— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?
Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin käsin.
Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän liikahtamatta vähääkään:
— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?
Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.
Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään, mitä puhun.
He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.
— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.
Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen hitaasti ja äärettömän murheissaan.
Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle hillityllä äänellä:
Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.
Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.
Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat taas pian pimeälle syrjäkadulle.
Silloin sanoi Kristian Fredrik:
— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia. Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin — omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten taidamme.
Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.
Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.
— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.
Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.
— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme jäähyväiset toisillemme, Marianne.
Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella äänellä:
— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi jälleen. Hyvästi… rakastettuni!
Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.
Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen sanovan, ja poissa oli Trolle.
Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!
Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja nukahtaa pois kaikesta.
Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.
Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.
Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla käsillään.
Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.
Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen, kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.
Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä hädässä.
Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.
Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän todella menisi?
Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.
Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.
Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.
Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.
Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa. Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona, hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.
Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas. Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes pahin puuska olisi ohitse.
Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan. Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä, jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina. Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen kuolemaansa. Eikö hän tule pian?
Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.
— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!
Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.
Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.
Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat hänen aivonsa taas.
Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.
— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.
Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän loisteen.
— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne… sitä hyvää ylpeyttä… Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään. Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua… siunaan… Mariannea!
Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa kalpeahkoiksi ja vieraiksi.
Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.
* * * * *
Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.
Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä toimimaan.
Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut enemmän kuin sait.
Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.
Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.
Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.
Tälle entisyydelle hän rakensi alttarin sisimpään sydämeensä. Pyhän paikan, jota ei kukaan tuntenut ja johon hän ei itsekään koskaan astunut valmistumattomalla mielellä.
Ainoastaan hiljaisina, yksinäisinä hetkinään avasi hän tämän pyhäkkönsä oven, ja parhaimman mitä hän omisti, hienoimman mitä hän ajatteli, kaiken sen hän uhrasi silloin niille kahdelle hengelle, joita hän oli enimmän rakastanut.
Ja vähitellen ja hiljaa, niin ettei hän itsekään sitä huomannut, alkoi hänen sydämensä verisistä vaoista orastaa jotakin uutta ja ennen aavistamatonta.
Oli hyvä, ettei konsuli Ebbesen haudastaan voinut nähdä, miten kauhealla tavalla hänen teoriansa onnen vaihtelevaisuudesta toteutuivat.
Sillä jo parin vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen kääntyi niiden onni, jotka ennen aikaan olivat aina voittaneet, silloinkin kun pelasivat sokeasti.
Ei kestänyt kauan ennenkuin saatiin kuulla yhden ja toisen pienen toiminimen menneen kumoon. Mutta se ei säikyttänyt niitä, joilla oli vanhoja ja suuria rikkauksia turvanaan. Yleensä ajateltiin vain, että se oli ohimenevä pula ja että se oli kestettävä urhoollisesti.
Mutta silloin kuultiin eräänä päivänä suuren arvossa pidetyn kauppaliikkeen kukistuneen perinpohjin semmoisella ryskeellä, että kaiku siitä kuului yli koko maan.
Ja niinkuin lumipallo kasvaa, niin kasvoi myös tämä kaatuminen. Ne monimutkaiset säikeet, jotka liittävät eri kauppaliikkeitä toisiinsa ja tukevat niitä keskenänsä, olivat katkenneet, ja tuloksena oli kaatuminen pitkin linjaa.
Niiden huomattavien kauppahuoneiden joukossa, joitten häviö oli täydellisin ja perikato suurin, mainittiin Björn & poika.
Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine irtaimistoineen ja kalleuksineen.
Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, — joutuivat vasaran alle.
Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni, kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä, jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.
Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä kohdelleet.
Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.
Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.
Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon — vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli tapahtunut.
Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta, hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.
Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa. Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies, joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei ansaitse parempaa kohtaloa.
Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.
He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.
Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsiMarianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.
Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.
Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui hoiperrellen kotiin.
Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.
Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.
Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut.
Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein. Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.
Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla jaHaldorin työntää luotaan.
Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.
Tai ehkä olikin se vain entisen hyvitystä?
