Jeanne tutki yhdessä kuninkaan kanssa jokaisen ministeriöstä tulleen ehdotuksen ja kannusti häntä alinomaan työhön, kun hän tahtoi vaipua välinpitämättömyyteen ja hajamielisyyteen. Hän painosti kuninkaalle myötäänsä, että hän oli oma pääministerinsä, jonka silmien ja korvien tulee ulottua kaikkialle ja jonka tulee pitää ohjaksia lujissa käsissä, jott'eivät ministerit saa mellastaa oman mielensä mukaan.
Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että nämä ohjat olivat Jeannen käsissä. Todellisuudessa oli niin, että pääministeri oli hän, mutta kuningas ei lähimainkaan sitä oivaltanut.
Markiisitar oli harrastavinaan yksinomaan näytelmiä, kirjallisuutta ja taidetta, mutta tämän harrastuksensa varjoon hän taitavasti kätki valtiollisen kunnianhimonsa ja hillittömän vallanhalunsa.
Oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, jonka vihamielinen katse jossakin määrin pääsi tunkeutumaan Ludvigin hovissa vallitseviin oloihin ja joka terävästi ja selvästi näki, kuinka markiisitar päämäärästään tietoisena kokosi valtiolliset johtolangat käsiinsä.
Tämä henkilö oli Jeannen vanha vihollinen madame d'Estrades. Hän varoitti yhä vakavammin d Argensonia ja kehoitti häntä luopumaan vihamielisistä toimenpiteistään Pompadouria vastaan.
Eikä hän suinkaan saarnannut kuuroille korville. Ministeri tiesi, että hän voi luottaa rakastajattareensa. Madame d'Estrades oli luotettava ja uskollinen urkkija tuo nainen, joka vihasi suurta markiisitarta yhtä hehkuvasti kuin hän oli mielistynyt ministeriin.
* * * * *
Osan kevättä Jeanne vietti muutamien valittujen seuralaisten kanssa La Cellessä, josta oli tullut kuninkaan mieluisin oleskelupaikka. Pienen linnan kodikkuus miellytti häntä erityisesti.
Kapea, tuuheiden puiden varjostama kanava gondoliretkineen, ruusumajat, pienet, linnan ympärille ryhmittyneet metsiköt, joissa oli pehmeä sammalpeite ja heloitti orvokki- ja keltaesikkoryhmiä, herättivät kuninkaassa lakkaamatta uutta ihastusta.
Jeanne pani kuninkaan kunniaksi toimeen pikku juhlia, jotka olivat luonteeltaan mitä herttaisimmassa sopusoinnussa linnan tunnelman kanssa.
Paimenleikkejä lehtoreunaisilla nurmikoilla, improvisoituja Rameaun pikipäin säveltämiä baletteja luola- ja suihkukaivosikermien keskellä, soittoa ruusumajojen siimeksessä.
Alexandra, häikäisevän kaunis pikku olento, joka aina oli mitä iloisimmalla päällä, lisäsi paljon kuninkaan hyväntuulisuutta oleskelun aikana La Cellessä. Monia matkasuunnitelmia hylättiin Jeannen suureksi sisäiseksi tyytyväisyydeksi La Cellen tähden, sillä hänen horjuva terveytensä vaati entistä enemmän lepoa ja rauhaa.
Hän salasi kärsimyksensä äärimmäisen varovasti ja huolellisesti. Ei kuningas enemmän kuin hänen seurueensa jäsenetkään huomanneet sitä hermoja jäytävää sydämentykytystä ja siitä aiheutuvia seurauksia, joiden tähden hän usein sai viettää unettomia öitä.
Hän piti ruumistaan ja hermojaan rautaisessa kurissa. Ainoastaan uskollinen Hausset ja tohtori Quesnay tiesivät, kuinka kalliisti markiisitar aina sai ostaa uudet voittonsa kuninkaasta.
Usein Ludvig XV, jota valtioasiat pitivät vielä Versaillesissa, saapuiLa Celleen aivan odottamatta.
Silloin ilo oli kahta suurempi. Kuninkaan hellyys, hänen hehkuva huumansa, hänen alituisesti vaihtelevat uudet innostuspuuskansa olivat rajattomia. Jeannen täytyi usein panna liikkeelle kaikki voimansa ja tarmonsa voidakseen ne kestää.
Eräänä päivänä toukokuun alussa kuningas taas saapui La Celleen odottamatta. Jeanne, joka, niin suuri Voltairen ystävä kuin hän olikin, oli ottanut siipiensä suojaan Crébillonin, oli juuri aikeissa lähteä Pariisiin katsomaan tämän "Catilinan" ensi esitystä Comédie Françaisessä.
Samoin kuin Ludvig XIV oli herättänyt henkiin vanhan Corneillen Théâtre du Palais royalissa, piti nyt Crébillonin päästä oikeuksiinsa Ludvig XV:n tunnustuksen kautta.
Ludvig, joka tavallisuudesta poikkeavasti oli herttaisella tuulella, sanoi olevansa halukas seurustelemaan pari tuntia Alexandran kanssa, joka veikeästi otti haltuunsa kiltin "kuningassedän" ja lupasi näyttää hänelle, mitä kaikkea uutta oli La Cellessä.
Jeannesta olisi ollut hyvin vastenmielistä olla menemättä tähän ensi-iltaan. Hän oli nostanut Crébillonin, joka oli ollut hänen ensimäinen lausunnonopettajansa, köyhyydestä ja unohduksesta. Hän oli hankkinut tälle eläkkeen kuninkaan yksityisestä rahastosta ja vapaan asunnon Louvressa, ja nyt hän oli saanut aikaan "Catilinan" esittämisen. Nyt hän myös tahtoi olla näkemässä kappaleen menestystä ja itse antaa merkin niihin yleisiin suosionosoituksiin, jotka hän sydämestään soi kuusikymmenvuotiaalle runoilijalle.
