Sunnuntaina, jolloin Börjellä oli ollut mainitut herrojen päivälliset ja he olivat saattaneet viimeiset vieraat ulos, jäivät he molemmat seisomaan portaille. Kevättä oli jo kulunut ja illan valo rupesi hämärtymään; ilma oli tyyni ja rauhallinen ja äsken puhjennut koivu levitteli tuoksuaan.
Marianne kääntyi ja katseli Börjeä, vaan ei puhunut mitään.
Tämä seisoi hiljaa, eikä Marianne voinut päästä sisään menemättä hänen sivuitsensa.
Sitten kääntyi hän vielä kerran ja katseli; hänen mielestään olisi Börje nyt voinut puhua. Vaan tämä pujotti ainoastaan käsivartensa hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä.
Marianne seisoi silmät alas luotuina.
"Minkätähden sinä et tahtonut tulla valtiopäivämieheksi?" sanoiMarianne lopuksi kääntymättä.
"Mistä sinä sen olet saanut tietää?"
"Per Olsson sanoi siitä olleen kysymyksen, vaan että sinä kieltäyit, ettet muka tahtonut."
Börje ei sanonut mitään.
Marianne luuli tukehtuvansa harmiin. Eikö hän ollut tullut toiseksi ihmiseksi, eikö hän ollut arvannut miehensä ajatuksia, eikö hän ollut pitänyt korkeimpana kunnianaan päästä hänen urholliseksi työtoveriksensa, — ja siitä huolimatta taisi hän tuossa seista törröttää ääneti, hengeti! Eikö tuo ollut inhottavaa! Ja päivänä tämmöisenä! Marianne tiesi täyttäneensä hyvin tehtävänsä. Hän tiesi Börjen olevan hyvillään. Eikä hän kuitenkaan lausunut mitään! Marianne oli vähällä itkeä harmista.
Marianne kääntyi kolmannen ja viimeisen kerran, katsoen pitkään ja sangen uhkaavasti.
Silloin purskahti Börje nauramaan.
"Mitä sinä tahdoit tietää?" vastasi hän.
Kauvemmin ei voinut kestää. Marianne heitti kätensä hänen kaulaansa ja painoi nenänsä liitteäksi Börjen takin rinnustaa vasten.
"Kaikki," vastasi hän.
"Sinähän tiedät jo. Nuo toitottavat sinulle kaikki korviisi."
"Niin, etkäsinävoi mitään puhua!"
"Kyllä lörpötystä on muutenkin kyllältä. Siihen ei tarvitse mitään arvoa panna, vaan siihen, että todella saadaan jotain aikaan."
Marianne nosti päätänsä ja katseli miestänsä kauvan silmiin.
"Minä käsitän enemmän kuin luulet," sanoi hän sitten pitkään.
"Mitä tarkoitat?"
"Kunnianhimoa — Börje."
Tämän kasvot synkistyivät. Siitä hän ei kärsinyt kuulla puhuttavan. Sitten katseli hän vaimoansa, vakavasti, terävästi, kuin hän joskus teki.
"Vaikka on lyötykin rahaksi, ei sillä ole sanottu, että tahtoo semmoisena olla," sanoi hän tylysti.
"Kun Torsten tulee suureksi, ja kunhäntuntee samaa, jotasinä nyt, silloin ymmärtää hän, että myös vaimolle voi puhua, minä tarkoitanminulle."
Mariannen kasvot olivat vaalenneet, hän tunkeusi miehensä ohitse etehiseen. Tämä tarttui hänen käteensä pidättäen häntä.
"Marianne, mitä tämä on?"
"Se on, että minä olen sovittanut enemmän kuin kylläksi. Se on, että minä olen osoittanut, etten ole ajattelematonta korutavaraa. Se on, että minä olen pitänyt sinusta niin paljon, että olisin voinut mennä vaikka tuleen ja veteen sinun edestäsi ja ettet sinä kuitenkaan, kuitenkaan koskaan ole pitänyt minua itsesi arvoisena."
