Vanha Bibiche arveli, että vuohet tarvitsevat keppiä. Ja silloin minä muistin ainoan kepin-iskun, minkä olin sille antanut: sen kupeista oli lähtenyt niin kummallinen ääni, ett'en ollut sen koommin rohjennut toista kertaa lyödä.
Niin jätettiin se kuljeskelemaan irrallaan kartanolle, ja eräänä päivänä se katosi, eikä kukaan saanut koskaan tietoonsa, mikä sen oli perinyt.
* * * * *
Juhannus läheni, ja Eugène arveli, että minut oli otettava mukaan kylälle, jotta juhlisimme minun maatilalle tuloni vuosipäivää.
Juhlapäiväksi lahjotti emäntä minulle keltaisen puvun, jota hän oli itse käyttänyt nuorena tyttönä.
Kylä oli nimeltään Sainte-Montagne (Pyhä-Vuori). Siinä oli yksi ainoa katu, jonka päässä oli kirkko.
Martine kuljetti minut rivakasti mukanansa messuun, joka oli jo alkanut. Hän työnsi minut erääseen penkkiin ja itse istui lähinnä edessäni olevaan.
Vakava mieliala, joka oli minut kirkkoon astuessani vallannut, hälveni melkein heti. Takanani jutteli kaksi vaimoa herkeämättä edellisenpäiväisistä markkinoista, ja miehet ovensuussa ihan ääneensä keskustelivat huolettomasti keskenänsä.
Hiljaisuus palautui vasta papin noustessa saarnatuoliin. Luulin hänen ryhtyvän pitämään saarnaa, mutta hänpä lukikin pelkkiä avioliittokuulutuksia, ja jokaisen uuden nimen kuullessaan nyökkyivät naiset hymyillen oikealle ja vasemmalle.
Ei juolahtanut mieleenikään rukoilla. Katselin Martinea, joka rukoili polvillaan. Hänen ruskeat ja kiharaiset suortuvansa näkyivät kirjaillun hilkan alta. Hänellä oli leveät hartiat, ja hänen valkea miehustansa oli uumilta sidottu mustalla nauhalla. Koko hänen olentonsa oli raikas ja nuorekas.
Ja kuitenkin oli luostarinjohtajatar minulle sanonut, että paimentytöt olivat likaisia letukoita.
Minä näin ajatuksissani Martinen edessäni, laumansa keskellä, lyhyessä raidallisessa hameessaan, kireälle vedetyissä sukissaan ja nahkapäällystäisissä puukengissään, joita hän kiillotti kuin saappaita. Silti piti hän tarkoin silmällä laumaansa, ja emäntä väitti hänen tuntevan erikseen jok'ainoan lampaansa.
Kirkonmenojen päätyttyä hän jätti minut, juosten erään vanhan vaimon luo, jota hän hellästi syleili. Sitte kadotin hänet näkyvistäni ja seisoskelin yksinäni, älyämättä minne menisin.
Jokseenkin lähellä näin minä "Valkean Hevosen" majatalon. Sieltä kuului äänekästä puheen sorinaa ja lautasien kalinaa. Ihmiset tunkeilivat sinne ryhmittäin, ja hetken perästä ei paikalla ollut enää ketään.
Aijoin mennä takaisin kirkkoon odottamaan, kunnes Martine tulisi minua noutamaan. Silloin näin Eugènen tulevan kiireissään. Hän tarttui minua käteen ja huudahti nauraen:
"Ellei pukusi olisi ollut niin helakan keltainen, olisin varmasti unohtanut sinut!"
Hän silmäili minua ilvehtien ja huvitettuna.
Hän vei minut koulumestarin luo, pyytäen tätä antamaan minulle aamiaista ja viemään minua lapsukaistensa kanssa kävelylle.
Koulumestari oli pukeutunut kaupunkilaisherrain tavoin, kun taasen Eugènella oli vain sininen mekkonsa yllään, niin että minua aika lailla kummastutti, kun kuulin heidän sinuttelevan toisiansa.
Aamiaista odotellessani sain koulumestarilta satukirjan lukeakseni.
Kylän torilla tytöt ja pojat tanssivat auringon paisteessa tomupilven keskellä. Pidin heidän hyppelyänsä liiallisena ja heidän iloisuuttaan liian remuavana.
Mieleni tuli kovin suruiseksi. Ja kun yön tullen vankkurit veivät meidät maatilalle takaisin, tuntui minusta todelliselta huojennukselta päästä jälleen hiljaisuuteen ja niittyjen tuoksuun.
* * * * *
Moniaita päiviä myöhemmin, ollessamme kotiin menossa, eräs lampaistamme, joka käveli pitkin pensasaidan sivustaa, hyppäsi korkealle ilmaan. Astuessani lähemmäksi huomasin, että siltä vuoti verta nokasta. Arvelin sen satuttaneen turpansa terävään okaaseen, pesin haavan puhtaaksi enkä ajatellut asiaa sen enempää. Seuraavana päivänä kauhistuin nähdessäni, että sen pää oli tursistunut milt'ei muun ruumiin kokoiseksi. Huutoni johdosta juoksi Martine hätään, ja hänen kirkaisunsa taasen juoksutti koolle koko talonväen.
Kerroin edellisen päivän tapahtuman, ja lampuoti selitti, että lammasta oli epäilemättä purrut kyykäärme.
Nyt piti sille toimittaa huuhteluja ja jättää se navettaan, kunnes turvotus katoaisi.
Minä en parempaa pyytänyt kuin saada vaalia elukka poloista, mutta jäätyäni yksikseni sen kanssa valtasi minut kammo.
Tuo suhdaton pää, joka huojui pienoisessa ruumiissa, herätti minussa mieletöntä kauhua. Ylen määrin pullistuneet silmät, pöhöttynyt turpa, pystyiksi jäykistyneet korvat muodostivat sellaisen hirviön, jota on vaikea kuvitellakaan. Se pysyi liikahtamatta navetan keskilattialla, ikäänkuin peljäten tölmäävänsä seinään. Koetin lähestyä sitä, hokien itsekseni, että lammashan se vain oli. Mutta heti kun se kääntyi minuun päin, lennähdin minä ovelle niinkuin nuoli. Kuitenkin tuli minun sitä kovasti sääli. Toisin ajoin näytti minusta siltä, kuin tuo edes takaisin huojuva pää olisi minua nuhdellut. Silloin sekosivat ajatukseni ja tunsin olevani hulluksi tulemassa. Minun täytyi tunnustaa, että olisin voinut vaikka antaa sen kuolla nälkään, kauhuni ja inhoni vuoksi.
Sanoin sen lehmipaimenelle, ja hän otti auliisti hoitaakseen lammasta, kunnes se paranisi. Hän naureskeli hätääni, kykenemättä käsittämään, miten saatoin noin peljätä sairasta lammasta.
Minä sain vuorostani tilaisuuden tehdä hänelle vastapalveluksen, ja olin siitä hyvin mielissäni.
Eräänä aamuna oli hän sonnia irti päästäessään kompastunut ja langennut sen eteen. Sonni oli nuuskinut häntä, puuskuen ja pärskien. Se oli nuori elukka, talossa kasvatettu, ja nyt alkanut häijytellä.
Lehmipaimen pelkäsi sen joskus joutuvan raivoihinsa, ja hän oli vakuutettu siitä, että se silloin muistaisi nähneensä hänet jo kerran jaloissaan.
Olisin halusta tyynnyttänyt häntä, mutta en tiennyt mitä piti sanoa tuollaisessa tapauksessa. Lisäksi minua ällistytti, kun hän näytti nyt yht'äkkiä niin vanhaltakin: hän oli heittänyt hattunsa maahan, ja minä huomasin ensi kerran, että hänen tukkansa oli ihan harmaja.
Kaiken päivää ajattelin häntä, enkä voinut seuraavana aamuna olla menemättä omettaan silloin kun lehmät yksitellen päästettiin ulos.
Lehmipaimen katsoi tiukasti sonnia, joka nyki kytkyttänsä kärsimättömästi. Minä lähestyin elukkaa, silittelin sitä ja päästin sen irti.
Lehmipaimen laski sonnin ohitsensa, ja se porhalsi hurjana ulos; paimen ontui itse perässä, katseltuansa minua hämmästyneenä.
Pelkäsin sonnia paljon vähemmän kuin pöhöttynyttä lammasta, ja joka aamu menin omettaan, pitäen tarkasti huolta siitä, ettei kukaan minua nähnyt.
Kuitenkin oli Eugène nähnyt minut. Hän talutti minut syrjään, tähyili minua pienillä silmillään ja kysyi:
"Minkätähden sinä olet sonnin laskijana?"
Pelkäsin tuottavani lehmipaimenelle ikävyyksiä, jos sanoisin totuuden, ja koetin sopertaa jotakin selitystä, mutta en keksinyt mitään. Vihdoin sanoin, että en sitä minä päästänytkään irti. Mutta Eugène sanoi siihen pilkallisesti:
"Ethän nyt vain sattumalta ole pikku valehtelija?"
Nyt vasta ilmaisin hänelle kaikki, ja jo seuraavana lauvantaina oli sonni myyty.
