Valitsin yksinkertaisimman ja kainoimman puvun, en asettanut mitään koristuksia tukkaani, kieltäydyin panemasta punaa poskiini. Tahdoin ennenkaikkea herättää Léliossa kunnioitusta, joka oli minulle kalliimpi kuin hänen rakkautensa. Yhtäkaikki aavistin miellyttäväni, koska Quinette, hämmästyneenä kaikesta siitä, mitä mielessäni liikkui, sanoi tarkastellen minua kiireestä kantapäähän:
— Totta tosiaan, rouva, en tiedä miten te menettelette. Teillä on vaan yksinkertainen valkea puku ilman laahustinta ja krinoliinia, te olette sairas ja kalpea kuin kuolema, te ette ole tahtonut panna edes yhtä ainoata kauneuslaastaria enkä kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt teitä kauniimpana kuin tänä iltana. Säälin miehiä, jotka teitä katselevat.
— Pidät siis minua hyvin siveänä, Quinette parkani?
— Oi, rouva markiisitar, minä rukoilen joka päivä taivasta, että tulisin teidän kaltaiseksenne, mutta tähän mennessä…
— Vaiti hupsu, anna minulle viittani ja puuhkani.
Puolenyön aikaan olin Valois-kadun talossa. Olin huolellisesti hunnutettu. Jonkunlainen kamaripalvelija otti minut vastaan, hän oli tämän salaperäisen asumuksen ainoa näkyväinen isäntä. Hän vei minut mutkikasta käytävää pitkin puutarhan läpi pimeyteen ja hiljaisuuteen vaipuneeseen huvimajaan. Asetettuaan viheriäsilkkisen lyhtynsä eteiseen, avasi hän hämärän ja avaran huoneen oven, osoitti kunnioittavalla liikkeellä ja järkähtämättömän näköisenä valon sädettä, joka tuli huonerivin päästä ja sanoi matalalla äänellä aivankuin olisi pelännyt herättävänsä uinuvia kaikuja.
— Rouva on yksin, ei kukaan ole vielä tullut. Rouva löytää kesähuoneesta soittokellon, jonka kutsua minä heti noudatan, jos hän jotakin tarvitsee.
Ja hän katosi kuin noiduttuna ja sulki oven takanani.
Minut valtasi kamala pelko, pelkäsin joutuneeni ansaan. Kutsuin häntä; hän tuli heti, hänen juhlallisen tyhmä ulkonäkönsä rauhoitti minut. Kysyin häneltä mitä kello oli, vaikka tiesin sen aivan hyvin, olin useammin kuin kymmenen kertaa katsonut matkalla kelloani. — Kello on kaksitoista, vastasi hän kohottamatta katsettaan minuun.
Näin, että tuo mies oli erinomaisesti perehtynyt tehtävänsä velvollisuuksiin. Päätin astua kesähuoneeseen ja tulin vakuutetuksi pelkoni aiheettomuudesta nähdessäni, että kaikki puutarhaan vievät ovet sulki vain itämaalaiseen tapaan maalattu silkkiverho. Ei ollut mitään viehättävämpää kuin tuo kammio, joka, totta puhuen, oli kuin maailman säädyllisin musiikkihuone. Seinät olivat lumivalkoista marmorisekoa, akkunankehykset himmeätä hopeaa, tavattoman komeita soittokoneita oli pitkin huonekaluilla, jotka olivat päällystetyt valkealla sametilla ja koristetut helmitupsuilla. Kaikki valo tuli ylhäältä, mutta sitä vaimensivat alabasterilevyt, jotka muodostivat pyörryköntapaisen katoksen. Olisi voinut luulla tuota himmeätä ja pehmeätä valoa kuutamoksi. Tarkastelin uteliaasti ja mielenkiinnolla tuota suojaa, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt, Se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin astuin tuollaiseen pikku taloon, mutta joko ei tämä huone ollut tarkoitettu salaperäisten rakkausseikkailujen temppeliksi, tai oli Lélio poistanut kaikki esineet, jotka olisivat voineet loukata silmääni ja muistuttaa minua asemastani, joka tapauksessa osoitti tuo huone aiheettomaksi vastenmielisyyden tunteen, jota olin tuntenut sisäänastuessani. Yksi ainoa veistokuva valkoisesta marmorista koristi keskustaa, se oli antiikki ja kuvasi hunnutettua Isistä sormi suulla. Peilit, jotka kuvastivat sen ja minut — molemmat kalpeat ja valkopukuiset ja kainosti verhotut — synnyttivät niin täydellisen harhakuvan, että minun täytyi liikkua eroittaakseni kuvapatsaan kuvan omasta kuvastani.
