Perheasioita
Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa, olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla, yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin markenmorelaisten joukosta.
Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään — ei vähintäkään — että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella? Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös — piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut läsnä tutkintotilaisuudessa,mutta pysynyt vaiti. Kuka hän oli? Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja, saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma — piipun omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran — kuka hän oli?
Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi. Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.
Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan. Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa tavatessaan puhekumppanin — ja juuri tällä hetkellä, huolimatta tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.
"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika — mutta minulla oli asiaa."'
"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan — tuolle tuolille ja ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."
"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan — minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs", jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".
"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani laajakatseinen henkilö."
"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough. "Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa — kuten äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin hautajaisiin — nykyisissä olosuhteissa?"
Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne kirkastuivat.
"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna, selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"
"Aivan!" vastasi Harborough. "Kaikissa suhteissa."
"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"
"Niin — on muistettava, että on ihmisiä — aivan lähettyvillä - jotka uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.
"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta — onko niitä? Tarkoitan — todellisuudessa?"
"Rouva Tretheroe — ja hänen kannallaan olevat", väitti Harborough.
"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän itse taas — suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen todellisesta mielipiteestään — mikäli hänellä on sellaista."
"Minä luulen hänen uskoneen — ensin", sanoi Harborough mietittyään hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."
"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen, että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin — minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän läsnäolostanne."
"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä — no niin, minä olen vapautunut niistä tunteista jo aikoja sitten."
Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.
"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta — olen unohtanut sen. Eikähän — kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten sanoin — olen unohtanut sen."
"Merkillinen juttu, tämä murha!" huomautti Fransemmery. "Ja nyt on sattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä parooni von Eckhardsteinista?"
"En", vastasi Harborough. "En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa Greycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti — tulin suoraa päätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?"
"Kadonnut!" huudahti Fransemmery. "Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin — kukaan ei tiedä minne." Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen selostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. "Mitä ajattelette tästä?" kysyi hän lopuksi. "Merkillistä, eikö totta?"
"Koko juttu on merkillinen", myönsi Harborough. "Minusta näyttää siltä kuin — mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!"
"Mikä tuntuu mahdottomalta?" kysyi Fransemmery.
"Nähkääs, minä ajattelin — minun piti sanoa — näyttää melkein siltä kuin — tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!" vastasi Harborough arasti. "Olen tuuminut itsekseni — mutta kuten sanoin, taidan olla hieman hidas ajatuksiltani, toisinaan — mahtoiko von Eckhardstein olla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä tapauksessa —"
Fransemmery hätkähti.
"Ah!" huudahti hän. "Teidän saapuessanne olin itsekin juuri pääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies, niin se muuttaa asian. Mutta — olettaen että hän oli — mitä teidän piti sanoa?"
"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja Guy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa", vastasi Harborough. "Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku suuri rahakauppa — saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on esimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen itse kuullut sellaisista tapauksista — en kuitenkaan tässä maassa."
"Saattaa olla, saattaa olla!" yhtyi Fransemmery. "Koko asia on salaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja —"
Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore, joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan uuninvarjostin.
"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta — oh!"
Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja avuttomasti.
"Minä lähden!" sanoi hän.
"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina yhdentekevää — minä — minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni teille kuin herra Fransemmeryllekin — minä kerron teille molemmille. Te olette miehiä — te tiedätte, mitä on tehtävä."
Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin takan ääreen.
"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut. "Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään — jos se vain on meidän vallassamme."
"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"
"Mitä on tehty?" kysyi Fransemmery hiljaa.
Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.
"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!" sanoi hän äkkiä. "VeljeniHarry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!"
Taas hän katsahti kumpaankin mieheen — tällä kertaa tutkivasti. Harboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti silmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.
"Hm!" sanoi hän entistä hiljemmin. "Salanaimisiinko?"
"Tietysti!" huudahti Valencia. "Kolme kuukautta sitten Lontoossa."
"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?" tiedustiFransemmery.
"Kyllä, se tiedettiin!" sanoi Valencia. "Sen tiesi rouva Braxfield!"
"Nuorikon äiti!" virkahti Fransemmery venytellen. "Hyvä Jumala!Todellakin! Niinpä siis — Poppy Wrenne on todellisuudessa ladyMarkenmore?"
"Tietysti!" puuskahti Valencia.
"Onko avioliitto eittämättömän varma — sen laillisuus, tarkoitan?" kysyi Fransemmery.
"Ihan varma!" selitti Valencia lyhyesti kuten ennenkin. "Kaikissa suhteissa!"
Fransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohiHarboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.Fransemmery kääntyi Valenciaan.
"Mikä tässä on sitten hätänä?" kysäisi Fransemmery. "Kun se on kerta tehty, kuten sanoitte, kultaseni, — minkäs sille mahtaa, se on tehty!"
"Tämä on hätänä, herra Fransemmery", vastasi Valencia. "Harry tuli kertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja Poppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun Poppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt hänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus, että äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että myös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta sitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa — hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt — ovat asiat sellaisella tolalla kuin ne ovat — te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan — rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän vaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen — hautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya, että jollei näin tapahdu, hän aikoo — niin, hän aikoo panna toimeen häväistysjutun!"
"Entä — veljenne?" kysyi Fransemmery. "Mitä hän sanoo?"
"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi", vastasi Valencia. "Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla. Mutta rouva Braxfield on heltymätön — Harry on käynyt tapaamassa häntä kahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää tuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna oikeudenmukaisella paikallaan — että jokaisen on nähtävä hänet lady Markenmorena ja pidettävä häntä sinä."
Fransemmery loi katseen toiseen vieraaseensa.
"Mitäs te arvelette, Harborough?" kysyi hän.
Harboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myösValencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.
"Minä — tuota — oh, niin, minä — luulen, ettei minusta ole oikein neuvojaksi tällaisissa asioissa", sanoi hän arastellen. "Minä — tuota — en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta — tuota — minusta tuntuu siltä, että voisi olla — saanenhan kysyä, vai mitä? — mitä nuori lady — lady Markenmore — sanoo asiasta?"
"Oikein!" mumisi Fransemmery. "Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan lady Markenmore asiasta?"
"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne myöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin hänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo", vastasi Valencia. "Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin — mutta sikäli kuin minä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät oman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa mukaan! Tällainen on tilanne — ja ettekö te, herra Fransemmery, tuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona tänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo mitään välikohtauksia huomenna."
"Minä menen!" sanoi Fransemmery. "Minä puhun rouvan Braxfieldille.Mutta — käsittääkseni teidän veljenne aikoo —"
"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten jälkeen", sanoi Valencia. "Minä en mene kirkkoon — siellähän tulee olemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon, järjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja — isäni testamentti ja muuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita henkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian."
"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä", sanoi Fransemmery. "En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo naiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen kuitenkin parhaani. Mutta te", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat eteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa, "te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?"
"Se käy päinsä, sir", sanoi Harborough levollisesti. "Minä lähden saattamaan häntä."
"Kiitos teille — molemmille", mutisi Valencia. "Eipä silti, että pelkäisin mennä yksin puiston läpi."
Fransemmery aukaisi pääoven, astui polkua pitkin kasvitarhaansa ja vihelsi.
Hänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen ketjujen kalinaa.
"Koira!" sanoi Fransemmery. "Illalla en koskaan lähde kävelylle ilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri — minä sanon sitä Kattilanpaikkuriksi", jatkoi hän, "sillä ostin sen jo pentuna muutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main — paikkaillen pannuja ja kattiloita".
"Mitä rotua se on?" kysyi Valencia. "Sekarotuako?"
"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman hienointa poliisikoiralajia — niin sanoaksemme. Sentähden minä sen ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo — ja täällä kiertelee väliin outoa väkeä."
Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin; Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden pensaikkojen keskeltä.
"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,Kattilanpaikkuri!"
Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa — ne olivat kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.
Liian myöhään
Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli, pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.
"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."
Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.
"Jos teillä on tärkeitä asioita pohdittavananne —", virkkoiFransemmery.
"Ei ollenkaan!" huudahti rouva Braxfield. "Tämä nuori herra — liian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa — on tullut vain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen toissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin hyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa tapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja sanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää, herra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka näin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On siinäkin järkeä!"
Blick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa, loi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.
"Niin, te ette ole sanonut minulle vielä, olitteko varma!" virkkoi hän.
Rouva Braxfield kimmastui.
"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies hyvä!" huudahti hän. "Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin, luullakseni."
"Silloin oli varhainen aamu", huomautti Blick. "Päivä vasta hämärsi — mäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma — Hobbs, se mies, joka löysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin sumuista juuri tuona tiistaiaamuna —"
"Mistä hän tietää?" kysyi rouva Braxfield terävästi. "Oliko hän näillä main siihen aikaan — kello neljältä?"
"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos kerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa oli puoli viiden aikoihin", vastasi Blick. "Jos nyt oli — kuten todellakin oli — sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä henkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte todistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia pituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään — kasvojen yhdennäköisyydestä en puhu mitään — kuljeskeli jossakin täällä lähistöllä."