* * * * *
Olin useastikin pannut merkille, kuinka hyvä Eugène oli kaikkia kohtaan. Aina kun lampuodilla tuli erimielisyyttä työläistensä kanssa, kutsui hän lopulta veljensä avuksi. Tämä sovitteli asiat muutamin sanoin.
Hän hyöri samoissa töissä kuin isäntäkin, mutta kieltäysi käymästä markkinoilla: hän ei muka olisi osannut juustonkimpalettakaan myydä.
Hän asteli verkkaan, hiukan huojuen, ikäänkuin sovelluttaakseen käyntiänsä härkien mukaan.
Melkein kaikki sunnuntainsa vietti hän Pyhässä-Vuoressa. Milloin oli liian paha ilma, jäi hän tupaan lueskelemaan. Usein pidin häntä silmällä, toivoen hänen kerrankin unohtavan kirjansa, mutta sitäpä hän ei koskaan tehnyt. Olin suuttunut siitä, ett'en milloinkaan saanut talossa mitään luettavaa käsiini. Keräsinkin itselleni senvuoksi paperinsiekaleet, mitä milloinkin löysin.
Emäntä oli sen lopulta huomannut, ja hän arveli, että minä olin saituriksi tulossa.
Eräänä sunnuntaina sain niin paljon rohkeutta että pyysin Eugènelta jotakin kirjaa, ja hän lahjotti minulle paksun lauluvihon.
Kaiken kesää kuljettelin sitä ulkosalla mukanani. Sepittelin sävellyksiä niihin lauluihin, jotka minua parhaiten miellyttivät; sitten minä kyllästyin siihen. Mutta kerran kun minä autoin emäntää Pyhäinmiestenpäivän suursiivouksessa, löysin useita kalenteri-vuosikertoja.
Pauline käski minun kantaa ne aittaan, mutta minä olin ne unohtavinani entiseen laatikkoonsa, mistä sitte salavihkaa vein niitä lukeakseni toinen toisensa perästä. Ne olivat täynnä huvittavia juttuja, ja talvi kului niin että minä en tiennyt juuri mitään pakkasista.
Sinä päivänä, jona ne lopuksi vein aitan ylisille, katselin kaikkialle ympärilleni, enkö löytäisi vielä muitakin kirjoja. En kuitenkaan muuta keksinyt kuin pienen kirjasen ilman päällyslehteä. Lehtien kulmat olivat pyöristyneet, kuin olisi kirjaa kauvan kannettu taskussa; kaksi ensimäistä sivua puuttui, ja kolmas oli niin tuhrautunut, että kirjaimet olivat kerrassaan kuluneet. Lähestyin kattoluukkua, nähdäkseni paremmin lukea, ja sivujen yläotsikoista havaitsin kirjan olevanTelemakhoksen seikkailut.
Avasin nyt kirjan useammasta paikasta, ja muutamat sieltä täältä lukemani rivit kiinnittivät niin suuresti mieltäni, että pistin sen muitta mutkitta taskuuni.
Ollessani juuri alas menossa juolahti mieleeni, että Eugène se kenties oli kirjan sinne pannut, ja että hän saattoi milloin hyvänsä tulla noutamaan sitä takaisin. Silloin panin sen takaisin mustalle orrelle, jolla se oli ollutkin. Joka kerta kun sain tilaisuutta pistäytyä aittaan, otin selvän siitä että kirja yhä oli vanhalla paikallaan, ja luinkin sitä aina sen verran kuin uskalsin viipyä.
Tähän aikaan sairastui taaskin yksi lampaistani. Sen nivuset menivät niin kuopalle, kuin ei se olisi pitkään aikaan syönyt mitään. Menin emännältä kysymään, miten sitä olisi hoidettava.
Emäntä herkesi kynimästä kanaansa ja kysyi, oliko lammas kovin pullollaan.
En vastannut heti. Ihmettelin itsekseni, mitä se mahtoikaan merkitä. Sitten ajattelin, että kaiketikin täytyi kaikkien kipeiden lammasten olla pullollaan. Vastasin siis myöntävästi, ja lisäsin varmemmaksi vakuudeksi:
"Se on ihan litteä."
Emäntä purskahti minulle nauramaan, ja ilvehti Eugènelle, joka vihelteli muutaman askeleen päässä:
"KuuIes tätä, Eugène. Hänellä on lammas pullollaan ja litteänä yhtähaavaa."
Eugènekin nauroi, ylisteli minua erinomaiseksi lammaspaimeneksi ja selitti minulle lopuksi, että lampaat ovat pullollaan silloin kun niiden maha on paisunut.
Kaksi päivää jälkeenpäin Pauline sanoi minulle, että hän ja isäntä Sylvain olivat tulleet siihen käsitykseen, ett'ei minusta koskaan tule kunnon lammaspaimenta. He olivat sen vuoksi päättäneet siirtää minut sisätöihin. Vanha Bibichehän ei enää pystynytkään juuri mihinkään, eikä Pauline itse kyennyt kaikkia omin voimin hoitamaan, sitte kun hänellä oli lapsensa.
Minulla oli heti selvänä, että tällä tavoin kävisi minulle helpoksi usein pistäytyä aittaan, ja minä sanoin emännälle sulimmat kiitokset.
* * * * *
Nyt kun olin talon palvelijatar, piti minun teurastaa siipikarjaa ja kaniineja. En saanut sitä luonnoltani tehdyksi, eikä emäntä voinut käsittää arasteluani. Hän sanoi minun olevan samanlaisen kuin Eugène, joka pakeni sikaa teurastettaessa.
Hyvää tahtoani osottaakseni yritin kuitenkin kerran tappaa kanaa. Se reutoi käsissäni, ja pian olivat oljet ylt'ympärillä punaisinaan. Sitte kun se ei enää liikahtanut, jätin sen jyväaittaan odottamaan vanhan Bibichen kynimistä. Mutta tämäpä minulle ilvehtimään, kun tapasi kanan täysinäisessä jyvähinkalossa tepastelemassa. Se söi ahnaasti, ikäänkuin tahtoen kiireimmiten parantua vammasta, jonka olin sille tuottanut. Vanha Bibiche sieppasi sen käsiinsä, ja sitte kun hän oli painanut veitsellään sen kaulaa, olivat oljet paljoa punaisemmat kuin edellisellä kerralla.
Päivällislevon aikana pistäysin aittaan hiukkasen lukemaan. Avasin kirjan umpimähkään, ja joka kerta keksin jotakin uutta, niin usein kuin sitä lueskelinkin.
Minä rakastin tätä kirjaa; se oli minulle kuin nuori vanki, jota minä kävin varkain tervehtimässä. Kuvailin sitä mielessäni hovipojaksi pukeutuneena, odottelemassa minun tuloani, mustalla orrella istuen. Eräänä iltana tein hänen kanssaan viehättävän matkankin.
Lyötyäni kirjan kiinni nojauduin katselemaan kattoluukusta ulos. Päivä oli lopullaan, ja kuuset näyttivät vähemmän viheriäisiltä. Aurinko painui valkeihin pilvenhattaroihin, jotka näyttivät pullistuvan ja kutistuvan niinkuin untuvat.
Ties miten, mutta yht'äkkiä leijailin Telemakhokseni kanssa puiden latvojen yläpuolella. Hän piteli minua kädestä, ja päämme melkein koskettivat taivaan sineen. Telemakhos ei virkkanut sanaakaan, mutta minä tiesin, että me lensimme aurinkoon.
Alhaalta huusi minua vanha Bibiche. Etäisyydestä huolimatta tunsin hänen äänensä selvästi. Hän mahtoi olla kiukuissaan, kun noin kovasti huusi. Mutta minä en välittänyt siitä mitään. Näin vain loistavat untuvat, jotka kaartelivat aurinkoa ja alkoivat nyt avautua laskeaksensa minut kulkemaan läpi.
Minua lyötiin käsivarteen ja minä putosin ylisen lattialle taas. VanhaBibiche veti minut pois luukulta ja sanoi:
"Onko tämä nyt laitaa, että saa huutaa ihmistä minkä jaksaa! Runsaasti kaksikymmentä kertaa olen huutanut sinua illalliselle."
Vähän jälkeenpäin en enää löytänytkään kirjaa orrelta. Mutta minulla oli nyt ystävä sydämeeni kätkettynä, ja kauvan olin uskollinen sen muistolle.
* * * * *
Kahta päivää ennen joulua valmistausi isäntä Sylvain teurastamaan sikaa. Hän hioi kaksi isoa veistä, ja levitettyään keskelle pihaa kerroksen vereksiä olkia päästi hän sian ulos. Se alkoi vinkua ikäänkuin kohtaloansa aavistellen. Hän köytti siltä sorkat ja sanoi vaimolleen:
"Pane piiloon veitset, Pauline, elukan ei sovi niitä nähdä."
Pauline antoi minulle käteen syvän sangon, jota minun tuli pidellä taitavasti, niin ettei ainoakaan pisara menisi hukkaan, kun verta laskettiin.
