan nyt olivat kysymyksessä elämä ja kuolema, samalla kun hänen mahdollisuutensa olivat hyvin vähäiset. Tämä ajatus saattoi hänet kauhun valtaan, hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan jokea ylöspäin pitkin vanhaa, himmeätä tienuraa. Koira seurasi perässä miehen kintereillä. Tämä juoksi sokeasti, tarkoituksettomasti, sellaisen pelon vallassa, jollaista hän ei ollut elämässään tuntenut. Ponnistellessaan eteenpäin tarpoen lumessa häneen vähitellen palasi takaisin tajunta, hän näki uudelleen joen rannat, vanhat puuruuhkat, lehdettömät haavat ja taivaan. Juoksu oli tehnyt hänelle hyvää. Vapiseminen oli kokonaan lakannut. Kentiespä jalat juostessa sulaisivat ja joka tapauksessa hän pääsisi leirille poikien luokse, jos hän vain jatkaisi juoksemista tarpeeksi kauan. Epäilemättä hän menettäisi muutamia sormia ja varpaita ja osan kasvojaan, mutta kun hän saapuisi perille, niin pojat pitäisivät hänestä huolta ja pelastaisivat hänestä loput. Mutta samalla oli hän kuitenkin varma, ettei hän milloinkaan saapuisi toisten poikien leiripaikalle. Sinne oli liian pitkä matka, paleltuminen oli päässyt liian pitkälle ja pian makaisi hän jäykkänä ja kylmänä. Hän koetti kuitenkin tunkea tämän ajatuksen luotaan ja tukahduttaa sen. Joskus se kuitenkin aina pujahti voimakkaasti esille, mutta hän koetti kiinnittää ajatuksensa muihin asioihin.
Hänestä oli kummallista, että hän laisinkaan saattoi juosta, vaikka jalat olivat niin jäätyneet, ettei hän ensinkään tuntenut niiden koskettaessa maata. Hänestä tuntui, ikäänkuin olisi hän leijaillut maan pinnan yläpuolella kokonaan irti siitä. Joskus maailmassa hän oli nähnyt siivekkään Merkuriuksen kuvan ja hänen mieleensä tuli ajatus, mahtoikohan Merkuriuksesta ilmassa liitäessään tuntua samanlaiselta kuin hänestä nyt.
Hänen suunnitelmassaan juosta aina leirille saakka oli yksi heikko kohta: häneltä puuttui siihen tarvittavat voimat ja kestävyys. Vähänväliä hän kompasteli ja lopuksi lankesi, nousi pystyyn ja kaatui uudelleen. Yrittäessään nousta uudelleen hän ei enää päässytkään. Hän päätti levähtää istuen ja sitten hän jatkaisi matkaa vain kävellen. Istuessaan ja hengityksen tasaantuessa hän huomasi, että hänen oli aivan lämmin ja hyvä olla. Häntä ei värisyttänyt ja tuntui siltä, kuin olisi hänen rintaansa ja ruumiiseensa valahtanut jotain hehkuvan lämmintä. Ja kuitenkaan ei hänen nenässään ja poskissaan ollut vähääkään tuntoa hänen niitä koskettaessaan. Juoksemalla hän ei voisi saada niitä sulamaan, ei niitä eikä liioin käsiä ja jalkojakaan. Sitten hänelle välähti mieleen, että hänen ruumiinsa jäätyneiden osien täytyi laajeta. Hän koetti tukahduttaa tämän ajatuksen, unohtaa sen, ajatella jotain muuta. Hän tiesi, minkä kauhuntunteen se aiheuttaisi, ja kauhua hän pelkäsi etukäteen. Mutta ajatus kohosi esiin yhä selvempänä ja voimakkaampana, kunnes hän näki mielessään koko ruumiinsa jäätyneenä. Se oli liikaa ja toisen kerran hän karkasi juoksuun. Kerran hän hiljensi juoksun kävelyksi, mutta ajatus jäätymisen edistymisestä pakoitti hänet uudelleen juoksuun.
Ja koko ajan juoksi koira miehen kantapäillä. Kun hän toisen kerran kaatui, niin se asettui istumaan häntä vastapäätä kiertäen hännän etukäpälien ympärille ja tarkastaen miestä ihmettelevän, innokkaan ja kehoittavan näköisenä. Koiran lämmin ja turvallinen olo ärsytti häntä ja hän ärjyi ja kiroili koiralle, kunnes se nöyrän pyytävänä painoi päänsä alas korvat supussa. Tällöin alkoi miestä uudelleen värisyttää. Pakkasta vastaan käyty taistelu oli kääntymässä tappioksi. Kylmyys hiipi joka puolelta hänen ruumiiseensa. Taaskin hän yritti juosta, mutta jo sadan jalan päässä hän horjahti kaatuen pitkin pituuttaan. Se oli viimeinen kauhunpuuska. Hengähdettyään ja saatuaan takaisin malttinsa hän alkoi vakavasti ajatella, että kuolema on otettava vastaan arvokkaasti. Eivät hänen ajatuksensa kuitenkaan kulkeneet juuri tätä latua. Pääsisältönä niissä oli, että hän oli esiintynyt narrimaisesti juostessaan tarkoituksettomasti kuin päätön kana. Joka tapauksessa hän paleltuisi ja yhtä hyvin hän voisi kuolla, niinkuin miehen sopii. Kun hän näin oli jälleen saavuttanut mielenrauhan, alkoivat hänessä ilmaantua ensimmäiset nukuttamisen merkit. Hyvä ajatus, hän mietti, vaipua unessa kuolemaan. Ei paleltuminen sittenkään ole niin kamalaa, kuin yleensä luullaan. On paljon kauheampiakin kuolemistapoja.