"Mikä mies?" kysyi rouva Braxfield epäilevästi.
"Parooni von Eckhardstein", sanoi Blick. "Niin on asian laita!"
Rouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun ajan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä. Rouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.
"Vai niin!" sanoi hän. "Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko, joka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä minä en nähnyt — se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin, kun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja samannäköinen kuin Harborough."
"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut erehtyä", virkkoi Blick. "Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi olla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!"
"Ei!" sanoi rouva Braxfield. "Sitä ette saa minun päähäni, nuori mies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte syöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin todistajain aitiossa, oli John Harborough", sanoi hän. "Luuletteko, etten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti, naurettavaa!"
"Ettehän ollut nähnyt Harboroughia seitsemään vuoteen", sanoi Blick.
"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen verrattuna", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti "Muistan, kun John Harborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se oli, jonka näin tiistaiaamuna — oli kun olikin! Tämä on naurettavaa, eikö olekin, herra Fransemmery?"
Fransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi, katsoi etsivään.
"Minä — tuota — muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti menneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan", huomautti hän.
"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä", selitti Blick. "Siitä ei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä — von Eckhardstein. Kysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin, että rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole, niin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen! Noh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield", lisäsi hän hymähtäen, "on toinenkin asia — paljon hauskempi — jonka johdosta minun on onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani tapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea mahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää hän sen verrattomasti."
"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille", vastasi rouva Braxfield. "Mutta tämä lienee hepreaa herra Fransemmerylle — tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery, vai tiedättekö?"
"Minä — minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery. "Minun — niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren, olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta — tuota — luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"
"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te kuulitte — Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä luona — odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen leposijaansa."
Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.
"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery heikolla äänellä. "Minä — tuota, uskon niin!"
"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä heitä kohtaan — varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery. Te ette tiedä kaikkea!"
"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut vain itse avioliitosta."
"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla, siitäkin huolimatta, että hän on vieras —"
"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni — uteliaisuudesta."
"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield. "Istuutukaa jälleen — koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat. Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton yksityiskohdista — minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani — kaikki meidän sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse sen sanonkin —"
"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisiFransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."
"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsiBlick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"
"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me kaikki säilymme — ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee — no, jollei hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon, että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin, mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen, vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta — hän lupasi, että jos minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja vaikka sellaisia tilaisuuksia — monen monituisia tilaisuuksia, herra Fransemmery! — oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen — ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä — niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut — itsepintainen ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen — siksi, kunnes hänen isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! — minun tyttäreni ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna. Ja sen hän tekeekin!"
"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken ilmoittaneenne avioliitosta?"
"Kyllä!" vastasi rouva Braxfield.
"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä joltakin henkilöltä kylässä?"
"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."
"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoiFransemmery.
"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield."Minun tyttäreni on lady Markenmore!"
Fransemmery yskäisi — lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen — ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä olevan tietyn tarkoituksensa.
"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka käytännössä ette toimikaan sillä alalla — tahdotteko väittää, ettei minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"
"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti. "Mutta — onko Harry?"
Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen; lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti, mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut — hänen veljensä on kuollut —"
"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoiFransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"
Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.
"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy Markenmorea koskevat tiedot."
"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin — kenties — ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian — siten säästymme ehkä monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen — olen vain kuullut sen. Asia on seuraava — voin mainita teille, että harhailin koko päivän parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa. Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon — karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus, jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä tuntee — Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa — alati auringoton, kylmä paikka — ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö — sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan iät päivät, jos niin päättäisi — mutta minulle hän pakisi hieman vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta — käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä — hän ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi, että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell, hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa — James Roperin — metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla. Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta. Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon — tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".
Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta, ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.
"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan: Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan. Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta vanhan, olevan heidän poikansa —" Rouva Braxfield iski äkkiä puristetun nyrkkinsä pöytään.
"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta — alusta loppuun asti! Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan — todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"
Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä — vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta siihen.
"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa — niin, Margaret Hilson, jolle minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita — lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan, ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni jälleen vierailemaan sisarensa luo — samaan paikkaan. Taas hän teki kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi, ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera, joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut — kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö, kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun — Myra, Guy Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut mitään — mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan heti Chilfordille — nyt hän lienee jo tehnyt sen — luulen hänen tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen kertomuksensa todenperäisyyttä — miksi olisi? Ja tietysti on ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on elossa — niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"
Notkotie
Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan, hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä Fransemmeryn perustelua.
