Hiidenkirnu
Professori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan teräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt paljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava epäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan arvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin — kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä olla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.
"No?" virkkoi hän. "No? Mitä?"
"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin — enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja", vastasi Roper. "Mutta — juttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana — sen päivän edellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa, Markenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni, lähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen — siellä minun piti tavata muuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa, ja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli näiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista kilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita —"
"Mihin aikaan se tapahtui, Roper?" keskeytti Blick.
"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin pimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan Mitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään kanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi miestä saapui paikalle — eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien yllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli pitkä — toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja, pysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun valossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota lakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata, kuka hän oli — Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin — vain hetkisen — kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen piirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön, kuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän oli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä olisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta — minä en tehnyt! He jatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin heidät, he puhelivat yhtä mittaa —"
"Kuulitteko, mitä he haastelivat?" kysyi Blick.
"En oikein — vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat minun kohdalleni — silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin kaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä tietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä Mitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te kuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan, epäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä nousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!' Sitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän katoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten —"
"Malttakaahan, Roper", keskeytti Blick. "Se toinen mies — kuvailemanne lyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? — Sellaista kuin tämän paikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?"
"Ei!" vastasi Roper painavasti. "Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän käytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa, sisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän."
"Näittekö hänen kasvonsa?"
"En nähnyt hänestä muuta kuin ääriviivat. Hän seisoi syrjässä, valopiirin ulkopuolella, kun Guy sytytti sikaariaan, joten en voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta hän oli pienehkö, tukeva mies. En tosiaankaan kiinnittänyt häneen suurta huomiota, kun toivoin, ettei häntä olisi siinä ollutkaan!"
"Hyvä — entäs sitten?" kysyi Blick.
"Sitten minä jatkoin matkaani Mitbourneen ja selvitin asiani miehen kanssa, jota tahdoin tavata", sanoi Roper, "ja kun se oli tehty, menimme yhdessä juomaan haarikan olutta Kukko ja Harakka-ravintolaan, ja sitten palasin kotiin".
"Vai niin", virkkoi Blick. "Aivan niin! Ja —" Hän keskeytti puheensa ja loi Roperiin läpitunkevan katseen. "Eikö mitään muuta?" kysyi hän.
"Minä en tahdo salata mitään", sanoi Roper. "Tiedän vielä muutakin. Muistattehan, että — minä olin hautonut kostoa Guy Markenmorelle seitsemän vuotta! Mies, jolle on tehty niin suurta vääryyttä kuin minulle, ei unohda hevillä. Ja saavuttuani mökilleni Mitbournesta tultuani, istuuduin sinä iltana ajattelemaan, aivan yksin, ja minä muistin — sillä en ollut unohtanut! — Guyn sanoneen mukanaan olleelle miehelle, että hän palaisi samaa polkua Mitbourneen kello neljä seuraavana aamuna. Niinpä minä nousin ylös kello kolme ja valmistauduin kohtaamaan hänet aikoen, jos tapaisin hänet siellä, selvittää välimme — iäksi päiväksi!"
"Tapasitteko hänet?" kysyi Blick levollisesti.
Roper katsahti etsivästä professoriin.
"Kyllä!" vastasi hän yhtä levollisesti. "Minä tapasin hänet! Mutta joku oli ehtinyt ennen minua. Hän oli lämmin, silloin — mutta henki poissa, kuula ammuttu ohimoon!"
Professori huoahti. Mutta Blick ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, ja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kylmempi kuin koskaan. "Murha oli siis tapahtunut juuri vähän ennen tuloanne?" sanoi hän. "Näittekö ketään lähettyvillä?"
Roper pudisti päätänsä.
"Kun minä kohtasin hänet", vastasi hän, "arvelin, että hän oli ampunut itsensä. Ja minä tutkin tarkasti lähipaikat, tapaamatta kuitenkaan minkäänlaista asetta — pistoolia, revolveria tai mitään muutakaan. Sitten tähystelin joka taholle — en nähnyt ketään! Oli aamuhämärä, eikä voinut nähdä kovin kauas; metsiköt ja lehdot olivat sumun peitossa ja usva leijaili kukkuloiden rinteilläkin. En, en nähnyt ketään — paitsi häntä, kuoliaana."
"Koskitteko häneen?" kysyi Blick äkkiä.
Metsänvartijan kasvoille levisi omituinen, synkkä ilme, eikä hän katsonut nyt etsivään, vaan professoriin, ikäänkuin tuntien, että tämän taholta olisi odotettavissa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.
