Sillä aikaa Simone oli kadonnut metsään. Iltahämärän varjot peittivät hänen jälkensä.
Marianna katsoi ylös. Taivas oli aivan selkeä, vihreänsininen; kuu kumotti yläpuolella metsää, joka vielä oli läpeensä sateen kastelema. Sen valo heijastui edessä leviävästä niitystä, joka näytti kirkkaalta lammelta. Hiljaisuudessa hän luuli yhä kuulevansa Simonen askelet. Ja hän seurasi niiden kaikua täynnä ahdistusta ja murhetta, ajatellen sydämessään, että Simone poistui ainaiseksi. Mutta sisimmässään, sydäntäkin syvemmällä, hän tunsi, ettei niin sittenkään kävisi.
Hän huokasi syvään ja riensi avaamaan keittiön oven. Palvelija oli totellut, hän ei ollut liikkunut paikaltaan. Isä taas oli tyttärensä lähdettyä juossut ikkunan ääreen, oli nähnyt Simonen tulevan ja sitten taas rientävän pois, ja nyt hän jännityksissään odotti hänen paluutaan.
Nähdessään tyttärensä kasvot kalpeina, piirteet vääntyneinä ja silmät kosteina, vaikka niistä ei vuotanutkaan kyyneliä, hän meni tytärtään vastaan, rohkenematta kysyä mitä oli tapahtunut. Hän vain katseli häntä ja tunsi, että jotain kamalaa jo oli tapahtunut, pahempaa kuin jos Simone olisi ahdistanut Mariannaa tai surmannut hänet.
Sanaakaan sanomatta tytär asettui ikkunan ääreen, ja pimeä keittiö vaipui taas hiljaisuuteen. Molemmat miehet loivat vähän väliä toisiinsa katseen, odottaen mieli raskaana. Äkkiä koirat ulkona alkoivat haukkua pitkään, valittaen, ja Marianna harhaili levottomana oven ja ikkunan välillä. Hän näytti aavistavan, että ulkona metsän salaperäisessä kätkössä tapahtui jotain kaameata, ja viittasi kädellään koiria vaikenemaan, jotta hän kuulisi paremmin.
Pyssynlaukaus pamahti selvästi lähellä. Kaiku toisti sen, ja vielä toinenkin kaukaisempi kaiku.
Marianna päästi huudon, ikäänkuin vastaten kutsuun.
Ja hän juoksi ulos, tällä kertaa miesten seuraamana.
He löysivät Simonen lähteen luota, kallioiden juurelta, juuri samasta paikasta, missä palvelija oli nähnyt hänet eräänä kesäkuun päivänä hänen ensi käyntinsä jälkeen karjatalossa.
Marianna, joka riensi isänsä edellä hätääntyneenä etsien ja juosten ennen heitä metsään kuin haavoittunut hirvi, näki hänet ensiksi. Simone oli polvillaan lähteen edessä, kädet kouristaen kalliota. Hän näytti yrittävän nousta pystyyn. Hänen selässään oli pyssy, jonka piippu välkkyi kuutamossa, turhaan nyt valvoen haavoitetun omistajansa turvallisuutta.
Marianna ei valittanut. Hän tarttui Simonen olkapäihin auttaakseen häntä nousemaan. Haavoittunut nojasi hänen käsivarsiinsa, mutta Marianna horjahti taaksepäin ja vaipui istumaan kivelle hänen ruumiinsa painamana.
Taas he olivat yhdessä. Hänen verensä valui Mariannan syliin. Marianna haki kädellään haavan kohtaa, tunsi veren siitä vuotavan kuumana sormilleen ja luuli, että Simone oli kauttaaltaan runneltu ja että veri virtasi hänestä joka taholta.
— Simone, Simone!
Mariannasta tuntui, kuin Simone olisi tahallaan näin antautunut hänen tuettavakseen, tarjoten hänelle verensä, niinkuin oli tuona iltana luvannut.
— Ei niin, ei niin. Nouse, nouse.
Nyt Marianna alkoi huutaa kauhu kurkussaan.
Hetkeä myöhemmin miehet saapuivat juosten… He ottivat Simonen hänen sylistään ja läksivät kantamaan häntä taloa kohti. Veri pirskui heinikkoon. Marianna, joka seurasi askel askeleelta, tunsi olevansa kokonaan sen tahraama hiusten juurista jalkoihin asti.
Ja nyt aukeni hänen ovensa jälleen Simonelle.
Miehet laskivat hänet Mariannan vuoteeseen ja alkoivat riisua hänen vaatteitaan. Hän näytti nukkuvan, hiukset vielä kosteina sateesta, pää rentona leväten pieluksella. He saivat menetellä niinkuin parhaaksi näkivät. He ottivat pyssyn, josta hän ei koskaan luopunut, patruunalaukun, irroittivat vyön, riisuivat päällystakin ja nutun. Mikäli miehet ojensivat esineitä ja vaatteita, Marianna otti ne ja laski kaikki penkille.
Nyt olivat tulleet heidän häänsä: kuolonhäät. Ja sisimmässään Marianna tunsi, että nämä olivatkin heidän oikeat häänsä. He kuuluivat toisilleen kuolemassa, iäisyydessä.
Simonen povi, valkoinen kuin naisella, ja kupeensa virvilänkaltaisine syntymämerkkeineen, paljastuivat. Haava oli siinä, kahden kylkiluun välissä, pieni punainen reikä. Veri virtasi lakkaamatta tasaisesti kuin lähteen vesi.