"Mutta mikä sinun on?"
"Etkö sinä käsitä, että kun nainen pitää niin rajattoman paljon jostakin miehestä kuin minä sinusta, niin tulee viimein hetki, jolloin tämän miehen täytyy tunnustaa nähneensä, minkä arvoinen tämä nainen on, tai vetäytyy hän muuten tuuma tuumalta syrjälle, — ja tulee lopuksi yhtä umpimieliseksi kuin mieskin."
"Umpimielinen? — minäkö? — sinua kohtaan!"
"Oh Börje,mitäolen minä saanut yhteistä nauttia sinun kanssasi?Minkätähden olet minun pitänyt erillä äidistäsi?"
"Äidistänikö?"
"Niin. — Minkätähden en minä saa pitää siitä, mistä sinäkin? Minkätähden en saa elää sinun elämääsi, ajatella sinun ajatuksiasi ja toivoa sinun toiveitasi? Minkätähden työnnät minut luotasi nyt, kun minä ihailen sinua enemmän kuin nuo kaikki toiset!"
"Mutta ethän tiedä mitä sanot! Ihailla? Minua!"
"Luuletko mun sokeaksi?" — Marianne sanoi tämän hiljaa, melkein pilkallisesti. Sillä nyt oli voitto saavutettu ja tuo intohimoinen mielenpurkaus mennyt.
"Marianne —," sanoi Börje pitkän vaitiolon jälkeen, "tuntuu kuin minä olisin toinen ja sinä olisit toinen ihminen, kuin ensi kerran tavatessamme."
"Niin, sillä sinä olit hyvin tyhmä, Börje, ja minä olin vielä paljoa tyhmempi," vastasi Marianne rakastettavalla suoruudella.
* * * * *
Koko viikon oli niin kiirettä, että he tuskin ennättivät vaihtaa sanaa keskenään. Pojalle piti saataman uudet vaatteet, puutarha perattaman, peltosaven-ajo pantaman alkuun ja kaikki laitettaman sille kannalle, että he voivat olla poissa muutamia päiviä.
He eivät matkustaneet junalla, vaan omilla hevosilla ja vaunuilla. Ilma oli kaunis, ja siten kulettiin kuten tahdottiin.
Matka oli ollut herttainen, — ylös aamulla aikaisin, ruokakori hyvästi varustettu, ja heti äsken lehdistyneessä pyökkimetsässä.
Nyt oli tultu Börjen kotiseutuun. Hän tunsi kaikki tiet ja jokaisen talon ja selitti kaikki Mariannelle. Tapansa mukaan ajoi hän itse, ja Marianne istui hänen vieressään. Torsten istui äidin polvelle nojautuen tähän; hän oli nukkunut.
Mariannen mieli oli kummallinen, melkein juhlallinen. Ja Börje oli itse puheliaisuus. Hän huomautti Mariannelle sukuröykkiöitä, joita oli neljä aina yhdessä rypeessä, hän näytteli vuorenhalennaisia, joista meri pilkoitteli, hän käski hänet syvään hengittämään, että tuntisi rehevää, voimakasta ilmaa, — Börjen kotiseudun ilmaa.
"Pian olemme perillä, Marianne."
"Mitähän äiti minusta pitää!"
Marianne ei enää sanonutsinunäitisi. Börje huomasi sen, katsahti häneen ja hymyili.
"Äiti osaa sekä nähdä että kuulla."
"Oh, Börje, minä pelkään kuitenkin, — sinun tähtesi." — Hän siveli poskeansa Börjen olkapäähän.
"Sinä!"
Paljon tunnusti tämä yksi ainoa huudahdus.