Useasti kun Haldor oli katkerasti häntä loukannut ja toivottomuus oli hänet vallata, tuli tämä itsesoimaus hänen avukseen ja teki hänet kärsivälliseksi. Hänellä oli Haldorille niin paljon sovitettavaa. Siksi hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Ja hän unohti loukkauksen ja loi Haldoriin jälleen ystävällisen katseensa.
Mariannen ahertelusta huolimatta huononi heidän taloutensa huononemistaan ja raha tuli yhä ahtaammalle. Jos niin olisi saanut jatkua, olisi heiltä puuttunut pian välttämättömimmät elinehdot.
No niin! Ei siis sillä hyvä, että hän huolehti kotitaloudesta, hänen täytyi myöskin auttaa Haldoria toimeentulon hankkimisessa. Ja kun hänellä oli liikemiehen verta suonissaan, osasi hän käyttää hyödykseen kaikki pienetkin kykynsä. Hän antoi opetusta ranskan kielessä ja soitossa, hän laittoi koruompeluksia, käänteli kirjoja ja vihdoin sai hän vakinaisen toimen kirjeenvaihtajana eräässä konttorissa.
Tämän ohella riitti häneltä aikaa laittaa ruokaa Haldorille ja pitää huolta perheen vaatetuksesta, niin että heidän kodissansa oli sentään aina jonkinlainen hyvinvoinnin leima. Sillä hän ajatteli usein, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään, että vaikka hänen ja Haldorin koko elämä kuluisi alituiseen taisteluun toimeentulosta, niin koettaisi hän ainakin saada aikaan sen, etteivät hänen lapsensa tarvitse muistella lapsuudestaan ainoastaan huolia ja puutteita.
Haldor mukaantui kaikkeen, niinkuin ei muuta olisi ollut ajateltavissakaan. Hänet, joka ennen oli ollut hyvä ja oikein ajatteleva, hänet olivat vastoinkäymiset tehneet itsekkääksi, joka ei ajatellut muuta kuin omaa onnettomuuttaan.
Hän tunsi itsensä katkeraksi ja kohtalon pahoin pitelemäksi. Ei ollut muuta kuin kohtuullista, että joku toinen ponnisti voimiaan hänen puolestaan, saattaakseen kaikki jälleen entiselleen. Ja kukaan ei ollut enemmän siihen velvollinen kuin Marianne.
Vuodet vierivät. Mariannalle koitti uusi nuoruus, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen nainen, jonka entistä kauneutta ei enää kukaan muistanut.
Hän pyrki yhä edelleen voittamaan Haldorin itselleen, ja vihdoin alkoi hän päästä päämääränsä perille, vähitellen, askel askeleelta.
Heti kun hän oli saanut säästetyksi muutamia markkoja taloustarpeilta, alkoi hän panna toimeen yksinkertaisia »juhlailtoja» lapsille, ja näinä iltoina jäi Haldor säännöllisesti kotiin.
Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä, Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle, silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti olisi häntä luokseen houkutellut.
Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!
Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.
Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen pelata »naisten peliä».
Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria huvitti. Hän lauloi.
Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.
Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut »skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.
Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin, surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä käynyt.
Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona, niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona pelaamassa korttia.
Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi vallannut ikävä toveriensa luo.
Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan, alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi toivottomuudestaan.
Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.
Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.
Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.
Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.
Tapahtuu joskus, että vielä myöhään syksyllä kaunis lämmin päivä yllättää kylmät, koleat säät.
Koskaan ei luonto ole suurempi ja vakavampi kuin silloin, koskaan ei ilma ole niin korkea ja meri niin aava ja peilikirkas.
Tuntuu niinkuin ei kesä tahtoisi luopua kaikesta kauneudestaan. Ruusut alkavat kukoistaa uudelleen ja linnut laulavat lehdossa.
Ja kuitenkin ne eivät ole kevään lintuja, jotka laulavat, eikä kesän ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan. Lintujen laulu tuntuu niin surumieliseltä, ja ruusujen tuoksu on niin heikkoa kuin tulisi se jostain äärettömän kaukaa.