Hän kuvitteli mielessään, miten pojat löytäisivät hänen ruumiinsa seuraavana päivänä. Äkkiä hän näki itsensä heidän joukossaan kulkemassa tietä pitkin etsimässä omaa ruumistaan. Ja yhä toisten mukana hän kääntyi tienmutkasta ja löysi ruumiinsa lumesta makaamasta. Siinä seisoessaan hän tarkasteli itseään kuin vierasta. Oli totisesti pakkanen, hän ajatteli. Kun hän pääsee takaisin Yhdysvaltoihin, niin hän kertoo sikäläisille, mitä oikea pakkanen on. Sitten kuva muuttui. Hän näki Sulphur Creekin kertojavanhuksen. Kuva oli hyvin selvä, vanhus lämpöisessä ja mukavassa olossaan imien piippuaan.
"Olitte oikeassa, vanhus, kyllä Te olitte oikeassa", mumisi miesSulphur Creekin kertojalle.
Sitten mies nukkui. Uni tuntui hänestä hyvin hyvältä, paremmalta kuin milloinkaan ennen. Koira istui odotellen. Lyhyt päivä alkoi muuttua pitkäksi, hitaasti synkkeneväksi hämäräksi. Tulenteosta ei ollut merkkiäkään ja lisäksi ei koira muistanut nähneensä tällaista miestä, joka istui lumessa laittamatta nuotiota. Hämärän pimetessä sai tulen kaipaus eläimen valtaansa ja levottomasti nostellen etukäpäliään se vingahti hiljaa heti senjälkeen painaen korvansa luimuun odottaen miehen ärjäisevän. Mutta mies vain ei hiiskahtanutkaan. Lopulta koira alkoi vinkua äänekkäästi. Sitten se ryömi aivan lähelle miestä ja tunsi kuoleman läsnäolon. Koiran karvat nousivat pystyyn ja se perääntyi. Vähän aikaa se viivähti vielä ulvoen tähdille, jotka kirkkaasti tuikkivat pakkastaivaalla. Sitten se kääntyi lähtien kulkemaan leiriä kohti, missä se tiesi löytävänsä toisia ruuanantajia ja nuotionlaittajia.
Kasarmissa tutkittiin hengenrikoksesta syytettyä miestä. Hän oli vanha, alkuasukas, kotoisin Whitefish Riveriltä, joka yhtyy Yukoniin Le Barge-järven alapuolella. Koko Dawson oli kuohuksissa tapauksen johdosta, samoin Yukonin varrella asuvat tuhannen mailin alueella jokea ylös ja alas. Maat ja meret ryöstävillä anglosakseilla on ollut tapana lukea lakia vallottamilleen kansoille. Usein tämä laki on ankara, mutta Imberin jutussa se aivan ilmeisesti oli riittämätön ja lempeä. Matemaattisesti asiaa ajatellen ei hänelle olisi voitukaan määrätä oikeudenmukaista tuomiota, jo ennakolta oltiin selvillä, mikä rangaistus tulisi olemaan! siitä ei ollut epäilystäkään; mutta vaikka se oli kuolema, Imberillä oli vain yksi elämä, kun hänen olisi tullut sovittaa kymmeniä.
Hänen kätensä olivat tosiaankin tahratut niin monen verellä, ettei hänen tekemiään murhia voitu tarkalleen laskeakaan. Levähtäessään taivallusmatkoillaan tahi tulipesän ääressä loikoillessaan tekivät miehet piippua poltellen summittaislaskelmia siitä, montako oli saanut surmansa hänen kättensä kautta. Nämä onnettomat murhatut olivat olleet valkoisia miehiä, valkoisia kaikki järjestään. Heidät oli surmattu yksitellen, parittain ja joukoittain. Niin tarkoituksettomilta ja mielivaltaisilta olivat nämä murhat tuntuneet, että ne olivat olleet kauan arvotuksena ratsupoliisikunnalle jo kapteenien aikana ja myöhemminkin, kun maa täytti siihen kohdistetut toiveet ja kuvernööri tuli Kanadasta perimään maksun sen hyvinvoinnista.
Mutta vieläkin salaperäisempi oli Imberin tulo Dawsoniin tunnustamaan tekonsa. Se tapahtui loppukeväästä, kun Yukon raivoissaan kiehui ja möyrysi jääpeitteensä alla. Vanha intiaani kiipesi vaivaloisesti jokitieltä ylös jyrkkää rinnettä ja seisoi tuijottaen pääkadulle. Miehet, jotka olivat nähneet hänen tulonsa, olivat panneet merkille, että hän oli heikko ja raihnas ja että hän horjuen käveli lähellä olevalle hirsikoolle ja istuutui. Hän istui siinä koko päivän tuijottaen suoraan eteensä valkoisiin miehiin, jotka keskeytymättömänä virtana vyöryivät ohitse. Monen pää kääntyi uteliaana sivulle kohdatakseen hänen katseensa, ja monta kysymystä tehtiin vanhan, omituisen siwashin suhteen. Lukemattomat miehet muistelivat jälkeenpäin, miten hänen ainutlaatuinen ulkomuotonsa oli hämmästyttänyt heitä, ja he aina sittemmin kerskasivat siitä, että he niin nopeasti saattoivat huomata sen, mikä oli epätavallista.
Mutta Dickensenistä, Pikku-Dickensenistä, sattui tulemaan tapauksen sankari. Pikku-Dickensen oli tullut maahan mukanaan suuret haaveet ja taskullinen rahaa, mutta rahojen keralla häipyivät haaveetkin, ja ansaitakseen Valtoihin paluun hinnan hän oli ryhtynyt kirjanpitäjäksi Holbrook & Masonin välitysliikkeeseen. Vastapäätä Holbrook & Masonin konttoria oli hirsiruuhka, jolla Imber istui. Dickensen katsahti ulos ikkunasta aamiaiselle mennessään; kun hän tuli takaisin, katsahti hän taasen ulos, ja vanha siwash oli yhä paikoillaan.