Palvelija kumartui tarkastamaan, silmä kokeneena kuin lääkärillä. Hän painoi haavan reunoja lujasti yhteen kahden sormen välissä, ja vapaalla kädellään auttoi isäntää kääntämään Simonen terveelle kyljelleen.
— Haava ei olisi kuolettava, ellei luoti olisi jäänyt sisälle. Anna minulle etikkaa, Marianna.
Marianna kaatoi etikkaa kuppiin, ja hänen kyyneleensä sekoittuivat siihen. Hän ojensi sitä toisella kädellään, pitäen toisessa kynttilää ja mutisi katsellessaan Simonen kasvoja:
— Olemme surmanneet sinut ja annamme sinulle etikkaa kuin Kristukselle.
Silloin Berte Sirca, joka siihen hetkeen asti oli toiminut kuin vallan toinen mies, päättäväisenä ja lujana, huokasi syvään ja risti kätensä:
— Voi Sebastiano, mitä oletkaan tehnyt?
Senjälkeen he eivät enää puhuneet. Hiljaisuudessa kuului vain, miten Marianna repi raidista kaistaleita, käyttääkseen niitä haavasiteinä, ja ulkona kaikui — satakielen laulu.
Molempien miesten yhä liikkuessa edestakaisin vaieten, koettaen poistaa veren jälkiä, Marianna istuutui vuoteen ääreen. Simone näytti yhä nukkuvan. Marianna puhui hänelle hiljaa, koskettaen hänen hervotonta kättään. Hän ei enää nähnyt mitään kyynelistä himmentyneillä silmillään. Mutta sisässään hän näki kaiken päivänselvänä, aina sydänkuopan pohjaan, siihen piilopaikkaan asti, missä omatunto säteilee kuin aarre maanalaisessa komerossa.
— Minä olen surmannut sinut, — hän sanoi Simonelle, kosketellen hänen sormiaan ja hänen vielä hiukan lämmintä kämmentään. — Sinut on surmannut minun ylpeyteni. Anna minulle anteeksi. Älä poistu noin, älä tee niinkuin minä, joka vaikenin ja sanoin sinulle vain häijyjä sanoja. Anna minulle anteeksi, äläkä puhu, jos et jaksa. Ymmärrän kaiken kuitenkin, rakas Simone. Sinä olit antanut minulle niin paljon, olit antanut minulle rakkauden; et omaa rakkauttasi minuun, vaan minun rakkauteni sinuun. Se oli suuri aarre, mutta minä en osannut sitä säilyttää. Sillä se, joka aina on ollut köyhä, niinkuin minä, ei tajua olioiden arvoa. Ja niin menetin tuhlaten sen aarteen, jonka olit minulle antanut. Olen hajoittanut sen, olen heittänyt sen ulos taloni ikkunoista! On oikein, että nyt näen sinun menevän pois, koska sinulla ei enää ole mitään, meillä kummallakaan ei enää ole mitään, rakas Simone. Ja minä tahdoin sinulta vielä enempää. Teit oikein kun sanoit sen minulle. Tahdoin vapautesikin, ja tahdoin tulla aviovaimoksesi, minä poloinen, tahdoin saada sinulta sormuksen.., joka on saatavissa ainoastaan sieltä, mihin taivaankaari päättyy. Minä kurja himoitsin vertasi, henkeäsi. Ja nyt olet antanut ne minulle, niinkuin olit luvannut, veresi ja henkesi, rakas Simone. Sisarillasi oli syytä kohdella minua epäluuloisesti.
Muistellessaan Simonen lujatahtoisia sisaria Marianna tunsi kyynelten vihdoinkin vuotavan silmistään. Mutta itse tuskansa alhosta hän löysi lievennystä, ja hänestä tuntui, että hänen kyyneleensä, jotka kostuttivat Simonen kasvoja ja käsiä, näyttivät elvyttävän haavoittunutta. Hän todella hiljaa liikutti sormiensa päitä. Marianna nousi vuoteen äärestä, katseli ympärilleen pienessä yksinäisessä huoneessaan, jota kynttilä heikosti valaisi, silmäili hänen vaatteitaan penkillä, pyssyä nurkassa, hänen kuolonkalpeita kasvojaan, jotka lepäsivät pieluksella, silmissä tyrmistynyt ilme. Simone näytti heräävän syvästä unesta ja ponnistelevan muistaakseen.
— Marianna? — hän kuiskasi.
Tällävälin Sebastiano kulki metsän läpi, palaten karjamajaansa. Hän läähätti ja hänen sydämensä sykki vielä rajusti. Hän kuvitteli olevansa tyydytetty ja joka tapauksessa valmis vastaanottamaan kaiken. Hän oli pitänyt lupauksensa. Lähetettyään Simonelle sanan, ettei tämä saisi lähestyä Mariannaa, jos ei tahtonut verellään maksaa uhkarohkeuttaan, hän ei ollut poistunut karjatarhan lähettyviltä. Hän odotti ja tiesi jo, mitä oli tapahtuva. Ja siinä tulikin Simone, juosten, ja keskusteltuaan Mariannan kanssa hän taas juoksujalkaa poistui, niinkuin henkilö, jolle ei riitä aikaa kaikkiin suoritettaviin tehtäviin. Laukaus vain, ja siinä hän makasi maassa, raivattuna tieltä.
