"Asettaa kuningas jälleen valtaistuimelle olisi tyhmää ja tolkutonta, jotta ei sanoisi iljettävää", kirjoitti hän kuninkaallisten paettua. "Julistaa hänet syyntakeettomaksi olisi samaa kuin pakottaa nimittämään toinen hallitsija. Syytteen nostaminen häntä vastaan olisi epäilemättä viisainta ja oikeinta."
Heinäkuun 1. p:nä kirjoitti hän:
"Kuningas on vaipunut häväistyksen alimmalle asteelle; viimeisen tuhman kepposensa kautta on hän täydellisesti paljastanut aikeensa. Häntä ei voi muuta kuin halveksia. Hänen nimikirjoituksensa, hänen kuvansa ja hänen vaakunansa ovat joka paikasta poistetut. Häntä ei nyttemmin kutsuta enää muuksi kuin 'Ludvig kavalaksi' tahi 'paksuksi porsaaksi'. Pilakuvissa on hän esitettynä, ei tosin iljettävimmissä hahmoissa, mutta sellaisissa, jotka ovat ennen muuta omiansa synnyttämään halveksimista häntä kohtaan. Kansa ryhtyy omasta päästään kaikkeen, mikä saattaa ilmaista tätä tunnetta. On mahdotonta toivoa enää koskaan näkevänsä valtaistuimella sellaista ihmistä, jota niin syvästi halveksii."
Kuninkaallista perhettä oli jo ennen kohdeltu kuten vankeja, mutta huonosti onnistuneen pakenemisyrityksen jälkeen vartioittiin sitä monta vertaa ankarammin.
Maa tuli jälleen tulvilleen herjauskirjoituksia, jotka käsittelivät kuningattaren yksityiselämää ja ilkeällä tavalla selittelivät hänen viattomimpiakin tekojaan.
Kuningattaren ystävät koettivat kehotella häntä vetäytymään luostariin, ja uudelleen neuvottiin kuningasta ottamaan hänestä ero ja lähettämään hänet takaisin Itävaltaan.
Melkoinen poliisivoima asetettiin Tuileriain linnanpihalle, joka siitä tuli sotaleirin näköiseksi. Linnan sisässä oli vahteja kaikilla portailla, eikä ketään päästetty ulos eikä sisälle ilman Lafayetten tai pääkaupungin pormestarin lupaa.
Ludvig tahtoi vakautua siitä, oliko hän todellakin vankina.
Hän astui ulos eräästä ovesta, ja heti kohotti vahtisotamies kiväärinsä.
"Tunnetteko minua?" kysyi kuningas.
"Kyllä, Sire", vastasi sotamies.
Kuninkaan ei auttanut muu kuin palata takaisin.
Kerrottiin Lafayetten lähettäneen nuohoojia linnaan tutkimaan, oliko mahdollista päästä savupiippujen kautta karkaamaan.
Kaikissa huoneissa toimitettiin tarkka etsintä, eikä naiselliseen häveliäisyyteenkään pantu mitään huomiota.
Kuningattaren huoneesta tehtiin vahtihuone. Kaksi kaartilaista oleksi lakkaamatta hänen sänkykamarissaan; he olivat saaneet käskyn olla päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään enempää yöllä kuin päivälläkään — ei edes hänen jokapäiväisen elämänsä arkaluontoisimmissakaan kohtauksissa.
Ensi aikoina pakenemisen jälkeen oli Marie Antoinette pakotettu nousemaan, pukeutumaan ja käymään levolle kiusanhenkiensä nähden. Vasta pitkien keskustelujen jälkeen myönnyttiin siihen, etteivät nämä saaneet nukkua samassa huoneessa kuin hän, eikä Marie Antoinette saanut estetyksi sitä, että he pitkinä yöntietäminä istuivat hänen vuoteensa vieressä.
Lieneekö Lafayette viimeiseltä oivaltanut menettelynsä sopimattomuuden vai lienevätkö Marie Antoinetten yhä uudistetut valitukset auttaneet, mutta jonkun ajan kuluttua lievennettiin valvontaa jonkun verran. Vahdit saivat käskyn poistua huoneesta siksi aikaa kuin kuningatar pukeutui, mutta he antoivat oven olla auki, jotta saattoivat nähdä mitä huoneessa tapahtui.
Eräänä yönä sytytti kuningatar kynttilän ja rupesi lukemaan.
Vahdissa oleva sotamies huomasi tämän tietysti heti.
Hän astui makuuhuoneeseen, veti syrjään sängyn uutimen ja istuutui aivan tuttavallisesti kuningattaren sängyn laidalle.
"Näen ettette saa unta", sanoi hän. "Puhelkaamme siinä tapauksessa vähän; se on parempaa kuin lukeminen."
Kuningatar antoi hänen kohteliaasti ymmärtää, että hän mieluummin tahtoi olla yksin.
Useimmat maahan jääneistä kuninkaallismielisistä olivat syvästi alakuloisia ja tavattomasti tyytymättömiä kuninkaaseen. Uskolliset ystävät, jotka näihin asti eivät olleet tahtoneet seurata sitä esimerkkiä, jonka Artoisin kreivi oli antanut päätäpahkaa poistumalla Ranskasta, olivat loukkautuneita siitä, ettei Ludvig luottanut heihin. He eivät olleet hyljänneet häntä, vaan hän oli tahtonut hyljätä heidät. Kuninkaan pakenemisyritys katkaisi viimeisetkin siteet, jotka yhdistivät heidät siihen maahan, jossa niin suuret vaarat uhkasivat heitä. Ja maastamuutto, joka jo oli ollut liiankin suuressa vauhdissa aatelin ja papiston piirissä, alkoi nyt voittaa alaa porvarissäädyn keskessä.
Pariisissa ja suuremmissa maaseutukaupungeissa perustettiin konttoreja yleisen pakenemisen helpottamista ja jouduttamista varten. Kiihkoisuus oli niin suuri, että miehiä matkusti joukottain pois maasta, jättäen vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa oman onnensa nojaan.
Hallitusmuodon ystäviin tarttui sama alakuloisuus, joka kuninkaallismieliset oli vallannut. He eivät voineet itseltään salata sitä tosiasiaa, että Ludvig pakonsa kautta oli rikkonut sopimuksensa kansan kanssa. Useat kansalliskokouksen jäsenistä jättivät erohakemuksensa. Sitä paitsi ilmoitti kolmesataaviisitoista edusmiestä, etteivät he tästä lähin ota osaa muihin keskusteluihin kuin niihin, jotka koskevat kuninkaan persoonaa tai kuninkaallisen perheen etuja.
Markiisi Bouillé, joka onnettoman pakenemisyrityksen jälkeen ei ollut onnistunut pelastamaan muuta kuin henkensä, lähetti kansalliskokoukselle Luxembourgista kirjeen, jossa yksinänsä otti vastatakseen kuninkaan paosta ja uhkasi tulevansa takaisin muukalaisen sotajoukon etunenässä.
Kansalliskokous vastaanotti äänekkäillä naurunhohotuksilla kirjeen sotapäälliköltä, jonka tuumat ja aikeet vähäpätöisessä kylässä asuva postimestarinpoika oli tehnyt mitättömiksi.
Kreivi Fersen oli luvannut ulkomailla vaikuttaa kuningasparin eduksi, ellei pakeneminen onnistuisi, eikä hän ollutkaan tätä lupaustaan unhottanut.
Itävallan monivuotinen lähettiläs, kreivi Mercy-Argenteau, oli lähtenyt pois Ranskasta kohta vallankumouksen puhjettua ja oli nyttemmin parisen vuoden ajan asunut Brüsselissä.
Fersen haki oitis hänet käsille, mutta Maria Teresian vanha ystävä ei antanut hänelle minkäänlaista aihetta toiveisiin.
Mercy oli paljon kokenut poliitikko. Hän tunsi hyvin Europan ruhtinaat ja oli saanut läheltä tarkastaa maasta muuttavia ranskalaisia. Hän ei uskonut mitään apua saatavan toiselta tai toiseltakaan taholta.
"Mercylle kuvastuu kaikki mustana", kirjoitti Fersen päiväkirjaansa.
Marie Antoinetten ruotsalainen ritari ei kumminkaan häikäillyt; kaikki kehotti häntä työskentelemään kuningasparin pelastamiseksi.
"Se luottamus, jolla Ranskan kuningas ja kuningatar ovat minua kunnioittaneet", kirjoitti hän elokuun 20. p:nä isälleen, "velvoittaa minua pysymään uskollisena heille ja työskentelemään heidän hyväkseen, niin kauan kuin minun on mahdollista olla heille joksikin avuksi. Koko maailma moittisi minua, jos menettelisin toisin. Minä olin ainoa, jolle he luottavasti avasivat sydämensä, ja minä voin vielä olla heille hyödyksi sen kautta, että tunnen heidän tilansa, heidän aikeensa ja aseman Ranskassa. Soimaisin ainiaan itseäni heidän saattamisestaan siihen onnettomaan tilaan, jossa he nykyisin ovat, ellen käyttäisi kaikkia minulle tarjona olevia keinoja auttaakseni heitä siitä."
Kun ajattelee missä tilassa Ludvig ja Marie Antoinette olivat Pariisissa, tuntuu melkein uskomattomalta, että he sittenkin saattoivat pitää yhteyttä ulkomailla olevien ystäviensä kanssa. Ankara silmälläpito, johon heidän oli alistuminen, ei nimittäin rajoittunut vain heihin itseensä, vaan ulotettiin niihinkin ihmisiin, jotka Tuilerioihin menivät tai sieltä tulivat.
Mutta vanki on melkein aina vartijaansa ovelampi. Ennenkuin Marie Antoinette erosi Fersenistä, oli hän ollut siksi ajatteleva, että oli sopinut Fersenin kanssa erään salakirjoitustavan käyttämisestä, niin ettei kukaan saisi selvää heidän kirjeittensä sisällyksestä, jos nämä sattuisivat joutumaan vieraisiin käsiin.
