Vallassaolijain tietoon on tullut, että osa pääkaupungin nuorisoa aikoo tehdä kapinan, ja he ovat ryhtyneet toimiin sen ehkäisemiseksi.
Kaikki nuoret miehet ovat saaneet käskyn määrätyllä kellonlyönnillä lähteä määrättyyn paikkaan kukin omassa kaupunginosassaan. Niitä, jotka eivät tule, katsotaan kapinoitsijoiksi, ja isät saavat vastata lastensa käytöksestä. Vihdoin on poliisi kieltänyt myyjättäriä lähtemästä kauppapuoteihinsa ennenkuin mestaus on tapahtunut.
Asekuntoinen osa väestöä seisoo aseissa. Päivä on pimeä. Pariisi on paksun sumun peitossa.
Ludvig kyyristyy niin kauas vaunun nurkkaan kuin mahdollista ja on ääneti. Hänen rippi-isänsä istuu hänen vieressään, ja vastapäätä heitä istuu kaksi santarmia.
Apotti ojentaa esiin rukouskirjansa, jonka kuningas vastaanottaa silminnähtävällä kiitollisuudella, lausuen sen toivomuksen, että pappi osottaisi muutamia hetken vakavuuteen soveltuvia virsiä. Edgeworth tekee sen, ja Ludvig ja hänen rippi-isänsä lukevat vuoroon korkealla äänellä.
Vaunut saapuvat Saint-Denisin portille.
Muuan Batz-niminen aatelismies aikoo pelastaa kuninkaan. Hän on, kuten moni muu, vallankumouksen alussa paennut Ranskasta, mutta sittemmin salaa palannut takaisin ja piilotteleikse tähän aikaan pääkaupungissa.
Vaara on hänen oikea elementtinsä. Hän on asettunut Bonne Nouvelle-bulevardin korkeimmalle kohdalle, josta katselee kuolinsaattoa.
Turhaan hakee hän katseillaan tovereita, jotka voisivat auttaa hänen tuumansa toteuttamista. Kadut ovat autiot, talot lukitut, jäätävän usman läpi näkee hän vain yksinäisyyttä ja jylhyyttä.
Epätoivoisena siitä, että hänen liittokumppaninsa ovat jättäneet hänet pulaan, katsoo hän olevansa pakotettu väistymään vaunuja, jotka lähestymistään lähestyvät.
Kaksi pienehköä joukkoa on sillä välin muodostunut tielle, jota kuolemaantuomitun on kulkeminen; toinen seisoo oikealla, toinen vasemmalla puolen bulevardia nelinkertaisen aseestetun miesrivin takana.
Parooni Batzissa herää jälleen toivo, kun hän näkee joukot, vaikka pienetkin.
Hän näkee kahden nuoren miehen eroavan toisesta joukosta ja lähestyvän häntä.
Näitten sekä ystävänsä Devauxin seuraamana murtautuu hän sotamiesrivin läpi ja huutaa moneen kertaan suurella äänellä:
"Tännepäin, ranskalaiset! Tännepäin kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaansa!"
Mutta kansanjoukossa ei ole ketään, joka seuraisi hänen kutsuaan. Epäluulo ja pelko ovat hiipineet kansan kaikkiin kerroksiin; jokainen pelkää naapuriaan ja näkee hänessä vakoojan.
Kuolonhiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Kun Batz ja hänen seuralaisensa eivät näe mitään liikettä sen aikeen edistämiseksi, jonka he ovat päättäneet panna täytäntöön, murtautuvat he jälleen takaisin ällistyneiden sotamiesten rivien läpi. He antavat merkin noille kahdelle lähestyvälle joukolle.
Mutta ratsastava patrulli on hälyyttänyt reservin, joka tuokiossa ryntää esiin. Nuo kaksi nuorta miestä tahtovat suistaa lähellä olevaan taloon, mutta se on lukittu, ja ovella kaatuvat he kuoliaina maahan sotamiesten tapparain iskuista. Batz ja hänen ystävänsä sekaantuvat väkijoukkoon.
Vaunut vierivät edelleen pysähtymättä. Nuo neljä vaunuissaolijaa eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet.
Vaikka apotin mielen täydellisesti täyttää hänen toimensa vakavuus, ei hän kuitenkaan ole ollut ajattelematta mitä tiellä mahdollisesti tapahtuisi. Päivää ennen olivat muutamat nuoret miehet puhuneet hänelle niistä hankkeista, joita oli vireille pantu. Uskomatta varmasti hankkeen onnellisesti päättyvän, on hän kuitenkin säilyttänyt povessaan viimeisen toivonkipinän.
Kuninkaan ajatukset eivät enää liiku tämän maan päällä. Hän ei huomaa niitä ankaroita toimenpiteitä, joihin on ryhdytty estääkseen kuulumasta armahdushuutoja, jotka mahdollisesti hänen huuliltaan purkautuisivat. Tyynenä ja kärsivällisenä lukee hän kuolevan rukouksia.
Kello on kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen. Kuningas huomaa vaunujen pysähtyvän. Hän luo ylös katseensa ja panee kiinni virsikirjan, pitäen sormeaan välissä sillä kohdalla, mistä on viimeksi lukenut.
Hän kääntyy rippi-isänsä puoleen.
"Ellen erehdy, niin olemme perillä", sanoo hän apotille.
Pappi kumartaa ääneti.
Ludvig avaa jälleen kirjan ja lukee kaksi viimeistä virrenvärssyä.
Pyövelit odottavat; yksi heistä avaa vaunujen oven.
Santarmit tahtovat käydä pois vaunuista. Kuningas estää heitä lähtemästä ja panee kätensä apotti Edgeworthin polvelle.
"Hyvät herrat", lausuu hän hallitsijan äänellä, "minä uskon apotin teidän suojelukseenne. Katsokaa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu minun kuoltuani. Jätän teidän toimeksenne pitää huolta tästä."
Miehet eivät vastaa, ja kuningas on toistamaisillaan sanansa kovemmalla äänellä, kun toinen samassa keskeyttää hänet:
"Niin, niin, olkaa rauhassa, me pidämme hänestä huolen."
Ludvig antaa virsikirjan papille takaisin ja astuu itse ensin alas vaunuista.
Hän kääntyy Tuilerioihin päin. Sieltä antaa hän katseensa solua aseestettujen väkijoukkojen yli.
Kolme pyöveliä ympäröi hänet ja tahtoo riisua vaatteet hänen yltään. Mutta Ludvig survaisee heidät takaisin ja toimittaa riisumisen itse, ottaen kauluksen kaulastaan ja päästäen auki paidannapin, paljastaakseen kaulan ja hartiat. Vihdoin heittäytyy hän polvilleen vastaanottaakseen rippi-isänsä siunauksen.
Reippaasti nousee hän jälleen ja astuu teloituslavan alimmalle porrasistuimelle.
Pyövelit, jotka ovat hetkisen olleet hämmentyneinä hänen ylvään esiintymisensä johdosta, pidättävät hänet ja tahtovat tarttua hänen käsiinsä.
"Mitä te tahdotte?" kysyy kuningas ja tempaa pois kätensä.
"Tahdomme sitoa teidät", vastaa toinen heistä.
"Sitoa minut!" huudahtaa kuningas, täynnänsä harmia. "Siihen minä en ikinä suostu. Se on muuten aivan tarpeetontakin. Minä olen varma itsestäni."
Miehet pysyvät kuitenkin itsepintaisina vaatimuksessaan.
"Ei, ei", toistaa Ludvig. "Tehkää kaikki mitä teidän on käsketty, mutta älkää sitoko minua. Jättäkää se tekemättä."
Pyövelit käyvät äänekkäämmiksi; he aikovat huutaa apua, sitoakseen hänet väkisin. Vielä hetkinen, ja loistavan hallitsijasuvun jälkeläinen saa kokea nöyryytyksen, häpeällisemmän kuin se kuolema, johon hänet on tuomittu.
Hän näkyy peljänneen sitä ja kääntyy Edgeworthin puoleen, jota hän silmäilee tiukasti, ikäänkuin neuvoa pyytäen.
Pappi vastaa aluksi vain äänettömyydellä. Mutta kun kuningas yhä edelleen katsoo häneen, lausuu hän kyyneliä vuodattaen:
"Sire, tässä nöyryytyksessä näen vielä yhden yhtäläisyyden teidän ja sen Jumalan välillä, joka on antava teille palkintonsa."
Ludvig luopi katseensa taivaaseen päin, sanomattoman tuskan ilme kasvoilla.
"Toden totta", sanoo hän, "ainoastaan Vapahtajan esimerkki saa minut taipumaan tällaiseen nöyryytykseen."
Sitten kääntyy hän mestaajan puoleen ja lisää:
"Tehkää niinkuin tahdotte. Minä tyhjennän maljan loppuun."
Hänen kätensä sidotaan nenäliinalla, ja mestaajan sakset katkaisevat hänen hiuksensa.
"Toivon, että minun nyt annetaan puhua", lausuu hän.
Ludvig nousee teloituslavan jyrkkiä rappuja ylös. Hänen kätensä kun ovat sidotut, nojaa hän kyynäspäällään rippi-isänsä käsivarteen. Lavalle nouseminen näyttää vaativan häneltä suuria ponnistuksia, ja Edgeworth pelkää hänen rohkeutensa lannistuvan. Mutta heti kun he ovat tulleet mestauslavalle, astuu Ludvig vakain askelin toiselle puolelle lavan.
"Hiljaa!" huutaa hän ukkosen äänellä.
Rummunpärrytys taukoaa silmänräpäyksessä.