Ajaessaan Pariisiin kukkivan maiseman halki Jeanne hymyili hieman ilkeästi, kun hän ajatteli sitä suuttumusta, jonka valtaan Voltaire joutuu "Catilinan" esittämisen tähden, varsinkin kun kuningas oli Jeannen pyynnöstä asetuttanut näyttämölle Crébillonin kappaleen yhtä loisteliain puvuin ja näyttämökoristein kuin Voltairen. "Sémiramiksen".
Jeanne oli näkevinään tuon pitkän, laihan, ruman miehen selvästi edessään ja julmistuneena purkavan sisuaan "vanhasta narrista" Crébillonista ja toivovan tämän häviävän hornan pimeimpään sopukkaan.
Voltairen turhamaisuus ei sietänyt kerrassaan minkäänlaista kilpailua. Hän intoili kaikkia Jeannen kirjallisia tuttavuuksia vastaan ja oli ollut tälle nyreissään kuukausimääriä, koska Jeanne oli hänen poissa ollessaan vienyt hoviin Buffonin, Montesquieun ja Marmontelin.
Mutta kun hän taas oli nopeasti leppynyt eräästä uudesta suosionosoituksesta, oli hän ilmaissut Jeannelle kiitoksensa siroilla säkeillä, jotka olivat pysyneet Jeannen uskomattoman hyvässä muistissa:
"Ainsi donc vous réunissezTous les arts, tous les goûts, tous les talents de plaire,Pompadour, vous embellissezLa cour, le Parnasse et Cythère,Charme de tous les coeurs, trésor d'un seul mortel,Q'un sort si beau soit éternel!"
luki Jeanne voitonriemuisesti hymyillen itsekseen.
* * * * *
Seuraavana päivänä keskellä päivää, kun kuningas taas oli matkustanut pois, kieppui Alexandra äitinsä käsivarressa.
"Chère maman", pyysi lapsi vilkkaalla, loruilevalla tavallaan, "mennään katsomaan, mitä minä eilen näytin kiltille kuninkaalle! Hän kiitti minua paljon ja sanoi, että minä olen viisas pikku tyttö."
Jeanne suuteli pikku tyttönsä vaaleata tukkaa, joka vähitellen alkoi tummentua kastanjanruskeaksi.
Tyttö kuljetti häntä alas pengermiä, hyppi hänen rinnallaan pensasaitojen lomitse ja pitkin nurmikkoja, kunnes he saapuivat kukkapuutarhoihin.
Äkkiä tyttönen seisahtui hämillään erään suihkulähteen eteen, jota kannatti kaksi paksupäistä delfiiniä.
"Mitäs tämä on, Alexandra? Neilikat suihkulähteen ympärillä ovat hyvin kauniit, mutta aurinko paistaa tässä liian kuumasti. Mennään puiden siimekseen."
Alexandra seisoi liikahtamatta paikallaan, piti sormeaan miettivästi huulillaan ja katseli sitä kirjavaa neilikkakiehkuraa, joka ympäröi suihkulähdettä.
"Sinun mielestäsi neilikat ovat kauniit,chère maman", sanoi hän miettivästi. "Niin minustakin. Mutta kuningas ei niitä suvainnut, hän käski, että siihen pitää panna ruusuja. Hän käski vanhaa puutarhuri Fleuronia, tunnethan hänet, sitä, joka aina on vähän tyhmän näköinen ja pitää suutaan kierossa, heti tekemään työn, niin että se olisi valmis tänä aamuna."
Jeannen otsa vetäytyi ryppyyn.
Samassa Fleuron ilmestyi näkyviin pensasaidan takaa. Jeanne viittasi hänet luokseen.
Hän sanoi kiivaasti:
"Miksi ette ole heti täyttänyt hänen majesteettinsa käskyä? Älkää ällistelkö, vaan vastatkaa!"
Fleuron sopersi muutamia käsittämättömiä sanoja.
"Te ette näy osaavan eroittaa ruusuja neilikoista. Sellaisia puutarhureja minä en halua pitää palveluksessani. Saatte eron. Nyt heti!"
Vanhus kumartui ottamaan maasta muutamia työkaluja, jotka hän säikähdyksissään oli pudottanut, ja paljasti ääneti ja alamaisesti päänsä.
"Niin käy, kun säälistä pitää palveluksessaan vanhoja, kykenemättömiä henkilöjä", huusi Jeanne lähtiessään miehelle.
"Jos sinä ajat hänet pois,chère maman, joutuu hän näkemään nälkää, sanoo Nanette, kuten monet muutkin, joille annat leipää ja sitten äkkiä erotat."
Jeanne ei vastannut. Hän vain kohautti olkapäitään ja palasi kiireimmiten linnaan, vieden lapsen mukanaan.
Kirjoituspöydältään hän tapasi saapuneesta kirjejoukosta vain kaksi, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan.
Toinen oli kuninkaalta ja sen oli kuriiri äsken tuonut. Ludvig toivoi, että hän huomenna saapuisi Versaillesiin ministerineuvostoon. D'Argenson oli ruvennut hangottelemaan uutta verotusehdotusta vastaan; ei mitään voinut ratkaista ilman Jeannen osanottoa.
Toinen kirje oli nimetön. Uhkauskirje Pariisista. Siinä markiisitarta varoitettiin näyttäytymästä pääkaupungissa, missä aiottiin antaa törkeä vastaus hänen hävyttömään verenimijäjärjestelmäänsä. Kirje oli täynnä säädyttömyyksiä ja alhaista herjausta.
Allekirjoituksena oli: "Yksi monista, jotka näkevät nälkää, sillä aikaa kun te mässäätte."
Jeannelle eivät tällaiset uhkauskirjeet olleet mitään uutta. Siitä huolimatta hän ei voinut laskea niitä luotaan välinpitämättömästi. Tunne, jonka ne hänessä herättivät, ei ollut pelkoa eikä sääliä. Ne kiihottivat vain hänen ylpeyttään. Hän ei tiennyt tehneensä mitään pahaa. Mistä häntä siis voitiin moittia? Hänellä oli vain yksi tarkoitusperä silmämääränään, rehellinen tarkoitusperä: tehdä kuninkaan elämä viihtyisäksi, estää hänen raskasmielisyyttään pääsemästä täyteen valtaan, tehdä hänet Ranskan onnen vuoksi kykeneväksi hallitsemaan itsenäisesti, kohottaa Ranskan sivistystä, taidetta ja teollisuutta.