Dickensen vilkaisi vähänväliä ulos ja myöhemmin hänkin ylpeili nopeasta huomiokyvystään. Hän oli romantillisuuteen taipuva pikku mies ja hän vertasi liikkumatonta vanhaa pakanaa siwash-heimon suojelushenkeen, joka tyynenä tuijotti maahan hyökkäävien saksilaisten joukkoihin. Tunnit kuluivat, mutta Imber ei muuttanut asentoaan, ei liikuttanut lihastakaan. Dickensenin mieleen juolahti eräs mies, joka oli istunut reessä vilkasliikkeisellä valtakadulla. Ohikulkijat olivat otaksuneet miehen lepäävän, mutta myöhemmin, kun joku oli koskettanut häntä, he huomasivat hänen olevan jäykän ja kylmän. Hän oli paleltunut kuoliaaksi keskellä eloisaa katua. Jotta hänet olisi voitu suoristaa kirstuun, oli heidän täytynyt sulatella häntä tulen ääressä. Dickenseniä puistatti muistellessaan.
Myöhemmin Dickensen meni ulos käytävälle polttelemaan sikaaria ja vilvottelemaan; hetkisen kuluttua Emily Travis osui paikalle. Emily Travis oli harvinaisen siro ja hienopiirteinen ja, olipa hän Lontoossa tahi Klondike'issa, hän pukeutui, niinkuin miljoonia omistavan kaivosinsinöörin tyttären soveltuikin. Pikku-Dickensen asetti sikarinsa sopivalle ikkunalaudalle, josta hän saattoi sen jälleen mukavasti löytää, ja nosti hattuaan.
He rupattelivat kymmenisen minuuttia, kun Emily Travis katsoessaan yli Dickensenin olan äkkiä huudahti pelästyneenä. Dickensen kääntyi nähdäkseen ja pelästyi myöskin. Imber oli tullut yli kadun ja seisoi heidän takanaan raihnaisen ja nälkiintyneen varjon tapaisena, katse naulattuna tyttöön.
"Mitä tahdotte?" Pikku-Dickensen kysyi väristen rohkeudesta.
Imber naurahti ja astui Emily Travisin luo. Hän tarkasteli tyttöä terävästi ja huolellisesti - joka-ainoata neliötuumaa hänessä. Erikoisesti näytti häntä huvittavan tämän silkinhienot, ruskeat hiukset ja poskien pehmeä, monivivahteinen väri, joka oli kuin perhosen siiven untuvainen loisto. Imber käyskeli hänen ympärillään silmissään sama arvostelun ilme kuin miehellä, joka tutkii hevosen ruumiinmuotoa tahi veneen rakennustapaa. Siinä hänen kävellessään osui tytön vaaleanpunerva korvannipukka hänen silmäinsä ja länteen laskevan auringon väliin, ja hän pysähtyi katsomaan tarkemmin sen ruusunhohteista läpikuultavuutta. Sitten tuli jälleen kasvojen vuoro. Imber katsoi kauan tarkasti hänen sinisiin silmiinsä. Hän naurahti ja tarttui tytön hauislihakseen. Toisella kädellään hän kohotti kyynärvartta ja siten koukisti käsivarren. Pettymys ja ihmettely kuvastuivat hänen kasvoistaan, ja hän hellitti käden päästäen halveksuvan äänen. Sitten hän mutisi jotakin kurkkuäänellä, käänsi selkänsä tyttöön päin ja ryhtyi puhumaan Dickensenille.
Dickensen ei ymmärtänyt hänen puhettaan, ja Emily Travis nauroi.Imber kääntyi milloin toisen, milloin toisen puoleen, otsa rypyssä,mutta molemmat ravistivat päätänsä. Hän oli jo aikeissa lähteä, kunEmily Travis huusi:
"Oh, Jimmy! Tule!"
Jimmy tuli kadun toiselta puolelta. Hän oli suuri, roteva intiaani, joka oli puettu yleiseksi käyneeseen valkoisen miehen tapaan, päässään El Dorado-kuninkaansombrero. Hän puhui Imberin kanssa päästäen katkonaisia, tunkevia kurkkuääniä. Jimmy oli kotoisin Sitkasta ja vain auttavasti taisi sisämaanmurteita.
"Hän Whitefish-mies", sanoi Jimmy Emily Travisille. "En osaa puhua paljon. Tahtoo nähdä valkoinen päämies."
"Kuvernööriä", ehätti Dickensen.
Jimmy puhui edelleen Whitefish-miehen kanssa ja synkistyi ja joutui hämmästyksiin.
"Luulen, hän tahtoo kapteeni Alexander," selitti Jimmy. "Hän sanoo tappanut valkoinen mies, valkoinen nainen, valkoinen poika, paljon tappanut valkoisia. Hän tahtoo kuolla."
"Luullakseni heikkomielinen," arveli Dickensen.
"Mikä se on?" kysyi Jimmy.
Dickensen osotti kuvannollisesti päätään ja teki sormellaan kierreliikkeen.
"Voi olla, voi olla," myönteli Jimmy kääntyen lmberiin, joka yhä vaati nähdä valkoisten päämiestä.