Äänellä niin selkeällä, että se kuuluu laajalti ympäri, huutaa hän:
"Minä olen syytön kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Minä annan anteeksi kaikille, jotka ovat syypäät kuolemaani. Ja minä rukoilen Jumalaa, ettei se veri, jota te vuodatatte, tulisi Ranskan päälle! Ja te, — onneton kansa…"
"Älkää antako hänen puhua loppuun!" huutaa kimeä ääni.
Ja Santerre lisää:
"Minä en ole tuonut teitä tänne puheita pitämään, vaan kuolemaan."
Muuan upseeri ratsastaa, paljastettu miekka kädessä, rumpalien luo ja pakottaa heidät rummuttamaan.
Samaan aikaan kaikuu teloituslavan ympärillä kehottavia huutoja niille, joiden on määränä mestata kuningas.
Pyövelit näyttävät rohkaisevan mieltään. He tarttuvat kuninkaaseen ja panevat hänet mestauskirveen alle, joka putoaa alas.
Apotti Edgeworth kuulee iskun ja heittäytyy polvilleen.
Nuorin pyöveleistä — hän näyttää tuskin kahdeksantoista vuotiaalta — ottaa verisen pään, joka on kantanut Ranskan kruunua. Hän kulkee ympäri mestauslavan ja näyttää sitä kansalle. Verta tippuu papin päälle, joka makaa mestauslavan alimmalla porraslaudalla syventyneenä rukoukseen. Katsojat seisovat äänettöminä, sanomaton kauhu näyttää vallanneen heidät.
Pian sentään kuuluu huuto: "Eläköön kansa! Eläköön tasavalta!"
Yhä useammat äänet yhtyvät huutoon, ja tuokion kuluttua raikuu ilmassa melkein yksimielinen mieltymyshuuto.
Väkijoukko hajaantuu; pahimmat hylyt vain jäävät paikalle ja töytäävät mestauslavalle.
Toiset pirskottavat vaatteilleen kuninkaan verta, toiset hierovat sitä kasvoihinsa. Toiset taasen tanssivat mestauspaikan ympärillä.
Muuan mies pistää kuninkaan takin keihäänsä nenään.
"Tässä ovat tyrannin vaatteet!" huutaa hän tuolle kiljuvalle ja tanssivalle joukolle.
Vaatteet revitään siekaleiksi ja tappelemalla koetetaan saada kaistale muistoksi siitä kohtauksesta, jonka näkijänä ollaan oltu.
Muuan kansalainen, joka on kastanut käsivartensa Ludvigin vereen ja ottanut sitä molemmat kouransa täyteen, roiskuttaa sitä katselijain otsille.
"Veljet", huutaa hän, "on uhattu, että Capetin veri on tuleva meidän päittemme päälle! Hyvä — tulkoon! Ludvig on niin monta kertaa pessyt kätensä meidän veressämme!"
Mutta eivät läheskään kaikki ajatelleet tämän kansalaisen tavalla.
Muuan upseeri Pariisissa kuolee surusta, saatuaan tietää, että kuningas on tullut mestatuksi. Eräs kirjakauppias menettää samana päivänä järkensä ja puhuu lakkaamatta kuninkaan mestauksesta. Muuan parturi, joka oli tunnettu innokkaaksi kuningasmieliseksi, leikkaa kaulansa poikki partaveitsellä. Vergniaud, joka on vaatinut kuningasta tuomittavaksi kuolemaan, saa äkkiä kuumeen ja lausuu eräälle ystävistään, että minne hyvänsä hän kääntyykin, näkee hän kuninkaan verisen ruumiin hirvittävänä haamuna kohoavan silmiensä eteen. Hän näkee poikkihakatun pään ja on kuulevinaan mykkien huulten sopertavan sanoja: "Soimaus" ja "anteeksiantamus".
* * * * *
Kaksi tuntia mestauksen jälkeen lepäsi sumu vielä kaupungin päällä. Ei ainoakaan kauppapuoti ollut vielä avattu. Kolkko hiljaisuus vallitsi kaduilla ja toreilla, ja vain pitkien väliaikojen päästä keskeyttivät tämän hiljaisuuden henkilöt, jotka villeillä huudoilla ja hurjilla tansseilla tahtoivat viettää tätä historiallista merkkipäivää.
Myöhempään aamupäivällä nähtiin santarmiosaston saattamat vaunut, jotka pysähtyivät Madeleinekirkkomaan portilla.
Paljon ihmisiä riensi niiden jälestä ja kokoontui äsken kaivetun haudan ympärille, johon Ludvig Capetin ruumiin sisältävä arkku laskettiin.
Ruumis oli puettu paitaan, valkoisiin liiveihin, harmaihin silkkihousuihin ja harmaihin silkkisukkiin. Hiukset oli niskapuolelta ajettu pois ja pää pantu jalkojen väliin.
Papit veisasivat virren ja lukivat tavalliset hautausluvut. Muutamat niistä, jotka tuntia aikaisemmin olivat ihastuneena tervehtineet kuninkaan mestausta, kuuntelivat nyt hartaalla äänettömyydellä rukouksia, joita luettiin hänen sielunsa puolesta.
10.
Marie Antoinette leskenä. — Ulkomaiden kanta kuninkaan kuoltua. —Uusia pakosuunnitelmia. — Toulan ja Jarjayes.
Kansan ilon-ulina ilmoitti Marie Antoinettelle, että hän oli nyt leski.
Hänen kyynelvuonsa olivat kuivuneet.
Sitten kun hänen poikansa oli pantu levolle, valvoi hän ja hänen natonsa poikasen sängyn ääressä.
"Hän on nyt yhtä vanha kuin veljensä oli kuollessaan", lausui kuningatar, "Miekkoset ne perheemme jäsenet, jotka ensiksi saivat poistua täältä. He pääsivät näkemästä sukunsa perikatoa."
Kello oli puoli kolme aamulla. Kummissaan siitä, että kuulivat ääniä Marie Antoinetten huoneesta, pilkistivät Tison ja hänen vaimonsa sisään, nähdäkseen mitä siellä oli tekeillä.
"Olkaa armeliaat", pyysi Elisabeth lempeästi, "antakaa meidän itkeä rauhassa."
Ludvigin mestauksen jälkeen sairastui kuningatar vuoteen omaksi, ja peljättiin jo hänen menettävän henkensä.
Ensi alussa kiitti hän Jumalaa siitä, että hän niin pian saisi jälleen yhtyä miehensä kanssa, ja hän vuodatti pettymyksen kyyneliä, kun lääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi.
Mutta ennen pitkää hän jälleen tottui siihen ajatukseen, ettei hän vielä ollut pohjaan asti tyhjentänyt kärsimyksien maljaa, ja hän katui, että oli toivonut kuolevansa. Prinsessa Elisabethille lausui hän:
"Toivomalla itselleni kuolemaa, teen suuren vääryyden sinua, sisarut, ja lapsiani kohtaan, joille nyt voin olla paljoa suuremmaksi hyödyksi kuin ennen onnemme päivinä."
Ludvigin muut sukulaiset eivät tietenkään surreet hänen kuolemaansa. Hänen veljensä olivat mielissään nähdessään heidät valtaistuimesta erottavan välimatkan täten melkoisesti lyhentyneen. Provencen kreivi kiiruhti ottamaan haltuunsa vallan ulkonaiset merkit ja huudatti itsensä hallitsijaksi Ludvig XVII:nnen sijaan tämän alaikäisyyden ajaksi.
"Ranskalaisten riveissä on jo muodostunut useita puolueita, joskin 'ranskalaisilla' tarkoitettaisiin ainoastaan emigrantteja", kirjoitti kreivi Fersen. "Toiset tunnustavat Provencen kreivin päämiehekseen, toiset sen sijaan puolustavat kuningattaren oikeuksia. Pelkään pahoin, että tällä erimielisyydellä tulee olemaan tuhoisat seuraukset. Prinssit tekevät tuhansia tyhmyyksiä."
Tapa, jolla maasta paenneet aatelismiehet ja papit esiintyivät, ei ollut missään suhteessa järkevämpi tai arvokkaampi kuin prinssienkään. Useat miehet ja naiset, jotka vielä äskettäin olivat kuuluneet kuninkaan ja kuningattaren tuttavallisimpaan seurapiiriin ja joiden uskollisuutta nämä eivät koskaan olleet epäilleet, näyttäytyivät teattereissa ja konserteissa mitä huolettomimman näköisinä kohta sen jälkeen kun olivat saaneet tiedon kuninkaan mestauksesta.
Uskollinen Fersen oli kovasti suutuksissaan siitä välinpitämättömyydestä ja huolettomuudesta, jota näki kaikkialla osotettavan kuningattaren kohtalon suhteen. Hän oli milteipä ainoa, joka oivalsi kansan vihan voivan sukeutua epälukuisiksi vainoomisiksi kuningatarta vastaan ja valmistaa hänelle samallaisen tien kulkea kuin hänen puolisolleen.
Ajatus, mitenkä pelastaa kuningatar, seurasi Ferseniä yöt päivät. Noita kuningattaren pelastustuumia heräsi hänen päässään niin tiheään, että niitä lopulta vilisi hänen kiihottuneissa aivoissaan.
Hänen kirjeensä kuvastavat sitä levottomuutta, jota hän tunsi. Yhtenä päivänä kirjoittaa hän kreivi Mercylle, toisena päivänä jollekulle toiselle kuningattaren vanhoista ystävistä. Seuraavana päivänä hän jo tunnustaa, että mitä enemmän hän asiaa ajattelee, sitä elävämmin varmistuu hän vakaumuksessaan, että paras palvelus, jonka voi tehdä kuningattarelle, on ettei hänen puolestaan tee yhtään mitään. Hän lisää, että hänestä on hirveää pakottaa itseänsä toimettomuuteen.