Ja se, mitä teitä hän katsoi parhaaksi kulkea tätä tarkoitusperää kohden, ei liikuttanut ketään. Eihän hänen tehtävänsä ollut ruokkia kaikkia Ranskanmaan nälkäisiä!
Peräti uupuneena tästä uudesta mielenliikutuksesta hän meni aikaisin nukkumaan.
Madame Haussetin täytyi istua hänen sänkynsä vieressä ja pitää häntä kädestä kiinni. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Hän heittelehti levottomasti puoleen ja toiseen, myötäänsä peläten, että sydämentykintä, hätä ja ahdistus uudistuvat.
Niin paljon, liian paljon oli viime aikoina ollut sellaista, mikä oli yhtenä ryöppynä rasittanut häntä: kuninkaan tiheät käynnit, matka Pariisiin, mielenjännitys lopultakin suurella menestyksellä esitetyn "Catilinan" kohtalosta, kirjevaihto, jota tuskin jaksoi hoitaa — ja joka oli melkein kokonaan hänen niskoillaan, koska kuningas oli jättänyt Collinin Versaillesiin — puutarhurin tuottama kiusa ja nyt lopuksi ruokoton uhkauskirje.
Hän puhui nopeasti ja kiihkeällä äänellä:
"Hyvä Jumala, Hausset, kuinka käy, jos tällaista jatkuu? Jos vanhenen ja sairastun ennen aikojani! Jos niiden onnistuu musertaa minut! Kuningas ei rakasta ainoastaan sielulla! Niin pian kuin minä en kykene tyydyttämään kaikkia hänen vaatimuksiaan, heittäytyy hän toisen naisen syliin. Mitä tulee lopuksi, Hausset?"
Hän itki ja nyyhkytti ankarassa hädässä. Kesken hänen näennäisen häiritsemättömiä saavutuksiaan sukelsi taas näkyviin se harmaa haamu, joka näytti kulkevan hänen kintereillään, ojenteli teräviä käsiään ja huusi hänelle: "Kun et enää jaksa pitää vireillä kuninkaan aistillisuutta, tulee toinen ja syöksee sinut valtaistuimeltasi!"
Kamarirouva, jonka lohduttelut olivat turhia, lähetti hakemaan tohtori Quesnayta. Jeanne itki itkemistään eikä ottanut kuuleviin korviinsa lohdutteluja eikä neuvoja. Vasta vähitellen hän tyyntyi.
"Minä puhun huomenna Brancasin kanssa Versaillesissa. Olen viime aikoina saanut hänestä vilpittömän ystävättären. Hän on ymmärtäväinen ja osaa neuvoa."
Aamupuoleen hän nukahti.
Hän heräsi verrattain virkistyneenä. Ihana kevätpäivä, matka lehti- ja kukkaloistossa kylpevän seudun halki herätti hänet uuteen eloon.
Hän saapui Versaillesiin aikaisemmin, kuin kuningas häntä odotti.
Puisto oli lumoavan kaunis kukkaloistossaan. Hovi oli Fontainebleaussa. Ei kukaan voisi häiritä häntä, jos hän ennen kuninkaallista ateriaa tekisi pienen kävelymatkan puutarhassa. Hän tahtoi olla yksin. Ei kukaan saisi seurata häntä. Hän huusi luokseen koiransa Mimin ja meni alas puistoon. Unelmoivan mielihyvän tuntein hän vaelsi siinä osassa puutarhaa, jolle Ludvig XIV oli antanut erityisen leimansa. Hän pysähtyi Le Hongren "Ilma"-patsaan eteen ja tunsi ihailua samoin kuin usein ennenkin nähdessään voimaa ja kauneutta Marsyn pronssiryhmässä, joka esitti auringonhevosia juottavia tritoneja.
Kaikkialla, mihin hän vain silmäilikään, hän näki Ludvig XIV:n vilkkaan neron, luovan ja innostuttavan mielikuvituksen merkkejä. Lammikkoja jättiläishirviöineen, joita lapsi talutti ohjaksista; Coustonin ihmeellisiä luomuksia, Louis Leveaun rakennustaiteellisia töitä ja monen monia korkokuvia ja luolia, niiden nuorten, eteenpäin pyrkivien kykyjen tuotteita, joiden tien taiteita harrastanut aurinkokuningas oli tasoittanut.
Kuinka kadehdittavia olivatkaan kaikki nuo henkilöt, jotka olivat ryhmittyneet voimaa uhkuvan hallitsijan ympärille!
Hän oli aina ollut antava, elämää luova! Mutta Jeanne ei saanut mitään Ludvig XV:ltä. Hänen vain täytyy antaa, ammentaa omaansa ja aina uutta! Hänen koko olemuksensa täytyi palaa kuin liekki, lämmittää ja elävöittää kuningasta, temmata hänet horroksen kaltaisesta raskasmielisyydestä.
Jeanne vaipui uupuneena marmoripenkille tritoniryhmän eteen ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen.
Kuinka monta ihanaa taideteosta, jotka todistivat ylevää kauneusaistia, olikaan täällä luotu! Kuinka paljon kumpusi hänessäkin ihanaa, jota hän kuninkaan käden ja tahdon avulla aikoi lahjoittaa Ranskalle, runsain määrin, suurpiirteisesti, kitsastelematta, niinkuin aurinkokuningas oli lahjoittanut!
Nyt häntä ei saisi ehkäistä moitiskeluhalulla eikä pikkumaisella saivartelulla taikka tehdä häntä ennen aikojaan heikoksi ja sairaaksi!
Raskaita askelia kuului keskellä äänettömyyttä.
Jeanne säpsähti.