Sebastiano ei silti ollut aivan varma, oliko laukaus tappanut Simonen. Se oli kuitenkin sivuasia. Pääseikka oli, että hän, Sebastiano, oli täyttänyt lupauksensa. Ja astuen metsän hiljaisuudessa, jonne kaukaisen ryöppypuron kohina tuskin kuului, hän ajatteli, itsekseen puhutellen uhriaan:
— Siinä näit, mies. Luulit juoksevasi ja hallitsevasi kaikkea povesi kiihkolla, mutta sensijaan sinut on syösty maahan. Näinkö pidit varasi? Näinkö sinä, nuori mies, otit onkeen varoituksen? Olinhan lähettänyt sinulle ne terveiset, että Mariannalla paitsi tuota isä höperöä oli joku muukin sukulainen. Nyt olet nähnyt hänet, jumal'avita, nyt olet nähnyt hänet.
Mikäli hänen matkansa joutui, ahdistus katosi hänen sydämestään. — Miksi pakenen? — hän kysyi itseltään. En tahdo lymytä. Tahdon maksaa osani, minäkin. En tahdo piiloittautua, en ole halpamainen mies.
Äkkiä hän pysähtyi, ikäänkuin hänen uhrinsa, joka tuolla metsässä makasi kasvoillaan maassa, olisi pidättänyt hänen askeliaan.
Hän nosti pyssyn olalleen ja tuijotti kauan eteensä.
Yksinäinen kuu kulki taivaalla ja loi surullista valoaan metsään. Vuoripuron kohina etääntyi, ja harmaista korkkitammista, jotka näyttivät olevan kiveä, putoili vesipisaroita, jotka hipaisivat hänen kasvojaan ja käsiään.
Hän jatkoi matkaansa. Mutta hän ei enää ollut yhtä tyytyväinen. Hän ajatteli Mariannaa, miten kauhistunut ja epätoivoinen hän oli nähdessään Simonen kuolettavasti haavoittuneena. Ja hän kuvitteli kuulevansa Mariannan huudon, joka raateli hänen selkäänsä ja ajoi häntä eteenpäin pakoretkellään ja samalla kuristi hänen kaulaansa kuin etäältä heitetty nuoransilmukka, joka veti häntä takaisin.
Marianna tuntui huutavan hänelle:
— Halpa, halpa mies.
— Minäkö halpa, joka panen alttiiksi vapauteni ja henkeni sinut pelastaakseni?
Hän astui edelleen. Mutta selittämätön ristiriitainen mielentila sai hänen polvensa notkumaan. Ja hän taivutti päätään taaksepäin, ikäänkuin todella kuristava nuoransilmukka olisi vetänyt häntä, tukahduttanut häntä. Näin hän taisteli hyvän aikaa, ja kuta kauemmaksi hän astui, sitä enemmän hän häpesi pakoaan. Hän palasi takasinpäin muutaman askelen ja pysähtyi jälleen. Hän ei tietänyt enää astuisiko eteenpäin, vai kääntyisikö takaisin. Kumpikin hävetti häntä. Lopulta hän laskeutui istumaan maahan, nojaten selkänsä kantoon, ja huokasi. Hän se oikeastaan oli tappiolle joutunut, haavoitettu, sen hän hyvin tunsi. Mutta hän tunsi helpotusta levätessään siinä.
Sappi, joka kuluneena aikana oli kokoontunut hänen sydämeensä vihan nostamana, liukeni ja virtasi pois haavan kautta. Hän ei oikein tietänyt, mistä se johtui, mutta hän ei enää vihannut. Mariannan suru ja Simonen veri tuottivat hyvitystä hänen pitkäaikaisesta kärsimyksestään ja nöyryytyksestään. Hän oli nyt tyytyväinen kuin rahansa saanut velkoja.
Mutta hetken kuluttua intohimo jälleen valtasi hänet. Sisimmässään hän ei ollut luopunut Mariannan omistamisajatuksesta. Hän luuli olevansa vilpitön aikeissaan puolustaa häntä häneltä itseltään. Ja nyt Marianna sensijaan kumartui Simonen yli koettaen pelastaa hänet elämään. Hän säpsähti ja kääntyi astumaan takaisin.
Rauha vallitsi kirkkaassa kuutamossa. Vuoripuron kohina kuului heikosti, ikäänkuin vesi olisi nukahtanut ja sohissut unissaan, ja Mariannan karjatarhassa satakieli lauloi herkeämättä.
Hän kiersi lähteen, kuvitellen, että Simone yhä makasi samassa paikassa, johon oli kaatunut. Ja hän ihmetteli, että kaikki täällä hänen ympärillään oli niin hiljaista. Hänestä tuntui kuin maa olisi niellyt hänen uhrinsa, jotta yön rauha ei häiriytyisi.
Mutta metsän rinteestä hän näki kauempana karjatalon ikkunoista tuikkivan tulia ja varjojen liikkuvan. — Simone oli siellä elävänä.
Ja hän tunsi, että hänen vihansa ja kostonsa olivat olleet turhaa ponnistelua kohtalon tahtoa vastaan.
Hän riensi nopeasti taloon. Sisällä keittiössä miehet odottivat Mariannan käskyjä. Ulkona satuloitu hevonen oli valmiina lähtöön, ja palvelijalla oli kannukset saappaissaan. Berte Sirca taas väänteli käsiään epätietoisena, oliko hänen lähdettävä noutamaan Simonen sukulaisia vai jäätävä tyttärensä luo.