Isäntä lähestyi sikaa, joka oli kaatunut kyljelleen. Hän taivutti toisen polvensa maahan ja koetettuaan kaulan seutua ojensi kätensä vaimoaan kohden, joka antoi hänelle isomman veitsistä. Hän painoi kärjen sormensa osottamalle kohdalle ja antoi sen verkalleen painua lihaan.
Tällä hetkellä oli sian karjunnassa jotakin inhimillistä hätää.
Haavasta juoksi verta pitkänä punaisena viiruna. Sitte syöksähti kaksi verisuihkua ensin pitkin veitsen terää ja sitten isännän kädelle. Veitsen tunkeuduttua kahvaan asti painoi isäntä Sylvain sitä vielä hetken kaikella voimallaan, ja veti sen sitte ulos yhtä verkalleen kuin oli sen työntänytkin.
Nähdessäni terän Veripunaisena tulevan esille haavasta tunsin minä, että huuleni kylmenivät ja suustani kuivuivat nesteet.
Sormeni alkoivat höltyä ja sanko kallistui.
Isäntä Sylvain näki sen: hän kohotti katseensa minuun ja huudahti vaimolleen:
"Ota häneltä sanko pois!"
En kyennyt sanaakaan sanomaan, mutta pudistin päätäni. Lampuodin levollinen katse oli lannistanut mieleni kuohun, ja vakavalla kädellä pitelin nyt sankoa pulppuavan verivirran alla.
Sian herjettyä kiljumasta lähestyi Eugène meitä. Hän näytti ällistyvän, nähdessään minun huolellisesti ottavan vastaan viimeisiä veripisaroita, jotka tipahtelivat yksitellen kuin kyyneleet.
"Mitä", huudahti hän, "sinä olet itse ottanut vastaan veren?"
"Onpa niinkin", vastasi lampuoti; "se osottaa, ett'ei hän olekaan sellainen jänistelijä kuin sinä."
"Se on totta", myönsi Eugène minuun kääntyen.
"Minua kovin kammottaa katsella eläinten teurastamista."
"Pyh!" sanoi isäntä Sylvain; "eläimet ovat luodut meidän ravinnoksemme kuten metsä lämpimiksemme."
Eugène käännähti hiukan toisaanne, ikäänkuin heikkouttansa häveten.
Hänellä oli kapeat hartiat, ja hänen kaulansa oli yhtä pyöreä kuinMartinen.
Isäntä Sylvain sanoi hänen olevan äitinsä ilmeinen kuva.
En ole milloinkaan nähnyt hänen kiivastuvan. Hänen kuultiin alituiseen laulelevan heikolla, mutta sointuvalla äänellä.
Iltasin palasi hän kedolta, istuen härän selässä ratsain, ja usein hyräili hän samaa laulua.
Se kertoi soturista, joka palajaa sotaan tavattuansa morsiamensa toisen vaimona.
Hän veteli kauvan loppukertoa, joka päättyi seuraavasti:
Vain luodin tahtoo sydämein sen menneen lemmen tähden: hyvästi siis, mun kultasein, ma taisteloihin lähden.
Pauline puhutteli häntä aina kunnioittavasti. Hän ei käsittänyt, miten minä saatoin esiintyä hänen seurassaan niin vapaasti.
Ensimäisenä iltana, jona hän oli nähnyt minun istuvan Eugènen rinnalla talon edustalle asetetulla penkillä, oli hän viitannut minua tulemaan sisälle. Mutta Eugène oli huutanut minut takaisin, sanoen:
"Tuleppa huuhkajaa kuuntelemaan."
Useasti istuimme penkillä vielä silloin kun kaikki jo olivat menneet levolle.
Huuhkaja uskalsi tulla portin luona kasvavaan vanhaan jalavaan asti. Sen hiljainen huhuilu tuntui toivottavan meille hyvää yötä; sitte se lensi tiehensä, ja sen suuret siivet liihottivat kuulumattomina päällitsemme.
Monasti kaikui illoin kunnaalta laulava ääni.
Minua ihan värisytti. Tuo täyteläinen ääni yön pimeydessä muistutti mieleeni Coletten äänen.
Eugène läksi sisälle äänen tauottua, mutta minä pysyin alallani, toivoen saavani kuulla sitä vielä. Silloin hän kehotti:
"Mene nyt nukkumaan; se on loppunut."
* * * * *
Ja nyt, kun oli jälleen talvi emmekä enää voineet istuskella talon edustalla, jäi se sittenkin ikäänkuin salaiseksi siteeksi meidän välillemme. Laskiessaan leikkiä jostakusta etsivät hänen viekkaat silmänsä minun katsettani, ja vaikeissa tapauksissa, lausuessaan mielipidettänsä, kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin hyväksymistäni odottaen.
Minusta tuntui kuin olisin hänet aina tuntenut, ja sieluni sisimmässä nimitin häntä isoksi veljekseni.
Hän kysyi Paulinelta usein, oliko hän tyytyväinen minuun. Pauline vastasi, ett'ei minulle tarvinnut kahdesti neuvoa samaa tehtävää; hän moitti minua yksistään siitä, ett'ei minulla ollut oikeata järjestystä työssäni. Hän arveli minun yhtä hyvin alottavan lopusta kuin alustakin päin.
En ollut unohtanut sisar Marie-Aiméeta; mutta minä en häntä enää niin ikävöinyt, ja tunsin oloni maatilalla onnelliseksi.
* * * * *
Kesäkuussa tuli sitte miehiä, niinkuin joka vuosi, toimittamaan lampaitten keritsemistä. He toivat mukanaan huonon viestin: koko paikkakunnalla sairastuivat lampaat heti keritsemisen jälkeen, ja niistä oli kuollutkin suuri joukko.
Isäntä Sylvain ryhtyi varokeinoihin, mutta hänen kaikista ponnistuksistaan huolimatta oli meillä pian satakunta lammasta kipeänä.
Eläinlääkäri vakuutti, että useita saataisiin pelastetuksi kylvettämällä lampaita joessa. Silloin lampuoti kahlasi vyötäisiään myöten veteen ja painoi yksitellen lampaat sukelluksiin. Hän oli punehduksissaan, ja otsalta heruva hiki putoili karpaloina jokeen.
Illalla hän meni makuulle kuumeisena, ja kolmantena päivänä hän kuoli keuhkotulehdukseen.
Pauline ei voinut uskoakaan onnettomuuttaan, ja Eugène hiipi kammoksuvin katsein navetoissa.
* * * * *
Pian lampuodin kuoleman jälkeen tuli maatilan omistaja meille. Hän oli pienikasvuinen, kuivettunut mies, joka ei pysynyt hetkeäkään istuallaan, ja toviksi seisahtuessaankin näytti hän minusta aina kuin tanssivan yhdellä jalalla.
Hän oli ihan puhtaaksi ajeltu, ja häntä puhuteltiin hra Tirandeksi.
Astuttuaan tupaan, jossa minä istuin Paulinen kanssa, kiersi hän sen ensin yhteen kertaan selkä köyryssä ja sanoi minulle sitte lasta osottaen:
"Ottakaa se mukaanne ulos; minulla on puheltavaa emännälle."
Menin kartanolle, ja samalla kun olin lasta kävelyttävinäni, astelin avonaisen ikkunan alla edes takaisin.
Pauline ei ollut liikahtanutkaan tuoliltaan. Hän piti käsiänsä ristikkäin helmassaan ja päätään etukumarassa, ikäänkuin koettaen tajuta jotakin vaikeata. Hra Tirande puheli häneen katsomatta. Hän astuskeli rautauunin ja oven väliä, ja kengänkantain kolahtelu lattialautoihin sekausi hänen rikkeimen äänensä sorahteluun.
Hän poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja kun minä olin huolissani, menin heti kysymään Paulinelta, mitä hän oli sanonut.
Pauline otti lapsen syliinsä ja ilmotti itkien, että hra Tirande tahtoi toimittaa hänet pois maatilalta, antaakseen sen pojalleen, joka oli vast'ikään mennyt naimisiin.
Loppuviikolla saapui hra Tirande taas, poikansa ja miniänsä keralla. He tarkastivat ensin navettasuojat, ja kun he sitte tulivat taloon, seisahtui hra Tirande hetkiseksi minun eteeni ja sanoi, että hänen miniänsä oli päättänyt ottaa minut palvelukseensa.
Pauline kuuli sen. Nopeasti siirtyi hän muutaman askeleen minua kohti, mutta samassa astui Eugène tupaan paperitukku kädessä, ja kaikki istuivat pöydän ympärille.
Heidän lueskellessaan papereita ja varustaessaan niitä allekirjotuksillaan minä tarkastelin hra Tiranden miniää. Hän oli kookas tummaverinen nainen, jonka silmät olivat muljottavat ja kasvojen sävy itsekylläinen.
Hän poistui miehensä kanssa, katsahtamatta koko aikana yhtään kertaa minun puoleeni.
Kun heidän vaununsa olivat kastanjakujan päässä kadonneet näkyvistämme, kertoi Pauline Eugènelle, mitä hra Tirande oli minulle sanonut.