Eräs kookas, karkeajäseninen nainen, jonka hartioilla oli kukikas huivi, astui esiin tritoniryhmän takaa ja tuli suoraan hänen eteensä. Viiden askeleen päähän hänestä nainen seisahtui.
Mustat silmät säkenöivät vihaisesti Jeanneen, halveksiva katse tähyili häntä.
Tuokion äänettömyyttä seurasi ukkonen salamaniskuineen:
"Hyi häpeä", kirkui Jeanne Fleuron ja sylkäisi ihan markiisittaren eteen. "Hyi, häpeä, sanon vielä kerran portto, lutka! Te tahdotte painaa meidät pieniksi ja mitättömiksi ja näännyttää meidät nälkään. Meidän pitäisi nöyrtyä maahan asti, sitä te tahdotte. Ohoh, madame d'Étioles, sitä kuitenkin saatte odottaa!"
Nainen teki viljanleikkuuta ilmaisevan liikkeen.
"Ensin on teidän, sitten ehkä meidän vuoromme!" Jeanne seisoi suorana ja jäykkänä. Vaivoin hän sai hengitetyksi, vaivoin nosti kätensä torjuvaan asentoon ja tiuskasi:
"Kuinka te uskallatte, nainen? Ettekö tiedä kenen edessä seisotte?"
Tuimistunut nainen ei kuullut hänen sanojaan. Nyt vihdoinkin täytyi päästä kuuluviin sen, mitä hänen sydämellään oli tuhansien onnettomien, nälkää näkevien ihmisten tähden.
"Kuka te olette", huusi hän, "joka uskallatte käyttää väärin kuninkaan nimeä musertaaksenne meidät ja imeäksenne kuiviin meidän veremme? Me emme tahdo teidän lakejanne, me tahdomme kuninkaan lakeja! Me emme tahdo teidän, vaan kuninkaan ministerejä! Te olette kansanlapsi ettekä sen suurempi kuin mekään! Saastan ja synnin avulla te olette kiivennyt ylös. Ei leivänpalaakaan kehtaa yksikään meistä ottaa vastaan sellaiselta kuin te olette. Kunnialliset naiset pysyvät miestensä luona, varsinkin kun miespoloisten käy pahoin. Te olette hyljännyt miehenne, vaikk'ei teidän tarvinnut nähdä nälkää hänen luonaan, hyljännyt hänet ruvetaksenne kuninkaan jalkavaimoksi! Teidän ei käy paremmin kuin niiden muidenkaan, teidän on vain onnistunut pysyä hänen suosiossaan kauemmin kuin muiden."
Kiihtynyt nainen hengitti syvään ja ikäänkuin keveämmin.
"No niin, nyt olen sanonut sen, mikä oli sanottava alusta loppuun suoraan päin silmiä eikä raukkamaisesti selän takana, ja menkää nyt antamaan minut ilmi ja lähettäkää minut Bastiljiin! Minut on teidän helppo löytää. Minä olen Jeanne Fleuron, sen vanhan, köyhän miehen vaimo, jonka eilen ajoitte pois La Cellestä, kun hän oli tehnyt sellaisen rikoksen, ettei ollut korjannut pois muutamia neilikkoja."
Hän nauroi pilkallisesti.
"Ja jos pääsisin pakoon, niin asun pikku kadun varrella lähellä Place de Grèveä Pierre Renardin puodin vieressä."
Jeanne Fleuron kääntyi ja poistui hitaasti tritoniryhmän ohi, ikäänkuin haluten näyttää, että markiisittaren on tuiki helppo vangituttaa hänet.
Mutta Jeanne ei liikuttanut kättäänkään. Hän jäi seisomaan yhtä kalpeana ja suorana, aivan kuin kivettyneenä. Hänen sydämensä tuntui lakkaavan lyömästä.
Ne herjaukset, jotka tähän saakka olivat kohdanneet häntä, olivat olleet kuolleita kirjaimia kuolleella paperilla. Tänään hän oli ensi kerran katsonut paljastunutta kansansielua kasvoihin, saanut kuulla sen elävää tuskanhuutoa.
Väristen kääntyi Pompadourin sielu pois raivoisan naisen tulta leimuavista katseista, tuosta syvän kärsimyksen nostattamasta kiihkosta, jolla Jeanne Fleuron oli esiintynyt säätyluokkansa puhetorvena.
Hitaasti ja raskaasti, katse maahan luotuna ja käsi sydämen kohdalle puristettuna, joka ei vielä lyönyt oikealla tavalla, hän nosti jalkansa lähteäkseen.
Linnankello löi yksi. Nyt oli aterian aika pikku kammioissa Jeanne pyyhki otsaansa pitsinenäliinalla. Pari syvää henkäisyä, sitten hän kumartui alas, otti syliinsä Mimin, joka peloissaan oli piilottunut kallisarvoisen puvun silkki- ja pitsihelmuksiin.
Kuningas jo odotti markiisitarta kahdelle hengelle uhkeasti katetun pöydän ääressä. Vastoin tapaansa Jeanne antoi täyttää kristallilasinsa reunoja myöten bordeaux-viinillä. Sitten hän kohotti sen kuninkaan lasia kohden ja joi hymysuin d'Argensonin perikadoksi, joll'ei ministeri tänään ministerineuvostossa lupaisi ajaa uusia veroja päätökseen parlamentissa.
Seuraavana päivänä kuningas matkusti aikaisin aamulla Fontainebleauhon.Hänen otsansa oli pilvessä, silmistä paistoi synkkä välke.
Ayenin herttua, joka seurasi häntä, ei tiennyt, mistä oikeastaan oli johtunut tämä kuninkaan mielialan äkillinen muutos tahi nopea päätös lähteä Fointainebleauhon, jonne ei ollut ensinkään aikomus lähteä.
Kuningas oli eilen illalla aterioinut yksinään markiisittaren kanssa tämän huoneessa. Tänään oli aiottu tehdä metsästysretki, jonka kuningas oli järjestänyt vartavasten markiisittaren kunniaksi. Metsästyspäivällisten jälkeen oli suunniteltu gondolimatka illalla ja soittoa valaistuilla lammikoilla.