Kun Sebastiano astui sisään, hän meni tulijaa vastaan, tarttuen raivonsa ensi puuskauksessa hänen päällystakkinsa laskoksiin. Mutta nuo kasvot, jotka näyttivät vahalta, ja epätoivoa heijastavat silmät saivat hänet vaikenemaan.
— Onko hän tuolla? — kysyi Sebastiano, — onko hänen tilansa hyvin vakava?
Hän näytti katuvan, käsivarret roikkuen rentoina kupeilla, ja pää kumarassa.
— Haava ei olisi vaarallinen, mutta luoti on sisässä, hyvin syvällä…Sebastiano, minkätähden teit tämän?
— Sentähden, että velvollisuuteni oli tehdä se.
— Kuule minua. Sinä olet tehnyt mielettömän teon. Mariannan ja Simonen välit olivat täydelleen katkenneet.
Sebastiano tuijotti eteensä. Sitten hän sulki silmänsä. Hän tahtoi luulotella itselleen, ettei niin ollut laita.
— Se ei ole totta! Miksi sanotte näin?
— Sen sanon, koska se on totta. Marianna ja Simone olivat jättäneet toisensa.
Sebastiano meni istumaan lieden ääreen ottamatta pyssyä olaltaan. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kasvonsa nyrkkeihin, ikäänkuin olisi tahtonut ruhjoa leukansa. Ja nyrkit ja poskipäät vapisivat raivosta.
— Se ei ole totta, se ei ole totta, hän yhä mutisi itsekseen.
Rauhallinen palvelija sanoi isännälle:
— Koska Sebastiano on täällä, niin toinen meistä voi lähteä.
Berte meni silloin tyttärensä huoneeseen. Simone oli juuri hiukan tointunut ja koetti nostaa päätään. Marianna oli tarttunut hänen käteensä ja puristi sitä käsiensä välissä, odottaen levottomana, että hän vielä puhuisi. Mutta Simonen silmät verhoutuivat, pää vaipui jälleen raskaana pielukselle, ja alkava kuolonuni, josta hän juuri hiukan oli herännyt, valtasi hänet uudelleen.
— Marianna, — sanoi isä, koskettaen sormella hänen olkapäätään. Täytyy päättää, mitä on tehtävä.
Marianna säpsähti.
— Tehkää, mikä on välttämätöntä.
Ja Berte palasi keittiöön.
— Hän on tullut tajuihinsa, mutta kuume polttaa häntä. Täytyy lähettää sana hänen kotiansa.
— Mitä sanoi emäntä? — kysyi palvelija, kumartuen kiinnittämään kannusta kireämmälle.
— Hän ei sanonut mitään. Mutta ei tässä tarvita sen selvempiä määräyksiä. Ratsasta suoraa päätä Simonen kotiin ja kerro, millä kannalla asiat ovat.
Palvelija epäröi.
— Tahtoisin kuulla, mitä emäntä sanoo.
Ensi kerran palvelusaikanaan hän näki Berte Sircan ärtyvän.
— Minä olen täällä isäntä. Lähde matkaan, typerikkö!
Silloin palvelija totteli, ja seuraavassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden nopea kopina, joka häipyi etäisyyteen. Sebastiano katsoi ylös ja oikaisi selkänsä. Hän näytti tahtovan kysyä jotakin. Mutta hän lyyhistyi uudelleen eikä enää puhunut mitään.
* * * * *
Aamun sarastaessa Simonen äiti saapui, istuen hevosen selässä palvelijan satulan takana. Kyyristyneenä, pää mustan huivin peitossa, kasvot kalpeina ja kuin kivettyneinä pitkällisestä surusta, hän solui alas hevosen selästä, ennenkuin palvelija ehti laskeutua satulasta, ja riensi suoraa päätä huoneeseen, missä hänen poikansa oli. Marianna nousi, luovuttaen hänelle paikkansa. He eivät sanoneet toisilleen sanaakaan. Mutta siitä hetkestä äiti jäi istumaan Simonen viereen, hänen kätensä kädessään, kallistuen hänkin puhumaan hänelle hiljaa, sanoen hänelle kaiken sen, mitä ei pitkään aikaan ollut tullut sanottua. Sillävälin Marianna kulki varpaisillaan edestakaisin huoneessa, pysähtyen usein vuoteen luo odottamaan määräyksiä.
Kun äiti huomasi, että kuume kiihtyi ja että haavoittunut ei enää jaksanut houria, hän nousi ja sanoi:
— Tarvittaisiin pappia jakamaan hänelle armonvälikappaleita.
Pappi! Marianna meni antamaan määräyksiä. Silloin hän näki Sebastianon. Hänen silmänsä jäivät tuijoittamaan, ja kun sanat takertuivat hänen suuhunsa, hän viittasi kädellään häntä poistumaan. Mutta Sebastiano ei katsonut häneen, ollen liikkumaton, kasvot vahana ja silmät tähystellen johonkin kaukaiseen epämääräiseen paikkaan. Marianna painoi alas päänsä, ja kaksi isoa kyyneltä kirposi hänen silmistään.
Hän malttoi mielensä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut liukkaan, ylipääsemättömän vuoren juurella. Oli turhaa itkeä, turhaa huutaa, turhaa kostaa. Kaikki oli turhaa.
