Koruompeluksilla varustettu varjostin seisoi sängyn edessä, ja Ludvig oli ollut siksi toimelias, että oli sitonut sen kiinni nuoralla; muussa tapauksessa se epäilemättä olisi pudonnut sängyn päälle.
Puolenpäivän tienoissa lapsi tuli maailmaan. Se oli tytär, sittemminAngoulêmen herttuatar.
Lapsi vietiin sivuhuoneeseen, ja koko ihmisjoukko syöksyi melkein yhtenä miehenä lapsen ja hoitajan jäljestä.
Prinsessan syntymä oli vähällä viedä kuningattarelta hengen. Lämmin, kansanjoukko, hälinä, ehkäpä myöskin pettymys, kun ei maailmaan tullut lapsi ollutkaan poika, aiheuttivat äkillisen pyörtymyskohtauksen.
"Ilmaa ja lämmintä vettä", huusi lääkäri, "kuningattarelta on iskettävä suonta."
Prinsessa Lamballe, joka tämän merkittävän tapauksen johdosta oli palannut hoviin, vaipui tiedottomana maahan ja oli kannettava ulos.
Raitista ilmaa ei voitu saada, kun ikkunoita ei saatu avatuksi, mutta kuningas juoksi ja löi yhden ikkunaruuduista säpäleiksi. Kansajoukko aikoi taaskin tunkeutua huoneeseen, mutta saatiin palvelijoiden ja kaartilaisten avulla ajetuksi takaisin. Mitä täydellisin sekasorto ja kauhistus vallitsi linnassa.
Maattuaan tiedottomana lähes tuntikauden, tointui Marie Antoinette vihdoin jälleen. Hänen henkensä oli pelastettu.
Hän oli odottanut kruununprinssiä ja toiveissaan pettynyt. Mutta hän oli nyt kauniin, terveyttä loistavan lapsen äiti.
"Pikku raukka, sinä et ole se, jota niin kiihkeästi odotettiin, mutta etpä silti ole minulle vähemmän rakas", virkkoi hän, painaen esikoisensa sydäntään vasten. "Poikanen olisi kuulunut valtiolle, mutta sinä ja'at minun ilojani ja lievennät minun surujani."
Kuningas antautui vilpittömällä mielellä onnensa valtoihin ja oli täynnä ylpeyttä uuden arvonsa johdosta.
Nyt hän ei tiennyt, miten kylliksi osottaa Marie Antoinettelle rakkauttaan. Hän juoksi kuningattaren sängyn luota lapsen kätkyeen luo, otti pikku tyttärensä käsivarrelleen, pani pois hänet jälleen, kantoi hänet äidin luo ja ymmärsi hellyydellään saada Marie Antoinetten pettymyksen haihdutetuksi.
Saadakseen olla puolisonsa luona, luopui kuningas metsästysretkistään, jotka olivat niitä harvoja huveja, joihin hän pani arvoa. Aamuisin oli hän ensimäisenä Marie Antoinetten vuoteen luona eikä väsynyt katselemaan ja hyväilemään pikku tytärtään.
Prinsessa sai kasteessa nimen Marie Thérèse Charlotte.
Juhlallinen kasteentoimitus tapahtui Pariisissa. Pääkaupunki oli juhlatulituksin valaistu, ja makkaraa, leipää ja viiniä jaettiin köyhille. Teattereissa annettiin maksuttomia näytäntöjä.
Mutta kansassa ei ilo ottanut oikein ilolle tuntuakseen. Kallis aika vallitsi maassa, ja verot olivat rasittavia. Ja toisekseen ei oltu laisinkaan tyytyväisiä siihen, että lapsi oli tyttö.
Seuraavana päivänä Marie Antoinetten synnyttämisen jälkeen kirjoitti muuan hovinaisista: "Toivokaamme, että kuningatar käyttäytyy paremmin seuraavalla kerralla." Ja Itävallan keisarinna kirjoitti tuttavallisessa kirjeessä:
"Tämä pikku Maria Teresia oli tarpeeton."
Hän odotti kärsimättömämpänä kuin konsanaan saada tyttärenpojan Ranskassa. Politikkona tiesi hän, että se oli välttämätöntä hänen tyttärensä aseman vahvistamiseksi. Äitinä halusi hän sitä hartaasti, sillä hän toivoi, että pojan syntyminen tekisi hänen tyttärensä kotoisen onnen täydelliseksi. Kirjeissään palasi hän tavantakaa tähän toivomukseen, mikä viimein päätyi hänelle oikeaksi vereen menneeksi aatteeksi. "Meidän on ehdottomasti saatava kruununprinssi", toisti hän lakkaamatta.
"Minä palan kärsimättömyydestä", kirjoitti hän Marie Antoinettelle. "Ikäni ei salli minun odottaa enää. Tähän saakka olen pysynyt alallani, mutta nyt loppuu minulta kärsivällisyys. Olisi vahinko, ellet sinä pystyisi saattamaan useampia sellaisia maailmaan."
Kyllästyneenä toiveittensa alinomaiseen pettymiseen kirjoittaa hän kuukautta myöhemmin:
"Ei mitään toiveita vielä? — Se tekee minut epätoivoiseksi. Meidän täytyy välttämättömästi saada kruununprinssi. Meidän täytyy."
Hänen terveytensä huononi silminnähtävästi, eikä ihmekään, sillä olihan hänellä suruja ja hallitushuolia enemmän kuin hän jaksoi kantaa.
Marraskuun 24. päivänä 1780 sairastui hän ankaraan tautiin. Lääkäri ei antanut mitään toiveita ja keisarinna vastaanotti alttarin sakramentin.
Tuo lujahenkinen nainen ei tahtonut kuoleman lähestyessä antautua vuoteen omaksi. Hän pysyttelihe istuillaan viimeiseen hengenvetoon asti.
"Olen aina toivonut saavani kuolla tällä tavalla", sanoi hän, "mutta pelkäsin, ettei sitä minulle suotaisi. Nyt näen, että Jumalan avulla voi kaikkea!"
Hän keskusteli moninaisista poliittisista kysymyksistä poikansa Josefin kanssa, antoi määräyksiä hautajaisten suhteen, huolehti läsnäolevien ja poissaolevien lastensa ja alamaistensa asioista. Hän järjesteli valtakuntansa hallitusta koskevia yksityisseikkoja ja pysyi selvätajuisena ja lujaluontoisena loppuun asti.
Ennen kuolemaansa luki keisarinna viimeisen siunauksensa lapsilleen.
Kun hän lausui Marie Antoinetten nimen, vaimeni hänen äänensä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä; varmaankin hän tänä eronhetkenä tunsi, että suruja ja kovia aikoja oli tälle hänen lempilapsellensa tulossa.
Kuolonsanoma saapui Versaillesiin joulukuun 6. päivänä. Tyttären suru oli sanoin kertomaton. Kaksitoista päivää pysyttelihe kuningatar huoneisiinsa sulkeutuneena. Hän ei puhunut muusta kuin äidistään: hänen hyveistään, hänen neuvoistaan ja esimerkistään.
Tällä kertaa ei hän surrut yksin. Huolimatta Itävallan keisarillista huonetta kohtaan vallitsevista ennakkoluuloista, kuului kaikkialla Ranskassa kunnioituksen ja osanoton ilmaisuja.
Saksassa oli suru ja kaiho Maria Teresian kuoleman johdosta ääretön.
Fredrik toinenkin, keisarinnan vastustaja, antoi hänelle tunnustuksensa.
"Olen vuodattanut vilpittömiä kyyneleitä saatuani tiedon hänen kuolemastaan", kirjoitti hän eräälle uskotulle. "Hän tuotti kunniaa sukupuolelleen sekä valtaistuimelle. Minä olen käynyt sotaa häntä vastaan, mutta hän ei koskaan ole ollut vihamieheni."
* * * * *
Vuosi keisarinnan kuoleman jälkeen syntyi Ranskalle kruununprinssi.
Jotta ei vanhimman lapsen syntyessä vallinnut hälinä saisi uudistua, oli määrätty, että ainoastaan läheisimmät tällä kertaa päästettäisiin kuningattaren huoneeseen ja että vasta vaaran ohimentyä kuningattarelle ilmoitettaisiin, oliko äsken syntynyt poika vaiko tyttö.
Varhain aamulla lokakuun 22. päivänä 1781 ilmoitettiin kuninkaalliselle perheelle ja kreivitär Polignacille, että Marie Antoinette oli pahoinvoipa.
Hovin naiset ja kavaljeerit kiiruhtivat kuningattaren luo, mutta heidän täytyi pysähtyä oven ulkopuolelle. Kiihkeinä ja kärsimättöminä kokoutuivat he ryhmiin ja kuluttivat aikansa tekemällä pilaa toistensa vajavaisuuksista, sillä kiireessä ei kukaan ollut malttanut pukeutua kunnollisesti.
Viereisessä huoneessa synnytti Marie Antoinette pojan.
Ympärillä olijat olivat niin vakavan näköisiä, että kuningatar rukka luuli jälleen prinsessan sukeutuneen maailmaan.
"Näettehän, miten järkevä minä olen", sanoi hän, "minä en kysele teiltä mitään."
Nyt ei kuningas voinut pidättää iloaan. Kyynelsilmin lausui hän:
"Kruununprinssi pyytää saada tervehtiä äitiään."
Ääretön riemastus puhkesi yli koko maan. Itkettiin ja naurettiin ilosta. Ventovieraat ihmiset lankesivat toistensa kaulaan; nekin, jotka kantoivat vihaa kuningatarta kohtaan, tempautuivat mukaan yleiseen ihastuksen vuohon.
Kuukauden päivät tulvi onnentoivotuksia kaikilta tahoilta, ja joka päivä pidettiin juhlia äsken syntyneen kunniaksi.
Jos ihmistä koskaan voidaan sanoa maallisen onnen kuvaksi, niin oli kai Ranskan kuningatar tähän aikaan sellainen ihminen. Hänellä näytti olevan kaikki mitä ihminen saattaa kaivata.