Paitsi sitä oli kuninkaallisilla muitakin apukeinoja; rivien väliin aivan viattomassa kirjeessä saattoivat he kirjoittaa tärkeämpiä tiedonantoja värittömällä musteella, joka tuli näkyväksi, kun kirjettä pidettiin tulta vasten.
Heti Tuilerioihin palattuaan oli kuningatar salaa ja suurimmassa kiireessä kirjoittanut seuraavat sanat Fersenille:
"Olkaa huoleti meidän suhteemme. Olemme elossa."
Muutamia päiviä sen jälkeen kirjoitti hän Fersenille:
"Kansalliskokouksen johtavat miehet näyttävät tahtovan osottaa lempeyttä. Puhukaa sukulaisteni kanssa toimenpiteistä ulkomailta käsin."
Seuraavana päivänä lähetti hän kreiville uuden kirjeen, lämpimämmän ja edellistä sydämellisemmän:
"Olen elossa… Kuinka olen ollut levoton teidän tähtenne ja kuinka minun on sääli teitä, että olette ollut kohtalostamme tietämätön! Soisipa taivas tämän kirjeen joutuvan teidän käsiinne. Älkää kirjoittako minulle, sillä te voitte sen kautta joutua vaaraan, älkääkä ennen kaikkea millään tekosyyllä palatko tänne takaisin. Tiedetään teidän auttaneen meitä pakenemaan. Kaikki olisi hukassa, jos te näyttäytyisitte täällä. Meitä vartioidaan yötä ja päivää… se on minusta yhdentekevää… Olkaa huoletta; meille ei mitään pahaa tapahdu. Kansalliskokous kohtelee meitä kyllä lempeästi. Hyvästi… En voi enää kirjoittaa teille…"
Kuningatar erehtyi luullessaan, että hän voisi estää Ferseniä kirjoittamasta. Ja hän erehtyi myöskin luullessaan, että Fersen, vaaroista ja vaikeuksista huolimatta, ei keksisi jotakin keinoa päästä jälleen näkemään häntä.
Kernaasti olisi hän vuodattanut viimeisen verenpisaransa kuningattaren puolesta. Hänellä oli vain yksi ajatus: pelastaa Marie Antoinette.
Kuningattaren ensimäisiin riveihin vastasi hän heti:
"Minä voin hyvin ja elän vain palvellakseni teitä."
Kirjeenvaihto heidän välillään jatkui keskeytymättä aina kuninkuuden kukistumiseen saakka. Kirjeet toimitettiin perille hyvin monella eri tavalla. Milloin kätkettiin ne konvehtilaatikkoon, milloin tee- tai suklaakääröön, kolmas kirje ommeltiin erään takin vuorin väliin, ja kerran saatiin se perille puijatuksi, pistettynä vallankumouksellisen kirjasen ristisiteen sisään.
Luulluilla vastaanottajilla oli tavallisesti oudot, tuntemattomat nimet. Varmimpana ja useimmiten käytettynä välittäjänä kuningattaren ja ruotsalaisen kreivin välillä oli muuten parooni Goguelat, joka jonkun aikaa istui vangittuna osallisuudesta pakenemisyritykseen, mutta hallitusmuodon käytäntöönottamisen jälkeen pääsi jälleen vapaaksi.
Ruotsin kuningas Kustaa III oli Europan hallitsijoista se, joka lämpimimmin ja innokkaimmin kannatti Ranskan kuninkaan asiaa. Hän oli ennakolta saanut tiedon Ludvigin pakenemishankkeista, ja kun ne lähenivät toteutumistaan, oli hän lähtenyt Spaahan ollakseen lähempänä poliittisten tapahtumain näyttämöä, lähempänä pakolaisia, sitten kun nämä, kuten hän toivoi, olivat jälleen saavuttaneet vapauden.
Kreivi Fersen tapasi hänet täällä, syvästi alakuloisena suunnitelman raukeamisesta, mutta edelleen yhtä innokkaasti harrastavana vankien vapauttamista. Hän ei havitellut sen vähempää kuin asettua Ranskaa vastaan tehtävän suuremmoisen ristiretken etupäähän. Kirjeessään kesäkuun 30. p:ltä vakuutti hän olevansa Ludvigille ja Marie Antoinettelle alati yhtä lämpimästi myötätuntoinen ja puhui siitä avusta, jota hän oli aikeissa heille hankkia. Hän vakuutti heille edelleen, että Europan hallitsijat olivat valmiit liittymään häneen ja sitä varten kehotti hän kuningasta, ettei hän sallisi arvoaan loukattavan.
Ylpeänä siitä tehtävästä, jonka suorittamiseen hän luuli olevansa määrätty, piti kuningas Kustaa huomionsa herkeämättä kiinnitettynä Ranskaan.
Hän neuvoi kuningas Ludvigia seuraamaan Henrik IV:nnen tai Kaarle VII:nnen esimerkkiä eikä huolehtimaan muusta kuin menetetyn kuningaskuntansa takaisin valloittamisesta.
Antamalla tämän neuvon osotti Ruotsin kuningas paremmin tuntevansa luonteeltaan Ranskan kansan kuin Ludvig XVI:nnen.
Lisätäkseen kuninkaalle lähettämäinsä kirjeitten tehoa, oli hän kyllin viisas kääntyäkseen samalla kertaa kuningattarenkin puoleen.
"Teidän tilanne on hirveä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle; "täytyy ryhtyä väkivaltaisiin keinoihin teidän pelastamiseksenne siitä. Miten suuri lieneekin se vaara, jolle antaudutte alttiiksi, täytyy sen ainakin olla pienempi sitä vaaraa, joka uhkaa, jos kohtalonne jätetään tapausten ohjattavaksi ja sallitaan toisten niittää kuningasvallan pelastamisen kunnia. Mutta minä unohdan, että on tarpeetonta puhua vaaroista, tarpeetonta koettaa pienennellä niitä sen ruhtinattaren silmissä, joka lokakuun 6. p:nä pelkäämätönnä seisoi raivoisan, villiintyneen kansan edessä ja joka sittemmin — käyttääkseni tunnettua lausepartta — on kasvanut vaarojen keskellä."
Suuremmalla innolla kuin viisaudella koetti Kustaa saada aikaan ruhtinasliittoa, jonka asiana olisi ollut lähettää sotajoukkoja Ranskaan ja pelastaa kuningas.
Heinäkuun 9. p:nä kirjoitti hän Venäjän keisarinnalle Katarina II:lle, heinäkuun 16. p:nä Espanjan kuninkaalle, tehden selvää tuumistaan ja pyytäen kannatusta.
Hänen suunnitelmansa mukaan tuli 30,000 itävaltalaisen sotamiehen marssia Ranskaan Flanderin kautta; 12,000 sveitsiläisen tuli vallata Franche-Compté ja 20,000 espanjalaisen kulkea Pyreneitten poikki.
Lisäksi toivoi hän saatavan apua Saksasta ja Hannoverista sekäEnglannin pysyvän puolueettomana.
Itse asettuisi kuningas Kustaa 16,000 ruotsalaisen etupäähän, ja hän kehotti keisarinna Katarinaa lähettämään 6-8,000 venäläistä hänen avukseen; Venäjän ja Ruotsin laivastojen tuli yhdessä viedä nämä sotajoukot Ranskan rannikolle, jossa niiden tuli nousta maihin Ostenden luona. Maasta pois muuttaneet tietysti liittyisivät vierasmaalaisiin sotajoukkoihin, ja niin pian kuin maasta siirtyneet ruhtinaat jälleen astuisivat jalallaan Ranskan maalle, kokoontuisivat — Kustaan mielipiteen mukaan — maan paraimmat ja ylhäisimmät miehet heidän ympärilleen.
Kustaa III ja Fersen sopivat siitä, että jälkimäinen heistä lähtisi Wieniin taivuttaakseen Marie Antoinetten veljeä yhdessä Ruotsin kuninkaan kanssa tarmokkaasti ryhtymään asiaan käsiksi sisarensa ja lankonsa hyväksi.
Leopold vastaanotti hänet varsin sydämellisesti ja vakuutteli laajasti olevansa myötätuntoinen Ranskan kuningasperhettä kohtaan ja hellivänsä onnetonta sisartaan. Mutta Fersen huomasi ennen pitkää, ettei keisarin kauniitten sanojen takana ollut paljoakaan halua toimintaan.
Mutta joskaan Leopold ei täyttänyt kaikkea sitä, mitä Marie Antoinette puoluelaisineen oli häneltä toivonut, täytyy kuitenkin oikeuden mukaisesti myöntää, että hän suurella mielenkiinnolla seurasi tapahtumia Ranskassa ja osotti vilpitöntä halua olla sisarelleen ja langolleen hyödyksi.
Heinäkuun 6. p:nä toimitti hän Paduasta kehotuksen useille Europan hoveille, että nämä liittyisivät yhteen pelastaakseen Ranskan kuninkaan. Mutta hän kieltäytyi nimenomaan antamasta apuaan vastavallankumouksen toimeenpanoon. Leopold suositteli sovittelupolitiikkaa; hän toivoi saatavan rakennetuksi sovinnon uuden hallitusmuodon pohjalla, eikä siirtolaispuolueen kevytmielisyys ja kokemattomuus ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
Tieto siitä, että kuningas ja hänen perheensä olivat paenneet Pariisista, oli herättänyt hurjaa riemua osassa siirtolaisia. Oli varusteltu juhlia, joita oli määrä viettää niin pian kuin saataisiin tietää, että Ludvig onnellisesti oli päässyt rajan yli.
Suuresti kuitenkin erehtyy, jos luulee kaikkien maasta siirtyneiden toivoneen, että onnenpyörä käännähtäisi Ludvigin ja Marie Antoinetten eduksi. Suuret tapahtumat, joita sattui joka päivä, kasvavat vaarat, jotka uhkasivat vanhojen säätyjen hajottamisella, eivät suinkaan tehneet taistelua kuningasvallan puolesta yksimieliseksi.
