The Project Gutenberg eBook ofMargareeta: Historiallisia kertomuksia IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Margareeta: Historiallisia kertomuksia IAuthor: Santeri IvaloRelease date: September 15, 2014 [eBook #46862]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARGAREETA: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Margareeta: Historiallisia kertomuksia IAuthor: Santeri IvaloRelease date: September 15, 2014 [eBook #46862]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Margareeta: Historiallisia kertomuksia I
Author: Santeri Ivalo
Author: Santeri Ivalo
Release date: September 15, 2014 [eBook #46862]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARGAREETA: HISTORIALLISIA KERTOMUKSIA I ***
Produced by Tapio Riikonen
Historiallisia kertomuksia I
Kirj.
Werner Söderström, Porvoo, 1898.
Margareeta.Erämaan asutus.Kristillinen järjestys penkkisijoista.Käräjillä.
Peloittavan rajuksi oli kevättulva paisunut Tornionjoessa. Talvi oli ollut tavattoman luminen, ja myöhäksi oli ehtinyt kevätaika, ennenkuin ilmat lämpenivät. Mutta silloin suvesikin yht'äkkiä, helteisesti paahteli päivä lumista luontoa ja sulatti parissa päivässä ohkaisiksi syvät nietokset. Rymisten ja kohisten oli joesta lähtenyt jää, kapeat kosket eivät olleet ehtineet yhdellä kulauksella nielaista telien tungeskelevaa joukkoa, vaan ne olivat rannoille patoutuneet ja yhä kaventaneet ärjyvät uomat, ja joen suussa oli meren jää vielä hievahtamatta paikoillaan vankkana vastamuurina. Mutta vasta jäitten lähdettyä se oli jokivarren tuntureilta ja metsistä ja suomailta tulvahtanut vihaisena virtana jokea kohden, tuo sulaneiden nietoksien vahva vuo. Jokainen puro oli joeksi paisunut, jokainen oja puroksi, jossa tulvavesi kohisten kulki ja myötään reunoja laajenteli. Alavat suomaat muuttuivat järviksi, joissa metsät saarina törröttivät, nouseva vesi puhkaisi kankaiden poikki uusia uomia jokilaaksoon päin, ja itse jokilaakso, sen reunalla olevat lehtimetsät ja rantaniityt ja multaäyräät muuttuivat yhdeksi ärjyväksi, valkoisena vaahtoavaksi seläksi, joka tunki alaspäin niin valtavin voimin, että vuorten puristamilla, ahtailla koskipaikoilla rannat edestä repeilivät ja kalliot käännähtelivät ja halkeilivat, ja yli peninkulmain alojen kuului veden pauhaava ryske.
Niin kulki tulva jokea pitkin, yhä kiihtyen kulussaan jokaisen puronsuun kohdalla. Se tempasi uurtamiltaan hiekkarannoilta mukaansa juurineen suuria puita, kaateli honkia ja katkoi näreitä, vyörytti paksuja aloja maata ja kivikkoa matkaansa ja huuhteli likaisen kellertävänä korkealta kallioisia rinteitä ja soljuja suopetäjiä, puski poikki kuivien kangasmaiden ja herätteli ahoilla nukkuvat kontiot pesistään. Niin nopeasti nousi tuo tulva, että tuskin ehtivät metsän elävätkään sen alta pakoon. Se saapui lappalaiskylän kohdalle, kohosi joen äyräälle ja syöksähti kylään, ja juosten saivat lappalaiset ylisillään, lapsineen, poroineen ja koirineen, karata harjanteille ja tunturien rinteille, ja hitaimmat juoksijat ennätti sittenkin ärjyvä vuo. Lappalaiset näkivät asuntojensa ja kala-aittainsa kallistuvan ja heilahtelevan ja vähitellen nousevan jonkin vihaisen aallon hartioille, huimaa vauhtia vieriäkseen virrassa alaspäin. Muutamat koettivat veneisiin pelastaa tavaroitaan ja ruokavarojaan, viedäkseen niitä mukanaan turvallisemmille ylänkömaille, mutta ennenkuin he ehtivät lepikon läpi saapua kankaalle, virta oli jo repäissyt heidän ruuhensa pyörteeseen, vienyt alaspäin ja viskannut sen murskaksi ensimmäiseen kosken kallioon. Huutoa ja valitusta kaikui siitä syystä lappalaisten kyläin kohdalla keskellä tulvan tohisevaa kohinaa.
— Veden valtiaat ovat vimmoissaan, ne hukuttavat alleen koko maan! huusivat hätääntyneet pakolaiset.
Tulvaisilla rannoilla heidän noitansa tekivät taikojaan ja pyörähtelivät haltioissaan vihaisten kuohujen äyräällä, uhraten niille noitakalunsa ja kalleutensa, niiden vimmaa siten vaimentaakseen. Mutta heidänkin oli siitä väleen syrjäydyttävä, juostava yhä ylemmäs, pakoon luonnon leppymätöntä kiihkoa.
— Sitä ei lepytä enää mikään, se nielee meidät väkisin, he kiljuivat avuttomina, herjeten tempuistaan.
Alaspäin ehätti vain hillitön, raivoava tulva levittäen tuhoa askeliinsa, alaspäin joen suuta kohden. Täällä se näytti hätää ja kiirettä jokiahteen vakinaiselle, suomalaiselle asutukselle, jonka korkeille rantatörmille rakennettuja taloja se jo uhkaili. Venehuoneet ja nuottakodat virta pyyhkäisi kuin lastut mukaansa ja tapaili yhä ahnaampana tupia ja töllejä. Alavimmista taloista olivat asukkaat jo paenneet pois ja ylemmissäkin oltiin varuillaan joka hetki lähtemään. Mutta katsastettiin sentään vielä: jos meren jää jokisuulta lähtisi liikkeelle, aukeaisi ehkä tulvalle väljemmälti tilaa ja joki pääsisi laskeutumaan. Mutta paljon toivoa siitä ei enää ollut.
Suensaaren törmältä, jokisuulta, oli tulva aamuhämärissä Kauppilan vauraasta talosta ihmisten apuun ehtimättä kiskaissut matkaansa vanhan saunan ja, mikä oli pahempi, suuren tavara-aitan, johon pirkkalaisten talviset veronahat olivat yhteen koottuina ja jossa ne odottivat meren aukenemista ja tukholmalaista laivaa päästäkseen kauppatavarana siirtymään maailman markkinoille. Synkkäkatseisena seisoi nyt veden äyräällä Kauppilan tarkka isäntä luoden vihaisia silmäyksiä ärjyvään veteen. Hän oli juur'ikään poikineen saanut kiireen vilkkaa vetäistyksi suuren silakkaveneensä, jota aallot jo olivat hyväilleet, ylemmäs törmälle, mutta huolestuneena hän katseli, kauanko se kestää siinäkään, vesi kohoaa myötäänsä, siirrähtelee silminnähtävästi rantaa ylöspäin, eihän siitä enää ole kuin puolenkymmentä askelta itse pirtin seinämälle — ja väleen se sen hyppää!
Kauppilan isäntä puristeli nyrkkiään seisoessaan siinä veneensä kupeella ja muistellessaan, kuinka koko pitkän talven saalis oli yhdessä ryskeessä mennyt kuohujen kuiluun. Ja hän kohotti nyrkkinsä yli uhkaavan aallokon temmellyksen lahden takana olevaa kunnasta kohti, jossa oli paikkakunnan ensimmäinen puukirkko ja pappila, joita niitäkin jo tulva mielitellen kierteli, ja hänen kasvoissaan vilahti vihan keskestä vahingoniloakin, kun hän puolittain itsekseen, puolittain pojalleen virkahti:
— Helisemässä olet sinäkin suippoharja siinä, mutta syytä itseäsi, mitäpä tänne laittausitkaan meidän rannoillemme. Sinun vikaasi se onkin tämä vedenvaltojen viha, sinun vuoksesi meitä nyt ahtolaiset ahdistelevat.
Poika, alulla toistakymmentä oleva, mutta rotevakasvuinen ja miehevä, pyörähti kummissaan isänsä puoleen ja kysyi:
— Tuonko papin vuoksi, isä? Mutta onhan se hiljainen ja nöyrä mies.
— Miehestä vähät, mutta koko hänen kujeensa, koko kirkkonsa, ovat meille turmioksi. Siihen ovat jo ennen suuttuneet metsänhaltiat ja maahiset, — minkä verran tässä on viime vuosina saatu metsänriistaa entiseen nähden? — ja nyt äytyvät kaikki vedenkin valtiaat. Ja vielähän tuo kirkkokin tuossa menisi, onhan se ollut siinä jo isänikin aikana ja onhan tuohon jo totuttu, mutta kun nyt sen vaikutuksesta kaikki elämäntavat ja toimetkin muuttuvat, ja miehiltä menee miehuus, niin — hyi hitto! — kummako on, jos siihen luontokin suuttuu. Mutta vieköön vesi pellot ja myllyt, puhdistakoon kaikki, talot ja kirkot ja pappilat, kunhan edes siitä pirkkalaiset pääsisivät ymmärtämään, että tässä on jouduttu hullulle tolalle, ja oppisivat taas panemaan arvoa entisiin toimiinsa ja isäinsä kunniakkaaseen valtaan näillä pohjoisilla mailla.
Poika ei voinut oikein seurata isänsä ajatuksenjuoksua. Hetken kuluttua hän kysäisi:
— Kuinka kirkko ja pappi ovat pirkkalaisten valtaa vähentäneet?
— Kuinka! Katso noita peltoja ja niittyjä, jotka nyt puolittain veden vallassa kylpevät, mitä täällä pirkkalaiset nykyjään toimivat? Maata myyräilevät ja kuokkivat multaa, ja karjalainen viepi meiltä sillä välin lappalaiskylän toisensa perästä veronalaisekseen. Onko se miesten kuntoa? Ja onko täältä käyty ryöstöretkillä Ruijassakaan kymmeniin vuosiin? Se se on kaikki tuon papin vikaa. Rakastakaa rauhaa, hän huutelee joka pyhä ja viikonkin varrella, jättäkää retkeilyelämä ja sorto… Hyi häpeätä, kun menee miehiltä luonto! Ei, Osmo, älä sinä koskaan liiaksi rupea kuuntelemaan pappien puheita, älä tottele heidän houkutuksiaan, kuinka imeläsuisina he pakissevatkin. Anna papin olla siinä missä hän on, eihän häntä täältä kumminkaan mihinkään saa, vaan itse kulje sinä omia teitäsi, äläkä päästä luontoasi pehmenemään. Muuten et ole omakaan isäntäsi, vaan jäät riippumaan akoista ja luonnon valtojen oikuista.