Nyt tapasi hän myöskin yhtäkkiä ihailijain ja ystäväin lauman, joka onnen ja myötäkäymisen päivinä aina sukeltaa esiin. Ylhäiset ja alhaiset lähestyivät valtaistuinta esiintuodakseen onnittelunsa ja lahjansa. Tutut ja tuntemattomat tunkeilivat hänen ympärillään saalistaakseen hänen hymyilyjään ja saadakseen tuntea hänen kädenpuristustaan. Hyväntahtoisilta näyttäviä katseita seurasi häntä kaikkialla. Marie Antoinetten unelma oli toteutunut: hän oli synnyttänyt maailmaan kruununprinssin. Mitä läheisimmät siteet yhdistivät hänet puolisoonsa, ja hän luuli tulleensa myös lähemmin yhdistetyksi kansaansa.
Hän näytti olevan kaikkien rakastama, ja hän oli ensimäinen Europan ensimäisessä valtakunnassa.
Jos tulevaisuus olisi meille tietty, kenpä silloin ylvästeleisi onnensa päivinä? — Valta, rikkaus ja kunnia — kaikki mitä sydämemme halaa, mitäpä ne ovat muuta kuin leikkikaluja, joilla oikullinen kohtalo huvitteleikse vähän aikaa, sitten aivan odottamatta rikkoakseen ne.
12.
Kruununprinssi kastetaan. — Marie Antoinetten luultuja rakastajia. —Artoisin kreivi. — Parooni Besenval. — Lauzun. — Kreivi Fersen.
Kuningattaren ilo kruununprinssin syntymän johdosta oli liian suuri tullakseen pysyväiseksi.
Tämän lapsen syntymä, joka etensi kuninkaan veljet ja sisaret vallanperimyksestä, herätti heissä tyytymättömyyden tunteita.
Kruununprinssi kastettiin tammikuun lopulla 1782.
Kuningas oli sinä päivänä erittäin huonolla päällä. Juhlan aikana iltasella haukotteli hän ehtimiseen, ja aterian päätyttyä valitti hän, ettei kala ollut tarpeeksi kiehunut ja että liha oli sitkeää. Hän epäsi kylmästi kaikki mitä vaimonsa häneltä pyysi.
Herttuat ja läsnäolevat korkeat aatelismiehet valittivat niinikään huonoa ruokaa ja sanoivat, etteivät he olleet saaneet syödäkseen muuta kuin retikkoja ja voita. Ja kansa nureksi sitä, että niin kalliina aikoina tuhlattiin rahoja ilotulituksiin.
Mutta paljoa pahempi kuin Ludvigin huonotuulisuus ja läsnäolevien pikkumaisen tyytymättömyyden ilmaisut oli se ilkeä, häpeällisiä syytteitä kuningatarta kohtaan uhkuva herjauskirjoitus, joka saman päivän aamuna nähtiin naulattuna sen kirkon ovella, jossa lapsi oli kastettava.
Heidän avioliittonsa ensi aikoina, jolloin Ludvig oli pysytteleinyt loitolla hänestä, oli Marie Antoinette toivonut voivansa lähentyä miestään. Epäilemättä liikkui hänessä vieläkin ystävällisiä tunteita kuningasta kohtaan, mutta erittäin sydämellisiä ne eivät olleet. Sillä välin kuin kuningas oli välinpitämättömästä aviomiehestä muuttunut tuliseksi rakastajaksi, olivat toisellaiset tunteet saaneet sijan Marie Antoinetten sydämessä. Hän oli liian kauan ollut heitettynä omille oloilleen, ja syvä oli juopa, joka erotti hänet miehestään.
Se mikä ei ollut vältettävissä, oli tapahtunut, Marie Antoinette oli tullut tuittupäiseksi, hermostuneeksi ja tyytymättömäksi. Kun he viimein olivat löytäneet toisensa, oli naisten ystävyys vallannut Marie Antoinetten sydämen, ja miehet, jotka olivat kauniimpia ja miellyttävämpiä kuin kuningas, olivat pysyväisesti asuutuneet hänen mielikuvitukseensa. Muodottoman paksu Ludvig, joka vaappui ympäri hovin saleja puhumatta sanaakaan, omisti kuningattaren ruumiin, mutta ei hänen sydäntään.
Ei ollut kuningattarelle mikään helppo asia vastustaa sitä suosittelua ja imartelua, joka tuli hänen osakseen joka askeleella, missä hän liikkui tahi oleskeli. Pieninkin hänen sanansa ja liikkeensä käsitettiin joksikin suosion tai lemmekkyyden osotukseksi hänen puoleltaan. Hän oli nuori ja hurmaavan kaunis, ja häntä ympäröivät yksinomaan liehakoitsijat ja hovimiehet. Hänellä olisi tullut olla enemmän kokemusta ja enemmän ymmärrystä, kuin hänellä todellisuudessa oli, voidakseen olla antautumatta imartelun soaistavaksi ja hurmattavaksi.
Ikään, perhesuhteisiin ja arvoerotukseen katsomatta ei yksikään mies voinut lähestyä Marie Antoinettea panettelun ylistämättä hänen onneaan ja valittamatta kuningas Ludvigin kohtaloa. Marie Antoinetten seisoessa kansan tuomioistuimen aidakkeen edessä, oli laadittu luettelo henkilöistä, joihin hän oli muka ollut rikollisessa suhteessa, ja tuo luettelo käsitti kaksikymmentä eri ikäistä ja eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa miestä.
Enimmin vahingoitti hänen mainettaan hänen oma lankonsa, Artoisin kreivi. Hänen hillitöntä elämäänsä arvosteltiin yleensä varsin ankarasti, ja se seikka, että kuningatar niin usein näyttäytyi hänen seurassaan, antoi aihetta moniin ilkeämielisiin puheisiin.
Koko Ranskassa puhuttiin tuosta luvattomasta suhteesta hänen ja langon välillä. Ja on väitetty, ettei Marie Antoinette jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä edentääkseen Artoisin kreiviä kiltistä ja vaatimattomasta vaimostaan.
Joskaan kuningas ei kiinnittänyt tarpeeksi huomiota huhuun, joka kertoi tuosta sopimattomasta suhteesta, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta vaimoaan tästä asiasta. Mutta kuningattareen, joka oli tottunut täysin vallitsemaan rauhaa rakastavaa puolisoaan, eivät nämä varoitukset mitään vaikuttaneet, ja hän laski yhä edelleen pilaa, tanssi ja kiemaili lankonsa kanssa.
Myöhään eräänä yönä saapuivat kuningatar ja Artoisin kreivi kahden kesken ajaen linnalle. Portilla ilmoitti portinvartija, ettei heitä päästetä sisään.
"Mitä kummia, etkö tunne minua?" kysyi prinssi.
"Anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, mutta saamani käsky ei tee erotusta teidän suhteenne."
"Eikö minunkaan?" kysyi kuningatar, pistäen päänsä ulos vaununikkunasta.
"Ei teidän majesteettinnekaan suhteen", vastasi vahti. "Olen pahoillani, että minun täytyy ilmoittaa se teidän majesteetillenne."
"Hae tänne vahtiupseeri!" lausui kuningatar kiivaasti.
"Me tottelemme käskyjä", vastasi paikalle kutsuttu upseeri, kumartaen maahan asti.
"Lähettäkää noutamaan kaartinpäällikkö", käski Marie Antoinette jo todenteolla suuttuneena.
Korkea herra tulee, kumartaa jos mahdollista edeltäjäänsä vieläkin syvemmin ja kokee puolusteleida miten parhaiden taitaa. Mutta hänenkin täytyy totella käskyä, jonka on saanut kuninkaalta itseltään.
Kuningattaren pyynnöt ja uhkaukset ja hänen lankonsa vannomiset ja kiroukset eivät voi saada upseereja taivutetuksi menettelemään vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä.
Marie Antoinetten ja hänen seuralaisensa täytyy palata hoviteatteriin, josta olivat tulleet ja josta kuningatar vihdoin keskellä yötä ja pimeyttä sekä monia seikkailuja kokien onnistui pääsemään huoneihinsa.
Seuraavana aamuna astui hän kuninkaan huoneeseen.
"Onko tarkoitus, että minun tulee olla vankina omassa palatsissani?" kysyi hän sillä korskeudella, joka oli hänen luonteensa perussäveleenä. "Onko tarkoitus saattaa minulle se ikävyys, että minä en voi tulla kotia, milloin haluan?"
"Minä olen isäntä talossani", vastasi kuningas, "ja minä vaadin, että kaikkien talossa asuvain tulee olla kotona, kun minä menen levolle."
Sen sanottuaan käänsi hän kuningattarelle selkänsä ja poistui huoneesta, antamatta hänen lausua sanaakaan.
Luultenkin suututti häntä Marie Antoinetten näennäinen kevytmielisyys enemmän kuin hän tälle tahi veljelleen tahtoi näyttää.
Artoisin kreivi oli näinä vuosina niin elämäniloinen, niin nautinnonhaluinen ja niin nuorellisen viehkeä mieleltään, että hän ei voinut olla vaikuttamatta kälynsä mieleen. Mutta vaikka he olivatkin myötäänsä yhdessä ja vaikka hovimies kutsuikin Artoisin kreiviä "kuningattaren suosion luotettavaksi ilmapuntariksi", ei yhtäkaikki ole luultavaa, että Marie Antoinetten sydämellä tai mielellä olisi ollut mitään osaa tässä tuttavallisuudessa.
Mutta Marie Antoinette erehtyi luullessaan, että hänen todellinen viattomuutensa tarjosi riittävää suojaa pahennusta vastaan.
Provencen kreivi, joka oli valtaistuimen luonnollinen suojelija, vihasikälyään, varsinkin sen jälkeen kuin tämä oli tullut äidiksi. NotreDame-kirkossakin pikku Marie Thérèsen ristiäisissä singahdutti hänMarie Antoinettea vastaan mitä loukkaavimman syytöksen.
Hän esiintyi poissaolevan kummin, Espanjan kuninkaan sijaisena.Kardinaali kysyi mitkä nimet lapselle tahdottiin antaa.