Suuri osa maasta siirtyneitä oli kauan ollut tyytymätön kuninkaaseen. "Maastamuutto kasvaa", kirjoitti Marie Antoinette veljelleen Leopoldille, "ja se on suuri onnettomuus. Aateli syöksee meidät turmioon, ja jättää meidät vaaroille alttiiksi. — Meidän on pakko pelastaa itsemme heidän avuttaan."
Siinä pienessä hovissa, jossa Artoisin kreivi piti valtikkaa ja joka ensin kokoontui Turinissa sekä sittemmin Koblenzissa, oli monen mielestä kuningasvallan todellinen voima kätkettynä.
Koblenz oli siihen aikaan kuin jokin Saksan Pariisi, ja Artoisin kreiviä olivat maasta siirtyjät jo ammoin tottuneet pitämään kuningasvallan edustajana. Ja niiden joukossa, jotka ympäröivät häntä, oli paljon sellaisia, jotka suinkaan eivät salanneet, että he tunnustivat oikeaksi hallitsijakseen Artoisin kreivin eikä kuningasta Pariisissa. Heille se ei siis voinut läheskään olla mikään pettymys, kun he saivat tiedon kuninkaan vangiksi joutumisesta, vaan iloitsivat he päinvastoin siitä, koska se soi heille suurempaa vapautta harjoittaa peliään. Vieläpä heiltä siinä määrin puuttui hienotuntoisuutta, että he päästivät ilonsa äänekkäällä tavalla ilmi.
Provencen kreivi oli puolisoineen lähtenyt Pariisista samana päivänä, jona kuningasperhe oli paennut toiselle suunnalle.
Hän oli toistaiseksi pannut Koblenzin matkansa määräksi, ja kun hänellä oli parempi onni kuin veljellään, onnistui hänen myös liittyä Artoisin kreiviin.
Hän oli paljoa tyytyväisempi omasta pelastumisestaan kuin pahoillaanLudvigin vastoinkäymisen johdosta.
Fersen esitti hänelle yhteistoiminnan suunnitelman kuninkaan pelastamiseksi. Prinssi kuunteli tyvenesti mitä kreivillä oli sanottavaa hänelle, mutta antoi vältteleviä vastauksia eikä millään tavalla ilmaissut omia toiveitaan ja hankkeitaan.
"Siitä saat olla varma, että itsetyinen kunnianhimo on hänen sydämessään paljoa väkevämpi kuin rakkaus hänen veljeensä ja erittäinkin minuun", kirjoitti Marie Antoinette heinäkuun alussa prinsessa Lamballelle. "Hän on koko elinikänsä surrut sitä, ettei hän ole syntynyt hallitsijaksi, ja tämä hänen intonsa korkeimman vallan tavoittelemiseen on hänessä kasvanut meidän taistellessamme onnettomuutta vastaan, joka antaa hänelle tilaisuuden tunkeutua etualalle."
Artoisin kreivi vastaanotti Fersenin rajun intohimoisella tavalla. Hän puhui kapinoitsijain kukistamisesta ja vastusti jyrkästi kaikkia sovinnonhieromisyrityksiä.
Fersen kuvaa häntä seuraavin sanoin:
"Artois juttelee lakkaamatta, ei koskaan kuuntele mitä toiset sanovat, puhuu vain väkivallasta eikä laisinkaan sovinnon hieromisesta sekä näyttää kaikissa suhteissa olevan varma asiastaan."
Marie Antoinetten ystävä näki Koblenzissa kylliksi useita todistuksia uskottomuudesta kuningasta ja kuningatarta vastaan, ja täällä kohtasi hän myös Polignac-perheen, joka ensi turvapaikastaan — Italiasta — oli tullut Saksaan liittyäkseen Artoisin kreiviin.
Ferseniä harmitti herttuatar Polignacin välinpitämättömyys kuninkaallisen ystävänsä vaiheista.
"Madame Polignac", luetaan hänen päiväkirjastaan, "ei välittänyt edes osottaa kiitollisuuden varjoakaan kuningatarta kohtaan. Hän itki nähdessään minut, mutta hänen mielenliikutuksensa oli hyvin ohimenevää laatua. Hän puhui enemmän itsestään ja omista asioistaan kuin onnettomasta ystävättärestään. Eivätkä hänen puheensa olleet kaikittain kuninkaallista perhettä imartelevia."
Panettelu ei säästänyt uskollista Ferseniä. Ruotsin sekä Espanjan lähettiläät samoin kuin useat muut soimasivat häntä kunnianhimoisuudesta.
"Siinä ollaan oikeassa, että minä olin kyllin kunnianhimoinen tahtoakseni palvella teitä, ja minä suren elinikäni sitä, ettei minun onnistunut saavuttaa tarkoitusperääni", kirjoitti hän tämän johdosta Marie Antoinettelle. "Tahdoin maksaa teille osan sitä velkaa, johon minulla on ollut ilo joutua, ja minä tahdoin näyttää, että itsekkäistä tarkoituksista vapaana saattaa olla kiintynyt sellaiseen ihmiseen kuin te olette. Käytökseni olisi muuten pitänyt osottaa näille ihmisille, että tämä oli ainoa kunnianhimoni, ja että kunnia tulla tuntemaan teidät, madame, oli rakkahin palkintoni."
15.
Prinsessa Lamballe ja hänen diplomaattinen tehtävänsä. — Kirjeitä kuningattarelta ja prinsessalta.
Sen sijaan että herttuatar Polignac vain ajatteli omaa itseänsä ja omaisuutensa varmaan talteen saattamista, jatkoi jalo ja lempeä prinsessa Lamballe yhä alttiiksiantavaa toimintaansa kuningattarensa hyväksi.
Hän oli yksi niitä harvoja, joille kuningaspari ennakolta oli antanut tiedon aiotusta paostaan.
Jotta ei mitään epäluuloja syntyisi, olivat Marie Antoinette ja prinsessa keskenään sopineet, että jälkimäinen lähtisi Aumaleen, jossa hänen appensa oli muutamia aikoja oleskellut heikontuneen terveytensä takia.
Prinsessan ollessa poissa voitiin vielä vähemmin epäillä matkavarustusten olevan hankkeissa. Niin pian kuin pako oli suoritettu, tuli Marie Antoinetten antaa ystävättärelleen tieto siitä, jotta tämäkin pikaisesti voisi lähteä pois maasta ja vieraalla alueella jälleen yhtyä kuninkaaseen ja kuningattareen.
Odotetun sanoman sai prinsessa vastaanottaa Aumalessa kesäkuun 21. päivän iltana. Hän matkusti heti Boulogneen ja astui siellä Englantiin menevään laivaan.
Laiva nosti ankkurin, ja samassa kun alus lähti merta kyntämään, ilmoittivat kaupungista ammutut kanuunanlaukaukset, että kuninkaan pako oli tullut tunnetuksi.
Vastuksia kokematta pääsi prinsessa Englantiin; vielä ei hän tiennyt, että kuninkaallisten pako oli tullut estetyksi Varennesissa.
Prinsessan saatua tämän masentavan tiedon, oli hänen ensi ajatuksensa palata Ranskaan. Hovista lähetetyissä kirjeissä kehotettiin häntä kumminkin jäämään sinne missä oli, sillä otaksuttiin, että hän nykyisin voisi olla kuningattarelle suuremmaksi hyödyksi Englannissa.
Toivottiin, että tämän maan mahtava ministeri, Pitt, suostuisi tukemaan horjuvaa Ranskan monarkiaa; ja Marie Antoinette kehotti prinsessa Lamballea vaikuttamaan tässä suhteessa Englannin kuningashuoneeseen.
Mutta hänen ponnistuksensa jäivät tuloksia vaille. Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä sisarelleen Marie Christinelle osottaa tämän varmaksi:
"Onpa hetkiä, jolloin minun tekee mieleni lähettää rakas Lamballeni Leopoldin luo. Voisihan hän ennakolta puhua sinun kanssasi, saadakseen tietää, miten hänen on meneteltävä hovissa. — Salaisesti ja minua auttaakseen on hän lähtenyt vaivaloiselle matkalle Englantiin. Kuningatar ja hänen tyttärensä vastaanottivat hänet sangen suosiollisesti, mutta kuningas on pimitetty. Hallitsijana maassa on ministeri, ja tämä on selvin sanoin tehnyt prinsessalle ymmärrettäväksi, että me olemme itse syypäät onnettomuuksiimme."
Ranskasta saapui prinsessalle uutisia toinen toistaan masentavampia, ja Englannissa sammuivat kaikki toiveet. Pariisin levottomuuksien kaiku kuului Lontooseen saakka ja toi joka päivä uusia tietoja hänen rakasta kuningatartaan uhkaavasta vaarasta.
Hänen tehtävänsä vieraassa maassa oli pian suoritettu. Kirjeessä toisensa jälkeen pyysi hän lupaa saada palata Ranskaan. Turhaan rukoili Marie Antoinette, ettei hän vielä kerran syöksyisi tiikerin kitaan. Mitä suurempi vaara oli, sitä suurempaa mielihyvää ja iloa tuotti hänelle sen uhmaaminen.
Ystävättäret esittivät mitä erilaisimpia syitä, toinen saadakseen luvan palata Ranskaan ja toinen saadakseen paluun ehkäistyksi. "Se oli", lausuu Lescure, "jaloa ja mieltäliikuttavaa hellyyden kilvoittelua uhrin tarjoojan ja uhrista kieltäytyjän välillä."
Marie Antoinetten kirjeet prinsessalle 1791 vuoden jälkipuoliskolla tuovat ilmi kuningattaren tunteet; ne osottavat hänen mitä hartaimmasti halunneen nähdä ystävätärtä luonaan samalla kun hän pelkäsi kutsua häntä kotiin.
"Rakas Lamballeni", kirjoitti kuningatar syyskuun alussa, "et voiaavistaa millaisessa mielentilassa olen ollut sinun lähdettyäsi.Elämän perustus on rauha, ja minusta on kovin tuskallista, kuntäytyy olla tätä ehtoa vailla. Viimekuluneina päivinä on kansaollut niin kiihtynyt hallitusmuodon takia, ettei tiedä mitä voiolla odotettavissa. Tapahtuu niin paljon kauheata meidänympärillämme… Olemme kuitenkin tehneet jotakin hyvää. Oi jospakansa tietäisi sen! Tule takaisin, rakas sydämeni, tarvitsen niinhyvin sinun ystävyyttäsi! Elisabeth tulee juuri nyt sisään japyytää saada liittää tähän muutamia rivejä. Hyvästi, hyvästi!Syleilen sinua koko sielustani.