Äkkiä tämä samalla kertaa synkkä, peloittava ja suloinen hiljaisuus rikkoontui. Perällä oleva ovi avautui ja sulkeutui jälleen, lattialla narisivat hiljaa kevyet askeleet. Minä vaivuin nojatuoliin enemmän kuolleena kuin elävänä, tulisin siis kohta näkemään Lélion läheltä, ulkopuolella teaatteria. Suljin silmäni ja sanoin hänelle sydämessäni jäähyväiset ennenkuin ne jälleen avasin.
Mutta kuinka hämmästyinkään! Lélio oli kaunis kuin enkeli, hän ei ollut malttanut riisua teaatteripukuaan, joka oli hienoin mitä olin hänellä nähnyt. Hänen hento ja notkea vartalonsa oli verhottu espanjalaiseen takkiin valkeasta satiinista. Hänen olkapäillään ja sukissaan oli kirsikanpunaiset nauharuusut, samanvärinen viitta liehui hänen hartioillaan. Hänellä oli suunnaton rintaröyhelö englantilaisesta pitsistä, hänen hiuksensa olivat lyhyet ja puuteroimattomat. Hänen otsallaan, jossa loisti jalokiviruusu, oli valkeiden töyhtöjen varjostama lakki. Tässä puvussa oli hän juuri näytellyt don Juania kappaleessa Festin de Pierre. En ollut milloinkaan nähnyt häntä niin kauniina, niin nuorena, niin runollisena kuin sillä hetkellä. Velasquez olisi iki-ihastunut saadessaan sellaisen mallin.
Hän laskeutui polvilleen. En voinut olla ojentamatta hänelle kättäni. Hän oli niin aran ja nöyrän näköinen! Että ihailtu mies tunsi arkuutta naisen seurassa oli niin harvinaista siihen aikaan — ja sen lisäksi vielä kolmekymmentäviisivuotias mies, näyttelijä!
Yhdentekevää: minusta tuntui, minusta tuntuu yhä vieläkin, että hänessä oli nuoruuden koko tuoreus. Valkeissa vaatteissaan muistutti hän nuorta hovipoikaa, hänen otsallaan oli ensi lemmen koko puhtaus ja hänen sydämessään sen koko tulisuus. Hän tarttui käsiini ja peitti ne kiihkeillä suudelmilla. Silloin minä menetin järkeni, vedin hänen päänsä polvilleni, hyväilin hänen polttavaa otsaansa, hänen karkeata mustaa tukkaansa, hänen ruskeata kaulaansa, joka peittäytyi hänen kauluksensa pehmoiseen valkeuteen… mutta Lélio ei käynyt rohkeammaksi. Koko hänen hurmauksensa keskittyi hänen sydämeensä, hän alkoi itkeä kuin nainen, hänen nyyhkytyksensä eivät tahtoneet lakata.
Oi, minä vakuutan, että nautinnolla itkin hänen kerallaan. Pakoitin hänet kohottamaan päänsä ja katsomaan minua. Suuri Jumala, kuinka hän oli kaunis, kuinka hänen silmänsä loistivat hellyydestä! Hänen tosi ja ylevä sielunsa loi suloutta hänen vartalonsa vioille ja vuosien ja yönvalvonnan hävityksille. Oi sielunvoima! Ken ei ole käsittänyt sen ihmetekoja, ei ole milloinkaan rakastanut. Nähdessäni liian aikaiset rypyt hänen kauniilla otsallaan, hänen hymyilynsä kaihomielisyyden, hänen huuliensa kalpeuden, tunsin liikutusta. Teki mieleni itkeä hänen surujaan, hänen vastoinkäymisiään ja hänen elämänsä työtaakkaa; tunsin omikseni kaikki hänen kärsimyksensä, vieläpä nekin, jotka saivat alkunsa hänen pitkällisestä, toivottomasta rakkaudestaan minuun, ja minussa vallitsi enää vain yksi halu — korjata se paha, minkä hän oli kärsinyt.