Ja kun aurinko laskee, silloin kaikki ikäänkuin säikähtyy ja vaikenee. Ei ole sitä elämää ja liikettä kuin keväällä, ainoastaan salaperäistä kahinaa pimeässä, lehti, joka putoo puusta, hedelmä, joka irrottuu varrestaan.
Se aika on mietteitä synnyttävä, mutta se on samalla täynnä lohdutusta. Kevään kaihot eivät enää ole olemassa. Kaikki mikä ennen kuohui, kuinka liikkumatonta se nyt on, se mikä silloin humisi, se vaikenee nyt.
Pian on kaikki ohi, ja sitten tulee talvi ja sen suuri, valkoinen rauha.
* * * * *
Muuan vanha herra kulki tietä myöten sellaisena päivänä, jolloin myöhäiset ruusut erehtyvät kukoistamaan puutarhassa ja linnut laulamaan käytävien puissa.
Hän oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli suuret, parrattomat ja surumieliset kasvot. Oli varmaan muukalainen, sillä hänen vaatteillaan oli outo kuosi, ja hän pysähtyi kauaksi aikaa sinne tänne ja katseli ympärilleen, niinkuin se, joka saapuu seudulle, missä hän on ollut monta vuotta takaperin.
Lopulta istui hän penkille käytävän viereen.
Kun hän oli siinä hetkisen istunut, kuului askelia käytävän toisesta päästä. Muukalainen käänsi päätään ja katseli sinne päin, mistä askelet kuuluivat. Se oli pieni, kumarainen nainen. Hän oli vielä kaukana, multa muukalainen saattoi jo kuulla hänen askelensa. Puutarhassa oli sinä päivänä niin hiljaista.
Nainen kulki verkkaan, hieman laahustaen askeliaan. Hän oli varmaan hyvin vanha, ainakin yhtä vanha kuin muukalainen itse. Mahtoiko hän hänet tuntea?
Lopulta saapui nainen niin lähelle, että muukalainen saattoi erottaa hänen kasvonsa. Ja kurttu hänen kulmakarvojensa yläpuolella alkoi syventyä.
Nainen ei häneen katsonut. Hän vaan mennä tapsutti eteenpäin, kädessään vesikannu ja puutarhaharava. Ehkä hän meni kirkkomaalle?
Kuinka hän oli tullut vanhaksi! Herra Jumala!
Kuinka hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja keltaiset!
Muukalainen nousi penkiltä ja meni häntä vastaan.
— Päivää, rouva Marianne! — sanoi hän ja tervehti häntä.
Nainen kääntyi häneen päin, hieman jäykästi, ikäänkuin tuntien itsensä häirityksi, kohotti päätään ja tarkasteli häntä, hajamielisen, miltei välinpitämättömän näköisenä, mutta ei vastannut mitään.
— Ettekö tunne minua? — kysyi muukalainen.
Heikko hämmästyksen välkähdys loisti vanhan naisen silmistä.
— Kristian Fredrik! — huudahti hän heikolla äänellä. — Oletteko todellakin hän?
Kristian Fredrik näki heikon punan nousevan Mariannen kellahtaville poskille ja katseen vaipuvan alas. Kristian Fredrik ei tiennyt miksi, mutta ääretön hellyys valtasi hänet. Hän tarjosi Mariannalle kätensä, mutta ei voinut mitään sanoa.
— Saatoittako todellakin tuntea minut jälleen? — kysyi Marianne.
— Kuten näitte, vastasi Kristian Fredrik, ja he alkoivat kulkea käytävää eteenpäin. Kristian Fredrik ei voinut mitään sanoa; hän tunsi itsensä niin murheelliseksi, että kyynelet herahtivat hänen silmiinsä.
— Jäättekö tänne kauaksi aikaa? — kysyi Marianne vihdoin.