"Niin ei ole tapana alkaa", virkkoi Provencen kreivi, "ensin on otettava selvä siitä, kutka lapsen vanhemmat ovat."
Ivallinen ääni, jolla hän nämä sanat lausui, teki niiden ajatuksen liiankin selväksi. Lausunto osui hyvään maaperään, ja hovissa uskottiin, että Artoisin kreivi oli lapsen isä.
Huhu kierteli jonkun aikaa, ennen kuin ehti ulkopuolelle korkeampia hovipiirejä. Mutta kun kansan viha kohosi Marie Antoinettea vastaan, tarttui yleinen mielipide siihen syytteeseen, jonka Provencen kreivi oli viskannut kuningatarta vastaan, ja piti siitä kiihkeästi kiinni.
Herroista, joiden seuraa Marie Antoinette haki, ansaitsee parooni Besenval tulla ennen muita mainituksi. Hänellä oli nimittäin muutamien vuosien kuluessa suuri vaikutusvalta Marie Antoinetteen.
Hän kuului vanhaan sveitsiläiseen aatelissukuun, ja palveltuaan kunniakkaasti Ranskanmaata seitsenvuotisessa sodassa oli hänet nimitetty sotamarsalkaksi ja Versaillesissa olevan sveitsiläiskaartin päälliköksi.
Besenval ei ollut enää nuori, vaikka hän siltä näytti. Hän oli säilyttänyt sveitsiläisen yksinkertaiset tavat eikä nähtävästi ollut kunnianhimoinen; mutta hän halusi mielellään näyttää valtaansa esiintymällä muitten suojelijana. Samalla kun häntä suosittiin iloisen ja herttaisen olentonsa vuoksi, samalla peljättiin häntä hänen terävän sukkelakielisyytensä takia; hänellä nimittäin oli tapana lausua mielipiteensä kaikesta ja kaikille. Hänen persoonallinen urhoutensa lähenteli tyhmänrohkeutta. Eräässä taistelussa, johon hän otti osaa, komennettiin peräytymään. Hän totteli käskyä, mutta kääntyi yhtäkkiä ympäri ja syöksyi jälleen vihollisen tuleen.
"Mitä sinä teet?" huusivat toverit hänelle. "Me toisethan olemme jo lakanneet taistelemasta."
"Sodassa on laita sama kuin oopperatanssiaisissa", vastasi parooni hilpeästi luotien suhistessa, "vaikka tuntuukin ikävältä, tekee kumminkin mieli viipyä niin kauan kuin kuulee soiton sävelien kaikuvan."
Kuningatar piti suuressa arvossa hänen sukkeluuttaan ja kuunteli häntä sitä mieluummin, kun parooni avoimesti oli julistautunut entisen ministerin, Choiseulin puoluelaiseksi ja osotti suhteessaan tuohon kukistuneeseen suuruuteen sveitsiläisen täyttä uskollisuutta.
Muuten en voi sanoa, että hänen vaikutuksensa olisi ollut terveellinen. Hänen häijyt huomautuksensa antoivat lakkaamatonta virikettä Marie Antoinetten taipumukselle ivata ja moittia. Ja niin pitkälle meni kuningatar tuttavallisuudessa häntä kohtaan, että uskoi hänelle aviollisia salaisuuksiansa ja teki yhdessä hänen kanssaan pilaa miehestään, kuninkaasta.
Kaduilla laulettiin:
"La Reine dit imprudemmentà Besenval son confident:'Mon mari est un pauvre sire'.L'autre répond d'un ton léger:'Chacun le pense sans le dire,Vous le dites sans y penser'."
Besenvalin vaikutus heikkeni samana päivänä, jona hallitsijattaren viehkeät hymyilyt ja hänen kauniitten silmiensä loiste oli pannut sveitsiläisen tunteet kuumeellisesti hehkumaan. Unohtaen olevansa viisikymmenvuotias, unohtaen ennen kaikkea, että Marie Antoinette oli kuningatar, heittäytyi Besenval hänen jalkojensa juureen ja sokelsi esiin rakkaudentunnustuksen.
"Nouskaa, Besenval", sanoi Marie Antoinette, "kuningas ei saa tietoa tästä hairahduksestanne, joka saattaisi ainaiseksi tehdä hänet epäsuosiolliseksi teitä kohtaan."
Kuningattarena tunsi Marie Antoinette pahoittuneensa, mutta nainen ei huomannut mitään suurempaa loukkausta paroonin teosta. Rakkaudentunnustukset ovat sitä lajia loukkauksia, joita naisen on sydämensä syvyydessä miltei aina helppo antaa anteeksi.
Marie Antoinetten luottamus Besenvalia kohtaan oli järkytetty, mutta hänen tyytymättömyytensä ei ollut pitkä-ikäinen. Vielä tämänkin jälkeen oli hän kauan aikaa ystävällisissä väleissä Besenvalin kanssa.
Sydämen ahdistuksella näki Besenval Ranskan kuningaskunnan särkyvän sirpaleiksi. Hän puolusti sitä miekallaan melkein sen kukistumiseen saakka ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningatarta.
* * * * *
Bironin herttua, tunnettu nimeltä Lauzun, on jättänyt jälkeensä muistokirjoitelmia, jotka ovat vahingoittaneet Marie Antoinettea jälkimaailman silmissä.
Kaikilla etevillä ominaisuuksilla varustettuna oli Lauzun tehnyt tulonsa suureen maailmaan; hänellä oli miellyttävä ulkomuoto, hieno käytöstapa ja terävä pää. Choiseulin herttuatar oli hänen tätinsä. Yhdeksäntoista vuoden ijässä oli hän nainut kauniin mademoiselle de Boufflersin, Luxenburgin marsalkan lapsenlapsen ja perijättären. Mutta huolimatta siitä, että hänen vaimonsa oli yhtä sivistynyt ja rakastettava kuin kauniskin, ei Lauzun sanottavasti ollut häneen kiintynyt.
Kuningatar kohtasi Lauzunin ensiksi ruhtinatar de Guéménéen luona ja oli hänelle varsin ystävällinen; olihan Lauzun sukua kuningattaren ystävälle, entiselle ministerille, Choiseulille. "Kaksi kuukautta olin kuningattaren suosikkina", kertoo Lauzun.
Herttua matkusti ulkomaille, mutta palasi ennen pitkää Ranskaan takaisin. Hänen omien sanojensa mukaan kohosi hän nyt korkeimmilleen kuningattaren suosioon.
Täysin moitteeton ei Marie Antoinette tässä suhteessaan liene ollut. Ehkei hän lienekään ollut rakastunut Lauzuniin, osotti hän kaikissa tapauksissa Lauzunille huomaavaisuutta, joka oli liiaksi silmiinpistävä. Lauzun väittää, että jos Marie Antoinette ei tullut hänen rakastajattarekseen, niin oli syynä se, ettei hän, Lauzun, sitä tahtonut.
Millaiset Marie Antoinetten tunteet lienevätkin olleet, niin ne ennen pitkää kylmenivät. Hänen hyväntahtoisuutensa laimeni, mutta kaunis aatelismies jatkoi suuttumatta sopimatonta liehakoimistaan.
Kiinnittääkseen valtijattaren huomion puoleensa, pukeutui hän hovilakeijan pukuun, päivän toisensa jälkeen seuraili kuningatarta kuni varjo, ja öillä istui kuten uskollinen kartanon koira hänen makuuhuoneensa kynnyksellä.
Kaikki hänen puuhansa jäivät huomaamatta, mutta siitä huolimatta Lauzun jatkoi kiittämättömän osansa esittämistä.
Kun Marie Antoinetten eräänä päivänä oli noustava vaunuihinsa, pälkähti Lauzunin päähän heittäytyä polvilleen, jotta kuningatar käyttäisi hänen selkäänsä astinlautana.
Kuningatar, joka oli likinäköinen, tähysteli oudoksuen luultua lakeijaa, mutta nähtyään kuka se oli, ei hän ollut miestä tuntevinaan, vaan kutsui luokseen erään hovipojistaan.
"Laittakaa että tuo lakeija saa eron", sanoi hän. "Hän on kuhnuri, joka ei osaa edes avata vaununovea."
Parisen vuotta ennen vallankumouksen puhkeamista kuoli vanha herttua Biron. Lauzun, joka peri hänen nimensä ja arvonsa, halusi päästä hänen seuraajakseen, Ranskan kaartinjohtajaksi, mutta kuningattaren toivomuksen mukaan sai toinen tämän viran.
Lauzun liittyi nyt Orléansin herttuan puolueeseen ja tuli MarieAntoinetten katkeraksi vastustajaksi.
1792 oli hän demokraattien suosikki ja kenraalina tasavallan armeijassa. Mutta kolme kuukautta kuningattaren kuoleman jälkeen astui hänkin mestauslavalle.
Sanotaan hänen kuolinhetkellään lausuneen: "Olen ollut uskoton Jumalalleni, kuninkaalleni ja säädylleni, kuolen uskovaisena ja katuvaisena."
Eläissään mustasi hän kuningattaren mainetta, ja hän piti huolta siitä, että vainoominen jatkui vielä hänen kuoltuaankin. Lauzunin muistokirjoitukset, jotka toimitettiin painosta 1818, ovat ainoastaan vihan kuohuttama syytöskirja sitä naista kohtaan, jota hän oli niin suuresti rakastavinaan.
Elämässä on hetkiä, jotka saattavat näyttää vähäarvoisilta, mutta silti vaikuttavat ratkaisevasti kohtalon kulkuun.
Tammikuun 10. päivänä 1774 esitti Ruotsin lähettiläs kreivi Creutz nuoren maamiehensä Johan Aksel Fersenin silloiselle kruununprinsessalle. Kumpikaan ei aavistanut, että täten ensi askel oli astuttu sen ystävyyden rakentamiseksi, jolla olisi syvälle uurtava merkitys heihin molempiin nähden.
Fersen oli vain yhdeksäntoista vuotias tullessaan Pariisiin. Kruununprinsessa ja hän olivat samanikäiset; molemmat olivat miltei lapsia, kohdatessaan ensi kerran toisensa.