Ukko vaikeni ja katseli taas hetkisen temmeltävää, kellertävää aallokkoa. Kääntyi sitten jo törmälle päin, mutta tarttui sentään vielä veneeseen kiinni.
— Kiskaistaan vielä kappaleen ylemmäs, näet, vesi nousee yhä.
Osmokin kävi veneeseen kiinni. Mutta samassa hän pysähtyi ja osoitti hämmästyneenä kädellään ylemmäs joelle. Ja hän tarttui isänsä käsivarteen huudahtaen:
— Katsokaa, isä, katsokaa, siellä riippuu ihminen hongan kyljessä!
Isäkin terästi katseensa Osmon viittaamaan suuntaan joelle, jossa virta kuljetti mukanaan suuria puita, kokonaisia lepikkorykelmiä, juurineen kiskottuja näreitä ja tasalatvoja petäjiä. Siinä joukossa lipui verkalleen suuri kelohonkakin, milloin sukelluttaen virran painosta päätään syvälle laineikkoon, milloin taas pulpahtaen veden ponnahduttamana korkealle ilmaan. Sen kyljessä, kahden oksan väliin puristautuneena, näkyi omituinen, nahkapeittoinen olento.
— Ihminen tosiaankin, matki jäyhä pirkkalaispäällikkö katsellen puuta, joka oli tulossa alaspäin jotenkin läheltä rantaa. — Se on lappalaiskakara, liekö henkeäkään enää.
— Isä, työnnetään vene vesille, pelastetaan tuo raukka!
— Venettäkö tuohon kuohukkoon … kannattaisikohan…? tuumi isä, mutta oli samassa jo poikansa avuksi tarttunut kiinni veneen keulaan, ja yhdessä he sen työnsivät alas väkevään virtaan. Ketteränä Osmo hyppäsi airoihin ja isä ohjasi voimakkaasti huopaamalla raskasta alusta pyörteiden keskelle. Huimasti painoi virta alaspäin, Osmo ponnisti voimainsa takaa, mutta hitaasti päästiin eteenpäin.
— Herjetään pois, isä tuumi, — muuten ei päästä rantaan takaisin.
— Ei, nyt lähenee honka tuossa virran polvessa, kas noin…
Isä piteli venettä kohdallaan, sill'aikaa kun Osmo asettui keulaan käydäkseen käsiksi oksain notkossa tirppavaan olentoon. Se oli lapsi, lappalaispeskiin puettu, eikä siinä enää elonmerkkejä näkynyt. Siihen Osmo iski kiinni, mutta niin lujalle se oli puristautunut hongan runkoon, että poika sitä pari kertaa turhaan koetti kiskaista irti. Mutta hän ponnisti uudelleen, riuhtaisi vielä kerran, ja jo hän sai viskatuksi veneeseensä poronnahkaisen käärön, — noin kymmenvuotiaan tytön, joka oli aivan tönkkä ja hengetön. Mutta kiire oli taas tarttua airoihin, hän heitti saaliinsa veneen pohjalle ja rupesi rivakasti soutamaan takaisin rannalle päin, josta vene kelon mukana oli kauas loitonnut. Mutta sepä ei ollutkaan helppoa työtä, nuoret jäntereet saivat yli voimainsa riuhtoilla, ja kaiken väkensä täytyi isänkin panna huoparimeen, ennenkuin maihin päästiin, eikä sittenkään päästy kuin paljon alapuolelle varsinaisen valkaman.
— Minkä elukan te sieltä saitte? kysyivät ihmeissään akat, jotka olivat rientäneet törmälle katsomaan isännän äkillistä veneretkeä ja vaikeaa paluuta.
— Tuossa on saalis, viekää tupaan, siellä koettakaa, vieläkö tuohon koteutuu henki, puhui Kauppilan isäntä hengästyneenä ja hiukan häpeissään, ruveten sauvomaan venettään ylös sen varsinaiseen valkamapaikkaan.
Vaahdoten kohisi vesi tulvaavassa joessa kuljetellen alas latoja ja turpeita ja kelohonkia. Joki nousi vielä puolille päivin, nousi uhkaavana ja ärjyvänä, mutta silloin murtuikin vihdoin merijään sitkeä salpa joen suulta ja nuo vihaiset, viljavat, keväiset kuohut pääsivät vähitellen soljumaan ja leventeleimään meren avaraan, tyynnyttävään helmaan. Ja vähin erin taas rannatkin saivat entiset muotonsa, järvet valuivat pois niittymailta, ja leppyneinä laskeusivat veden vihaiset vallat lepoon.
Hieroen ja lämmitellen koetettiin tulvaveden kourista korjattua tyttöä kauan virvoitella, ja vihdoin palasikin henki ja vertyivät jähmettyneet jäsenet. Hän avasi verkalleen suuret silmänsä ja katseli kuin kummissaan ympärilleen, ja se oli Osmosta niin hauskaa, että hän ilosta hypähteli vuoteen vieressä. Mutta kauan makasi siinä tulvalta temmattu saalis liikahtamatta ja äänetönnä, ikäänkuin itsekin vielä epävarmana, elikö hän vai oliko kuollut. Eikä hän sittenkään, kun siitä pian aivan terveeksi toipui, osannut tehdä oikein selkoa, kuka hän oli ja mistä hän oli ja miten hän oli joutunut tulvavirrassa vierivän hongan rungolle. Hän muisti vain, että hän kotimökissään, jossa hän oli maannut vanhempainsa ja siskojensa seurassa, oli yöllä äkkiä herännyt meluun ja hätähuutoihin, ja kylmä vesi oli silloin jo tunkeunut ovesta sisään lattialle. Huutoja ja kirkunaa oli kuulunut koko kylästä, ylisillään ihmiset olivat kahlanneet vedessä, ja hän itse oli äitinsä jäljessä juossut ulos ja seisonut siellä jääkylmässä vedessä, kunnes he pääsivät erääseen veneeseen, jolla kyläläiset olivat koettaneet pelastautua ylemmäs rannalle. Hän oli pelännyt ja vapissut, sillä miehet olivat huutaneet ja naiset itkeneet. Eivätkä he maihin päässeet, virta oli imaissut heidät nieluunsa, ja kauan oli vene kulkenut sen mukana alaspäin notkuen ja vavahdellen kuohuissa. He olivat kulkeneet erään vaahtoavan koskenkin alle ja hengissä olivat siitä päässeet, vaikka vene olikin puolillaan vettä. Mutta sitten se oli jysähtänyt virrassa poikkiteloin lipuvaan honkaan, oli kallistunut, kaatunut…
Eikä hän muuta muistanut.
Lapin kielellä hän näitä kertoi, ja Kauppilan väki arvasi hänen olevan jostakin niistä jokivarren kalalappalaisten kylistä, jotka tulva oli hävittänyt. Ja siksi koetettiin niistä tiedustella, mistä sellainen tyttö oli kateissa, mutta selvää ei saatu. Toisista kylistä oli tulva lakaissut kaikki eläjät, toisista oli kokonaisia rantalappalaisten perheitä hukkunut, eikä kukaan tullut tätä orpolasta omakseen perimään. Ja silloin päätti Kauppilan isäntä, että olkoon talossa kotiorjan arvossa, johan tuo tuosta pian kasvaa, jotta ruokansa ansaitsee.
Mutta Osmo, joka tytön pelastamisen luki omaksi ansiokseen ja siitä syystä häneen tarkemmin huomionsa kiinnitti, katseli häntä usein ja kauan, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, ettei tyttö ollut niiden tavallisten lappalaislasten näköinen, joiden hän oli nähnyt typykkinä ja pyöreinä kierivän törmillä ja tanhuilla lappalaiskylissä käydessään; tämä oli paljon valkoisempi ja solakampi ja hipiä oli hieno ja silmässä oli outo, kirkas kiilto, joka häneen kuin tenhoten vaikutti. Ja hän kysyi usein tytöltä, kun tämä oli vähän heidän kieltään oppinut:
— Oletko sinä oikea lappalainen?
— Mitä lie sekulia, ilveilivät toiset, Osmon huomioita todistellen, kun tyttö itse oli ääneti. — Mikä on nimesi?
— Leila.
— No ka, nyt olet siis Kauppilan Leila!
Niin jäi löytölapsi elämään pirkkalaispäällikön vauraaseen taloon Tornion jokisuussa. Ja hiljaisena hän siellä eli, oloonsa tyytyen. Sillä hän ei osannut ketään ikävöidä eikä kaivata, hän oli yht'äkkiä kuin siirtynyt toiseen maailmaan ja mielestään parempaan maailmaan. Sillä niin suurta ja muhkeata oli siellä kaikki, siellä oli hänestä enemmän valoa ja lämpöä. Olihan täälläkin poroja ja koiria ja jousia ja verkkoja, ja niinkuin entisessä kodissaan hän saattoi täälläkin istua kuuntelemassa käen hilpeää kukuntaa ja kaakkurin kaukaista valitusta. Mutta tavat olivat toiset, ihmiset erilaiset. Hän ei täällä enää kuullut puhuttavan seidoista eikä noitarummuista eikä pyhistä karsikoista, mutta sen sijaan muista hänelle oudoista asioista. Ihmeellisintä hänestä kumminkin oli, kun hän toisinaan naisten pakinoista kuuli sanoja semmoisia kuin neitsyt Maaria ja Vapahtaja ja kun hän tavan takaa näki ihmisten juhlapukuisina soutavan lahden taa, jossa he menivät korkeaan huoneeseen ja kumarsivat. Näistä ihmeistä hän väliin kummissaan kyseli Osmolta, joka hänelle oli tuttavallisimmaksi käynyt, mutta tämäkään ei osannut niitä selittää…
— En tiedä, enkä välitä, vastasi Osmo lyhyeen. — Eikä niistä pidä kenenkään paljon välittää, se on vain turmioksi, siitä maalliset ja veden vallat suuttuvat, niin on isä sanonut.
— Mutta neitsyt Maaria, kuka on hän?
— Kuka hänet lie nähnyt, ei kukaan, tuon papin kujeita…
Kyseli Leila vanhemmiltakin ihmisiltä, mutta nekin vain vastasivat, että "tuo pappihan tuon tarkimmin tiennee, siltä kysy". Mutta kävellessään yksin aholla ja paimennellessaan Kauppilan karjaa Leila mietti itsekseen noita kummia kuulemiaan, ja hän tunsi oudon aavistuksen sydämessään. Ja niitä miettiessään hän unohtui usein niin kauaksi istumaan kivennykyrälle ahon laitaan, että lehmät pääsivät häneltä vesisuohon sorkkimaan ja toiset katosivat kuulumattomiin salolle. Mutta itsekseen hän päätteli, että hänen pitää kerran tuolta mustakauhtanaiselta mieheltä, jota ne papiksi sanovat, käydä kyselemässä tarkempia tietoja, muuten hänen mielensä ei saa rauhaa.