Eugène, joka oli juuri ulos menossa, pyörähti kiihtyneesti minuun päin. Hän näytti vihastuneelta, ja ihan muuttuneella äänellä sanoi hän, että nuo ihmiset määräilivät minusta kuin jostakin talouskapineestansa. Ja Paulinen säälitellessä minun kohtataloani ilmotti hän minulle, että hra Tirande se aikoinaan oli pakottanut isäntä Sylvaininkin ottamaan minut maatilalle. Hän muistutti Paulinelle, miten syvästi isäntä-vainaja oli surkutellut minua huomatessaan minut niin kivuloiseksi, ja vakuutti minulle olevansa kovin pahoillaan siitä, ett'eivät he saattaneet ottaa minua mukaansa uudelle maatilalleen.
Me seisoimme kaikki kolme suuressa tuvassa. Tunsin kasvoillani Paulinen murheellisen katseen, ja Eugènen ääni kuulosti hellyyttä uhkuvalta laululta.
* * * * *
Paulinen piti muuttaa maatilalta loppukesällä. Työskentelin nyt päivät päästään laittaen liinavaatteita kuntoon: en olisi suonut hänen vievän mukanaan ainoatakaan rikkinäistä vaatekappaletta. Siksi paikkailin ja parsiskelin parhaani mukaan käyttäen hoitajatar Justinen opetuksia hyväkseni, ja huolellisesti taitoin laskoksille joka esineen.
Iltasin istuuduin Eugènen rinnalle ulos penkille.
Kuutamo kirkasti loistollaan rakennusten katot, ja lantakasaa ympäröitsi valkea höyry niinkuin tiivis harsohuntu.
Navetan puolelta ei kuulunut ääntäkään. Kehto vain hiljaa narahteliPaulinen keinutellessa lastansa uneen.
Elonkorjuun jälkeen Eugène oitis ryhtyi muuttopuuhiin. Lehmipaimen ajoi pois karjansa, ja vanha Bibiche läksi vankkureissa, joihin oli sijotettu kaikki kanatarhan siipikarja.
Niinpä ei kohta jäänyt maatilalle muuta kuin kaksi valkoista härkää, joita Eugène ei tahtonut uskoa kenenkään hoitoon. Hän sitoi ne kärryihin, joissa Pauline lapsensa kanssa aikoi lähteä.
Poikanen oli nukahtanut oljilla sisustettuun vasuun, jonka Eugène nosti kärryihin, pojan siitä heräämättä. Pauline verhosi hänet shaalillaan, ja tehtyään juhlallisen ristinmerkin taloa kohti, tarttui hän ohjaksiin; niin lähtivät kärryt vierimään kastanjakujaa pitkin.
Minulla oli halu saattaa niitä valtamaantielle asti, ja minä kävelin härkien perässä Eugènen ja Martinen välissä.
Me kuljimme äänettöminä. Eugène hoputti aina väliin härkiänsä laskemalla kätensä niiden selkään.
Olimme jo edenneet kauvas maantielle, kun Pauline huomasi, että hämärä oli tulossa. Hän seisahdutti hevosensa, ja kun minä nousin jalkalaudalle häntä syleilemään, sanoi hän surullisesti:
"Jää hyvästi, tyttöseni, ja käyttäydy hyvin."
Kyyneleisellä äänellä lisäsi hän sitte:
"Olisipa Sylvain-parkani elossa! Hän ei sinusta olisi milloinkaan luopunut."
Martine syleili minua hymyillen:
"Kenties vielä tavataankin", sanoi hän.
Eugène otti hatun päästään, puristi kättäni lujasti ja sanoi hitaasti:
"Hyvästi, herttainen kumppanini. Muistelen sinua aina."
* * * * *
Vähän matkaa käveltyäni käännyin katsomaan heitä vielä kerran; ja vaikka yö pimeni yhä, minä näin että Eugène ja Martine kulkivat käsi kädessä.
Uusi väki saapui seuraavana päivänä. Päivätyöläiset ja palvelijatar olivat tulleet jo aamulla varhain, ja kun isäntäväki illalla tuli taloon, tiesin jo, että heitä nimitettiin hra ja rouva Alphonseksi.
Hra Tirande jäi kahdeksi päiväksi Vanhaankaupunkiin ja huomautti minulle lähtönsä edellä, että minä olin nyt yksinomaan hänen miniänsä palveluksessa ja kokonaan vapaa maatilan töistä.
* * * * *
Heti ensimäisellä viikolla teki rouva Alphonse Eugènen kamarista liinavaatehuoneen. Hän pani minut istumaan ison pöydän ääreen, jolle hän asetti useita kappaleita kangasta; minun piti niistä valmistaa kaikenlaatuisia liinavaatteita.
Hän tuli istumaan minun lähelleni ja alkoi kutoa pitsiä. Päiväkausia istuskeli hän siten, puhumatta sanaakaan.
Toisinaan hän puheli äitinsä täysinäisistä liinavaatekaapeista.
Hänen äänensä oli soinnuton, ja hänen huulensa tuskin liikkuivatkaan puhuessa.
Hra Tirande näytti tavattomasti pitävän miniästänsä. Aina hän vieraisille tullessaan tiedusteli hänen toivomuksiansa.
Rouva Alphonse ei pitänyt muusta kuin liinavaatteista. Niinpä hraTirande lähtiessään aina lupasikin lisää palttinaa.
Hra Alphonsea tuskin muulloin näkikään kuin aterioilla. Minun olisi ollut vaikea sanoa, millä hän aikansa kulutti.
Hänen kasvonsa muistuttivat luostarinjohtajatarta. Hänelläkin oli kellertävä iho ja kiiluvat silmät: hänen sisällään tuntui hehkuvan tuli, joka saattoi milloin tahansa kuluttaa hänet loppuun.
Hän oli hyvin hurskas, ja joka sunnuntai läksi hän puolisonsa kanssa jumalanpalvelusta kuulemaan siihen kylään, jossa hra Tirande asui.
Alussa tahtoivat he ottaa minut mukanansa vaunuihin; mutta minä kieltäysin, pitäen mieluisempana mennä Sainte-Montagneen, missä toivoin joskus tapaavani Paulinen tai Eugènen.
Toisinaan lähti päiväläisistä joku mukaani, mutta useimmiten kuljin yksinäni oikotietä, joka suuresti lyhensi taivalta.
Se oli jyrkkä ja kivinen polku, ja se johti kunnaalle tiheän hiirenherneen halki.
Korkeimmalla kohdalla pysähdyin minä Punaisen Hannun majan luoksi.
Tämä talo oli leveä ja matala. Seinät olivat yhtä mustat kuin katto-oljetkin, ja ympärillä kasvoi pensaikko niin korkeana, että talon olisi voinut sivuuttaa sitä näkemättäkään.
Minä poikkesin aina sisälle sanomaan hyvää päivää Punaiselle Hannulle, jonka tunsin siitä asti kuin olin Vanhaankaupunkiin tullut.
Hän oli aina tehnyt työtä isäntä Sylvainille, joka piti hänestä hyvin paljon. Eugène sanoi, että hänet saattoi panna mihin toimeen tahansa ja että kaikki mitä hän teki, oli hyvin tehtyä.
* * * * *
Mutta hra Alphonse ei tahtonut enää käyttää häntä töissään, puhelipa ottaakseen häneltä pois kunnas-talonkin. Punainen Hannu oli tästä niin hädissään, ett'ei enää muuta ajatellutkaan.
Heti messun jälkeen palasin samaa tietä. Hannun lapset keräysivät ympärilleni vastaanottamaan siunattua leipää, jota minä niille toin. Niitä oli kuusi, vanhin ei vielä kahtatoista täyttänyt. Siunattu leipäni ei ollut paljoakaan suurempi suupalaa, jonka vuoksi minä annoinkin sen Hannun vaimolle jaettavaksi yhtä suuriin osiin.
Sill'aikaa asetteli Punainen Hannu minua varten takkavalkean eteen jakkaran, itse istahtaen ympyriäiselle pölkynpätkälle, jonka kieräytti jalallaan tulisijan luo. Hänen vaimonsa kohensi kekäleitä raskailla pihdeillä, ja kattilakoukussa riippui muuripata, jossa porisi isoja keltaisia perunoita.
Heti ensimäisenä sunnuntaina oli Punainen Hannu sanonut minulle:
"Minäkin olen vanhemmistani lapsena jäänyt."
Ja vähitellen oli hän minulle kertonut, että hänet oli kuudentoista vanhana sijotettu halonhakkaajan palvelukseen tähän samaiseen kunnas-taloon. Aivan pian oli hän oppinut kiipeilemään puiden latvoihin, sitoakseen sinne köyden, jolla piti taivuttaa puuta alaspäin. Päivätyön päätyttyä hän sitte halkokantamus seljässään läksi edellä, ehtiäkseen pikemmin taloon, missä halonhakkaajan pikku tyttö oli valmistamassa illallista.
He olivat saman ikäisiä, ja heti oli heistä tullut hyvät ystävyksetkin.
Sitte tuli onnettomuus, joulu-yönä.
Vanha halonhakkaaja läksi keskiyön jumalanpalvelukseen, luullen lasten sikeästi nukkuvan. Mutta hepä olivatkin nousseet jalkeille heti hänen mentyänsä. He tahtoivat vanhukselle palaamaksi valmistaa pikku jonlukemut ja iloitsivat jo ennakolta hänen hauskasta hämmästyksestänsä.