Marie Antoinette, jolla oli tavaton miellyttämisen halu, vastaanotti ystävällisesti ruotsalaisen kreivin, jolla oli hyvin tunnettu vanha aatelisnimi. Fersen oli jo siihen aikaan varsin miellyttävä miehekkään ryhtinsä ja kauniitten, tyynten, hieman kylmähköjen kasvonpiirteittensä takia. Ensimäinen vaikutus, jonka hän kruununprinsessaan teki, lienee sentään ollut enemmän vilkas kuin syvällinen.
Muutamia päiviä esittelyn jälkeen sattuivat he jälleen kohtaamaan toisensa eräissä naamiohuveissa.
Tiedämme, että oopperatanssiaiset siihen aikaan olivat ylhäisten, joskaan ei vakavampien seurapiirien yhtymäpaikkana. Ja ulkomaalaisena huvitti Ferseniä nähdä kaikkea ja olla kaikessa mukana.
Ruotsalainen aatelismies sekautui naamioiden joukkoon, kun naisdomino samassa lähestyi ja puhutteli häntä.
Hän oli sorean näköinen, ja ääni oli miellyttävä. Fersen antautui seikkailuun, ja vieras seisoi kauan puhellen hänen kanssaan.
Hänen ympärillään alettiin kokoontua ryhmiin ja kuiskailla. Kukahan tuo tuntematon mahtaa olla?
Arvaa Fersenin hämmästyksen, kun naisnaamio, vetäytyen syrjään, ilmaisi itsensä kruununprinsessaksi.
Fersen viipyi jonkun aikaa Pariisissa, missä hän liikkui korkeimpien seurapiirien keskuudessa. Ennen kuin lähti kotimatkalle, kävi hän eräissä hovitanssiaisissa Versaillesissa ja sai tilaisuuden kolmannen kerran nähdä kruununprinsessan, joka tällä kertaa ei kuitenkaan lähestynyt häntä.
Kohta Ludvig XV:nnen kuoleman jälkeen lähti hän Ranskasta, mutta kolmen vuoden kuluttua palasi jälleen sinne.
Todenmukaisesti ei hän liene odottanut olevansa täällä enää muistossa pidetty, mutta missään tapauksessa ei hän ollut odottanut sellaista vastaanottoa, kuin hänelle tuli osaksi.
Hän matkusti Versaillesiin esityttääkseen itsensä nuorelle kuningasparille.
Kun esittelyn piti tapahtua, huudahti ääni, jonka soinnun hän oli säilyttänyt muistossaan:
"Mutta sehän on vanha tuttu!"
Marie Antoinette oli tuntenut hänet samassa kun hän astui salin ovesta sisään.
Fersenin ilo tämän kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ilmauksen johdosta lisääntyi yhä enemmän, kun hän tuli näkemään, ettei tämä ilmaus suinkaan ollut hetken oikuista johtunut. Kuningatarta silminnähtävästi huvitti antaa hänelle joka päivä yhä uusia todistuksia suosiollisuudestaan.
Nuori kreivi kirjoitti isälleen:
"Kuningatar, joka on kaunein ja rakastettavin ruhtinattarista mitä minä tunnen, on hyväntahtoisesti kysellyt minua monta kertaa. Äskettäin kysyi hän Creutzilta, miksi en minä tahtonut saapua hänen peliseuroihinsa sunnuntaisin. Kuultuaan, että olin ollut siellä eräänä päivänä, jolloin ei oltu pelattu, oli hän lausunut anteeksipyynnön tapaisen sen johdosta."
Hän noudatti usein kutsuja pieneen Trianoon ja oli yksi niitä vieraita, joita mitä suurimmalla huomaavaisuudella kohdeltiin tuolla ulkona. Tanssiaiset, teatterinäytännöt ja maalaisjuhlat seurasivat toisiaan ja Fersen otti osaa niihin kaikkiin. Käytöksessään naisia kohtaan osotti hän niin suurta viehkeyttä, niin erinomaista kohteliaisuutta ja arvonantoa, että valloitti kaikkien sydämet. Trianossa oli hänellä nimenä "Zephir" tahi "le beau Fersen", ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän oli täydellisimpiä kavaljeereja, mitä pitkään aikaan oli hovissa nähty.
Epäilemättä luki kuningatar hellyyttä hänen katseistaan. Ennen pitkää tuli tuttavallisuus heidän välillään silmiinpistäväksi; tuhannet pikku merkit osottivat, että tässä oli molemminpuolinen mieltymys kysymyksessä.
Eräässä illanvietossa Trianossa istahti kuningatar pianon ääreen ja lauloi silminnähtävästi liikutettuna "Dido"-nimisestä oopperasta yhden noita kauniita aarioita, joka alkaa näin:
"Ah! que je fus bien inspirée,Quand je vous reçus dans ma cour."
Hänen laulaessaan kohdistui hänen haaveksiva katseensa hämmästyneeseen Ferseniin, joka tuskin uskalsi itselleen tunnustaa, millaisen vaikutuksen hän oli tehnyt kuningattareen.
Hän oli kylliksi teräväjärkinen huomatakseen, että Marie Antoinetten suosiollisuus saattoi tulla vaaralliseksi heille molemmille sen kateuden ja panettelun vuoksi, johon se antoi aihetta. Vastakohtana ranskalaisille hovimiehille, jotka turhamielisyydessään kerskailivat luulottelemastansa suosiosta, tahtoi ritarillinen Fersen mihin hintaan hyvänsä pelastaa kuningattaren maineen.
Oli vain yksi keino saada pahat kielet vaikenemaan: hänen täytyi poistua kuningattaren lähettyviltä ja Ranskan hovista.
Asianhaarat auttoivat hänen aikeensa toteutumista.
Pohjois-Amerikan vapautussota oli alkanut, ja kapinallisten siirtomaiden aate oli Ranskassa saavuttanut mitä suurinta myötätuntoisuutta. Ranskan satamista lähetettiin aseita ja sotatarpeita Amerikaan.
Halu supistaa Englannin valtaa saattoi Ludvig XVI:nnen rupeamaan amerikalaisten vapaudentaistelijain puolelle heidän sotiessaan alkuperäistä isänmaataan vastaan, ja nuoria ranskalaisia lähti suurin joukoin maasta ottaakseen osaa sotaan toisella puolen Atlantin.
Näihin liittyi nyt Aksel Fersen. Hän pyysi saada astua yhteenLafayetten ja Rocbambeaun muodostamista rykmenteistä.
Yhtä vähän kuin Marie Antoinetten oli onnistunut salata mieltymystään Ferseniin, yhtä vähän sai hän salatuksi surua, joka häntä kalvoi Fersenin lähdön johdosta. Vastoin tahtoa puhkesivat kyyneleet hänen silmistään joka kerran, kun hän silmäili Ferseniä lähdön edellisinä päivinä.
Marie Antoinetten suosikki ymmärsi säilyttää kunnioittavan, syrjässä pysyttelevän asemansa. Muuan hovinaisista lausui hänen lähtönsä johdosta hänelle:
"Kuinka, herra kreivi — te luovutte voitostanne?"
"Jos minulla olisi onni kerskata jostakin voitosta, niin en suinkaan siitä luopuisi", vastasi Fersen hienosti. "Minä matkustan vapaana kaikista siteistä sekä valitettavasti jättämättä kaipaavia jälkeeni."
Rauhanteon jälkeen palasi hän Ranskaan.
Suosio, joka siitä päivin jälleen tuli hänen osakseen, herätti uudelleen eloon kulkupuheet, joita hänen matkansa oli määrä vaientaa. Kuningatar vastaanotti hänet edelleen läheisimmässä seurapiirissään ja osotti hänelle jos mahdollista vielä suurempaa huomiota kuin ennen.
Jos kreivi olisi hankkinut itselleen rakastajattaren, olisi hän kenties voinut osottaa perättömiksi panettelut, jotka tiesivät hänen muka olevan lempisuhteissa Marie Antoinetteen. Mutta hän piti rakkauttaan siksi suuressa arvossa, ettei voinut antautua moisiin alhaisiin lemmenliittoihin. Sekä hänen isänsä että Ruotsin lähettiläs kehottivat tuontuostakin häntä solmimaan sopivan avioliiton. Aluksi näyttikin nuori mies olevan taipuvainen seuraamaan heidän neuvojaan, mutta ratkaisevana hetkenä pyörsi hän takaisin.
Hän oli varsin hienotunteinen sydämensä lemmittyä kohtaan, ja Marie Antoinette oli liiaksi ylpeä antautuaksensa hänelle. Edellisen puolelta se oli platoonista lempimistä, jälkimäisen puolelta luottavaisuutta ja ystävyyttä, johon liittyi lemmen ikävöintiä.
Huolimatta kuningattaren häilyväisestä luonteesta on kuitenkin aihetta luulla, että Fersen oli hänen todellinen rakkautensa, ja Marie Antoinetten urhean auttajan ja vaaroissa puolustajan saattaa huoletta merkitä siksi, joka omisti hänen sydämensä.
13.
Marie Antoinette ja politiikka.
Jälkeen Itävallan Annan ei kukaan Ranskan kuningattarista ollut puuttunut politiikkaan. Traditsionit vaativat, että Ranskan kuningattarien tuli pysyä erillään valtioasioista. Ludvig XV:nnen ja Ludvig XVI:nnen puolisoilla ei ole mitään sijaa historiassa.
Marie Antoinettea eivät valtioasiat ollenkaan huvittaneet. Jos hänellä olisikin ollut tarpeellisia edellytyksiä vaikuttaakseen jotakin poliittiseen elämään, olisi hänen varmaankin Ludvig XVI:nnen hallituksen alkuvuosina ollut vaikeata löytää kyvylleen sopivaa toiminta-alaa.
Maurepas, joka oli tullut valtioministeriksi Marie Antoinetten puolison hallitusistuimelle noustessa, oli vanha jäännös Ludvig XIV:nnen hovista. Hän ymmärsi täydellisesti tehdä oman persoonansa määrääväksi, ja hän oli osannut kolmessa kuninkaassa peräkkäin herättää luottamusta hänen suureen kykyynsä.