Mutta Leilan ei tarvinnut käydä lahden takana pappia puhuttelemassa, pappi tuli itse hänen luokseen Kauppilaan, tuli ja puhui hänelle kummallisia sanoja, joita hän ei ymmärtänyt, mutta jotka hänen sydäntään väräyttelivät. Tämän innokkaan kirkonmiehen oli näet tapa vuosittain keväisin kerätä ympärilleen lähiseudun kastamattomia suomalaisia ja lappalaisia lapsia, joille hän opetti kristinopin alkeita ja jotka hän sitten, kun nämä olivat tätä ruvenneet ymmärtämään, kastamalla kirkkoonsa vihki. Tähän joukkoon pääsi Leilakin mukaan, pari vuotta Kauppilassa oltuaan. Hän kulki kesäkauden joka ilta lahden takana pappilassa kuulemassa tuota uutta oppia, joka hänen herkässä sydämessään löysi niin hedelmällisen maan, ja syvälle papin sanat hänen mieleensä painuivat. Ja vähitellen tuli neitsyt Maariasta ja Vapahtajasta ja kaikista kirkon korkeista pyhistä hänen yksityiset ystävänsä ja hänen hiljaisten mietteidensä tuttavalliset, ainaiset kohteet.
Mutta kun hän lahden takaa palasi, mielessään muistellen niitä kauniita asioita, joita hän oli kuullut, sattui usein, että Osmo kutsui hänet avukseen rantaan hankavitsoja vääntämään taikka toverikseen kiikkumaan tanhualle pystyttämäänsä keinuun. Ja mielellään hän sinne juoksi, hänen sydämensä riemuitsi reippaan pojan kanssa riskatessaan ja kuunnellessaan hänen iloisia juttujaan, ja silloin unohtuivat hetkeksi pyhät neitsyet ja rukousnauhat. Ja hilpeä oli hänen naurunsa ja mielensä kevyt. Mutta jos Osmo silloin sattui virkahtamaan, että mitä sinä tuolla lahden takana viitsit joka päivä juosta papin loruja kuulemassa, silloin häneltä nauru tyrehtyi ja sydän sykähti ja mieltä tuntui kouristavan. Ja hän pakeni ääneti pois ja piiloutui yksinäisyyteen ja itki, vaikka hän ei tiennytkään miksi.
Mutta eräänä syyskesän sunnuntaina toimitettiin sitten lahden takana, lepikkoisessa kirkkorannassa, pakanalasten juhlallinen kastaminen, ja Leilakin oli siinä mukana. Kuoripojat veisasivat, kirkkaana kajahti papin harras messu, ja tarkkaavaisena seisoi kansa siinä ympärillä. Löytötyttökin, joka ei tiennyt suvustaan eikä vanhemmistaan, sai nyt holhoojakseen lempeän pyhän neitsyen, joka jo hänen ystävättärekseen oli muuttunut, sai ristin ja rukousnauhan, ja vihityllä vedellä valeltiin hänen vaalakka päänsä. Ja hänen entinen nimensäkin muutettiin, hänet ristittiin nyt kasteessa Margareetaksi, valtakunnan hallitsevan kuningattaren kaimaksi.
Mutta Osmo, joka isänsä rinnalla oli kasteen aikana seisonut ylempänä törmällä ja tyytymättömänä katsellut koko toimitusta, hän kutsui tyttöä edelleenkin Leilaksi, se nimi oli hänestä kauniimpi ja tuttavallisempi.
Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, jolloin voimakas kuningatar Margareeta hallitsi kolmea pohjoista maata, Tanskaa, Norjaa ja Ruotsia, johon Suomikin ja Lappi kuului. Tämän kuningattaren yliherruuden tunnusti siis sekin Pohjanlahden perukka, jossa asusti liikkuvaa, osaksi kaupustelevaa, osaksi sotaisaa retkeilyelämää viettävä pirkkalaiskansa, mutta vielä näihin aikoihin nämä kaukaiset seudut olivat varsin höllin sitein liitetyt suureen unionivaltakuntaan; tämä tarmokas, vapaudestaan arka metsäläiskansa nautti jokisuissaan sangen laajaa itsenäisyyttä. Eipä ollut edes varmaa tietoa, mihin valtakuntaan nämä seudut kuuluivatkaan, rajoja ei ollut missään, ja tehdyt sopimukset olivat epävarmat. Niinpä kiistelivät Pohjanlahden perukan ja Lapin omistamisesta toiselta puolelta Ruotsi ja Norja ja toiselta Novgorodin valtakunta, joka näihin aikoihin ulonti alueensa Jäämerelle, ja sillä välin niitä ei hallinnut kumpainenkaan; pirkkalaiset pitivät omaa herruuttaan näillä mailla ja lukivat veronalaisikseen alamaisiksi kaikkien lappalaiskyläin asukkaat aina Jäämereen saakka. Sen verran he kumminkin Ruotsin ylivaltaa tunnustivat, että vuosittain maksoivat tämän maan hallitsijalle pienen veron oikeudestaan saada verottaa ja pitää lappalaisia alamaisinaan. Tämä vero sekä katolinen kirkko ja papisto, joka vähitellen ja verkalleen näihin aikoihin yhä juurrutteli valtaansa näillä mailla, olikin se side, mikä yhdisti pirkkalaiset unionimaihin, Ruotsin hallinnollinen vaikutus ei sinne sen suoranaisemmin tuntunut. Pirkkalaiset viettivät vapaata, omintakeista yhteiskuntaelämää niiden jokien suistoissa, joiden varsilla heidän alamaisensa elivät, ja isännöivät itsenäisinä alueitaan Iijoelta Uumajaan saakka. Heillä oli omat päällikkönsä, joiden johdolla he vuosittain tekivät laajat verotusretkensä lappalaiskyliin, usein kyllä ulontaen nuo hiihtomatkansa niinkin etäälle, että he joutuivat vienanpuoleisten karjalaisten veroalueille ja alituisiin riitaisuuksiin ja verisiin kahakkoihin näiden kanssa. Ja toisella taholla he taas, Jäämerellä liikkuessaan, törmäsivät yhteen norjanpuoleisten, Haalogalannin, pikkuruhtinasten kanssa ja istuttivat näihin taikamaisen pelon Kainuun kansaa kohtaan. Noista ristiinkäyvistä verotusmatkoista, noista tiheistä erämaankahakoista oli seurauksena, että tuhkatiheään tehtiin tuhoavia kosto- ja ryöstöretkiä maanselän ylitse; vuoroin hyökkäsivät pirkkalaiset hävittäen Vienan rannoille, vuoroin karjalaiset Pohjanlahden jokisuihin.
Näihin hävitysretkiin Tornionkin pirkkalaiset, joiden päällikkö Kauppila oli, olivat vanhastaan tottuneet, eivätkä he koskaan illalla maata pannessaan voineet olla varmoja, ettei vainolainen yön aikana hyökkää heidän kyliinsä kylvämään tulta ja verta. Heillä oli aina aseensa hiottuina vuoteen kupeella, vartijat heidän kylissään valvoivat kuin sotaisessa leirissä, eikä heidän sopinut milloinkaan häikäillä rientää nuotan vedosta suoraan tappeluun. Ja talvisille retkille lähtiessään he kulkivat aina niin suurin miesjoukoin, että he koska tahansa saattoivat vastustaa eteen sattuvaa vihollista ja pistäytyä noutamassa saalista Vienan kylistä, milloin niin miellytti. Siitä oli heidän elämänsä muuttunut hetken elämäksi, siitä oli heidän luonteensa repäisevää, huoletonta ja hilpeää, siksi heitä oli vaikea totuttaa vakinaiseen asutukseen ja säännölliseen viljelykseen.
Mutta nyt ajat olivat kumminkin moniaita vuosia olleet rauhallisemmat, torniolaiset olivat talvihiihdoillaan tyytyneet niihin saaliisiin, joita lappalaisilta perivät, eivätkä olleet venäläisetkään uskaltaneet tulla heidän vaurastuvia yhteiskuntiaan hätyyttämään. Se oli saattanut pirkkalaiset kiinnittämään huomionsa maanviljelykseen ja muihin rauhallisiin elinkeinoihin, joihin papisto heitä kehoitti, vaikka kyllä vanhemmissa pirkkalaisukoissa ja muissakin kiihkeämmissä miehissä levoton retkeilijän veri ja seikkailijanluonne vastahakoisesti taipui tällaiseen veltostuttavaan tupaelämään.
Ensi vuodet, jotka tulvaveden tuoma lappalaistyttö vietti Tornion pirkkalaisten päällikön talossa, olivat siten olleet rauhan vuosia, eikä hän toisenlaisista ajoista mitään tiennytkään. Hän kuuli kyllä puhuttavan ryöstöretkistä ja kostoretkistä, mutta niiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Hiljaisia olivat pirkkalaiskylässä varsinkin pitkät, talviset päivät, jolloin kaikki miehiset miehet olivat syksystä kevääseen poissa talvihiihdoillaan ja jolloin vaimot vain pankoilla vääntelivät värttinöitään ja puhteita pitkään nukuttiin. Margareeta tottui silloin olemaan paljon yksin, istumaan omiin, hiljaisiin mietteisiinsä vaipuneena jossakin syrjäisessä sopessa, josta hän kuin hämärän läpi vain näki toimivain riennot ja puuhat. Siellä hän vietti ikäänkuin omaa, erikoista elämäänsä seurustellen niiden uusien ystäviensä kanssa, joihin pappi hänet oli tutustuttanut, joista hän unelmissaan ja mietteissään loi kuvat ja muodot ja joita hän puhutteli kuin omaisiaan. Sitenpä hän usein uneksi painavansa päänsä jumalanäidin pehmeään helmaan ja oli tuntevinaan, kuinka tämä hänen hiuksiaan hiveli. Mutta toisinaan hänet valtasi omituinen pakko kuulla muiltakin enemmän näistä ystävistään, ja silloin hän hiihti lahden yli pappilaan, jossa pappi hänen kysymyksiinsä vastasi ja häntä neuvoi ja opasti.
Tätä omaa erikoiselämäänsä hän jatkoi kesäisinkin paimenessa kulkiessaan ja lempiahoilla levätessään. Ja vielä sittenkin, kun hänet paimenen toimesta siirrettiin muihin kotoisiin töihin — koska hän toisinaan liiaksi unohti sarvipäänsä — oli kuin joku olisi houkutellut häntä sinne yksinäiselle aholle, ja sinne hän aina piiloon juoksi, kohta kun töiltään jouti, ja usein hän siellä viipyi iltaan myöhäiseen. Ihmiset hymähtelivät näille hänen yksinäisille retkilleen, mutta antoivat hänen vapaasti lymyillä: tuolla orpotytöllä oli nyt kerran oma luontonsa ja omat haaveensa; liian ujo hän näytti olevan muitten ikäistensä kanssa pelehtimään, siksi olkoon yksin.