Tyttönen pani kastanjia paahtumaan sekä nosti pöydälle hunajaruukun ja omenaviinihaarikan, ja Hannu sytytti isoista haloista kelpo takkavalkean.
Aika kului; kastanjat olivat kypsiä, mutta halonhakkaaja yhä viipyi poissa. Lapset istuivat lattialle tulen eteen lämmittelemään ja lopulta nukahtivat siihen, toinen toiseensa nojaten.
Hannu heräsi pikku tytön kirkunaan. Ensimältä hän ei käsittänyt, miksi se kohotti käsivartensa korkealle ilmaan pesän edessä.
Vasta kun tyttö ponnahti jaloilleen, lähteäkseen juoksemaan, näkiHannu, että hän oli syttynyt palamaan.
Tyttö oli jo avannut puutarhan veräjän ja juoksi nyt puiden lomitse, valaisten niitä liekeillään.
Silloin Hannu syöksi hänen jälkeensä, otti kiinni ja heitti hänet lähteensilmään.
Tuli sammui heti, mutta yrittäessään sitte vetää häntä lähteestä maalle huomasi Hannu hänet niin raskaaksi, että luuli hänen kuolleen. Hän ei liikuttanut jäseniään, ja pojan kesti kauvan ponnistella, ennen kuin sai hänet ylös. Sitte hän vei tytön takaisin taloon, laahaten häntä perässään kuin halkosylystä.
Isot halot olivat jo silloin punaisena hiiloksena; yksi ainoa, kaikkein isoin, joka oli muita kosteampi, oli jäänyt savuamaan ja hiipumaan.
Pikku tytön kasvot olivat pelkkänä mustansinervänä pöhöttymänä, ja hänen puolialastomassa ruumiissaan näkyi isoja punaisia täpliä.
Hän sairasti kauvan, ja kun hänet vihdoin luultiin parantuneeksi, huomattiinkin hänen menettäneen puhelahjansa.
Hän kuuli varsin hyvin, saattoipa nauraakin kuten muutkin; mutta hänen oli mahdoton ääntää ainoatakaan sanaa.
Kun Punainen Hannu kertoi minulle noista tapahtumista, seurasi hänen vaimonsa häntä katseillaan, kuin kirjaa lukien.
Hänen kasvoissaan oli syvien palohaavojen arpia, mutta siihen tottui pian, ja silloin huomasi vain hänen sievän suunsa, valkeat hampaansa ja hieman levottomat silmänsä. Hän kutsui lapsiaan pitkäveteisellä äänellä, ja silloin pienokaiset juoksivat paikalle, ymmärtäen kaikki hänen liikkeensä.
Minäkin olin suutuksissani siitä, että heidän piti muuttaa pois kunnas-talosta.
He olivat viimeiset ystävät, mitä minulle oli jäänyt, ja minulle juohtui ajatus kertoa heistä rouva Alphonselle siinä toivossa, että hän suostuttelisi miehensä antamaan heidän pysyä paikassaan.
Tilaisuuden puhutteluun sain kerran, kun hra Tirande pistäytyi poikansa kanssa liinavaatehuoneeseen, keskustellen kaikenlaisista maatilalla tehtävistä muutoksista.
Hra Alphonse ei tahtonut pitää karjaa. Hän puhui maanviljelyskoneiden ostamisesta, kuusien kaatamisesta ja kunnaan rakennuttamisesta. Navettarakennuksista muodostettaisiin konevajat, kunnas-talosta tulisi rehulato.
En tiedä, kuunteliko rouva Alphonse; hän häkilöitsi pitsiänsä hyvin tarkkaavaisesti.
Niin pian kuin molemmat miehet olivat menneet, uskalsin ruveta puhumaanPunaisesta Hannusta.
Minä selitin kuinka suurta hyötyä hän oli tuottanut isäntä Sylvainille, puhuin siitä murheesta, joka hänessä oli herännyt ajatellessaan, että hänen täytyisi poistua niin kauvan asumastansa kodista. Kun vihdoin vaikenin, odottaen tuskallisesti vastausta, veti rouva Alphonse virkkausneulansa takaisin pitsin silmästä ja pahotteli:
"Taisin erehtyä tuossa yhden silmän."
Hän laski yhdeksääntoista ja lisäsi:
"Sepä nyt meni — minun täytyy purkaa kokonainen rivi."
Kun minä vein tämän vastauksen Punaiselle Hannulle, hän vimmastui ja heristeli nyrkkiään Vanhaakaupunkia kohti. Mutta hänen vaimonsa laski kätensä hänen olalleen, katsoen häntä silmiin. Paikalla tyyntyi Hannu.
Hän muutti pois kunnas-talosta tammikuun lopussa, ja minä tulin hyvin surulliselle mielelle.
* * * * *
Nyt minulla ei enää ollut yhtään ystävää. Maatilaa oli vaikea tunteakaan. Kaikki järjestivät asioita omaksi mukavuudeksensa, ja minusta tuntui kuin minä yksin olisin ollut uusi tulokas. Palvelijatar silmäili minua epäluuloisesti, ja päiväläiset karttelivat joutumasta puheisiin minun kanssani.
Palvelijattaren nimi oli Adèle. Kaiken päivää kuuli hänen morisevan ja loksuttavan puutöppösiänsä. Hän kolisteli aina, oljillakin kulkiessaan. Pöydässä hän söi seisaallaan, ja hän vastaili isäntäväkensä huomautuksiin töykeästi.
Hra Alphonse oli korjauttanut pois talon edustalta penkin ja istuttanut sijalle pieniä viheriöitseviä pensaita, jotka ympäröittiin ristikkosuojuksilla.
Vanha jalavakin, johon huuhkaja oli kesä-iltasin liihottanut huhuilemaan, kaadettiin.
Vanha puu oli kaiketikin jo aikaa sitte herjennyt luomasta varjoa talolle. Ainoastaan latvassa oli enää lehväviuhka: se oli ikäänkuin pää, jota se taivutti kuuntelemaan mitä alhaalla sanottiin.
Puunhakkaajat arvelivat, ett'ei sen kaataminen olisi kovinkaan helppo urakka. Se saattaisi suistuessaan ruhjoa talon katon.
Asiata pohdittiin puoleen ja toiseen, puun tyveä kierreltiin ja kaarreltiin, kunnes viimein päätettiin köyttää se paksuilla köysillä, joista sitte vedettäisiin, niin että se kaatuisi lantakasan päälle.
Kaksi miestä työskenteli kokonaisen päivän kaatopuuhassa, ja samassa kun sen luultiin rauhallisesti kallistuvan kyljelleen, heltisi yksi köysi, ja vanha jalava kimmahti pystyyn, kaatuen vastakkaiselle suunnalle kumoon. Se viisti pitkin kattoa, pyyhkäisten mukanaan savutorven ja ison kasan kattotiiliä, ja rouhittuansa vielä seinää se mätkähti oven eteen poikittain. Yksikään sen oksista ei koskettanut lantakasaan.
Hra Alphonse ei voinut pidättää vimmastunutta karjahdusta. Hän tempasi puunhakkaajalta kirveen ja löi puuta sellaisella raivolla, että kappale kaarnaa singahti liinavaatehuoneen ikkunaan ja puhkaisi ruudun.
Rouva Alphonse näki lasinsirpaleita putoavan minun päälleni. Hän hypähti jaloilleen vilkkaammin kuin olisin osannut häneltä odottaa. Vapisevin käsin ja huolestunein katsein tutki hän juurtajaksain pöytäliinan, jota olin parhaillaan kirjailemassa.
Mutta hän ei nähnyt, että minä pyyhkielin nenäliinallani verta pikku naarmusta, jonka lasinpalanen oli raapaissut poskeeni.
Hän oli niin arka liinavaatteistaan, jotka jo alkoivat pinoutua vuoriksi, että vei minut seuraavana päivänä äitinsä luokse, näyttääkseen minulle, millä tavoin vaatekaapit on järjesteltävä.
* * * * *
Rouva Alphonsen äiti oli nimeltään rouva Deslois; mutta päivätyöläiset puhuivat aina "hovin rouvasta".
Hän oli vain yhden ainoan kerran käynyt Vanhassakaupungissa.
Hän oli minua silloin lähestynyt ja silmiään siristellen tähystellyt minua hyvin likeltä. Hän oli kookas nainen, mutta käveli kumarassa, niinkuin olisi etsinyt jotakin maasta. Hän asui isolla Gué Perdu'n (Hävinneen Kaalamon) valtiotiluksella.
Rouva Alphonse valitsi tieksemme pikku joen vartta polveilevan polun.
Oli maaliskuun loppupuoli, ja niityt olivat täynnä kukkasia.
Rouva Alphonse asteli jäykkänä polkuansa, mutta minulle tuotti iloa tepastella pehmeässä ruohikossa.
Pian saavutimme sen ison metsän, jonka reunassa susi oli siepannut minulta karitsan.
Olin tuntenut salaperäistä kammoa tätä metsää kohtaan, ja minut valtasi kerrassaan kauhu, kun poikkesimme polultamme metsän halki johtavalle tielle.