Marie Antoinette."
Tämän kirjeen reunaan on Ludvig XVI:nnen sisar kirjoittanut:
"Kuningatar sallii minun lausua, kuinka suuresti rakastan teitä.Hän ei ikävöi teitä hartaammin kuin minä.
Elisabeth Marie."
Myöhemmin samana kuukautena kirjoitti Marie Antoinette:
"Kuningas on lähettänyt minulle tämän kirjeen, jotta minä jatkaisin sitä. Hän on nyt jälleen voimistunut, saaden siitä kiittää vahvaa terveyttään. Tyyneys, jolla hän kantaa tapahtumat, näyttää olevan kaitselmuksen hänelle suoma, ja hyvänlaatuinen Elisabeth on niin liikutettu siitä, kuin olisi se taivaasta lähtenyt mielijohde. Siitä pahoinvoinnista, joka kuningasta on vaivannut, on kansalla tuskin ollut tietoakaan. — — — Minä en kiinnitä toivoani mihinkään turhiin, rakas Lamballeni; odotan kaikkea Jumalalta. Luota hellään ystävyyteeni, ja jos tahdot antaa minulle todisteen omasta ystävyydestäsi, niin hoida terveyttäsi äläkä tule takaisin, ennenkuin olet täysin toipunut.
Hyvästi! Syleilen sinua!
Marie Antoinette."
Prinsessa Elisabeth on tähän lisännyt:
"Ette koskaan, madame, löydä vilpittömämpää ja hellempää ystävätärtä kuin on
Elisabeth Marie."
"Älä palaa tänne", luetaan eräässä kuningattaren myöhemmässä kirjeessä. "Asiain nykyisellä kannalla ollen täytyy sinun vuodattaa kyyneliä tähtemme.
"Kuinka sinä olet hyvä, ja mikä totinen ystävä sinä olet! Minä pyydän vakuuttaa sinua, että minä tunnen sen, ja ystävyyteni kautta kiellän sinua palaamasta tänne.
"Odota, jotta saat nähdä mitä tuloksia hallitusmuodon vahvistamisesta on. Hyvästi, rakas Lamballeni. Ole vakuutettu siitä, että hellä ystävyyteni ei lopu ennen kuin kuoltuani."
Mutta prinsessan sydän puhui valtavammin kuin kuningattaren järkisyyt; hän ei sietänyt enää lopulta nähdä miten vaarat, jotka ympäröivät kuningasperhettä, joka päivä kasvamistaan kasvoivat. Huolimatta ystävättären monista varoituksista palasi hän Ranskaan.
Herttua Penthièvre makasi Vernonissa sairaana; prinsessa lähti ensin sinne hoitamaan häntä. Kirjallisesti ilmoitti hän sitten Marie Antoinettelle paluustaan, ja Ranskaan saavuttuaan sai hän heti vastaanottaa seuraavan kirjeen:
"Ei, rakas Lamballeni, sinä et saa palata tänne. Siinä tilassa kuin Penthièvren herttua nykyään on, kaivattaisiin sinua liian paljon Vernonissa. Kuinka hyvä ja vilpitön ystävätär sinä olet! Usko minua, ettei kukaan voi olla siitä elävämmin vakuutettu kuin minä. Mutta täytyy myöskin ajatella itseänsä, ja ystävyyteni nimessä kiellän sinua palaamasta Pariisiin. Odota, että saat nähdä mitä seurauksia hallitusmuodon hyväksymisestä on. Kirjoita usein minulle ja sano monsieur de Penthièvrelle, että kuningas ja minä levottomina odotamme tietoja hänen voinnistaan. Hyvästi, rakas Lamballe, ole varma siitä, ettei ystävyyteni sinua kohtaan koskaan lopu. Tuhannet terveiset.
Marie Antoinette."
351
Lokakuun 14. p:nä oli prinsessa saapunut Vernoniin; 18. päivänä samaa kuuta lähti hän Pariisiin.
"Miniäni uskollisuus kuningatarta kohtaan on suuresti kiitettävä", lausui herttua vanhus. "Hän tekee suuren uhrauksen palaamalla nykyään kuningattaren luo. Vapisen ajatellessani, että hänestä mahdollisesti tulee ystävyytensä marttyyri."
Eikä prinsessa itsekään tuntenut rauhaa povessaan. Ennen lähtöään laati hän testamenttinsa, jossa kuningattarelle oli omistettu seuraavat sanat:
"Minä pyydän kuningatarta viimeisenä armonsa osotuksena vastaanottamaan herätyskelloni, joka sitte hänen mieleensä palauttaa niitä hetkiä, jotka olemme viettäneet yhdessä. Minä pyydän häntä vastaanottamaan sen kiitollisuuden merkiksi henkilön puolelta, jota hän on kunnioittanut ystävättären nimellä — kalliilla nimellä, joka on ollut elämäni onnena ja jota en koskaan ole käyttänyt muutoin kuin osottaakseni hellyyttäni ja tunteitani häntä kohtaan, jota aina olen rakastanut ja rakastan viimeiseen hengenvetooni saakka."
"Olen varma siitä, että teidän majesteettinne kernaasti haluaa pitää minut luonaan", virkkoi prinsessa, kun hän jälleen astui Tuilerioihin.
Kuningatar tyytyi tähän tuskallisella kiitollisuudella. Hänelle, kaikkien moittimalle, hylkäämälle ja syyttämälle kuningattarelle, jota jokaisen olisi tullut sääliä, joskaan ei olisi voinut häntä auttaa, oli suurena lohdutuksena se, että hänellä oli läheisyydessään ystävä, joka oli niin omaa voittoa pyytämätön, niin hellä ja niin rohkea kuin prinsessa Lamballe.
Prinsessa Lamballe asettui jälleen Flora-paviljonkiin asumaan. Hän auttoi kuningasparia neuvoilla ja työllä, ja kirjoitti muun muassa kuninkaan kehotuksesta lukuisille maasta siirtyneille aatelisperheille, taivuttaakseen heidät palaamaan kotimaahan.
Vallankumouksen myrskyt riehuivat edelleen Ranskassa, ja prinsessan sukulaisissa ja ystävissä heräsi aavistus sen hirveän kohtalon mahdollisuudesta, joka oli hänelle varattu. Kuningas, kuningatar, Penthièvren herttua, prinsessa Elisabeth, Orléansin herttuatar ynnä monet muut kehottivat mitä vakavimmin häntä poistumaan vaarallisesta pääkaupungista. Paavikin ryhtyi tarmokkaihin toimenpiteihin taivuttaakseen hänet tulemaan Roomaan.
Mutta prinsessalla oli sama vastaus varalla kaikille:
"Minun ei ole mistään soimaaminen itseäni. Jos pyhän velvollisuuden täyttäminen, jos horjumaton uskollisuuteni kuningastani ja kuningatartani kohtaan, jotka samalla ovat sukulaisiani ja ystäviäni, jos rakkaus, jolla hellin appeani ja Ranskanmaata, ovat rikoksia, niin tunnustan itseni syylliseksi Jumalan ja ihmisten edessä. Pidän itseäni onnellisena, jos saan kuolla niin ihanan asian puolesta."
Penthièvren herttua, joka oli mitä suurimmassa määrässä levoton miniänsä puolesta, sai Sardinian kuninkaan — prinsessan suvun päämiehen — taivutetuksi käyttämään vaikutusvaltaansa ja käskemään prinsessaa pakenemaan niitä vaaroja, jotka ympäröivät häntä; hän tahtoi että prinsessa olisi palannut Italiaan, hänen oikeaan isänmaahansa. Mutta turhaa kaikki.
"Sire, korkea sukulaiseni!" kirjoitti prinsessa vastaukseksi hänen kirjeisiinsä. "Minä en muista, että kukaan Savoijin suvun mainioista esi-isistä olisi häväissyt nimeään ja himmentänyt ylevää mainettaan pelkurimaisella teolla. Minä tekisin sen — ja olisin siinä tapauksessa suvun ensimäinen — jos näinä kauheina aikoina hylkäisin Ranskan hovin. Voiko teidän majesteettinne antaa anteeksi, että rohkenen tehdä teidän tahtoanne vastaan? Heimous samoin kuin valtioviisaus vaativat yhtä suuressa määrin, että yhdistämme ponnistuksemme kuninkaan ja kuningattaren ja kaikkien Ranskan kuninkaallisen perheen jäsenten puolustamiseksi. Minun on mahdoton peruuttaa päätöstäni, nimittäin sitä, etten luovu kuninkaallisesta perheestä, semminkään nyt, kun kaikki sen entiset palvelijat minua lukuunottamatta ovat hyljänneet sen. Onnellisemmissa oloissa voi teidän majesteettinne luottaa tottelevaisuuteeni, mutta näinä aikoina, jolloin Ranskan hovi on katkerimpien vihollistensa vainoomisille alttiina, pyydän nöyrimmästi oikeutta saada totella ainoastaan omantuntoni ääntä. Marie Antoinetten hallituksen loistavimmalla ajalla tulin minä hänen kuninkaallisesta suosiostaan ja armostaan osalliseksi. Jos hylkäisin hänet hänen onnettomuutensa hetkinä, olisi se samaa kuin uskottomuuden leiman lyöminen sekä omaan että kuuluisan sukuni maineeseen. Sitä minä pelkään, Sire, ja minä pelkään sitä enemmän kuin kaikkia mahdollisia kärsimyksiä."
16.
Kuningas vahvistaa uuden hallitusmuodon. — Juhlia. — Kuningatar käy viimeisen kerran teatterissa. — Viimeinen mahdollisuus sovinnon solmimiseen kuningasparin ja Orléansin herttuan välillä.