Harvoin häntä toisten lasten leikeissä nähtiinkään. Toisinaan hän kyllä kuin kadehtien pysähtyi nurkan taa katsomaan, kun nämä äänekkäinä ilkamoivat ja iloisina juoksivat tanhualla tai jokiahteella, ja hänen teki mielensä silloin mukaan, teki niin, että silmä sameni ja hentoinen jalka vapisi. Mutta hän ei mennyt, tuntui kuin jokin olisi häntä pidättänyt, ja hän hiipi huoaten yksinäisyyteensä. Väliin vain kun Osmo, hänen tutuin kasvinkumppalinsa, juoksunsa lomasta tuli rajuna tempaisemaan hänet leikkiin, hän antautui täydellä innolla siihen, oli hilpeä ja vallaton ja ketterin koko joukosta, — törmä helähti hänen iloista nauruaan, kun hän valtoimenaan kentällä kisaili. Ja hänen silmässään oli säteilevä kiilto, — hänen poskillaan paloi puna ja hänen mielessään pulppusi riemu. Ja ihmetellen, melkein kateellisina, toiset tytöt virkkoivat:
— Kas lappalaiskakaraa, kun elpyy ja vertyy!
— Mihin unohtui nyt risti ja rukousnauha?
Siitä Margareeta kävi kohta araksi ja rupesi hiipimään pois. Mutta sattui silloin väliin, kun he venevalkamassa karkeloivat, että Osmo viskasi hänet veneeseen ja työnsi veneen virtaan, itse perään istahtaen, ja viiletti koskea alas. Silloin vasta huimaava ilo oikein täytti tytön mielen; hän katseli veden kuohuja ja laskijan varmaa kättä, eikä hän ensinkään pelännyt, vaan turvalliselta tuntui ja autuaalta.
Mutta tytöt rannalla hokivat:
— Kas lappalaiskakaraa, kun liehakoi!
— Jo unohtui pyhä neitsyt mielestä, kun Osmo vähän pääsi kierittelemään.
— Mihinkäpä se pääsee luonnostaan hänkään!
Mutta kun he taas maihin pääsivät, juoksi tuo pistopuheiden haavoittama tyttö törmälle kuin vainoajaa pakoon, juoksi piennarta myöten metsän rintaan, juoksi metsäpolkua kauas salolle, ja sydäntä ahdisti ja itkua teki kurkku. Siellä hän heittäysi sammaleiselle mättäälle ja itki kuin suurta ilkityötä katuen. Mutta vasta kun hän oli vielä kauemmas juossut korpimaalle ja kankaalla kyynelensä kuiviin itkenyt, rauha palasi hänen mieleensä ja hänestä rupesi tuntumaan kodikkaalta entisten ystäväinsä, mielensä hiljaisten mietteiden, seurassa.
Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän hän yksinäisyyttä haki ja sitä paremmin hän suljetuissa tuumissaan viihtyi. Yhä harvemmin hän seurusteli muitten kanssa, Osmokin oli jo ruvennut miesten mukana talviretkillä kulkemaan. Ja hänestä tuntui, että hän pääsi yhä lähemmäs niitä henkiä, joista pappi oli hänelle niin kauniisti puhunut ja joista hän itselleen oli kuvat muodostanut. Hänelle oli tullut tavaksi istua iltakausia kivellä korven tiheimmän kuusikon liepeessä ja katsella latvain välistä siintävää taivasta ja kuunnella kuiskivaa huminaa, tuulen oksia heiluttaessa.
Tämä korpi oli hänelle jo tuttu koti, ja noita latvain kuiskeita hän kuunteli kuin kotoisia tarinoita. Niistä soi ikäänkuin sanoja ja säveliä, väliin kuin juhlallisia saarnoja ja messuja, väliin taas tuttavallista supatusta. Ja vaikka hän ei noita kuiskeita osannutkaan selittää eikä tulkita, nautti hän niitä kuunnellessaan, sillä niissä oli hänestä ystävällisyyttä ja lempeyttä, kehoitusta ja rohkaisua. Niillä tuntui noilla äänillä olevan jokin erityinen tarkoitus, ja siksi hän koetti niitä yhä hartaammin ymmärtää; joka päivä hän niitä olikin yhä selvemmin ymmärtävinään, ne kävivät yhä vakuuttavammiksi, yhä tuttavallisemmiksi, yhä viettelevämmiksi. Pyhä neitsyt hänelle noin kehtolaulun tapaan kuiskii, siitä hän oli varma…
— Mutta mitä, oi mitä tahdot, pyhä äiti, minulle sanoa — niin hän aina huolestuneena huokaili, — milloin opetat minut selvästi puheesi ja tahtosi oivaltamaan? Ja suru mielessään hän yön lähetessä käveli yksinäisestä pyhätöstään, tuota kysymystään hän kotiin kulkiessaan aprikoi ja sitä hänen mielensä hautoi, kun hän aittaansa hiivittyään nukahti vuoteelleen.
Mutta hänen mielensä ei masentunut. Hän oli varma, että hän kerran oli vielä tuon huminapuheen ymmärtävä, ja se hänen uskoaan vahvisti. Noista kuulemistaan hän ei voinut kenellekään kertoa, ei kukaan olisi häntä käsittänyt, kotiväki olisi vielä entistä enemmän pilkannut lappalaistyttöä, jolla oli omat, kummalliset kuulonsakin. Kirkkoherralle hän joskus oli ruvennut kertomaan noista retkistään, mutta tämä oli käskenyt hänen vain rukoilla ja tehdä työtä ja säännöllisesti paastota. Ja siksi hänen täytyi yksin haaveitaan hautoa, siksi hänen oli salattava toiveensa ja aavistuksensa ja kätkettävä poveensa mielensä laineiset huolet, itsekseen hiljaa sydämessään koetettava niitä selventää ja odotettava ratkaisun hetkeä.
Ja vuosia kului. Tyttö kasvoi immeksi, kauniiksi, korkeakasvuiseksi immeksi, jota pirkkalaisnuorukaiset mielihyvin katselivat, mutta joka ei heidän helliin silmäyksiinsä vastannut, paeten arkana imarteluja ja hyväilyjä. Ja pirkkalaispojat virkkoivat toisilleen:
— Hän on korea tyttö, mutta vähän löylynlyömä!
— Ja se on vahinko, siitä saisi muuten hyvän emännän.
Mutta Osmo nyökäytti veitikkamaisesti päätään, virkkaen:
— Malttakaahan pojat, vielä se siitä kesyttyy, kunhan hänen aikansa on tullut!
Mutta tyttö ei kesyttynyt, yhä aremmaksi kävi. Eräänä suvisena sunnuntaina hän oli ollut kirkossa ja toisten sieltä jo lähdettyä yksin vielä jäänyt polvilleen makaamaan jumalanäidin kuvan eteen. Kun hän sieltä vihdoin yksin palasi, oli kylän väki tapansa mukaan kerääntynyt jokiahteelle kisailemaan ja pojat koettivat viittoa häntäkin sinne mukaansa; tuokioksi hän jo pysähtyikin katselemaan, kuinka hilpeältä näytti juhlapukuinen joukko ja kuinka ylpeästi uusi vaskivyö kimalteli erään rotevan nuorukaisen uumilla. Mutta samassa hän hytkähti, jatkoi kiireesti matkaansa ometan taitse ja kesannon poikki metsänrintaan, josta hän omaa polkuaan kiirehti tutulle aholleen. Hänen mielensä oli tavallistakin raskaampi tänään, ja hervotonna hän viskausi mättäälle, ja nukahti heti siihen päivänpaisteiselle sammalelle. Unissaan oli hän odottavinaan neitsyt Maarian soutavan hänen luokseen lahden takaa; sieltä soutikin vene, mutta pyhää neitsyttä siinä ei ollut, siinä oli nuorukainen, uumillaan Osmon uusi vaskivyö ja tuohipää puukko…
Hän heräsi, säikähti omia syntisiä mielikuviaan, jotka estivät häntä kyllin hartaasti kiinnittämästä mieltään sen suuren arvoituksen selvittämiseen, johon hän tunsi elämänsä kaihotun salaisuuden kätkeytyvän. Mutta samassa hän tunsi lohdutustakin ja iloa. Hän kuuli näet taas korpikuusten tuttavallisesti humisevan ja nuo kuiskeet tuntuivat tänään niin omituisen selvä-äänisiltä, että hän melkein saattoi niistä erottaa äänteitä ja sanoja ja rohkaisevia kehoituksia. Hän tunsi varmasti hyvien henkien liitelevän ympärillään, mutta niiden tarkoitusta, niiden käskyjä hän ei vieläkään voinut oivaltaa. Ja taas tuska valtasi hänen mielensä, hän koetti pinnistää kaikki aistinsa, jännittää koko henkensä herkkyyden ymmärtääkseen noita outoja sanoja; hän väänteli ristityitä käsiään, hän lankesi polvilleen ja kätki päänsä sammaliin ja rukoili, hän kohotti kyyneleiset kasvonsa taivasta kohden ja rukoili, rukoili hartaasti:
— Pyhä neitsyt, kallis jumalanäiti, mitä, oi mitä tahdot minulle sanoa? Minä tunnen sinut luonani, oi, minä ymmärrän kyllä, että sinulla on minulle annettavana käsky, viesti tai nuhde, mutta minä en tahtoasi tajua. Pyhä neitsyt, auta minua, minä olen niin tyhmä, niin oppimaton, niin syntinen; mutta jos minulle luottamuksesi aiot antaa, avaa kuurot korvani… Kuiskaa selvemmin, kuiskaa kuultavasti…
Hän rukoili kauan, kyynelet valuivat verestävistä silmistä ja poskilla paloi tuskan ja kiihkon puna. Hän rukoili niin hartaasti, että hänen voimansa herpautuivat, polvensa väsyivät ja käsivartensa vaipuivat alas. Ja taas hän silmilleen laskeutui sammaleiselle kalliolle, maaten siinä kuin horroksissaan. Mutta korpikuuset tyynesti humisivat.
Niin kului hetki.
Mutta latvat heilahtivat, humina kiihtyi ja selvemmin soi korpikuusten ääni. Silmillään makaava tyttö luki siitä jo yhtäjaksoiset, tajuttavat, lempeät sanat:
— Kotiisi, Margareeta, kotiisi! Siellä kuulet käskyni, tajuat tahtoni.Kotiisi, Margareeta, kotiisi!