Paikalle sattui tulemaan ratsupoliisi, (joka Klondike'issa ei kylläkään liikkunut ratsain) ja kuuli Imberin toistavan pyyntönsä. Poliisi oli komea nuorukainen, leveäharteinen, leveärintainen, jalat sopusuhtaiset ja hajallaan. Vaikka Imber oli kookas, oli tämä puolta päätä häntä pitempi. Silmät olivat kylmät, harmaat ja vakavat, ja hänen käytöksessään saattoi havaita rodun ja mainehikkaan menneisyyden aiheuttamaa luottamusta voimaan. Hänen komeata miehekkyyttään vain lisäsi aito poikamaisuus — poikahan hän vielä olikin —, ja hänen sileä poskensa punastui yhtä herkästi kuin konsanaan nuoren neidon.
Imberin huomio kiintyi heti häneen. Hänen silmänsä salamoivat, kun hän huomasi miekaniskusta aiheutuneen arven hänen poskellaan. Hyväillen kuihtuneella kädellään nuorukaisen jalan paisuvia lihaksia löi hän nystysillään tämän leveätä rintaa ja puristeli ja paineli paksua lihaspeitettä, joka oli kuin panssari hänen hartioillaan. Joukkoa olivat lisänneet uteliaat ohikulkijat — rehdit kullankaivajat, vuori- ja rajaseutujen miehet, pitkäjalkaisten ja leveäharteisten rotujen pojat. Imber katseli vuoroonsa kutakin ja puheli sitten ääneensä Whitefish-kielellä.
"Mitä hän sanoi?" Dickensen uteli.
"Hän sanoo, he kaikki ovat samoja miehiä kuin tuo poliisi," tulkitsiJimmy.
Pikku Dickensen oli pienikasvuinen ja neiti Travisin vuoksi häntä harmitti, että oli tullut kysyneeksi.
Poliisikin tuntui olevan hämillään hänen puolestaan ja ryhtyi selvittämään asiaa. "Luulen, että hänen puheessaan on joku määrä tottakin. Vien hänet kapteenin luo tutkittavaksi. Käske hänen tulla mukanani, Jimmy."
Jimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber murahti ja näytti tyytyväiseltä.
"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan käsivarteeni."
Emily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai vastauksen.
"Hän sanoo, te ette pelkää," Jimmy selitti.
Emily Travis hymyili tyytyväisenä.
"Hän sanoo, te etteskookum, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni lapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä omituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin vahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi."
Emily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen poskilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja joutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat punaisina.
"Tulkaa," virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon lävitse.
Siten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti täydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan astunut ulos.
Imber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama väsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat masentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa oli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet ja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja värittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä tapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja taivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui Imberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.
Hän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat silloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas oli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli tulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille saakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia veneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein hän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle, neliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä. Toisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli niiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä sisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa heidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he ilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja liittyivät odottajain joukkoon.
Samalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä jo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän puolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja heidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin lakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän vallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi edelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä aikojen loppuun saakka.
Eräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli hiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa, mutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka istui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä, senkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän ääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista paperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa kostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut ymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi. Toisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi lyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä istujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.
Loppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen, laulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa, kun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla Whitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä sisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli siirtynyt elämään valkoisten kanssa.
"Et taida tuntea minua," sanoi hän tervehdykseksi.
"Enkä," vastasi Imber. "Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on kuollut."
"Hän olikin vanha vaimo," vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, jaHowkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.
"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko häiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut hulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se tosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen."
Howkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä oppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita arkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa Jimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut sen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten ihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:
"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä kuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi."
Howkan myhäili tuntien arvonsa. Hänen tukkansa oli keskeltä kammattu jakaukselle. "Näetkös, se tulee paperista, oi Imber. Eivät korvani ole sitä milloinkaan kuulleet. Se tulee paperista, silmien kautta päähän, huulieni kautta sinulle. Niin se tulee."
"Niinkö se tulee? Onko se tuolla paperilla?" Imber kuiskasi pelästyneen näköisenä rypistellessään paperia sormissaan ja tuijottaessaan sille piirrettyä kirjoitusta. "Se on suuri taika, Howkan, sinä olet noita mies."
"Se ei ole mitään, se ei ole mitään," vastasi nuori mies välinpitämättömänä ja ylpeänä. Hän luki umpimähkään asiapaperista:"Sinä vuonna ennen jäiden lähtöä tuli vanha mies ja poika, joka ontui toista jalkaansa. Heidätkin minä surmasin, ja vanha mies huusi kovasti —"
"Se on totta," Imber keskeytti henkeään pidättäen. "Hän huusi kovasti eikä tahtonut kuolla pitkään aikaan. Mutta kuinka sinä sen tiedät, Howkan? Kertoiko ehkä valkoisten päämies? Ei kukaan nähnyt minua, ja ainoastaan hänelle olen sen sanonut."
Howkan pudisti päätään kärsimättömänä. "Enkö ole jo sanonut sinulle, että se on paperilla, sinä hullu?"
Imber tuijotti tarkasti paperilla oleviin mustepiirtoihin. "Niinkuin metsämies katsoo lumeen ja sanoo: 'Tästä on aivan eilispäivänä kulkenut kaniini; tämän pajupensaan ääreen se pysähtyi kuuntelemaan; se kuuli jotakin ja pelkäsi; tästä se on jälleen kulkenut eteenpäin; tästä se meni suurella nopeudella tehden pitkiä loikkauksia; tästä vielä nopeammin ja hypäten vieläkin pitempään tuli ilves; tästä, jossa kynnet ovat painuneet syvälle lumeen, ilves teki sangen pitkän loikkauksen; tässä se tuli maahan allaan kiemurteleva kaniini; tästä kulki ilves yksinään matkaansa; kaniinia ei enää ole' — niinkuin metsämies katsoo lumen merkkeihin ja sanoo niin ja niin, niin sinäkin katsot paperille ja sanot, että niin ja niin on vanha Imber tehnyt?"