"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos, kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa — no, siinä tapauksessa hän tietysti perii isänsä — tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen vanhempi poikansa — arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu sanasta jos! —jos — jos — jos — jos! Minä en usko Guy Markenmoren koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa — en ikipäivinäni! Hän on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi — mutta tämä ei todista vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"
"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery."Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen — ja minä pidänMargaret Hilsonia rehellisenä naisena."
"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista", vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä, että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi? Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta — vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."
"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery. "Saamme kuulla enemmän — aivan varmasti — paljon enemmän! Jonkun täytyy tietää."
"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield. "Heti?"
"Heti!" vastasi herra. Fransemmery. "Asioiden luonne on sellainen, ettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo tavannut Chilfordin — hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan aikaisin tänä iltana."
"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta", huomautti rouva Braxfield rypistäen kulmiaan. "Chilford menee tietysti sinne ja kertoo heille koko jutun saatuaan kuulla sen."
"Siellä tiedettäneen se jo nyt", vakuutti Fransemmery. "Mutta saatakoon asia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin varmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava. Ja jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille hyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte tyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa, tiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin tarkoin, rouva!"
Tämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan neuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen pois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut pöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he painuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut vielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan puistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.
"Merkillisiä paljastuksia!" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät verkalleen orastavan nurmikon poikki. "Käsittääkseni te uskotte tähän kertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?"
"Uskon!" vastasi Fransemmery päättävästi. "Kaikki seikat huomioonottaen — minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson, on niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi — ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat vain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään, kaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai kieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa puuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen välttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän antoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä, mitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä, että hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti. Ja mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin — no, herra Blick, minussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! — minusta on joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän asioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta on mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan, otan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän tarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen katoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut minulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä. Niinpä — minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle juttunsa."
"Mahtaakohan Myran sisar — se Dower-talon nainen — tietää tästä mitään?" sanoi Blick.
"Daffy, kuten häntä nimitetään — olisipa minustakin hauska tietää?" vastasi Fransemmery. "En luule, sentään. Daffy — jonka oikea nimi on Daphne — on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen kanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta jos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!"
"Hän näyttää", huomautti Blick miettivästi, "naiselta, jonka sydämellä on koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen — kovasti. Noh, tämä on kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva Braxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti jossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa — luonnollisesti!"
"Millä tavoin sitten?" kysyi Fransemmery.
"Ensiksikin", vastasi Blick. "Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä mitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä kysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata."
"Toiseksi", jatkoi Blick. "Rouva Tretheroe kertoi meille tutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet vanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana ja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen tähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut aikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että hänellä oli poika?"
"Kertoiko hän, tosiaankin?" sanoi Fransemmery. "Kovin ihmeellistä.Mutta — kuka tietää?."
"Jos hän kertoi", jatkoi Blick, "niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut sitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?"
"Niin — miksi?" mutisi Fransemmery. "Miksi?"
"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle — naiselle, joka hänen piti naida — niin mistä se johtui?" sanoi Blick. "Kertoiko hän vai eikö hän kertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista, mikä on tuiki tärkeätä!"
"Eipä ihme", myönsi Fransemmery. "Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken puhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina siitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen."
"Mitä, esimerkiksi?" kysyi Blick.
"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva Tretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän vilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen pidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena — ja niin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!"
"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta sentään, vai mitä?" virkahti Blick. "Hän on tehnyt minuun sen vaikutuksen — sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt — että hän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään."
"Enpä ihmettelisi!" myönsi Fransemmery. "Näin ollen minun on saatava vastaus kysymykseen — esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos hän esittää, niin millainen se on?" sanoi Blick. "Ja onko Eckhardstein jollakin tavoin mukana siinä?"
"Kah!" huudahti Fransemmery. "Siinäpä onkin toinen kysymys!"
"Sievä pulma kerrakseen!" mörähti Blick.
"Musta kuin tämä tie, ystäväni", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat siihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja mutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten harjanteiden huipuille. "Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet kuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette ole saanut vielä vihiäkään jäljistä?"
"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida lainkaan sanoa askeleeksi", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja, jotka Lansbury oli hänelle antanut. "Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se piiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä — mikä teidän koiraanne vaivaa?"
Airedalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle tielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut tavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli menossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat lähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään maata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.
"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian jäljille!" huomautti Fransemmery. "Arvelinkin jo joku aika sitten, että tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin eroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain olisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on eroittaa metsäsian pesä ketun luolasta."