Tie oli kuitenkin leveä; sitä näkyi rattaanjälkien syvyydestä päättäen ajetun ahkerasti hevosillakin.
Päämme yllä havuneulaset rahisivat vastakkain. Niiden hieno ja kepeä sipse oli kokonaan toisenlaista kuin se kuiva ja katkonainen ritinä, jota oli metsästä kuulunut silloin kun se oli lumessa. Silti en voinut pidättyä tuolloin tällöin katsahtamasta taakseni.
Kauvan emme metsässä kulkeneetkaan; tie kääntyi vasemmalle, ja tuossa tuokiossa olimme Hävinneen Kaalamon kartanossa.
Täällä kierteli karjarakennusten taitse sama pikku joki kuin Vanhassakaupungissakin. Mutta vainiot olivat ahdatut ihan likekkäin, ja rakennukset näyttivät piiloutuvan kuusikkoon.
Asuinrakennus oli näöltään kokonaan toisenlainen kuin oli näillä seuduin tavallista. Alikerran vanhat muurit olivat hyvin paksut, ja näytti siltä kuin olisi yläkerta vain tilapäisesti nostettu sen päälle.
En voinut tuossa rakennuksessa havaita mitään hovimaista; pikemmin se johti mieleeni kannon, josta hairahtunut vesa oli puhjennut.
Rouva Deslois ilmestyi kynnykselle meidän tulomme kuullessaan.
Ja taaskin tähysteli hän minua silmiänsä räpytellen. Samassa hän äänekkäästi ilmotti hukanneensa olkien sekaan yhden soun-rahan, ja ihmetteli, ett'ei sitä ollut kahdeksassa päivässä vielä kukaan löytänyt. Puhuessaan hän jalallaan pöyhi oven eteen levitettyä ohutta olkikerrosta.
Rouva Alphonse ei ottanut häntä kuunnellakseen. Hänen pullistuneet silmänsä tuijottivat sisälle kamariin, ja hän oli melkein innostuksissaan, selittäessään käyntimme tarkotusta.
Rouva Deslois suvaitsi itse saattaa minut liinavaatehuoneeseen; hän laski avaimet kaappien päälle ja jätti minut yksikseni, kehotettuaan minua olemaan hyvin tarkkaavainen ja varomaan panemasta mitään epäjärjestykseen.
Muutamassa minuutissa olin avannut ja taas sulkenut isot kiiltävät vaatekaapit.
Mieleni olisi tehnyt lähteä heti pois. Tämä iso kylmä vaatekamari kammostutti minua kuin vankila; askeleeni kumahtelivat lattialaudoilla, niinkuin niiden alla olisi ollut syviä luolia. Minusta alkoi yht'äkkiä tuntua, kuin en enää pääsisikään koskaan ulos tästä varastokammiosta.
Minä heristelin korviani, enkö kuulisi karjapihalta jotain elämää, mutta korviini kaikui vain rouva Desloisin ääni. Se oli kova ja järeä, niin että se tunki läpi seinien kaikkialle.
Astuin ikkunan luo, jotta olisin tuntenut itseni vähemmän yksinäiseksi, mutta samassa avautui äkkiä takanani ovi, jota en ollut huomannutkaan. Käänsin päätäni ja näin sisään astuvan nuoren miehen, jolla oli pitkä valkea pusero yllään ja harmaa lakki päässä.
Hän seisahtui, ikäänkuin kummastellen, että huone ei ollut tyhjillään, ja minä yhäti katsoin häneen, kykenemättä siirtämään katsettani pois.
Hän astui lattian poikki, katseittemme hellittämättä toisistaan, ja poistui, tölmäten mennessään ovenpieleen. Minuuttia myöhemmin hän meni ikkunan ohi, ja silloin taaskin sattuivat katseemme vastakkain.
Minulla oli rauhaton olla, ja minä suljin häneltä auki jääneet ovet, tietämättä miksi.
Vähän jälkeenpäin rouva Alphonse tuli minua noutamaan, ja me läksimme takaisin Vanhaankaupunkiin.
Hra Alphonsen tultua Paulinen sijalle olin minä ottanut tavakseni mennä istumaan jonkun matkan päähän maatalosta, rehevään pensaikkoon, rautatammesta muodostetulle istuimelle.
Nyt kevään tullen pistäysin sinne tavallisesti silloin kun päiväläiset polttelivat piippuaan tallin seinustalla.
Kauvan aikaa istuskelin siellä illan kohinaa kuunnellen, ja useinkin syntyi minussa kiihkeä toivo olla puiden kaltainen.
Tänä iltana johduin minä ajattelemaan Hävinneen Kaalamon miestä. Mutta joka kerta kun yritin päätellä hänen silmiensä väriä, tunkeutuivat ne niin syvälle minun silmiini, että ne tuntuivat kokonaan valaisevan sieluni.
* * * * *
Seuraava sunnuntai oli Pääsiäispäivä. Adèle oli hra Alphonsen vaunuissa lähtenyt messuun. Minä jäin yksikseni yhden päiväläisen kanssa pitämään talosta huolta. Aamiaisen jälkeen mies heittäysi pitkälleen olkiläjälle oven eteen, ja minä kätkeysin pensaikkooni.
Koetin kuulla kellojen kumahtelua. Mutta maatila oli liiaksi kaukana kylistä, eikä kellonääni miltään taholta kantanut minuun asti.
Ajatukseni liitelivät sisar Marie-Aiméehen. Muistelin myöskin Sophieta, jolla oli tapana herättää minut joka vuosi kuuntelemaan kaupungin kaikkia kelloja, silloin kun ne yht'aikaa kaijuttelivat pääsiäis-soittoa.
Kerran sattui, ett'ei hän herättänytkään ajoissa, ja hän oli siitä niin pahoillaan, että seuraavana vuonna pisti ison kivenmukulan suuhunsa, valvoaksensa kerrassaan koko yön. Aina kun uni uhkasi hänet voittaa, kalahtivat hampaat kiveen, ja hän valpastui heti.
Minä muistelin myöskin isoa messua, jossa Colette oli laulanut niin voimakkaalla äänellä. Verestin muistissani huimat kisamme nurmikoilla ja sisar Marie-Aiméen toimekkaat puuhat suurilla juhlapäivällisillä.
Mutta tänä iltana näenkin sisar Marie-Aiméen hienojen ja lempeiden kasvojen sijasta rouva Alphonsen tylyn hahmon ja hänen miehensä kiiluvat silmät, jotka minua kovin pelottivat. Ja ajatellessani, että minun täytyisi vielä kauvan oleskella maatilalla, tuli mieleni hyvin alakuloiseksi.
Kun vihdoin olin väsyksiini asti itkenyt, huomasin hämmästyksekseni, että aurinko oli jo aivan alhaalla. Pensaikon oksien lomitse näin poppelien pitkien varjoviirujen niityllä yhäti pitenevän. Ja lähempänä itseäni huomasin niinikään suuren varjon, joka liikahteli. Se läheni, pysähtyi, ja läheni taas.
Huomasin heti, että joku oli tulossa piilopaikkani ohitse, ja melkein samassa tunkeusikin pensastoon se valkopuseroinen mies, kulkien kumarassa oksia väistääkseen.
Kylmä väristys kävi läpi ruumiini.
Toinnuin sentään hyvin nopeasti, vaikka minua edelleen puistatti hermostunut vavahtelu, jota en kyennyt salaamaan.
Hän jäi liikahtamatta seisomaan eteeni, eikä puhunut mitään.
Minä näin hänen silmissään kuvastuvan lempeyden, ja tunsin lämmön palaavan ruumiiseeni.
Huomasin, että hänellä oli värillinen paita, kuten Eugènella, ja kauluksen alle solmittu kaulahuivi. Ja kun hän puhui, tuntui minusta ääni jo ammoin tutulta.
Hän nojasi isoon oksaan vastapäätä minua ja kysyi, eikö minulla enää ollut vanhempia.
Minä vastasin kieltävästi.
Hän antoi nuorten silmujen verhoaman vesan luisua sormiensa lomitse ja jatkoi minuun katsahtamatta:
"Olette siis yksinänne maailmassa?"
Minä vastasin vilkkaasti:
"Oi, en, minulla on sisar Marie-Aimée!"
Ja antamatta hänelle aikaa muuta kysellä, selitin, kuinka kiihkeästi minä sisarta rakastin ja kuinka kärsimättömänä odottelin hetkeä, jolloin saisin jälleen olla yhdessä hänen kanssaan.
Olin niin onnellinen saadessani puhua hänestä, ett'en ollenkaan pysähtynyt.
Kerroin hänen kauneudestaan ja viisaudestaan, jotka minusta tuntuivat olevan yläpuolella kaiken.
Mainitsin myöskin hänen murheestaan minun lähtöpäivänäni ja kuvailin hänen ilahtumistansa silloin kun tulemme kohtaamaan toisemme.
Minun puhuessani hän ei siirtänyt silmiänsä kasvoistani, mutta hänen katseensa näytti tähtäävän paljoa etäämmäksi.
Kotvan vaiti oltuani hän kysyi vielä:
"Ettekö sitte täällä ketään rakasta?"
