Iloinen Pitkäperjantai.
Stefan oli poissa. Pyhän Paavalin tuomiokirkon suuri kello, joka kaikuu niin juhlallisesti, löi jotakin, vaan mitä, sitä en tiedä, sillä tänä iltana en ajasta lukua pitänyt. Fede istautui Stefanin sijalle, pani käsivartensa ympärilleni ja nojasi päänsä olkapäälleni. Paljon emme puhuneet, olin näet liian onnellinen mitään virkkamaan, eikä Fede tahtonut äänettömyyttäni häiritä. Hänen hiljaiset hyväilemisensä osoittivat kylliksi hänen osan-ottavaisuuttansa. Se oli onnellinen hiljaisuus, enkä tiedä kuinka kauan se olisi kestänyt, ell'ei rouva Moes olisi korottanut valittavaa ääntänsä.
"Herra Bede on vienyt myötänsä kaiken ilon", sanoi hän, "kosk'ei kukaan sanaakaan virka, ei hyvää eikä pahaa. Näin suuren onnen kohdatessa pitäisi kuitenkin olla jotakin sanottavaa, ja osoittaa kiitollisuutta Luojalle. Eikä tämmöinen onni kohdannut edes minua, vaikka raamatussa löytyy niin monta lupausta leskille, vaan ei ainoatakaan vanhoille piioille!"
"Mutta minä olen kiitollinen", sanoin, "vaikk'en tiedä, miten Jumalaa kiittäisin. En löydä sanoja kiittää Häntä; minusta on kuin Hän olisi antanut liian paljon. Luulen Hänen pitävän iloni kiitoksena."
Niin tunsin sen silloin sydämmessäni ja uskon sen vieläkin; sillä mikä äitiä enemmän tyydyttää kuin nähdä pienen lapsensa iloitsevan lahjasta, jonka hän on hänelle antanut, vaikk'ei lapsi voisikaan sanoilla kiittää äitiänsä, vaan ainoastaan suudella häntä ennenkuin juoksee pois leikittelemään uuden lelunsa kanssa. Olin niin iloinen, ett'en taitanut siitä puhua edes Hänellekään, joka oli johdattanut Stefanin luokseni; vaan en pelännyt, ett'ei Hän minua ymmärtäisi.
Tämän lausuttuani kuulimme alimmaisten porrasten ruskavan miehen jalkain alla; askeleet lähenivät kiiruhtain, aivan eri tavalla kuin Stefanin. Fede nosti päänsä olaltani ja istui suorana istuimellaan, sillä kumpikin tiesimme kuka tuli. Hetkisen näkyi Korin muoto tirkistävän oven ruudusta, halukkaasti, miltei nälkäisesti, niinkuin siihen aikaan, jolloin hän seisoi tirkistellen leivoksia leipojan ikkunassa. Ihminen ei isoo eikä janoo ainoastaan leipää, rakkaus on sielulle yhtä tarpeellinen kuin ravinto ruumiille.
"Oi, Kor!" huudahti Fede, hänen ovea avatessa; "Margeryn veli on tullut!"
Olisitte nähneet Korin muodon! Minusta se sanoi enemmän kuin toisten ihmisten kieli. Aina se kuvasi jotakin niistä tunteista, jotka hänen sielussansa vallitsivat, samoinkuin puoleksi läpikuultavat ikkunan-ruudut, joiden läpi näkee kuinka paljon valoa tai pimeyttä niiden sisäpuolella löytyy. Nyt näkyi hän ensin hämmästyvän, mutta sitten kirkastui koko hänen muotonsa sanomattomasta ilosta ja hän kiiruhti luokseni ikäänkuin ei hän Fedeäkään olisi nähnyt.
"En koskaan elämässäni ole ollut niin iloinen!" huudahti hän sydämmellisellä äänellä; "sepä oli parhain uutinen, minkä milloinkaan olen kuullut! Kertokaa minulle kaikki, neiti Margery."
Ääneni vapisi ett'en voinut sitä tehdä. Oli hauska kuulla Feden kertovan illan kummallista tapahtumaa ja nähdä Korin kuuntelevan sitä ilosta sädehtivin silmin.
"Ja missä hän asuu?" kysyi Kor.
Tämä kysymys saattoi meidät kaikki hämille. Olimme niin paljon puhelleet muista asioista ja viimmein oli hän lähtenyt niin pian, ett'en ajatellutkaan sitä kysyä, eikä hänkään muistanut sanoa. Pienestä yliskamaristani Westminsterissä en myöskään ollut hänelle kertonut. Ensin tulin levottomaksi, vaan mitäs levottomuuteni hyödytti? Hän tiesi kyllä mistä saisi tietoja minusta ja herra Moes lupasi olla kotona seuraavana päivänä, vaikka se oli Pitkäperjantai, siksikuin Stefan oli käynyt siellä asuntoani kysymässä.
Hauska oli tänä iltana kulkea kotiin Feden ja Korin seurassa. Toivoin että kaikki ihmiset, jotka kohtasimme, voisivat iloita kanssani niinkuin Kor, joka näytti iloisemmalta kuin milloinkaan ennen. Koko kaupunki oli minusta muuttunut; ei löytynyt enää niin paljon huolta, vaivaa ja köyhyyttä; kartanot näyttivät suuremmilta himmeässä valossa, ja varjot peittivät katujen saastaisuuden. Taivas oli melkein selkeä ja täysikuu valaisi meitä, ikäänkuin tietäen, kuinka onnellisia olimme.
Seuraavana aamuna nousin päivän koittaessa, puhdistin ja siistin huoneeni, että kaikki ennen Stefanin tuloa näyttäisi niin siistiltä ja sievältä kuin mahdollista. Vihdoin olivat pienimmätkin sopet vähäisessä majassani järjestetyt mieleni mukaan. Luulen sen vähitellen muuttuneen kaltaisekseni; ja todellakin, jos Herra Kristus näkee sen maksavan vaivaa valmistaa meille sijaa isänsä huoneessa, niin kannattaa meidänkin järjestää kotimme meille soveliaaksi asunnoksi, niin kauan kuin Hän antaa meidän viipyä täällä. Kotimme on kuin pieni maailma, jossa meidän tulee vaikuttaa, niinkuin Jumalakin vaikutti siksikuin Hän katsoi kaikki, mitä Hän tehnyt oli, ja katso ne olivat sangen hyvät. Työni päätettyä näytti minusta pieni huoneeni sangen hyvältä Stefanille sisään astuttavaksi.
Paljon oli minulla häneltä kyseltävää; ensin tahdoin kuulla hänen vaimostaan ja lapsistaan, veljeni pojista ja tyttäristä, joita jo ennakolta rakastin. Tiesin ett'ei hän varhain voinut tulla luokseni, koska hänen ensin tuli mennä herra Moesin luo asunpaikkaani tiedustelemaan. Kun sitten kirkonkellot toinen toisensa jälkeen alkoivat soida ja Abbey kellon syvä-ääniset läppäykset kumisivat hiljaisessa aamu-ilmassa, odotin häntä pieni oveni raollaan, voidakseni heti, hänen astuttuansa alimmaiselle portaalle, kiiruhtaa häntä vastaan. Hetken kuluttua kuulin askeleita; vaan se oli Fede, joka hyvin hiljaa astui portaita ylös ja tirkisti hymyillen ovesta.
"Tule sisälle, Fede", sanoin; "täällä ei vielä ole ketään."
"Margery", vastasi hän pannen käsivartensa kaulani ympäri, "rakas, vanha Margery! Olen melkein mieletön ilosta."
Hän toi kimpun lemuavia orvokkia, melkein yhtä suloisia kuin ne valkeat orvokit, joita Kondoverin tien varrella kasvoi. Hupaista oli nähdä hänen asettavan niitä yksittäin ja hyvin varovaisesti vesi-astiaan. Orvokkien lemutessa tunsin itseni niin nuoreksi, että kelpasin seurustelemaan vaikka hilpeän Fedenkin kanssa, ja vaikea oli uskoa, että Stefan jo oli keski-ikäinen mies ja minä itse vanha, harmaapäinen eukko.
"Menetkö tänään kirkkoon?" kysyi hän asetettuansa orvokit takan luona olevalle hyllylle.
"En uskalla", vastasin, "kenties hän tulisi poissa ollessani. Olen liian onnellinen voidakseni minnekään mennä, ja jos Stefan ei tule, olen mieluisemmin yksinäni Jumalan kanssa."
Sitten johtui mieleeni: tunsiko Herra Jesus itsensä koskaan niin onnelliseksi täällä maan päällä ollessaan? Vaan muistin, kuinka hän sanoi paimenesta, joka löysi kadonneen lampaansa, että hän kantoi sen kotiinsa ja kutsui ystävänsä ja naapurinsa iloitsemaan kanssansa. Syntyyhän taivaassa ilo, ei ainoastaan monesta, vaan yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa. Tämä oli Herramme ilo ja sen jätti Hän meille. Minäkin iloitsin kadonneesta veljestäni, joka oli tullut; vaan hän ei palannut tuhlaaja-poikana, ryysyisenä ja puutteen alaisena minulta apua pyytämään ja kumminkaan ei iloni olisi ollut paljon vähempi, jos hän semmoisena olisi palannut.
Sill'aikaa asetti Fede hienoilla sormillaan päähineeni suoraan, kiinnitti kaulukseni neuloilla ja silitti tukkani. Sitten suuteli hän minua uudestaan.
"Sinä olet herttaisin eukko koko Lontoossa ja veljesi on ylpeilevä sinusta niinkuin minäkin."
Minua miellytti kuulla lapsen tällä lailla puhuvan, vaikk'en sitä uskonut enemmän kuin äiti uskoo lapsensa lörpötyksiä. Feden poismentyä kului hetki hetkeltä hiljaa, vaan suloisesti. Olin yksin Jumalan kanssa. Stefan ei tullutkaan; mutta hän oli samassa kaupungissa kuin minä ja tämä ajatus tuotti jo iloa. Minusta oli kuin olisimme suojassa saman siiven alla, ja Stefan minä hetkenä hyvänsä voisi lähestyä minua. Kuinka suuri on hyvyytesi, Jumala, kun ihmisten lapsille suot turvan siipeis varjossa! Eikö Stefan ennen ollut toisen siiven alla? Ja nyt oli hän täällä läheisyydessäni ja ennen pitkää olin kuuleva hänen äänensä ja näkevä hänen muotonsa.