"Merkillistä", mutisi hän, "vasta hetkistä aikaisemmin olin tullut häntä tapaamaan haluten sydämeni pohjasta päästä häneen käsiksi! Minä olisin tarttunut häntä kurkkuun ja kuristanut hänet kuoliaaksi niinkuin tuo koira ottaisi rotan hengiltä! Mutta nähdessäni hänen makaavan jaloissani, kuolleena, vainajana, minusta tuntui — minusta tuntui, kuin en voisikaan kajota kädelläni hänen ruumiiseensa! Hän oli — kuollut! Ja sitten tein jotakin, minkä nojalla tulin havaitsemaan, että hän oli vielä lämmin."
"Niin — niin!" huohotti professori. "Mitä sitten?"
"Näin sormuksen hänen sormessaan", vastasi Roper vakavasti. "Sellaisen sormuksen, joita mustalaisnaiset kaupittelevat maanteillä näillä tienoin: aivan arvoton esine, ymmärrättehän, mutta huomio kiinnittyy siihen. Ja päähäni pälkähti — en tiedä miksi — että minun Myrani oli antanut sen hänelle. Ja minä vedin sen hänen sormestaan, poistuin vieden sen mukanani ja jätin hänet sinne, tuijottelemaan taivasta kohti!"
Professori huokasi pitkään. Mutta Blick puhui.
"Mihin olette pannut sen sormuksen, Roper?" kysyi hän.
"Se on täällä!" vastasi metsänvartija työntäen kaksi sormeaan liiviensä taskuun. "Ajattelin, että tyttöparkani antoi sen hänelle! Hän piti kovasti tällaisista kiiltävistä koruista. Monta kertaa peijasivat häntä mustalaisnaiset, jotka myivät hänelle tuollaista vanhaa rojua hyvästä hinnasta. Mutta minä ajattelin, että se oli hänen, enkä minä tahtonut, että Guy Markenmore veisi sen mukanaan hautaansa!"
"No, te olitte väärässä", sanoi Blick säälimättömän vilpittömästi. "Rouva Tretheroe antoi sen sormuksen Guy Markenmorelle ja tämä puolestaan antoi rouva Tretheroelle toisen aivan samanlaisen. He ostivat ne vanhasta muinaisesineiden kaupasta Portsmouthin satamasta. Koskaan se ei ole ollut Myran."
Roper katsoi tiukasti etsivään. Blick nyökkäsi. Ja tällöin Roper, joka oli ottanut sormuksen kämmenelleen, heitti sen äkkiä maahan, inhoa ilmaisevin elein.
"Ajattelin, että se olisi ollut!" mutisi hän. "Mutta kun se ei kerta ole —"
Blick sieppasi sormuksen ja nousi seisoalleen.
"No, Roper", sanoi hän, "siinäkö koko totuus?"
"Kaikki, mitä minä tiedän", vastasi Roper. "En voi lisätä enää sanaakaan, herra."
"Pysyttekö siinä, mitä olette sanonut?" kysyi Blick.
"En peruuta sanaakaan!" vakuutti Roper.
"Olemme siis päässeet näin pitkälle", jatkoi etsivä kääntyen professoriin. "Olemme nyt kuulleet miehestä, joka oli Guy Markenmoren seurassa murhan edellisenä iltana ja tiesi, että Guy palaisi ylängöille kello neljä seuraavana aamuna. Kuka on se mies?"
"Luultavasti sama mies, josta hänen konttoripäällikkönsä kertoi minulle", vastasi professori. "Se on minun mielipiteeni ehdottomasti."
"Hyvä, lähtekäämme", sanoi Blick. "Minä tulen tapaamaan teitä vielä,Roper — epäilemättä te olette ohjannut meidät jonkinlaisille jäljille."
Mutta professori vitkasteli.
"Kuulkaas, hyvä ystävä", sanoi hän kääntyen metsänvartijan puoleen. "Tiedättehän Mitre-hotellin Selcasterissa? Hyvä — minä asun siellä. Tulkaa tapaamaan minua sinne, tänä iltana; tässä on nimikorttini — kysykää minua. Jos tahdotte muuttaa maasta, niin minä hankin teille kyllä rahaa. Tänä iltana, muistakaa, milloin hyvänsä kahdeksan jälkeen."
Hän kosketti Blickiä käsivarteen ja riensi Blickin kanssa metsästä niin nopeasti, ettei Roper ehtinyt edes kiittää häntä. He kävelivät kiiruusti hyvän matkaa ennenkuin saapuivat jälleen mäenrinteelle.