Yöksi oli vaihtumassa kesäinen ilta, korkeimpia latvoja vain kultasi päivä ja painui pian niidenkin taa. Varjot kankaalla kävivät tummiksi, metsä musteni ja sekeinen taivas oli kelmeä. Silloin nousi neitonen sammaleiselta kalliolta, nousi kirkastetuin, kiitollisin kasvoin, mieli vahvistuneena ja varmana ja sydämessä tyyneys ja onni. Ja kiireisin askelin hän lähti kävelemään salolta kylää kohden. Tuttu oli polku, pimeässäkään hänen jalkansa ei horjahtanut, ja juosten hän paransi vauhtiaan, kuta lähemmäs kylää hän joutui. Sillä olihan hän menossa aukaisemaan elämänsä arvoitusta.
Jo kumottivat vainiot aukenevassa metsässä ja etäämmältä siinsi joen kuultava pinta. Mutta tyttö pysähtyi, kääntyi, katsoi ympärilleen, katsoi, oliko hän kulkenut harhaan…
Sillä mikä oli tuo paikka? Hän ei nähnyt taloa jokiahteella, ei riihtä pellon kupeella, ei omettaa, ei saunaa törmän rinteellä. Mutta paksu savu tuprahti häntä vastaan, ja kun sen tuuli viskasi syrjään, näkyi sillä paikalla, missä talo oli ollut, laaja, hehkuva hiillos, josta tuuli aina toisinaan leimahutti liekin korkealle ilmaan hiiltyneiden hirsien lomitse. Arastellen tyttö astui lähemmäs. Mustana törrötti kiuas, talo oli palanut poroksi, porona olivat kaikki ulkohuoneetkin. Ja siltä näytti kuin olisivat kaikki asukkaatkin samaan nuotioon palaneet, sillä elävän ääntä ei kuulunut mistään, kaikki oli autiota ja kuollutta.
Pelästyneenä, horjuvin askelin Margareeta lähti kiertämään talon raunioita. Jokipuolella, hiiltyneiden kekäleiden välissä, hän näki talon ruotiukon kuolleena makaavan, kyljessä ammottava haava; ja hiiltyneestä lihasta lähti katkera käry… Kauhistuneena Margareeta pakeni rantaan. Veneet olivat poissa teloilta, vesirajassa makasi hieho, jolla oli keihään haava lapaluiden välissä, ja se latki raukeana vettä, katsellen rukoilevin silmin yksinäistä kulkijaa…
Missä muu karja, missä koirat, missä ihmiset kaikki? Tapetutko, poltetutko nekin, vai ovatko paenneet naapuritaloihin? Hän katseli pitkin ahdetta ylöspäin: talojen paikoilta näkyi yöpimeässä leimahtavan sammuvia rovioita ja punaisilta hehkuvia hiilloksia, ja säkeniä tupsahti aina toisinaan sakea rypäle syyskesän tummennutta yötaivasta kohden. Mutta luonnossa oli kaikki äänetöntä ja kuollutta; ainoastaan kaukaa kylänpäästä kuului väliin jokin koira pitkään, surumielisesti ja haikeasti ulvahtelevan.
Hätä valtasi orpotytön mielen, sanomaton tuska ja hätä.
— Sitäkö varten, — niin kuiskasi hän autiolla törmällä, — sitäkö varten käskit, jumalanäiti, minun kiirehtiä kotiini, että näkisin kaiken tämän hävityksen kauheuden, kuolon kamalan kuvan, että yksin jäisin yöksi seisomaan tähän raunioiden ja raatojen keskelle, yksin poltettuun ja autioon kylään! Sitäkö varten, että jo toisen kerran tuntisin itseni aivan orvoksi ja yksinäiseksi autiossa maailmassa.
Ja hän mietti, että kenties jumalanäiti ei ollutkaan hänelle korpikuusesta kuiskannut, ehkä ne olivat samat pahat manalan vallat, jotka tämän hävityksen olivat toimeenpanneet ja ilkkuneet hänen herkkyydelleen. Margareeta vapisi, sillä hän epäili, hän pelkäsi ja hän kaipasi lohdutusta. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta hän ei voinut koota ajatuksiaan siinä savuavain raunioiden keskessä. Ja hän lähti juoksemaan, juoksemaan pakoon; juostessaan hänelle tuli mieleen, että hänen oli paettava kirkkoon, ja siksi hän lähti yöpimeässä kiertämään lahden pohjan kautta vastaiselle rannalle. Pyhässä huoneessa tahtoi hän kysyä jumalanäidin neuvoa, tiedustella hänen tahtoaan, hurskaalle opetusisälleen hän tahtoi kertoa kaikki kuulonsa ja huolensa ja saada lohdutusta ja suojaa.
Läähättäen hän läheni vihdoin kirkonmäkeä, jonka rinteellä pappila sijaitsi. Mutta hän ei löytänyt pappilaa — se oli poissa, poltettu sekin. Ja kun hän nousi mäelle, ei kumottanut enää kirkkokaan kelmeää taivasta vastaan, vaan savuavia, kylmeneviä raunioita hän senkin paikalta löysi. Kaikki tuhoava hävitys oli poroksi polttanut pyhät huoneetkin, ja äänetöntä oli niidenkin ympärystä. Eikä elävää näkynyt missään, ei asukkaita eikä hävittäjiä. Kuka hävittäjä oli ollut ja minne hän oli mennyt, sitä ei Margareeta tiennyt: oliko se ollut vanha verivihollinen karjalainen vai kiskomisista kiusaantunut lappalainen, — jälkensä se oli jättänyt, itse poistunut autiosta kylästä.
Uupumus ja mielenahdistus raukaisivat yksinäisen, hentoisen immen, ja hän vaipui hervotonna istumaan raunioiksi ja kekäleiksi suistuneen kirkon kiviselle portaalle, kätkien kasvonsa kämmeniinsä. Ei hän tiennyt, minne hänen oli mentävä ja mitä tehtävä; jumalanäidin tarkoitusta hän ei vieläkään tajunnut, ja turhaan hän rukoillakin koetti.
Mutta siinä maatessaan — valvovanako vai nukkuvana, sitä hän ei tiennyt — hänestä näytti äkkiä lepikon rinne rannasta valkenevan ja aukenevan, ja sieltä astui valkopukuinen, lempeäkasvoinen nainen verkalleen ja kuulumattomin askelin hänen luokseen, pysähtyi hiillostuvalle rauniolle ja sieltä hänelle siunaten kättään ojensi. Ja hän kuuli äänen, tuon saman, metsän huminasta tutun, lempeän äänen, joka hänelle puhui:
— Nouse, Margareeta, lähde kävelemään, taival on edessäsi pitkä.Nouse, Margareeta, ja lähde!
Ja kiviportaalla makaava neitonen tajusi, että hänen oli lähdettävä taipaleelle. Mutta nöyrästi hän kysyi:
— Pyhä neitsyt, mihin tahdot minua käyttää?
— Sinut olen syntymästäsi valmistanut suureen tehtävään, jonka aikoinaan sinulle ilmoitan, vastasi henki ja kohotti käsivartensa pystyyn. — Mutta nyt sinun on lähdettävä tuohon kutsumukseesi valmistautumaan. Nouse, Margareeta, sinulla ei ole täällä sukua, ei vanhempia, ei ketään, joka sinua maailmaan sitoo, kaikista sinut olen erottanut, sillä sinun elämäsi on yksinomaan minun palvelukseeni pyhitettävä. Mutta muista:yksinomaan minun, ei saa olla mitään maallisia siteitä, ajatuksiasi ja tunteitasi ei saa kiinnittää mikään muu kuin tehtäväsi, jos tahdot olla arvokas ase siihen korkeaan kutsumukseen, johon sinut olen valinnut. Sen kun muistat, minä suojanasi pysyn. Siis nouse, Margareeta, ja lähde!
Margareeta notkisti nöyrästi päänsä. Mutta kun hän sen siitä nosti ja silmänsä avasi, hän ei nähnyt rannasta päin muuta kuin sarastavan päivän ensimmäisten, kelmeäin säteiden leikkivän lepikon latvoissa öisten usvain keskellä. Hän karahti pystyyn, hän hieroi silmiään, mutta ei nähnyt muuta. Koillinen ruskotti helakkana, ja jo ehtivät nousevan auringon ensi säteet hänen luokseen kiviportaalle ja tuntuivat ikäänkuin viittovan häntä rannalle päin. Ja verkalleen hän lähti sinne kävelemään lepikon halki, josta hän äsken oli nähnyt valkoisen naisen nousevan.
Joella oli vielä sumua, sen peitossa olivat vastapäiset rannat, ja yökylmä puistatti neitosta. Mutta hän astui edelleen, polku vei rantaan, ja polun päässä oli lehväin lomassa vene, airot valmiina soudettaviksi. Ja hän rupesi rivakasti soutamaan keskelle sumua, tietämättä minne kääntyisi; mutta vene kulki varmasti määrättyyn suuntaan, poikki läntisen jokihaaran. Hänen kotvan soudettuaan oli ranta vastassa, ja siitä johti taas polku ylös törmälle, ja sitä myöten hän lähti astumaan. Mutta törmälle päästyään hän loi vielä katseen sumuiselle joelle. Aamutuulen hengähdys puhdisti juuri silloin usvan pois Suensaaren rannalta, ja hän näki vielä kerran päivänpaisteisina nuo tutut lehdot ja valkamapaikat, ja tuokion tuntui siltä kuin jokin kaipauksen välähdys olisi lennähtänyt läpi hänen rauhaa täynnä olevan sydämensä…
Mutta se tunne karkasi samassa, ja hän lähti jatkamaan matkaansa, aloittamaan pitkää taivaltaan. Yksin hän käveli, yksin ilman evästä, ilman matkalaukkua, käveli outoa päämäärää kohti, ainoana viittanaan jumalanäidin selvä käsky, jota hän tahtoi totella.
Palaneessa pirkkalaiskylässä ei kadonnutta lappalaistyttöä kukaan muistanut kaivata. Kun vainolaisten käsistä pakoon päässeet asukkaat hävityksen jälkeen varoskellen palasivat piilopaikoistaan metsistä ja meren saarista poltettuun kylään, oli joka talossa niin monta vainajaa tai vangiksi vietyä surtavaa, ettei orpotytön katoamiseen keneltäkään riittänyt ajatustakaan, ja kun hänestä myöhemmin tuli puhe, päätettiin karjalaisten vieneen hänet saaliinaan. Pirkkalaisten oli ruvettava puuhaamaan uusia pirttejä vanhojen raunioille, uutta karjaa ja uusia kalastusneuvoja ja ennen kaikkea uutta kostoretkeä vainolaisten kyliin, Vienan rannoille.