Ludvig XVI oli nyt enää oman itsensä varjo. Hän ei ollut enää kuningas, tuskin enää mieskään. Pitkälliset vastoinkäymiset olivat tyyten kuluttaneet hänen voimansa. Aamusta iltaan istui hän tuijottaen eteensä, katse jäykkänä ja tylsänä. Ruumiiltaan runneltuna ja henkisesti murtuneena kun oli, saattoi hän olla viikkokausia puhumatta sanaakaan.
Mielenkarvaudekseen ja häpeäkseen täytyi Marie Antoinetten katsella puolisonsa toimettomuutta ja nöyrtymystä. Kuninkaalta puuttui voimaa saattaa päätöksiä täytäntöön, ja hän antautui kokonaan paljoa tarmokkaammin puolisonsa johdettavaksi.
Se aika oli kauan sitten mennyt, jolloin Marie Antoinette pani huolta miellyttämiseen, loistoon ja kauniisiin vaatteihin. Ei hänessä enää tuntenut peilisalien sankaritarta, Trianon kruunattua paimenetarta, sirouden, huvien, muodin kuningatarta.
Tuhansien juonien ympäröimänä, yhtä paljon siirtolaisten kuin jakobiinien vihaamana, näki hän ympärillään vain surua ja vainoa. Kohtalo oli noussut häntä vastaan niin hellittämättömän katkerana, että hänen sydämensä oli väsynyt kaikkeen, yksin toivomaankin.
Mutta siitä huolimatta koetti hän vielä salata kyyneliään ja haki keinoja millä suoriutua hädästä. Kuni innokas vakooja seisoi hän sillä vaarallisella paikalla, johon rakkaus puolisoon ja lapsiin piti hänet kytkettynä.
Paimensauva oli vaihdettu kynään, ja vakavat poliittiset neuvottelemiset olivat seuranneet maalaisaskareita Trianossa. Mutta eloisa esitystapa, joka onnellisempina päivinä oli tehnyt hänen kirjeensä miellyttäviksi, oli muuttunut synkäksi ja raskaaksi hänen jouduttuaan seisomaan vaaran kanssa kasvoista kasvoihin.
Marie Antoinette oli perinyt äitinsä rohkeuden, mutta ei hänen lahjakkaisuuttaan; sitä paitsi ei hänen kasvatuksensa ollut vähimmälläkään tavalla valmistanut häntä valtiollista taistelua varten. Tästä seurasi niinikään, että hän usein erehtyi keinoista ja menettelytavoista. Hän piti yhtaikaa kiinni kahdesta, keskenään toisiaan vastaan kamppailevasta asiasta: kuninkuudesta, joka oli joutunut vaaraan, ja maasta, jota uhkasi turmio. Hän ei käsittänyt — tahi ei ainakaan sitä itselleen tunnustanut — että toisen pelastamiseksi oli välttämätöntä uhrata toinen.
Barnaven neuvosta kirjoitti hän (heinäkuun 30. p:nä 1791) keisari Leopoldille kirjeen, jossa esitti eduskunnallisen monarkkian välttämättömyyden, tunnusti yksinvaltiuteen palaamisen mahdollisuuden ja osotti veljelleen, mitenkä vaarallinen sellainen vieraan vallan sekaantuminen olisi, joka loukkaisi Ranskan kansan tunteita ja vain toisi onnettomuutta mukanaan.
Sitten kun Marie Antoinette oli tehnyt Barnaven osalliseksi luottamuksestaan, luuli hän huomaavansa jonkunlaista mahdollisuutta siihen, että eri puolueet jälleen voisivat lähentyä toisiaan.
Tuntuu hyvin uskottavalta, että pikemmin nainen kuin kuningatar valtasi Barnaven ja saattoi hänen panemaan oman turvallisuutensa alttiiksi palvellakseen hovia. Mutta millaiset hänen tunteensa lienevätkin olleet, oli hän rehellinen neuvoissaan ja vilpitön siinä avussaan, jota antoi Marie Antoinettelle.
Tärkeitä tapahtumia sattui tällä välin. Uusi hallitusmuoto saatiin valmiiksi, ja kansalliskokous esitti sen kuninkaalle. Jotta kuninkaalla olisi tilaisuus tyystin tutkia sitä, suotiin hänelle näennäisesti jonkun verran enemmän vapautta kuin ennen.
Kuningas ja kuningatar neuvottelivat useiden henkilöiden kanssa hallitusmuotoa koskevasta asiasta. Ja vain harvat heistä näkyvät kehottaneen häntä kokonaan kieltäytymään hallitusmuotoa vahvistamasta.
Ruhtinas Kaunitz, joka tekeysi keisari Leopoldin mielipiteiden tulkiksi, neuvoi kuningasta hyväksymään hallitusmuodon. Toiset kehottivat häntä niinikään vahvistamaan sen, kumminkin huomauttamalla sen vajavaisuuksista.
Kreivi la Marck antoi Mirabeaun entisen sihteerin valmistaa mietinnön, jonka hän esitti kuninkaalle ja joka sisälsi, että Ludvigin tulisi koettaa voittaa kansan luottamus hyväksymällä hallitusmuoto, kunnes sen oma onttous aiheuttaisi uuden vallankumouksen. Perustuslakien ystävät — Lafayette, Barnave, Lameth veljekset y.m. — kehottivat tietysti mitä lämpimimmin häntä hyväksymään sen.
Ludvigin ja Marie Antoinetten ylpeydelle loukkaavaa oli, että heidän täytyi taipua noudattamaan asetusta, jota he eivät käsittäneet eivätkä edes hyväksyneetkään. Mutta olihan toiselta puolen kansan takaisin voitettu luottamus ainoa keino valtaistuimen säilyttämiseksi heille itselleen ja heidän lapsilleen. Päästäkseen olemasta yhä edelleen vankeudessa, päättivät he niin muodoin taipua tämän pakkotilan edessä.
Marie Antoinette kirjoittaa kreivi Mercylle syyskuun 12. p:nä 1791:
"Tämä on meille varsin arveluttava hetki. Kuninkaan on huomenna allekirjoitettava asetus. Olisin kernaasti viivyttänyt kirjeeni lähettämistä parisen päivää, jotta samalla olisin saanut lähettää teille hänen kirjoituksensa ja voinut kertoa, minkä vaikutuksen se on tehnyt. Mutta kirjeen tuojan täytyy lähteä jo tänään.
uninkaan kirjelmä on niiden henkilöiden toimittama, jotka ovat kirjoittaneet teille Laborden kautta [Nämä henkilöt ovat: herrat Barnave, Dupont, Lameth ja Lafayette. Olen lausunut ilmi mielipiteeni näitten vaarallisten rahvaankiihottajien luonnonlahjoista, luonteista ja järjestelmästä sekä heidän tarkoituksistaan, joista ei saata olla mitään epäilyksiä. (Mercyn muistutus.)]; tapaatte tosin siinä joitakuita lujamielisiä piirteitä, mutta ette suinkaan kieltä, joka soveltuisi kuninkaalle, joka tietää kuinka syvästi hänen arvoaan on loukattu.
Arpa on niin muodoin heitetty. Tärkeintä on nyt soveltaa menettelynsä ja esiintymisensä asianhaarojen mukaan. Minä toivoisin, että kaikki tahtoisivat seurata minun menettelytapaani; mutta lähimmässä ympäristössämmekin on meillä kestettävänä useita vaikeuksia ja paljon taistelua.
Säälikää minua. Voin vakuuttaa teille, että vaaditaan paljoa suurempaa rohkeutta voidakseen kestää mitä minun on kestettävä, kuin vaaditaan taistelutantereella vihollista vastaan mentäessä; sitä enemmän minulta, joka en suinkaan erehtynyt aavistaessani onnettomuutta siitä tarmon puutteesta, joka osottautuu muutamissa, ja siitä hyvän tahdon puutteesta, joka osottautuu toisissa. Oi, Jumalani, voiko olla mahdollista, että minun, joka olen syntymässäni saanut ylpeän luonteen ja jonka suonissa virtailee jaloa verta, on elettävä elämäni moisella vuosisadalla ja moisten ihmisten parissa! Mutta älkää silti luulko, että rohkeuteni pettää. En itseni, vaan poikani tähden tahdon koettaa pysyä pystyssä, ja minä täytän aina viimeiseen asti raskaan ja tuskallisen velvollisuuteni.
En näe enää mitä kirjoitan; hyvästi!
J.K. Saatuanne kuninkaan puheen, ilmoittakaa minulle salakirjoituksella, mitä siitä pidätte.
Marie Antoinette."
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin tämä kirje kirjoitettiin, lähetti Ludvig kansalliskokoukseen ylempänä mainitun kirjoituksen, jossa hän hyväksyi asetuksen ja ilmoitti olevansa halukas vahvistamaan sen. Vielä toivoi hän, että kaikki voisi kääntyä hyväksi, jos hän menettelisi kärsivällisesti ja viisaasti.
Syyskuun 14. p:nä lähti hän kansalliskokouksen saliin vannoakseen noudattavansa uutta hallitusmuotoa.
Hän astui sisään ministeriensä edellä, istuutui nojatuoliin presidentin viereen ja luki kovalla äänellä julki valankaavan.
Mutta 1791 vuoden Pariisi ei ollut enää sama kuin 1789 vuoden Pariisi. Bastiljin antautuessa oli vanha aika vielä seisonut uuden ajan rinnalla. Vanha ylimystö oli vallankumouksen ensi vuosina vielä säilyttänyt loistonsa, joskaan ei valtaansa, ja vanhat nimivaakunat ja virka-arvot oli ensi aluksi vielä jätetty sillensä.
Mutta toisin oli laita v. 1791. Ylimystö ja vallankumous eivät enää seisoneet vierekkäin. Komeutta ja arvoerotusta ei ollut enää olemassa. Virka-arvot ja kohteliaisuustemput oli poistettu, kaikki vaakunakilvet rikottu tai maalattu umpeen ja kaikki vanhat hovin seurasäännöt pantu viralta.
Kansalliskokouksen presidentti oli ilmoittanut, että edusmiesten ei tarvinnut nousta seisomaan, jos kuningas itse istuutuisi.