"Tuolla asui Paulin äiti," sanoi Börje ja näytti pientä huonetta tien vieressä hiljentäen vähä hevosien vauhtia. Paulin muistoon yhdistyneestä vastenmielisyydestä ei ollut enää mitään jälellä. Se oli hävinnyt, — poissa. Todellisuus oli sen syrjäyttänyt.
"Ja tuo pieni talo punaisine seinineen, puitten takana, näetkös — tuolla noin — se on minun kotoni. Tuo valkea talo tuolla kauvempana on veljeni. — Kuinka olen iloinen, kun sinä olet täällä minun kanssani."
Marianne irroitti ainoastaan toisen kätensä ja pisti sen miehensä käsivarrelle, ikäänkuin pitääksensä häntä oikein kiinni.
"Minä takaan, että äiti odottaa," sanoi hän, "ahaa — tuollapa hän onkin!"
Vaunut kääntyivät matalasta portista sisään ja seisahtuivat oven eteen.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä oli Marianne tarkastanut vieraan, joka tuossa seisoi auringon valossa ja kotikutoisissa vaatteissa suurine, raitaisine esiliinoineen.
Börje ihka elävänä! Torstenista tuli isänsä äidin näköinen, eihän siis muuta voinut kuin pitää hänestä!
Tämän molemminpuolisen tutkistelevan silmäyksen perästä hymyilivät molemmat naiset toisilleen, ennenkuin edes ennättivät tervehtiäkään.
Börje hyppäsi maahan ja auttoi Mariannea alas, joka vielä piteli nukkuvaa poikaansa käsivarsillaan. Ja sitten seisoivat nuo kaksi kilpailijaa silmä vasten silmää, yhteisen suuren, lämpimän luottamuksen yhdistäminä.
He olivat sen ymmärtäneet, lukeneet sen toisiensa silmistä. Siinä ei tarvittu yhtään sanoja.
"Suudelkaahäntäensin," sanoi Marianne katsoen poikaansa. Hänessä oli taikauskoinen luulo, että yhdysside tulisi siten vielä vahvemmaksi. Ja mummo suuteli tuota pientä, sulki sitten sekä hänen että Mariannen vahvoihin, oivallisiin käsivarsiinsa ja työnsi heidät oven sisäpuolelle.
"Noh?" sanoi Börje hänelle riemuitsevin silmin. Hän seisahtui silmänräpäykseksi kynnykselle sitä sanoakseen, hän ei voinut odottaa.
"Erinomainen ihminen," vastasi äiti ja pyyhkäisi esiliinansa kulmalla jotain silmistään, "etpä ainakaan liian aikaisin antanut minun häntä nähdä."
Hänen äänessään oli aivan Börjen nyreätä hyväntahtoisuutta.
"Hyväksi on teille ollut, että olette saaneet ikävöidä toisianne näin kauvan," sanoi Börje tehden pientä poikamaista kiusaa.
"Niin kai, kyllä kai niin! — Minä olisin voinut kuolla sillä ajalla, en saanut nähdä häntä, enkä poikaakaan."
"Vai niin, te olette ollut kärsimätön, äiti! — Eimaar, te elätte vielä monta vuotta ja näette vielä paljon, ennenkuin kuolette."
"Minä en kuitenkaan voi nähdä mitään rakkaampaa. Kas niin, käykää sisään nyt!"
Äiti työnsi hänet tupaan pienen, siivon etehisen kautta.
"Parasta lienee antaa pikkuisen maata, kunnes herää itsestään," sanoi hän Mariannelle, "minä olen tämän sisäkamarin varustanut teitä varten. Minä olen tehnyt vuoteen pikkuiselle vaatekoriini; minä luulen sen olevan kylläksi suuren."
Börje seisahtui tupaan ja molemmat naiset astuivat yhdessä sisähuoneesen, jossa Marianne laski perillisensä tälle määrätylle vuoteelle, joka huomattiin olevan vallan parahultainen.