Kun kuningas ei puhunut mitään, vaan istui synkkämielisenä selkänojossa nurkassaan, ei herttua voinut ruveta kyselemään.
Jotakin oli täytynyt tapahtua kuninkaan ja Pompadourin kesken. Mutta mitä?
D'Argenson oli lähtenyt ministerineuvoston istunnosta katkeroituneen näköisenä. Mutta kuningas ja markiisitar olivat iloisempina kuin milloinkaan lähteneet ajelemaan vaunuilla ja, kuten Lebel oli kertonut herttualle, yhtä iloisina istuutuneet aterioimaan. Kuitenkin oli kuningas odottamattoman aikaisin yöllä tullut takaisin markiisittaren huoneesta eikä ollut saanut unta.
Siis kaikesta päättäen sänkykamarisalaisuus, jota Ludvig XV ei ollut halukas ilmaisemaan!
* * * * *
Unettoman yön jälkeen Jeanne istui tutkimassa Madeleine Poissonin kirjoja, joita ennen aikaan oli häneltä huolellisesti kätketty.
Vanhat, kuluneet nidokset oli Hôtel des Chèvresistä muutettu erääseen salakaappiin markiisittaren luo Versaillesiin.
Kauan hän selaili kellastuneita kirjoja, ennenkuin löysi, mitä etsi.
Hän jäljensi erään reseptin ja käski kamaripalvelijansa kutsua Quesnayn apteekkiapulaisen. Jeanne antoi tälle paperin ja käski hänen valmistaa lääkkeen puolessa tunnissa.
Sitten Jeanne vaipui takaisin vaalistuneellelit d'ange-vuoteelleen, jolla hän oli viettänyt suurimman osan tätä kauheaa yötä. Hän virui mietteiden askarrellessa, kunnes päänsärky yltyi sietämättömäksi.
Hänen kekseliäimmätkään ajatuksensa eivät voineet luoda rahtuakaan selvyyttä armottomaan totuuteen.
Kuningas oli ollut hänen luonaan. Tämän suudelmat, syleilyt ja tukehduttavat hyväilyt eivät olleet saaneet häntä virkeäksi. Kylmänä ja jäykkänä kuin pölkky hän oli virunut kuninkaan sylissä, kunnes tämä itsekin kylmentyneenä oli vihaisena lähtenyt hänen luotaan.
Se pelottava, jota hän oli pelännyt, oli tapahtunut, ennenkuin hän oli osannut aavistaakaan! Hänen yrityksensä höystää ruokia väkevillä mausteilla, syödä suuret määrät herkkusieniä ja selleriä eivät olleet parantaneet hänen kylmää luonnonlaatuaan eikä heikontunutta terveyttään. Hänen täytyi turvautua voimakkaampiin keinoihin, vaikkapa niistä koituisi raskaitakin seurauksia. Omistaa kuningas kokonaan oli elämä, kadottaa hänet oli kuolema!
Pieni apteekkiapulainen toi juoman. Jeanne kavahti ylös, tempasi korkin pullosta ja kaatoi suuhunsa pari kulausta ruskeaa nestettä. Maku oli vastenmielinen ja ellottava, mutta kohta hän tunsi miellyttävää lämpöä koko ruumiissa.
"Jumalan kiitos! Vihdoinkin olen osunut oikeaan!"
Ja hän siunasi äitivainajansa muistoa.
Kun hänelle ilmoitettiin de Brancasin herttuattaren tulleen, pani Jeanne lääkkeen, jota hän ei tahtonut päästää käsistään, muiden pullojen joukkoon pukupöydälleen.
Herttuatarta oli toisessa huoneessa pidättänyt madame du Hausset. Tämä uskollinen sielu rukoili häntä kyyneleet silmissä pyytämään markiisitarta säästämään terveyttään.
"Madame Pompadour noudattaa sellaista ravintojärjestystä, joka ei ole hyvä hänen heikolle terveydelleen. Hän käyttää tohtori Quesnayn selän takana sellaisia lääkkeitä, jotka eivät millään muotoa voi olla hyödyllisiä. Vastikään hän valmistutti juoman, josta ei koidu hyvää."
Herttuatar lupasi tehdä voitavansa.
Kun hän tuli Jeannen luo, alkoi hän heti nuhdella tätä lempeästi.
"Teillähän on kuumetta, rakas ystävä. Te olette sairas. Teidän täytyy säästää voimianne, noudattaa yksinkertaista ravintojärjestystä ja viettää rauhallista elämää."
Markiisitar pudisti vakavasti ja hyvin pontevasti kaunista päätään.
"Niin, olen sairas, mutta toisin, kuin te luulette, rakas ystävä. Ja minä paranen vain siten, että jatkan kulkuani edelleenkin sitä tietä, jonka vihdoinkin olen tavoittanut."
Jeanne vilkaisi salavihkaa lääkepulloon.
"Olen teidän ystävättärenne, sen vuoksi uskallan ilmaista teille salaisuuteni. Saatte kuulla!"
Jeanne tarttui vavisten herttuattaren käsiin. Aivan suunnilleen pelosta hän kuiskasi:
"Pelko, että kadotan kuninkaan, tappaa minut."
"Kuinka te voitte luulla sellaista, rakas Jeanne?" kysyi herttuatar hämmästyneenä.
Jeanne koetti tyyntyä.
"Te olette kokenut nainen, rakas herttuatar. Te tiedätte, että miehet pitävät muutamia asioita hyvin tärkeinä. Minun onnettomuuteni on se, että minulla on jokseenkin kylmä luonnonlaatu. Sitäpaitsi ei terveyteni ole kehuttava. Vilpitön rakkaus, jota tunnen kuningasta kohtaan, on usein auttanut minua voittamaan nämä haitat, mutta toissa yönä tuotti kylmyyteni minulle kovan onnen iskun. Kuningas lähti minun luotani vihaisena."
Markiisitar itki katkerasti.
Herttuatar, joka piti hänestä vilpittömästi, koetti lohduttaa häntä.Jeanne tyyntyikin vähitellen.