Päivä kului Stefania odottaessa, tirkistellen ja kuunnellen häntä. Kahdesti tai kolmasti tuli Fede luokseni, rauhatonna ja levotonna niinkuin nuoret ainakin, tiedustelemaan, oliko Stefan tullut. Iltapuoleen tuli Korikin hiipien portaita ylös ja seisoi hetkisen oven ulkopuolella, kuunnellakseen, olinko yksin, ennenkuin hän sisään astui. Kun jo kävi liian myöhäiseksi tänä iltana odottaa Stefania, suljin oveni ja menin levolle. Kuunvalo lankesi huoneeseni ja esti minun nukkumasta; mutta alati oli minulla sama rauhallinen tunto siitä, että Stefan ja minä olimme Jumalan siipein suojassa ja varjossa.
Seuraavanakaan päivänä ei Stefania näkynyt. Fede meni Pyhissävaeltajain-kadulle kuulustelemaan, oliko hän siellä käynyt. Vaikka herra Moes oli ollut kotona koko päivän, ei hän kuitenkaan ollut häntä nähnyt. Sunnuntainkin olin kotona, vaikka mielelläni olisin kirkkoon mennyt; pelkäsin jonkun sanoman sill'aikaa tulevan Stefanilta ja kaikki ovet olisivat suljetut, sillä rouva Brown oli mennyt maalle tyttärensä luo pääsiäistä viettämään ja jättänyt minulle kaikki asiatoimihuoneiden avaimet. Päivä oli pitkä ja rauhaton, vaikka Herra sinä päivänä nousi ylös kuolleista ja ensimmäiset sanansa olivat: "Vaimo, miksi itket?" Herra tiesi vaimoilla olevan paljon itkettävää, ja jos kyyneleeni sinä päivänä vuotivat, sanoi Hän hyvin hellästi, vaan ei nuhdellen: "Vaimo, miksi itket?" Ja minä vastasin: "Herra, sinä tiedät kaikki, tiedät myös sen!"
Hyljätty.
En voisi kertoa pitkää epätietoisuuttani, joka alati pettävine toivoineen oli virvatulien kaltainen, jotka ennen kotona liehuvalla tavalla liitelivät soiden yli, mutta lähestyessä katosivat; samoin oli toivonikin himmentynyt ja vähitellen muuttunut synkäksi lakkaamattomaksi pelvoksi. Tahdon sanoa minkälaiseksi pelvoksi. Väliin oli tapahtunut, että muukalaisia oli kadonnut Lontoossa, kenenkään tietämättä, minne he olivat joutuneet. Tiesimme pauloja ja pesiä löytyvän, joihin muukalaisia voi vietellä, ett'ei heitä sittemmin näkynyt, ei kuulunut. Stefan oli hyvästi puettu, ja herra Moes sanoi hänen kellonsa ja kelluttimensa, joita en ollut huomannutkaan, olleen suuresta arvosta. Emme vähintäkään tietäneet, mistä hän oli tullut, tai minne hän oli hävinnyt. Peljättävä oli kauheaa; sen näin Korinkin silmistä jo aikaa ennen kuin hän sanaakaan virkkoi. Vaikka murheeni oli suuri, tunsin kumminkin Stefanin ja minun olevan Jumalan siipein varjossa; mutta sielläkin on joskus pimeä ja sentähden sitä kutsutaankin Hänen siipeinsävarjoksi. Kaikki on täällä ainoastaan varjoa. Isämme rakkaus ja huolenpito näyttää joskus varjolta, väliin hyvinkin pimeältä.
Näinä aikoina oli Kor minulle suureksi avuksi. Hän tunsi kauhean kaupungin pahimmat pesäpaikat ja alkoi varovasti, vaan tarkasti etsiä sieltä, usein pyytämättä polisimiesten apua, sillä hän taisi mennä sinnekin, jonne he eivät uskaltaneet, ja saada tietoja, jotka heille eivät olleet tarjona. Muistanette, että kaupungin sisus oli Korin syntymäpaikka, paikka, jossa hän oli kasvanut. Siellä täällä kohtasi hän kurjia vaimoja ja onnettomia miehiä, jotka olivat vajonneet syvään viheliäisyyden ja juoppouden suohon, ja jotka vielä muistivat hänen äitiänsä ja nimittivät häntä hänen entisellä nimellään Korpral Bell. Kor parka! Hän sai kärsiä melkein yhtä paljon kuin minä.
Ajatelkaapa minlainen murhe minua oli kohdannut! Stefan oli palannut monen pitkän vuoden kuluttua, mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi ja sitten oli hän taas kadonnut samaan kamalaan äänettömyyteen ja pimeyteen kuin ennenkin, vaan joka nyt näytti monta, monta vertaa entistä pimeämmältä. Entäs Kor sitten, joka meni häntä etsimään noihin kauheihin synnin ja pahuuden pesiin, jotka Lontoossa ovat niin syvät, ja joista hän itse oli tullut pelastetuksi, vaan joissa äitinsä oli hukkaan joutunut. Aina kun hän tuli luokseni ja kertoi, mitä oli nähnyt, huomasin hänen otsallansa pilven, joka kerta kerralta näytti synkistyvän enenemästä tuskasta; sillä tätä ennen oli hän jo melkein unhottanut syntymäpaikkansa viheliäisyyden ja saastaisuuden. Oi, mikä olikaan minun murheeni verrattuna siellä vallitsevaan surkeuteen? Minun oli ainoastaan varjo, mutta heidän oli synkkä pimeys, joka ikäänkuin musta ukkosenpilvi peitti Korin sielun.
Vaikk'ei Kor juuri käyttänyt polisimiesten apua, sai hän kuitenkin tietää polisitutkinnon tapahtuneen siinä kaupungin osassa samana yönä, jona Stefan katosi, vaan hänestä eivät mitään tietäneet, eivätkä olleet nähneet ketään hänen kaltaista miestä. Pelkäsin Korin kenties kulkevan Stefanin ohitse häntä tuntematta, kosk'ei hän milloinkaan ollut häntä nähnyt, ja kun rouva Moes ja Fede selittivät hänen ulkonäkönsä, en minäkään siitä olisi häntä tuntenut.
Kevätpäivät pitenivät pitenemistään ja kun vähäiset talousaskareeni olivat päätetyt, menin usein kävelylle hämärässä, kulkien katu ylös ja katu alas. Joskus olin näkevinäni vilahduksen Stefanista ja seurasin häntä, siksi kuin hän näkyvistäni katosi väkijoukkoon, tai jos hänet saavutin, huomasin erehtyneeni. Koska olin voimakas ikäisekseni ja tottunut kulkemaan, kuljeskelin usein sinne tänne, ikäänkuin väkitungokseen eksynyt, alati etsien jotakin, jota en löytänyt.
Useammat matkustukseni olivat Temple Barin itäpuolelle, sillä en ajatellutkaan kohtaavani Stefania muualla kuin Cityssä. Eräänä iltana, kun teen juotua läksin ulos, huomasin pitkän, rotevan, mustapartaisen miehen nopeasti kulkevan kuningattaren hoviin päin. Seurasin häntä niin läheltä kuin taisin, mutta kadotin hänet näkyvistäni Green puistossa. Oli kaunis toukokuun ilta; auringon kirkkaat säteet lankesivat lännestä, valaisten pieniä viheriäisiä lehtiä, jotka Lontoossakin puhkesivat sulkku-kehdoistansa. Tähän aikaan ei ollut paljon kansaa liikkeellä, sillä kaikki korkeasukuiset olivat ajaneet kotiinsa päivälliselle, ja lapsien oli liian myöhäinen olla ulkona, paitsi köyhien, joilla on vapaus olla poissa kurjista kodistansa niin kauan kuin mielivät, täällä, nyt melkein väettömässä puistossa vallitsi rauhallisuus ja viileys, joka, kaupungin hälinästä ja tungoksesta tultuani, virkistytti aivan kuin ystävällinen käsi olisi laskettu päälleni raskaan taakan sijaan, jota pääsiäisestä saakka olin kantanut.
Täällä levähdin viheriäin puiden siimeksessä, joiden latvoja laskeuvan auringon viimeiset säteet kohtasivat. Sitten kuljeskelin käytävää pitkin, köyhä, yksinäinen, harmaapäinen vaimo, siksi kuin huomasin olevani erään veräjän luona, joka vei sille puolelle Ricadillyä, jossa monta komeata kartanoa oli rakennettu. Aurinko oli jo laskeutunut ja kosk'en enää tällä kertaa toivonut löytäväni Stefania, aioin mennä kotiin.
Kulettuani vähän matkaa tulin erään kartanon luo, joka kukkasista hohti; ne olivat istutetut ikkuna-altaaneille alikerroksesta ylikerrokseen saakka, ja loistivat nyt hämärässä, niinkuin omat kukkani kotona puutarhassa.
En voinut olla hetkeksi pysähtymättä, katselemaan kukkaisten loistavia värejä, nojautuen vastapäätä olevaa aitausta vasten. Siinä asuvilla vallassäätyläisillä oli nyt puolisen aika, eikä uutimet vielä olleet alaslasketut. En koskaan ollut nähnyt niin komeasti katettua pöytää hienoine, valkeine liinoineen, hohtavine hopea-astioineen ja kimaltelevine laseineen. Palvelija sytytti par'aikaa kyntteliä pöydän yli riippuvassa kynttiläkruunussa ja nuori nainen, valkeassa pu'ussa, järjesteli pöydällä seisovaa suurta kukkais-kimppua. Tuo ihana, hento olento, joka oli yhtä sorea kuin liljat, joita hän liikutteli, veti sydäntäni puoleensa. Löytyy liljoja Jumalan yrttitarhassa, jotka eivät työtä tee, eivätkä kehrää, ja tämä oli yksi niistä.
Samassa kuin palvelija lähestyi kaunista näky-alaani sulkemaan, avautui huoneen toisessa päässä oleva ovi ja siinä seisoi — — oliko se mahdollista? Saattoiko olla mahdollista, vai pettivätkö silmäni ja sydämmeni? Siellä olin näkevinäni Stefanin, veljeni, joka niin kummallisesti oli kadonnut pitkäperjantain aattona! Hän hymyili ja muotonsa oli minusta yhtä suloinen kuin päivinä, jolloin hän poikana ollessaan palasi koulusta kotiin. Minun täytyi pitää kiinni aitauksesta, sillä ruumiini vapisi; kurotin päätäni paremmin nähdäkseni häntä, mutta juuri silloin laskettiin uutimet alas ja kaikki oli minulta peitetty.
