Nopeasti, hätääntyneenä ja kumaraisena Ludvig XV astui huoneeseen. Hän jäi seisomaan vähän matkan päähän Jeannesta.
"Choiseul sanoo, että te ette voi ensinkään hyvin. Niin, minusta olisi ihanaa, jos haluaisitte ottaa vastaan papin. Minä lähetän hakemaan La Madeleinen kirkkoherran."
"Haluan mielelläni uskoa sieluni hänen käsiinsä, jos te sitä toivotte."
Kuningas astui lähemmä. Jeanne ei ensinkään ollut kuolevan näköinen. Oliko Quesnay erehtynyt? Oliko Choiseul liioitellut? Oliko mahdollista olla kuoleman kynnyksellä noin tyyni ja valpas? Epäröiden hän astui Jeannen luoja tarttui hellävaroen hänen käteensä. "Toivon näkeväni teidät terveempänä huomenna, rakas Jeanne."
Jeanne nyökkäsi hiljaa.
"Toivo on elävän etuoikeus, sire."
"Me tapaamme kohta toisemme."
Jeannen huulille nousi epäävä sana, mutta hän jätti sen sanomatta. Hän loi kuninkaaseen pitkän ja läpitunkevan katseen, aivan kuin olisi tahtonut nähdä hänen sielunsa syvimpään sopukkaan.
Sitten hän ravisti surumielisesti hymyillen kaunista päätään.
"Hyvää yötä, Jeanne, nuku rauhassa!"
"Hyvää yötä, sire."
Lyhyt kädenpuristus, sitten Ludvig läksi, selkä vähän suorempana kuin tullessa. Jeanne hengitti keveämmin. Hän oli säästänyt Ludvigia näkemästä kuolemankauhua.
Aikaisin huhtikuun 14 p:nä saapui La Madeleinen kirkon kirkkoherra. Jeanne mukautui kaikkiin menoihin. Hän ei tahtonut, että hänestä olisi sanottu, että hän on lähtenyt ajallisesta elämästä pakanana, mutta hänen ajatuksensa harhailivat muualla. Sillä aikaa kun kirkkoherra antoi hänelle synninpäästöä, ei hän ajatellut syntejään enemmän kuin pyhää toimitustakaan, vaan niitä maallisia asioita, jotka hänen vielä oli toimitettava.
Kirkkoherran lähdettyä hän teki viimeiset testamenttimääräyksensä. Vaikka hänellä ei tätä nykyä ollutkaan käteistä rahaa, oli hänen tiluksissaan, taloissaan, koruissaan, kirjoissaan ja taideteoksissaan kuitenkin suuri omaisuus.
Verrattomalla tahdonlujuudella Jeanne luki 1757 tehdyn testamentin, jossa hän oli määrännyt veljensä Abelin yleisperijäksi ja muistanut kaikkia niitä, jotka olivat palvelleet häntä uskollisesti, runsailla rahalahjoilla ja eläkkeillä. Hän kutsutti Collinin ja määräsi siltä varalta, että hänen veljensä kuolee lapsettomana, tämän sijaan erään kaukaisen sukulaisen. Hän saneli Collinille toisen lisäyksen, jossa hän määräsi ystävilleen kallisarvoisia lahjoja, kuvaten näitä pieniä yksityiskohtia myöten.
Ne käteiset rahat, jotka olivat hänen kirjoituspöydässään, olivat jaettavat seurakunnan köyhille.
Lyhyen levähdyksen jälkeen hän antoi määräyksen hautauksestaan.Saatossa piti olla kaksitoista mustiin verhottua vaunua.Kapusiiniluostarin hautaholvissa rakkaan lapsensa vieressä hän tahtoinukkua viimeistä untaan.
* * * * *
Lämmin aurinkoinen päivä muuttui tukehduttavaksi illaksi.
Kuningas istui ylhäällä eräässä pikku huoneessa kirjoittamassa kirjettä vävylleen Espanjan infantti Filipille. Vähä väliä hän säpsähti ja kuunteli henkeään pidättäen, kuuluisiko jotakin erikoisempaa ääntä.
Mutta mitään ei kuulunut — kuolemanhiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Hän meni ikkunan ääreen ja katsoi Marly-metsän tummiin puuryhmiin, jotka ylenivät kuin musta holvi harmaata, väräjävää ilmaa vasten. Sitten hän istuutui uudestaan kirjoittamaan.
"— — — olen vieläkin yhtä levoton ja minä tunnustan, että minulla on hyvin vähän toiveita todellisesta parantumisesta ja että pelkään lopun olevan ehkä hyvinkin lähellä. Melkein kaksikymmentä vuotta kestänyt tuttavuus on luotettava ystävyys. Mutta Jumalalla on valta ja voima ja hänen tahtoonsa täytyy taipua."
Hän kuivasi kyyneleen silmännurkasta ja nousi pystyyn.
Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.
* * * * *
Jeanne oli sanonut lähimmille ystävilleen viimeisen, ystävällisen sanan.
Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.
Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen huuliensa ympärillä.
Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.
* * * * *
Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.
Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt, hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.
Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään paikkaan.
Nuoren kaartinupseerin hampaat kalisivat.
"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet, joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"
Toinen ravisti päätään.
"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi kenenkään ruumis."
Nuoren upseerin katkera vastaus hukkui raikuvaan ukonjyrinään.
* * * * *
Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.
Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin voi.
Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.
Yksi ainoa ihminen maailmassa oli kyennyt riistämään hänet tuon hyytävän tuskan pauloista, ja se ainoa laskettiin — ehkä juuri tänä hetkenä — kylmään, hiljaiseen hautaholviin, joka ei milloinkaan antanut saalistaan takaisin!