Ludvig XVI piti häntä tuiki välttämättömänä hänen päällikkötoimessaan. Mutta kansan mielestä hän siihen sijaan oli kuin tuulimylly, joka pitää melua ja vatkaa siipiään tuottamatta sanottavaa hyötyä.
Luonnostaan hän ei ollut häijy, eikä hänellä myöskään ollut pahoja aikeita mielessään. Alusta pitäen ei hänen suhteensa Marie Antoinetteen myöskään ollut vihamielinen, mutta hän tiesi, millaisessa kiitollisuuden velassa Marie Antoinette katsoi olevansa Choiseulille ja että Marie Antoinette halusi jälleen nähdä Choiseulin kuninkaan neuvospöydän ääressä. Maurepas pelkäsi, että entinen ministeri mahdollisesti pääsisi takaisin entiseen paikkaansa, jos kuningattaren mielipide tulisi määrääväksi, ja olosuhteet pakottivat hänet niin muodoin antautumaan kuningattaren vastustajien puolelle.
Kuitenkin oli hän vain salaisesti kuningattaren vihamies; kuningattaren läheisyydessä oli hän olevinaan tämän kunnioittavimpia alamaisia. Kun Marie Antoinette eräänä päivänä antoi hänen ymmärtää, ettei hänen vaikutuksensa kuninkaaseen ollut Marie Antoinettelle mieleen, vastasi Maurepas maireimmalla hovimiehen äänellä:
"Jos teidän majesteettinne on minuun tyytymätön, tarvitsee teidän vain kehottaa kuningasta antamaan minulle eron. Hevoseni ovat valmiina, minä voin matkustaa milloin hyvänsä."
Kuningatar antautui hänen teeskentelynsä eksytettäväksi, ja Maurepas pysyi valtioministerinä kuolemaansa asti.
Vaikka Ludvig XVI:nnen mieltymys vaimoaan kohtaan kasvamistaan kasvoi, ei hän kuitenkaan suonut vaimonsa vähimmälläkään tavalla sekaantua hänen politiikkaansa. Mitä Maurepasiin tulee, niin kerrotaan luotettavista lähteistä, että hän antoi virikettä Marie Antoinetten taipumukselle loistoon ja huveihin ja iloitsi hänen kevytmielisyydestään, koska nämä viat vahingoittivat Marie Antoinettea kansan silmissä ja pidättivät häntä antautumasta vakavampiin toimiin.
Seuraava ote Marie Antoinetten kirjeestä veljelleen osottaa lyhyesti hänen asemaansa Ranskan politiikkaan niinä vuosina, jolloin johto oli Maurepasin käsissä. Kirje oli kirjoitettu aikana, jolloin Josef II koki saada häntä käyttämään vaikutusvaltaansa synnyinmaansa hyväksi.
"Kuningas on luonteeltaan jäykänlainen", sanotaan kirjeessä; "tapahtuu usein, ettei hän puhu minulle tärkeistä asioista, vaikkei hänellä suoranaisesti ole tarkoituksena salata niitä minulta. Kun kysyn häneltä jotakin, niin hän vastaa, mutta omasta alotteestaan hän ei kerro minulle mitään. Jos saan jotain tietää jostakin asiasta, täytyy minun käyttää koko kekseliäisyyteni houkutellakseni ministerejä kertomaan minulle loput. Koetan silloin näyttää kuin olisi kuningas kertonut minulle kaikki. Kun muistutan kuningasta siitä, ettei hän ole puhunut minulle siitä tai tuosta asiasta, ei hän silti suutu; joko näyttää hän silloin hieman nololta, tahi vastaa rehellisesti, ettei ole aikonutkaan mitään ilmaista. Minä voin huoletta sanoa politiikan olevan se ala, johon vaikutukseni vähimmin ulottuu. Ennen häitämme piti kuninkaan luontaista epäluuloisuutta vireillä hänen hovimestarinsa, monsieur Vauguyon, joka pani hänet pelkäämään sitä valtaa, jonka vaimo voisi itselleen anastaa. Hänen mustalle sielulleen tuotti iloa, kun hän sai säikyttää nuorta prinssiä kaikilla niillä jutuilla, jotka on keksitty Itävallan keisarillisen huoneen halventamiseksi. Jos kohta monsieur Maurepas ei olekaan yhtä tarmokas eikä yhtä häijy, on hän kumminkin katsonut etuihinsa soveltuvaksi pitää kuningasta samoissa erhetysten pauloissa. Monsieur Vergennes noudattaa niinikään samaa menettelyä, ja mahdollisesti käyttää hän hyväkseen ulkovaltojen asioita koskevaa kirjeenvaihtoansa yhä varmemmin vahvistaakseen vääriä ja valheellisia juttuja. Olen toisenkin kerran puhunut kuninkaan kanssa avoimesti siitä, ja toisenkin kerran on hän minulle äreästi vastannut. Ja kun ei hänessä ole miestä keskustelemaan asioista, en ole saanut hänelle näytetyksi toteen, että hänen ministerinsä antavat itseään pettää tahi pettävät häntä. Minä en antaudu turhiin toiveisiin vaikutusvaltani suhteen, minä tiedän, että mitä erittäinkin politiikkaan tulee, saatan kuninkaaseen vaikuttaa sangen vähän — — —"
Keisari Josefin edellä kerrotulla matkalla ei ollut yksinomaan tarkoituksena saada tavata sisarta ja oppia tuntemaan Ranskanmaata. Muutamien vanhojen oikeuksien johdosta, jotka Habsburgin huone luuli omistavansa, oli hänessä herännyt toivo saada Ala-Baijeri omakseen. Hän katsoi hetken otolliseksi pyytää Ranskan apua siihen.
Mutta vaikka langokset erosivatkin varsin myötätuntoisina toisiansa kohtaan, ei Ludvig kumminkaan suostunut edistämään lankonsa poliittisia tuumia. Paitsi sitä kohtasi tätä Itävallan alueittensa laajentamis-yritystä este Preussin kuninkaan puolelta, joka antoi apuaan maan lailliselle haltijalle. Sitte kun välitys-yritykset olivat rauenneet tyhjään, marssi Fredrik II sotajoukkoinensa Böömiin kesällä 1778.
Ei edes äidinkään, jota Marie Antoinette kuitenkin niin lämpimästi rakasti, ollut onnistunut herättää hänessä harrastusta politiikkaan. Mutta tällä kertaa ei Maria Teresia turhaan vedonnut hänen tyttärellisiin tunteihinsa. Keisarinna kirjoitti, ei kumminkaan enää kuten lapselle, jota nuhdellaan, vaan kuten liittolaiselle, jonka apua pidetään arvossa. Hän suorastaan rukoili tytärtään, että tämä ottaisi Itävallan asiaa ajaakseen ja myötävaikuttaisi Habsburg-suvun pelastumiseen.
Ranskassa ei oltu halukkaita rikkomaan välejä Itävallan kanssa, mutta yhtä haluttomia oltiin antamaan sille kannatusta tässä asiassa. Kolme kuukautta kului Maria Teresialta alinomaisessa levottomuudessa, jolla välin hän lakkaamatta ahdisti tytärtään kirjeillä, pyytäen että tämä pelastaisi äitinsä, joka itse ei muuta enää voinut tehdä. Hänen rukoilevat kirjeensä ja se kova painostus, jonka alaiseksi hän saattoi tyttärensä, tekivät lopulta Marie Antoinetten epätoivosta sairaaksi. Hän pani toimeen ikäviä kohtauksia kuninkaan kanssa, koki saada ministerit taivutetuksi seuraamaan hänen tahtoansa, itki ja pani kaiken kykynsä liikkeelle tehdäkseen heidät suopeiksi Itävallan politiikalle.
Maria Teresia, joka vanhoilla päivillään kammoksui verenvuodatusta, oli ryhtynyt toisellakin taholla keinoihin, ehkäistäkseen alkanutta perimyssotaa. Ranskan ja Venäjän välityksellä saatiin taistelevien puolien välillä solmituksi rauha, jonka kautta Josef kuitenkaan ei saavuttanut toiveittensa päämäärää.
Tämän ainoan kerran saivat äidin vakavat esitykset kuningattaren, synnynnäisestä vastahakoisuudestaan huolimatta, sekaantumaan ulkopolitiikkaan.
Mutta madame Polignacilla oli suurempi vaikutusvalta häneen kuin äidillä, ja tämä vehkeilevä nainen sai hänet monta kertaa puuttumaan asioihin, joilla oli tuhoisia seurauksia Ranskan sisälliseen politiikkaan nähden.
Marie Antoinetten suurimpia hairahduksia oli se, että hän antautui oikeutta harrastavan Turgotin vihamiesten puolelle. Turgot oli närkästyttänyt hänet sillä, että oli vastustanut nimityksiä, joita kuningatar oli puoltanut. Ja varomaton kun oli, yllytti hän vihamielistä hovia Turgotia vastaan. Hän kiihotteli Ludvigia niin kauan, kunnes tämä, jos kohta vastenmielisesti, antoi Turgotille eron.
Malesherbes sai eron yhtaikaa Turgotin kanssa, ja kansa, joka alkoi herätä näkemään Ludvigin horjuvaisuutta, syytti kuningatarta näitten rehellisten ja suosittujen ministerien erottamisesta.
Maurepas kuoli kuukautta jälkeen kruununprinssin syntymän. Kuningas, joka oli käynyt useita kertoja hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja osottanut vilpittömällä tavalla osanottoaan häntä kohtaan, oli syvästi murheissaan menetyksen johdosta. Mutta kaduilla laulettiin:
"O France, applaudis-toi de ton sort, Un dauphin vient de naîtreet Maurepas est mort."
Vanhan ministerin kuoltua tuli Marie Antoinetten vaikutusvalta suuremmaksi kuin ennen.
Saamatta valtioministerin arvonimeä, tuli Vergennes kuitenkin varsinaiseksi johtajaksi kuninkaan neuvostoon. Hän oli auttanut edeltäjäänsä pitämään nuorta kuningatarta loitolla politiikasta ja tiettävästi oli hänellä aikomuksena jatkaa samaan suuntaan.