Arvelen, ken olisi silloin pysähtynyt miettimään, mitä hänen oli tekeminen? Ikävöin Stefanin ääntä ja syleilemistä samoinkuin äiti saadessaan sanoman poikansa tulosta kaukaisesta maasta. Aikaa miettimiseen ei ollut. Stefan oli tuossa huoneessa, josta ainoastaan ohut läpikuultava lasiruutu minut eroitti, hän, jota olin murehtinut niin monta pitkää unetonta yötä ja ikävää raskasta päivää. Miten oli tapahtunut, että hän seisoi tuolla ihka elävänä ja terveenä, sitä en ajatellutkaan. Luuletko Marthan ja Marian pysähtyneen kyselemään kuin Lazarus haudasta palasi, ennenkuin häntä syleilivät ja puhumaan käskivät, saadakseen kuulla sitä ääntä, jota eivät enää luulleet kuulevansa. En voinut odottaa. Miten ovelle tulin, ilosta menehtymäisilläni kuin olin, sitä en tiedä; mutta sinne tulin, jyskytin ja soitin että kartano kaikui.
Palvelija lienee seisonut varulta, sillä silmänräpäyksessä lensi ovi selälleen ja minä katsoin loistoisasti valaistuun eteishuoneesen ja näin vilahduksen valkeaan puetusta naisesta, joka kiiruhti portaita ylös. Mies, joka seisoi ovella, säpsähti minua nähdessään; mutta kun tahdoin astua sisään, ojensi hän kätensä estääkseen minua.
"Kuulkaa", sanoi hän, "luulin sir Francisen ja lady Pembridgen tulevan."
"Stefan Bede on täällä!" huudahdin, tuskin tietäen mitä sanoin.
"Tämä on herra Stefan Beden asunto", sanoi palvelija, "mutta ette saa tavata häntä, joll'ette ole yksi kutsutuista vieraista. Luulin teidät yhdeksi heistä; vaan lienempä erehtynyt. Enpä vähempi arvoisena pitänytkään teitä kuin lady Pembridgenä."
Hän näytti sekä tyytymättömältä että närkästyneeltä, vaan siitä en huolinut.
"Minun täytyy tavata häntä", sanoin innokkaasti. "Luulin hänen kadonneen tai kuolleen. Sanokaa hänelle että minun täytyy tavata häntä."
"Ja kuka olette, senpä tahtoisin tietää?" sanoi mies.
Ennenkuin ennätin vastata, kuulin Stefanin huutavan isännän korkealla, käskevällä äänellä:
"Coombes, vie rouvasihminen aamiais-huoneesen. Tahdon puhutella häntä."
Jalkani horjuivat kulkiessani eteishuoneen läpi, ja päätäni pyörrytti. Ruokahuoneen ovi oli suljettu kun sen ohitse menimme erääsen pienempään huoneesen, jossa ainoastaan yksi kynttilä paloi. Neliskulmaisen pöydän ääressä, joka oli keskellä laattiaa, istui pieni tyttö, käsivarret pöydällä ja pää nojattuna käsiä vasten, lukien kirjaa, joka oli hänen edessänsä. Samoin olin ennen kotona nähnyt Stefanin talvi-iltoina istuvan pienen pyöreän pöytäni ääressä, takankolkassa. Lapsen lyhyeksi leikattu tukka putosi alas otsalle, niinkuin Stefaninkin oli tehnyt, ja kun hän katsoi minuun, huomasin hänen silmissään saman miettimisen katseen, kuin ennen Stefanin silmissä olin huomannut, isän tai minun yht'äkkiä häntä puhutellessa. En saanut sanaakaan lapselle sanotuksi ennenkuin ovi äkkiä avautui ja kun sinne päin käännyin näin Stefanin, nyt ei hymyilevänä ja ystävällisenä, vaan kovasti vihastuneena, uhkaavan ukonpilven näköisenä. Sisään tullessaan sanoi hän vihasta vapisevalla, mutta hyvin matalalla äänellä:
"Margery, mikä sinut on tänne tuonut?" Pieni tyttö juoksi paikaltaan ja katsoi säikähtyneen ja hämmästyneen näköisenä häneen. Kun hän loi silmänsä pienokaiseen puhui hän ystävällisemmästi:
"Joudu ulos, Maggie, minä tahdon yksin puhutella vierasta."
Hän viipyi ja katsoi minuun, vaan Stefan otti häntä olkapäästä, ajoi hänet ulos huoneesta, ja lukitsi oven hänen jälkeensä.
"Noh", sanoi hän hammasta purren ja lähestyi minua kalpeana vihasta, kumminkin minuun koskematta; "mikä kummaa sinut on tänne tuonut?"
"Stefan!" huudahdin.
"Niin", huusi hän, "mikä paha hengetär saattoi sinut tänne juuri tällä hetkellä? Ennen maksaisin monta tuhatta puntaa kuin soisin jonkun täällä näkevän tai tuntevan sinun!"
"Oletko salannut itsesi minulta, Stefan?" kysyin, ja tuntui kuin sydämmeni olisi ollut pakahtumaisillaan.
"Salannut itseni sinulta", kertoi hän. "No, niin, en ollut juuri halukaskaan ilmoittamaan itseäni sinulle. Luuletko tuottavasi kunniaa minulle tai semmoiselle perheelle kuin minun on? Olin hölmö kun ilmoitin itseni sinulle; vaan tunsin hyväntahtoisuutta kohtaasi. Annan sinulla niin paljon rahaa kuin tahdot, kun vaan syrjässä pysyt. En tahdo olla tyly sinulle; mutta sinä pakoitat minua."
"Minäkö?" sanoin.
"Niin", pitkitti hän; "mintähden etsit minua täällä? Aioin tulla tervehtimään sinua, niin usein kuin aikani olisi myöntänyt, ja antaa sinulle mitä olisit tarvinnut. Mitähän vaimoni ja lapseni ajattelisivat jos sinut näkisivät ja kuulisivat sinun nimittävän minua veljeksi, vaimoni, lady Pembridgen serkku! Ei, se ei käy laatuun. Olet ainoastaan sisar-puoleni. En voi, enkä tahdo antaa sinun tunkeutua päälleni!"
Ajatelkaa kuinka kauheita sanoja nämä Stefanilta olivat! Hämmästyneenä ja kivettyneenä seisoin hänen edessänsä, katsoen hänen rakkaasen muotoonsa, ja joka sana lankesi päälleni lyönnin tavalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa sydämmeni. Kerran ojensin käteni, juurikuin se olisi voinut poistaa niitä; mutta se oli hermoton käteni ja putosi voimatonna alas.
"Stefan!" huudahdin ja oma valittava ääneni kuului niinkuin se olisi ollut jonkun, joka on kuolemaisillaan; "Stefan! oma poikani Stefan!"
"Vaiti!" sanoi hän pannen kätensä suulleni, "vaiti! Sano heti tarvitsetko rahaa ja mene tiehesi. Päivälliskello soipi jo. Margery, sinun täytyy paikalla mennä, eikä koskaan enää takaisin tuloa ajatellakaan."
"Eikö koskaan tulla takaisin, Stefan?" sanoin.
"Ei, sanon sinulle!" vastasi hän kiivaasti. "Jos tahdon tavata sinua, niin tulen luoksesi. Nyt tulee sinun mennä."
Haperoin ovea kohti, sillä hän oli pannut kätensä olkapäälleni, samoinkuin tytönkin, ajaessaan häntä huoneesta; mutta yht'äkkiä musteni kaikki ympärilläni niin mustaksi kuin synkin yö ja Stefanin ääni kuului hyvin, hyvin kaukaa, enkä ymmärtänyt mitä hän sanoi. Tuntui kolkolta ja kylmältä, ikäänkuin jääkylmä vesi olis päätäni koskettanut. Ainoastaan se ajatus oli selkeä sielulleni, että olin tullut kuoleman virralle, johon minun nyt oli astuminen. Jos niin oli, missä oli valo toiselta rannalta? Oli ainoastaan paksu pimeys ja jääkylmä vesi. Missä oli Veli, joka edestäni oli antautunut kuolemaan, Herra Kristus? Oliko Hänkin hyljännyt minut, samoinkuin Stefan.
Kuoleman ota.
Arvelin tätä kuoleman odaksi. Kuitenkaan en kuollut, vaikk'en mitään tuntenut, tietänyt, enkä ymmärtänyt. Vihdoin taisin hiukan avata raskaita, kolottavia silmiäni ja näin olevani samassa huoneessa kuin ennenkin, vaan Stefan oli poissa. Keski-ikäinen vaimo seisoi vieressäni, hautoen otsaani ja kostuttaen huuliani, ja lapsi, jonka ennen olin nähnyt, seisoi edessäni levottomasti katsellen minua. Tunsin ruumiini värisevän ja kuulin valittavan äänen, vaikk'en sitä omakseni tuntenut. Vihdoin taisin puhua ja kuiskasin: "missä olen?"
"Olette luonamme", sanoi tyttö ja kyyneleet valuivat hänen poskillensa."Elkää peljätkö vaimo rukka; olemme hyvin hyviä teille."
Äänensä oli niin raitis, nuori ja säälivä, niin lapsellinen ja suloinen, että se oikein herätti minut ja saattoi minut tarkasti katselemaan pientä sääliväistä muotoa.
"Kuka olet, suloinen lapsi?" kysyin jälleen kuiskaten.
"Maggie Bede", vastasi hän, "ja te olette isäni kartanossa. Olemme kaikki tulleet Australiasta ja asumme täällä, Lontoosen tultuamme."
Vasten tahtoani sulkeutuivat silmäni ja pääni vajosi uupuneena alas. Kaikki kauheat, katkerat sanat, jotka Stefan oli puhunut, tulivat yksittäin, verkalleen, vaan järkähtämättä takaisin; ja kummallinen läpitunkeva tuska, joka ei lakannut, pakotti sydäntäni. Hiukan huojennusta tuottivat minulle kyyneleet, jotka suljettuin silmäluomieni alta alkoivat hiljalleen vuotaa poskilleni.