Mutta ei aikaakaan niin omaksuu hän jo toisenlaisen mielipiteen ja ehdottaa, että Itävallan keisari avoimesti ja rehellisesti vaatisi, että kuningatar lähetettäisiin takaisin isänmaahansa.
Näyttää kuin Itävallassa kotvasen olisi tuumittu niin tehdä.
"Otaksuessamme mahdottomaksi, että Ranskan kuningas tulisi murhatuksi, emme ehkä ole tehneet niin paljon kuin olisi ollut tarvis tämän inhottavan teon estämiseksi", kirjoitti Mercy kreivi de la Marckille. "Mutta koettakaamme ainakin estää, ettei tulisi käymään samoin onnettomalle kuningattarelle, jonka nyttemmin tulee olla ainaisen huolenpidon esineenä."
Ei kulunut sentään kauan, ennenkuin luovuttiin näistä tuumista, peljäten että ne näyttäytyisivät ei ainoastaan hyödyttömiksi, vaan vieläpä vaarallisiksikin.
Itse Fersenkin kysyy:
"Eikö se osanottavaisuus, jota keisari osottaa tätiään kohtaan, mahdollisesti anna kapinallisille tervetullutta aihetta syöstä häntä (Marie Antoinettea) turmioon herättämällä vihan Itävaltaa kohtaan uudelleen eloon ja esittämällä kuningattaren muukalaisena ja toisena osallisena niihin rikoksiin, jotka on luettu kuninkaan syyksi?"
"Eikö olisi", kirjoittaa hän (3. p:nä helmikuuta 1793), "parempi, että rahalla ja lupauksilla koetettaisiin saada voitetuksi muutamia vaikutusvaltaisia vallankumousmiehiä, sellaisia kuin Lanclos, Santerre ja Dumouriez?"
Parisen kuukautta sen jälkeen tekivät Ranskan perustuslailliset parooni Breteuilille tarjouksen, että he saattaisivat aikaan kuningattaren ja hänen lapsiensa maasta karkoittamisen. Sen tehdäkseen vaativat he palkkioksi kuusi miljoonaa frangia, jotka oli suoritettava heille heti kun vangit oli saatettu varmaan talteen vieraassa maassa.
Breteuil pyysi englantilaista valtiomiestä Pittiä olemaan hänelle avullisena näiden rahojen hankkimisessa, mutta englantilainen teki estelyjä ja asia raukesi.
Mutta jos kuningattarella — muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta — oli vain laimeita ystäviä ulkopuolella Ranskan, niin oli hänellä sen sijaan hartaita, joskin salaisia puoltajia Pariisissa.
Pääkaupungin väestössä saattoi edelleenkin tavata kuningasmielisiä henkilöitä, ja nämä pysyttelivät usein Templetornin läheisyydessä voidakseen, jos mahdollista, tehdä jotakin vankien pelastamiseksi.
Vaikkakin Marie Antoinettella vankeudessaan oli ympärillään yksinomaan miehiä, joilla oli mitä nurjimmat käsitykset hänestä, niin useita näistä sentään hänen lempeä alistuvaisuutensa ja arvokkuutensa onnettomuudessaan liikutti niin, että parikin heistä — Toulan ja Lepitre — kernaasti tahtoi käyttää valtaansa pelastaakseen hänen henkensä.
Teennäisen ankaruuden naamariin pukeutuneena Lepitre teki hänelle selvää Ludvig XVI:nnen kuoleman yksityiskohdista, joista hän niin mielellään halusi saada tietoa. Muistelmat kuninkaasta tulivat niinikään ensimäiseksi yhdyssiteeksi hänen ja Toulanin välillä.
Toulan oli suoraluontoinen ja innokas tasavaltalainen, mutta ei silti pitänyt itseään velvollisena harjoittamaan julmuutta. Oleskellessaan vankilassa oli hän ensi aikoina välinpitämättömänä seurannut niitä vainoomisia, joille Marie Antoinette oli alttiina ja joita hänen sanottiin ansiosta kärsivän. Mutta sikäli kuin Toulanilla oli tilaisuutta seurata hänen jokapäiväisen elämänsä kulkua, täyttyi hänen sydämensä yhä enemmän säälistä onnetonta kuningatarta kohtaan.
Hänen tuima olentonsa joka hyvin soveltui hänen maineeseensa innokkaana tasavaltalaisena, hänen remuava hilpeytensä ja raa'at puheensa estivät hänen aikeistaan tietämättömiä aavistamasta, että hän halusi auttaa vankeja.
Kuningatarta itseänsä ei hänen käytöksensä saanut johdetuksi harhaan; Toulanin silmistä saattoi hän lukea, että tämä oli ystävä. Tuimalla, viekkaalla ja kylmäverisellä esiintymisellä osasi Toulan ilmoittaa hänelle tunteensa, jotka kauan pysyivät salattuina muilta.
Hän uskoi kuningattarelle halunsa pelastaa hänet ja hänen perheensä.
Marie Antoinette kehotti häntä silloin rupeamaan yhteyteen aatelismies Jarjayesin kanssa, joka oli nainut erään kuningattaren entisistä hovinaisista ja joka vaaraa uhmaten oli jäänyt Pariisiin ollakseen, jos mahdollista, kuningasperheelle joksikin avuksi.
Toulan läksi hänen luoksensa, vieden muassaan seuraavan kirjeen kuningattarelta:
"1. p. helmikuuta 1793.
Voitte täydellisesti luottaa mieheen, joka tulee tuoden terveisiä minulta. Minä tunnen hänen ajatuksensa, jotka viiteen kuukauteen eivät ole rahtuakaan muuttuneet. Älkää liian paljon luottako sen miehen vaimoon, joka on teljetty meidän kanssamme vankilaan [madame Timon]. Minä en luota häneen enkä hänen mieheensä."
Kun Jarjayes kuuli, että Toulan oli vartijana Templessä ja että hän oli halukas voittamaan kaikki vaikeudet pelastaakseen kuningattaren, antoi hän tälle ennen pitkää täyden luottamuksensa.
Nämä kaksi miestä neuvottelivat keskenänsä mitä olisi tehtävä, jotta kuninkaallinen perhe saataisiin pelastetuksi.
Ei ollut lainkaan helppo asia viedä niin monta henkilöä pois vankilasta, mutta Toulanin onnistui kuitenkin keksiä pakosuunnitelma, joka oli vallan kuulumattoman rohkea.
Jarjayesin täytyi luvata, että hän hankkisi miesten puvut, joihin Marie Antoinette ja prinsessa Elisabeth pukeutuisivat. Toulanin toveri Lepitre otti hankkiakseen kolmivärisiä vöitä, joilla valepukuisten naisten oli vyötettävä itsensä, sekä ulospääsykortteja, joita näytettäessä kukaan ei estäisi heitä lähtemästä vankilasta.
Yön tultua oli heidän määrä lähteä Templestä, ja heidän oli silloin kuljettava ihan likeltä vartijain ohi, jotka luulisivat heitä kiertomatkaltaan palaaviksi katselmusmiehiksi.
Melkoista vaikeampi oli saada lapsia kuljetetuksi pois tornista; eritotenkin oli Kaarle Ludvigin pako suoritettava suurella varovaisuudella. Mutta tämänkin vaikeuden luulivat salaliittolaiset kykenevänsä voittamaan.
Lamppujen ja lyhtyjen kunnossapitäjänä Templessä oli muuan Jacques-niminen mies. Hän tuli joka aamu ja ilta puhdistamaan ja täyttämään ne. Jacques oli aina säntillinen, aina vaitelias eikä koskaan antautunut puheisille kenenkään kanssa. Väliin oli hänellä molemmat lapsensa mukanaan, ja nämä olivat melkein yhtä vanhat ja yhtä suuret kuin Kaarle Ludvig ja Marie Thérèse.
Kello seitsemän vaihdettiin vahdit, eikä uusi osasto voinut mitenkään tietää, olivatko Jacques ja hänen apurinsa jo käyneet vai eivätkö.
Sentähden päätettiin, että Ricardin, erään Toulanin ystävän, oli pukeuduttava lyhdynsytyttäjäksi ja varustettuna pääsykortilla tultava ristikkoportille päättämään työn, jonka muka lapset jo olivat panneet alulle. Toulanin oli silloin annettava hänelle muistutus puuttuvasta täsmällisyydestä. Niin pian kuin hän oli päättänyt työnsä, oli prinssin ja prinsessan lähdettävä vankilasta, puettuina lyhdynsytyttäjän lapsiksi.
Toulanin oli määrä hankkia vaatteita lapsille, ja hän otti myös toimekseen nukuttaa Tisonin ja tämän vaimon tupakalla, johon oli sekotettu huumaavaa ainetta. Jarjayes lähiseudulla odottaisi pakolaisia kolmilla pienillä ajoneuvoilla. Ensimäisissä oli kuningattaren, hänen poikansa ja Jarjayesin määrä ajaa, toiset vaunut olivat aiotut Elisabethiä ja Toulania varten, ja kolmannet olivat Ricardin käytettävänä, joka oli saanut toimekseen kyyditä prinsessa Marie Thérèseâ. Pitäen mielessään kaksi vuotta sitten tapahtunutta epäonnistunutta pakoyritystä, vaati kuningatar, että oli kuljettava eri ajoneuvoissa. Iltaruoka vietiin vangeille kello seitsemän ja kahdeksan välillä, ja he otaksuivat ehtivänsä lähteä Pariisista ja lyöttäytyä Normandian tielle, ennenkuin pako tulisi huomatuksi.