Mutta polignacilainen ystävyyspiiri osottautui valtiomiestä mahtavammaksi. Viekkaat ja kunnianhimoiset hovikavaljeerit saivat Marie Antoinetten sekaantumaan asioihin, jotka olivat kaukana ulkopuolella hänen käsityspiirinsä. Häneltä puuttui niin hyvin tietoa kuin kokemusta, ja herkkä kun oli kuulemaan ystäväinsä pyyntöjä ja kehotuksia, antautui hän heidän johdettavakseen ja huomasi valitettavasti liian myöhään, että oli ollut vain välikappaleena heidän käsissään.
Hänen poliittinen toimintansa ei hyödyttänyt häntä itseään eikä ollut valtiollekaan eduksi. "Voi", lausui hän eräänä päivänä kamarirouvalleen, madame Campanille, "minulla ei ole enää mitään onnea odotettavissa, sitte kun minusta on tehty vehkeilijä. Niinpä niin, nainen, joka sekaantuu asioihin, jotka ovat ulkopuolella hänen valtansa rajojen, ei tosiaankaan ole parempi vehkeilijää."
Kovasti on moitittu — ja yleisesti luettiin Marie Antoinetten syyksi— Calonnen nimittämistä rahaministeriksi — "Contrôleur général'iksi".
Alun pitäen ei Marie Antoinette tuntenut mitään erikoista mieltymystä häneen. Ovela hovimies oli sen sijaan tiennyt hankkia itselleen ystäviä ja suosijoita valtakunnan rahamiesten, aatelin ja kuninkaallisten prinssien parista. Artoisin kreivi ja kreivitär Polignac olivat ihastuksistaan niistä uudistussuunnitelmista, joita hän sanoi aikovansa panna toimeen. Ja toiset vaikutusvaltaiset miehet ja naiset toitottivat julki, että hän, ja yksinomaan hän, se kykenisi järjestämään valtakunnan raha-asiat ja saattamaan ne oikealle tolalle.
Madame Polignac kääntyi kuningattaren puoleen ja pyysi häntä käyttämään vaikutusvaltaansa Calonnen hyväksi, jonka katsottiin olevan erittäin lahjakas mies, ja Marie Antoinette taipui tälläkin kertaa seuraamaan ystävättären neuvoa.
Sitä hän kuitenkin kohta katui eikä suinkaan salannut tyytymättömyyttään. "Pelkäänpä, että valtakunnan raha-asiat, joita ennen hoiti rehellinen, mutta huonolahjainen mies, nyt ovat joutuneet lahjakkaan vehkeilijän käsiin", lausui hän muutamana päivänä eräissä kutsuissa madame Polignacin luona.
Hankkimalla uusia lainoja katsoi Calonne ensi alussa voivansa käyttää suuremmoista tuhlaavaisuutta. Hän teki kaikkensa saavuttaakseen kuningattaren ja ylempien säätyjen suosiota. Siten pääsi hän vähitellen pysyväiseksi vieraaksi Trianoon.
Marie Antoinetten epäluulo katosi. Hän uskoi kernaasti, että niin herttainen seuraihminen myöskin oli yhtä erinomainen valtiomies. Niin pian kuin kuningatar lausui jonkin toivomuksen, oli Calonnella tapana hienosti hymyillen sanoa:
"Jos teidän majesteettinne toivomus on mahdollinen täyttää, niin se on jo täytetty; jos se on mahdottomuus, niin se on täytettävä."
Amerikan sota oli tähän aikaan juuri ikään kunniakkaasti päättynyt, ja voitollinen kuningaskunta seisoi, mikäli voitiin nähdä, lujana ja vankkana. Satojatuhansia kultarahoja solui anteliaan ministerin käsistä kuningattaren käsiin, milloin tämä vain oli sanonut niitä tarvitsevansa.
Marie Antoinetten avioliittovälikirjassa oli säädetty, että valtion tuli lunastaa joku linna, joka tulisi hänen yksityisomaisuudekseen. Hän arveli nyt voivansa vaatia tämän lupauksen täyttämistä ja iski silmänsä Saint-Cloudin linnaan, joka oli Orléansin suvun hallussa.
Hänen kysymykseensä vastasi Calonne, että hän, ilman haittaa valtiorahastolle, saattoi suostua tähän menoerään.
Linna ostettiin kuudesta miljoonasta frangista, mutta korjaukset, sisustus ja huonekalusto, puisto- ja puutarha-istutukset, joista jälkimäisistä kuningatar erittäin oli huvitettu, lisäsivät menoja lähes toisen verran.
Calonnen tähti oli laskemassa, ja vihastuksen huuto Marie Antoinetten tuhlaavaisuuden johdosta kaikui yli koko maan. Samalla kun alettiin huomata Calonnen suunnitelmien menevän myttyyn, tehtiin kuningatar vastuunalaiseksi hänen nimittämisestään. Provencen kreivi antoi vihatulle kälylleen haukkumanimen "madame Déficit". Se oli peräti turmiollinen nimi, sillä se saavutti herkkää vastakaikua kansassa ja piti sitä siinä luulossa että kuningatar yksin oli syypää rahanpuutteeseen.
Choiseul oli kuollut, ennen kuin Calonne oli saanut eron virastaan. Hänen sairautensa aikana oli kuningatar joka päivä tiedustellut hänen vointiaan. Hänessä kadotti kuningatar vanhan ystävän, jonka hän hamaan viimeiseen asti oli toivonut tulevan kutsutuksi takaisin kuninkaan neuvostoon.
Kahdeksan päivää sen jälkeen, kuin Calonne oli saanut eron, uskottiin rahaministerin salkku (1787) Briennelle, Toulousen arkkipiispalle.
Apotti Vermond, joka arkkipiispan suosituksesta oli valittu Marie Antoinetten opettajaksi, oli monta kertaa koettanut hankkia suosijalleen sijaa kuninkaan neuvostossa. Kuningas ei sanottavasti halunnut nähdä häntä neuvonantajainsa joukossa, mutta kuningatar, joka Vermondin kautta oli ruvennut luulemaan suuria arkkipiispasta, oli aikaa sitten tottunut näkemään hänessä tulevaisuuden opastajan.
Hengellisen säädyn keskuudessa oli hänellä rajaton vaikutusvalta. Hän oli Ranskan akatemian jäsen; herttua Choiseul oli puoltanut häntä Ludvig XV:nnen luona, ja yleinen mielipide korotti hänet sille paikalle, jolla Fleury, Mazarin ja Richelieu ennen olivat isännöinneet.
Marie Antoinette pohti usein kuninkaan kanssa tätä asiaa ja sai hänet vihdoin vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä kutsua Brienne virkaan. Molemmat uskoivat, ettei ollut kysymystä vähemmästä kuin valtakunnan pelastamisesta.
Arkkipiispa ei kuitenkaan osottautunut siksi mieheksi, joka pystyi maalle hankkimaan sisällistä onnea ja rauhaa. Närkästys hänen kelvottomuutensa johdosta oli suuri, ja hänen täytyi, ei täyttä vuotta virassa oltuaan, luopua toimestaan.
Ja samaten kuin häntä ennen ylenemistään oli liikanaisesti kiitelty, siten häntä kukistumisensa jälkeen liikanaisesti moitittiin. Briennen nimitys oli viimeinen hallitustoimenpide, johon Marie Antoinette oli tavalla tai toisella vaikuttanut, ennen kuin kansan viha täydessä voimassaan purkautui hänen ylitsensä.
Vasta elämänsä loppupuolella, kun kuningaslaiva voimatonna ajelehti vallankumouksen pilvenkorkuisilla aalloilla, oli hänen pakko toden teolla auttaa heikkoa peränpitäjää, kuningasta, neuvoillaan ja ohjeillaan.
14.
Marie Antoinette äitinä. — Madame Polignac kuninkaallisten lasten kasvattajattarena. — Beaumarchais ja hänen komediansa.
Marie Antoinette tunsi, että äidinarvo asetti hänelle uusia velvollisuuksia. Hovi-elämän tyhjyys oli kauvan kiusannut häntä, ja sitten kun hän oli tullut äidiksi, vaivasi se entistä suuremmassa määrässä hänen rauhatonta henkeään.
Hän luopui monista huvituksista, jotka tähän saakka olivat vieneet häneltä aikaa. Tosin hän vieläkin saattoi hairahtua varomattomuuksiin — niin monivuotisia tapoja ei käy yhdessä päivässä heittäminen — mutta selvään huomattiin, että hänellä oli halu lähteä toista tietä vaeltamaan. "Olen tehnyt virheitä", kirjoitti hän äidilleen ensimäisen lapsensa syntymisen jälkeen, "ja se oli lapsellista ja varomatonta minun puoleltani. Mutta nyt olen tullut järkevämmäksi."
Hän tiesi, että hänen oma kasvatuksensa oli ollut puutteellinen, ja hän halusi suhteessaan lapsiinsa karttaa niitä virheitä, joihin Maria Teresia oli tehnyt itsensä syylliseksi häntä itseään kohtaan. Hänestä tuli hellä, mutta samalla ankara ja viisas äiti. Mikäli vallankumouksen myrskyt lähenivät, omisti hän yhä suurempaa vakavuutta kasvatustyölleen; hän tunsi minkä suuren vastuun alaiseksi joutuu se, joka kasvattaa perillisiä perustuksiltaan turmeltuneelle Ranskan valtaistuimelle.
Kolme vuotta kruununprinssin syntymän jälkeen (1784) lahjoitti hän jälleen kuningashuoneelle prinssin, joka sittemmin kutsuttiin Ludvig XVII:nneksi ja sai arvonimen Normandian herttua. Vuotta myöhemmin syntyi taasen pikku prinsessa Sofie Beatrice, mutta hän eli vain yhden vuoden.
Näyttää kuin Normandian herttuan syntyminen vasta oikein olisi luonut kuningattaren mielen vakavaan vireeseen. Hän alkoi nyt ripittää itseään entistä useammin ja antautui pitkiin keskusteluihin rippi-isänsä ja muiden pappismiesten kanssa.