"Juuri niin," vastasi Howkan. "Mutta nyt kuuntele ja hillitse akkamaista kieltäsi, kunnes sinua pyydetään puhumaan."
Sen jälkeen Howkan luki pitkän aikaa hänelle hänen tunnustustaan, jaImber oli mietteissään ja vaiti. Lopuksi hän virkkoi:
"Se on minun puhettani ja totta, mutta olen käynyt vanhaksi, Howkan, ja mieleeni muistuu unohtuneita asioita, jotka tuon päällikön olisi hyvä tietää. Ensiksi, Sce Mountains-vuorten ylitse tuli mies, jolla oli taidokkaasti tehtyjä ansoja. Hän etsi Whitefish-joen majavia. Hänet surmasin. Ja kauan sitten tuli kolme miestä etsimään Whitefishin kultaa. Myös heidät surmasin ja jätin ahmojen raadeltaviksi. Ja Five Fingersin luona tapasin miehen, jolla oli lautta ja paljon muonaa."
Hetkinä, joiksi Imber vaikeni palauttaakseen asioita muistiinsa, Howkan käänsi, ja kirjuri merkitsi sen paperille. Oikeussali kuunteli tyrmistyneenä jokaista uutta kaunistelematonta murhenäytelmäkohtausta, kunnes Imber kertoi eräästä punatukkaisesta miehestä, joka katsoi ristiin ja jonka hän oli surmannut huomattavan pitkän välimatkan päästä.
"Helvetti", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän lausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli punatukkainen. "Helvetti", toisti hän. "Hän oli veljeni Bill". Säännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului tuo juhlallinen: "Helvetti". Toverit eivät estäneet häntä, eikä pöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.
Imberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen, ikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden määrätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.
Hetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:
"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit aikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne etsimään Lakia."
Imber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän alkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni keskeytti hänet.
"Tämä vanha mies on kirottu hullu", hän sanoi englanninkielellä jalo-otsaiselle miehelle. "Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista."
"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan", sanoi jalo-otsainen mies. "Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta sellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?"
Howkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut kohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten alkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma, joka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville. Joukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi päätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului ainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja silloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä "helvetti".
"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan." Niin kuului Howkanin tulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti lähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan Imberin kertomuksen metsäläissoinnun. "Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Maa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa ei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän isäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria miehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset riippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon lisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden, sodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.
"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa metsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja ne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin koiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun Pelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä me Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja isoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan rajan.
"Niinkuin sanoin, olimme kestäviä kuten koirammekin. Mutta eräänä päivänä tuli ensimmäinen valkoinen mies. Hän ryömi kättensä ja polviensa varassa lumessa näin. Hän oli kovin laiha: luut olivat terävinä pingottuneen nahan alla. Emme olleet tietäneet, että sellaisia miehiä oli olemassa, ja ihmettelimme, mistä heimosta ja maasta hän saattoi olla. Hän oli heikko, kovin heikko kuin pieni lapsi. Siksi me soimme hänelle paikan tulen ääressä ja lämpimät turkit hänen nukkuakseen, ja ruokimme häntä, niinkuin pientä lasta ruokitaan.
"Hänellä oli mukanaan koira, yhtä suuri kuin kolme meidän koiraamme ja sangen heikko. Tämän koiran karva oli lyhyttä eikä se lämmittänyt; ja häntä oli jäätynyt niin, että sen pää putosi pois. Tätä omituista koiraa me ruokimme ja annoimme sen nukkua tulen ääressä ja ajoimme pois omat koiramme, jotka olisivat tappaneet sen. Hirvenlihasta ja kuivasta lohesta saivat mies ja koira voimansa takaisin; voima teki heistä suuria ja pelottomia. Mies puhui äänekkäästi ja nauroi vanhoille miehille ja katseli röyhkeästi tyttöihin. Koira tappeli meidän koiriamme vastaan ja huolimatta lyhyestä karvastaan ja pehmeydestään se tappoi niitä kolme yhtenä ainoana päivänä.
"Kun pyysimme tietoja hänen kansastaan, sanoi hän: 'Minulla on paljon veljiä', ja nauroi pahaaennustavasti. Kun hän oli täysin voimissaan, lähti hän pois, ja hänen kanssaan lähti Noda, päällikön tytär. Sen jälkeen sai eräs koiristamme pentuja. Emme milloinkaan olleet nähneet sellaista koirarotua — suuripäistä, leveäleukaista, lyhytkarvaista, avutonta. Muistan hyvin isäni, Otsbaokin, vahvan miehen. Hänen kasvonsa synkistyivät nähdessään sellaisen avuttomuuden, ja hän otti kiven, näin, näin, eikä enää ollut avuttomuutta. Kahden kesän kuluttua Noda tuli takaisin kainalossaan poikalapsi.