"Ah, äiti, eikö Börje ollut hyvin paha, kun antoi meidän odottaa näin kauvan, ennenkuin saimme nähdä toisemme?" sanoi Marianne tarttuen anoppimuorinsa käsiin ja katsoen suoraan rehellisiin Börje-silmiin.
"Hänpä lie parhain tietänyt, mikä oli hyvä."
Äidillisen ylpeyden mielestä oli Börje kaikkitietäväinen ja kaikkiviisas kuin itse sallimus.
Börjestä oli päivä herttainen. Hän riippui kiinni kotona jokaisessa pikkuseikassa luonteensa koko yksipäisellä rakkaudella, joka vanhaa ja totuttua piti aina lemmellisessä muistossa. Hänestä oli hupaista kuljettaa Mariannea kaikkialla, näyttää hänelle kaikkea ja kertoa hänelle kaikesta: lapsuudestaan, äidistään, heidän jokapäiväisestä elämästään, Paulista; hevosista, joilla hän oli ajanut, koirista, joista hän oli pitänyt. Kävely tuntui oikein pyhiinvaellus-matkalta. Ja Marianne oppi tällä tarkastusretkellä tuntemaan hänen menneisyytensä, — itse "alku-Börjen," kuten hän nauraen miestänsä kutsui tässä tilaisuudessa — paremmin kuin jos Börje olisi kokonaisia päiviä kuluttanut kertomiseen.
Ja äiti ruokki heitä skoonelaisilla, tukevilla ruokalajeilla, oluttakin oli hän ennättänyt panna, vaikka se vielä maistui vähä liian nuorelta.
"Jestan poo! äiti luulee varmaankin joulun olevan kaksi kertaa tänä vuonna," sanoi Börje nauraen pöytään istuessaan.
"Ei minulla ole mitään joulua ollut viimeisenä kahtena vuonna," sanoi äiti. Sydämellisin lämpö piileskeli hänen tylyäänisessä vastauksessaan. Hän mahtoi suuresti kaivata poikaansa näinä jouluina.
"Mutta tänä vuonna tulette meille," sanoi Börje.
"Sen teen, jos Jumala suo ja te sen tahdotte."
Hän tunsi itsensä vielä vähä ujoksi Mariannen läsnäollessa, vaikka hän paljonkin hänestä piti. Salaisesti hymyillen huomasi Börje, että äiti aina karttoi Mariannen nimeä eikä kutsunut häntä sinuksi.
Mutta sellainen kyllä menisi ohitse! Börje oli niin iloinen — niin sydämellisen iloinen. Äiti ja Marianne … sitä kelpasi istua ja katsella.
Marianne arveli, ettei äidin tarvitsisi asua näin yksinään, näin kaukana Börjestä; voisihan hän muuttaa heidän luokseen, jossa Paulin sija vielä oli tyhjänä.
"Siunatkoon, lapsi, sitä en koskaan tahdo!" vastasi vanhus melkein pelästyneenä, "nuoret osaavat kyllä pesää rakentaa yhtä hyvin kuin vanhatkin, vaan he rakentavat semmoisen, jokaheillesopii, ja vanhat tekevät parhaiten, kun pysyvät paikallaan."
Puolisen jälestä kulkivat Marianne ja Börje ympäri tupaa, jolla aikaa isoäiti istui ja ravitsi silmiään katselemalla oikein sydämen halusta pojanpoikaansa, joka käydä lylleröitsi ympäriinsä upo uudessa koltissaan.
"Ja katsos! Tässä on raamattu, jonka kaltainen Börjelläkin on," huudahtiMarianne iloisesti. "Kuinka hyvästi muistan, kun ensikerran kävinTomtössä! Minä kysyin, oliko hänellä tapana lukea sitä. 'Ei,' sanoihän, 'mutta äidillä on yhtäläinen'."
Melkein huomaamaton hymy vetäytyi äidin kasvoille; hän ymmärsi poikaansa.