Mutta Margareeta, totellen jumalanäidin käskyä, joka hänen mieltänsä rohkaisi, käveli yksin tuntematonta taivalta, tietämättä minne hänen polkunsa johti ja missä hän matkansa päämäärän löytäisi. Eikä hän aamulla taipaleelle lähtiessään koskaan tiennyt, mihin hän illalla yöpyisi, eikä mistä hän päivällisensä saisi, mutta se ei häntä huolettanut, rohkeasti ja väsymättä hän käveli eteenpäin. Olihan pyhä neitsyt luvannut häntä suojella, ja siihen hän turvallisesti luotti.
Outoja olivat maat. Synkkien metsien läpi oli hänen käveltävä, laajojen kankaiden, aavojen suomaiden; usein oli edessä leveitä jokiakin tai puroja tai virtoja. Mutta jylhimmässäkin metsässä varma polku johti häntä eteenpäin; kun pohjaton suo tuli vastaan, oli sen reunassa aina häntä varten varattuna sukset, ja pilkat viittasivat matkan suunnan. Ja jokien rannoilta löytyi vene pajukon lomasta ja purojen yli oli portaaksi kaatunut honka. Kun sadekuuro nousi, oli polun partaalla aina jokin leveäoksainen kuusi, jonka alla kuivana säilyi, ja kun helteessä janotti, löytyi laakson notkosta varmasti kirkassilmäinen lähde, ja, lipin hän itse kiskoi koivun kyljestä.
Yöksi hän tavallisesti ehti asutuille seuduille, sai yösijaa, sai ruokaa, ja evääksikin hän sai aamulla lähtiessään usein kyrsän tai kapahauen. Outoa oli tuo kansa, sen kieli muuttui vähitellen aivan vieraaksi, eikä hän osannut ihmisille tarpeitaan ilmoittaa. Mutta silti hänet ihmiset hyvästi ymmärsivät, olivat avuliaita ja anteliaita, hoitivat häntä kuin odotettua vierasta. Väliin hän kyläpaikoilla lepäsi päivän tai pari, mutta enempää hän ei malttanut, sillä hän ikävöi tuntemattomaan matkanpäähän. Usein hän kumminkin yöpyi taipaleellekin, mutta kuiva oli siinä kangas hänen maatakseen ja sammaleinen vuode oli pehmyt. Ja jos eväs loppui kesken autiolla aholla, oli hän varma, että löytäisi ahon alta notkosta mehevän marjikon, josta hän levätessään sai kyllältään syödä. Ja hän oivalsi, että Jumala hänen matkaansa opasti ja auttoi.
Mutta toisinaan, kun viikkoja kului ja matkaa yhä jatkui, valtasi sittenkin epäilys hänen mielensä, ja toivottomana hän istui silloin tiepuoleen ja taipaleensa autiutta aprikoi. Ja synkältä näytti silloin maailma ja peloittavalta syksyinen luonto. Niin istui hän kerrankin vesiperäisen ojan partaalla lepuutellen ajettuneita jalkojaan, joita suojaamasta hänen torniolaiset lapikkaansa jo aikoja sitten olivat kuluneet puhki, vaikka niitä nyt juuri olisi tarvittu, kun syksy kävi kolakaksi ja maa oli routainen ja kylmä. Hän katseli jalkojaan, jotka olivat haavoissa, ja hänen ruumiinsa värisi vilusta, eikä hän tiennyt, miten hän siitä matkaansa jatkaisi. Mutta siinä istuessaan hän näki jäljessään astuvan harmaapartaisen vanhuksen, joka aivan kutsumatta asettui hänen viereensä lepäämään ja häntä ystävällisesti puhutteli sillä uudella kielellä, jota hän jo muutamia sanoja oli oppinut. Ukko häntä neuvoi pesemään jalkansa ojan raikkaassa vedessä ja antoi hänelle koivunmahlasta valmistamaansa voidetta, millä voidella sierottumia ja haavoja. Ja siinä levätessä hän paikkasi Margareetan lapikkaatkin, vaikka tytöllä ei ollut hänelle mitään palkkioksi antaa, ystävällisesti vain hymyili, kun tyttö häntä nöyrästi kiitteli. — Sinulla on taival pitkä ja tehtävää on paljon, virkkoi hän, — minun matkani on pian lopussa, siksi sinua kernaasti autan.
Ja kun tyttö selitti, ettei hän itsekään tiennyt, kuinka pitkä taival hänellä vielä oli, vastasi vanhus vain:
— Matkasi on pitkä ja tie kivinen ja routainen, mutta kun huolen pidät, ettet tieltä eksy, kyllä päämääräsi löydät.
Yhdessä he siitä sitten matkaa jatkoivat, kunnes saapuivat tiheään asutuille paikoille, missä talo oli talon vieressä ja ihmisiä kuhisi kuin muurahaiskeossa.
Se oli kaupunki, niin Margareetalle kerrottiin, jossa ihmiset asuivat yhdessä ahtaalla alalla saartavain muurien sisässä. Mutta noilla ihmisillä näytti kaikilla täällä olevan niin kiire, ja niin kylminä ja katsettakaan matkamieheen luomatta he huristivat ohi, että hänestä tuntui täällä paljon turvattomammalta ja yksinäisemmältä kuin pitkillä taipaleillaan autioilla ahoilla. Nuo kaupunkilaiset olivat niin kalpeita kasvoiltaan ja hentoisia ja verettömiä, ja niin hienoissa vaatteissa he kulkivat, että Margareeta, häveten karkeaa, rikkinäistä mekkoaan, lyyhisiihe erääseen muurin onkaloon piiloon, suruissaan miettimään, että tännekö jumalanäiti hänet olikin lähettänyt. Ja ilta hämärsi ja yö läheni — syksyinen, sateinen yö, eikä hän tiennyt, mistä lähteä majapaikkaa etsimään, vaikka talo oli talon vieressä. Ja hänen siinä lymyillessään hänen luokseen tuli miehiä, joilla oli leveät vyöt ja miekat vöissä ja käsissään keihäät, häneltä kysymään, mikä hän oli ja mistä ja minne hän oli matkalla. Ja kun hän ei tätä voinut selittää, he hänelle uhaten sanoivat, että kaupungissa ei saa oleskella, jos ei ole jotakin tointa, jos ei kuulu johonkin luvalliseen ammattiin tai johonkin kaupungin porvarilliseen talokuntaan. Hätä tuli tytölle, kun he hänelle näitä ankarasti puhuivat ja vaativat häntä tekemään tiliä retkistään. Toinen vartiosotamiehistä yritti jo hänen käsivarteensa tarttumaan, hänet torniin viedäkseen.
Mutta silloin tuli vartiomiesten luo toisen vaimo, tuoden miehille iltajuomaksi kipollisen kuumaa olutta ja sarkaisen mekon sateen varalta, ja tämä nainen pysähtyi siihen miesten juodessa hetkeksi katsomaan hätääntynyttä, yksinäistä tyttöä, jota näin ankarasti tutkittiin, ja hänen kävi tyttöparkaa sääli.
— Mihin te tuota maalaistyllykkää olette viemässä? hän kysyi miehiltä.
— Mihin! Emmehän voi häntä tähän muurinsoppeen jättää yöksi, se ei ole kaupungin laissa sallittu, ja tällä naisella ei ole täällä ammattia eikä majapaikkaa…
— Eikä mitään varoja kaupungin kievariinkaan mennäkseen, lisäsi toinen.
Mutta nainen suutahti:
— Ja siksi te hänet torniin viette! Hän on taas yksi niitä maalaisraukkoja, jotka tänne kaupunkiin erehtyvät, tuntematta teidän lakejanne. — Ja Margareetan puoleen kääntyen hän kysyi: — Eikö sinulla ole ketään tuttavaa koko kaupungissa?
Margareeta pudisti päätään, hän ei osannut vielä niin paljon kieltä, että oikein olisi voinut asemansa selittää. Mutta tuo ystävällinen eukko tarttui hänen käteensä:
— Tule sitten minun majaani, saat siellä yösijan, ja saat hoitaa lapsiani ruoastasi…
Margareeta vietti sitten syksyn ja sydäntalven vartiosotamiehen matalassa majassa, ansaiten työllään ruokansa ja uudet kengät ja uuden sarkaisen mekon, joka häntä talvikylmältä paremmin suojasi. Mutta alituinen levottomuus hänen mieltään vaivasi, ja sisällinen ääni hänessä myötään hoki, että hänen oli taas lähdettävä matkalle. Sillä hän tunsi, että tänne jumalanäiti ei ollut tahtonut häntä pysäyttää, tämä ei ollut vielä hänen kutsumuksensa paikka. Ja kun talvenselän katkettua päivä taas rupesi lämpöisemmin paistamaan ja illat kävivät pitemmiksi, kasvoi hänessä tuo matkainto voittamattomaksi haluksi, ja hän ilmoitti emännälleen, että hänen taas oli lähdettävä taivaltaan jatkamaan. Eukko pudisteli päätään, kun ei Margareeta tiennyt selittää, minne hän kulki ja miksi, mutta antoi hänen silti mennä, sillä eihän häntä voinut pidättää. Hän saattoi tytön kaupungin portille ja toivotti siunausta hänen retkelleen.
Taas oli Margareeta taipaleella, taas jatkui vaellusta aikaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, eikä hän mielestään sittenkään saanut kyllin pitkiä päivämatkoja tehdyksi. Mutta ilomielellä hän vaelsi. Kevät oli taas tullut, kiuru kuului jo laulavan korkealla selkeässä ilmassa, hilpeästi porisivat puroset polun varrella ja suloista oli lepäillä päivänpaisteessa pälvipaikoilla suvisilla rinteillä.
Niin hän eräänä iltana päivän punertavana laskiessa saapui suuren, umpinaisen kivirakennuksen luo, joka sijaitsi korkealla järven törmällä. Muuri kiersi rakennuksen, vankkatekoinen portti oli suljettu, elävän liikettä ei näkynyt missään. Margareeta aikoi kulkea ohi, kauempana järven rannalla oleviin talonpoikaistaloihin yöksi päästäkseen, mutta häntä raukaisi nyt niin omituisesti, hänen täytyi pakostakin istahtaa portinviereiselle kivelle levähtämään. Ja päivä meni mailleen, eikä hän jaksanut nousta kylään kävelläkseen.
Siinä istuessaan hän kuuli silloin muurien sisäpuolelta ihmeellisen kaunista laulua, jonka sävelet kuin ennen korpikuusten humina hänen sydäntään väräyttelivät, ja hänet valtasi vastustamaton halu päästä sisälle lähemmältä tuota laulua kuullakseen. Hän nousi, läheni porttia ja kosketteli arasti sen pielessä olevaa liipasinta. Ja kohta, kuin taikavoimalla, raudoitettu petäjä aukeni ja ystävällinen naisääni kuului kutsuvan häntä sisälle.