"Vihdoinkin olen tavannut sellaisen lääkkeen, joka kaikesta päättäen tekee minulle hyvää."
Hän osoitti pientä pulloa, jossa oli ruskeaa nestettä.
Herttuatar kavahti ylös ja veti korkin pullosta.
"Fi donc, markiisitar, kuinka olette voinut juoda mokomaa sekoitusta? Sehän haiseekin, niinkuin La Voisin olisi keittänyt sen noitakeittiössään. Se on aivan varmaan myrkkyä, ainakin teille."
Ja herttuatar viskasi pienen pullon ilman muuta uuniin.
Jeanne kuohahti. Hän ei suvainnut, että häntä kohdeltiin kuin holhouksen alaista lasta.
"Minä käsken valmistaa uuden annoksen, sillä minä aion käyttää sitä.Minun täytyy saada kuningas taas kokonaan omakseni, uskokaa se."
Herttuatar tarttui vihastuneen ystävättärensä molempiin käsiin.
"Sitä te, rakas markiisitar, ette tee, sillä siihen te olette liian viisas. Teidän on kaikin mokomin hyljättävä tuo päätön, ärsyttävä ruokajärjestys. Moinen hevoslääkitys ei sovi teille. Keinotekoisesti toimimaan kiihoitettu ruumis lysähtää ihan kokoon, kun kiihoitus-keinot jonkun ajan kuluttua lakkaavat vaikuttamasta. Kysykää neuvoa Quesnaylta! Luottakaa häneen! Minä luulen jo nyt voivani sanoa, että hän määrää teille vähemmän työtä, vähemmän sielunjännitystä, yksinkertaisempaa ravintoa ja paljoa enemmän liikuntoa raittiissa ilmassa."
Jeanne katsoi alakuloisena eteensä. Se, mitä herttuatar puhui, oli kyllä paikallaan, mutta hänhän oli hädissään kiinnittänyt niin suuria toiveita ihmelääkkeeseen!
"Entä kuningas?"
"Teidän seuranne on liian kallisarvoinen, liian tärkeä ja välttämätön hänen majesteetilleen, jotta hän voisi saattaa sen vaaraan satunnaisen pettymyksen tähden. Ja sitten vielä, rakas ystävä, tahdon sanoa teille erään asian — voitte luottaa minun kokemukseeni, johon te äsken vetositte — tottumus on luja side, joka ei vähällä katkea. Teidän rakastettavuutenne; teidän voimakkaampi älynne ja teidän iloisuutenne kyllä kahlitsevat kuninkaan uudestaan jo ensi näkemällä."
Herttuatar suuteli ystävätärtään ja lupasi pian käydä hänen luonaan LaCellessä.
* * * * *
Jeanne istui yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Kuluneen ajan vaiheet lipuivat hänen silmiensä editse. Hänen nopea, loistava voittokulkunsa, se rajaton valta, jonka kuningas hänelle oli antanut, ne ystävät, jotka hän oli itselleen hankkinut ja jotka seisoivat vankkana muurina kaikkia ulkoa päin uhkaavia vaaroja vastaan. Ei, kyllä herttuatar oli oikeassa: yhden ainoan yön pettymys ei kykene luhistamaan näitä suuria saavutuksia.
Entä Jeanne Fleuron? Entä ne, jotka kirjoittivat uhkauskirjeitä ja häväistyskirjoituksia?
Mitä he tiesivät kaikista niistä tuskista ja kärsimyksistä, joilla hän oli ostanut loistonsa?
Ei kukaan muu kuin hän itse sitä tiennyt!
* * * * *
Jeanne oli muuttanut takaisin La Celleen. Kolme, neljä päivää kului, kuningas ei antanut itsestään mitään tietoja.
Niihin pitkiin, teeskennellyn aistillisiin kirjeisiin, jotka hän oli kirjoittanut kuninkaalle, ei tämä vastannut.
Mitä oli tapahtunut?
Jeanne matkusti Versaillesiin. Kuningas oli käynyt Fontainebleaussa kuningattaren luona. Missä hän nyt oli, sitä ei kukaan tiennyt tai tahtonut ilmaista hänelle.
Jeannen oli nyt tuiki vaikea hallita ajatuksiaan. Hän pyysi huoneittensa avaimen. Epävarmoin askelin hän hoippui sisään. Niin pian kuin hän jäi yksikseen, hän lysähti hervottomana kokoon.
Mitä oli tapahtunut? Mitä taivaan nimessä oli tapahtunut?
Hänen rakkautensa ensi hetkestä saakka kuningas ei ollut ottanut ainoatakaan askelta hänen tietämättään. Ei milloinkaan, ei edes vaikeimmissakaan olosuhteissa kuningas ollut antamatta hänelle tietoja itsestään. Oliko kuningas vain vihoissaan vai oliko hän hyljännyt hänet? Oliko hänen ruumiillinen heikkoutensa ajanut kuninkaan toisen syliin? Oliko de Brancasin herttuatar väärässä? Oliko hänen oma hätänsä luotettavampi ennustaja.
Tällaisia ajatuksia risteili kirjavina hänen aivoissaan, kunnes synkkä, raskas pilvi, johon hän tahdottomana vaipui, pimensi hänen sielunsa. Pää kätten varassa, melkein hievahtamatta, hän istui sillä tavalla pitkän, pitkän aikaa.
Hän ei kuullut, että ovelle hiljaa koputettiin. Vasta kun koputus kävi kovemmaksi, hän säikähti ja kavahti seisaalle.
Hän ojensihe vaivaloisesti, korjasi hajalliset hiukset otsaltaan, pyyhki nenäliinalla kuumia, kuivia silmiään ja aukaisi oven säpin.
Tulija oli se kamarineitsyt, jota hän tavallisesti piti Versaillesissa.Lisettellä oli kirje kädessä.
Tuokion ajan tuntui, kuin häneen olisi virrannut uutta elämää.
Kirje kuninkaalta! Pettyneenä hän kuitenkin antoi kätensä vaipua.