— En, ainoastaan muutamiksi tunneiksi. — Kristian Fredrik tunsi vihdoinkin voivansa hallita ääntänsä, ja hän jatkoi: — Lähden jälleen Ranskaan. Pistäysin täällä nähdäkseni näitä rakkaita, rakkaita seutuja, ennenkuin kuolen. Ja nyt sattuikin niin, että tapasin teidät!
Kristian Fredrik pysähtyi, katseli naista ja tarttui liikutettuna hänen käteensä.
— Marianne rukka! — sanoi hän. — Kuinka teillä on ollut vaikeata elämässä!
Marianne hymyili.
— Entäs teillä itsellä?
— Minulla? En tiedä, mitä siitä sanon. En vaan tahtoisi uudestaan elämääni elää. Usein ajattelen, että on ollut samantekevä olenko elänyt tai en. Sen vaan tiedän, että sitä päivää, jona kuolen, ei kukaan huomaa.
— Teillä siis ei ole ketään, joka teistä pitäisi ja josta te pitäisitte.
Kristian Fredrik hymyili.
— Pitäisi — toisti hän. — Ei, ainakaan sillä lailla kuin tarkoitatte.
— Silloin miltei luulen, että minä puolestani saan sanoa teille:Kristian Fredrik rukka! — sanoi Marianne.
— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Kristian Fredrik.
— Kysymykseenne on jokseenkin vaikea vastata. Ja sitä paitse vaatisi se monta tuntia. Se Marianne, jonka tunsitte oli toinen kuin se, jonka nyt näette tässä edessänne. Ei, älkää pahastuko, Kristian Fredrik, älkää pahastuko siitä mitä nyt teille sanon. Olette puhunut itsestänne, nyt saatte kuulla, kuinka minun on käynyt. — Kuuluin kokonaan teille — sanon sen vielä kerran — kuuluin kokonaan teille, kun olin nuori ja kun vielä ajattelin ainoastaan omaa iloani. Silloin oli kohtaloni teidän ja teidän kohtalonne oli minun. — Mutta on jotain, joka sitoo ihmiset vielä lähemmin toisiinsa kuin ilo. Se on epätoivo, Kristian Fredrik, ja jos minä tällä hetkellä äkkiä muuttuisin nuoreksi ja saisin valita — silloin valitsisin sen, jonka kanssa olen taistellut epätoivoa vastaan elämässä.
He olivat saapuneet kirkkotarhan portille.
— Minun täytyy tänne — sanoi Marianne. — Minun on hoidettava kahta kuollutta. Älkää sentähden olko tähteni huolissanne. Minun on hyvä olla, Kristian Fredrik. Olen nyt kerran tullut semmoiseksi, että pidän vanhan ihmisen kohtalona — ne molemmat täällä, jotka minua odottavat, ja ne kaksi siellä kotona, joista en voi luopua.
Kristian Fredrik ravisti päätään. — En ymmärrä, mitä sanotte — sanoi hän raskaasti ja vitkaan. — Nyt olette tullut minulle vieraaksi.
Marianne ojensi Kristian Fredrikille kätensä.
— Niin ette saa sanoa. Ettekä myöskään niin ajatella. Älkäämme muuten enää tästä keskustelko. Vai kuinka?
Kristian Fredrik puristi hänen kättään, ja he katsoivat toisiaan kauan ja lämpimästi silmiin.
— Ystäväni — sanoi Marianne lempeästi ja hiljaa — hyvästi, ystäväni! Ehkä on olemassa paikka, jossa vielä voimme tavata. Ja silloin ymmärrämme kaikki ehken paljon paremmin.
Hän kiiruhti kirkkomaan käytävää myöten niin joutuisasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat. Oli jo myöhäistä, ja hänen piti joutua kotiin hyvissä ajoin — muuten menisi siellä kaikki mullin mallin.
Kristian Fredrik poistui vastaiselle suunnalle, missä ilta-aurinko sammumistaan sammui. Hän kulki hiljaa ja välinpitämättömästi, niinkuin se, joka ei tiedä, minne suuntaa matkansa kulun.
(Loppu.)