"Niin, tuo on minun sauvani ja jalkojeni valo," sanoi hän sitten vakavasti, "minulla ei ole koskaan ollut parempaa turvaa." — Sitten katsahti hän Marianneen. — "Vaan minusta on saman tekevää, mitä te uskotte," lisän hän, "sillä meidän Herramme antaa teille kyllä sen uskon, jota te tarvitsette. Hän ymmärtää asian paremmin kuin minä."
Tässä karkeassa, hyväntahtoisessa suoruudessa oli jotakin, joka Mariannea miellytti enemmän kuin kaikki hyväilyt. Siinä ilmautui vankkuutta, luottavaisuutta — ihan kaikkea.
Kun illalla erottiin, saattoi vanhus vieraansa heidän makuusuojaansa.Pikkuinen uinahteli aivan makeasti korissaan.
"Niin, nukkukaa nyt tekin hyvästi," sanoi hän. "Minä olen tehnyt pehmeän vuoteen sinulle, rakas poikani. Harvoinpa sinua täällä saa nähdä!"
"Ja häntä!"
"Niin; hauskaa oli nähdä teitä."
Börje asetti kätensä eräälle vanhalle pulpetille.
"Tässä, Marianne," sanoi hän, "tässä on minun muinainen minuuteni; tässä säilyttää äiti kaikki minun kirjeeni.
"Niin, vallan totta!" huudahti vanhus ja pisti kätensä taskuunsa, "minä olen ajatellut … minä olen ajatellut, että Mariannea" — nimi ei tahtonut tulla hänen huuliltaan, — "minä tarkoitan, että häntä huvittaisi lukea sinun kirjeitäsi. Minä olen ne pannut järjestykseen numeron jälkeen." Hän veti avaimen esiin, jonka antoi Börjelle.
Marianne ei voinut mitään sanoa. Tämmöinen menettely poikansa vaimoa kohtaan oli niin liikuttavan hienotunteinen, että Mariannella ei ollut sanaakaan sen varalle. Tätä oli ajatellut tuo sivistymätön talonpoikaisvaimo, — ajatellut ihan itsestään!
He puristivat toisiensa käsiä. Ei yhtään tarpeettomia hellyyden osoituksia! Sellaiset eivät Börjen äitiä miellyttäneet, vaan he olivat ymmärtäneet toisensa, ja tässä oli se side, joka ei ollut katkeava.
Kun Marianne oli jäänyt yksin Börjen kanssa, meni hän hänen luokseen.
"Börje, kuinkavoitsinä pitää minua kaikesta tästä erilläni ja luulla sen olevan parasta?"
"Se oli hyödyllistä."
"Mutta semmoista umpimielisyyttä!"
"Semmoinen on minun luonteeni."
"Kaikkiako kohtaan?"
Marianne hymyili vähä. Yksi poikkeus oli ollut, — hän, joka nuo kirjeet oli saanut.
"Minusta on ollut hauskaa nähdä sinua täällä, — tässä vanhassa keskuudessa, josta minä paljon pidän," sanoi hän, "sen täytyi sulaa yhteen nykyisen kanssa. Ja nyt se on tehty, rotko on täytetty. Tule istumaan, Marianne. Minä olen hävennyt olla se kuin olen, nyt ei ole laita enään niin."
Hän talutti Mariannea vanhanaikaisilla patjoilla päällystetylle seinärahille istumaan, vaan tämä ottikin pienen jakkaran ja asettui vastapäätä miestänsä. Hän taisi näin paremmin katsella Börjeä kasvoihin istuessaan kyynäspäät tämän polvilla ja nojaten leukaansa käsiä vasten.
"Kun on antanut parhaan, niin ei tarvitse säästää pikkumurusia," sanoi Marianne hymyillen, "kun olemme nyt puheisiin päässeet, niin sano mulle, mitä sinä teit kaupungissa niin usein; minä olen ollut hirmuisen utelias."
Börje punehtui ensin, vaan rohkaisi sitten mielensä.