Siinä ei ollut kuninkaallista vaakunaa eikä käsiala ollut Ludvigin!
Hän otti kirjeen ja viittasi tytön poistumaan. Puhua hän ei voinut.
Kauan Jeanne tarkasteli outoa käsialaa, ennenkuin päätti avata kirjeen.Aavistus sanoi hänelle, ettei se sisältänyt hyviä uutisia.
Vihdoin hän repäisi kuoren auki. Mutta tuskin hän ehtinyt vilkaista ensimmäisiin riveihin, kun hän valkeana huulten laitoja myöten hervahti tuolille, jonka nojassa oli seisonut.
Hänen hampaansa kalisivat. Hän kalpeni kalpenemistaan. Se, joka olisi nähnyt hänet, olisi luullut häntä kuolleeksi.
Kauan aikaa hän lepäsi aivan jäykkänä ja liikahtamatta. Vain vähitellen hän tuli tajuihinsa.
"Kuningas kahden kesken erään naisen kanssa, jonka nimeä ei hänelle sanottu, eräässä metsästyslinnassaan yöt ja päivät päästään!"
Hän oli saanut iskun. Hänet oli syösty valtaistuimeltaan. Kaikki oli lopussa, mennyttä, hänet oli hyljätty yhden ainoan yön tähden, jolloin hän ei ollut ollut kuninkaan mieltä myöten!
Pitkällinen rakkaus, uskollinen ystävyys — kaikki oli haihtunut kuin tuhka tuuleen!
Jeanne kavahti ylös. Väri tulvahti taas hänen kasvoilleen. Hänen notkea vartalonsa suoristui. Hänen silmänsä alkoivat kiihkeästi hehkua.
Ei, tuhannen tuhatta kertaa ei! Niin vähällä hän ei laske käsistään elämänsä päämäärää ja tarkoitusta.
Hän ei ollut madame de Nesle, mikään sellainen, että hänet muitta mutkitta hyljättiin toisen naisen tähden, joka silloin sattui miellyttämään. Kuningas saisi nähdä, että hän pitää häntä paljoa lujemmissa siteissä kuin hänen edeltäjänsä.
Tuskin oli Jeannen mielenmaltti palautunut ja hän ottanut avukseen ylpeytensä ja turhamaisuutensa, kun hänen älykkäässä päässään oli valmiina uusi suunnitelma: ei kuningas ollut kärsinyt loukkausta kovaonnisen lemmenyön tähden, vaan hän itse kuninkaan pakenemisen ja uskottomuuden vuoksi! Jos peli oli vielä korjattavissa, niin tämä oli juuri ainoa oikea voittoon vievä tie. Ja hän aikoi, hänen täytyi voittaa peli.
Nyt kuului ääniä etuhuoneesta.
Jeanne keikautti päänsä kenoon. Tulkoon mitä tahansa, hän oli asestautunut.
Hän eroitti Lebelin äänen. Hän riemuitsi. Missä Lebel oli, sieltä ei kuningas ollut kaukana.
"Saapui kaksi tuntia sitten La Cellestä", kuuli Jeanne kamarineitsyen sanovan.
"Sopii mainiosti. Hänen majesteettinsa ihastuu." Jeanne väänsi ivallisesti suutaan.
— Saammepahan nähdä, — ajatteli hän.
Äänet etuhuoneessa vaikenivat.
Hetken kuluttua Lebel ilmoitutti itsensä. Jeanne otti hänet vastaan kopeasti päätään nyökäyttäen.
"Hänen majesteettinsa on juuri palannut metsästämästä. Hänen majesteettinsa ihastuu tavatessaan rouva markiisittaren Versaillesissa ja kunnioittaa käynnillään markiisitarta puolen tunnin kuluttua."
Uudestaan karehti Jeannen kauniin kapean suun ympärillä ivan väreitä.
"Olkaa hyvä ja tervehtikää hänen majesteettiaan, että minä olen hyvin pahoillani, kun en voi ottaa vastaan hänen majesteettiaan, koska minun täytyy erään tärkeän asian vuoksi olla La Cellessä kello yksi. Mutta hänen majesteettinsa suvainnee ehkä kunnioittaa minua käynnillään siellä."
Lebel ällistyi.
Ihme ja kumma, mitään tällaista ei ollut tapahtunut kertaakaan niinä monina vuosina, jolloin hän oli ollut hänen majesteettinsa palveluksessa. Nähtävästi Pompadour oli saanut vihiä siitä, mitä metsästyspäivinä oli tapahtunut, ja sen sijaan, että olisi itkenyt ja rukoillut, kuten muut olivat tehneet, hän muitta mutkitta sulki oven kuninkaalta. Rohkeutta hänellä oli, tuolla porvarisnaisella, se täytyi tunnustaa. Mutta se voi olla vaarallista peliä, jos kuninkaan metsästys seikkailu on ollut muuta kuin haihtuva intohimon puuska. Ja noiden kolmen päivän vietto ihanan kreivitär Peronnesin seurassa olikin melkein näyttänyt siltä! Lebel kumarsi sanaakaan sanomatta, hämmästyksestä aivan mykistyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli, ja sanoi ulkokullatun alamaisesti:
"Minä sanon sen hänen majesteetilleen, rouva markiisitar."
Tuskin oli Lebel ehtinyt lähteä, kun Jeanne soitti luokseen kamarineitsyen.
"Joutuin, Lisette, vaununi!"
Ennenkuin Lebel oli ehtinyt kuninkaan luo, kapsahtelivat Jeannen nopeiden hevosten kaviot Versaillesin linnanpihan kiviin.
Kuningas hämmästyi yhtä paljon kuin Lebel. Hänen otsansa rypistyi, eikä hän sanonut sanaakaan. Hän syventyi työhönsä eikä aikonut lähteä La Celleen.
Jeanne olisi aivan hyvin voinut jättää sikseen sen tuntikauden kestäneen ajelun Alexandran kanssa, jolle hän läksi karttaakseen kuningasta. Seuraavanakaan päivänä kuningas ei saapunut.