"En", sanoin minä; "kaikki ne ovat poissa, joita rakastan."
Ja vähän katkerasti lisäsin:
"Yksin Punaisen Hannunkin ovat häätäneet pois!"
"Mutta eihän rouva Alphonse kuitenkaan liene häijy?" arveli hän.
Vastasin, ett'ei hän ollut häijy eikä hyvä, ja että voisin lähteä hänen luotaan vähääkään surematta.
Samassa kuulin hra Alphonsen palaavien vaunujen ratinan ja nousin lähteäkseni.
Hän väistyi hiukan syrjään, antaakseen minulle tilaa, ja jäi yksin pensaikkoon.
Illalla minä käytin Adèlen satunnaista hyväntuulisuutta hyväkseni ja tiedustelin häneltä, tunsiko hän Hävinneen Kaalamon päivätyöläisiä. Hän sanoi niistä tuntevansa ainoastaan vanhimmat, sillä sen koommin kuin rouva Deslois oli leskeksi jäänyt eivät uudet pysyneet pitkää aikaa paikassaan.
Joku selittämätön arkuus esti minua mainitsemasta valkopuseroista miestä; ja Adèle lisäsi leukojansa käännellen:
"Onneksi on hänen vanhempi poikansa palannut kaupungista: päivä työläisten asema paranee."
Seuraavana päivänä, rouva Alphonsen häkilöidessä kapulapitsiä ja itse ommellessani, ajattelin minä valkopuseroista työmiestä.
En voinut ajatuksissani erottaa häntä Eugènesta. Hän käytti samanlaisia sanoja kuin Eugène, ja olin minä heissä huomaavinani yhdennäköisyyttäkin.
Illemmalla luulin nähneeni hänen astelevan karjarakennusten ohi, ja hetken kuluttua hän todellakin ilmestyi liinavaatehuoneen kynnykselle.
Hänen katseensa solui minusta pois, pysähtyäkseen rouva Alphonseen; hän piti päätänsä pystyssä, ja vasen suupieli oli vähän kohollaan.
Rouva Alphonse virkahti hänet nähdessään veltosti:
"Ka, Henrikö siinä."
Hän antoi suudella itseään molemmille poskille ja osotti sitte vieressään olevaa tuolia. Mutta puhuteltu siirsi palttinan syrjään ja istuutui vinoon pöydänlaidalle.
Adèlen juuri kulkiessa ohi huomautti hänelle rouva Alphonse:
"Jos näette mieheni, niin sanokaa, että veljeni on täällä."
Olin hyvän aikaa ymmällä; sitten yht'äkkiä tulin selville, että hän oli rouva Desloisin vanhempi poika.
Minulle ennen outo häpeäntunne sai minut rajusti punehtumaan, ja sydämeni pohjasta pahottelin, että olin hänelle puhunut sisar Marie-Aiméesta.
Minusta tuntui kuin olisin heittänyt kauneimman kalleuteni tuulen vietäväksi, ja kaikista ponnistuksistani huolimatta oli minun mahdoton pidättää muutamia karvaita kyyneliä, jotka heruivat suupieliini ja siitä vasta tipahtelivat hienolle pellavakankaalle, jota pallistin.
Henri Deslois istui pöydän kulmalla kauvan aikaa.
Joka hetki tunsin hänen katseensa kasvoillani ikäänkuin raskaana painona, joka esti minua kohottamasta otsaani.
Kaksi päivää jälkeenpäin tapasin hänet taaskin pensaikossa.
Nähdessäni hänet rautatammi-istuimella, tunsin jalkojeni herpaantuvan, ja minä seisahduin.
Hän nousi oitis luovuttaakseen minulle paikkansa, mutta minä vain yhäti tuijotin häneen.
Hänen silmissään oli sama leppeys kuin ensimäiselläkin kerralla, ja ikäänkuin odottaen minulta jotakin uutta kertomusta kysyi hän:
"Eikö teillä tänä iltana ole mitään minulle sanottavaa?"
Kaikki mieleeni johtuvat puheenparret tuntuivat minusta turhilta; pudistin vain päätäni. Hän jatkoi:
"Olinhan minä viime kerralla ystävänne."
Tuo muisto suurensi suruani, ja minä vastasin lyhyesti:
"Te olette rouva Alphonsen veli."
Poistuin hänen luotansa enkä enää sittemmin uskaltanut palata pensastoon.
Hän palasi useasti Vanhaankaupunkiin.
Minä varoin häneen katsahtamastakaan, mutta hänen äänensä kuohutti aina syvästi mieltäni.
* * * * *
Punaisen Hannun lähdettyä en tiennyt miten kuluttaa aikaani messun jälkeen. Joka sunnuntai kävelin kunnas-talon ohi. Monasti pilkistelin ikkunaluukkujen raoista sisälle, ja kun sattumoilta löin otsani lautaan, narahti luukku niin oudosti, että kammostuneena hätkähdin taaksepäin.
Eräänä sunnuntaina huomasin, ett'ei ovessa ollutkaan lukkoa. Painoin sormellani säppiä, ja paikalla kimmahti ovi kumeasti auki.
En ollut odottanut sen avautuvan niin helposti, ja seisoskelin nyt siinä, aikoen sulkea sen jälleen, jatkaakseni kävelyäni. Mutta kun kolina oli tauonnut, ja aurinko paistoi huoneeseen häikäisevänä valosuunnikkaana, päätin minäkin mennä sisälle, jättäen oven auki.
Isosta liedestä olivat poissa sekä kattilakoukku että korkeat patajakkarat; koko huoneessa oli jäljellä vain paksut pölkynpäät, joita Punaisen Hannun lapset olivat istuiminaan käyttäneet. Kaarna oli hivuuntunut pois, yläpinnat paljosta käytännöstä kiillottuneet ja ikäänkuin vahatut. Toinen kamari oli typö tyhjä; sen lattia ei ollut kivilaatoilla laskettu, ja sängynjalat olivat kaivaneet kuoppia kovaksi tallattuun multapermantoon.
Takaovi ei ollut lukossa sekään, ja pian olin minä puutarhassa.
Multapenkeissä oli vielä muutamia talvikasviksia, ja hedelmäpuut hohtivat kukkasissansa.
Useimmat niistä olivat hyvin vanhoja, monet käyristyneitä, ja niiden oksat riippuivat kuin tuntien kukatkin liian raskaiksi kantaa.
Puutarhan päässä kunnas laskeusi loivana rinteenä laajalle tasangolle, jota käytettiin karjan-laitumena, ja taampana kohosi poppelirivi erottajana tasangon ja taivaanrannan välille.
Vähitellen opin tuntemaan jokaisen kohdan maisemasta. Tuossa kunnaan juurella kiertelee pikku joki. Vettä en näe, mutta pajupensaat näyttävät taipuvan taaksepäin, päästääksensä sen ohitseen.
Se katoaa Vanhankaupungin rakennusten taakse, joiden katot ovat saman väriset kuin kastanjapuutkin, ja tuolla se taas pistäikse esille. Se kimaltelee paikotellen soleitten poppelien välissä ja häviää sitten isoon kuusimetsään, joka näyttää ihan mustalta ja jossa Hävinnyt Kaalamo piilee. Tuolla on tie, jota myöten kävelin rouva Alphonsen kanssa hänen äitinsä luokse… Hänen veljensä oli tietysti tullut samaa tietä silloin kun oli ilmestynyt eteeni rautatammipensaikossa.
Tänään ei tiellä liikkunut ketään. Kaikkialla loisti hieno vehreys, ja niin kauvan kuin tähystelinkin puuryhmien lomiin, ei missään näkynyt valkoista puseroa.
Pensaikkoakin haki minun katseeni, mutta maatalon rakennusten katot kätkivät sen näkyvistä.
Henri Deslois oli Pääsiäissunnuntain jälkeen käynyt siellä jo monta kertaa. En olisi osannut sanoa, mistä sen tiesin; mutta niinä päivinä en voinut pidättyä kiertelemästä pensaikkoa.
Eilen oli Henri Deslois tullut liinavaatehuoneeseen minun ollessani siellä yksin. Hän oli tehnyt sellaisen liikkeen, kuin aikoessaan puhutella minua.
Silloin oli katseeni kiintynyt häneen niinkuin ensimäisellä kerralla, ja hän oli poistunut sanaakaan puhumatta.
Ja nyt seisoessani tässä aitaamattomassa puutarhassa, kukkivien värihernepensaikkojen ympäröimänä, minut valtasi kaipuu saada asua täällä koko ikäni.
Iso omenapuu kumartui minun puoleeni ja kastoi oksiensa latvoja lähteeseen.
Lähde kumpusi vanhan puunrungon ontelosta, liristen pikku purona kukkalavojen lomitse.
Tämä kukkasista ja kirkkaasta vedestä rikas kasvimaa näytti minusta maailman kauneimmalta yrttitarhalta, ja kääntäessäni pääni taloa kohti, joka oli kokonaan avoinna auringolle, odotin aina yliluonnollisia olentoja sieltä esille astuvaksi.