Ludvig pani merkille tämän puuttuvan kunnioituksen ja tuimistui siitä. Marie Antoinette, joka prinsessa Elisabethin ja lasten keralla istui puhujaparvekkeella, huomasi niinikään sen ja vihastui yhtä kovasti. Se, että kokous istui hatut päässä hallitsijan lukiessa valaa, tuntui voittavan kaikki muut nöyryytykset, joita kuningas tällä hetkellä sai kokea.
Suosionhuudot, jotka kaikuivat kuninkaan poistuessa kokouksesta, eivät mitenkään saaneet häntä unhottamaan nöyryytystä.
Palattuaan linnaan, heittäytyi hän murtuneena tuolille.
"Voi, puolisoni", huusi hän kuningattarelle, "sinä olet tullut Ranskaan nähdäksesi — —"
Ääni tukahtui kyyneliin.
Marie Antoinette laskeusi polvilleen puolisonsa viereen, syleili ja koetti lohdutella häntä.
Muutamia päiviä sen jälkeen luettiin uusi asetus juhlallisesti julki Marskentällä suunnattomien ihmisjoukkojen läsnäollessa. Syleiltiin ja onniteltiin toisiansa ja toivottiin, että rauha ja järjestys jälleen palautuisivat maahan.
Hallitusmuodon hyväksyminen oli jälleen ikäänkuin päivänpilkahdus uhkaavien pilvien peittämältä taivaalta — mutta valitettavasti sitä kesti vain vähän aikaa.
Muutamat toivoivat, että vallankumous nyt oli päättynyt, mutta ymmärtäväisemmät ja tarkkanäköisemmät eivät pitäneet näitä toiveita mahdollisina. Itse asiassa ei kukaan pannut pois aseitaan, eivätkä ilonilmaukset saaneet tarkkaavaista vaarinottajaa johdetuksi harhaan.
Poltettiin ilotulia ja pantiin toimeen juhlia, laulettiin ja tanssittiin. Kellot soida kumisivat. Suuret kansanjoukot täyttivät Tuileriapuiston lehtokäytävät ja viettivät meluten ja räyhäten valtakunnan uuden hallitusmuodon juhlaa. Ja tähän kaupungin juhlaan pyydettiin kuningasperhettä ottamaan osaa.
Kuningas ja kuningatar lupasivat tulla. Ludvig, Marie Antoinette ja kruununprinssi ajoivat Pariisin katuja pitkin kansalliskaartin saattamina.
Bulevardit, Louvre, Tuileriat säteilivät kirkkaasti valaistuina. Kukkaköynnöksiä oli ripustettu puitten väliin. Leikittiin kansanleikkejä, ja viiniä ja ruokaa jaettiin ilmaiseksi.
Väkijoukot olivat niin taajat, että kuninkaallisten täytyi ajaa käymäjalkaa.
Kuningas ja hänen perheensä saivat yleensä kokea hyvää vastaanottoa kansan puolelta.
Mutta muuan mies pysyttelihe lakkaamatta kuningattaren läheisyydessä, ja joka kerta kun huudettiin: "Eläköön kuningas!" huusi hän suurella äänellä kuningattaren korvaan:
"Ei — älkää uskoko heitä! Eläköön kansa!"
Jo tavallinen äly kielsi Marie Antoinettea osottamasta, että hän oli kuullut tuon huudon. Mutta hänestä tuntui nyt kuin olisivat nekin pilkanneet häntä, jotka kaiuttivat suosionhuutoja hänelle. Hän toivoi, että juhla pian päättyisi.
Juhlien loputtua sai kuningasperhe olla jonkun aikaa rauhassa rahvaan ahdisteluilta. Mutta epäluulo kuningasta ja kuningatarta kohtaan ei ollut entisestään vähentynyt.
Kahvilat olivat kuin mitä temmellyskenttiä. Sanomalehdet ahdistivat hallitusta entistänsä kahta tuimemmin.
Elämä linnassa kävi tavanmukaista menoaan. Vahtisotamiehet oli kuten ennenkin asetettu kaikille uloskäytäville sekä kuninkaan ja kuningattaren huoneitten ulkopuolelle. Joka sana, joka katse, jonka Ludvig ja hänen puolisonsa keskenään vaihtoivat, tuli huomatuksi ja synnytti epäluuloa.
Kaikesta huolimatta näytti siltä, kuin kansan mieliala loppupuolella vuotta 1791 olisi alkanut kääntyä hyljeksitylle Marie Antoinettelle edullisemmaksi.
Eräässä senaikuisessa Lescuren julkaisemassa kirjoituksessa luetaan muun muassa seuraavaa:
"Kuningas koettaa kaikin keinoin voittaa takaisin kansan suosiota. Hän käyskentelee usein kaupungilla, etenkin esikaupungeissa. Mutta on helppo huomata, ettei häntä koskaan tervehditä yhtä lämpimästi kuin kuningatarta tervehdittiin oopperassa eilen. Erittäinkin huusivat suurella innolla naiset varmaankin tuhat kertaa: 'Eläköön kuningatar!' ja sitten: 'Eläköön kansa!' Vain harvat huusivat: 'Eläköön kuningas!'
"Yleisön tietoon alkaa levitä, että kuningatar, joka on varsin järkähtämätön aikeissaan, on päättänyt liittyä hallitusmuodon ystäväin puolueeseen, mikä on meille takeena keisarin puolueettomuudesta. Mutta sensijaan kerrotaan kuninkaan toivovan palautumista entisiin oloihin."
Jakobiinit pelkäsivät, että kansa taipuisi leppyiseksi. Sentähden koettivat he parhaansa mukaan esittää kuningattaren teot niin pelottavassa muodossa kuin suinkin. Eivätkä kansan ystävälliset tunteet pysyneetkään kauan semmoisina.
Mutta vielä viimeisen kerran tervehdittiin Marie Antoinettea suosionosotuksilla teatterissa. Tämä tapahtui italialaisessa oopperassa helmikuun 20. p:nä 1792.
Mainittuna iltana vastusti kumminkin osa yleisöä näitä kunnianosotuksia. Sen johdosta nousi riita, ja voitolle päästäkseen täytyi kuninkaallisen perheen puoluelaisten panna kaikki tarmonsa liikkeelle.
Viimeisen kerran elämässään hän silloin kävi teatterissa. Illan kuluessa oli hän useita kertoja pyyhkinyt pois kyyneliään. Mieltymyshuudotkin tekivät hänet raskasmieliseksi; kruununprinssi, joka istui hänen sylissään, oli kysynyt häneltä miksi hän itki.
Orléansin herttua oli kuninkaallisen perheen pakenemisen jälkeen ja sitä seuranneiden tapahtumien aikana esiytynyt tavalla, joka näytti olevan omiaan saattamaan hänen entisen vihamielisen käytöksensä unhotuksiin.
Mikään ei olisi ollut hänelle helpompaa, kuin kuninkaan paettua asettua itse kruununpyytäjäksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan lausui päinvastoin:
"Niin kauan kuin maassa on kuningas, on hän ainoa laillinen hallitsija."
Kesäkuun 26. p:nä oli hän luopunut niistä oikeuksistaan valta-istuimeen, joita Ranskan perintölaki hänelle myönsi.
"Minun ei ole sallittu enää erota porvariluokasta", kirjoitti hän niihin aikoihin. "Minä olen liittynyt siihen, vakaasti päättäneenä pysyä siinä ainiaan; kunnianhimo on minun puoleltani anteeksiantamatonta luopumista periaatteistani."
Saman vuoden lopulla olivat Ludvig XVI ja Orléansin herttua jo hyvällä tiellä tehdäkseen sovinnon. Noudattaen haluaan tehdä jotakin parempien välien aikaansaamiseksi, oli kuningas, niin pian kuin hallitusmuoto oli astunut voimaan, nimittänyt sukulaisensa amiraaliksi.
Herttua lähti meriministerin, Bertrand de Mollevillen luo kiittääkseen nimityksestä. Hän vakuutti ministerille ihan avoimesti ja rehellisesti, että hän pani suurta arvoa hänelle osotettuun armoon, koska hän sen kautta juuri sai tilaisuuden osottaa kuninkaalle, kuinka suuresti häntä oli parjattu.
"Minä olen kovin onneton ja lisäksi aivan ansiotta", sanoi hän. "Minä olen suurimmaksi osaksi syytön kaikkeen siihen, mitä minusta on kerrottu. On luultu minun yksinään olevan syypää, koska en ole kehdannut puhdistaa itseäni rikoksista, joita minä inhoan. Te olette ministereistä ensimäinen, jolle minä puhun tällä tavalla, sillä te olette ainoa, jonka luonne herättää minussa kunnioitusta."
Molleville pyysi häntä mieskohtaisesti ilmaisemaan tunteensa kuninkaalle.
"Sitä minä juuri toivonkin", vastasi herttua. "Jos voisin luottaa siihen, että kuningas tahtoo ottaa minut vastaan, lähtisin hänen luoksensa huomenna."
Ministeri ilmoitti kuninkaalle herttuan toivomuksen, ja Ludvig päätti ottaa hänet vastaan. Seuraavana päivänä oli hänellä sukulaisensa kanssa puhelu, jota kesti yli puolitoista tuntia ja johon kuningas näkyi jäävän tyytyväiseksi. Hän lausui jälestäpäin Bertrand de Mollevillelle:
"Minä olen samaa mielipidettä kuin te: herttua näyttää tarkoittavan totta pyrkiessään sovintoon. Hän tahtoo kaikin mahdollisin tavoin sovittaa sen pahan, mikä on tapahtunut hänen nimessään ja johon hän ehkä ei olekaan niin paljon osallinen kuin me luulimme."
Sovinto näytti olevan täydellinen. Mutta seuraavana sunnuntaina sattui kohtaus, joka teki sen vaikutuksen tykkänään mitättömäksi. Ja sen sijaan että juopa näiden kahden kuninkaallisen sukulaisen välillä olisi umpeutunut, leveni se siitä päivästä alkaen yhä enemmän.