Suunnitelma oli päätetty pantavaksi toimeen 8. p:nä maaliskuuta ja varokeinot, joihin oli ryhdytty, näyttivät lupaavan onnellista loppua.
Kuningasmurhan synnyttämä inho oli sillä välin paisuttanut Itävallan ja Preussin välisen sodan yleiseuropalaiseksi sodaksi Ranskaa vastaan. Pariisin asukkaat, jotka jo aikoja sitten olivat joutilaisuuden, nälänhädän ja valtiollisten tapahtumain synnyttämän levottomuuden kautta siveellisesti turmeltuneet, kiihottuivat näinä aikoina yhä enemmän sotanäyttämöltä saapuvien viestien johdosta. Kerrottiin vihollisjoukkojen marssivan yhä eteenpäin ja ranskalaisten paenneen pois Aix-la-Chappellesta, jättäen jälkeensä haavoitetut ja kaatuneet.
Näitten huhujen synnyttämän vilkkaan liikkeen johdosta määräsi kunnallisneuvosto, että kaupungin portit olivat suljettavat ja että passien antoa oli suuressa määrin supistettava.
Myöskin kuninkaallisessa vankilassa saatiin tuntea näitten määräysten haitallisia seurauksia; vahtia kovennettiin ja pakosuunnitelman täytäntöönpaneminen tuli entistä vaikeammaksi.
Vangit odottivat kärsimättöminä päivää, jona he toivoivat saavuttavansa vapauden.
Toulanin antama merkki ilmoitti heille kuitenkin, että pako oli toistaiseksi lykättävä, ja muutamia päiviä sen jälkeen kuiskasi hän heille, että suunnitelmasta oli pitänyt luopua, koska oli osottautunut mahdottomaksi pelastaa heitä kaikkia.
Kuningatar, jonka henki oli mitä suurimmassa vaarassa, voitiin vielä saada autetuksi pakoon. Vaikeata siinä tapauksessa oli vain saada häntä taivutetuksi jättämään natonsa ja lapsensa vankilaan.
Toulan otti auttaakseen Marie Antoinetten ulos tornista; hän lupasi viedä kuningattaren sovittuun paikkaan, jossa Jarjayes odottaisi häntä, ryhdyttyään ennakolta kaikkiin tarpeellisiin toimiin saattaakseen kuningattaren varmaan talteen.
Jarjayes sekä Lepitre ja Toulan kokivat tehdä kuningattarelle ymmärrettäväksi, että hänen jäämisensä vankilaan oli samaa kuin kulkea mestauslavalle. Kaikin kolmin kokivat he selvittää hänelle, että hän Templeen jäämällä paljoa varmemmin tuottaisi turmion lapsilleen, kuin jos hän suostuisi ystäväinsä avulla pakenemaan.
Toulanin ja Jarjayesin kehotukset, prinsessa Elisabethin rukoukset, varmuus siitä, että hänen natonsa olisi äidin asemassa hänen lapsilleen, kaikki tuo sai vihdoin hänen arvelunsa hälvenemään.
Valmistuksia tehtiin, ja päivä läheni.
Pakoa varten määrätyn päivän edellisenä iltana istuivat Marie Antoinette ja Elisabeth yhdessä Kaarle Ludvigin vuoteen ääressä. Suru ja tuska täytti kummankin sydämet.
"Tulkoon lapsonen onnelliseksi", lausui äiti.
"Hän varmasti tulee onnelliseksi", vastasi prinsessa Elisabeth, viitaten veljenpoikansa lempeihin, vilpittömiin kasvoihin.
"Nuoruus on lyhyt kuten ilokin", virkkoi kuningatar huoaten; "onni katoo kuten kaikki muukin."
Hän nousi ja asteli, mieli valtavasti kuohuen, edestakaisin lattialla.
"Ja sinä itse, hyvä sisareni", jatkoi hän, "milloin ja missä kohtaan sinut jälleen? — Ei, se on mahdotonta! Se on mahdotonta!"
Toulan saapui seuraavana päivänä, onnellisena ajatellen, että voisi pelastaa kuningattaren.
Kuningatar astui häntä vastaan.
"Epäilemättä suututte minuun", lausui Marie Antoinette, "mutta minä olen tarkemmin miettinyt asiata. Tosin olemme täällä vaaroille alttiina, mutta parempi on kuolla, kuin jälestä päin katua tekojaan."
"Olisin kovin pahoillani", jatkoi hän, "ellen saisi jollakin tavoin osottaa teille tunnustustani ja kiitollisuuttani."
"Ja minä, Madame", vastasi Toulan, "kuolisin onnettomana, ellen saisi osotetuksi teille uskollisuuttani."
Tämän uskollisen miehen välityksellä sai Jarjayes vastaanottaa kuningattarelta seuraavat rivit:
"Olemme nähneet suloista unta — siinä kaikki. Mutta olemme voittaneet paljo, sillä olemme tässä tilaisuudessa havainneet uuden todistuksen uskollisuudestanne meitä kohtaan. Luottamukseni teihin on rajaton. Te tapaatte minussa aina luonteenlujuutta ja rohkeutta. Mutta poikani edut ovat ainoat perusteet, jotka ohjaavat tekojani, ja niin onnellinen kuin olisinkin ollut päästessäni täältä, en ilmoisna ikänä olisi suostunut eroamaan hänestä. Kaikessa, mitä sanoitte minulle eilen, huomaan teidän harrasta ystävyyttänne minua kohtaan. Uskokaa minun oivaltavan esittämänne perussyyt päteviksi, mutta minä en olisi saattanut iloita mitenkään ilman lapsiani, ja tämä ajatus vaikuttaa, etten tunne mitään kaipausta."
Hän tunnusti kiitollisuudella sen oman voiton pyytämättömyyden, joka oli Toulanissa ilmennyt, ja oppi vilpittömästi pitämään tuosta jyrkästä tasavaltalaisesta, joka oli tehnyt niin paljo hänen hyväkseen. Puhutellessaan häntä Marie Antoinette nimitti häntä aina "Fideleksi". Ja Jarjayesille kirjoitti hän:
"Minua ilahuttaisi suuresti, jos voisitte tehdä jotakin Toulanin hyväksi. Hän on niin hyvä meitä kohtaan, ettemme tahdo olla osottamatta kiitollisuuttamme hänelle."
Kohta sen jälkeen Toulan antoi kuningattarelle uuden todistuksen uskollisuudestaan. Hän tiesi, miten hartaasti kuningatar toivoi saada haltuunsa niitä esineitä, jotka kuningas Ludvig ennen mestausta oli jättänyt Clerylle ja joita tämän ei oltu sallittu antaa kuningattarelle. Näitä esineitä säilytettiin nyt lukkojen ja salpojen takana kuolemaantuomittujen salissa.
Kukaan ei vielä epäillyt Toulania kuningattaren puoltajaksi, ja hän voi siis helposti hankkia itselleen pääsyn mainittuun saliin. Ja hänen onnistuikin viekkautta käyttämällä saada nuo muistokalut haltuunsa.
Kuningatar itki ilosta ja mielenliikutuksesta Toulanin antaessa nuo kappaleet hänelle, mutta Marie Antoinette pelkäsi Tisonin tai hänen vaimonsa saavan vihiä asiasta ja päätti sen vuoksi lähettää nuo kalliit esineet ulkomaille ja saattaa ne siten varmaan talteen.
Toulan jätti kuninkaan sormuksen, hänen sinettinsä ja hänen hiuksiaan sisältävän käärön Jarjayesille, joka otti viedäkseen ne kaikkinensa Provencen kreiville ja kreivi Artoisille.
Hän ei kuitenkaan lähtenyt heti kohta matkaan. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän onnistuisi pelastamaan entisen valtijattarensa.
Olosuhteet Pariisissa kävivät sillä välin päivästä päivään yhä tukalammiksi. Barnavekin, joka tavantakaa oli esiintynyt kansan ja kuningaspuolueen välimiehenä, heitettiin vankilaan.
Jarjayes alkoi peljätä, ettei hänkään varsin kauan enää saisi olla vapaana. Hän pelkäsi myöskin, että hänet haastettaisiin todistajaksi Barnavea vastaan eikä epäillyt, ettei kohtaus heidän välillään kääntyisi turmiolliseksi heille kummallekin, mutta erittäinkin kuningattarelle.
Aatelismies päätti paeta Italiaan, ja ennen lähtöänsä vastaanotti hän seuraavat rivit Marie Antoinettelta:
"Hyvästi! Jos on päätetty, että teidän on lähdettävä, luulen viisaimmaksi, että lähdette heti kohta. Surkuttelen vaimo parkaanne! T(oulan) on kertova teille lupaukseni saattaa, jos suinkin mahdollista, vaimonne teidän luoksenne sinne.
"Kuinka onnellinen olisin, jos pian taas saisimme nähdä toisemme! En koskaan voi kylliksi kiittää teitä kaikesta, mitä olette tehnyt hyväksemme. Hyvästi! Kuinka tuo sana on julma!" —
Lukuunottamatta kuningattaren niin kutsuttua "testamenttia" on ylempänä oleva kirje viimeinen hänen kädestään lähtenyt, joka on jälkimaailmalle säilynyt.
11.
Dumouriez tahtoo palauttaa yksinvallan. — Tarkastuksia Templessä. —Kaarle Ludvigin sairaus. — Madame Tison tulee mielipuoleksi. —Parooni Batz, Cortey ja Michonis.