Olihan Sebastiano tuossa hänen edessään, povessaan syvempi haava ja lähempänä kuolemaa kuin Simone. Olisihan Marianna voinut heikoilla käsillään sitoa hänet kahleisiin ja jättää hänet maallisen oikeuden käsiin. Hän olisi voinut surmatakin hänet jalkojensa juureen kuin koiran. Hänen raskas surunsa ei olisi siitä keventynyt hituistakaan.
Silloin hän lähestyi häntä ja kosketti hänen olkapäätään, samoin kuin isä oli tehnyt hänelle. Sebastiano kääntyi ja katsoi häneen puhumatta. Hänen silmäteränsä laajenivat hänen tuijoittaessaan Mariannaan. Hän näytti oitis tajuavan, minkä raskaan rikoksen oli tehnyt, ja tuntevan siitä kauhua.
— Sebastiano, — sanoi Marianna itkien, — jo toistamiseen käsken sinua poistumaan. Mene pois, ymmärrätkö? Äläkä enää laske jalkaasi minun talooni…
Sebastiano nousi ja poistui. Mutta saavuttuaan lähteelle siihen kohtaan, mihin Simone oli kaatunut, hän ei jaksanut kulkea pitemmälle. Hän istuutui ja alkoi odottaa.
Siitä hän näki, miten Berte Sirca nousi hevosen selkään ja ratsasti Nuoroon päin. Kaikki karjatarhassa oli levollista. Eläimet kävivät laitumella. Harmaat lehmät, liikkumattomina ruohikossa, korkkitammien välissä, sinitaivas taustana, näyttivät isoilta kiviltä. Harakoiden nauru kajahti metsässä, ja savu nousi suoraan ylös karjatalon katolta kuin iso kaurakukka.
Kaikki tuntui unelmalta. Tätä tunnelmaa vain välistä häiritsivät koirat, jotka nousivat väristen takajaloilleen, köysiänsä pingoittaen, haukkuen äkäisesti kissanpoikaa, joka tuli kastelemaan kuonoaan vesialtaassa.
Äiti istui yhä Simonen vuoteen ääressä ja oli jo kertonut kaiken Simonelle. Hän oli kertonut, ettei sanoma onnettomuudesta ollut yllättänyt häntä, ei isää, eikä sisaria.
Jo kauan he olivat sydämessään odottaneet salaisen onnettomuuden tuloa, tämänkaltaista uutista. Ja Mariannan palvelijan saapuessa he olivat katsoneet toisiinsa, sanoen silmillään: — Hetki on tullut.
— Katsoimme toisiimme, Simone, ja viipymättä sidoin huivin päähäni. Isääsi ja sisariasi pidetään silmällä. Ja kaikki oikeudenvirkailijat ja -palvelijat tuntevat heidät. Jos joku heistä olisi lähtenyt sinua tervehtimään, häntä olisi seurattu, ja näin olisi turvapaikkasi tullut ilmi. Minun kasvoni ovat kaikki unhoittaneet, kun en, niinkuin tiedät, enää moneen vuoteen ole astunut ulos talosta… en moneen vuoteen… aina siitä lähtien, kun poistuit kotoa… Ja sentähden läksin minä, sillä tahdoin nähdä sinut. Ja nyt olet edessäni… verissäsi ja vaikeroiden kuin syntyessäsi.
Marianna liikkui hiljaa, epätoivoisena. Hän oli vain kateellinen äidille, joka viimeisen kerran oli tullut eroittamaan heitä. Ja hän odotti hetkeä, jolloin saisi taas istuutua Simonen luo.
Kun hän ei nähnyt Nuoroon pappia noutamaan lähteneen isänsä palaavan, hän illan tullen katsoi kauan ovelta ja läksi sitten astumaan metsään pientä heleähietaista polkua pitkin, joka kiemurteli jo tummenevassa ruohikossa.
Ei näkynyt ketään. Ilta oli viileä ja kirkas. Koko karjatarha, edellisen päivän rajuilman pesemänä ja virkistämättä, tuoksui kuin lavendelikukkavihko. Ja tähti alkoi syttyä toisensa jälkeen, toinen toistaan suurempana ja hohtavampana, ikäänkuin kilpaillen kauneudessa.
Marianna, joka taas oli käynyt väsyneen näköiseksi ja kumarahartiaiseksi ja hiukan vanhettuneeksi, niinkuin tuonnoin ensi kerran tultuaan karjatarhaan toipumaan sairaudesta setänsä kuoleman jälkeen, astui kappaleen matkaa, kunnes saapui kummulle, jolta saattoi nähdä tien.
Hänen takanaan olevat metsät aallehtivat runsaassa vihannuudessaan kuin meri. Hänen edessään avartui tasanko, vielä vihreänä ja sinervänä hämärässä, muurinkatkelmineen, kivineen ja kukkien peittämine kallioineen. Vuoret haamoittivat kuin höyry taivaanrannalla, vielä punervina, mutta tuhkanharmaan harson peitossa. Kuu pilkisti Orthobene vuoren harjan takaa, ja ääretön rauha levisi ympäristöön.
Marianna seisoi kauan kummulla, nojaten kiveen. Hän tunsi itsensä levolliseksi, etääntyneeksi kauas niistä seikoista, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon kärsimystä. Ja silmänräpäykseksi hänestä katosi tietoisuus siitäkin, että Simone ja hänen äitinsä olivat yksin talossa. Hän oli etäällä, oli jättänyt kaiken, oli sanonut itsensä irti kaikesta, yksinäisenä kuin kuu avaruudessa.