"Minä olen lukenut kieliä," sanoi hän. "Huh, eipä se käynyt vallan voimien ylitse. Mutta kuinka minä pelkäsin sinun saavan siitä tietoa."
"Miksikä sitten?"
"Olihan ikäänkuin häpeällistä alkaa minun ijälläni vielä koulupojan tavoin; ja sitten minä pelkäsin, etten onnistuisi."
"Sinun sydämesi on ylpeä — kuules! Se juuri tekee sinun niin umpimieliseksi. Sinä pelkäät, että sinun tarvitsee antaa perää jollekulle."
"Ehkä. — Minä olen aina luullut olevani nöyrä. Minä olen aina ollut valmis tunnustamaan toisten etevämmyyttä; mutta minä olen asettunut sitä vastaan," sanoi hän miettien. "Sinä väitit eräänä iltana minun olevan kunnianhimoisen; minä olen sitä sittemmin ajatellut. En tiedä, onko se totta. Vaan sen tiedän, että minullakin on pyrintöjä ja että minäkin tahtoisin saada — niin, en tahdo sanoavaltaa, sillä en minä tahdo tulla huomatuksi, — mutta minä tahtoisin tuota, jonka avulla voi ikäänkuin ojentaa kättänsä ja tuntea niissä ohjakset. Sitä ehkä kutsutaan vaikutukseksi. Minä tunnen vaan kuin tahtoisin tämän käteni olemaan vahvan, — jäykän ja vahvan. Tahdon tuntea, etten ole tullut maailmaan saamatta mitään aikaan. Minä tahdonkokonaantäyttää minulle uskotun paikan, vaan minä en halua mitään muuta. Jos sitä kutsut kunnianhimoksi, niin olen kunnianhimoinen."
"Ja se on jo hyvin vanhaa," jatkoi Börje tyynesti, "se on aina pyrkinyt eteenpäin. Vaan minä en ole ollut vapaa. Isä piteli rahoja, ja hänellä oli valta. Minun sisuni kuohuu, kun häntä ajattelen. Onko kellään oikeutta kukistaa ihmistä sillä tavalla ja pidättää häntä edistymästä, kuin hän teki minulle! — Ja niin on laita ollut — ahdistusta aina. Tuo tapaus viimeksi Paulin kanssa puhalsi tulen enemmän hehkumaan. Sillä silloin täytyi minun koko voimallani ryhtyä jonkun kimppuun, etten olisi tullut vallan hupsuksi. Minulla ei saanut olla aikaa tuntea mitään. Täytyi vaan vaientaa sydämensä ääntä, pitää ajatuksensa jänteessä, katsoa eteensä eikä taaksensa. Tuo kokonaan, tuo — eitä jotain semmoista saattoi tapahtua, — että minä olisin paljas nolla, tyhjyys, siinä oli nöyryytys semmoinen, että minä olisin voinut… Se oli potkaus, josta päästäkseni minun täytyi hankkia itselleni hyvitystä vaikka millä hinnalla! Sinä et voi uskoa, kuinka sellainen voi minua kiihottaa! Se on kuin oas, kuin kirveltävä tunne minun rinnassani, se ei anna minulle rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan ajaa minua työhön. Kuinka toisenlainen Börje minä olen kuin se, jonka kanssa sinä olit yhdessä kaksi vuotta sitten! Ihmeellistä on nytkin katsella taaksensa. Ja ulkonaisesti, ehkei kuitenkaan näy mitään erotusta. — Mutta kirjeissä tuolla on koko kehityshistoria. Äiti on samaa puuta kuin minäkin; hän on ymmärtänyt minua."
Marianne tunsi piston sydämessään. Niin, kuinka vaiherikas tämä kehitys mahtoi olla, arvasi hän nyt katsellessaan noita viisaita kasvoja joissa ankara hillitsemisvoima ja sitkeä into kuvastui joko juonteessa.