"Siinä mies, jonka sielu on turtunut, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Miesparka! Miesparka! Tunnen syvällistä ja vilpitöntä sääliä häntä kohtaan. Seitsemän vuotta yksin, hautoen rakkaustarinaansa — hirveätä!"
"Pelkäänpä, että olette kovin herkkätunteinen, sir!" huomautti Blick. "Minäkin säälin tuota miestä; Myran menettäminen koski nähtävästi kipeästi hänen sydämeensä. Mutta sanonpa teille, mitä arvelen, professori — arvelen, että Roperin pitäisi olla minulle hyvin kiitollinen siitä, etten vaatinut häntä lähtemään mukaani Selcasterin poliisiasemalle! Jollen pitäisi arvossa sielutiedettä, niin olisin varmasti tahtonut hänen saapuvan sinne. Mutta minä punnitsin häntä mielessäni ja pidin häntä tarkasti silmällä, ja luulen käsittäneeni hänen omituiset sieluntilansa ja uskon, että hän kertoi meille totuuden. Toivon vain, että hän olisi tullut puhumaan minulle asiasta jo viikko sitten!"
"Tiedättekö, minä luulen melkein, että hänen asemassaan olisin tehnyt aivan samoin kuin hän on tehnyt", virkkoi professori avoimesti. "Minut valtasi kokonaan myötätunto tuota onnetonta miestä kohtaan. Mutta hyvä ystäväni — se salaperäinen henkilö? Miten aiotte päästä hänen jäljilleen?"
"Merkillistä tässä on", huomautti Blick, "seuraava seikka — ja se näyttää ainakin ensi silmäyksellä vaikealta. Jos oletamme Roperin kertomuksen olevan totta — kuten minä uskon — niin tuo outo mies, lontoolainen puheesta päättäen, sanoo Roper, millä hän luultavasti tarkoittaa sivistynyttä miestä, on ollut harjanteilla Guy Markenmoren seurassa myöhään maanantai-iltana. Kuka hän on? Saapuiko hän tänne Markenmoren kanssa Lontoosta? Kohtasivatko he toisensa junassa? Sattuivatko he yhteen Mitbournen ja Markenmoren välisellä tiellä? Me emme tiedä. Mutta on tärkeämpiä kysymyksiä kuin yksikään näistä — ensiksikin, mihin se mies oli menossa? Mihin hän meni erottuaan Markenmoresta — toiseksi. Ja kolmanneksi, tämä on tärkein kysymys — jos hän on se mies, joka ampui Guy Markenmoren seuraavana aamuna, niin missä hän oli tuon väliajan? Missä hän vietti maanantai-illan? Hän ei ole saattanut olla kaukanakaan näiltä seuduilta, jos hän odotteli uhriaan kello neljään seuraavaan aamuun asti."
"Käsittämätöntä!" myönsi professori. "Minä luulen kuitenkin, että mies, joka odotteli hyvää saalista, saattoi hyvinkin käyskennellä täällä metsissä muutamien tuntien ajan — yöt ovat nykyisin lämpimiä ja täällä, näissä laaksoissa, on yllinkyllin suojapaikkoja. Minua hämmästyttää eniten se, että jos se mies murhasi Guy Markenmoren, kuten hän varmastikin teki, niin miksei hän murhannut häntä maanantai-iltana ja paennut pimeän turvissa?"
Blick naurahti.
"Sanon teille, miksi", vastasi hän. "Hän oli henkilö, jolle Guy Markenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne Guyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi, että kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti aamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin, josta olette meille kertonut — sekä teidän lausuntonne, joka oli sen mukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö Folgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää hänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät."
Professori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan he olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet entistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon partaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen; siellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä piilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia ja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken tämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä professori keskeytti sen.
"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!" huudahti hän. "Tuolla alhaalla! Nainen!"
Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana heidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan lähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten professori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän huomiotaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti Blick. "Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä ihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään? Hiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän tahtonee?"
"Menkäämme tuonne alas", ehdotti professori. "Meitä kutsutaan sinne nähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!"
Kaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta läheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä Harboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän, alkoivat he tehdä hänelle merkkejä.
"Siellä on jotakin tekeillä!" mutisi hän. "Näyttää siltä kuin he olisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir — tuo pitkä mies on Harborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti murhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt suurta osaa tässä jutussa."
"Tunnen Fransemmeryn nimeltä", vastasi professori. "Hän on saman arkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun — olen ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas taittamatta niskojamme."
"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten", sanoi Blick. "Jos lammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme — hätätilassa."