Melkein samoihin aikoihin kutsutti hän luoksensa muotikauppiaansa, neiti Bertinin, ja lausui hänelle:
"Olen kohta lähes kolmenkymmenen vanha. Ei ole luultavaa, että kukaan aikoisi muistuttaa minua siitä, mutta minä en kumminkaan ole sitä unohtanut."
Hän pani toimeen täydellisen uudistuksen vaatetustavassaan. Torninkorkuiset hiuspukimet katosivat, eivätkä kukat ja sulat enää koristaneet tukkaa.
Hänen läheinen seurapiirinsä aivan hämmästyi tätä maun muutosta. He alkoivat peljätä, että ystävien valta olisi lopussa ja pappien aika ovella.
Mitään sukuylpeyttä ei saanut juurtua hänen lastensa mieliin, ja heidän luotansa piti poistettaman kaikki, mikä oli omiansa kasvattamaan heissä ylpeyttä. Liiatenkin oli hän erittäin ankara vanhinta tytärtään kohtaan. Hän rakasti tätä, mutta ei ummistanut silmiään hänen vioilleen.
"Tyttärelläni, joka nyt on kuuden vuoden ikäinen, on varsin taipumaton luonne, ja hän on ylen ylpeä", kirjoitti Marie Antoinette eräässä kirjeessä. "Hän tuntee liiankin selvästi, että Maria Teresian ja Ludvig XIV:nnen veri virtaa hänen suonissaan. Tosin on hänen se muistaminen tullaksensa sukuperänsä arvoiseksi, mutta lempeys on yhtä tarpeellinen ominaisuus kuin ylpeys, ja ylpeä luonne karkoittaa ystävällisyyden loitolle."
Hän ei katsellut sormien lomitse mitään tämän lapsen oikkuja.
Joka aamu kello kymmenen vietiin pieni prinsessa äitinsä huoneeseen, jossa opettaja opetti häntä kello kahteentoista.
Eräänä päivänä ei "Madame Royalea" ollenkaan haluttanut lukea. Hänellä muka kivisti päätä, ja hän pyysi, että opettaja lähetettäisiin pois.
"Tehdään niin, pikku tyttöseni", sanoi kuningatar, "mutta koska päätäsi niin kivistää, on parasta, että menet maata, etkä saa tänään syödä päivällistä."
Muutamien tuntien perästä tuli prinsessan kovasti nälkä. Hän pyysi saada vähän ruokaa, mutta hänelle muistutettiin, mitä kuningatar oli käskenyt, ja pakotettiin makaamaan vuoteessa.
Viimein tuli nälkä aivan sietämättömäksi. Hän tunnusti narranneensa ja pyysi äidiltään anteeksi.
Marie Antoinette antoi hänelle anteeksi, mutta vaati, että prinsessan piti lukea se tunti, josta hän oli koettanut päästä vapaaksi.
Kun prinsessa piti päästettämän ripille, antoi kuningatar hänen saada opetusta yhdessä useitten samanikäisten tyttöjen kanssa, eikä missään suhteessa saatu pitää häntä parempana kuin muita.
"Olen aina totuttanut lapsiani luottamaan minuun ja tunnustamaan minulle, milloin he ovat tehneet väärin", kirjoitti Marie Antoinette madame de Tourzelille. "Siitä seuraa, että minä näytän olevan enemmän pahoillani kuin suutuksissani nuhdellessani heitä. Vielä olen totuttanut heitä siihen, että minun kieltoni tahi myönnytykseni ovat peruuttamattomat, mutta minä mainitsen aina jonkun syyn, jonka he voivat ymmärtää, etteivät he luulisi päätökseni perustuvan oikkuun."
Ennen mainittu ruhtinatar de Guéménée oli kuninkaallisten lasten ensimäinen kotiopettajatar.
Hänen miehellään, joka oli ylikamariherra, oli aikoinaan ollut suunnaton omaisuus. Mutta ylenpalttinen tuhlaavaisuus, jota molemmat puolisot harjoittivat, oli vähitellen vienyt hänet häviöön. Hänen oli jo kauvan täytynyt suuria korkoja vastaan lainata yhtäältä maksaakseen toisaalle.
80-luvun alussa kävi hänen asemansa kestämättömäksi; hänen täytyi lakata maksujansa suorittamasta, ja hänen vararikkonsa herätti ikävää huomiota. Hän veti nimittäin muassaan koko joukon pikkuporvareita, palvelijoita ja käsityöläisiä, jotka olivat tuon ylhäisen miehen haltuun uskoneet vaivalla hankitut säästönsä.
Moisen häväistyksen jälkeen oli hänen vaimonsa mahdotonta säilyttää virkaansa kuninkaallisten lasten kasvattajana. Ja kuningatar aikoi heti uskoa tuon toimen madame Polignacille.
Tämä ajatteli levotonna sitä vastuuta, joka virkaa seurasi, ja tiesi sitä paitsi, miten paljon kateutta hänen nimittämisensä herättäisi ja miten monta uutta vihamiestä hän sen kautta saisi.
Mutta hänen sukulaisensa kehottivat mitä innokkaimmin häntä täyttämään hallitsijattaren toivomuksen. Hänet nimitettiin virkaan, ja nyt seisoi Marie Antoinetten suosikki valtansa ja vaikutusmahtinsa kukkuloilla. Hän ei asunnoksensa valinnut sitä rauhallista tyyssijaa, jossa kuninkaallisten lasten opettajat vanhastaan olivat asuneet, vaan asui komeassa linnassa, jossa kuningattaren oli tapana oleskella. "Täällä saatan olla itseni", oli Marie Antoinettella tapana sanoa. Usein vietti hän päiväkausia peräkkäin ystävättären kodissa ja tahtoi myös, että aatelin ja kaikkien ylhäisten ulkomaalaisten tuli kokoontua tänne.
Kuningaskunnan etevimmät miehet, ministerit ja lähettiläät käyttivät niinikään madame Polignacin kotia yhtymäpaikkanaan. Puuttui vain yhtä: kuninkaallinen kaarti. Jos sekin olisi ollut saapuvilla, olisi sisään astuessaan luullut tulleensa kuninkaan ja kuningattaren omiin salonkeihin.
Suosikin asema ei kuitenkaan ollut aivan vailla ikäviäkin puolia. Tosin Marie Antoinette ensi alussa antoi rakkautensa tulla jokseenkin tasaverroin lastensa ja niiden opettajan osaksi, mutta vanhimman prinssin sairaalloisuus vaikeutti suuressa määrin kasvattajattaren työtä, ja perintöruhtinaan terveys antoi hänelle alinomaista levottomuuden aihetta.
Pikku prinssi, joka ensimäisinä ikävuosinaan oli ollut kaunis ja terve, laihtui, kelmeni ja tuli kyyryselkäiseksi. Toinen olkapää kasvoi korkeammaksi kuin toinen ja hänen selkäänsä muodostui kyyssä. Sielun vilppaus katosi samalla kuin ruumiin kauneuskin. Äiti, joka oli ollut niin ylpeä lapsestaan, kätki hänet nyt vierasten katseilta, sillä tulevaa kruununkantajaa ivattiin, koska hänen jalkansa eivät kyenneet kantamaan häntä itseään.
Miten paljon itsekkyyttä madame Polignacissa muilla aloilla ilmenikin, täytyy yhtäkaikki hänen kiitoksekseen sanoa, ettei hän säästänyt vaivojaan hoitaessaan kärtyistä ja vaativaista prinssiä. Hän koetti karttaa kaikkea, mikä saattoi kiukustuttaa lasta, joka silminnähtävästi kulki pikaista kuolemaa kohti.
Hovimestari, herttua Harcourt, ja hänen vaimonsa kadehtivat mitä kiihkeimmin madame Polignacia, ja he yllyttivät kruununprinssiä todelliseen vihaan äitinsä ystävätärtä kohtaan. Niin pieni kuin olikin, käski hän madame Polignacin poistua siitä huoneesta, jossa hän oleskeli. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään kasvattajattaren kädestä ja kuunteli ilmeisellä halveksumisella kaikkia hänen neuvojaan ja kehotuksiaan.
Opettajatar valitti katkerasti sitä vainousta, jota hänen suhteensa Harcourt-perheen puolelta harjoitettiin, ja Marie Antoinette oli kovin pahoillaan heidän välillään vallitsevan vihamielisyyden takia. Hän koetti kaikilla tavoin herättää pojassaan lempeämpiä tunteita opettajatarta kohtaan ja noudatti itse orjan uskollisuudella hänen oikkujaan.
Ehkä olisi hänen onnistunutkin saada pojassaan jälleen luottamusta hereille madame Polignacia kohtaan, ellei ilkeä parjaus olisi saanut pojan sydäntä käännetyksi pois äidistä.
Kuningattaren vihamiehet levittivät nimittäin sellaista ilkeätä huhua, että kuningatar oli vanhimman poikansa ruumiillisen raihnauden vuoksi alkanut omistaa kaiken hellyytensä toiselle pojalleen, joka oli vahvempi ja kauniimpi vartaloltaan. Harcourt oli kyllin kehno käyttääkseen tätä valetta hyväkseen. Hän kehotti oppilastaan, ettei söisi eikä joisi mitään, mitä lääkärit eivät olleet tarkastaneet, ja lausui viittauksia siihen suuntaan, että perintöprinssiä lähellä olevat naiset halusivat lyhentää hänen ikäänsä. Nämä salaviittaukset vaikuttivat niin tehoisasti pikku prinssin sairaalloisen tunteellisen hermostoon, ettei hän siitä asti milloinkaan pelotta saattanut nähdä äitiään.
* * * * *
Aina siitä asti, jolloin kuningatar oli korottanut köyhän maaseudulta kotoisin olevan aatelisperheen niihin korkeihin virkoihin, joihin jalompisukuiset perheet katsoivat olevansa oikeutettuja, olivat valtakunnan mahtavat suvut kantaneet nurjaa mieltä häntä kohtaan. Ylimystö ei antanut hänelle koskaan anteeksi, että hän ylimystön kustannuksella oli suosinut omia ystäviään, joita tämä katsoi paljoa alemmiksi itseään.