"Se oli alkuna. Tuli toinen valkoinen mies lyhytkarvaisine koirineen, jotka hän jätti meille lähtiessään. Mutta hänen mukanaan meni kuusi vahvinta koiraamme, joista hän oli antanut korvaukseksi Koo-So-Teelle, äitini veljelle, ihmeellisen pistoolin, joka laukesi kuusi kertaa perätysten sangen nopeasti. Pistoolin vuoksi Koo-So-Tee paisui mahtavaksi ja nauroi meidän jousiamme ja nuoliamme. 'Naisten kapineita', sanoi hän niistä ja meni paljasnaamaista harmaata karhua vastaan pistooli kädessään. Tiedätte, ettei ole hyvä ahdistella harmaatakarhua pistoolilla, mutta miten me olisimme ymmärtäneet sen? Miten olisi Koo-So-Tee sen ymmärtänyt? Niin hän meni karhua vastaan, sangen urheana, ja laukaisi pistoolin nopeasti kuusi kertaa; mutta karhu murahti ja murskasi hänen rintansa kuin munankuoren, ja Koo-So-Teen aivot valuivat maahan niinkuin hunaja mehiläisten pesästä. Hän oli ollut mainio metsämies, eikä nyt ollut ketään tuomassa ravintoa hänensquaw'lleenja lapsilleen. Mielemme täyttyi katkeruudella, ja me sanoimme: 'Se, mikä on hyvää valkoisille miehille, ei sovellu meille.' Ja se on totta. Valkoisia miehiä on paljon, ja he ovat lihavia, mutta heidän tapojaan seuraten me käymme harvalukuisiksi ja laihoiksi.
"Tuli kolmas valkoinen mies mukanaan suuret määrät kaikenlaisia ihmeellisiä ruokia ja kapineita. Kaksikymmentä vahvinta koiraamme hän meiltä osti. Jaellen lahjoja ja suuria lupauksia sai hän mukaansa kymmenen nuorta metsästäjäämme retkelle, jonka päämäärää kukaan ei tietänyt. Huhutaan, että he olisivat kuolleet Sce Mountains-vuorten lumeen tahi Hiljaisuuden kukkuloille, jotka ovat maan rajan ulkopuolella ja joilla ei kukaan ole käynyt. Miten asianlaita lieneekin, koiria ja nuoria miehiä ei enää nähty milloinkaan.
"Vuodet toivat mukanaan lisää valkoisia miehiä, ja aina he maksuilla ja lahjoilla saivat nuoria miehiä mukaansa. Toisinaan nuoret miehet palasivat kertoen kummia juttuja vaaroista ja vaivoista maassa, joka oli Pelly-heimon alueen takana, ja toisinaan he eivät palanneet. Mutta me sanoimme: 'Jos valkoiset miehet eivät pelkää kadottaa elämäänsä, johtuu se siitä, että heitä on paljon, monta elämää; mutta me Whitefish-kansa olemme vähälukuinen, eivätkä nuoret miehet saa enää lähteä pois! Mutta nuoret miehet kuitenkin menivät; nuoret naisetkin menivät; ja me olimme sangen vihaisia.'
"'On totta kylläkin, että söimme jauhoja ja suolattua sianlihaa ja joimme teetä, joka oli sangen virkistävää; mutta kun emme saaneet teetä, tuntui se ikävältä, ja tulimme harvapuheisiksi ja pikavihaisiksi. Niin aloimme kaivata tavaroita, joita valkoiset miehet kauppasivat. Kauppa, kauppa, aina vain kauppa! Eräänäkin talvena möimme lihavaramme kelloihin, jotka eivät käyneet ja joiden vieterit olivat katkenneet, ja viiloihin, jotka oli kulutettu sileiksi, ja pistooleihin, joissa ei ollut patruunia ja jotka olivat arvottomia. Ja sitten tuli nälkä, ja me olimme ilman lihaa, ja puolisen sataa ihmistä kuoli kevääseen mennessä.'
"'Nyt olemme tulleet heikoiksi,' sanoimme, 'ja Pelly-heimo voi hyökätä kimppuumme, ja rajamme muutetaan.' Mutta Pelly-heimon oli käynyt kuten meidänkin, ja he olivat liian heikkoja hyökätäkseen kimppuumme.
"Isäni Otsbaok, vahva mies, oli jo vanha ja sangen viisas. Hän puhui päällikölle: 'Katso, koiramme ovat arvottomia. Ne eivät enää ole paksuturkkisia ja vahvoja, vaan kuolevat pakkaseen ja valjaisiin. Menkäämme kylään tappamaan ne, ainoastaan susimaiset jättäkäämme eloon ja sitokaamme ne yöksi ulos, jotta ne voisivat parittua metsän villien susien kanssa. Siten saamme jälleen lämminkarvaisia ja vahvoja koiria.'
"Hänen sanojaan kuunneltiin, ja me, Whitefish-heimo, tulimme tunnetuiksi koiristamme, jotka olivat maan paraat. Mutta itsemme vuoksi ei meitä tunnettu. Parhaat nuoret miehemme ja naisemme olivat menneet menojaan taivaltamaan ja sauvomaan kaukaisiin seutuihin. Nuoret naiset tulivat takaisin vanhoina ja murtuneina, kuten Nodakin oli tullut, tahikka eivät tulleet lainkaan. Nuoret miehet tulivat takaisin istuakseen tuliemme ääressä jonkun aikaa. He olivat täynnä pahoja puheita ja huonoja tapoja, he joivat pahoja juomia ja pelasivat yöt päivät; heidän mielensä oli rauhaton, kunnes he saivat valkoisten miesten kutsun ja lähtivät jälleen tuntemattomiin seutuihin. He eivät tunteneet kunnioitusta eikä arvonantoa, he pilkkasivat vanhoja tapoja ja nauroivat päällikköä ja shamaaneja suoraan kasvoihin.
"Kuten sanoin, meistä, Whitefish-heimosta, oli tullut heikko rotu. Me möimme lämpimät taljamme ja turkkimme tupakkaan, paloviinaan ja ohuihin pumpulikankaisiin, joissa me saimme väristä kylmän vallitessa. Meihin tuli yskä, miehet ja naiset yskivät ja hikoilivat yöt pitkät, ja metsästäjät sylkivät verta lumelle. Silloin tällöin joku sai äkkiä verensyöksyn ja kuoli. Naiset synnyttivät vähän lapsia, ja syntyneet olivat heikkoja ja sairaaloisia. Valkoisilta miehiltä saimme uusia tauteja, joita emme olleet milloinkaan tunteneet ja joita emme voineet käsittää. Olen kuullut näitä tauteja nimitettävän rokoksi, ja meitä kuoli niihin, niinkuin lohet kuolevat syksyllä joen hiljaisiin pyörteisiin, kun ne laskettuaan mätinsä ovat elämässä tarpeettomia.