"Vaimo raukka, elkää itkekö", sanoi lapsi epävakaisella äänellä; "tahdomme olla hyvin hyviä teille. Tuossa tuopi Mary teille viiniä. Oi, elkää itkekö!"
"Virkistytte, kun juotte tästä", sanoi vaimo, pannen lasin huulilleni; mutta sitä en voinut juoda, vaikka kieleni oli kuiva ja kulkkuani poltti. Minusta näytti liian suurelta pilkan teolta, että juottaisivat minulle Stefanin viiniä, kun hän itse oli hyljännyt minut. Muistin virren sanat: "Ja he antoivat minulle etikkaa juoda suuressa janossani", ja työnsin pois vaimon käden.
"Se tukehduttaisi minut", sanoin. "Tarvitsen ainoastaan levähtää, virkistyäkseni sen verran, että voin mennä pois."
Taistelin kovasti murheeni kovuutta ja katkeruutta vastaan, vaan en voinut heti tointua kolahduksesta, jonka olin saanut. Stefan oli aikomuksella hyljännyt minut, ei kerran, vaan kahdesti. Myötäkäymisensä aikana Australiassa oli hän tahallansa ollut kirjoittamatta ja jättänyt minut saaliiksi kaikenmoiselle pelvolle ja tuskalle hänen henkensä tähden; ja nyt oli hän suorastaan sysännyt pois minut, nuhteilla, jotka sydäntäni särkivät. Läheisestä huoneesta kuulin hänen ystäviensä iloisia ääniä; hän iloitsi, vaikka tiesi, että minä olin köyhä, yksinäinen ja murheellinen. Tämä oli tuskallinen hetki elämässäni.
"Nyt jaksan mennä", sanoin hetken kukuttua; "jo on aika joutua kotiin."
"Tahdotteko jättää nimenne ja asunto-osoitteenne herra Bedelle?" kysyi lastenhoitaja, katsellen minua uteliaasti.
"Hän tietää ne jo", vastasin; "vaan sanokaa hänelle, etten koskaan unhota, mitä hän minulle sanoi ja että tahdon noudattaa hänen tahtoansa."
"Tuletteko tervehtimään häntä?" kysyi lapsi kyynelsilmin ja vapisevin huulin.
"En koskaan!" huudahdin. "Muistakaa sanoa hänelle se. En koskaan enää vaivaa häntä; tahdon rukoilla Jumalaa siunaamaan häntä ja hänen lapsiansa. Muistakaa sanoa sekin hänelle."
"Tuskinpa vielä voitte mennä", sanoi lastenhoitaja.
"Kyllä voin", vastasin. "Virkeään ilmaan tultuani, tunnen itseni kenties paremmaksi; täällä tukehdun; mieluisemmin menen nyt."
Koettelin sitoa hattua päähäni, vaan en voinut; hoitaja teki sen, tyttö sillä välin katseli minua kummeksivin, vaan lempein silmin. Sitten juoksi hän pöydän luo, otti kirjan, jota sisääntulossani oli lukenut, ja pisti sen käteeni.
"En vielä ole ennättänyt lukea sitä loppuun", sanoi hän; "vaan se on kaunis kirja ja siinä on niin kauniita tarinoita. Olen varma, että sitä mielellänne luette kotiin tultuanne. Isä käskee meidän aina olla hyviä köyhille."
Hän kurotti kaunista päätänsä ikäänkuin luullen minun suutelevan häntä kiitokseksi, mutta hoitaja veti hänet kiivaasti takaisin, vihaisesti katsoen häneen. Kumminkin kuuluivat Stefanin lapset heimolaisuuden kautta minulle, ja, huolimatta vihastani häneen, tunsin, kuinka likeistä sukua tuo pieni tyttö oli minulle. Olin enemmän suutuksissa kuin koskaan ennen elämässäni. Horjuen hiivin eteishuoneen läpi ja näin ruokahuoneesta vilahduksen Stefanista seuroineen, sitten avattiin ja suljettiin eteishuoneen ovi, ja nyt seisoin yksinäni kadulla.
Ensin en voinut liikkua, vaan pysähdyin porttikäytävään, nojautuen pylvästä vasten. Kuinka monta, monta vuotta vanhemmaksi tunsin itseni nyt, kun muutama hetki sitten astuessani tuon kynnyksen yli! Silloin en vielä ollut niin vanha, kykenemätön vaimo; vaan kohtaus ja pyörtyminen — ainoa kerta kun ijässäni olin pyörtynyt — näkyi sattuneen elämäni ja voimani ytimeen ja juureen. Nyt olin todellakin vanha, heikko ja ijällinen vaimo-raukka.
Samalla kuin tunsin yht'äkkiä vanhaksi tulleeni, heräsi kova ikävä nähdä entistä kotiani Kondoverissa. Puut vastapäätä olevassa puistossa saattoivat minua ikävällä muistamaan kotini ympärillä olevia metsiä, raitista ilmaa, lintujen iloista viserrystä päivällä, kuin myös sitä syvää hiljaisuutta, joka siellä iltasilla vallitsi. Arvelin, muisteliko Herra Kristus hetkistäkään ikävällä äitinsä yksinkertaista kotia ja Natsarethin ympärillä olevia rauhallisia kunnahia silloin kun Hän hälisevän kansan ahdistamana astui Jerusalemin katuja eteenpäin.
"Kuulkaa! teidän tulee mennä täältä", sanoi eräs polisipalvelija, joka näki minun siinä seisovan; ponnistin kaikki voimani ja lähdin kulkemaan vähäiseen kotiini. Nyt en enää tarvinnut etsiä Stefania, enkä olla levoton hänestä! Matka oli pitkä ja vaivaloinen, ja Lontoon hälinä ja melu näkyi ikäänkuin tulvailevan vastaani. Kuinka kovilta katukivet tuntuivat jalkojeni alla, ja miten lyhtyjen valo liikkui silmieni edessä! Säälin itseäni, yksinäinen, turvaton vaimo kuin olin. Yksin jätetty tähän suureen kaupunkiin, heikko ja köyhä; hyljätty ja kovalla tavalla sysätty pois vanhoilla päivilläni, ja sen oli ainoa veljeni tehnyt. Toivoin voivani ryömiä kotiin, ei Westminsteriin, vaan rakkaasen vanhaan kotiini, jossa Stefan oli ollut poikana. Kerran sinne päästyäni voin hyvin kyllä kuolla.
"Onko hän ainoa veljesi?" kuiskasi vieno ääni sydämmessäni; "onkoStefan ainoa veljesi?"
Kauhistus oli synkkänä pimeytenä alkanut laskeutua sielulleni, samoinkuin hirmuiset ukkosen pilvet, jotka toisinaan kotona kohosivat kukkulalle, muuttaen sen viheriäiset ja valoisat rinteet kuihtuneiksi ja harmaiksi, ikäänkuin ne yht'äkkiä olisivat ijällisiksi tulleet.
Ei! vielä oli toinen veli, Jumalan poika, joka kaikessa oli kaltaisemme, joka oli kärsinyt kuin me. "Ei ole opetuslapsi opettajaansa parempi; mutta jokainen on täydellinen, koska hän on niinkuin hänen mestarinsa." Olin yksin. Mestari oli sanonut: "Katso aika tulee, ja on jo tullut, että te jätätte minut yksin." Olin hyljätty. "Kaikki opetuslapset antoivat Hänen ylön ja pakenivat." Veljeni oli hyljännyt minut. "Hänenkään veljensä eivät Häntä uskoneet." Olin suuressa ahdistuksessa ja vaivassa. "Hän oli rangaistu ja vaivattu, täynnä kipua ja tuskaa." Minä olin köyhä, yksinäinen vaimo. "Ihmisen Pojalla ei ollut kuhun Hän olisi päänsä kallistanut".
"Iloitkaatte, jos tulette osalliseksi Kristuksen kärsimisestä", sanoo raamattu. Tämähän on kovaa puhetta. Olin sanonut tahtovani elää niinkuin Kristus oli elänyt, sen mukaan kuin köyhä, oppimaton, syntinen vaimo sitä voi tehdä, ja seurata Häntä askel askeleelta, niin likellä kuin mahdollista, sillä tiellä, jolla Hän oli kulkenut. Mutta tämmöistä murhetta en koskaan ollut ajatellutkaan! Sen mukaan kuin olin voinut, olin Stefania rakastanut, niinkuin Kristus veljiänsä rakasti; nyt olin tullut oman veljeni luo, vaan hän ei huolinut minusta; hän oli hyljännyt ja kieltänyt minut, hävennyt tunnustaa minua sisareksensa, eikä enää tahtonut minua nähdäkään. Olin saanut tuntea jotakin Kristuksen kärsimisestä. Kun omasta murheestani ja tuskastani katsoin Häneen, olin näkevinäni äärettömän rakkauden ja Hänen lävistetyn sydämmensä pohjassa sanat: "Kaiken tämän kärsin edestäsi Margery."
Kotiin tultuani olin menehtymäisilläni. En tahtonut sytyttää kynttilää pimeässä huoneessani, vaan lyhdyn liekkuva valo lankesi kadulta sisään. Istahdin vuoteen reunalle ja ajattelin: "Oi, Stefanin julmuutta ja kiittämättömyyttä! Oi, Herrani Kristuksen sanomatonta lempeyttä! Voinko kärsiä tulla ylenkatsotuksi, hyljätyksi, ja tietää Stefanin salanneen itsensä minulta? Ajattelin, mitä hänen edestänsä olin tehnyt, miten olin rakastanut ja huolinut häntä. Kuinka voin hänelle anteeksi antaa? Vaan, tuossa rippui Herrani ristillä, hyljättynä ja petettynä. Ainoastaan opetuslapsensa Johannes ja muutamia vaimoja oli Hänen luonansa, kaikista niistä, joita Hän rakasti, mutta suuri joukko kansaa seisoi pilkaten Häntä, vaikka tiesivät, ett'ei Hän mitään pahaa ollut tehnyt. Mitä oli Herrani ja Mestarini sanonut, kun Hänen silmänsä tätä nähdessään kuolemaan ummistuivat? 'Isä anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä tekevät.'"
Teepidot holhouskartanossa.