"Yhtäainoata en ole koskaan sanonut äidille. En koskaan selittänyt."
Syntyi äänettömyys.
"Sinä olit sanomaisillasi jotakin ennen, jonka johdosta olit kahdella päällä," sanoi Marianne.
"Niin minä tahdon vastata erääseen toiseen kysymykseesi, jonka myös teit eräänä iltana: minkätähden kielsin heitä äänestämästä minua valtiopäivämieheksi. Niin, — näetkös — minä en ole valmis vielä. Minä en tahdo eritä tasaisesta työstäni. En nyt. Tilaa on kehitettävä. Taloudellisen kantani pitää olla sellaisen, ettei se estä minua, ja sitten … ja sitten täytyy minun nähdä vähän enemmän maailmaa. Sille ihmiselle, joka ei ole saanut muita tietoja kuin mitä hänen ikäänkuin keksillä on täytynyt haalia itselleen ilman toisten apua, ja jonka kehitys ihmisenä on suurimmaksi osaksi kirjaviisautta, sille ovat mielestäni matkat suurena oikotienä sivistykseen. Minussa on vastustamaton tiedonhalu. Minä olen aina kadehtinut Paulia. Minä tahdon myös päästä näkemään. Vaan minä katselen luullakseni toisilla silmillä kuin hän, ja minulla luullakseni on toisenlainen säästö kotiin tullessani kuin hänellä. Tahdotko tulla mukaan — Marianne? Tahdotko jakaa kanssani? Tahdotko, että olemme kahden kaikessa? — kahden katselemme ja käsitämme ja tuomitsemme ja luemme, — kahden autamme toisiamme kaikissa?"
Vastausta ei tarvittu. Mariannen kädet olivat vaipuneet Börjen polville ja olivat ristissä siinä. Hänen silmänsä tähystelivät ulos avaruuteen, kuin olisi hän siellä nähnyt pitkän, aavan tulevaisuusmaiseman.
Iloja ja suruja oli tuleva toisensa perästä vaihdellen, onnen rauhaa ja kovia aikoja. Sen hän nyt tiesi. Hänen elämänsä näyttäisi kuin muidenkin ihmisten; ei romantilliselta eikä satumaiselta, vaan todelliselta ja jokapäiväiseltä. Mutta Börje oli hänelle niin rakas, että hän olisi voinut laskeutua polvilleen hänen eteensä; olisi voinut painaa hänen käsiään silmilleen tuntiessaan itsensä ylenmäärin onnelliseksi hänen omanaan; hänen, ilon auringon paisteessa tai pimeinä hetkinä, hänen suuressa ja pienessä, — aina, kun he vaan rakastivat toisiansa.
[1] Mitä hyvää, miellyttävää ja onnellista on.
[2] Paremmin voi yksinään kuin huonossa seurassa.
[3] Englantilainen nimitys neitosten kunniaksi pidetylle puheelle. Suom. muist.
[4] Iduna oli nuoruuden jumalatar pohj. jum.-tarustossa; hänellä oli kultaisia omenoita, jotka tekivät jumalat ikuisesti nuoriksi. Suom. muist.
[5] Hyvänä ystävänä.
[6]Sensitivaon kasvin nimi, joka vetää lehtensä kokoon, kun sitä koskee. Suom. muist.
[7] Vanha toveri.
[8] Älä koske minuun; erään kasvin nimi. Suom. muist.
[9] Pygmalion oli sadun mukaan Kypron kuningas ja sen ohessa taitava kuvanveistäjä; hän teki, kun ei löytänyt ketään mieleistään tyttöä, naisen kuvan norsunluusta ja rakastui siihen niin, että pyysi sille henkeä rakkauden jumalalta Venukselta, joka hänen pyyntönsä täyttikin, jonka jälkeen hän otti tytön puolisokseen. Suom. muist.
[10] Olkaa varuillanne, armaani!