— Ole tervetullut, sinä pitkämatkainen vaeltaja, astu rohkeasti luostarimme rauhaisiin suojiin, sinua on odotettu täällä. Tule seuraamme, pyhän neitsyen valikoitu!
Paljon oli Margareeta matkoillaan saanut tuntea ja kokea korkeimman suurta suojelusta ja armoa, mutta nyt hän tunsi sen armon aivan ylenpalttisesti itseään ympäröivän. Häntä, köyhää, oppimatonta lappalaistyttöä, joka mielestään oli aivan arvoton ja ansioton jumalallista luottamusta nauttimaan, häntä oli suuressa luostarissa jo ennen hänen tuloaan odotettu, ja häntä tervehdittiin siellä kuin ylhäistä lähettilästä, — sitä ei Margareeta voinut ymmärtää, ja nöyränä ja lapsellisena hän lankesi polvilleen ja kiitti hartaasti jumalanäitiä kaikesta hänen ohjauksestaan. Sillä nyt hän oivalsi, että tänne luostariin oli jumalanäiti juuri tahtonut hänet kuljettaa, tänne hartaudentöitä harjoittamaan ja valmistautumaan siihen korkeaan tehtävään, jota hän vielä ei tuntenut. Ei hän tiennyt, mikä se paikka oli, johon hän oli saapunut, eikä mitä hänen siellä tuli tehdä, mutta hän ei udellut, ei tiedustellut, nöyränä vain astui taluttajansa rinnalla suureen huoneeseen, jossa valo häikäisi hänen silmänsä. Hän näki edessään tuon kauniin, hurskaannäköisen naisen, joka häntä oli tervehtinyt, väljään, valkoiseen vaippaan puettuna ja päässä laaja huntu, joka hänen kasvonsa puoliksi peitti. Tämä häntä yhä kädestä talutti yli siloisen kivisillan ja asetti istumaan jakkaralle suuren pöydän kupeelle, jossa paloi vahakynttilöitä ja jonka yläpuolella seinällä oli kaunis ristiinnaulitun kuva. Ja hänen ympärilleen kokoontui vielä suuri joukko samanlaisia vaippoihin puettuja naisia, nuorempia ja vanhempia, jotka kaikki tervehtivät häntä tuttavallisesti ja hänen otsaansa suutelivat. Mutta tuo ensimmäinen heistä virkkoi vielä:
— Ole tervetullut piiriimme, tässä näet sisaresi ympärilläsi, tässä on kotosi oleva, pyhän Birgitan suojeluksessa. Mikä on nimesi, lapseni?
— Margareeta.
— Jumalanäiti on sinut perille ohjannut, Margareeta. Sisaret, antakaa hoitoa nuorimmallemme, ja johdattakaa hänet sitten messuun jumalanäitiä kiittämään ja saapukaa sinne itsekin rukoilemaan uuden kasvattinne puolesta.
Margareetalta riisuttiin pois rääsyiset, likaiset matkamekkonsa ja hänen päälleen puettiin puhtaat, valkoiset vaatteet ja väljä vaippa heitettiin hänen hartioilleen. Kirkossa, johon hänet sitten vietiin, heijasti valo korkeista kynttilöistä kullattuihin pyhäinkuviin ja kirjailtuihin alttarikankaisiin, ja vienona soi siellä tuo sama harras, sointuva sävel, joka hänet tänne luostariin oli opastanut. Ja Margareetasta tuntui, että hän jo oli joutunut niihin ihaniin taivaisiin maihin, joista hänelle pappi oli kertonut, eikä hän voinut muuta — siinä polvillaan alttarin edessä maatessaan — kuin yksinkertaisesti kiittää jumalanäitiä, että tämä oli hänen retkensä ohjannut niin kauniiseen päähän ja hänelle niin suuren armon antanut.
Vielä soivat iltamessun sävelet Vadstenan kirkosta, kun uusi tulokas sieltä vietiin retkistään väsyneenä lepäämään pieneen puhtoiseen huoneeseen ja lämpöiselle, valkoiselle vuoteelle. Siinä makasi köyhä orpotyttö, tuntien sopusointua ja rauhaa sydämessään ja kuunnellen noita messun sulavia säveliä, joista hänelle tuntui soivan samoja ystävällisiä kuiskeita kuin ennen korpikuusen latvoista.
Pyhän Birgitan perustaman Vadstenan luostarin kolmas abbedissa Ingegaard oli paaston aikana rukoillessaan ja pyhiä kirjoja tutkiessaan saanut varman tiedon, että hänellä oli luostariin odotettavissa köyhä, pitkämatkainen kerjäläistyttö, jonka jumalanäiti sinne lähetti omaan erityiseen palvelukseensa valmistautumaan ja jota sisarten oli luostarissa kasvatettava ja opetettava. Siksi Margareeta sinne vastaanotettiin kuin kaivattu sisar kotiinsa ja siksi häntä kohta ruvettiin luostarin elämään kasvattamaan ja harjoittamaan sen pyhään palvelukseen. Ja nöyrimpänä, hurskaimpana hurskasten joukossa hän antautui luostarin hiljaiseen hartauselämään koko sielullaan, koko palavalla innollaan. Sehän oli hänelle kuin uneksittua onnen aikaa. Saihan hän käyttää kaiken aikansa, päivänsä ja yönsä, seurusteluun jumalanäidin ja kaikkien pyhien miesten ja naisten kanssa ja yksinomaan vaipua sisälliseen mietiskelyyn. Hän oppi lukemaan ja luki kaikki pyhäin tarut ja marttyyrien historiat, hän oppi ulkoa pyhät kirjat ja legendat, ja rukoilemalla hän niitä ymmärtämään opetteli ja sieluunsa sulatteli.
Hurskas abbedissa häntä itse johti ja neuvoi ja pitkät puhteet hänen kanssaan valvoi hänen pienessä kopissaan ja puheli sielun ja autuuden asioista, vahvistaen hänen uskoaan ja luottamustaan kutsumukseensa. Ja pitkään Margareeta paastosi ja harjoitti laupeudentöitä, aina odotellen, mihin jumalanäiti häntä tahtoi käyttää.
Sitä kesti monta vuotta. Margareeta oli jo luostarissa käynyt läpi kaikki koetukset ja arvoasteet palvelevasta sisaresta nunnaan saakka. Hänet vihittiin juhlallisesti birgittiläisnunnaksi ja häntä pidettiin jo arvokkaimpana sisarten joukossa. Itse hän rupesi arvelemaan, että ehkä jumalanäiti olikin tahtonut häntä tätä luostarin rauhaisaa palvelusta varten valmistaa, ja muut sisaret jo kuiskailivat, että kenties joskus tapahtuisi se ihme, että halvasta lappalaistytöstä tulisi Vadstenan abbedissa, jossa toimessa muuten oli ollut vain ruhtinaallisia tai muuten valtakunnan ylhäisimpiä aatelisia rouvia ja neitosia.
Mutta hänessä itsessään vallitsi samalla levottomuus ja epävarmuuden tuska, ja kuta enemmän aika kului, sitä pitempään Margareeta rupesi paastoamaan ja sitä kauemmin hän yksinäisissä rukouksissaan viipyi. Hän anoi jumalanäidiltä selvyyttä, varmuutta kutsumuksestaan.
Näin rukoillen hän makasi eräänäkin kesäisenä yönä pyhän Birgitan kuvan edessä, luostarin perustajan, jonka paavi äsken oli pyhimykseksi julistanut. Sammuneen päivän himmeässä valossa hän katseli kauan, hartaasti ja rukoillen, tämän jalon naisen kauniita piirteitä, ja hän oli vähitellen noista kasvoista tuntevinaan samat lempeät juovat ja rauhaisat silmäykset, jotka hän niin selvästi muisti tuosta kesäisestä yöstä, jolloin hän Tornion poltetun kirkon portailla oli rukoillut. Ja hänestä ne elpyivät nuo kasvot, silmiin tuli elämän kiilto, ja taulun kalpea maali näytti muuttuvan lihaksi ja vereksi. Silloin hän rukoili yhä hartaammin, rukoili sydämensä koko hehkuvalla lämmöllä pyhää Birgittaa suomaan hänen mieleensä selvyyttä ja rauhaa.
Ja katso: kuvan huulet liikahtivat, ja kuin kaukaa kuului hiljainen ääni:
— Vaikeampaan työhön olet kutsuttu, Margareeta, kuin luostarissa Jumalaa palvelemaan. Muista sukuasi ja heimoasi. Minun maassani on vielä pakanoita, joille ei ole koskaan kirkon oppia saarnattu, ja sinä olet tämän kansan lapsi. Sinut, heikon naisen, pyhä neitsyt on valinnut aseekseen, sinun kauttasi käännyttääkseen lappalaiset pakanat suureen, yhteiseen kirkkoonsa, ja siihen toimeen hän on sinua lapsuudestasi valmistanut. Nouse, lähde laajentamaan hänen kunniaansa kansasi joukossa, palvelemaan häntä siellä. Mutta muista, häntä yksin, sydäntäsi et saa jakaa! Nouse, Margareeta ja lähde!
Vielä samana yönä Margareeta kolkutti hiljaa abbedissan ovelle, jonka tämä auliisti hänelle avasi.
— Äiti, minun täytyy lähteä, Jumala kutsuu minua.
— Lapseni, neitsyt Maaria on sinulle puhunut?
— Pyhän Birgitan kautta. Minun täytyy teidät jättää vielä tänä yönä.
— Ja minne hän sinut lähettää?
— Takaisin kansani keskuuteen.
Ja Margareeta kertoi, mitä luostarin suojeluspyhä oli hänelle käskenyt. Eikä abbedissa häntä ollenkaan vastustanut, sillä hän ymmärsi hänkin, että se oli Korkeimman tahto. Hän vain virkkoi:
— Oppiaikasi on kulunut, sinä olet tehtävääsi kypsä. Siunattu ole sinä, jolle jumalanäiti niin suuren toimen on uskonut; hän on sinulle voimankin antava. Mutta raskaan ehdon hän on sinun kestettäväksesi pannut! Tiedä, maailma on viettelystä täysi ja vihollinen vainoaa joka askelella, jopa itsessäsikin, — vaikea on ihmislapsen aina säilyttää sydämensä jakamattomana ja kiinnittää harrastuksensa yhäti yhtäälle. Oletko punninnut sitä?
— Äiti, minulla ei ole maailmassa mitään, joka sydämeni jakaisi, ei sukua, ei ystäviä, ei ketään, joka minua kiinnittäisi.
— Eikö ketään? Ehkä vain luulet niin. Punnitse tarkoin.
Hetkeksi Margareetan katse vaipui alas, mutta hän nosti sen taas puhtaana ja kirkkaana ja vastasi värähtämättömin äänin:
— Ei ketään, äiti.
— Uskosi on luja, siinä on väkevyytesi. Mene, lapseni, älä viivy, kun kutsumuksesi on selvä. Sinä olet oleva luostarimme kaunistus ja kunnia. Käy kirkkoon, vahvista sieluasi ja ole sitten matkalle valmis.
Kun Margareeta tuli kirkosta, abbedissa antoi hänelle muutamia suosituskirjeitä maalliselle esivallalle näytettäviksi ja erityisen suosituskirjeen Upsalan arkkipiispalle Henrikille, jota hän pyysi avustamaan tätä lappalaisten ensimmäistä lähetyssaarnaajaa hänen vaikeassa tehtävässään. Hän kertoi kirjeessään, kuinka pyhä neitsyt itse oli valinnut ja valmistanut Margareetan, heikon naisen, tähän lähetystoimeen ja hänelle usein ilmestyksissä puhunut, ja hän anoi piispalta tälle birgittalaissisarelle erityisen lupakirjan saarnata lappalaisille. Kaikki Vadstenan luostarin hurskaat sisaret saattoivat Margareetan luostarin portille, ja sen kirkosta kaikuivat kauniilta kesäiseen yöhön messun hartaat sävelet, kun hän loittoni yksinäiselle vaellukselleen.
Kesälinnut laulelivat tiepuolen lehtipuissa ja iloisesti lorisivat purot polun partaalla, jota Margareeta rohkein ja luottavin mielin yksin käveli. Hänen vaelluksensa ei ollut nyt enää, niinkuin luostariin tullessaan, vaistomaista eikä päämäärää tuntematonta, eikä hänen elämisensäkään ollut sattuman varassa. Kaikki aateliset ja papit kilpailivat toimittaessaan majaa ja ravintoa hurskaalle birgittiläisnunnalle, talonpojat soutivat hänet järvien yli ja satuloitsivat hevosensa hänelle ratsuksi. Niin hän saapui Upsalan vanhaan kuningaskaupunkiin ja kävi puhuttelemaan piispaa ja kirkon muita korkeita hengenmiehiä, kaniikkeja, dekaaneja ja prioreja. Heille hän kertoi aikeistaan ja kutsumuksestaan, kertoi jumalanäidin merkillisestä ohjauksesta ja antoi heille luettaviksi abbedissa Ingegaardin suosituskirjeet, pyytäen lupaa saada saarnata Lapin pakanoille ja opettaa näitä heimolaisiaan.
Hengenmiehet kuuntelivat hänen kertomuksiaan, mutta he pudistelivat päätään ja virkkoivat toisilleen:
— Nainenko käännyttäjäksi, saarnamieheksi, lappalaisten apostoliksi!
Ja he tutkivat hänen oppiaan ja tietojaan ja kyselivät hänen sukuaan ja elämätään. Margareeta teki heille kaikesta selkoa, teki ujosti ja usein hämilleen joutuen, sillä hän oli vielä kaino ja arka. Mutta pyynnössään hän pysyi hartaasti ja koetti taivuttaa noita ylhäisiä hengellisiä herroja uskomaan näkyihinsä ja kutsumukseensa.
Mutta nämä puistelivat päätään ja keskustelivat epäillen keskenään:
— Hän on nähnyt harhanäkyjä ja sairaita unikuvia, ei Jumala valitse hentoa naista apostolikseen. Eikä heikko nainen voi semmoista ehtoa pitää, jonka hän sanoo jumalanäidin määränneen. Me emme hänelle uskalla lupakirjaa antaa.
Kumminkin he jättivät Margareetan harmaittenveljesten priorin tarkemmin tutkittavaksi. Ja tämä häntä tutki ja pani koetukselle ja tuli samaan päätökseen.
— Mene kotiisi, tyttöseni, palvele jumalanäitiä hiljaisuudessa, hän sinulle antaa rauhan.
Ja lupakirjaa saamatta, saamatta kirkolta oikeutta saarnata kansalleen, Margareetan oli poistuttava Upsalasta. Mutta hänellä oli luja usko. Lehdossa Fyris-joen varrella kaupungin ulkopuolella hän lankesi polvilleen, anoen lähettäjältään neuvoa, mitä hänen tuli tehdä. Ja siitä noustessaan lähti hän varmasti tietä pitkin astumaan. Hänellä oli selvä käsky lähteä opettamaan lappalaisia, ja hänen täytyi saada esivallalta oikeus suorittaa tuo korkea käsky. Siksi hän lähti matkalle esittämään asiataan valtakunnan hallitsijalle, mahtavalle kuningattarelle Margareetalle, jota hän oli kuullut mainittavan hurskaaksi ja jumalaapelkääväksi rouvaksi. Tämä asusti nyt Nyköpingissä; pitkä sinne oli matka ja outo, mutta sitä hän ei ajatellut, sillä korkeimman tahto johti hänen vaellustaan.
Kuningatar Margareeta, tuo toimekas ja tarmokas rouva, joka miehen jäntevyydellä piteli lujasti käsissään niitä ohjaksia, joilla hän oli Kalmarin liiton kautta ruvennut johtamaan kolmea pohjoista valtakuntaa yksissä valjaissa, neuvotteli parast'aikaa vanhan drotsetin Haakon Joninpojan kanssa suurten aikeittensa käytännöllisestä toteuttamisesta. Hänelle silloin ilmoitettiin, että eräs lappalaisnainen pyrki hänen puheilleen. Kuningattaren huomio kiintyi kohta tähän pyrkijään, ja hän kääntyi vanhan Haakonin puoleen virkahtaen:
— Todella, olemmepa melkein unohtaneet, että meidän valtakunnassamme on lappalaisiakin. Mielelläni tahdon kerran tavata yhden senkin kansan edustajan.
Mutta vanha drotseti nauroi:
— Siitä metsäläiskansasta emme taida paljon kostua, emmekä sen edustajastakaan.
Mutta kun Margareeta pääsi kuningattaren puheille ja esitti hänelle nöyrästi mutta selvästi aikeensa, kiintyi kuningattaren huomio yhä innokkaammin siihen, ja hän puhui vilkkaalla äänellä:
— Niin, meidän valtakunnassa on vielä pakanoitakin, vieläpä sellaisia, joita tiedämme naapurimme novgorodilaisen kernaasti mielittelevän käsiinsä ja omaan uskoonsa. Mutta niitä tulee muistaa meidänkin.
Margareeta sai nyt vielä lähemmin kertoa asiansa. Mutta kun hän mainitsi, ettei Upsalan piispa ollut antanut hänelle lupakirjaa saarnata lappalaisille, kuningatar tiuskasi närkästyneenä:
— Millä syyllä hän sen epäsi?
— Kirkon ylhäiset herrat arvelivat, ettei Jumala valitse heikkoa naista aseekseen näin korkeita toimia suorittamaan.
Nunna punastui kainosti, mutta kuningatar oikaisi vartalonsa suoraksi ja virkkoi kiivaanlaisesti:
— Jumala valitsee aseekseen kenet sopivaksi näkee, sukuun ja säätyyn katsomatta, kun hän kansoissa halunsa ilmaista tahtoo. Eikö hän ole katsonut naista arvokkaaksi kokoamaan yhteen Skandinavian rikkirevityt maat? — Uskotko, nuori nunna, täydellisesti vaikeaan kutsumukseesi?
— En ole hetkeäkään epäillyt, sittenkun jumalanäiti minut kutsui.
— Siis olet hänen aseekseen arvokas. Meidän on oikeus ja velvollisuus pitää huolta alamaistemme saattamisesta kristinuskoon, vaikka vielä vastoin piispojenkin tahtoa. Mene, tee lappalaiskansan keskuudessa mitä voit, me sinulle lupakirjan annamme ja suositukset kaikille virkamiehillemme. Palvele uskollisesti Jumalaasi ja kuningatartasi, ja me olemme varmat, että työsi on siunausta kantava.
Kohta kirjoitutti kuningatar lupa- ja suosituskirjeet "sille lappalaisnaiselle Margareetalle, joka on aikeissa lähteä saarnaamaan Kristuksen pyhän kirkon oppia lappalaisten maakunnissa ja jota kaikki voudit ja käskynhaltijat tässä hänen luvallisessa ja kiitettävässä yrityksessään avustakoot". Julistettiinpa samalla vielä erityinen, kuninkaallinen käsky, että "kaikkien lappalaisten kaikissa meidän valtakunnissamme, minkä nimellisiä ovatkaan, tulee kääntyä pois vanhasta jumalattomasta ja kristitylle maalle arvottomasta pakanuudestaan yhteen yhteiseen kristilliseen oppiin". Nämä latinaiset pergamentit, joita niiden saaja ymmärsi yhtä vähän kuin se kansa, jonka käännyttämistä ne tarkoittivat, toimitettiin linnassa odottavalle nunnalle, ja tämä pääsi siten vihdoinkin lähtemään kaihotulle retkelleen, kaukaiseen Lapinmaahan, suurta kutsumustaan täyttämään.
Epäillen ja oudoksuen lappalaiset katselivat kummallista kulkijaa, joka syystalven ensi kelillä saapui heidän kyliinsä ja pyrki heidän kotasuojiinsa. Se ei ollut mikään veronkantaja, eikä lappalaisten siis tarvinnut häntä kiskojaksi pelätä, eikä tämä matkalainen myöskään, niinkuin muut retkeilijät, heiltä väkisin vaatinut kyytiä eikä evästä eikä yösijaa. Yksin hän saapui, milloin suksilla hiihtäen halki laajojen metsien, milloin porolla ajaen poikki autioiden tunturimaiden, saapui hiljaisena ja nöyränä heidän majoilleen, tyytyi makaamaan muiden joukossa havuvuoteella takan kupeella ja syömään padasta yhteistä poronlihakeittoa, ja kainosti hän heitä heidän omalla kielellään kiitti. Mutta he pelkäsivät häntä kumminkin aluksi. Mikä lie tuo vaeltava nainen — niin he sopissa kuiskailivat —, joka ties' mistä ja mitä varten heidän pariinsa pyrkii, mikä lie noitavaimo, ilkeän Stallon palvelija, joka heidän tuttavuuteensa hierautuu hävittääkseen sitten heidän kalaonnensa ja eksyttääkseen heidän porolaumansa susien syömäsijoille, mikä lie.
Ja lehdoissa poroaidoillaan kerääntyivät lappalaiset yhteen ja neuvottelivat salaperäisestä vieraastaan. Mikä lie… Noidan voimalla tuo kulkeneekin, koska eivät tunturien lumimyrskyt häneen pysty eikä hänen poronsa uuvu oudoille taipaleille eikä häntä eksytä metsänhaltiakaan rajattomilla erämailla. Ja he päättivät pyytää omat velhonsa nostamaan häntä vastaan tulisimmat taikansa ja vieroittamaan hänet pois koko heidän asuinmailtaan.