Seuraavana iltana olin kutsuttu teetä juomaan rouva Moesin ja Feden luo heidän pieneen kotiinsa. Jo vuosikausia oli meidän ollut tapa kerran viikossa viettää iltaa yksissä, jonka tähden minä kahdesti olin heidän luonaan ja he joka kolmas kerta minun tykönäni. Kun varamme olivat vähäiset, niin täytyi käyntimme toisiemme luona olla jonkunmoisessa tasapainossa, ett'eivät toisen menot tulisi suuremmiksi kuin toisenkaan. En tahtonut saattaa heitä levottomiksi kotiin jäämiselläni, vaikka aivan vähän olin sovelias menemään, sillä olin hyvin liikutettu ja tunsin hermojen vavistusta päässäni, jota en voinut yhdessä kohdin pitää; luultavasti oli tämä halvauskohtaus, vaikka vielä aivan heikko. Tunsin, ett'en enää koskaan voisi pitää päätäni pystyssä, vakaasti ja taneasti niinkuin ennen. Niin, nyt olin todellakin vanha eukko.
Tultuani holhouskartanoon, huomasivat he paikalla muutoksen tapahtuneen minussa. Lieneekö vapiseva pääni, vai kalpea muotoni vetänyt Feden huomion puoleensa, koska hän tullessaan tavallisuuden mukaan iloisesti minua tervehtimään, yht'äkkiä pysähtyi äänettömänä. Sitten juoksi hän luokseni, otti pääni käsiensä väliin, katseli minua tarkasti ja syleili minua sitten kovasti nyhkyttäen. Korkin oli siellä. Hänen siellä olonsa oli jotakin erinomaista. Tuota pikaa kavahti hän istuimeltaan takan luona ja kiiruhti meitä tukemaan, sillä Fede nojautui minua vasten ja minä olin liian heikko häntä kannattamaan.
"Oi, Margery!" nyhkytti hän, "mitä on tapahtunut?"
"Ei mitään, Fede", sanoin, "ei mitään Kor — jota kertoa voisin. Olin voinut pahoin koko yön, enkä tänään ole entiselläni. Ei se mitään vaarallista ole."
"Se on kylliksi vaarallista", sanoi Kor huolestuneena. "Tiedän kyllä miten asian laita on; te huolitte itsenne kuoliaaksi veljenne tähden, enkä minä voi hankkia tietoja hänestä."
Hän saattoi minut istumaan ja minä peitin kasvoni käsilläni sanaakaan virkkamatta. Äänettömyys vallitsi hetken, sillä oli niin harvinaista nähdä minulta puuttuvan valtaa itseni yli, ett'eivät ensin muuta voineet kuin katsoa minuun ja toisiinsa.
"Fede hyvä", sanoi rouva Moes, "sinä minua todellakin kummastutat, onhan tuolla lautakolla aina hajusuolaa, joka on kylliksi väkevää virkistämään neiti Margeryä, jos et, herttaiseni, päättömäksi olisi mennyt. Sunnuntaina haistaessani sitä kirkossa nousivat kyyneleet silmiini ja pappi luuli kyllä saarnansa liikuttavan minua, mutta siinä hän erehtyi, sillä en niinkään helposti tule liikutetuksi."
"Tunnen itseni jo terveemmäksi, rouva Moes", sanoin. "Jättäkää minut yksin, lapseni, niin kyllä virkistyn siksi kuin teetä juodaan. Se on vaan kevätilma, joka raukaisee minua."
Kor pudisti päätään mitään virkkamatta, istautui viereeni ja koetteli valtasuontani. Pieni huone näytti minusta aivan uudelta, ikäänkuin en sitä koskaan ennen olisi nähnyt. Se oli täpö täynnä jäännöksiä rouva Moesin paremmista päivistä. Seinille oli ripustettu hänen ystäviensä muotokuvia, jotka olivat leikatut mustasta paperista ja sitkustetut valkealle. Hänen oma öljymaalilla maalattu kuvansa täytti suuren osan ikkunan vieressä olevasta seinästä. Pienellä ompelupöydällä oli vakkanen ja pari korvattomia kiinalais-kuppia. Ei ollut epäilemistäkään, ett'eivät ne muinoin olisi kuuluneet korkeasukuiselle perheelle, vaikka rouva Moes nyt oli holhouskartanossa. Ajattelin, mitä hän sanoisi Kor raukasta, jos Fede tyytyisi tulemaan hänen vaimokseen.
Fede seisoi pöydän luona ja silitti voileipiä. Kor unohutti minut katsoakseen häneen samoin kuin minä katselin häntä sinä päivänä, jona Stefan niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mintähden oli hän tullut, kun hän ei minusta sen enempää huolinut? Vuosikausia olisi hän voinut elää Lontoossa minuun yhtymättä; en näet olisi tuntenut häntä, jos vaan sen ainoan kerran olisin nähnyt hänet ikkunan läpi.
"On niin harvinaista että meillä on miesvieras", sanoi rouva Moes hymyillen suloisimmalla tavallaan, kun tee oli valmista, "että meidän, Fede herttaiseni, nyt tulee kursailla parhaimman jälkeen, eikä kiistellä hänestä. Hänen tulisi luonnollisesti istua minun vieressäni, joka olen emäntä, vaan koska sinun tulee tarjota teetä, täytynee hänen istua sinun rinnallasi, voidakseen auttaa sinua; antanen hänen itsensä valita."
Sanaakaan virkkamatta asetti Kor istuimensa Feden viereen, joka syvästi punehtuen kasteli kuppien alareunoja vähässä vedessä, joka hänellä oli kulhossa. Kuulin Korin kysyvän mintähden hän niin teki ja hänen vastaavan veden olevan liian kuumaa. Tänä iltana näytti Fede'kin olevan heikkohermoinen, enkä minä voinut pitää kättäni vakavana kohottaessani kuppia huulilleni.
"Mutta, Fede herttaiseni!" huudahti rouva Moes, "miksi punottavat poskesi tänään niin? Oletko aivan terve? Kunhan sinulla vaan ei olisi kuume tai tuhkarokko, tai jotakin semmoista kuin setäraukallasi oli, joka kuoli heikkoudesta aivuissa, istuessa rahastossa numeroineen ja laskentolukuineen, jotka nousivat satoihin, jopa tuhansiinkin puntiin. Minun täytynee kysyä herra Belliltä mitä hän sinusta ajattelee."
Lapsi punehtui punehtumistaan rouva Moesin puhuessa, vaan Kor ei katsonut häneen. Toivoin hänen sitä tekevän, sillä en koskaan ollut Fedeä kauniimpana nähnyt.
"Minulla on uutisia kerrottavana teille, neiti Margery", sanoi Kor kääntyen minuun, niin pian kuin rouva Moes oli puhumasta lakannut.
"Hyviäkö uutisia?" kysyin.
"Sitä en vielä tiedä", vastasi hän. "Nyt olen suorittanut viimmeisen tutkintoni ja taidan toimittaa lääkärin virkaa; vaan minulla ei ole vaikutus-alaa, eikä vähintäkään toivoa saada sitä. Voin palata entiseen palvelukseeni Whitechapelissa minä päivänä hyvänsä, ja onhan sielläkin sisääntulo, vaikka huono; mutta vaikealta tuntuu, kun jo on täyttänyt kahdeksankolmatta vuotta, eikä ole toivettakaan saada omaa kotia. Ei niin, että sitä murehtisin, sillä onhan oloni paljoa parempi kuin toivoakaan voin; olen omasta säädystäni astunut toiseen, paljon korkeampaan, ja siitä saapi aina kärsiä."
Hän näytti vakaalta ja miettivältä, vaan kirkkaus, jota en kaukaan aikaan ollut nähnyt, valaisi hänen muotonsa.
"No, niin", pitkitti hän, "tänään sain kirjeen eräältä ystävältä, nuorelta Williamsilta, joka on ensimmäisenä perämiehenä Newyorkin ja Liverpoolin väliä kulkevassa höyrylaivassa. Hän sanoo voimansa hankkia minulle lääkärin-viran samassa laivassa; palkkaedut ovat kuusi killinkiä päivässä, lukuun ottamatta matkustavaisten lahjoja, jotka joskus voivat nousta viiteen puntaan matkalta, ja vapaa ylöspito paitsi maissa ollessa. Siinä voisin kohta säästää rahoja hankkiakseni itselleni pienen kodin; mutta en voinut päättää ennenkuin sain kuulla neuvonne, neiti Margery."
"Nepä suuria uutisia olivat, herra Bell!" huudahti rouva Moes, ennenkuin ennätin sanaakaan virkkaa, "pojalle, joka on kadulta otettu. Se on todellakin suuri etu sekä teille että neiti Margerylle, kun tulette oikeaksi tohtoriksi, ettekä tuommoiseksi puoskaroitsijaksi, jolla on lääkemarjoja, joilla kaikki taudit parannetaan; Fede nyrpistää vaan nenäänsä niille, eikä salli tuoda vähintäkään rasiaa silmiensä eteen."
"Vai aiot matkata luotamme Kor?" sanoin jotenkin alakuloisena; ajatukseni olivat näet kiinnitetyt Stefaniin.
"Luulen, ett'en voikaan jättää teitä, neiti Margery", sanoi hän silmäten minua kauniilla silmillään. "Jos jotakin tapahtuisi teille poikessa ollessani, saattaisi se minut murheelliseksi."
"Elä sitä ajattele, Kor", sanoin; "elä sitä ajattele. En kaikesta maailman hyvästä tahtoisi olla sinulle esteenä ja toivon kohta saavasi oman kodin."
"Oi, jospa se jo minulla olisi!" huudahti hän syvästi huoaten; "silloin tulisitte siihen asumaan, neiti Margery, aivan kuin olisitte oma rakas, hellä äitini, niinkuin minulle aina olettekin ollut."
Fede katsoi häneen ilosta sädehtivin silmin ja Kor hymyili onnellisen näköisenä.
"Näen sen niin selvästi kuin mahdollista", sanoi hän, "pieni, sievä koti, hauska ja valoisa, täynnä semmoisia kukkaisia, joita enimmästi rakastatte ja lapset, jotka ympärillänne leikittelevät ja kutsuvat teitä tädiksi. Ettekö mielellänne kuulisi heidän kutsuvan teitä pieneksi tädiksi, neiti Margery?"