Olemme edellisessä luvussa nähneet, että kreivi Fersen edelleen koetti hankkia apua sille naiselle, jota hän niin uskollisesti rakasti.
Niin harras kuin hänen halunsa olikin, tiedämme kuitenkin hänen seisoneen jokseenkin voimatonna. Yksinvallan uskolliset puoltajat olivat hajonneina useammiksi puolueiksi. Hovit epäilivät toisiansa: Itävalta epäili Preussia; Venäjä oli tyytymätön Itävaltaan. Myöskin tiedämme, ettei mahtava Katariina II suinkaan ollut myötätuntoinen Marie Antoinettea kohtaan. Vihdoin oli Fersen puolestaan täynnä ennakkoluuloja kreivi Mercyä ja hänen ystäväänsä la Marckia kohtaan.
Ranskan kuningaskunnan vanha palvelija, kenraali Dumouriez, johti alussa vuotta 1793 voitollista sotajoukkoa. Hän ilmoitti olevansa kyllästynyt vallankumouspuolueen laimeaan esiintymiseen sotilaskysymyksissä. Hän oli katkeroittunut kuninkaan mestauksen ja Pariisissa harjoitettujen kauhutöiden johdosta. Muuan kenraalin uskotuista kertoi parooni Breteuilille, ettei ajatus perustuslaillisen yksinvallan uudelleen perustamisesta Ranskaan Ludvig XVII:nnen johdolla ollut kenraalille vallan outo.
Tämän johdosta Breteuil jälleen kääntyi Englannin hallituksen puoleen, joka kumminkin toistamiseen verukkelehti ja vitkasteli, ja näytti olevan haluton tekemään mitään Ranskan kuningaskunnan hyväksi.
Siitä huolimatta päätti Dumouriez jatkaa tuumansa toteuttamista.
Maaliskuun 25. p:nä oli hänellä päämajassaan yhtymys eversti Marckin kanssa, joka itävaltalaisen armeijan päällikön Saksen-Koburgin prinssin lähettämänä oli saapunut hänen luokseen.
Esitettyään tasavaltalaista puoluetta kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden syyt, kenraali lausui:
"On mahdotonta kauemmin pysyä toimettoman katselijan kannalla moisten julmuuksien suhteen. Tahdon kukistaa rikoksellisen hallituksen, palauttaa perustuslaillisen yksinvallan, huudattaa kruununprinssin Ranskan kuninkaaksi ja pelastaa kuningattaren hengen!"
Muutamia päiviä sen jälkeen oli yksimielisyys saksalaisen ruhtinaan ja ranskalaisen kenraalin välillä saavutettu.
Saksen-Koburgin prinssi suostui aselepoon, ja tuli Dumouriezin sillä välin viedä sotajoukkonsa Pariisiin ja palauttaa yksinvalta.
"Vicomte de Caraman on toimittanut pikalähetin parooni Breteuilin luo antamaan tiedon sopimuksesta, jonka kenraali Dumouriez ja prinssi Koburg ovat tehneet", kirjoitti kreivi Fersen ilosta säteilevänä päiväkirjaansa.
Marsalkka de Broglie ilmoitti kohta sen jälkeen hänelle saaneensa tiedon, että kenraali oli matkalla Pariisiin viidenkymmenen tuhannen miehen kanssa, jotka kantoivat valkoisia kokardeja, sekä että prinssi Koburg oli joukkoineen rajalla, valmiina antamaan apua, jos sitä nähtäisiin tarvittavan.
Marie Antoinetten uskollinen ritari näki hengessään koko kuninkaallisen perheen pelastettuna.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen kuningattarelle, lausuen siinä julki vakaan luottamuksensa Dumouriezin esiintymiseen, ja antoi kuningattarelle useita neuvoja hänen tulevaisuudessa käytävään politiikkaansa nähden.
"Asema, johon te joudutte, tulee epäilemättä olemaan erittäin vaikea", kirjoitti ruotsalainen kreivi 8. p:nä huhtikuuta (1793). "Tulette jäämään suureen kiitollisuuden velkaan huonolle ihmiselle, joka oikeastaan on myöntynyt vain olojen pakosta ja joka ei halunnut puuttua asiaan ennenkuin näki, ettei hän enää kykenisi puoliaan pitämään. Siinä on koko hänen ansionsa teidän suhteenne. Mutta tämä mies voi tuottaa hyötyä, ja sentähden täytyy käyttää häntä hyväkseen. Teidän on oleminen uskovinanne mitä hän sanoo hyvistä aikeistaan. Vieläpä teidän on oleminen avosydäminenkin toivomuksiinne nähden."
Fersen neuvoi Marie Antoinettea kääntymään Itävallan keisarin sekä Preussin ja Englannin kuninkaitten puoleen. "Teidän on myös", lisää hän, "kirjoittaminen Venäjän keisarinnalle, mutta sen tulee olla suora ja arvokas kirje, sillä minä en ole tyytyväinen hänen esiintymiseensä. Hän ei ole koskaan vastannut kirjeisiinne. — Siksi kunnes teidät tunnustetaan hallitsijattareksi ja te olette muodostanut ministerineuvostonne, on teidän toimiminen niin vähän kuin suinkin ja maksaminen vain kohteliaisuuksilla."
Alettiin jo valmistella juonia. Jos yksinvalta saataisiin jälleen perustetuksi, kuka silloin ottaisi huoltaakseen hallituksesta? Tämä kysymys sukeusi ilmoille emigranttien leirissä, ja sitä pohdittiin useissa hoveissa.
Provencen kreivi ja hänen ystävänsä vaativat hallitusta uskottavaksi hänelle. Marie Antoinetten ystävät tietysti toiselta puolen pyysivät, että tämä saisi ryhtyä hallitukseen. Keisarinna Katarinan sihteeri ja uskottu, Krapovitzkij, kirjoitti päiväkirjaansa, että "Artoisin kreivi oli kovin tyytymätön Dumouriezin ja prinssi Koburgin välisen sopimuksen johdosta, koska pelkäsi, että kuningatar tulisi ottamaan hallituksen käsiinsä". Toiset taas väittivät, eikä syyttä, ettei Dumouriez suinkaan ollut halukas esiintymään Bourbonin Kaarle Ludvigin, vaan Filip Egalitén pojan, sittemmin kuningas Ludvigin Filipin puolesta.
Ehkäistäkseen selkkauksia syntymästä aikoi Fersen matkustaa Wieniin, ja hän ryhtyi niinikään toimiin lähettääkseen Provencen kreivin luo lähetystön pyytämään, että kreivi luopuisi vaatimuksistaan.
Vihdoin kehotti hän arkkipiispa d'Agoutia lähtemään Pariisiin, jotta arkkipiispa voisi kuningattaren vapaaksi päästessä olla hänen läheisyydessään ja ohjata hänen menettelyään.
Mutta nämä harhatoiveet olivat lyhytikäisiä. Ranskalaiset osottausivat kerrassaan haluttomiksi peitsenmittelyyn vanhan kuningassuvun puolesta.
Dumouriez koetti tosin saattaa tuumaansa täytäntöön, mutta hänen sotamiehensä kieltäysivät tottelemasta häntä. Käskynalaisten pyssynluotien uhkaamana täytyi hänen kiireimmiten paeta rajan yli.
Kuninkaallisen huoneen puoltajat ulkomailla olivat luulleet olevansa niin varmoja voitostaan, että olivat ruvenneet kiistelemään vallasta jo ennenkuin rohkea uhkayritys oli suoritettukaan. Heidän säikähdyksensä oli nyt yhtä silmitön kuin heidän toivonsa ennen oli ollut liioiteltu. Dumouriezin pako merkitsi heistä kuninkuuden lopullista häviötä.
* * * * *
Fersen ynnä muut olivat toivoneet voivansa hankkia kuningattarelle ja hänen rakastetuilleen jälleen vapauden, mutta sen sijaan tuli heidän vankeutensa yhä kovemmaksi ja yksinäisyys Templessä päivä päivältä yhä tukalammaksi.
Dumouriezin suunnitelmat olivat herättäneet tasavaltalaisissa kauhua, ja hänen päästänsä luvattiin kolmensadantuhannen livren palkinto. Kuninkaallisten vankien epäiltiin olleen yhteydessä hänen kanssaan. Tukittiin huolellisesti kaikki reiät ja rakennutettiin korkea kiviseinä puiston ympäri. Ulkoapäin ei kuulunut enää mitään ääntä torniin, joka oli muusta maailmasta eristetty kuin hauta.
Myöhään eräänä iltana, kun naiset jo olivat käyneet levolle, astui yleinen syyttäjä Hébert seurakumppaneinensa kuningattaren makuuhuoneeseen.
Marie Antoinette ja prinsessa nousivat ja pukeutuivat, jolla välin heille luettiin julki määräys, että heidän huoneissansa oli toimeenpantava huolellinen tarkastus.
Miehet penkoivat ylösalaisin sängyt ja raastoivat Kaarle Ludvigin väkipakolla ylös kesken untansa. Äiti otti hänet syliinsä ja koki lämmitellä häntä, vaikka hän itse värisi vilusta.
Kello neljä aamulla oli tarkastus vihdoin loppuun suoritettu. Kuningattarelta oli löydetty muistiinpanokirja, johon pari osotetta oli merkitty, sekä lyijykynä, josta lyijy oli poissa. Prinsessa Elisabethilta oli otettu lakkapuikon puolikas sekä rahtunen hiusjauhetta. Marie Thérèseltâ oli riistetty pyhimyskuva ja rukous Ranskan puolesta.