"Kaikesta huolimatta, ja sehän onkin ihmeellisintä, valkoisia miehiä yhä saapuu; he ovat kuin kuoleman henkäys, kaikki heidän tapansa johtavat kuolemaan, heidän sieramensa puhaltavat sitä; kuitenkaan he eivät kuole. Heiltä on paloviina peräisin, heiltä tupakka ja lyhytkarvaiset koirat; heiltä monet taudit, iso- ja tuhkarokko, yskä ja verensyöksy; heidän on valkoinen iho ja pehmeys, joka ei siedä kylmyyttä eikä rajusäätä; heidän ovat pistoolit, jotka ampuvat nopeasti kuusi kertaa perätysten ja ovat arvottomia. Huolimatta pahuudestaan he ovat hyvinvoipia ja menestyvät ja hallitsevat ankaralla kädellä koko maailmaa ja sortavat sen kansoja. Heidän naisensa myöskin ovat pehmeitä kuin lapset, murtuvia, eivätkä kuitenkaan murru, vaan ovat miesten äitejä. Tästä pehmeydestä, sairaudesta ja heikkoudesta tulee voima, valta ja arvoasema. He ovat joko jumalia tahi paholaisia, miten lienee. En tiedä. Mitä tietäisin minä, Imber Whitefish-heimosta? Tiedän vain, että he käyvät yli ymmärryksen, nämä valkoiset miehet, jotka vaeltavat ja taistelevat kautta koko maailman.
"Kuten sanoin, riista yhä väheni metsistä. On totta, että valkoisen miehen pyssy on mitä mainioin ja surmaa pitkän matkan päästä; mutta mitä hyötyä siitä oli, kun ei ollut riistaa surmattavana. Kun olin poika Whitefish-heimossa, oli joka mäellä hirvi, ja joka vuosi saapui määrätön karibulauma. Mutta nyt täytyy metsämiehen kuljeskella kymmenen päivää, ja eikä sittenkään yksikään hirvi ilahduta hänen silmäänsä, entiset karibulaumat eivät saavu ollenkaan. Vähän arvoa on kaukosurma pyssyllä, sanon minä, kun ei ole mitään surmattavana.
"Minä, Imber, harkitsin näitä seikkoja ja tarkastelin, miten sillävälin Whitefish-heimo, Pelly-heimo ja kaikki maan heimot katosivat niinkuin metsän riista. Harkitsin kauan. Keskustelin shamaanien ja muiden vanhojen, viisaiden miesten kanssa. Menin yksinäisyyteen, etteivät kylän äänet olisi häirinneet minua, enkä syönyt lainkaan, ettei vatsani olisi vaikuttanut ajatuksiini ja tehnyt niitä hitaiksi, istuin kauan metsässä enkä nukkunut ollenkaan, vaan silmäni olivat valppaat, korvani kärsivälliset ja tarkat odottaessani sanaa, jonka saisin. Ja kuljeskelin yksinäni yön pimeydessä joen äyräälle, jossa tuuli suhisi ja vesi valitti ja josta etsin viisautta vanhojen shamaanien ja kuolleiden hengiltä, jotka asuivat puissa.
"Ja lopuksi tulivat luokseni, ikäänkuin näyssä nuo lyhytkarvaiset, vastenmieliset koirat, ja ratkaisu näytti selvältä. Isäni, Otsbaokin, vahvan miehen, viisaus oli saanut susikoiramme pysymään puhtaina, joten ne olivat jääneet lämminkarvaisiksi ja vahvoiksi valjaissa. Niin palasin kylään ja pidin puheen miehille. 'Nämä valkoiset miehet muodostavat heimon', sanoin. 'Sangen suuren heimon; epäilemättä on ravinto loppunut heidän maastaan, ja he ovat tulleet meidän luoksemme hankkiakseen itselleen uuden maan. Mutta he heikontavat meitä, ja me kuolemme. He ovat sangen nälkäistä väkeä. Ja olemme menettäneet lihamme, ja olisi hyvä menetellä heidän suhteensa samoin, kuin teimme heidän koirillensa, jos haluamme elää!'
"Ja minä puhuin edelleen kehottaen taisteluun. Whitefish-miehet kuuntelivat; yksi sanoi sitä, toinen tätä; toiset puhuivat toisista vähäpätöisistä asioista, eikä kukaan puhunut urheasti sankariteoista ja sodasta. Mutta kun nuoret miehet olivat heikkoja kuin vesi ja arkoja, tarkastelin vanhoja miehiä ja näin, miten tuli syttyi heidän silmiinsä. Myöhemmin kun kylä nukkui, eikä kukaan tietänyt, keräsin vanhat miehet metsään ja puhuin edelleen. Olimme yksimielisiä ja muistelimme entisiä nuoruuden päiviä ja vapaata maata ja runsasta aikaa ja iloa ja päivänpaistetta; sanoimme toisiamme veljiksi ja vannoimme kalliin, salaisen valan. Me vannoimme puhdistavamme maan siitä pahasta heimosta, joka oli sen vallannut. On selvää, että olimme hulluja, mutta kuinka me, Whitefish-heimon vanhat miehet, olisimme saattaneet sitä ymmärtää?