— Rakas Lélioni, suuri Rodrigueni, kaunis don Juanini! sanoin hämmästyksissäni.
Hänen silmäyksensä polttivat minua. Hän puhui, hän kertoi minulle rakkautensa vaiheet ja kehityksen. Hän sanoi, että irstailevasta näyttelijästä olin minä tehnyt hänet tuliseksi ja voimakkaaksi, että olin kohottanut häntä hänen omissa silmissään, antanut hänelle takaisin nuoruuden rohkeuden ja unelmat. Hän kuvaili kunnioitustaan minua kohtaan, kertoi halveksivansa tavaksi tulleita typeriä lemmenjuonia. Sanoi, että antaisi kaikki jäljellä olevat elinpäivänsä yhdestä ainoasta hetkestä minun sylissäni, mutta että hän uhraa tuon hetken ja nuo päivät pelosta, että loukkaisi minua. Milloinkaan ei enemmän sydämeenkäyvä kaunopuheisuus ole naissydäntä järkytellyt, milloinkaan ei hellä Racine ole puhunut rakkaudesta niin vakuuttavasti, niin runollisesti, niin voimakkaasti. Kaiken sen mitä intohimo voi keksiä hienoa ja vakavaa, suloista ja kiihkeää, ilmaisivat minulle hänen sanansa, äänensä, silmänsä, hyväilynsä ja nöyryytensä. Oi, mahtoiko hän pettää itseään? Näyttelikö hän?
— Varmasti en minä sitä usko, huudahdin minä katsoen markiisitarta.
Hän näytti puhuessaan nuortuvan, karistavan päältään sata vuottansa kuin Urgele-haltijatar. Kuka onkaan sanonut, että naisen sydämessä ei ole ryppyjä.
— Kuunnelkaa loppuun, sanoi hän. Hämmentyneenä, menettäen itsehillitsemiskykyni hänen puhuessaan, syleilin häntä, värisin koskettaessani hänen pukunsa satiinia, hengittäessäni hänen hiustensa tuoksua. Pääni meni sekaisin. Kaikki se, mikä oli jäänyt minulle salaisuudeksi, mitä en luullut voivani tuntea, heräsi minussa. Mutta se oli liian voimakasta … minä menin tainnoksiin…
Hän sai minut nopeasti tointumaan. Näin hänet jalkojeni juuressa, entistä ujompana ja liikutetumpana.
— Säälikää minua, sanoi hän, surmatkaa minut, ajakaa minut pois.
Hän oli kalpeampi ja heikompi kuin minä.
Mutta kaikki tämän niin vaiherikkaan päivän kuluessa kokemani hermotärähdykset aiheuttivat, että minä siirryin nopeasti tilasta toiseen. Tämä uuden elämän nopea välähdys oli vaalennut, vereni oli tyyntynyt, todellisen rakkauden hienous pääsi voitolle.
— Kuulkaa minua Lélio, sanoin hänelle; ylenkatseesta en minä teidän hurmauksestanne riistäydy irti. Kukaties on minussa kaikki se arkatuntoisuus, joka istutetaan meihin lapsena ja tulee kuin toiseksi luonnoksemme, mutta tällä hetkellä se ei vaikuta asiaan, koska luontonikin on muuttunut toiseksi, minulle ennen tuntemattomaksi. Jos rakastatte minua, niin auttakaa minua teitä vastustamaan. Antakaa minun viedä mukanani suloinen tyydytys, että olen rakastanut teitä vain sydämellä. Ellen olisi kuulunut kenellekään, niin kukaties antautuisin teille ilolla. Mutta tietäkää, että Larrieux on minut häväissyt, tietäkää, että kamalan välttämättömyyden pakoittamana tekemään kuten kaikki muutkin ihmiset, olen kärsinyt sellaisen miehen hyväilyjä, jota en ole milloinkaan rakastanut. Tietäkää, että sen johdosta tuntemani inho on sammuttanut minussa mielikuvituksen siinä määrin, että ehkä vihaisin teitä nyt, jos olisin langennut äsken. Ah, älkäämme tehkö tuota julmaa koetta! Tahdon säilyttää teidät puhtaana sydämessäni ja muistossani. Erotkaamme ijäksi ja viekäämme täältä mukanamme kokonainen tulevaisuus täynnä kirkkaita ajatuksia ja jumalaisia muistoja. Lélio, minä vannon kuolemaan asti teitä rakastavani. Tunnen, ettei vanhuuden jää tule sammuttamaan tätä hehkuvaa liekkiä. Vannon myöskin, etten milloinkaan tule antautumaan kenellekään toiselle miehelle sen jälkeen kun olen kieltäytynyt teille antautumasta. Se ei ole minulle vaikeata, te voitte minua uskoa.