Ketä ei kutsuttu Trianoon, hän ei myöskään huolinut tulla Versaillesin linnaan. Kuninkaallinen linna oli tyhjänä; aateli vetäytyi pois eikä enää ollenkaan välittänyt velvollisuudestaan näyttäytyä siellä.
Hovinaiset, joiden ei enää tarvinnut esiintyä hovissa muulloin kuin sunnuntaisin ja juhlatiloissa, purkivat kiukkuansa sinkauttelemalla herjauksia ei ainoastaan niitä valittuja kohtaan, joilla oli tie avoin Marie Antoinetten lähempään seurapiiriin, mutta erittäinkin kuningatarta kohtaan, joka niin epätasaisesti ja väärin jakeli suosionosotuksiaan. Hoviviroissa olevat sekä ne, joita liikeasiansa vaativat Versaillesiin tulemaan, olivat ainoat, jotka näyttäytyivät siellä sunnuntaisin, kuninkaan pitäessä ministerineuvottelua.
Tuo pikku kaupunki, jossa Ludvig XIV oli viettätänyt voittojuhliaan ja johon Europan maista oli kokoonnuttu oppimaan hienoa käytöstä ja hovitapoja, ei Ludvig XVI:nnen hallituksen loppupuolella ollut juuri sanottavasti parempi maaseutukaupunkia, jonne väkinäisesti lähti ja josta koki jouduttautua pois niin pian kuin suinkin. Arkena olivat palatsin pihat, vastaanottohuoneet ja sittemmin vierashuoneet, joissa ennen muinoin loistavat ihmisjoukot olivat liikkuneet, niin tyhjät ihmisistä, että outo olisi kuninkaan luullut olevan matkoilla. Kunnianhimo ja voitonpyyteet olivat kumminkin yhtä suuressa vallassa kuin ennenkin. Mutta nyttemmin ei haettu enää suojelusta kuningasparilta, vaan sen sijaan niiltä henkilöiltä, jotka olivat kuninkaan tahi kuningattaren suosiossa.
Ne, jotka voitonriemulla olivat tervehtineet Ludvig XVI:nnen valtaistuimelle nousua, selittivät nyt, että hänellä ei ollut kuninkaan avuja eikä kuninkaan makua. Mutta kiivaimmin kohtasi moite sentään Marie Antoinettea, joka vieläkin suuremmassa määrässä kuin puolisonsa, oli myötävaikuttanut vanhojen tapojen ja traditsionien syrjäyttämiseen.
Beaumarchaisin "Figaron häät", joka alkuperäisessä muodossaan oli täpösen täynnä kuninkaallista huonetta kohtaan tähdättyjä satiireja, vaikutti osaltansa Marie Antoinettesta vallalla olevan huonon käsityksen vakaannuttamiseen yli koko valtakunnan sekä kaikkien säätyluokkien keskuudessa.
Turhaan pyysi runoilija lupaa kappaleensa esittämiseen; kuningas epäsi sen kauan ja jyrkästi.
Mutta hallitsijan vastustus ainoastaan kiihotti uteliaisuutta, ja jokainen halusi kuulla kappaletta luettavan salongeissaan. Beaumarchais oli, vastoin kuninkaan kieltoa, rohjennut väittää, että kappale tulisi näyteltäväksi, vaikka sen pitäisi tapahtua itse Notre-Damessa.
Provencen kreivin mielestä kappale oli ihmeteltävä; hän nauroi sydämellisesti hänelle sitä luettaessa, eikä ollenkaan välittänyt siitä, että hänen naurunsa kuului alas pihalle. Artoisin kreivi toisti lakkaamatta: "Vain pikkusielut pelkäävät pikku kirjoituksia", — mikä lause esiintyy näytelmäkappaleessa. Kuningattaresta oli käsittämätöntä, että hänen puolisonsa piti niin suurta lukua jonkin teatterikappaleen esittämisestä. Ylemmät luokat, jotka halusivat nähdä itseään kuvastimesta, puhuivat innokkaasti tämän aikakauden heikkouksia kuvastavan koomillisen peilikuvan esittämisen puolesta.
Yleisen mielipiteen painosta antoi Ludvig vihdoin vastustuksensa raueta (1784). Ilo oli suuri ja halu nähdä "Figaron häät" tavaton.
Kappale esitettiin sata iltaa perättäin. Ennen kello kahdeksaa aamulla seistiin jonossa teatterin ulkopuolella odottamassa pilettien myynnin alkua.
Kappaleessa vilisi häijynilkeitä sutkauksia korkeammista säätyluokista ja peitettyjä solvauksia kuninkaallista perhettä kohtaan. Hetken kiivaudessa antoi kuningas salvata Beaumarchaisin tyrmään, ei Bastiljiin, vaan Saint-Lazareen, mikä oli vieläkin nöyryyttävämpää.
Yleinen mielipide piti tätä suurena vääryytenä, ja Ludvig katui kiivauttaan. Marie Antoinette tahtoi hankkia Beaumarchaisille jonkinlaista hyvitystä hänen kärsimästään häväistyksestä. Hän päätti antaa Beaumarchaisin seuraavan kappaleen esitettäväksi Trianossa sekä ottaa itse osaa esittämiseen, ja kutsui Beaumarchaisin olemaan läsnä näytännössä.
Kirjailijalle se oli suuri voitto, mutta kuningattaren puolelta hulluutta. Miten vähäinen olikin katselijain luku, jotka olivat läsnä "Sevillan parturia" esitettäessä, niin riitti se kumminkin saattamaan tapahtuman laajemmalle tunnetuksi. Huomiota herättävää oli kuulla kuninkaalliseen huoneeseen kuuluvan prinssin (Artoisin kreivi näytteli Figaron osaa), joskin leikillisessä muodossa, kuningattaren omalta näyttämöltä sinkauttavan katkeria soimauksia Ranskan aatelia ja kuninkuutta vastaan. — — —
Itse valtaistuimen läheisyydessä oli aikoja sitten kuningatarta vastaan muodostunut vaarallinen puolue. Vanhan aatelin vihamielinen kanta heikonsi kuningasvallan asemaa aikana, jolloin toisetkin yhteiskunnan luokat punoivat juoniaan tätä valtaa vastaan. Sokeudessaan ja turhamielisyydessään eivät ylimystön jäsenet oivaltaneet, että hauta, jota he kaivoivat hallitsijattarelle, tulisi nielemään heidät itsensäkin, ja että jokainen isku, joka tähdättiin Marie Antoinettea vastaan, samalla horjuttaisi valtaistuinta ja heidän omia etuoikeuksiaan.
15.
Kaulanauhajuttu.
Tyytymättömyyden kuohuaaltojen vyöryessä tehtiin v. 1785 kuningattaren arvoa vastaan hyökkäys, joka saattoi hänen vihamiehensä liittymään yhteen ja astumaan julkisuuteen.
Päähenkilönä kuuluisassa kaulanauhajutussa, joka oli alkuna Marie Antoinetten onnettomuussarjalle, olivat kreivitär de la Motte-Valois ja ruhtinas Ludvig Rohan, kardinaali ja ylihovisaarnaaja.
Kreivitär de la Motte, hyvin miellyttävä, hyvin lahjakas ja erittäin älykäs nainen, väitti polveutuvansa Valoisin suvusta parooni Saint-Rémyn kautta, joka oli kuningas Henrik II äpäräpoika. Tämä korkea sukuperä ei kumminkaan ollut estänyt kreivittären äitiä karkaamasta erään alhaisen sotamiehen mukana. Ja hänen isänsä oli päättänyt kurjan elämänsä vaivaistalossa.
Johanne Saint-Rémy-Valois oli tullut Pariisiin keräämään almuja. Hänet korjasi kadulta eräs hyväntekeväinen nainen, joka koulutti hänet ompelijattareksi, osotti hänelle suurta ystävällisyyttä ja korotti hänet oman perheensä jäseneksi.
Nuori tyttö jätti kuitenkin hyväntekijättärensä sillä tekosyyllä, että hänen siveyttään oli muka uhattu. Asianhaarat pakottivat hänet kumminkin kohta sen jälkeen menemään naimisiin kreivi de la Mottelle, jolla oli erittäin vastenmielinen ulkomuoto sekä kovin huono maine ja joka sitä paitsi oli korviaan myöten velassa.
Vailla mitään yhteiskunnallista asemaa, vailla ystäviä, ylpeänä vanhasta nimestään, mutta köyhyytensä nöyryyttämänä, viettää kituutti madame de la Motte elämää, joka oli täynnä tyytymättömyyttä ja rahahuolia.
Hän koki arvaamattomilla ponnistuksilla hankkia itselleen ylhäisten henkilöiden suojelusta ja lähetti anomuskirjeitä kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Milloin matkusti hän Versaillesiin, jossa hovi oleskeli, milloin Luciennesiin, jossa kreivitär du Barry asui. Hän kyllästytti sekä entisen kuninkaan rakastajattaren että silloisen kuninkaan hoviväen, saavuttamatta mitään tulosta kummallakaan taholla.
Madame du Barrylta anoi hän paikkaa seuranaisena, huomauttaen samalla sukuperästään. Kreivinna käski vastata hänelle, ettei Luciennesin valtijatar ollut tarpeeksi ylhäistä säätyä, voidakseen pitää palveluksessaan niin jalosukuista naista. Madame de la Motte hankki itselleen pääsyn Provencen kreivittären vastaanottohuoneeseen, jossa oli saavinaan pyörtymyskohtauksen, mutta ei tämäkään kuje tuonut hänen kukkaroonsa rahoja.
Yhden ainoan kerran koki seikkailijatar erään juhlakulun aikana päästä tunkeutumaan kuningattaren luo, jättääkseen anomuskirjeen hänelle. Mutta Marie Antoinette, joka oli hyvin likinäköinen, kulki ohi huomaamatta kreivitärtä enempää kuin hänen anomuskirjettään. Hän saattoi niin muodoin tyynesti vakuuttaa, ettei hän tuntenut kreivitär de la Mottea ja ettei hän koskaan ollut nähnyt häntä silmillään.