Blick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta hänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen raksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.
"Niin se on!" sanoi hän. "Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä on koira?"
Fransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen terrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa onkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä innokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.
"Hts!" tirskahti hän. "Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta ei voi erehtyä — vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei ole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän tultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja mehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!"
Mutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä tarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.
"Mainio kaivuri!" sanoi hän. "Se on kaapinut esille jo aimo lailla multaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos — hei!"
Hän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän hiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi kirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti sen Fransemmeryn nähtäväksi.
"Katsokaas tätä!" sanoi Blick.
Fransemmery katsoi ja hätkähti.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Revolveriko?"
Blick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä suuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.
"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli", sanoi hän. "Ja — uusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! — mitäs, jos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren elämästä? Enpä ihmettelisi!"
Fransemmery peräytyi takaisin tielle.
"Onko — onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua —"
"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir — tämä ei ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua — aivan kirkas, puhdas, uusi —"
"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle."Samoin kuin myös sora. Kenties —"
"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä, ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"
"Te siis pidätte sitä hyvin tärkeänä?" kysäisi Fransemmery.
"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin — me olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty — aivan äskettäin — pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"
"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! — Kuinka merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja tarkkaa huomiota."
"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen tienviitta, jonka olen löytänyt."
Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he kohtasivat sievän palvelijattaren.
"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir", ilmoitti hän. "Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa, mutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa."
Blick nykäisi Fransemmeryä hihasta, kun he astuivat eteishalliin.
"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!" kuiskasi hän. "En halua siitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas — Chilford ei ehkä toivo minun olevan läsnä; lähdenkö minä?"
"Älkää, tulkaa sisälle", sanoi Fransemmery. "Pyydän teitä tulemaan sisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin jutun. Kas, Chilford!" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä asianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen tuleen. "Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne — sitä odotinkin! Margaret Hilson on käynyt teidän luonanne — hän kai kertoi teille, että hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko jutusta, joten —"
Chilford silmäsi toisesta toiseen.
"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut tänne, Fransemmery", vastasi hän "Olen tavannut hänet, tosiaankin — hän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein, mitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli vain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello seitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta — pienimpiä yksityiskohtiaan myöten!"
"Oletteko?" huudahti Fransemmery. "Millä tavoin?"
Chilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja ikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren kartanon.
"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!" sanoi hän. "Kuusivuotias poikanen! — tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!"
Fransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset risteilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin — siinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko avioliitto todellinen vai ei.
"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!" sanoi hän kääntyen Chilfordiin päin. "Mutta — mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on aivan odottamatonta, vai mitä?"
"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan", vastasi Chilford. "Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan, että Guy Markenmore olisi naimisissa — minä olin aina kuullut päinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni tänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman kertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo lailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen, jonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa puhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin kuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla jotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta tuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon tunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta, jonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat tarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani. Ja lisäksi", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten Fransemmerylle, "hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin oikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! — juttu on aivan selvä. Markenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! — ja hän on kuuden vuoden vanha!"
"Guy Markenmore meni naimisiin Myra Halliwellin kanssa?" virkkoiFransemmery.
"Meni — sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä", vastasi Chilford. "Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin, Tootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti siellä yksin — Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös asuntoa West Endissä. Myra kuoli — mutta poika jäi eloon. Quillamane tuntee koko jutun — hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus, kastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan. Kun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren hoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä: minä itse otin heidät vastaan."
"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat asiaan?" kysyi Fransemmery.
"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!" vastasi Chilford. "He olivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä kohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti suosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön — luulenpa tuntevani henkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry Markenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin tieten!"
"Se on totta!" sanoi Fransemmery. "Heidät vihittiin Lontoossa, kolme kuukautta sitten, äidin läsnäollessa."
"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla tästä!" huudahti Chilford. "Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli kuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi lady Markenmore! Oh — olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja Quillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi. Näyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään melko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko omaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi luovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä toimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt sen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki! Mielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?"
"Siltä kannalta — hyvin", myönsi Fransemmery. "Sekavaa, lisäksi."
Hän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta pohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford haluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt lakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan kuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He kävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.
"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?" kysyi Chilford heidän erotessaan.
"Mitättömän vähän!" vastasi Blick.
"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut", virkahtiChilford. "Ei valon pilkahdustakaan!"
Blick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa Valtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti ennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä. Grimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti päätään.
"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick", vastasi hän. "Hän tilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut määräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui heti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt johonkin muualle. Eipä väliä, silti — hän maksoi laskunsa!"