"Toisia innostaakseni minä tein ensimäisen teon. Vartioin Yukonia, kunnes näin ensimmäisen kanootin laskevan myötävirtaa. Siinä istui kaksi valkoista miestä, ja kun seisoin rannalla suorana ja viittasin heille kädelläni, he muuttivat suuntansa minua kohden. Ja kun kokassa istuva mies kohottautui saadakseen tietää, minkävuoksi olin kutsunut häntä, nuoleni suhahti ilmassa ja kohtasi hänen kurkkunsa — hän sai tietää. Toinen mies, joka oli melonut perässä, tarttui jo pyssyynsä, kun ensimmäinen kolmesta keihäästä surmasi hänet. 'Nämä ovat ensimmäiset', sanoin, kun vanhat miehet olivat kerääntyneet luokseni. 'Myöhemmin kokoamme vahvoiksi jääneet nuoret miehet, ja työ käy helposti.'
"Sitten heitimme nuo kaksi kuollutta valkoista miestä jokeen. Kanootista, joka oli sangen hyvä kanootti, me teimme tulen; tuleen myös heitimme kanootissa olleet tavarat. Mutta ensin katsoimme tavaroita, ja ne olivat nahkapusseja, jotka avasimme veitsillämme. Näissä pusseissa oli paljon papereita, sellaisia, joista sinä luit, oi Howkan; niissä oli merkkejä, joita ihmettelimme emmekä ymmärtäneet. Nyt olen tullut viisaaksi ja tiedän, että se on valkoisten miesten puhetta, niinkuin olet minulle kertonut.
"Oikeussalissa kuului kuisketta ja suhinaa. Kun Howkan oli lopettanut kanoottijutun tulkinnan eräs miehistä lausui: 'Se oli kadonnut 91:n posti; miehet olivat Peter James ja Delaney. Viimeksi puhutteli heitä Matthews Le Barge-järvellä.' Kirjuri merkitsi kaiken paperille ja Pohjolan historiaan lisättiin taasen yksi pykälä.
"Ei ole enää paljon sanomista", jatkoi Imber hitaasti. "Tuolla paperilla ovat tekomme. Olimme vanhoja miehiä emmekä ymmärtäneet. Minä, Imber, en vieläkään ymmärrä. Surmasimme salaa ja jatkoimme surmaamista, sillä vuosien mukaan meistä oli tullut taitavia ja olimme oppineet toimimaan nopeasti, vaikka emme hätäilleet. Kun valkoiset miehet tulivat luoksemme katse synkkänä ja kovin sanoin vieden mukanaan kuusi nuorta miestä, jotka he kahleisiin sitomalla olivat tehneet avuttomiksi, me ymmärsimme, että oli surmattava yhä laajemmalla alueella. Ja yksitellen me vanhat miehet läksimme kulkemaan myötä- ja vastavirtaa tuntemattomiin maihin. Se oli urhoollisuutta. Olimme vanhoja ja pelottomia, mutta kaukaisten seutujen aiheuttama kauhu on kamalaa vanhoille miehille.
"Siten surmasimme, hätäilemättä ja taitavasti. Chilcootin ja Yukonin suistomaalla me surmasimme, solissa ja merenrannalla, missä vain oli valkoisia miehiä leiriytyneenä tahi taivalluksella. He kuolivat kylläkin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Aina tuli heitä yli vuorten, yhä he lisääntyivät, kin me vanhat aina kävimme harvalukuisammiksi. Muistan Cariban Crossingin luona olleen valkoisen miehen leirin. Hän oli sangen pieni mies, ja kolme meikäläistä hyökkäsi hänen kimppuunsa, kun hän oli uneen vaipuneena. Seuraavana päivänä näin heidät, kaikki neljä. Valkoinen mies vielä hengitti sen verran, että hän saattoi kirota minut ennen kuolemaansa.
"Ja niin jatkui: milloin kuoli yksi vanha mies, milloin toinen. Toisinaan saimme heidän kuolemastaan sanan kauan jälkeenpäin, toisinaan emme ollenkaan. Toisten heimojen vanhat miehet olivat heikkoja ja arkoja eivätkä liittyneet meihin. Kuten sanoin, yksi kerrallaan, kunnes ainoastaan minä olen jäänyt jälelle. Olen Imber Whitefish-kansasta. Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Whitefish-kansaa ei enää ole olemassa. Olen viimeinen vanha mies. Nuoret miehet ja nuoret naiset ovat menneet menojaan; muutamat ovat liittyneet Pelly-heimoon, toiset Salmon-heimoon, mutta useimmat valkoisiin miehiin. Olen sangen vanha ja sangen väsynyt. Koska on turhaa taistella Lakia vastaan, kuten olet sanonut, Howkan, olen tullut etsimään Lakia."
"Oi Imber, sinä olet tosiaankin hullu", sanoi Howkan.
Mutta Imber oli vaipunut syviin aatoksiin. Jalo-otsainen tuomarikin oli vaipunut aatoksiin: koko hänen rotunsa ilmestyi hänen eteensä valtavana taikanäytelmänä — hänen teräksinen, panssaroitu rotunsa, kaikkien ihmisheimojen lainlaatija ja määrääjä. Hän näki sen nousevan punahohteisena synkkien metsien ja kolkkojen merien takaa; hän näki sen loistavan veripunaisena puolipäivänsä täydessä riemuitsevassa kukkeudessa; ja hän näki, miten pitkin varjoisaa rinnettä veripunainen hiekka vaihtui yöksi. Ja kaikkea vallitsevana hän näki Lain, säälimättömänä ja mahtavana, aina järkkymättömänä ja aina määräävänä, suurempana kuin ihmistomu, joka joko täytti sen tahi joutui sen murskattavaksi, suurempana häntä itseäänkin, jonka sydän puhui anteeksiantamusta.