Kiukuissaan siitä, etteivät olleet löytäneet muuta kuin nämä pikku kapineet, pakottivat he kuningattaren ja prinsessa Elisabethin allekirjoittamaan tarkastuksesta toimitetun kirjallisen selonteon, ja kun nämä aluksi kieltäysivät siitä, uhkasi Hébert viedä pois Kaarle Ludvigin ja Marie Thérèsen.
Kolme päivää tämän jälkeen tulivat miehet uudestaan; tällä kertaa löysivät he hatun, joka oli kätketty sängyn alla olevaan rasiaan. Ludvig XVI oli käyttänyt tätä hattua vankeutensa alkuaikoina, ja hänen sisarensa oli kätkenyt sen muistona veljestään.
Hattu herätti heissä suurta epäluuloa, ja he ottivat sen mukaansa, vaikka Elisabeth hartaasti pyysi saada pitää sen.
Tarkastuskertomuksessaan myönsivät he kumminkin, etteivät he olleet tavanneet mitään mikä olisi viitannut vankien olleen kirjeenvaihdossa ulkomaailman kanssa tai missään salaisissa tekemisissä Templen vartijain kanssa.
Siitä huolimatta erotettiin jälkimäiset toistaiseksi viroistaan. Toulan ja Lepitre, jotka portinvartija Tison oli tehnyt epäluulon alaisiksi, pantiin peruuttamattomasti viraltaan.
Kiitollisuuden tunnustukseksi niistä palveluksista, joita Toulan oli tehnyt kuningattarelle, lahjoitti Marie Antoinette hänelle kultaisen rasian; se oli ainoa lahja, minkä Toulan oli suostunut vastaanottamaan.
Tämä muistokapine, jota hän ei osannut pitää salassa, vaikutti osaltaan hänen kukistumiseensa. Sen selitettiin todistavan, että hän oli yhteydessä vankien kanssa, ja hän päätti päivänsä mestauslavalla.
Kevät oli jälleen tehnyt tulonsa Ranskanmaahan. Mutta Marie Antoinetteen ja hänen rakkaihinsa nähden ei sillä ollut enää kukkasia, aurinko oli säteitään vailla, tulevaisuus ei tarjonnut mitään toivoa.
Ruumiilliset ja sielulliset kärsimykset olivat tärvelleet vankien terveyden. Kaarle Ludvig tuli päivä päivältä heikommaksi. Marie Thérèse pyysi saada muuttaa äitinsä ja veljensä huoneeseen, ollakseen heidän luonaan, jos he sattuisivat sairastumaan yöllä.
Aina kuninkaan mestaamisesta asti oli kuningatar kieltäytynyt lähtemästä kävelylle puistoon; hänen oli vaikea sivuuttaa sitä kynnystä, jonka yli hän oli astunut lausuttuaan viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset puolisolleen.
Mutta peljäten lasten terveyden kärsivän, elleivät he ollenkaan pääsisi raittiiseen ilmaan, pyysi hän lupaa saada joka päivä kiivetä tornin katolle, ja tähän anomukseen myönnyttiin.
Kun poikanen ja hän alkupäivinä toukokuuta palasivat tällaiselta retkeltä, valitti pienokainen kupeeseensa pistävän. Kohta sen jälkeen sairastui hän kovaan kuumeeseen. Hän ei kärsinyt maata sängyssä ja näytti olevan tukehtumaisillaan hirveiden hengenahdistuspuuskien yllättäessä hänet.
Marie Antoinette pyysi että Brunier, joka ennen oli ollut prinssin lääkärinä, haettaisiin sairaan luo.
Mutta hätääntyneelle äidille vain naurettiin. Tasavallalla oli muutakin tekemistä, kuin huolehtia kuninkaanpojan terveydestä.
Viimein haettiin kuitenkin vankilanlääkäri Therry, ja hänen hoidollaan toipui Kaarle Ludvig näennäisesti. Mutta kuume palasi aina tuon tuostakin, eikä poikanen koskaan täydellisesti parantunut.
Melkein samoihin aikoihin alkoi portinvartija Tisonin vaimossa näkyä mielipuolisuuden oireita.
Hänellä oli ainokainen tytär, jota hän sangen suuresti rakasti; mutta niiden toimenpiteiden johdosta, joihin huhtikuun alussa oli ryhdytty Templen täydelliseksi eristämiseksi, oli Tison-puolisojen täytynyt erota hänestä.
Varsinkin oli lapsesta eroaminen synnyttänyt mielenkarvautta äidissä. Hän kadehti kuningatarta, joka sai pitää lapsensa luonaan, mutta hän ei samalla voinut olla ihmettelemättä Marie Antoinetten kärsivällisyyttä.
Eräälle aatelismiehelle lausui hän:
"Jos saisitte nähdä vangit, olisitte yhtä mieltä minun kanssani, ettei maan päällä saata olla mitään ylevämpää ja jalompaa. Joka on nähnyt heidät Tuilerioissa, ei ole mitään nähnyt. Heidät täytyy nähdä kuten minä olen nähnyt Templessä voidakseen antaa heille oikean arvonsa."
Lopulta jouduttiin niin pitkälle, ettei madame Tisonia enää saatu lähtemään huoneestaan ulos. Hän makasi siellä ja itki aivan yksin, selitti olevansa arvoton lähestymään kuningatarta ja puheli lakkaamatta vioistaan ja mestauslavasta. Pitkinä öinä vaivasivat häntä kauheat unet, ja hän huusi niin surkeasti, etteivät vangit saaneet nukkua.
Häntä rauhoittaakseen lähetettiin eräänä iltana noutamaan hänen tytärtään, mutta äiti ei tahtonut puhutella lastaan. Hän ei nähnyt enää muuta kuin vankiloita ja verta.
Hän sai sattumalta nähdä kuningattaren ja heittäytyi hänen jalkojensa eteen.
"Madame", vaikeroi hän, "minä pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.Minä olen onneton ihminen. Minä olen syypää teidän ja prinsessaElisabethin kuolemaan."
Ruhtinattaret auttoivat yhdessä hänet ylös ja vakuuttivat antavansa hänelle anteeksi.
Mutta mikään ei voinut rauhoittaa kurjaa mielipuolta, joka kieriskeli lattialla, kirkui ja piti pitkiä puheita.
Kuninkaalliset naiset kohtelivat sairasta portinvartijan rouvaa suuremmalla myötätuntoisuudella, kuin mihin hänen entinen käytöksensä olisi heitä velvoittanut.
Tisonia liikutti se hyvyys, jolla he palkitsivat kaiken sen häijyyden, jota hän ja hänen vaimonsa niin usein olivat osottaneet, ja siitä ajasta lähtien tuli hänestäkin kuninkaallisen perheen ystävä.
31. p. toukokuuta, joka saattoi girondilaiset mestauslavalle ja korotti Robespierren ja Maratin vallan kukkuloille, synnytti jälleen liikettä Templen muurien sisäpuolella.
Pakosuunnitelma oli mennyt mitättömiin, monet toiveet olivat rauenneet tyhjään, mutta vielä eivät kaikki ystävät olleet unhottaneet vankeja.
Tisonin muuttuneiden tunteiden ansiosta sai pari näistä ystävistä pääsyn vankilaan.
Toinen näistä oli parooni Batz, jonka pelastamishankkeista mainittiin kuninkaan mestaamisen yhteydessä. Kunnallisneuvosto oli luvannut satatuhatta livreä palkinnoksi sille, joka antaisi tiedon hänen olinpaikastaan; siitä huolimatta asusti hän kenenkään hätyyttämättä erään Cortey-nimisen kauppiaan luona, joka oli erään kansalliskaartin osaston päällikkönä ja tunnettu kelpo kansalaisen esikuvana ja varsin innokkaana tasavallan puolustajana.
Hän hiipi Templeen ja sai puhutella naisia. Prinsessa Elisabeth oli hänestä tuntemattomaksi muuttunut. Kuningatar näytti hänestä ulkomuodoltaan vähemmin muuttuneen; piirteet olivat samat kuin ennen, mutta kasvoilla asusti surullisen vakava ilme, joka ennen oli ollut niille vieras.
Corteyn suojeluksen alaisena tarkasti Batz Templeä sisältä ja laati rohkean pakosuunnitelman. Cortey liittyi ystävään, ja näiden tehokkaaksi auttajaksi tuli kansalainen Michonis, jonka kansallisneuvoston jäsenenä oli täytynyt käydä Templessä ja joka korskealla esiintymisellään oli osannut peittää myötätuntoisuutensa kuningatarta kohtaan.
Hän oli antanut Marie Antoinettelle tiedon girondilaisten häviöstä ja lausunut sen mielipiteen, joka hänellä itsellään oli ja jota ensi alussa useat kannattivat, että uusi hallitus tuskin rohkenisi vastustaa ehdotusta kuningattaren jättämisestä Itävallan keisarin huostaan.
"Mitä merkitystä sillä on minuun nähden?" oli Marie Antoinette vastannut. "Wienissä minä olisin sama kuin olen täällä ja kuin olen ollut Tuilerioissa. Ainoa toivoni on nyt ainoastaan saada jälleen yhtyä puolisoni kanssa, milloin taivas niin päättää ja minua ei enää tarvita täällä lapsieni tähden."
Mutta vaikka kuningatar oli välinpitämätön pakohankkeen suhteen, päättivät Michonis, Cortey ja Batz kuitenkin panna sen täytäntöön.
Oli järjestettävä niin, että Michonis ja Cortey saisivat hoitaa palvelusta Templessä samana päivänä.