Lélio polvistui eteeni. Hän ei rukoillut eikä soimannut, hän sanoi, ettei hän ollut toivonut kaikkea sitä onnea, minkä minä olin hänelle suonut, ja ettei hänellä ollut oikeutta vaatia enempää. Kuitenkin pelästyttivät minua jäähyväisiä jättäessäni hänen toivottomuutensa ja hänen äänessään ilmenevä liikutus. Kysyin häneltä, eikö hän ajattelisi minua onnellisena, eikö tämän yön autuus levittäisi suloa hänen koko elämäänsä, eivätkö hänen entiset ja tulevat kärsimyksensä vaimentuisi joka kerta kun hän palauttaisi sen mieleensä. Hän sai uutta eloa ja vannoi ja lupasi kaikki mitä tahdoin. Hän lankesi vielä kerran jalkoihini ja suuteli pukuani kiihkoisasti. Tunsin horjuvani, viittasin hänelle ja hän poistui. Vaunut, joita olin lähettänyt hakemaan, saapuivat. Tämän salaperäisen talon automaattinen palvelija kolkutti kolme kertaa oven ulkopuolella, ilmoittaakseen sen minulle. Lélio syöksyi epätoivoissaan oven eteen, hän näytti aaveelta. Työnsin hänet lempeästi syrjään ja hän väistyi. Sitten astuin ulos ovesta ja kun hän tahtoi minua seurata, osoitin hänelle nojatuolia keskellä huonetta Isiksen kuvan vieressä. Hän istuutui sille. Intohimoinen hymyily väreili hänen huulillaan, hänen silmänsä loistivat viimeisen kerran kiitollisuudesta ja rakkaudesta. Vielä oli hän kaunis, nuori, vielä oli hän Espanjan grandi. Muutaman askeleen päässä, ennenkuin kadotin hänet ainaisesti näkyvistäni, minä käännyin ja loin häneen viimeisen katseen. Epätoivo oli hänet murtanut. Hän oli tullut vanhaksi, rumaksi, hirvittäväksi. Hänen ruumiinsa näytti halvaantuneelta, hänen kokoonpainuneet huulensa yrittivät hymyillä, hänen silmänsä olivat sammuneet ja lasimaiset. Hän oli enää vain Lélio, rakastajan ja prinssin varjo.
Markiisitar vaikeni. Sitten jatkoi hän kutistuen itsekin kokoon kuin luhistuva raunio:
— Siitä hetkestä lähtien en ole mitään hänestä kuullut.
Markiisitar vaikeni taas, kauvemmin kuin edellisellä kerralla. Mutta pitkien vuosien, koko elämän kestävän rakkauden tai lähestyvän kuoleman suomalla voimalla pakoittautui hän jälleen hilpeäksi ja sanoi hymyillen:
— No, uskotteko tästälähin kahdeksannentoista vuosisadan hyveeseen?
— Rouva, vastasin minä, ei tee mieleni sitä epäillä. Kuitenkin sanoisin ehkä, jos olisin vähemmin liikutettu, että te teitte viisaasti antaessanne sinä päivänä iskeä suontanne.
— Kurjat miehet! sanoi markiisitar. Sydämen tarinasta ette te ymmärrä hitustakaan.