Siitä sotapappi aamulla heräsi, kun sotilaat, jotka olivat hakemassa henkiin jääneitä haavoittuneita ja hautaamassa vainajia, häneen koskivat. Verkalleen, kuin puolihorroksissa ja puolikankeana hän heräili, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, nähdessään valoa ja kuullessaan ihmisääniä, että hän elää toki vielä, saa apua, pelastuu… Pelastuu elämään! Sen tajuaminen täytti hänet riemulla ja valoi voimaa hänen runneltuun ruumiiseensa.
Hän sai apua, hän pelastui. Sotilaat kantoivat kaatuneen sotapappinsa hellävaroen kenttäsairaalaan, jossa Lauraeuksen viisi haavaa sidottiin ja jossa hän sai huolellisen hoidon. Hän oli maannut 14 tuntia verta vuotavana sotatantereella, oli ollut aivan lähellä kuolemaa, itse samassa tilassa, josta hän niin monta miestään oli pelastanut.
Mutta maatessaan vuoteella ja muistellessaan Gemauerthofin pitkää, raskasta yötä, hän huoahti monta kertaa ja myönsi itsekseen katuvaisin sydämin:
— En tosiaankaan, en ajatellut minäkään siinä sieluni pelastusta, en tulevaa elämääni enkä armoa. Tätä nykyistä elämääni vain … en uskonut, en tahtonut uskoa kuoleman olevan lähellä enkä elämänlangan katkeavan.