Mutta hevosten kavioiden kapse polulta herätti hänet jälleen todellisuuteen. Hän laskeutui kummulta kompastellen kivikossa ja saapui talon edessä olevalle aukealle nurmikolle samaan aikaan kuin isänsä ja pappi.
Pappi oli nuori, voimakas, kasvot tummat, huulet paksut ja hampaat valkoiset, yllään avara vaippa ja leveälierisen papinpäähineen asemesta pieni lakki päässä.
Hänelläkin oli kaksi kodista maailmalle kadonnutta veljeä; eikä hän tahtonut kieltää apuaan kuolevalta.
Marianna tervehti häntä päännyökkäyksellä ja vei hänet pikkuhuoneeseen. Äiti oli sytyttänyt vaskilampun, joka riippui naulasta yläpuolella vuodetta. Sen pyöreä värähtelevä varjo peitti kuin hikiliina kuolevan kasvot, ja se levitti heikkoa valoansa illan hämärään.
Simone oli horroksissa ja näytti tuon varjon verhoamana jo vaipuneen alkavaan kuolonuneen.
Pappi lähestyi varpaisillaan, pysähtyen katselemaan häntä ääneti, seisoen äidin vieressä, joka oli noussut ja joka äärettömän hellästi katseli poikaansa, peläten hänen heräävän virkistävästä unesta, mutta samalla peläten, ettei hän enää ollenkaan heräisi.
Sitten hän poistui huoneesta, ja pappi istahti rukoilemaan.
Naiset seisoivat ulkopuolella ovea, odottaen. Ja Marianna, jonka väsymys yhä enemmän valtasi, ajatteli Jeesusta Öljymäellä ja pelkäsi nukahtavansa.
— Mitä minun nyt tulee tehdä? — hän mietti.
Eihän hän enää rakastaisi, ei enää odottaisi. Mutta hänen tilansa ei ollut epätoivoa, vaan pikemmin toivon ja vapautumisen tunnetta. Olihan Simone tästälähin turvassa kaikilta vaaroilta.
Marianna ei enää kuulisi Simonen askelia maan päällä. Mutta Simone oli nyt kuuleva Mariannan askelet maailmasta ja oli odottava häntä sillä kynnyksellä, jonka tuolla puolen alkaa oikea vapaus.
Keittiössä palvelija ja isäntä valmistivat illallista. Niissäkin taloissa, missä kuolema käy vieraissa, elävien täytyy ajatella ravintoaan. Lisäksi pappi oli tullut tänne tuon pitkän matkan; oltiin velvollisia osoittamaan hänelle kunnioitusta harvinaisena vieraana. Berte Sirca kumartui lieden yli puhaltamaan hiillosta, tavantakaa pyyhkäisten harvoja hiuksiaan, ja palvelija, niinkuin tuona Simonen ensi käynnin iltana, valmisti paistia verisin käsin. Hänen kasvonsa pysyivät järkähtämättöminä, välinpitämättöminä. Isännänkin kasvot pian selkenivät: lopulta Jumala tietää, mitä tekee, ja hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja se ihminen, joka on keksinyt sananparren »Ei niin pahaa, ettei olisi jotakin hyvää», on varmaankin ollut niitä, jotka kaikkien sananparsien tekijäin tavoin ovat koonneet paljon elämänkokemusta.
Sormellaan hän viittasi palvelijan luokseen ja sanoi hiljaa nyökäyttäen päätään ikkunaan päin:
— Tuo houkkio on vielä lähteellä. Vie hänelle ainakin juotavaa.
— Tässä täytyy ensi sijassa ajatella naisia — murisi palvelija, — he ovat paastonneet tänään kuin pitkänäperjantaina.
— Ajattelemme kaikkia. Malta mielesi, mies!
Hän huokasi syvään. Siitä alkaen kuin pappi oli talossa, hän tunsi helpotusta mielessään. Hänestä tuntui, että kaikki kääntyi hyvälle tolalle, ja että kaikki järjestyisi entistään paremmaksi.
Hän lähetti siis palvelijan Sebastianon luo ja kattoi pöydän. Tuossa oli piimäastia ja tuossa hunajakakut tammisessa sokeriastiassa. Poiketessaan tyttärensä taloon hän oli muistanut ottaa Fidelalta mukaansa nisuleipää. Tuossa oli tuore juustokin, pehmeä kuin vaha, ja tuossa viinipullo. Kaikkea oli. Se olisi kelvannut hääateriaksi. Kissanpoika seurasi häntä ja pyyhkäisi selkäänsä hänen sääreensä; äkkiä se parkaisi ja loikki tiehensä. Isäntä oli huomaamattaan astunut sen käpälälle. Kuullessaan kissan äänen Marianna, joka istui sisähuoneen oven ulkopuolella, heräsi horrostilastaan. Kuu kumotti täydeltä terältään metsän yläpuolella, taivas oli sininen kuin päivällä ja kaikki esineet näkyivät selvinä ruohoaukiolla. Mies lähestyi taloa nurmikon poikki. Marianna tunsi hänet heti.
— Se on Costantino, Simonen toveri, — sanoi Marianna puoliääneen äidille. — Varmaankin hän tiesi, että Simone tuli tänne, ja kun hän ei nähnyt hänen palaavan, hän on tullut hakemaan häntä.