Puheenalaisena sunnuntaina saapui herttua vuoden kestäneen poissaolon jälkeen taaskin kuninkaan aamupäivävastaanottoon.
Hovissa ei oltu aavistettukaan Ludvigin ja hänen sukulaisensa yhtymystä; herttuan tulo herätti senvuoksi yleistä hämmästystä.
Hovimiehistä käynti ei ollut sovinnollisuuden, vaan kerskailevan uhmailemisen todistus. Herttua oli heidän silmissään pahin kaikista vallankumouksen miehistä. Kaikki onnettomuutta tuottavat tapaukset, kaikki rikokset he lykkäsivät hänen niskoilleen.
Hänen odottamaton ilmestymisensä aiheutti nytkin yksimielisen suuttumuksen huudon. Hyökättiin häntä vastaan, poljettiin hänen varpailleen ja sysättiin hänet ovea kohden.
Kun hän ei voinut päästä kuninkaan huoneeseen, suuntasi hän askeleensa kuningattaren huoneelle päin. Siellä oli pöytä jo katettuna, ja salaisesti viitatakseen että herttua tahtoi sekottaa myrkkyä ruokiin, huusivat palvelijat:
"Ei pidä päästää häntä vatien läheisyyteen!"
Vihainen mutina ja ivalliset kuiskaukset pakottivat hänet vihdoin kääntymään takaisin tapaamatta ketään kuninkaallisesta perheestä. Hän tuli jälleen ulos eteiseen, ja hänen kulkiessaan portaita alas syljettiin ylhäältä hänen vaatteilleen ja päänsä päälle.
Bertrand de Molleville, joka kertoo tämän kohtauksen muistelmissaan, lisää vielä:
"Orléansin herttua riensi ulos linnasta; hän poistui katkeruus ja viha sydämessään, varmasti vakuutettuna siitä, että kuningas ja kuningatar olivat näitten solvaavien tekojen alkuunpanijoina, vaikkeivät he niistä tienneet ollenkaan mitään, vaan vieläpä vihastuivatkin, kun heille kerrottiin niistä. Siitä hetkestä käsin antautui herttua täydellisesti leppymättömän vihansa valtaan ja vannoi kuningashuoneelle kostoa."
17.
Tuileriain ja Koblenzin välinen suhde. — Marie Antoinette käy kaksinaista peliä.
Tieto siitä, että Ludvig oli vahvistanut uuden hallitusmuodon, herätti ulkomailla varsin sekalaisia tunteita.
Heti sen jälkeen kuin uusi hallitusmuoto oli voimaan saatettu, oli kuningas lähettänyt veljilleen liikuttavan ja järkevän kirjeen, jossa oli kehottanut heitä palaamaan Ranskaan ja mitä hartaimmin pyytänyt, etteivät he lisäisi niitä vaikeuksia, jotka ympäröivät häntä. Peljäten ettei tämä kirje mahdollisesti ollut tullut perille, oli hän paria päivää myöhemmin kirjoittanut uuden tuttavallisen kirjeen, jossa oli uudistanut pyyntönsä.
Mutta hänen veljillään ei ollut enempää halua kuin muillakaan pakolaisilla noudattaa tätä kehotusta.
Prinssit asettuivat juhlallisesti uutta hallitusmuotoa vastaan. He selittivät, ettei kuningas ollut mitenkään saattanut vapaasta tahdosta vahvistaa sitä ja väittivät hallitusmuodon vahvistuksen olevan ilmeisessä ristiriidassa sen valan kanssa, jonka hän oli vannonut valtaistuimelle noustessansa. Ja lopuksi sanoivat he, etteivät mitkään käskyt kuninkaan puolelta voisi pakottaa heitä väistymään siltä tieltä, jota heidän omatuntonsa velvoitti heitä kulkemaan. Ollen äärettömän tyytymättömiä kuninkaaseen ja kuningattareen, iloitsivat he saadessaan tekosyyn, joka ulkonaisesti saattoi osottaa heidän vihamielisen käytöksensä oikeutetuksi.
Koblenzissa levitettiin valheellisia syytöksiä Ludvigia ja Marie Antoinettea vastaan. Ludvigia nimitettiin yleisesti "mies paraksi", "kykenemättömäksi ihmiseksi" ja "tahdottomaksi mieheksi". Kuningattarella oli nimenä "demokraatti", ja kerrottiin hänen olevan vallankumouksen johtajien vaikutusvallan alaisena. Prinssien sanomalehdet olivat niin täynnä loukkaavia lauseita häntä ja hänen veljeään vastaan, että ne täytyi ottaa takavarikkoon.
Prinsessa Elisabethin ystävätär, madame de Bombelles, kirjoitti (marraskuun 3. p:nä 1791) prinsessan toiselle ystävättärelle, madame de Raigecourtille:
"Kuinka saattaisi kuningatar enää koskaan luottaa C.D:hen (Artoisin kreiviin), tietäessään millaisia loukkaavia sanoja kreivin lähiseura puhuu hänestä ja kuninkaasta. Minä en, Jumalan kiitos, voi syyttää itseäni siitä, että olisin kertonut kuningattarelle kaikkea, mitä olen kuullut. Mutta minä tiedän kylliksi ymmärtääkseni, että jos kuningattarella on asioista yhtä tarkat tiedot kuin minulla, ei hän koskaan jätä kohtaloaan riippuvaksi ihmisistä, joiden on häntä kiittäminen niin paljosta, mutta jotka silti ovat hänen verisimpiä vihollisiaan. Artoisin kreivi ei ole laisinkaan osallinen tähän. Hän on rehellinen ja suora, ja minä olen vakuutettu hänen aikeittensa vilpittömyydestä. Mutta heikko hän on kuten useammat miehet hänen suvussaan, ja sentähden antautuu hän lähimpäin seuralaistensa sokeasti ohjattavaksi."
Maastapaenneiden aatelismiesten mielestä ei kansalliskokous ollut muuta kuin joukko kapinoitsevia alamaisia, jotka pitivät laillista kuningastaan vangittuna. Koblenzissa puhuttiin julkisesti, että olisi perustettava hallitsijanvirka ja Provencen kreivi valittava hallituksen päämieheksi. Uutta asetusta pidettiin vain arvottomana paperina, ilkeittein juonien ja typeryyksien kudelmana.
Ne, jotka arvelivat Ludvigin rehellisesti ja hyvässä luottamuksessa vahvistaneen asetuksen, pitivät häntä naurettavana hallitsijana, varjokuninkaana, joka työskenteli omaksi erottamisekseen. Eräissä päivällisissä lausui joku upseeri, samalla kun murskasi lasinsa:
"Minä olen monarkillismielinen, mutta minä en hyväksy LudvigXVI:detta."
Samat miehet, jotka alussa suosivat vapauden periaatteita, soimasivat häntä nyt katkerasti vanhan hallituksen hävittämisestä. Iäkkäämmät naiset, jotka olivat Jean Jacques Rousseaun kiihkoisia ihailijoita, eivät ottaneet alistuakseen pienimpäinkään seuratapamuutosten alaisiksi, ja suuri osa kuningattaren hovikunnasta ja naispuolisista palvelijoista erosi tämän johdosta toimistaan.
Prinssit toisella puolen Reinin tekivät innokkaasti työtä liiton muodostamiseksi vallankumousta vastaan. He tekivät vihatun ja Marie Antoinettea kohtaan vihamielisen Calonnen pääministerikseen. He kolkuttivat kaikkia ovia, kääntyivät kaikkien pääkaupunkien puoleen saadakseen aseellista apua. He julki julistivat, että ennen 1791 vuoden loppua tapahtuisi suuri sotaretki, joka saattaisi Ranskan asiat entiselleen.
Sitä ennen jakoivat he toinen toiselleen valtiollisia arvoja, ja suurella häikäilemättömyydellä levittivät sitä valhetta, että heillä oli sotamiehiä tuhatmäärin takanaan.
Ruotsin lähettiläs lausui tämän johdosta varsin sattuvasti: "Emigrantit puhuvat lakkaamatta vastavallankumouksesta. Jos jotakin vastavallankumousta todellakin voitaisiin ajatella mahdolliseksi, olisi ensi ehtona sen toteutumiselle, ettei siitä puhuttaisi mitään."
Kuninkaan veljet ja kuninkaan puoliso halusivat itsekukin tahollaan johtaa liikkeen sille tielle, jonka he katsoivat oikeaksi. Prinssit tahtoivat, kuten jo on viitattu, miekoin musertaa uuden hallitusmuodon. Kuningatarta pelotti sellainen menetystapa; hän vallan oikein ajatteli, että se ärsyttäisi vallankumousmiehiä, vaan ei suinkaan pelottaisi heitä. Hän toivoi, että Europan ruhtinaat kokoontuisivat kongressiin, joka olisi omiaan synnyttämään levottomuutta kapinoitsijoissa.
Historia on, ja syystä kyllä, ankarasti moittinut Marie Antoinettea niinä aikoina osottamastaan viekkaudesta. Hänen todellisten tunteittensa ja sen osan välillä, jota hän näytteli, ei ollut minkäänlaista yhtäpitäväisyyttä. Hän oli kehottanut kuningasta vahvistamaan uuden hallitusmuodon, yksinomaan nukuttaakseen Ranskan turvallisuuden uneen, ja kun hän liittyi hallitusmuodon ystäviin, tapahtui se vain siinä tarkoituksessa, että hän toivoi hyödyttävänsä itseään saattamalla viholliset keskenään eripuraisiksi.
"Kuninkaan vahvistettua hallitusmuodon, olemme joutuneet uuteen vaiheeseen", kirjoitti hän kreivi Fersenille. "Olisi ollut rehellisempää kieltää vahvistus, mutta se oli mahdotonta sellaisissa oloissa kuin me elämme. Olisin toivonut, että kuninkaan selitys olisi ollut yksinkertaisempi, lyhyempi. Mutta semmoista siitä seuraa, kun on heittiöiden ympäröimänä. — — Prinssien ja emigranttien hullutukset ovat sitäpaitsi ehkäisseet meidän askeliamme."