Tämä matala ja väritön talo oli minusta viehättävän salaperäinen.Sieltä kuului äkillisiä ja säännöttömiä rasahduksia, ja samassapaolin ihan kuulevinani samanlaisen kapsahduksen kuin silloin kun HenriDeslois laski jalkansa Vanhankaupungin kartanon kynnykselle.
Minä kuuntelin ikäänkuin toivoen hänen lähestyvän. Mutta askeleitten ääntä ei kuulunut. Hetken kuluttua alkoi pensaista ja puista kuulua salaperäistä sipinää.
Kuvittelin mielessäni, että olin hento puu, jota tuuli voi vapaasti huojuttaa. Sama raikas tuulahtelu, joka taivutteli pensaita, puhalteli päätäni ja sekotti hiuksiani; ja kuin omenapuuta jäljitelläkseni kumarruin minä kastamaan sormeni lähteen kirkkaaseen veteen.
Uusi rasahdus käänsi katseeni taloa kohti, enkä vähääkään hämmästynyt, nähdessäni ovella Henri Desloisin.
Hän seisoi avopäin, kädet riipuksissa.
Hän astahti pari askelta puutarhaan päin, ja hänen katseensa tähysteli tasangon yli etäisyyteen.
Hiukset oli kammattu sivujakaukselle, ja otsa kaareutui korkeana yli ohimoiden.
Kauvan seisoi hän hievahtamattomana, mutta käännähti sitte suoraan minua kohti.
Kaksi puuta vain oli välissämme. Hän astui taas askeleen eteenpäin, tarttui sitte toisella kädellään puun vesaan, joka oli hänen edessään, niin että kukkivat oksat muodostuivat vihoksi hänen päänsä yli. Oli niin valoisaa, että minusta tuntui puiden kuori kimaltelevan ja jokainen kukka sädehtivän. Henri Desloisin silmissä loisti niin syvä leppeys, että vähääkään ujostelematta lähenin häntä.
Hän ei liikahtanutkaan; mutta pysähtyessäni hänen eteensä vaalenivat hänen kasvonsa valkeiksi kuin pusero hänen yllään, ja hänen huulensa värisivät.
Hän tarttui molempiin käsiini, painaen ne lujasti ohimoillensa, ja sanoi hyvin hiljaisella äänellä:
"Minä olen kuin kadonneen lampaan löytänyt saituri."
Sillä hetkellä alkoivat Sainte-Montaignen kirkonkellot soida. Kajahdukset kiitivät ylös kunnaan rinnettä ja häipyivät ylä-ilmoihin, tuokion levähdettyänsä yläpuolellamme.
Hetket hupenivat päivän mukana. Laumat katosivat tasangolta yksitellen. Valkeata huurua leijaili pikku joen yllä. Sitte painui aurinko poppelisulun taakse, ja värihernepensaitten kukkaset alkoivat tummentua.
Henri Deslois saattoi minua kotimatkalla. Hän käveli kaitaa polkua pitkin edelläni, ja kun hän jätti minut vähän matkan päässä kastanjakujasta, tunsin häntä rakastavani enemmän kuin sisar Marie-Aiméeta.
Kunnas-talosta tuli meidän talomme.
Joka sunnuntai tapasin siellä Henri Desloisin, ja kuten Punaisen Hannunkin aikoina toin minä mukanani siunattua leipää, jonka nauraen jaoimme keskenämme.
Meissä oli herännyt vapaudenhuumaus, jonka vaikutuksesta me juoksentelimme ympäri puutarhaa, niin että kenkämme olivat lähteen vedestä likomärät.
Henri Deslois sanoi:
"Sunnuntaisin olen minäkin seitsentoistavuotias!"
Toisinaan teimme pitkiä kävelyjä kunnaan ympäristöllä oleviin metsiin.
Henri Deslois ei väsynyt kuulemasta minun kertomuksiani sisar Marie-Aiméen seurassa viettämistäni lapsuuden ajoista. Puhelimme myöskin Eugènesta, jonka hän tunsi. Hän sanoi Eugènen olevan niitä, joita mielellään pitää ystävinänsä.
Tunnustin hänelle niinikään, kuinka kehno olin lammaspaimeneksi. Ja vaikka odotin hänen tekevän minusta pilaa, kerroin hänelle jutun pöhöttyneestä lampaasta. Hän ei minulle nauranutkaan, pyyhkäisi vain sormellaan otsaani, sanoen:
"Tarvitaan paljon rakkautta sen parantamiseksi!"
* * * * *
Eräänä päivänä me pysähdyimme lähelle suunnattoman laajaa viljavainiota, jonka loppua ei näkynytkään. Tuhannet perhoset liihottivat tähkien yllä. Henri Deslois oli ääneti, ja minä katselin tähkäpäitä, jotka nuokkuivat ja kohoilivat kuin haluten lähteä lentoon. Olisi voinut luulla, että perhoset tahtoivat auttaa niitä siivillänsä lentämään; mutta niin kiihkeästi kuin tähkäpäät liikahtelivatkin, maassa ne vain pysyivät.
Minä sanoin sen Henrille, joka tarkasteli laihoa pitkään. Sitte hän puheli verkkaan ikäänkuin itsekseen:
"Samoin on ihmisten laita. Joku lempeä olento saattaa tulla hänen tielleen, samanlainen kuin tasangon valkeat perhoset. Hän ei tiedä, nouseeko se maasta vai laskeutuuko korkeudesta alas; hän vain tuntee, että hän voisi sen olennon kanssa elää ohitse humisevasta tuulenhengestä ja kukkien hunajasta. Mutta kuten olki on juurillaan maahan sidottu, samoin kiinnittää hänet velvollisuutensa salaperäinen side, joka on niin luja kuin maa."
Minusta vavahti hänen äänessään tuskainen tunto ja näytti siltä kuin hänen suupielensä olisivat laskeutuneet vielä alemma. Mutta samassa kääntyi hänen katseensa minuun, ja hän sanoi lujalla äänellä:
"Luottakaamme itseemme!"
* * * * *
Meni kesä, ja sitten syksykin; ja joulukuun pahoista säistä huolimatta emme voineet päättää lähteä pois kunnas-talosta.
Henri Deslois toi mukanaan kirjoja, joita me lueskelimme, pyöreillä pölkyillä istuen, puutarhan puoleisessa kamarissa. Pimeän tullen palasin minä taloon, ja Adèle aina kummasteli minun surumielisyyttäni; hän luuli, että minä kuljin kylän tansseissa.
Melkein joka päivä tuli Henri Deslois Vanhaankaupunkiin. Minä kuulin hänen tulonsa jo etäältä; hän ratsasti ilman suitsia ja satulaa isolla valkealla tammalla, joka raskaasti astuskeli peltojen ja niittyjen pientareita pitkin. Se oli kärsivällinen ja säveä juhta. Se jäi isännältään valtoimeksi kartanolle, kun hän tuli rouva Alphonsea tervehtimään. Heti kun Alphonse kuuli hänen tulleen, saapui hän liinavaatehuoneeseen.
He puhelivat maataloudellisista parannuksista tai tutuista henkilöistä; mutta keskusteluun pujahti aina joku sana tai puheenparsi yksistään minua varten, ja se tuntui minusta Henri Desloisin näkyväiseltä ajatukselta.
Usein kohtasin minä hra Alphonsen katseen, enkä voinut silloin aina olla punastumatta.
Eräänä ehtoopäivänä, kun Henri Deslois juuri oli hymyillen astunut sisälle, huusi hänelle hra Alphonse:
"Tietäkääs, minä olen myynyt kunnas-talon."
Molemmat miehet silmäilivät toisiaan ja kävivät niin kalpeiksi kumpainenkin, että pelkäsin heidän kuolevan siihen paikkaan. Sitte nousi hra Alphonse tuoliltaan, nojautuakseen uunin kamanaan, Henri Desloisin turhaan yrittäessä sulkea ovea.
Rouva Alphonse laski pitsinypläyksen helmaansa ja virkahti kuin läksyä kerraten:
"Rakennuksestahan ei ollut mitään hyötyä, ja minua ilahuttaa, että se on myyty."
Henri Deslois istuutui pöydän ääreen, niin lähelle minua, että melkein kosketti minuun. Hän sanoi jotensakin rauhallisella äänellä:
"Minä olen pahoillani, että möitte sen, sanomatta ennakolta minulle, sillä minulla oli aikomuksena ostaa se."
Hra Alphonse koukistausi kuin mato. Hän ponnistihe väkinäiseen nauruun ja huusi naurun sekaan:
"Ostaa, ostaa! Mutta mitä te olisitte sillä tehnyt?"
Henri Deslois silitti tuolini selkänojaa ja vastasi:
"Olisin siellä asunut, niinkuin Punainen Hannu."
Hra Alphonse alkoi kävellä edes takaisin uunin edessä. Hänen kasvonsa olivat keltamullan karvaiset; kädet olivat housuntaskuissa, ja jalat nousivat niin vikkelästi maasta, kuin olisi hän nykinyt niitä nuorasta molemmin käsin.
Sitte hän nojausi pöytään vastapäätä meitä, katseli meitä kumpaistakin erikseen ja sanoi kiiluvin silmin, rajusti nytkäyttäen yläruumistansa eteenpäin: