Kello oli neljänneksen yli kaksitoista. Tämä oli lokakuun 16. päivänä 1793.
"Eläköön tasavalta!" huudettiin väkijoukon keskeltä.
Mutta Marie Antoinette ei enää kuullut ranskalaisten riemuhuutoja.Hänen kärsimyksensä olivat päättyneet.
17.
Kreivi Fersen ja herttuatar Polignac. — Prinsessa Elisabethin kuolema. — Ludvig XVlI:nen viimeiset kärsimykset. — Onko kuninkaan poika kuollut Templessä? — Prinsessa Marie Thérèsen kohtalo. — "Chapelle exipiatoire." — Loppu.
Raskas mieliala vallitsi Pariisissa sinä päivänä, jona Marie Antoinette vietiin mestauslavalle. Monet, jotka eivät suinkaan olleet rakastaneet kuningatarta, tunsivat sääliä naista, vallankumouksen uhria kohtaan.
Conciergeriessä olivat vartijat äänettöminä ja suruissaan. Palvelustyttö Rosalie vuodatti niin runsaita kyyneliä, että sotamiehet nimittivät hänet "neiti Capetiksi." Pihalla käyskentelevät naisvangit vilkuivat arasti pieniin ikkunoihin, joiden takana kuningatar oli asunut.
Vallankumoukselliset sanomalehdet pilkkailivat edelleen hänen muistoaan. Hébert ("Père Duchesne") julkaisi myrkyllisen hyökkäysartikkelin, joka alkoi tähän tapaan:
"Père Duchesnellä ei ole koskaan ollut suurempaa iloa kuin nähdessään madame Veton pään putoavan mestauskirveen alta."
Eräs toinen sanomalehti päätti kirjoituksensa sanoilla:
"Naarastiikeri on kuollut, mutta kavahtakaa itseänne, tyrannit!"
"Moniteur", joka lokakuun 27 päivän numerossaan kertoi kuningattaren mestausta koskevia yksityiskohtia, tunnusti että Marie Antoinette ei ollut näyttänyt vähintäkään mielenliikutuksen merkkiä, kun kuolemantuomio hänelle luettiin, ja että hän rohkeasti oli noussut mestauslavalle.
"Les révolutions de Paris"-lehdessä myönsi Prudhomme vastenmielisesti:
"Hänen ohikulkuaan katseltiin jokseenkin tyynesti. Joissakuissa paikoin taputti kansa käsiään, mutta yleensä näyttää kansa unhottavan sen pahan, minkä tämä nainen on tuottanut Ranskalle, ja ajattelevan yksinomaan hänen nykyistä tilaansa."
Neljätoista päivää Marie Antoinetten kuoleman jälkeen, marraskuun 1. p:nä, haudattiin hänen maalliset jäännöksensä. Ruumis laskettiin lepoon Madeleinekirkkomaan syrjäiseen nurkkaan, ei kauas siitä paikasta, johon hänen puolisonsa yhdeksän kuukautta aikaisemmin oli haudattu kalkkikerroksen alle.
Samalla kirkkomaalla oli kaksikymmentäkolme vuotta sitten haudattu sen tapaturman lukuisat uhrit, joka oli sattunut pariisilaisten toimeenpanemassa juhlassa Ludvigin ja Marie Antoinetten häitten johdosta.
Ei ristiä, ei muistokiveä eikä hautauskirjoitusta ollut osottamassa sitä paikkaa, jossa Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran kuningatar, kätkettiin viimeiseen lepoon.
Haudankaivaja lähetti vallankumoustuomioistuimelle seuraavan laskun:
"25. p. vendémiairea v:na II.
Leski Capet:
Arkusta……………….. 6 livreä.Haudasta ja kaivamisesta… 22 livreä.Summa 31 livreä."
Mikähän hautapuhe voisi koskea sydämeen enemmän kuin nämä koruttomat numerot!
Kaksi päivää ennen kuningattaren mestausta koetti kreivi Aksel Fersen vielä saada kuningattaren uhkaavaa kohtaloa torjutuksi.
Lokakuun 20. p:nä sai hän tiedon kuningattaren kuolemasta.
"En kykene ajattelemaan muuta kuin tappiotani", kirjoitti hän päiväkirjaansa. "On kauheata, ettei pidä tietämän mitään yksityisseikoista. Hän oli yksin viimeisinä hetkinään, vailla lohdutusta, vailla ketään, jonka kanssa hän olisi voinut puhella ja jolle hän olisi voinut uskoa viimeisen tahtonsa. Se on kauheata! Oi, noita kirottuja petoja! Ei, minä en saa rauhaa, ennenkuin olen kostanut!"
Kreivi Fersen oli kauan ollut taipuvainen raskasmielisyyteen. Kuningattaren kuoleman jälkeen valtasi hänet parantumaton synkkämielisyys. Ruotsin kuningas, Kustaa IV Aadolf, osotti hänelle monella tavalla kunnioitustaan; hänestä tuli serafiimiritari, Upsalan yliopiston kansleri ja ruotsalainen valtamarsalkka. Mutta ihmisenä pysyi hän jurona, eikä hänen sydämenhaavansa parantunut koskaan.
Sallimuksen tahto oli, että hänen elämänsä tuli päättyä yhtä traagillisesti kuin sen ihanan kuningattaren, jonka ystävä hän oli ollut. Kesäkuun 20. p:nä 1810 murhattiin hänet kansanmellakassa, joka tapahtui, kun kruununprinssi Kristian Aukustin ruumis oli väliaikaisesti haudattava Tukholmassa.
Kiihottunut roistojoukko laahasi hänet mukanaan ja pisteli häntä tikareilla. Kepiniskuja sateli häneen; hänen vaatteensa revittiin palasiksi, ja tukka raastettiin hänen päästään.
Ennenkuin hän päästi viimeisen huokauksensa, pani hän kätensä ristiin ja huudahti:
"Jumalani, Sinä joka kutsut minua luoksesi! Rukoilen vihamiesteni puolesta ja annan heille anteeksi!"
* * * * *
Eräs toinen, jota Marie Antoinette oli rakastanut ja joka oli niin suuresti vaikuttanut hänen kohtaloonsa, sai elää vain viisikymmentäkolme päivää hänen jälkeensä; herttuatar Polignac kuoli Wienissä joulukuun 9. p:nä 1793.
Sittenkun hän ja hänen perheensä pitemmän aikaa olivat oleskelleet vuoroin Italiassa vuoroin Koblenzissa, pakenivat he vihdoin keisarikaupunkiin, jossa Marie Antoinetten esi-isät vuosisatoja olivat hallinneet.
Mielenliikutukset, jotka herttuatar oli saanut kestää, aseman, omaisuuden ja rakkaitten sukulaisten menettäminen olivat silminnähtävästi heikontaneet hänen terveytensä, ja haikea murhemieli oli hänet vallannut. Kuusi pitkää kuukautta kärsi hän ruumiillisia tuskia, eivätkä lääkärit pystyneet saamaan selville taudin laatua.
Madame Polignac pelkäsi kuolemaa. Hänen oli vaikea jättää miehensä ja lapsensa. Hän tiesi sitäpaitsi, että heidän rahavaransa ennen pitkää loppuisivat, ja epävarman tulevaisuuden pelko synkistytti hänen sieluaan.
Kärsimystensä aikana rupesi hän niinikään entistä enemmän pelkäämään kuningattaren puolesta. Hän vapisi ajatellessaan, että hän minä hetkenä hyvänsä saisi vastaanottaa viestin, että Ranskan kansa oli murhannut Marie Antoinetten.
Hänen miehensä ei tohtinut ilmaista hänelle, mitä lokakuun 16. p:nä oli tapahtunut, vaan kertoi ainoastaan, että hänen kuninkaallinen ystävättärensä oli kuollut vankilassa taudin kaatamana.
Herttuatar näytti luottavan tähän tiedonantoon. Hän kadotti menneen elämänsä muiston ja kuoli tuntematta tuskiaan.
Hänen ummistettua silmänsä, kunnioittivat ranskalaiset lehdet hänen muistoaan siteeraamalla lausekkeen Mirabeaulta:
"Assas-perhe vastaanotti tuhannen kultakolikkoa pelastaakseen valtion.Polignac-perhe sai miljoonan siitä että se saattoi valtion häviöön."
Herttua Polignac muutti vaimonsa kuoltua Pietariin, jossa kuoli v. 1817.
* * * * *
Kukaan ei ollut uskaltanut ilmoittaa prinsessa Elisabethille ja MarieThérèselle, että kuningatar oli heittänyt henkensä mestauslavalla.
"Tädilläni ja minulla ei ollut tietoa äitini kuolemasta", on hänen tyttärensä kirjoittanut päiväkirjaansa. "Olimme kuulleet sanomalehtipoikain huutavan julki hänen kuolemantuomionsa, mutta olimme toivoneet hänen pelastuneen. Puolentoista vuoden ajan olin tuossa kauheassa epätietoisuudessa hänen kohtalostaan. Vasta sen ajan kuluttua sain tietää, että onneton ja arvossa pidetty äitini oli jättänyt tämän maailman."
Ainoa tieto, joka talven kululla saapui vangituille, oli että Orléansin herttua oli tullut mestatuksi.
Prinsessoja kohdeltiin varsin kovin. Heidän täytyi itsensä korjata vuoteensa ja siivota huoneensa. Heidän vankilansa ovi avattiin ainoastaan raolleen, kun heille oli annettava ruokaa.
He eivät enää saaneet nähdä ihmiskasvoja eivätkä kuulla ihmisääntä, ja lakattiimpa toimittamasta heille valaistustakin. Elisabethin, jolla oli haava käsivarressa, oli kovin vaikea saada mitä sen lääkitsemiseen tarvittiin. Tison erotettiin armotta ja pantiin vankeuteen siksi, että hän oli ollut ystävällinen heitä kohtaan.
Omiansa vielä enemmän lisäämään molempien prinsessojen kärsimyksiä oli se, että he huoneistansa kuulivat Simonin raa'an äänen sekä miten pikku Kaarle Ludvig tuskitteli ja huusi tai lauloi vallankumouksellisia lauluja. Marie Thérèse kertoo:
"Me kuulimme joka päivä veljeni laulavan 'Carmagnolea' ja muita inhottavia lauluja yhdessä kiusanhenkensä kera."
Ranskan Elisabeth ei ollut koskaan ottanut osaa politiikkaan; ja ne hyökkäykset, joita hänen vihamiehensä häntä vastaan tekivät, lymistyivät voimattomina hänen siveyteensä.
Eivät kurjimmatkaan vallankumousmiehet olleet uskaltaneet käydä käsiksiLudvig XVI:nnen rakastettuun sisareen.
Mutta tuona hirvittävänä aikana, joka nyt seurasi, täytyiElisabethinkin kulkea mestauslavalle.
Toukokuun 9. p:nä 1794, juuri kun naiset olivat menossa levolle, avattiin vankilan ovi, ja Elisabeth vedettiin oikeuteen.
"Te sanotte veljeäni tyranniksi", lausui hän syyttäjälle, Fouquier-Tinvillille, ja tuomareille, "mutta jos hän olisi ollut tyranni, ette te olisi istunut täällä enkä minä seisonut teidän edessänne!"
Prinsessan poistuessa salista, ei Fouquier-Tinville voinut pidättäytyä lausumasta:
"Täytyy tunnustaa, ettei hän esiintuonut ainoatakaan valitusta."
"Mitähän Ranskan Elisabethillä olisikaan valittamista", kysyi presidentti ivallisesti nauraen. "Emmekö ole koonneet hänen ympärilleen hänen arvoistensa hovin? — Kun hän giljotiinin juurella näkee ympärillään uskollisen aatelin, ei mikään estä häntä luulemasta olevansa siirretty Versaillesin salonkeihin."
Ylimyshovin, jota hän tarkoitti, muodosti kaksikymmentäkolme aatelista miestä ja naista, jotka oli tuomittu kuolemaan samalla kertaa kuin prinsessa Elisabeth.
Uhrit vietiin kuolemaantuomittujen saliin, ja Elisabeth puhui rohkeasti ja lohduttavasti heille kaikille.
"Meitä ei vaadita, kuten marttyyreja, luopumaan uskostamme", sanoi hän. "Meitä vaaditaan ainoastaan uhraamaan kurja elämämme. Antakaamme silloin alttiisti Jumalalle tämä vähäinen uhri."
Prinsessa oli ensimäinen, joka nousi vaunuihin, ja häntä seurasi seitsemänkymmentäkuusivuotias markiisitar de Senozan.
Kuolemaantuomitut asetettiin giljotiinin eteen; kaikki osottivat ihmeteltävää mielenlujuutta.
Ensimäisenä huudettiin nimeltä kreivitär Croslus d'Amboise. Hän niiasi syvään Elisabethille.
"Jos teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee syleillä minua, niin olisin saavuttanut toiveitteni päämäärän", lausui hän.
"Varsin kernaasti", sanoi prinsessa, "sen teen sydämestäni."
Muille naisille suotiin sama armo, ja herrat suutelivat kunnioittavasti hänen kättään.
Useita päitä oli jo pudonnut, kun ääni rahvaan joukosta huusi:
"Miten syvään hänelle niiattaneekin, on hän kaikissa tapauksissa nyt ehtinyt yhtä pitkälle kuin itävallatarkin."
Elisabeth kuuli nämä sanat ja sai silloin vasta varman tiedon natonsa kuolemasta.
"Suotakoon meidän saada kohdata toisemme taivaassa", sopersi hän.
Hän nousi viimeisenä mestauslavalle. Kun hänen kätensä sidottiin, valui kaulaliina alas paljastaen hänen hartiansa, jolloin neitsyt Marian kuvalla varustettu hopeinen medaljonki, jota hän kantoi kaulassaan, tuli näkyviin.
Mestaaja tahtoi temmata medaljongin häneltä pois.
"Äitini nimessä pyydän teitä peittämään hartiani", sanoi Elisabeth.
Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän eläissään puhui.
Hänen päänsä putosi, mutta väkijoukko ei osottanut vähintäkään ilonmerkkiä. Huutoon: "Eläköön tasavalta!" ei seurannut vastausta.
* * * * *
Tammikuun 19. p:nä 1794 oli suutari Simon luopunut toimestaan Templessä. Seitsemän kuukauden kuluessa oli hänen onnistunut tehdä kauniista ja lahjakkaasta kuninkaanpojasta sairaloinen raukka, joka oli turmeltu sekä ruumiin että sielun puolesta.
Simonin muutettua pois, jätettiin pojan silmälläpitäminen vanginvartijan asiaksi. Huone, jossa Ludvig XVI:nnen kamaripalvelija oli asunut ja jota Simonin vaimo oli käyttänyt sairashuoneena, varustettiin nyt hänelle asunnoksi. Porstuaan vievä ovi naulattiin kiinni. Keskelle ovea hakattiin neliskulmainen aukko, joka varustettiin ylös sekä alas lykättävällä rautaristikolla ynnä pienellä laudalla, jolle portinvartija voi asettaa ruuan sekä vanki sen, minkä hän halusi lähettää takaisin.
Huonetta lämmitettiin vain porstuasta johdetulla uunintorvella ja valaistiin vain lampulla, joka ripustettiin rautaristikolia varustetun aukon ulkopuolelle. Auringon valo ei päässyt koskaan huoneeseen. Siinä istui Ranskan valtaistuimen perillinen monet kuukaudet ilman minkäänlaista työtä tai askaroimista sekä näkemättä edes sitä kättä, joka ojensi hänelle ruuan.
Hänen jo ennestään heikot silmänsä tulivat nyt valon ja ilman puutteesta melkein sokeiksi. Nekin vähäiset voimat, jotka suutarin rääkkäyksiltä olivat säilyneet, hupenivat lakkaamatta. Häntä vaivasivat paiseet, ja onnettomuuden kukkuraksi hivutti häntä ankara kuume.
Simon oli ollut julma vainooja, mutta siitä huolimatta ikävöi lapsi häntä. Simonin vaimo oli ollut oikea syöjätär, joka oli lyönyt ja survinut häntä, mutta hän oli toisinaan kuitenkin säälinyt kuninkaanpoikaa.
Kohta ei Kaarle Ludvig kyennyt enää pitämään vankilaansa puhtaana eikä vapisevilla käsillään pitelemään tinalautasta tai vesiruukkua. Liikkumatonna makasi hän kohentamattomalla vuoteella. Usein näki hän hiirien ja rottien syövän sen ruuan, jota ei viitsitty tuoda hänen vuoteensa viereen ja jota hän ei itse kyennyt noutamaan.
Heinäkuun 27. p:nä 1794 tarkasti Barras vankilan. Hän halusi nähdä pientä ruhtinasta. Rautaristikko avattiin, ja ensi kertaa puoleen vuoteen näki Kaarle Ludvig ihmisolennon.
Kauhusta puolitainnoksissa ollen huusi hän:
"Minä en sano mitään pahaa vartijoistani."
Barras mykistyi nähdessään tämän lapsen, jonka tauti ja kurjuus olivat jo lopen tuhonneet.
Viimein sanoi hän:
"Minä teen ankaran kanteen tässä huoneessa vallitsevan likaisuuden johdosta."
Hän kysyi Kaarle Ludvigilta ystävällisesti ja lempeästi, miten hänen terveytensä laita oli.
Syyskuun 1. p:nä samana vuonna murrettiin ovi auki ja rautaristikolla varustetut ikkunat määrättiin avattavaksi, niin että raitis ilma ja päiväpaiste jälleen pääsi huoneeseen.
"Mikset sinä syö, Kaarle?" kysyi muuan hänen vartijoistaan. "Sinun pitäisi syödä."
"Ei", vastasi lapsi, "minä tahdon kuolla."
Lääkäri haettiin, ja kuninkaanpoika sai siitä päivästä alkaen parempaa hoitoa, muttei mikään inhimillinen voima kyennyt häntä pelastamaan.
Kesäkuun 8. p:nä 1795 kello 3 jälkeen puolenpäivän kuoli hän kymmenen vuoden, kahden kuukauden ja kahdentoista päivän ikäisenä. Hän kuoli äitinsä nimi huulillaan.
Niin kuuluvat viralliset kertomukset. Mutta kysymys siitä oliko se todellakin Ludvig XVI:nnen ja Marie Antoinetten lapsi, joka kuoli Templessä ja haudattiin erääseen Saint-Marguérite-kirkkomaan nurkkaan, on vieläkin, enemmän kuin sadan vuoden kuluttua, ratkaisematon.
Lasne, joka oli vanginvartijana Templessä, on oikeudessa todistanut, että hän vei Kaarle Ludvig Capetin ruumiin kirkkomaalle ja että hän omin silmin näki sen tulleen haudatuksi. Kaksi lääkäriä, Pelleton ja Dumangin, allekirjoittivat molemmat samalla kertaa asiakirjan, jossa ilmoittivat että he Templessä olivat avanneet ruumiin.
Lasnen kertomuksen mukaan oli kuninkaanpoika kuollut muka 8. p:nä "prairialia" (kevätkuuta), mutta konventin asiakirjoissa tavataan kuulutus 14. p:ltä "prairialia", jossa kehotetaan etsimään Capetin poikaa kaikilla Ranskan maanteillä. Ja lääkärien ruumiinavauspöytäkirjassa sanotaan vain: "Meille jätettiin ruumis, jonka sanotaan olevan Kaarle Ludvig, Normandian herttua."
Jälestäpäin nousi varsin kiivas väittely molempien lääkärien välillä tästä asiasta. Pelleton väitti, että hän luuli avanneensa nuoren kuninkaan ruumiin; Dumangin sitä vastoin epäili tätä seikkaa.
Varsin moni sekä Ranskassa että sen ulkopuolella uskoo edelleenkin, että vartijat lahjusten taivuttamina olivat päästäneet kuninkaanpojan pois vankilasta sekä että sairas ja mielenvikainen lapsi oli pantu hänen sijaansa. Tätä otaksumaa eivät myöhempien aikojen tutkimukset ole näyttäneet vääräksi. Vuonna 1894 kaivettiin nimittäin toistamiseen Saint-Marguérite-kirkkomaalla ylös samainen luuranko, joka v. 1846 toimitetussa tutkimuksessa luultiin tunnetun kymmenvuotiaan Kaarle Ludvigin luurangoksi. Mutta tällä kertaa selittivät etevät tiedemiehet, ettei luuranko mitenkään voinut olla Kaarle Ludvigin, vaan henkilön, jonka ikä on täytynyt olla kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.
Hämäryys, joka verhoaa kuninkaanpojan kohtalon, tekee ymmärrettäväksi sen seikan, että niin monet henkilöt vuosien kuluessa ovat esiintyneet tavoitellakseen Ranskan kruunua.
Prinsessa Marie Thérèse, sittemmin Angoulêmen herttuatar, sai kiusakseen lakkaamatta vastaanottaa kirjeitä henkilöiltä, jotka ilmoittivat olevansa hänen veljensä. Hän on kertonut yhtenäkin päivänä saaneensa kokonaista kaksikymmentä kirjettä henkilöiltä, jotka kaikki väittivät olevansa Marie Antoinetten ja Ludvigin poika.
Näitten väärien kruununtavoittelijain historia ei kuulu tämän kertomuksen puitteisiin. Yksi ainoa heistä, kelloseppä Naundorff, joka kuoli Hollannissa elokuun 10. p:nä 1845, oli ulkomuodoltaan pettävästi Bourbonsuvun jäsenten näköinen, ja hänellä oli aikoinaan paljon puoltajia.
Hänen leskensä ja lapsensa haastoivat v. 1850 herttuatar Angoulêmen ja herttua Berryn lapset Ranskan oikeuksiin. He vaativat tulla laillisesti tunnustetuiksi Ludvig XVI:nnen jälkeläisiksi, mutta menettivät jutun. V. 1874 panivat he oikeudenkäynnin uudelleen vireille, mutta joutuivat toistamiseen alakynteen.
Ludvig XVII:nnen tomua ei ole koskaan löydetty. Mitään eittämätöntä todistusta siitä, että hän on kuollut synnyinmaassaan, ei ole olemassa. Pieni lapsenmiekka, jota säilytetään Invaliidihotellin asekokoelmassa Pariisissa, on niitä harvoja muistoja, joita Ranskalla on tästä maattomasta kuninkaastaan, jonka elämä oli kyllä niukka vuosiltaan, mutta sitä runsaampi kärsimyksiltään.
Miekassa on seuraava kirjoitus:
"Tämä miekka on ollut Ludvig XVI:nnen pojan oma. Hän oli kruunuton kuningas, eikä hänen hautaansa tunneta. Kohtalo tahtoi, että hänen tuli omistaa miekka, hänen, joka oli niin mahtavien kuningasten jälkeläinen, mutta joka ei koskaan tullut taistelemaan muita kuin Simonia vastaan, jonka hän voitti kärsivällisyydellään."
* * * * *
Prinsessa Marie Thérèse oli Templessä ainoa, joka ei aavistanut, että vankilasta kuljetettiin pois ruumista, jonka sanottiin olevan hänen veljensä. Myöskään ei hän pitkään aikaan aavistanut, että prinsessa Elisabeth oli kuollut.
Sen jälkeen kuin hänen tätinsä vietiin pois, vietti hän viisitoista kuukautta ihan yksin, vaipuneena surullisiin ja katkeriin mietteisiinsä. Hän parsi sukkiaan, paikkaili kenkiään ja luki uudelleen ja yhä uudelleen tätinsä rukouskirjoja.
Tätinsä oli totuttanut hänet tulemaan toimeen muitten avutta, ja paitsi sitä oli täti opettanut, ettei hänen pitänyt laiminlyödä mitään tilaisuutta, jolla saattoi suojella terveyttään.
Hän oli neuvonut prinsessaa joka päivä valelemaan lattiaa vedellä, pysyttääkseen ilman huoneessa raittiina, ja lopuksi oli hän neuvonut prinsessaa liikunnon saamiseksi astumaan nopeasti tunnin ajan edestakaisin huoneessa.
Syyskuussa 1795 sai hänen entinen opettajattarensa, rouva de Tourzel, luvan käydä hänen luonaan. Rouva de Tourzel kysyi, mitenkä hän tunteellisella mielellään oli voinut kestää niin paljon onnettomuuksia.
"Ilman uskonnon apua olisi se ollut minulle mahdotonta", vastasi MarieThérèse.
Ja hän lisäsi, että hän kauan aikaa oli ollut niin väsynyt yksinäisyyteen, että oli sanonut itselleen: "Jos minulle seuraksi annettaisiin ihmisolento, joka ei olisi suorastaan peto, en voisi olla häntä rakastamatta."
Uusi ja parempi tila oli sentään seurannut hirmuvaltaa Ranskassa. Päätettiin lähettää kuninkaantytär Wieniin Lafayetten, Lamethin ja useiden muiden sotavankien vastineeksi.
Maanpako ei näyttänyt olevan Marie Thérèsestâ vankilaa mieluisempi.
"Minä valitsisin ennemmin kaikkein vaatimattomamman asunnon Ranskassa kuin kaikki ne kunnianosotukset, jotka kaikkialla odottavat minunlaistani onnetonta ruhtinatarta", sanoi hän.
Kulkiessaan Ranskanmaan rajan yli, silmäsi hän vielä kerran takaisin. Rakkaus siihen maahan, joka oli nähnyt hänen esivanhempainsa suuruuden, sulautui hänen katkerien muistojensa kanssa yhteen, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Minä lähden surren Ranskasta", sanoi hän, "ja pidän aina sitä isänmaanani."
Tammikuun 9. p:nä 1796 saapui hän Wieniin, kolme vuotta sen jälkeen kuin hänen isänsä mestattiin.
Hänen kasvonsa, joilla Ludvigin hyväntahtoisuus ja Marie Antoinetten vilkasmielisyys yhtyneenä kuvastui, puhuivat nyt vain kestetyistä kärsimyksistä. Hymyn ei nähty milloinkaan karkelehtivan hänen huulillaan. Hän antoi huoneeseensa pystyttää uurnan kuoleman vertauskuvana, ja tämän uurnan edessä vietti hän suuren osan päivää.
Puolineljättä vuotta oleskeli hän itävaltalaisessa pääkaupungissa, jossa ei tuntenut itseään vapaaksi eikä onnelliseksi. Tämän ajan kuluttua sai hän vihdoin luvan matkustaa setänsä, Provencen kreivin luo, ja kesäkuussa 1799 meni hän naimisiin serkkunsa, Angoulêmen herttuan kanssa, mikä jo vanhastaan oli ollut hänen vanhempiensa toivomus.
Vielä elossa olevat Bourbonit, jotka olivat löytäneet turvapaikan Miittavan kaupungissa, karkoitti keisari Paavali sieltä (tammikuussa 1801). Siitä saakka viettivät he kuljeskelevaa elämää, kunnes viimein löysivät väliaikaisen turvapaikan Englannissa.
Vuosi 1814 muodostui valonvälkähdykseksi Marie Thérèsen elämässä, joka kauan oli ollut pimeä ja synkkä. Huhtikuun 24. p:nä nousivat hän ja Ludvig XVIII maihin Calaisissa ja toukokuun 3. p:nä saapui hän Pariisiin setänsä seurassa. Vaunuja, joissa he istuivat, veti kahdeksan valkoista hevosta; kaduille oli siroteltu kukkia, talot oli koristettu kukkaisköynnöksillä; riemu ja ihastus olivat sanomattomat.
Kun mestatun kuningasparin lapsi astui surullisen kuuluisaan linnaan, jota hän ei ollut nähnyt sitten elokuun 10. päivän 1792, tuli sata valkopukuista tyttöä häntä vastaan, kantaen liljoja käsissään. He notkistivat polvensa hänen edessään ja sanoivat:
"Ludvig XVI:nnen tytär, siunaa meitä!"
Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.
Napoleonin pako Elbalta ja hänen satapäiväinen hallituksensa ajoivat taasen Marie Thérèsen ja muut Bourbonit maanpakoon.
Kun Angoulêmen herttuatar toistamiseen saapui Pariisiin, ei hänellä ollut enää mitään turhia toiveita.
Helmikuun 13. p:nä 1820 seisoi hän lankonsa, Berryn herttuan kuolinvuoteen ääressä.
"Ole rohkea, veljeni", sanoi Marie Thérèse hänelle, "ja jos Jumala kutsuisi sinut luokseen, niin sano isälleni, että hänen täytyy rukoilla Ranskan ja meidän puolestamme."
Vallankumous v. 1830 ajoi hänet jälleen maanpakoon, joka tällä kertaa päättyi vasta hänen kuollessaan.
Marie Thérèse oli lapseton, ja kesäkuun 1. p:nä 1844 tempasi kuolema hänen puolisonsa. Leskenä asusti hän kreivi Chamborgin luona, joka rakasti häntä enemmän kuin omaa äitiään. Hän kuoli Frohsdorfissa 8. p:nä lokakuuta 1851 lähes seitsemänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä, — viisikymmentäkahdeksan vuotta ja kolme kuukautta äitinsä mestauksen jälkeen.
Hänen viime toivomuksensa oli saada levätä Ranskanmaan povessa. Mutta tämä toivomus ei täyttynyt. Angoulêmen herttuatar on haudattuna fransiskaanikappelissa Goriziassa puolisonsa, appensa ja setänsä, Kaarle X:nnen vieressä.
Kivessä, joka peittää hänen tomuaan, luetaan seuraavat sanat:
"O, vos omnes qui transitis per viam, attendite et videte si est dolor sicut dolor meus!" ("Oi, te, jotka kuljette tästä ohi, katsokaa ja nähkää, onko mitään surua niin suurta kuin minun suruni!").
* * * * *
Bourbonin palatessa Ranskaan, ei ollut enää sitä kirkkomaata jälellä, jolla Marie Antoinette ja Ludvig XVI olivat haudatut. Mutta muuan kuningasmielinen Desclozeaux, oli ostanut paikan suojellakseen kuninkaansa ja kuningattarensa jäännöksiä.
Se oli vain tavallinen puistikko, Rue d'Anjoun varrella, kun Ranskan kansleri tammikuun 18. p:nä 1815 oli siellä läsnä ruumiita etsittäessä.
Kun oli kaivettu koko päivä, tavattiin vihdoin Marie Antoinetten ruumisarkun jäännöksiä. Löydettiin ihmisenluita, muutamia vaateriekaleita, kaksi sukkanauhaa sekä kuningattaren pää. Muuan läsnäoleva hovimies oli vielä huomaavinaan suun vaiheella piirteen, joka muistutti hänen hymyään.
Tammikuun 19. p:nä tavattiin niinikään kuninkaan jäännökset.
Löydetyt jäännökset pantiin kahteen sinkkiarkkuun, jotka suuremmoisilla kirkollisilla juhlamenoilla saatettiin Saint-Denisissä olevaan kuninkaanhautaan.
* * * * *
Versailles ja Triano seisovat vielä tänäkin päivänä Ludvigin ja Marie Antoinetten loistopäivän muistona. Vielä näytetään sitä makuuhuonetta, jota kuningatar ykdeksäntoista vuotta käytti Versaillesissa, jossa kaikki hänen lapsensa näkivät päivänvalon ja josta hänen täytyi puolialastonna paeta tuona muistettavana lokakuun 6. päivänä. Ja pienessä Trianossa on tunnollisesti koottu joukko pikku kapineita, jotka muistuttavat onnetonta kuningatarta, tämän paikan muinaista ja siihen niin suuresti kiintynyttä haltijaa.
Tuileriat ovat palaneet. Ei ole olemassa kiveä kiven päällä siitä salista, jossa ranskalaisten kuningas ja kuningatar tuomittiin mestattavaksi, tai Temple-tornista, joka oli ollut kuninkaallisten vankilana. Vallankumouskentälle on annettu toinen nimi, "Place de la Concorde" ("Sopumielen paikka"). Kaksi mahtavaa suihkulähdettä kohoaa sillä paikalla, jossa giljotiini seisoi, "mutta koko maailman suihkukaivot eivät voisi pestä pois sitä verta, joka on tässä paikassa vuotanut", sanoo muuan ranskalainen kirjailija.
Niistä rakennuksista, jotka ovat nähneet Marie Antoinetten kovimmat kärsimykset, on sadan vuoden kuluttua säilynyt vain Conciergerie. Hurskaat mietelauseet, jotka kuningatar piirsi neulalla seinään, on aikoja sitten peitetty laastilla, mutta kopissa rippuva Kristuksen kuva kuuluu olevan sama, jonka edessä hän joka päivä toimitti hartauttaan.
Sille paikalle, josta kuninkaan ja kuningattaren ruumiit löydettiin, rakennutti Ludvig XVIII sovintokappelin. Vallankumous on seurannut vallankumousta, kuningasvaltaa on seurannut toinen keisarivalta, mutta tähän saakka on "Chapelle expiatoire" saanut rauhassa seistä pääkaupungin melussa.
Joka vuosi lokakuun 16. p:nä on tämä pikku kappeli aamusta iltaan täynnä surupukuisia miehiä ja naisia. Kaikki mitä Pariisissa on vanhaa aatelia, kokoontuu silloin sinne; piispat lukevat messun, ja seppeleitä lasketaan sen marmoripatsaan juurelle, joka esittää Marie Antoinettea, uskonnon tukemana, ja jonka jalustaan on piirretty hänen viimeinen kirjeensä prinsessa Elisabethille. — — —
Maria Teresian vanhimman tyttären tuomio on aikojen kuluessa ollut monien vaiheiden alaisena. Heti hänen kuolemansa jälkeen ja hänen traagillisen kohtalonsa vaikutuksesta olivat sekä ystävät ja vihamiehet taipuvaiset tuomitsemaan häntä lempeästi.
Sen jälkeen kun järjestys palautettiin Ranskaan, tuli tuomio ankarammaksi. Hetkellinen mielivaikute kylmeni, ja useat vallankumoukseen osallistuneista koettivat supistaa omaa vastuutaan itävaltalaisen keisarintyttären kustannuksella. Vanhat, häntä vastaan suunnatut herjauskirjoitukset vedettiin päivänvaloon, vanhat syytökset otettiin jauhettavaksi uudelleen, tosin vähemmin kiihkeässä muodossa, mutta ei silti sitä vähemmällä innolla.
Kun Bourbonit vähäksi aikaa pääsivät uudelleen valtaan, niin mieliala jälleen läikähti toiseksi. Ja tänä aikakautena julkaistiin monia muisto- ja puolustuskirjoituksin panetellusta kuningattaresta.
Mutta yhtä vähän kuin hänen ystävänsä ovat olleet oikeassa häntä yleisesti ihaillessaan, yhtä vähän ovat hänen vihamiehensä olleet oikeassa häntä yleisesti moittiessaan. Marie Antoinette oli liiaksi puolueellinen ystävyyssuhteissaan ja liiaksi kykenemätön käsittämään kansan oikeutettuja vaatimuksia. Hänen huvitteluhalunsa, hänen tuhlaavaisuutensa ja hänen korskeutensa olivat samaten omiansa ylläpitämään sitä vihaa, jonka leimahtamiseen häntä vastaan ei puuttunut syytä.
Mutta joskaan nykyajan tutkijat eivät ole voineet täydellisesti liittyä hänen puolustajiinsa, voivat he tuskin silti olla myöntämättä, etteivät hänen panettelijansa, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, ole voineet esiintuoda muuta kuin nuoruuden aiheuttamia varomattomuuksia, ja että jälkimaailma on julistanut hänet vapaaksi niistä syytöksistä, joita vihamielinen osa hänen aikalaisistaan vieritti hänen päälleen.
Kuka voi säälittä ajatella hänen elämänsä viimeisiä vuosia tai kieltää, ettei hänen rangaistuksensa ollut liian kova, miten paljon hän lieneekin rikkonut! — Pahimmistakin rikoksentekijöistä ovat vain harvat saaneet edes lähennelkään kärsiä niin paljon kuin Lothringin ja Itävallan Marie Antoinette, Ranskan ja Navarran hallitseva kuningatar. Vähimpiin hänen kärsimyksiinsä voidaan lukea väkivaltaisen kuoleman pelko, joka ei liene ollut hänelle vieras ainoanakaan päivänä lukien lokakuun 5. päivästä 1789 lokakuun 16. päivään 1793. Paljoa kipeämmin loukkasivat hänen ylpeätä, vallanhimoista sieluaan halpamaiset syytökset, joilla lakkaamatta vainottiin hänenlaistaan naista, joka ennen oli tottunut vain ylenpalttisiin kunnianosoituksiin.
Ja kuitenkin eivät nuo lukemattomat, jokaisena vallankumouksen merkkipäivänä hänelle saatetut loukkaukset olleet juuri mitään, verrattuna hänen erottamiseensa puolisostaan, prinsessa Lamballen murhan, hänen rakkaimman lapsensa tahalliseen turmelemiseen ja hänen omaan retkeilyynsä mestauslavalle.