Fersen sai hänen kirjeensä lokakuun 8. päivänä. Kaksi päivää sen jälkeen vastasi hän kuningattarelle m.m. seuraavaa:
"Minä surkuttelen, että teidän on ollut pakko hyväksyä hallitusmuoto, mutta minä käsitän teidän tilanne; se on kauhea, eikä muunlainen menettely ollut mahdollinen."
"Käsitättekö millainen minun asemani ja se osa on, jota minun on näyteltävä päivät pitkään?" kirjoitti Marie Antoinette vähän sen jälkeen Fersenille. "Minä en itse ymmärrä itseäni. Välistä täytyy minun kysyä itseltäni, minäkö se todella puhun. — Mutta mitäpä minä sille voin? Kaikki tuo on tarpeellista, ja uskokaa minua, asemamme olisi vielä pahempi kuin se on, ellen jo alusta olisi menetellyt näin. Me voitamme aikaa, ja sitä vain tarvitaan.
"Terveyteni on parempi kuin olen uskaltanut toivoa sen kauhean henkisen väsymyksen vuoksi, joka minua alati vaivaa, sekä sen vuoksi, että minä niin harvoin pääsen ulos raittiiseen ilmaan. Alituiseen on minun ottaminen vastaan henkilöitä, kirjoittaminen kirjeitä, ja siihen tulee lisäksi se aika, jonka uhraan lapsieni hyväksi. Tämä viimeksi mainittu, eikä suinkaan vähin toimeni, on minun ainoa iloni. Kun olen oikein pahoillani, otan pienen poikani polvelleni ja syleilen häntä kaikesta sydämestäni, ja se tuottaa minulle hetkellistä lohdutusta."
Kreivi Mercy-Argenteaulle kirjoitti hän melkein samoihin aikoihin:
"Onhan mahdollista, että minä usein väistyn asianhaarojen pakosta. Mutta seuratkoon minua mikä kova onni tahansa, en silti koskaan menettele epäkunniallisesti, Onnettomuuden päivinä tuntee vasta täysin kuka sitä on. Minun vereni virtailee poikani suonissa, ja minä toivon, että hän kerran osottautuu Maria Teresian arvokkaaksi tyttärenpojaksi."
18.
Ulkovallat. — Uusi kansalliskokous. — San Domingon lähetystö. —Perhe-elämä Tuilerioissa. — Poliittiset olot.
Samaten kuin kuninkaallinen perhe oli hajaantunut eri puolueihin, samaten asettuivat vieraat vallatkin, aina sen mukaan mitä etuja milläkin oli valvottavana, toisistaan eriävälle kannalle Ranskan uuteen hallitusmuotoon nähden.
Espanjan kuningas käski Pariisissa olevan ministerinsä tehdä matkanNizzaan.
Venäjän keisarinna ilmoitti, että kuninkaan hallitusmuodolle antamaa vahvistusta oli pidettävä semmoisena kuin ei sitä koskaan olisi annettu, sillä se oli joka tapauksessa kiristämällä saatu. Hän lisäsi, että jos Ludvig ja Marie Antoinette vilpittömin sydämin olivat hyväksyneet sen, oli se sitä pahempi heille itselleen. Siinä tapauksessa — sanoi hän — täytyy Ranskan kuningasta pitää nollana.
Itävallan Leopold ilmoitti sen sijaan tyytyväisyytensä vahvistukseen. Hän selitti, että oli tarpeetonta ja vaarallistakin nyt ajatella vastavallankumousta. Sisarensa sekä ruhtinas Kaunitzin innostamana riensi hän mitä ystävällisimmin vastaanottamaan Ranskan lähettilästä.
Ensimäistä kansalliskokousta oli tällä välin seurannut uusi kansalliskokous.
Ennenkuin uuden hallitusmuodon laatineet edusmiehet hajaantuivat, olivat he päättäneet, ettei ketään vanhan kansalliskokouksen jäsenistä saataisi uudestaan valita. Kun siis ei saatu valita uudestaan entisiä edusmiehiä, olivat useimmat kaupungit ja maakunnat pakotetut valitsemaan miehiä, joilta puuttui kokonaan itsenäistä käsitystä poliittisista oloista, miehiä, joista enimmät epäilivät kuningasta ja hänen vilpittömyyttään.
Uusi kansalliskokous osotti ensi hetkestä käsin, millainen henki siinä tulisi olemaan vallitsevana.
Muutamat vasemmiston jäsenistä ehdottivat, ettei kuningasta enää puhuteltaisi kuten ennen arvonimellä "hänen majesteettinsa" ja että hän tästä lähin vain istuisi tavallisella tuolilla, näyttäytyessään kokouksessa.
Ehdotus hyväksyttiin, mutta se herätti niin suurta suuttumusta pääkaupungin porvareissa, että se oli peruutettava.
Muutamia päiviä sen jälkeen saapui lähetystö San Domingosta anomaan kuninkaalta turvaa niitä epäjärjestyksiä vastaan, joita oli saarella tapahtunut ja jotka saattoivat saaren asukkaat epätoivoon.
"Madame", lausui puheenjohtaja ollessaan Marie Antoinetten puheilla, "suuressa onnettomuudessamme tunnemme tarvetta saada nähdä teidän majesteettianne saadaksemme teiltä lohdutusta sekä ylevän esimerkin pelkäämättömyydestä."
Mielenliikutuksen tukahuttamana ei kuningatar heti kyennyt siihen mitään vastaamaan. Mutta palattuaan myöhemmin linnan kappelista, haki hän käsille lähetystön.
"Hyvät herrat!" lausui hän, "minä en voinut mitenkään vastata teille, mutta vaitioloni lienee puhunut teille enemmän kuin sanani."
Niin halukas kuin Marie Antoinette omasta kohdastaan olikin uhmaamaan kaikkia vaaroja, niin oli hänen, kuten jo olemme nähneet, mahdoton saada toiminnan halua herätetyksi puolisossaan ja saada omaa päättäväisyyttään vuodatetuksi hänen epäröivään sieluunsa.
Heittäytymällä hänen jalkojensa juureen, osottamalla hänelle lapsiaan koki Marie Antoinette viimeisen kerran saada temmatuksi hänet tylsyydestään.
"Kootkaamme kaikki tarmomme kestääksemme tämän pitkän taistelun loppuun", huudahti hän. "Jos emme voi tuhoamme välttää, niin voimme ainakin itse valita tavan, jolla käymme kuolemata vastaan. Älkäämme ilman vastarintaa odottako, että tullaan ja kuristetaan meidät huoneissamme!"
Mutta Ludvigiin eivät hänen puolisonsa kehotukset tehonneet vähääkään.
Prinsessa Elisabeth olisi sen sijaan ilomielin noussut ratsaille ja asettunut sotamiesrykmentin etupäähän.
Hän oli veljeään paljoa toimellisempi ja yhtä pelkäämätön kuin Marie Antoinette. Mutta pahaksi onneksi olivat kälyksien näkökannat aivan erilaiset.
Ranskassa olonsa ensi ajoista saakka oli Marie Antoinette tavannut kiihkeimmät vihamiehensä puolisonsa sukulaisten piiristä. Onnettomuudet eivät olleet riistäneet heiltä aseita, ja olemme nähneet, että hyvin useat kuninkaallisesta perheestä hänen kustannuksellaan yhä edelleen koettivat toteuttaa omia itsekkäitä aikeitaan.
Sankarillinen uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä pidätti prinsessa Elisabethin Tuilerioissa. Mutta hänen ajatuksensa ja sydämensä olivat alati veljien luona Koblenzissa. Kaikki hänen toiveensa olivat heihin liittyneet, ja maasta paenneiden käytös synnytti lakkaamatonta eripuraisuutta hänen ja kuningattaren välillä.
Kova onni, joka oli tehnyt Elisabethista yhä hartaamman kristityn, oli samalla tehnyt hänestä yhtä innokkaan rojalistin. Hän kohotti olkapäitään Marie Antoinetten myönnytyksille ja hänen liittoutumiselleen vallankumouksen johtajien kanssa. Päin vastoin kuin kälynsä piti hän ylempää aatelia, ystäviä vanhoilta ajoilta, edelleen valtaistuimen vankimpana tukena. Hän ei kammonnut sisällistä sotaa. Hänen mielestänsä sisällinen sota jo oli maassa käymässä.
Olisi vaikea uskoa tuota jumalisen ja puhtaan Elisabethin ja ylpeän ja pelkäämättömän Marie Antoinetten välistä kireää suhdetta mahdolliseksi, ellei kuningatar avomielisissä kirjeissään kreivi Fersenille olisi viehättynyt itse siitä kertomaan.
"Monsieurin (Provencen kreivin) kirje paroonille (Breteuil) on hämmästyttänyt ja harmittanut meitä", kirjoitti hän Fersenille; "mutta aikana semmoisena kuin nykyinen täytyy olla kärsivällinen eikä liiaksi näyttää suuttumustaan. Tahdon kaikissa tapauksissa jäljentää kirjeen, jotta sisareni (Elisabeth) saa nähdä sen. Olen utelias kuulemaan miten hän voinee puolustaa mokomaa kirjettä olosuhteissa, jommoisissa me elämme. Perhe-elämämme muistuttaa todellista helvettiä. Täällä ei uskalla lausua sanaakaan, ei parhaimmassakaan tarkoituksessa. Sisareni on siihen määrään suulas, niin kokonaan vehkeilijöiden ympäröimänä ja niin täydellisesti Koblenzissa oleskelevien veljiensä vallassa, ettemme voi puhella mistään, ellemme tahdo torata päivät päästään.
"Minä luulen että Monsieuria ympäröiväin henkilöiden kunnianhimo syöksee hänet turmioon ja estää hänet saavuttamasta päämääräänsä. Hän luuli ensi hetkenä olevansa kaikki ja voivansa tehdä kaikki, mutta hän ei koskaan saa mitään huomattavaa aikaan. Hänen veljensä viepi vaihemielisyydellään ja liukkaudellaan aina häneltä etusijan kaikissa puolueissa.