Costantino pysähtyi heidän eteensä ja Marianna nousi tervehtimään häntä. He katsoivat toisiinsa, niinkuin aikaisemmin kuutamossa, ja tajusivat toistensa ajatukset.
— Hän on tuolla sisällä, — hän sanoi nyökäyttäen kärsiviä kasvojaan perähuoneeseen päin. Hän on kuolettavasti haavoittunut ja menettänyt tajuntansa. Pappi on hänen luonaan.
Costantino tuntui rauhoittuvan kuultuaan, että pappi oli siellä. Hän laski kätensä Simonen äidin päähän ja tunsi sen hehkuvan hänen sormiensa alla. Ja tästä kosketuksesta vanhan naisen suru vihdoinkin pääsi purkautumaan. Nyyhkyttäen hän tarttui Costantinon käteen ja kostutti sitä kyynelillään.
Sitten kaikki kokoontuivat keittiöön.
Berte Sirca ja palvelija olivat puoleksi kantaen laahanneet Simonen äidin pöydän ääreen. Ja pakoittaen itseään Marianna tarjosi ruokaa.
Pappi istui heidän keskellään. Hän oli ainoa, joka väliin katsoi tarpeelliseksi sanoa jonkun sanan. Mutta ennen pitkää hänkin vaikeni muiden mukana. Tämä illallinen teki kirkollisten menojen vaikutuksen, tapahtuen henkilöiden piirissä, joista kukin oli oman ahdistuksensa painama, mutta joita kaikkia yhdisti yhteinen side: vaikeneminen. Ja he vaikenivat edelleen ja näyttivät ikäänkuin nauttivan ehtoollista, ennenkuin valmistautuivat olemaan läsnä ihmisen kuoleman mysterion täyttyessä.
Heissä piili sitäpaitsi kaikissa se pelko, että oikeudenpalvelija Nuorosta saapuisi häiritsemään tuota mysteriota. Vähimmästäkin melusta he kohottivat päätään kuunnellen.
Moneen kertaan Marianna nousi katsomaan, oliko Simone yhä horroksissa. Lopulta Marianna näki hänen silmänsä aukenevan ja katsovan häneen; niissä oli valonsäde, joka pian taas sammui.
— Simone? Simone?
Simone ponnisti noustakseen istualleen, mutta vaipui takaisin vuoteeseen, kasvoissa äärettömän kärsivä ilme. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kupeestaan keihäällä naulittu vuoteeseen. Ja sitten hänestä tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi alkanut pyöriä, tuo keihäs akselina. Hän tarttui Mariannan käteen, mutta Mariannakin näytti pyörivän hänen kanssaan.
— Simone? Simone! Täällä on pappi. Tahdotko, että hän tulee luoksesi?
Sairas alkoi tuijottaa häneen silmäterät laajentuneina, kauhuun uponneina. Pappi? Hän ei käsittänyt.
— Eikö hän saa tulla? Se on pastori Fenu, Giacomo ja Giovanni Fenun veli.
Simone nyökäytti heikosti päätään myöntymykseksi, mutta käänsi hiukan häiriytyneen näköisenä poskensa pielukselle. Ja Marianna näki valkoiselle päälliselle, hänen suupielensä kohdalle, ilmestyvän punaisen ruusuun vivahtavan täplän; se oli verta. Hän nousi pelästyneenä. Mutta Simone ei hellittänyt hänen kättään. Hän näytti tahtovan viedä sen mukaansa matkalleen. Hän alkoi taas houria:
— Pappi… sormus… sateenkaari. Äiti, antakaa minulle reppu…
Marianna käänsi kasvonsa seinään päin ja tunsi ruumiinsa värisevän. Mutta hän ajatteli, että Simone puristaessaan hänen kättänsä muistutti hänelle hänen lupauksestaan:
— Naisen, joka rakastaa sellaista miestä kuin minä, ei pidä itkeä.
* * * * *
Pappi asettui jälleen istumaan vuoteen ääreen ja kallisti karkeatekoista vapahtajankuvaa sairaan kasvojen yli. Hän ajatteli veljiänsä, Giacomoa ja Giovannia, eksyneinä metsiin ja kivilouhoksiin, ollen metsästäjiä ja riistaa samanaikuisesti. Ja sydämensä pohjasta hän oli valmis antamaan synninpäästön Simonelle kuin nuorukaiselle hänen ensi kertaa käydessään ripillä.
Horrostilassaan Simone ponnisteli muistaakseen ja kootakseen syntinsä. Mutta ne pakenivat ja pyörivät hänen ympärillään, kuin olisivat jo irtaantuneet hänestä, häälyneet matkan päässä hänestä, häntä ilkkuen. Sitten hän sopersi katkonaisia sanoja, vaikeni ja näytti vaipuvan uneen. Mutta kun hän kuuli papin alkavan lausua sanojaan synninpäästöä varten, hän kokosi kaikki voimansa viimeiseen ponnistukseen, tavoitteli raitia, näytti lujasti nojaavan vuoteeseen ja pääsi puoleksi istuvaan asentoon, suu jälleen täynnä verta ja huulet tuskasta vääntyneinä.
Pappi laski toisen kätensä hänen povelleen, painoi hänet lempeästi takaisin pitkälleen ja pyyhki veren hänen huuliltaan.
— Pride Fenu… Pride Fenu… — sopersi Simone huohottaen, tunnustan…
Pappi kuunteli tarkkaan.