En voinut sanaakaan virkkaa, ajattelin niitä lapsia — Stefanin lapsia, jotka eivät koskaan minua tädiksi nimittäisi. Pääni ja käteni vapisivat entistä enemmän.
"Oi, mikä teitä vaivaa?" kysyi hän hellästi. "En tahtonut huolettaa teitä. En tahdo jättää teitä, jos olette kipeä. Sentähden haluan itselleni omaa kotia, että silloin asuisitte luonani ja minä saisin hoitaa teitä. Kotini tuntuisi kolkolta, jos te, neiti Margery, ette olisi siellä; te, joka olette tehneet minut siksi, mikä olen. Jos matkalle lähden, on se osaksi teidän, osaksi toisen tähden."
"No sen minä sanon!" huudahti rouva Moes, "en konsanaan ole kuullut kenenkään kirjastakaan niin kauniisti puhuvan: vahinko vaan ett'ei neiti Margery ole muutamia vuosia nuorempi tai herra Bell muutamia vanhempi."
"Oi täti!" huudahti Fede närkästyen, "kuinka voitte noin puhua?"
"Fede herttaiseni", vastasi hän, "kummallista on todellakin, että täti raukkasi, vaikka hän on leski, ei saa suutansa avata, sinun keskeyttämättä häntä tuolla kiivaalla tavallasi ja nyt vielä herra Bellin kuullen, joka on oikea tohtori."
Hän alkoi nyhkyttää ja peitti muotonsa nenäliinaansa, sillä välin kuin me koetimme puhella muista aineista. Sitten ei hän enää tullut hyvälle tuulelle ja hetken kuluttua sanoin ajan olevan lähteä, eikä kukaan sanonut sitä vastaan; otin siis hattuni ja päällystakkini ja jätin hyvästi. Kor nousi myös seuratakseen minua.
"Tahtoisitko, Margery, että seuraisin sinua kotiin?" kysyi Fede alakuloisena. "Tänään en ole kävellyt muuta kuin työpaikkaani ja tulisin nyt mielelläni kanssasi."
Tiesin, ett'ei hän mielellään jäänyt yksin rouva Moesin kanssa, joka oli alkanut veisata vanhaa virttänsä ja joka nyt itkisi ja vaikeroisi siksi kuin hän levolle menisi.
"Tule vaan", sanoin, "Kor saattaa sinut sitten kotiin."
Kor oli kyllä iloinen saada tehdä sen.
Kornelius Bell.
Fede juoksi jo edeltäpäin, sytytti kynttilän ja piti sitä kaiteen yli Korin ja minun astuessa portaita ylös. Valo lankesi hänen kauniille kasvoilleen, ja suloisen näköinen oli hän punaisine huulineen, joiden välistä hänen valkeat hampaansa näkyivät, ja tummansinisine silmineen, jotka meitä katselivat! Korin käsivarsi vapisi ja hän kompastui ensi askeleella; ymmärsin sen hyvästi, enkä mitään virkkanut.
Huoneeni näytti kolkolta, sillä minulta oli tänään puuttunut halua järjestää sitä ja takasta oli tuli sammunut, ainoastaan vähän tuhkaa oli jäljellä. Kor teki tulta ja Fede liehui ympäriinsä ja järjesteli pienellä kädellään kaikki, mikä ei paikallansa ollut. Luulen tämän kumpaisestakin olleen hauskaa; silloin tällöin auttoivat he toisiaan ja olivat ikäänkuin lapset, jotka talosilla ovat. Tämä oli kaunis ja miellyttävä näky, jota katsellessani Stefan ja huoleni melkein unhottuivat.
Kor on sittemmin sanonut, ett'ei hän ajatellutkaan sitä, joka nyt seurasi, ett'ei hän aikonut sitä tehdä ja mieluisemmin olisi tehnyt sen toisella tavalla. Järjestettyänsä kaikki, kantoi Fede pienen renkkunsa istuimeni viereen, istautui sille ja pani päänsä syliini, niinkuin hän ennen lapsena ollessaan, läksyjensä opittua, usein oli tehnyt. Kor seisoi hetken katsellen häntä ja minua, sitten lankesi hän polvilleen toiselle puolelleni ja pani kätensä aivan lähelle Feden vaaleita kiharia. Feden kasvoja en voinut nähdä, vaan Korin hehkuivat ja hänen silmänsä loistivat toivosta ja levottomuudesta.
"Neiti Margery", huudahti hän, ja sanat tulvailivat hänen huuliltaan, ikäänkuin ei mikään voima olisi voinut pidättää niitä, "sanokaa Fedelle, ett'ei koti meille kummallekaan olisi mistään arvosta, ell'ei hän olisi siellä. Tiedän ett'en ole kylliksi hyvä hänelle. Ei äyriäkään minulla ole tarjota hänelle, hän tietää kuka olen, että olen ystävittä, suvutta, yksinäinen ja köyhä, ett'ei ole ketään, joka minua eteenpäin auttaisi, niin, olen nimettäkin — köyhä Korpral Bell, jonka kadulta korjasitte, kun jo olin lontoolaiseksi meripurlakaksi tulemaisillani. Ilman teitä olisin tällä erää luultavasti rosvo. — Ei, en voi häntä enää ajatellakaan!"
Miten hiljaa ja ääneti huoneessa oli Korin vaiettua! Kuuntelin sanoisiko Fede mitään tai antaisiko hän minkäänlaista merkkiä, vaan hän ei tehnyt kumpaakaan. Luultavasti ei hän kuullut Korin puhetta. Minäkään en voinut mitään virkkaa, vaikka kyllä toivoin asian päättyvän Korin mielen mukaan. Tämä oli heidän keskensä päätettävä, heidän, joita enimmästi rakastin maailmassa; nyt entistä enemmän, kun Stefan oli hyljännyt minun.
"En sano, ett'en koskaan enää tule onnelliseksi", sanoi Kor sortuneella äänellä, ikäänkuin hän olisi tuntenut kaiken loppuneen, eikä toivon sijaa enää löytyvän. "Niin pian kuin voin hankkia itselleni oman, vaikka kuinka vähäisenkin kodin, tulette te, neiti Margery, luokseni asumaan, ja aikaa voittaen tulemme kyllä onnellisiksi. Liverpoolia lähellä sen tulee olla, voidakseni jolloinkulloin käydä kotona, siksi kuin maalla voin saada jonkun ammatin. Meillä on kylliksi työtä ja kun rakastamme Jumalaa ja toisiamme emme koskaan voi tulla peräti onnettomiksi. Kenties Fedekin tulee meitä tervehtimään, sillä tiedän hänen rakastavan teitä paljon. Miten tervetullut hän on pieneen kotiimme! Lupaa minulle Fede, että aina olet neiti Margeryn ja minun ystävä."
Hän kosketti sormellansa hiljaa Feden päätä, mutta Fede ei vastannut mitään, puristi vaan kovasti kättäni.
"Monta miestä löytyy, jotka voivat tarjota hänelle paljon enemmän kuin minä", pitkitti Kor ja äänensä kävi yhä levollisemmaksi ja vakaammaksi, "enkä soisi hänen menettävän pienintäkään mukavuutta tai iloa minun tähteni, vaan ei kukaan voi rakastaa häntä enemmän kuin minä."
Nyt vaikeni hän jälleen ikäänkuin toivoen Feden jotakin sanovan. Hohde oli kadonnut hänen poskiltaan ja hän näytti nyt yhtä alakuloiselta kuin hän viimmeiseksi kuluneilla viikoilla Stefania etsiessään oli näyttänyt. Sydämmessäni kärsin hänen kanssansa ja olin vähän nurpeillani Fedelle.
"Etkö Korille mitään vastaa?" kysyin vihdoin.
"Hän ei ole minulle mitään virkkanut", sanoi hän; "koko ajan on hän puhunut sinulle, Margery."
Tämä osoitti niin selvästi Feden vastustus-halua, ett'en voinut olla hymyilemättä.
"Hän kysyi, lupaatko aina olla minun ystäväni, vaan et mitään vastannut."
"Oi, kyllä kai olemme ystävät", vastasi hän; "olen varma siitä, ett'en koskaan halua riidellä — en koskaan sinun kanssasi, rakas, vanha Margery."
Tämä sanottiin niin ystävällisesti, ett'en enää voinut olla suutuksissa häneen, vaikka Korin tähden olin murheissani. Hän laski taas kätensä Feden päälle, vaan tämä lienee luullut sitä minun kädekseni, kosk'ei hän liikahtanut.
"Fede", sanoi hän, "tahdotko vastata, jos sinulle puhun?"
"Mieluisemmin kuulen sinun Margerylle puhuvan", sanoi hän.
Taas yksi Feden pienistä oikuista, jotka aina katosivat kuin kuura päivän paisteessa, kun vaan hymyillen katsoi häneen. Hän ei kohottanut päätänsä, eikä siis voinut nähdä Korin muotoa, vaan kuuli miten rukoileva hänen äänensä oli.
"Fede", sanoi hän, "tunnet kaikki elämäni vaiheet, tiedät, kuka olen ja mitä neiti Margery on tehnyt edestäni; tiedätkö?"
"Tiedän kaikki", kuiskasi Fede.
"Saattaako se sinua pelkäämään, ett'en olisi sinulle otollinen?" kysyi Kor; "estääkö se sinua rakastamasta minua? Jos olet ystäväni, niin sano suora totuus, Fede."
"Ei", kuiskasi hän.
Silloin kalpeni Kor niinkuin se, joka on viimmeistä ratkaisevaa askelta ottamaisillaan.
"Rakastatko minua Fede — rakastatko vai etkö?" kysyi hän.
Kuuntelin Feden vastausta, kenties yhtä levottomasti kuin Kor. Hänen liikunnossaan oli jotakin tuskallista; vaan Fede istui aivan hiljaa, kohotti ainoastaan oikullisesti olkapäitään, samoin kuin ennen lapsena oli tehnyt, ollessaan itse-päisellä ja huonolla tuulella. Hän ei nähnyt, miten kalpea ja murheellisen näköinen Kor oli, eikä hän kieltävääkään vastausta antanut.
"Voitko rakastaa minua?" kysyi Kor muuttaen kysymyksensä ja laski kätensä vakaammin Feden päälle. Ei vieläkään tyttö mitään virkkanut, veti vaan hiljaa Korin käden alas ja painoi sen huuliansa vasten.
En koskaan ollut tuntenut niin mieltäni liikuttavaa rakkauden ja hellyyden tunnetta kuin silloin. Nyt vasta tiesin, mikä todellinen rakkaus on. Ei kukaan Korin kaltainen ollut rakastanut minua tyttönä ollessani. Tosin oli minullakin ollut kosijoita ollessani kotona, vanhassa arentikartanossa, vaan ei kukaan heistä ollut Korin kaltainen. Jos minä en heille myöntävää vastausta antanut, löytyi toisia tyttöjä, jotka sen tekisivät ja jotka sopisivat heille yhtä hyvästi kuin minä, jonka vuoksi heille rukkasia antaessani en mielestäni mitään vahinkoa tehnyt. Vaan Korin muodosta voi nähdä ja äänestänsä kuulla, että jos Fede kieltävän vastauksen antaisi, poistaisi se kaiken valon hänen elämästään ja jättäisi sen kalpeaksi ja kolkoksi kuin talvipäivä. Tuntui taas aivan kuin varjo olisi laskeutunut silmilleni; nojasin päätäni istuimeni selkälautaa vasten ja heidän äänensä kuuluivat matalilta ja epäselviltä. Minun tuli olla varuillani, ett'en pyörtyisi niinkuin edellisenä päivänä. Ainoastaan vuorokausi oli kulunut siitä kuin Stefan oli karkoittanut minut luotansa ja kodistansa.
Kuulin Korin ja Feden puhelevan keskenänsä Korin vastaisista hankkeista. Nyt saattoi Fede puhua, eivätkä läsnäolostani enemmän lukua pitäneet, kuin jos en sanaakaan olisi kuullut; kumpikin oli näet tottunut ilmoittamaan minulle kaikki ajatuksensa. Tiesin pienen kodin, jonka Kor tuulitupana oli rakentanut, voivan muuttua todenperäiseksi muutaman vuoden kuluttua, sitten kuin hän kaikin voimin oli työtä tehnyt ja säästänyt. Tätä oli hauska ajatella ja tuumiella.
"En tiedä, puhunko tästä tädille", sanoi Fede hymyillen.
"Ethän hävenne minua?" sanoi Kor; se oli juuri hänen arka puolensa, ett'ei hän voinut ajatella itseänsä semmoisena kuin hän oli. Hän olikin niin äskettäin taas nähnyt kaikkea kurjuutta ja viheliäisyyttä, joka syrjäkartanoissa ja kujilla vallitsi, eikä voinut sitä unhottaa.
"Hävetä sinua!" huudahti Fede. "Ei, minä ylpeilen sinusta ja niin tekeeMargerykin. Olemme aina ylpeilleet Korista, emmekö ole? TohtoriKornelius Bell! Se on parempi kuin Korpral Bell!"
"En vielä ole tohtori", sanoi hän, "vaan jos kerran olen portaille astunut, niin elä pelkää, ett'en niitä ylös kiipeä, sinun tähtesi."
He olivat luonani siksi kuin muistutin heitä, että jo oli aika mennä kotiin. Takkalautakon yläpuolella oleva vanha, suuri hopeakello, jota eno Simister sen tarkan käynnin tähden Margeryksi nimitti, kävi jo yhtätoista, vaikk'ei kukaan meistä kuullut Abbey kellon lyövän. Nyt oli minun vuoroni seisoa portailla ja suojella kynttilää vedolta, heidän astuessa käsi kädessä portaita alas, juurikuin kaksi lasta. Ajattelin miten nuori ja kaunis Fede oli ja miten minä olin harmaapäinen, laiha ja vanhan näköinen. Voiko hänen muotonsa koskaan muuttua samanlaiseksi kuin minun? Sama ajatus näkyi heränneen Korissa hänen katsoessa minuun, hän loi näet äkkiä silmänsä Fedeen, joka hymyillen heitti suukkosia minulle. Ei, samassa määrässä kuin Fede vanheni, vanhenisi Kor myös hänen rinnallaan; hänen vanhuutensa ei siis tulisi samankaltaiseksi kuin minun.
"Jumala siunatkoon heitä kumpaakin!" sanoin mennessäni takaisin yksinäiseen huoneeseni. Kuinka paljon iloisemmalta se nyt näytti; oli kuin näiden kahden rakkaus ja onni olisi poistanut jotakin eilisen illan mielikarvaudesta. Se ei enää ollut niin maahan painava. Kovin suruni oli ohitse ja uusia toiveita, uusia ilon aineita oli elämäni tielle koittanut. Korin pieni, sievä koti oli tulevaisuudessa jossakin edessämme, jos niin oli Jumalan tahto. Jos Jumalan tahto olisi, että minä en koskaan astuisi sen kynnyksen yli, olisi se kumminkin koti, jossa minua säilytettäisiin uskollisessa ja rakkaassa muistossa; jos sinne en koskaan tule, on se sentähden, että jalkani ovat astuneet kultaisen kynnyksen yli Isäni huoneesen.
Murhe oli kumminkin kohdannut minua ja yhdistynyt elämääni. Niin on kenties Golgathakin muistunut Herralle Kristukselle ilon hetkenä, kun Hän ylösnousemisensa jälkeen kohtasi opetuslapsiansa. "Pistä sormes tänne", sanoi Hän, "ja katso minun käsiäni; ja ojenna kätes tänne ja pistä minun kylkeeni!" Oi, naulojen ja keihään jäljet olivat vielä, ja muisto Gethsemanesta ja Golgathasta on vielä Hänen sydämmessänsä, vaikka Hän nyt istuu Jumalan istuimella. Mikä ilo Hänellä olisi ollut, jos Hänen omansa olisivat vastaanottaneet Hänet, kun Hän heidän luoksensa tuli!
Aika menee vanhaa rataansa.
Korin lähtö oli kohta päätetty. Hän oli nyt tuleva laivalääkäriksi ja matkaava edes takaisin myrskyisellä merellä, olipa minlainen sää hyvänsä; sill'aikaa Fede ja minä kotona tarkastelisimme tuulia ja pilviä, ja rajutuulten raivotessa viettäisimme monta levotonta hetkeä. Ennen lähtöä oli meillä paljo puuhaamista saadaksemme kaikki valmiiksi, sillä Korin tuli olla oivan herrasmiehen näköinen, kun hän tästä lähtien tulisi oleskelemaan yhtä paljon rikkaiden kuin köyhienkin parissa. Huolimatta kaikista toimistamme sai hän kumminkin huonon varustuksen, vaikka Korin tietämättä panin vanhan kellon Margeryn panttiin, ja rahoilla ostin hänelle muutamia paitoja, että hän edes vähän tulisi ylhäisten näköiseksi, joiden seurassa hän Amerikaan oli matkaava. Fede ompeli muutamia kauluksia, poltti ja merkitsi muutamia nenäliinoja, väliin laulaen, väliin huoaten, sillä hänen sydämmensä oli ilon ja murheen vaiheella.
Kesäkuu oli jo puoleksi kulunut ennenkuin Kor Lontoosta lähti. Iltaa ennen lähtöänsä tuli hän luokseni. Hän oli antanut minulle lääkkeitä ja hoitanut minua. Nyt oli hän taas levottoman näköinen ja näytti olevan huolissaan minusta.
"Neiti Margery", sanoi hän, "ette saa murhettanne voitetuksi."
En, halvaus oli kohdannut päätäni, eikä se koskaan enää voinut terveeksi tulla, käteni olivat vapisevat ja heikot, erittäinkin se, joka oli hermoton. Sitä voimaa, jonka Stefanin huoneessa olin menettänyt, en takaisin saisi ennenkuin jälleen nuoreksi tulisin, juotuani elämän lähteestä, joka virtaa Jumalan ja Karitsan istuimesta.
"Murehditte veljeänne", pitkitti Kor; "pelkäätte yhä hänelle jotakin pahaa tapahtuneen?"
Olin näet säilyttänyt salaisuuteni, enkä siitä päivästä saakka Stefanista sanaakaan virkkanut. Miten voinkaan muille kuin Jumalalle puhua siitä, mitä välillämme oli tapahtunut?
"En tiedä tuleeko minun kertoa teille", sanoi hän tarttuen vapisevaan käteeni. "Se on tuottava teille murhetta, suurta murhetta, vaan se on rauhoittava mieltänne veljenne suhteen."
"Kerro minulle Kor", sanoin, innokas tietämään, mitä hänellä oli sanottavana.
"No niin, veljenne Stefan elää ja on terve", vastasi hän, "vaan hän ei ansaitse veljen nimeä. Olen nähnyt hänet ja puhutellut häntä. Vaan rauhoittukaa, muuten en voi enempää kertoa."
"Kerro minulle kaikki", sanoin.
"Kulin Whitechapeliin päin", kertoi hän, "ja näin siirtolaisseuran panevan ilmoituksen, jossa lu'in, että eräs herra Stefan Bede Talbot Downsista pitäisi luennon: 'Australian uudisasukkaista'; kokousta johtaisi sir Francis Pembridge, parlamentin jäsen. — Stefan Bede! Paikalla arvelin että hän on teidän veljenne, neiti Margery, vaikka tämän nimi kirjoitettiin Bede eikä Beade. Luento oli juuri alkava, kiiruhdin siis heti sinne. Hän oli hyvin sen näköinen kuin te, nähdessäni teitä ensi kerran Pyhissävaeltajain-kadulla; pitkä ja suora hän oli ja hänen äänensäkin oli samanlainen kuin teidän. Luento oli hyvin hyvä. Sivumennen mainitsi hän hyvästi menestyneensä siellä, vaikka vähillä varoilla oli sinne matkannut; muuten olisin kenties luullut hänen elättävän itseänsä luentojen pitämällä, vaikk'ei hän siltä näyttänyt. Näytti paremmin kuin hän sinne tulollansa olisi suosiota osoittanut ja he kiittivätkin häntä luennosta, niinkuin hän siitä ei olisi maksua saanut."
Kor istui hiljaa ja miettien, ikäänkuin ei olisi tietänyt miten lopun minulle kertoisi.
"Jatka", sanoin, "kerro minulle kaikki."