Ja hetkisen kuluttua he olivatkin keksineet keinon miten laskeutua syvään rotkoon, jossa toiset odottivat heitä. Päästyään syvänteen pohjaan professori katseli ihmetellen äkkijyrkkiä kallioseiniä, joita alas he olivat tulleet. Siinä kohden, missä Valencia ja hänen kaksi kumppaniaan seisoivat, kohosivat graniittiseinät korkeina ja jyrkkinä; eräässä paikassa oli pystysuora, kahdensadan jalan korkuinen kallioseinä, jonka juurella kasvoi pensaita karussa ja rikkonaisessa louhikossa; tämän lohduttoman paikan alapäässä seisoivat nuo kolme henkilöä silmäillen vuoronperään louhikon onkaloihin ja miehiin, jotka kiiruhtivat rotkon tasaista pohjaa pitkin heidän luokseen. Fransemmeryn takana airedalelainen terrieri, joka oli kahlittu isäntänsä nenäliinasta tehtyyn hihnaan, ärhenteli ja haukkui, haluten nähtävästi tunkeuduttavan kauemmas pensaikkoihin, mistä se oli väkisten laahattu pois.
"Tuo on Fransemmeryn koira — se vekkuli, joka kaivoi esille automaattisen pistoolin", sanoi Blick. "Onkohan se tehnyt uuden löydön?"
Harborough tuli verkalleen heitä vastaan. Lähemmäksi saavuttuaan hän loi Blickiin varoittavan katseen ja viittasi kuusikkoon.
"Kuulkaas!" sanoi hän hätäisesti, kun he lähestyivät. "Tuolla makaa mies, kuoliaana — hän on kai suistunut rotkoon. Terrieri löysi hänet — koira ei tahtonut tulla täältä pois, jolloin minä menin sitä noutamaan ja näin miehen — kuolleena, epäilemättä. Tulkaa katsomaan!"
Tällöin he olivat saapuneet toisten kahden luo, ja Blick tunkeutui enempää kyselemättä muitta mutkitta metsikköön, toisten kolmen miehen seuratessa häntä.
"Missä hän on? Kuka hän on?" kysyi hän "Tunnetteko ehkä hänet?"
"Vieras — näyttää huvimatkailijalta", sanoi Harborough. "Täällä, louhikon juurella!"
Hän työnsi syrjään kuusien tiheät oksat, ja äkkiä näkyi miehen ruumis, joka lepäsi omituisessa mykkyrässä terävillä kivilohkareilla. Tarvitsi luoda vain yksi ainoa silmäys ylöspäin huomatakseen, miten hänelle oli käynyt; hän oli liukastunut ylhäältä jyrkänteen reunalta ja murskautunut kuoliaaksi siihen paikkaan, missä hän nyt lepäsi: vähän matkan päässä hänestä oli kävelykeppi, joka oli kirvonnut hänen kädestään hänen pudotessaan.
Päästäen kovan huudahduksen Blick syöksähti eteenpäin ja käänsi kasvot, jotka sammal- ja kanervaverho oli peittänyt, valoa kohti. Hän nousi, tuijottaen niihin.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän "Hän on Crawley — se mies, jonka kohtasin —"
Mutta kovemman, paljon hämmästyneemmän huudahduksen päästi professori, kun hänkin vuorostaan sai nähdä kuolleen miehen kasvot.
"Crawley?" sanoi hän "Crawley? Eihän toki — hän on Carter! — Carter!Carter, sanon minä!"
Blickistä tuntui kuin kirkas valonvälähdys olisi leimahtanut hänen aivoissaan. Hän kääntyi professoriin päin katsellen kysyvästi.
"Carter!" huudahti hän. "Teidän apulaisenne?"
"Minun apulaiseni!"
"Se mieskö, joka vei teidän sinetöidyn kirjeenne Guy Markenmorelle?"
"Sama mies!" vakuutti professori juhlallisesti.
"Laupias taivas! Mitä tämä kaikki merkitsee?"
Blick laskeutui äkkiä polvilleen kuolleen miehen viereen ja sujautti odottamatta kätensä miehen povitaskuun — sitten toiseen — ja kolmanteen. Yhtä äkkiarvaamatta hän veti näkyviin kirjesalkun ja otti sieltä esille tukun seteleitä ja kaksi paperia. Hän heitti setelit välinpitämättömästi maahan, mutta levitti nopeasti paperit; hetkistä myöhemmin hän pisti ne professorin käteen.
"Tässä koko jutun avain!" sanoi hän tyynesti. "Siinä on Spindlerin keksintö ja teidän siitä antamanne lausunto. Ja — tuossa on se mies, joka tappoi Guy Markenmoren!"