— Varastin… kirkosta… Varastin timanttisormuksen… Ihmeitä tekevänNeitsyen kirkosta… Se on tuolla… patruunalaukussa.
Pappi veti otsansa ryppyihin, ihmetellen ja melkein loukkautuneena.Eiväthän rosvot koskaan varasta kirkoista.
— Miksi teit tämän, Simone?
— Tahdoin antaa sen naiselle, uskollisuuden merkiksi.
— No niin, sinä luovutat minulle tuon sormuksen ja minä vien sen takaisin Ihmeitä tekevälle Neitsyelle.
— Ei. Tahdon uskoa sen… uskoa… sen Mariannalle… että… hän veisi sen… takaisin.
— Hyvä. Uskomme sen Mariannalle, joka vie sen takaisin. Entä vielä…
— Ei mitään muuta.
Silloin pappi teki ristinmerkin ja lausui lopullisesti synninpäästön.
Nyt naiset palasivat takaisin huoneeseen. Marianna riensi asettumaan Simonen vuoteen ääreen, mutta hänen mieleensä johtui, että siinä oli äidin paikka.
Muuten täytyi tehdä valmistuksia Herran ehtoollista varten. Marianna otti esille liinan ja levitti sen kaksinkertaisena pienelle pöydälle ja nouti sitten kynttilän keittiöstä lisätäkseen valaistusta. Palatessaan hän näki, että äiti oli tuonut mukanaan pienen vahakynttilän, jota sytytettynä piti kädessään kuin vaaleata vartta, jonka kultakukasta putoili siemenhelmiä.
Miehetkin tulivat sisään ja polvistuivat huoneen perälle, pää paljaana, lakki kädessä. Ovi oli jäänyt auki, ja kuu loi sisään hopeajuovan. Ulkona lauloi satakieli.
Autettuaan pappia kohottamaan Simonen istuvaan asentoon Marianna polvistui vuoteen ja seinän väliseen ahtaaseen paikkaan, lujasti tukien toisella kädellä pieluksen takaa ja otsa painettuna peitteelle. Hän kuuli papin sanat, joka kumartui kuolevan kasvojen yli, rippileipä kädessään, ja näki hengessä edessään kuun yläpuolella vuoria ja tammen, joka säteili kuin tulikehä. Sitten kaikki vaipui hiljaisuuteen. Käsi laskeutui hänen päänsä päälle; Simone kutsui häntä vielä kerran:
— Marianna!
Marianna kohotti päätään ja näki edessään papin, vielä messukasukka yllään. Ja hän loi Mariannaan katseen voimakkaista tummista silmistään.
— Marianna, hän sanoi, — Simone tahtoo luovuttaa sinulle sormuksen, joka on vietävä Ihmeitä tekevälle Neitsyelle. Hae se esille tuosta patruunalaukusta.
Marianna meni huoneen poikki ja nosti raskaan patruunalaukun penkiltä, jolle oli laskenut sen Simonen takin ja vyön viereen. Hän avasi sen ja löysi sisätaskusta sormuksen. Rengas oli mustunut, mutta timantti säikkyi varjossa, ja kaikki näkivät sen.
Marianna piti sitä avatussa pivossaan ja ojensi sen papille, joka otti sen kahden sormen väliin, näyttäen sitä Simonelle:
— Onko se tämä?
Mariannan silmät säteilivät kuin timantti. Hänen sydämensä ilmaisi hänelle kaiken.
— Simone, — hän sanoi, ojentaen hänelle kättään, — paina sinä sormus sormeeni.
Silloin Simonen käsi, joka oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, ollen jo kuolon polttama ja huuhtelema, kurottui papin kättä kohden. Hän tarttui sormukseen ja painoi sen vapisevin käsin Mariannan käteen.
Nämä olivat heidän häänsä.
* * * * *
Syyskuulla Marianna läksi Ihmeitä tekevän Neitsyen juhlille viemään sormusta. Hän ja hänen isänsä olivat erään Bittissä asuvan rikkaan tilanomistajan vieraina. Tämän vanhin poika, joka vielä oli naimaton, kun sitävastoin kaikilla hänen muilla veljillään jo oli vaimo ja lapset, katseli koko ajan Mariannaa juhla-aterian aikana ja miesten ja naisten laulaessa. Kun hän näki, että Marianna oli kalpea, itseensä sulkeutunut ja kaikesta välinpitämätön, hän tiedusteli, oliko hän kivulloinen… Hänelle vastattiin, ettei niin ollut laita, vaan että se oli hänen luonnolleen ominaista, että hän oli uskovainen ja että oli antanut Ihmeitä tekevälle Neitsyelle kaikki omistamansa helyt. Silloin tuo mies päätti pyytää häntä vaimokseen.
Hän teki sen vasta pitkän aikaa myöhemmin, sillä hänen vakaumuksensa oli, että tulee tarkoin punnita, ennenkuin tekee ratkaisevan päätöksen. Mariannakin puolestaan vaati miettimisaikaa.
Lopulta tuo mies läksi Mariannan puheille Vapahtajan juhlana. Hän oli vuorostaan Mariannan vieraana, jonka hän vastaanotti tyynenä ja vakavana. Kun täytyi antaa kosijalle lopullinen vastaus, Marianna katsoi häntä syvälle silmiin ja tunsi värähdyksen, joka näytti pudistavan hänet hereille sisäisestä kuolemasta.
Ja hän antoi myönteisen vastauksen, sillä kosijan silmät vivahtivatSimonen silmiin.