"Lienee parasta", vastasi hän, "vaikka tuskin tiedän miten sen teen. Kun luento oli loppunut, astuin kiireesti puhuja-istuimen eteen. Herra Bede kätteli ja puhutteli muutamia herroja, joiden seurassa myös sir Francis Pembridge oli. Astuin vaan rohkeasti esiin, vaikka kyllä pitkään minuun katsoivat, ja kysyin: 'Oletteko Stefan Bede, joka kuudentoista vuotisena poikana matkasi Australiaan?' 'Sen ikäinen olin', vastasi hän. 'Onko teillä sisar, jonka nimi on Margery?' 'El minulla sisarta ole', vastasi hän, vaan näytti hyvin hämmästyvän. 'Bede ei ole mikään yleinen nimi', sanoin, 'ja tunnen erään neiti Margery Beaden, jolla oli Stefan niminen veli, joka kuudentoista vuotisena Australiaan matkasi'. 'Hyvä herra, hänestä en mitään tiedä', sanoi hän malttamattomasti; 'Australia on suuri maa, melkein yhtä suuri kuin Europa, ja kaikki minkä tiedän on, että minulla lienee ollut kaima siellä; vaan hänestä tai sisarestansa en mitään tiedä'. Kumminkin olen varma siitä, että hän oli veljenne."
"Niin, Kor, se oli Stefan", sanoin.
"Hän ei puhettansa pitkittänyt", jatkoi Kor, "pyörähti vaan kantapäällään ja meni pois sir Francis Pembridgen seurassa. Komeat vaunut parihevosine odottivat kadulla, he astuivat niihin ja hän huusi ajajalle: 'kotiin!' Hän lienee palannut rikkaana miehenä, neiti Margery."
En mitään virkkanut; olin näet päättänyt säilyttää Stefania koskevan salaisuuteni. Kor katseli minua ja oli iloinen nähdessään minut niin levollisena. Levollinen; oli kuin kauan aikaa jo olisi kulunut siitä, kuin Stefan hylkäsi minut, ja nyt, annettuani hänelle anteeksi ja rukoiltuani hänen edestänsä, valliisi syvä rauha sydämmessäni. Korin kertomus ei minua häirinnyt; toisinaan toivoin vaan että muisto kärsimisestäni, halvaus, joka oli päätäni kohdannut, otettaisiin pois. Mutta tämä oli vaan paalu lihassa, eikä mikään paha henki, joka minua kuritti, ja jos Herrani voi pitää naulojen jälkiä siunatuissa käsissänsä, niin miksi minä en tätä muistoa kantaisi siksi kuin pääni viimmeisen kerran levolle laskisin?
"Neiti Margery", sanoi Kor houkutellen, "luvatkaa minulle ainoastaan yksi asia!"
"Mitä tahdot?" kysyin.
"Nyt kesän tultua", sanoi hän, "tulevat kadut teille liian kuumiksi ja polttaviksi. Olette paljon heikompi kuin edellisenä vuonna ja tarvitsette virkeämpää ilmaa; luvatkaa nyt minulle viettää aikaanne puistoissa sen sijaan kuin ennen kuljeksitte ahtailla kaduilla ja kujilla. Vielä tarvitsemme teitä monta vuotta, ette saa terveyttänne menettää; luvatkaa se minulle!"
Vähän arveltuani lupasin hänelle sen; juuri nyt tunsinkin ett'en enää kestäisi nähdä sitä köyhyyttä, tuskaa ja tautia, jota Lontoon takakaduilla löytyi, erittäinkin kosk'en enää kenellekään voinut ojentaa auttavaa kättä.
Seuraavana päivänä seurasimme Fede, rouva Moes ja minä Koria rautatien-pysäyspaikalle ja näimme hänen vaunun-ikkunasta vilkuttavan viimeisiä jäähyväisiä siksi kuin juna vei hänet näkyvistämme.
Korin matkattua vietin lupaukseni mukaan suurimman osan kuumista kesäpäivistä puistoissa, puiden siimeksessä. Siellä olin kuin vieraassa maassa ja näin vieraita tapoja ja oloja, toisinaan tuskin luulinkaan enää olevani Lontoossa, jossa kumminkin jo lähes parikymmentä vuotta olin asunut, vaan oleskellut enimmäkseen köyhien parissa ja aivan vähän nähnyt rikkaita ja ylhäisiä. Nyt, tultuani liian voimattomaksi voidakseni enää ottaa osaa elämän kovaan, todelliseen työhön ja ollen ainoastaan katselijana, arvelin, oliko kaikki kurjuus ja viheliäisyys todellista, jota ahtailla, kapeilla ja likaisilla kujilla olin nähnyt. Rikkaat ja ylhäiset saattoivat komeasti ja kalliisti puettuna ajaa komeissa vaunuissaan pitkässä rivissä, josta ei loppuakaan näyttänyt tulevan ja jonka katsominen jo alkoi päätäni pyörryttää. Siinä ajoivat he sadottain ja tuhansittain, suuren rikkauden komulla ja loistolla, puvuissa, joiden hinnalla vuosikausia olisi voinut elättää ja puettaa monta köyhää lasta. Heidän hevosensakin, jotka olivat kauniita eläimiä, olivat niin pidetyt että niiden ylläpidolla olisi nälkään nääntymästä voinut pelastaa sadottain lähimmäisiämme. Niin, tämä oli toinen maa ja toinen kansa; meri, valtamerta syvempi, aaltoili heidän ja Lontoon syrjäisempien paikkojen välillä. Mitä tiesivät nämä tyhjäntoimittajat, jotka komeilla kaduilla vetelehtivät, tarttuvista taudeista, kalvavasta köyhyydestä ja siitä raa'asta tietämättömyydestä, joka on edellisiäkin surkeampi? Tunsin itseni täällä yhtä murheelliseksi kuin konsanaan Lontoon kurjimmilla kaduilla. Kun Herra näki kaupungin, itki Hän sen surkeaa tilaa, ei ainoastaan publikaanien, porttojen ja syntisten, vaan kaiken! "O, että tietäisit, ja sen jo tänä päivänä, mitä sinun rauhaas sopii!" Sinun! Itsekullekin meistä, yhtä hyvin kuin suuren kaupungin asukkaille, ovat nämä sanat lausutut. Kuinka moni Lontoon rikkaista ja ylhäisistä tiesi mitä hänen rauhaansa sopii, enemmän kuin kujien juopot ja varkaatkaan?
Ja epäilemättä oli siellä kumminkin monta, jotka olivat rauhan saavuttaneet. Herralla oli opetuslapsia myös kaupungissa, jonka surkeutta Hän itki. Koettelin heidän ulkomuodostansa tutkia, minkä laatuisia he olivat, sillä Jumalan palvelijat kantavat sinetin otsallansa, vaikka se ainoastaan enkeleille on selvästi näkyvissä. Silloin tällöin olin huomaavinani jonkun muodon loistavan siitä, ja tämä näky, korean, iloisan seuran keskellä, täytti sydämmeni ilolla.
Eräänä päivänä näin nuoren tytön, jonka olento oli ylevä ja kasvon-piirteet säännölliset, ratsastavan ohitseni komealla hevosella, ja kun hänen muotonsa vivahti tutulta, silmäilin häntä tarkemmin. En tietänyt kuka hän oli ennenkuin eräs herra ratsasti hänen luoksensa. Se oli Stefan!
Sen jälkeen näin usein Stefanin ja hänen tyttärensä. Tavallisesti ratsasti heidän seurassaan eräs jalon ja vilpittömän näköinen nuori mies, joka minua hyvin miellytti. Kuinka kaukana minusta he olivat! He kuuluivat tuohon toiseen kansaan ja toiseen maahan, eivätkä tunteneet minun maatani, minun kansaani. Näin miten mahdotonta Stefanin olisi ollut laskeutua luokseni ja kaikkien nähden ojentaa minulle kätensä sanoen: "Tämä on sisareni." Löytyy kumminkin Yksi, joka on ylhäisintä ylhäisempi, eikä häpeä kutsua halvintakaan veljekseen.
Näin Stefanin toisiakin lapsia, sillä sydämmeni isosi heitä ja etsin semmoisia paikkoja puistoissa, joissa parhaiten olin tilaisuudessa nähdä heitä. Siellä oli pieni Maggie ja vielä kaksi pientä lasta, jotka vasta opettelivat kävelemään ja leikkimään. Kuinka mielelläni olisin pitänyt heitä sylissäni, leikitellyt heidän kanssaan ja kuunnellut heidän iloista loruamistaan! Se ei voinut koskaan tapahtua. Loitolla sain vaan katsella heitä, kummastellen hoitajien huolimattomuutta. En voinut ottaa heitä syliini niinkuin Herrani oli ottanut pieniä lapsia. Suuri juopa eroitti minun heistä kaikista; minun, köyhän, kurjan hoitolaisen, vanhassa kuluneessa mekossa, noista rikkaista, iloisista lapsista, veljeni pojista ja tyttäristä.
Eräänä iltana, kun Feden kanssa istuin puistossa, näin Stefanin tyttären kävelevän saman nuoren herran kanssa, jonka ennenkin hänen seurassaan olin nähnyt. Hän oli pitkä ja koko hänen olentonsa osoitti jaloutta ja tyventä suloisuutta. Feden silmät olivat kiinnitetyt häneen; he kulkivat niin läheltä ohitsemme, että hänen kohiseva silkkihameensa lipasi hamettani.
"Tuo nuori neitonen miellyttää minua!" sanoi Fede. Kyllä hän minuakin miellytti, minä rakastin häntä ja halusin saada puhutella häntä, kuullakseni hänen ääntänsä edes kerrankaan.
"Hän saattoi minut ajattelemaan nuorta raatiherraa, joka Kristuksen tykö tuli", sanoi Fede hiljaisella äänellä.
"Miten niin?" kysyin.
"Muistathan sanat", vastasi hän, "Ja Jesus katsoi häneen ja rakasti häntä."
"En luule täällä löytyvän monta, joita Hän, heitä katsoessaan, rakastaisi; useampien täällä olevien ihmisten ulkomuoto ei miellyttäisi Häntä, vai miten luulet Margery? Hänen muodostaan luulen Herran kumminkin pitävän."
Feden sanat ilahduttivat minua ja kätkin ne sydämmeeni. Myöhemmin kesällä ei Stefanin, eikä hänen vanhinta tytärtänsä näkynyt, ainoastaan nuoremmat lapset hoitajinensa olivat kaupungissa ja heitä näin joka päivä puistossa.