Corteyn oli määrä hankkia kolme upseerin viittaa, joihin Marie Antoinette sekä prinsessat Elisabeth ja Marie Thérèse kääriytyisivät. Vartiostoon kuului kahdeksankolmatta miestä, joille salaisuus oli tehtävä tunnetuksi. Luultavaa sentään oli, etteivät sotamiehet uskaltaisi olla Corteyn käskyjä noudattamatta.
Vahtia vaihdettaessa oli naisten sekauduttava heidän joukkoonsa. PieniKaarle Ludvig oli niinikään kätkettävä sotamiesten sekaan.
Upseerinviitat hankittiin, vaunut tilattiin ja vahti oli valmiina.Tällä kertaa toivottiin julma kohtalo saatavan lepytetyksi.
Mutta suutari Simon sorti rakennuksen, jonka pystyttäminen oli vaatinut niin suurta voimain ponnistusta.
Oltiin siinä luulossa, että kaikki vartijat oli saatu taivutetuksi asian puolelle, mutta vartijain joukossa lienee sittenkin ollut yksi petturi. Sillä kun Simon, jolle Templen ylivalvonta oli uskottu, samana päivänä palasi kävelyltä kaupungissa, kohtasi hän poliisikonstaapelin, joka ojensi hänelle suljetun, osotteettoman kirjeen. Hän aukaisi sen ja luki:
"Michonis pettää teidät ensi yönä! Olkaa varuillanne!"
Hetkeäkään viivyttämättä riensi Simon kunnallisneuvosten luo. Hän näytti kirjeen ja palasi Templeen, varustettuna määräyksellä, jolla Michonis oli selitetty toistaiseksi erotetuksi virastaan ja käskettiin saapumaan kunnallisneuvosten eteen.
Kello oli lyönyt puoli-yksitoista, ja vartijat, joiden puoliyön seudussa oli asettuminen vahtiin, olivat koolla. Parooni Batz pysyttelihe valepukuisena heidän joukossaan.
Yhtäkkiä saapui Simon. Hän silmäili ympärilleen ja äkkäsi Corteyn.
"Ellen näkisi teitä täällä, olisin peloissani", sanoi hän.
Hän käski vahdin poistua.
Batz tiesi olevansa mennyttä miestä, jos hän hiiskuisi sanaakaan. Hän ajatteli ensin ampua maahan Simonin, mutta luopui sitten tästä tuumasta sen melun takia, jonka laukaus synnyttäisi.
Nopeatuumainen Cortey komensi heti vahdin ulos kadulle. Toisten turvissa onnistui Batz ehein nahoin pääsemään Templestä, mutta hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut pelastaa Marie Antoinettea ja tämän lapsia.
Tutkinto pantiin tosin toimeen, mutta se ei johtanut mihinkään tulokseen. Michonis vastasi tyydyttävällä tavalla kaikkiin kysymyksiin, suostui kernaasti antamaan selityksiä ja osasi tehdä Simonin eriskummaiset jutut epäiltäviksi.
Simon oli puolestaan vakuutettu siitä, että salaliitto oli ollut hankkeissa. Kunnallisneuvoston luota kiiruhti hän Robespierren luo, jolle hän kuvasi Templeä kaikellaisten vehkeiden pesäpaikaksi.
Robespierre piti hänen ilmoituksiaan tähdellisinä. Ludvig XVI oli tosin kuollut, mutta Ludvig XVII eli. Hänelle oli useilta tahoilta ilmoitettu, että hajanaiset puolueet olivat alkaneet osottaa elonmerkkejä ja että niillä oli aikomuksena kokoontua pienen vangitun kuninkaan lipun ympärille.
12.
Kaarle Ludvig erotetaan äidistään. — Suutari Simon.
Viime päivinä kesäkuuta päätti Dantonin menestysvaliokunta, että pieni Kaarle Ludvig oli erotettava äidistään ja suljettava Templen vahvimmin suojattuun huoneeseen.
Heinäkuun 3. päivänä oli päätös pantava täytäntöön.
Kello yhdeksän illalla saapui maistraatin virkamiehiä torniin. Kaarle Ludvig nukkui jo tilallaan. Marie Antoinette ja molemmat prinsessat istuivat pöydän ääressä ja paikkailivat leninkejään.
Kuningattarella ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hän nousi kalpeana ja vapisten.
"Aiotte ottaa minulta pois lapseni!" äänsi hän. "Se on mahdotonta! — Ei ole ajateltavissa, että poikani erotettaisiin minusta. Hän tarvitsee välttämättömästi hoitoani."
"Menestysvaliokunta on tehnyt tämän päätöksen. Meidän on viipymättä pantava täytäntöön käsky."
"Ei", sanoi onneton äiti, "te ette saa pyytää minua eroamaan lapsestani."
Ja hän asettui sängyn eteen, kuten naarasleijona, joka on valmis puolustamaan poikiaan.
Tähän liikkeeseen heräsi hänen poikansa. Hän kuuli melun, näki äitinsä, joka itki, ja miehet, jotka uhkailivat häntä.
"Äiti", huusi poikanen ja tarttui hänen käsivarteensa, "älä mene pois."
Äiti otti hänet syliinsä ja piteli kiinni sängyn tolpasta.
"Tappakaa minut, mutta älkää riistäkö minulta lastani", huusi hän.
Mutta yhtäkkiä luopui hän tyyten korskeudestaan. Hän unhotti olevansa kuningatar, ja muisti ainoastaan, että hän taisteli lapsensa puolesta.
Kyyneltynein silmin ja kädet ristissä läheni hän miehiä. Hän lankesi polvilleen heidän eteensä ja rukoili armoa.
Samaten itkivät ja pyytelivät molemmat prinsessatkin.
Siten kului kaksi tuntia Marie Antoinetten yhdeltä puolen rukoillessa ja virkamiesten puolestansa häntä uhkaillessa ja solvatessa. Lopulta uhkasivat he tappaa sekä pojan että tyttären, ja äidin täytyi rakkaudesta lapsiansa kohtaan vihdoin taipua.
Prinsessa Elisabeth ja sisko pukivat Kaarle Ludvigin ylle; äiti ei siihen kyennyt.
Kun poika oli täysissä pukeissa, pani äiti molemmat kätensä hänen päänsä päälle. Kasvot ääretöntä tuskaa ilmaisevina tähysti hän lapsen syviin, herttaisiin silmiin.
"Poikani", sanoi hän, "meidän täytyy erota. Ajattele velvollisuuksiasi, kun ei minua enää ole sinua niistä muistuttamassa. Ajattele Jumalaa, joka koettelee sinua, äitiäsi, joka rakastaa sinua. Ole järkevä, kärsivällinen ja rehellinen, ja taivaallinen isäsi on siunaava sinut!"
Hän suuteli Kaarle Ludvigia ja jätti hänet sitten päättäväisesti vartijain käsiin.
Mutta Kaarle Ludvig juoksi takaisin ja tarttui äitinsä hameeseen.
Äiti pani silloin alttiiksi viimeisetkin voimansa.
"Sinun täytyy totella, lapseni — sinun täytyy", sanoi hän.
Mutta poika ei tahtonut, ja hänet täytyi väkisin kiskoa irti äidistään. Ulkoa portailta kuultiin vielä hänen kovaa huutoaan, kuultiin miten hän ponnisteli päästäkseen irti ja juostakseen takaisin äitinsä luo.
Lopulta häipyivät askeleet kuulumattomiin.
Kuningattaren pää vaipui hervotonna hänen käsiinsä. Itku kouristi hänen ruumistaan, ja hän kostutti tyhjää vuodetta kyynelillään.
Hänen tyttärensä ja natonsa eivät löytäneet mitään lohdutuksen sanoja tämmöiseen tuskaan. Marie Antoinette torjui heidän hyväilyjään ja viittasi heitä jättämään hänet yksin. Syvimpiä haavoja ei tuoda maailmalle julki. Hän kaipasi yksinäisyyttä näinä koettelemuksen hetkinä.
Päivä koitti, voimatta silti haihduttaa niitä varjoja, jotka kietoivat hänen sieluaan. Viimeisen toivonsa menettäneenä nousi hän lapsensa sängystä. Hän asteli edestakaisin lattialla. Tässä ei kuultu huutoa eikä valitusta, tässä asusti suru, mitä toivottomin, mitä haikein.
* * * * *
Maratin ystävä, ennen mainittu suutari Simon, oli määrätty KaarleLudvig Capetin vartijaksi. Hän oli kiihkoinen tasavaltalainen ja oliTemplessä erittäin tullut kuuluksi vainoomishalustaan ja vihastaanentistä kuninkaanperhettä kohtaan.
Kaksi päivää makasi kuninkaanpoika lattialla; hän itki ja huusi äitiään eikä tahtonut syödä eikä juoda.
Pariisissa luultiin että hänet oli viety pois.
Jotta nämä levottomuutta synnyttävät huhut olisi saatu vaimennetuksi ja jotta vartijat olisivat nähneet hänen vielä olevan vankilassa, annettiin hänen eräänä päivänä mennä alas puutarhaan.
Mutta tuskin oli hän tullut puistoon, kun hän jo rupesi suurella äänellä huutamaan äitiään.
Sen vuoksi annettiin hänen piammiten jälleen palata huoneeseen, eikä Marie Antoinetten, huolimatta kaikista rukouksistaan, onnistunut kertaakaan saada tavata lastansa.