Sitten hän katsahti kolmeen seuralaiseensa. Professori tarkasteli tyrmistyneenä papereita, jotka hän juuri oli saanut; Fransemmery tuijotti professoriin; Harborough, huolestuneena ja hämmästyneenä, silmäili epäilevästi kuollutta miestä. Hän alkoi puhua ensiksi, kääntyen etsivän puoleen.
"Luuletteko — että hän tappoi Guy Markenmoren, saadakseen haltuunsa — nuo?" kysyi hän hiljaisella äänellä.
Blick nousi polviltaan.
"Mitäs muutakaan?" virkkoi hän levollisesti. "Nyt käsitän koko jutun! Sir Thomas, tässä, ja minä tiesimme siitä jo jotakin, mutta vielä hetki sitten en epäillyt tätä miestä. Mutta, kuten sanoin, nyt minä käsitän asian — aivan selvästi. Tämä mies, jonka kohtasin joku päivä sitten Valtikassa, esiintyi silloin Crawleyna, lomalla-olijana, sanoi olevansa kävelyretkellä näillä seuduin, mutta todellisuudessa hän olikin Carter, sir Thomasin laboratorioapulainen Cambridgesta. Juuri hänelle sir Thomas jätti sinetöidyn paketin, jotta hän veisi sen suoraan Guy Markenmorelle Lontooseen, hänen, Carterin, piti matkustaa Lontoon kautta lomaansa viettämään. Vaikkei Carter tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, niin sir Thomasilta hän oli kuullut, että sen sisältö oli sekä tieteellisessä että rahallisessa suhteessa tavattoman arvokas. Hänen piti jättää paketti Guy Markenmoren omiin käsiin. Hän teki sen. Myöhemmin samana päivänä Guy Markenmore matkusti tänne. Samoin myös Carter. Kenties he kohtasivat toisensa junassa; kenties he matkustivat yhdessä. Mutta, oli miten oli, sir Thomas ja minä olemme juurikään päässeet selville, että Guy Markenmore ja Carter olivat yhdessä näillä ylänteillä myöhään saman päivän iltana ja keskustelivat tuttavallisesti. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen kuullut, Guy Markenmore oli puhelias, toverillinen mies, avomielinen ja rehellinen; saatuaan tietää, että Carter oli sir Thomasin apulainen, Guy uskoi nähtävästi Carterille salaisuuden. Ja sir Thomas ja minä olemme vasta äsken saaneet varmoja tietoja siitä, että Guy kertoi Carterille palaavansa Markenmoren notkelman kautta hyvin varhain seuraavana aamuna. Mitä tekee Carter? Hän päättää retkeillä yösydämen — yö oli lämmin, ottakaa huomioon! — väijyä Guyta varhain aamulla ja murhata hänet anastaakseen keksinnön ja rahat, jotka Guy, Lansbury ja parooni von Eckhardstein luovuttaisivat sinä yönä keksinnön ostamista varten. Ja — hän toteutti tämän suunnitelmansa. Sitten hän poistui tyynesti näiden kukkuloiden ja metsien kautta — kukapa olisi epäillyt tavallista jalkamiestä? Mutta luettuaan myöhemmin tapahtumasta sanomalehdistä, hän palasi tänne, huvimatkailijaa näytellen, Valtikkaan, missä minä kohtaan hänet ja missä, tunnustan sen, hän peijasi minua perinpohjin. Murhaajan vanha temppu, nähkääs, sillä murhaajilla on tapana kierrellä ja kaarrella rikospaikkansa lähettyvillä haluten sairaloisen uteliaasti ottaa selkoa, mitä on sanottu ja tehty. Kukaan ei epäillyt tätä miestä vähääkään — minä itse en osannut edes aavistaakaan, että hän olisi sekaantunut tähän juttuun. Hän viipyi yön Valtikassa ja poistui senjälkeen kävellen näiden ylänköjen poikki. Ja täällä — täällä hänelle sattui kohtalokas onnettomuus, mutta jollei hänelle olisi sattunut tapaturmaa ja jollemme me olisi löytäneet häntä ja noita papereita hänen taskustaan, niin minä luulen, ettemme olisi koskaan saaneet tietää, kuka tappoi Guy Markenmoren. Mutta — nyt me tiedämme."
Hän kumartui ja veti kuolleen miehen pehmeän hatun paremmin hänen kasvojensa yli. Kun hän kohotti katseensa, tarkasteli professori yhä miettivästi kädessään olevia papereita ja Fransemmery, tavattoman vakavana, katseli häntä. Mutta Harborough harppaili jo puiden lomitse Valencian luo.