Hän kävi kiihkeästi kaikkien vartijain kimppuun, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, ja teki heille epätoivoisia kysymyksiä. Muutamat näistä tekivät harvoin sanoin selkoa hänelle, millaisissa oloissa pieni poikanen eli. Mutta heidän kertomuksensa olivat sydäntä raastavia, ja Elisabeth pyysi vihdoin, etteivät he ilmaisisi kuningattarelle kauhistavaa totuutta.
Päivisin ja pitkinä yöntietäminä ajatteli Marie Antoinette tätä suloista lasta, joka oli ollut hänen elämänsä tarkoitusperänä ja voimana. Poikanen oli jätetty tuntemattomiin, karsaihin käsiin, ehkäpä häntä rääkättiin kenenkään pyyhkimättä pois kyyneltä hänen silmästään. Nukkuessaan uneksi hän, että ihmissyöjäin hampaat raatelivat hänen poikaansa. Kuningatar heräsi silloin kauttaaltaan hiessä ja vietti kamalia hetkiä, hetkiä, jollaisina ihminen ajattelee itsemurhaa tahi on tulla hulluksi.
Simon rääkkäsi ja turmeli järjestelmällisesti pientä kuninkaanpoikaa. Hän ei päästänyt Kaarle Ludvigia liikkumaan ja kielsi häntä pitkiin aikoihin menemästä tornin katolle saamaan raitista ilmaa.
Hän pakotti Kaarle Ludvigia syömään enemmän kuin hän jaksoi, ja tämä uusi elämäntapa vaikutti haitallisesti hänen terveyteensä ja luonteeseensa. Hän tuli lihavaksi ja herkesi kasvamasta. Mutta samalla hän päivästä päivään myös tuli sairaammaksi ja heikommaksi. Hänen suurten, eloisain silmäinsä loiste sammui, ja suutarin vaimo leikkasi säälittä pois hänen pitkän vaalean kiharatukkansa, joka oli ollut Marie Antoinetten ylpeytenä ja ilona.
Ennen Simonin käsiin joutumistaan ei Kaarle Ludvig koskaan ollut maistanut vettä väkevämpää, mutta hänen uusi vartijansa pakotti hänet juomaan niin paljon viiniä ja paloviinaa, että hän useinkin päihtyneenä romahti lattialle pitkälleen. Juovuttavat juomat tuottivat hänelle kiivaan sydämentykytyksen ja synnyttivät lopulta hänessä ankaran taudin. Mutta toivuttuaan taudista oli hänen jatkaminen entistä elämäntapaansa.
Vaikka melkein kaikki tässä lapsessa turmeltiin, säilyi äidin muisto sentään edelleen hänen sydämessään. Päihdyttävien juomain väärinkäyttö, lyömiset ja kaikellaiset muut kärsimykset eivät saaneet äidin armasta kuvaa hävitetyksi, ja unessa huusi pikku Kaarle Ludvig hänen nimeään.
Eräänä päivänä antoi Simon hänelle huilun.
"Syöjätär-äitisi ja ruoja tädiksesi soittavat klaveeria", puhui hän pojalle pilkalliseen tapaan. "Opettele sinä säestämään heitä huilulla, niin siitä tulee aika kaunis konsertti."
Vimmastuneena siitä, että kuuli tätiään ja äitiään mainittavan sillä tavalla, paiskasi Kaarle Ludvig huilun pois kädestään ja ilmoitti, ettei hän aio soittaa.
"Kas vaan, vai et sinä aio soittaa?" huusi Simon. "Teet hyvin ja soitat heti paikalla!"
Mutta kun kuninkaanpoika edelleen kieltäysi, karkasi Simon hänen kimppuunsa ja löi häntä. Poika pidätti valitushuutonsa estääkseen äitiään kuulemasta sitä.
Marie Antoinette oli tavan takaa neuvonut häntä rukoilemaan Jumalaa ja antamaan anteeksi vihamiehilleen, ja tätä neuvoa piti hän mielessään kaiken kurjuutensa aikana.
Vendéen väestö oli tällä välin tehnyt kapinan ja huutanut Ludvig XVI:nnen pojan kuninkaakseen. Samaan aikaan kulki huhu, että vieraiden maiden sotajoukot ja emigrantit lähestymistään lähestyivät.
Simon asteli lattiata edestakaisin mieli levottomana näiden ilmoitusten johdosta.
Kuninkaanpoika oli vetäytynyt kyyrysilleen sänkynsä viereen; hän oli kuullut Simonin sanovan vaimolleen, että jos väestö Vendéestâ tulisi Pariisiin, vääntäisi hän niskat nurin sudenpojalta ennenkuin antaisi hänet pois käsistään.
Yhtäkkiä suutari seisahtui, tarttui Kaarle Ludvigia tukkaan ja tempasi ylös hänen päänsä, joka oli painunut polviin.
Simon katsoi poikaa tuimasti silmiin ja kysyi:
"Capet! Jos sinut vapautettaisiin, mitä sinä silloin tekisit minulle?"
"Antaisin sinulle anteeksi", vastasi lapsi.
Eräänä päivänä taas luki Simon ääneen kertomusta juhlasta, jonka tasavalta oli toimittanut kansalle. Kertomus päättyi seuraavaan tapaan:
"Vannokaamme puolustavamme hallitusmuotoa viimeiseen verenpisaraan.Tasavalta on iäinen!"
"Kuuletko", sanoi Simon, pannen pois sanomalehden, "kuuletko, Capet, että tasavalta on iäinen?"
Lapsi ei vastannut.
"Vai et sinä, ilkeä lapsi, kuule", huusi suutari julmistuneena. "Mutta tottahan sinä näet, että tasavalta on iäinen?"
"Ei mikään ole iäistä", vastasi Kaarle Ludvig.
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun hän Simonin nyrkiniskusta kaatui lattialle.
"Anna hänen olla", sanoi Simonin vaimo, joka tunsi hiukan sääliä. "Hän on sokea, hän on kasvatettu valheeseen ja petokseen."
Vastahakoisesti otti Simon nuoren kuninkaan ja paiskasi hänet vuoteelle. Kuullessaan lapsen itkevän, sanoi hän:
"Se on sun oma syysi, että kohtelen sinua tällä tavoin; sinä olet ansainnut sen."
"Minä olin äsken väärässä", nyyhkytti lapsi kirkastunut ilme kyyneltyneissä silmissään. "Jumala on iäinen — Hän yksin!"
Joskus pääsi pienokainen tornin katolle hengittämään raitista ilmaa.
Marie Antoinette oli tullut huomanneeksi, että hän eräästä paikasta seinässä olevasta raosta saattoi nähdä poikansa, kun tämä meni ylös. Tuntikausia seisoi hän väijyen, nähdäkseen vilaukseltakaan lastaan. Se oli hänen ainoa odotuksensa, ainoa valokohta hänen surullisessa elämässään.
Eräänä päivänä seisoi hän kuten tavallisesti tähystyspaikallaan. Hän näki poikansa lähenevän kiduttajansa seuraamana. Poika oli kalpean ja kärsineen näköinen ja puettu kurjiin riekaleihin. Vaalean kiharatukan sijasta, joka nyt oli poisleikattu, peitti jakobiinien punainen myssy hänen päätään, ja Simon, joka seurasi hänen kintereillään, survi ja löi häntä yhtäpäätä.
Sinä päivänä oli kuningatar nähnyt kylliksi. Hän heittäytyi nyyhkien natonsa syliin.
"Aavistukseni eivät ole pettäneet minua", virkkoi hän. "Tiesin että hän kärsi. Vaikka hän olisi sadan penikulman päässä, sanoisi sydämeni sittenkin minulle, että hän kärsii. En ole pitkään aikaan saanut minkäänlaista rauhaa. Olen tuntenut ne kyyneleet, jotka onneton lapseni on vuodattanut minun tähteni; ne ovat raskaasti pudonneet sydämelleni. — Minulla ei ole halua enää mihinkään. Jumala on hylännyt minut!"
Kuningatar oli kärsinyt niin paljon, että hän tuskin enää tohti uskoaJumalaan.
Moiset ihmiselämän käännekohdat ovat liiaksi kauheita, voidakseen kestää kauan.
Marie Antoinette saavutti jälleen rauhan itsensä kanssa, ja hän selvisi vahvempana, ehkenpä parempanakin koettelemuksista. Epätoivoa seurasi usko ja rakkaus Jumalaan — se rakkaus, josta on sanottu, että se toivoo kaikkea, uskoo kaikki ja kärsii kaikki.
Hän rukoili Jumalalta anteeksi, ja hän pyysi myöskin, ettei natonsa lukisi hänen epätoivoaan hänelle viaksi.
13.
Conciergeriessä.
Europan vallat olivat aseissa, tahtoen pelastaa Marie Antoinetten, kuten ilmoitettiin. Useita maakuntia oli joutunut vihollisen käsiin. Toulon oli englantilaisten miehittämä, ja Vendéessâ kuninkaallismieliset osottivat ihmetyttävää rohkeutta, mutta kaikki tämä ei saanut kuningattaren kohtaloa torjutuksi.
Robespierren tulo menestysvaliokuntaan vain joudutti hänen perikatoaan. Vastaukseksi viestiin uusista voitoista, joita muukalaiset sotajoukot olivat saavuttaneet, päätettiin ryhtyä lukuisiin syvälti vaikuttaviin toimenpiteisiin, joista yksi maininnan arvoinen oli Marie Antoinetten siirtäminen Conciergerieen — hengeltä tuomitttujen vankilaan.
Myöhään yöllä elokuun 1. p:nä tultiin herättämään häntä; oikeudenkäynnin häntä vastaan oli määrä alkaa.