Jeanne alkoi käydä levottomaksi. Olikohan hän jännittänyt jousen liian kireäksi? Häviäisikö hän pelissä?
Kuninkaan ajatuksia ei voinut kukaan arvata. Ei kukaan tiennyt sitä paremmin kuin Jeanne. Mutta hän tunsi myös Ludvigin itsepäisyyden, kun oli kysymyksessä mikä täyttymätön toive tahansa. Sen täytyisi onnistua, kunhan vain ei —?!
Hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä. Ei, mahdotonta, että Ludvig on niin lyhyessä ajassa voinut kokonaan mieltyä toiseen.
Hän seisoi ikkunan edessä ja katsoi alas puistoon. Ulkona oli sade jo tuntikausia valunut virtanaan harmaalta taivaalta, joka ei näyttänyt ensinkään seestyvän. Olikohan se ehkä paha enne? Kaikki vihreä näytti harmaalta ja vettyneeltä, kaikki iloiset värit sammuneilta.
Yksitoikkoisesta sateensolinasta hän äkkiä kuuli vaununpyörien jyrinää. Vieraitako? Hän ei halunnut nähdä eikä kuulla ketään. Hän halusi olla yksinään ajatuksineen ja suunnitelmineen. Ei kukaan saisi kajota niihin lankoihin, joita hän punoi.
Ovi avautui kenenkään ilmoittautumatta.
Pikku Alexandra tuli hyppien huoneeseen.
"Chère maman, kiltti kuningassetä tulee!"
Jeanne tunsi, että veri syöksyi valtavana hänen sydämeensä, polvet vapisivat ja suonet sykkivät rajusti. Tyyneyttä, vain tyyneyttä hinnalla millä hyvänsä! Puolet peliä oli voitettu kuninkaan tulolla.
Alexandra oli pujahtanut uudestaan pois. Palvelijat avasivat oven selälleen.
"Hänen majesteettinsa kuningas."
Ludvig astui sisään kalpeana ja jäykkäryhtisenä.
Jeanne huomasi ensi katseella, että kuningas ei ainoastaan näytellyt vääryyttä kärsineen osaa, vaan todellakin tunsi olevansa sellainen. Hän oli kärsinyt erossa olosta, kärsinyt enemmän kuin itse tahtoi myöntää.
Jeannen oli vaikea salata kylmän kuoren alla voitonriemuaan. Hän pyysi kuningasta istumaan ja kiitti häntä kohteliain ja siroin sanoin käynnistä.
Ludvig ei virkkanut hyvään aikaan sanaakaan, vaan silmäili epävarmoin katsein Jeannea. Hän ei tiennyt vähääkään, mitä ajatella Jeannen käytöksestä. Merkiksikö tuon yön kylmyys Jeannen kiintymyksen sammumista? Oliko Jeanne kuullut puhuttavan hänen uskottomuudestaan ja maksoiko hän nyt samalla mitalla? Oliko Jeanne paennut häntä Versaillesista heittäytyäkseen La Cellessä toisen odottavan syliin?
Hänen aina hereillä oleva, luulevaisuutensa leimusi.
Hän kavahti ylös ja tarttui Jeannen käsiin.
"Mitä tämä merkitsee, Jeanne? Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Miksi olit niin kylmä? Miksi läksit Versaillesista samana hetkenä, kuin minä saavuin sinne?"
Jeanne antoi kuninkaan mustasukkaisuuden puuskan raivota.
"Teidän majesteettinne suvainnee minun tehdä erään kysymyksen. Mitä muutakaan minä voin tehdä, kun teidän majesteettinne ei vastannut minun kirjeeseeni eikä moneen päivään ilmoittanut minulle olinpaikkaansa?"
Kuningas katsoi tutkivasti Jeanneen. Puhuiko Jeanne totta? Hän oli aina nähnyt, että Jeanne oli liian ylpeä valehdellakseen. Jos hän jättää ottamatta huomioon tuon surullisen yön, niin Jeanne on oikeassa ja hän väärässä!
Olisiko nainen, joka kunnioittaa itseään, voinut menetellä toisin, vaikkapa ei olisi tiennytkään, että hänen laiminlyöntinsä takana piili uskoton teko?
Kun hän nyt seisoi Jeannen kanssa vastakkain, kun hän taas näki Jeannen kaikessa kuninkaallisessa kauneudessa, ei hän käsittänyt enää itsekään, kuinka oli voinut viettää päiviä ja öitä erään mitättömän, vaikkakin yleisesti tunnetun kaunottaren parissa vain siksi, että hänen rakastajattarensa oli kerran jättänyt hänen kuuman himonsa tyydyttämättä?
Ludvig tunsi syvää ja vilpitöntä katumusta.
Hän kumartui ja suuteli Jeannen kättä hellästi ja samalla nöyrästi.
"Anna minulle anteeksi", pyysi hän. "Sinunlaisesi nainen ei olisi voinut muuten menetellä."
Jeanne oli kyllin viisas olemaan nuhtelematta kuningasta. Hän oli voittanut, se riitti hänelle. Mutta hän tiesi myöskin, että tämän voiton hän oli ostanut kalliisti, ja sydämensä sisimmässä hän toivoi hartaasti, etteivät tällaiset taistelut kovin usein uudistuisi.
Sillä välin kun markiisittaren ystävällinen suhde Bernisiin pysyi yhä ennallaan ja abbé, vaatimattoman hartaana ja kiitollisena huoneistosta, joka hänelle oli luovutettu Tuilerieissä, ja yksityisestä 1500 livren eläkkeestä kuninkaan rahastosta, pysyi markiisittaren vilpittömänä ystävänä ja osasi antaa arvoa tämän ponnisteluille hänen virkauransa puolesta, oli sen sijaan Jeannen ja Richelieun välinen suhde kylmenemistään kylmennyt.
Madame d'Estrades ja d'Argenson olivat Richelieun ollessa sotaretkellä koettaneet kaikin keinoin yllyttää herttuaa, joka oli enemmän kuin arka kuninkaan suosiosta, Pompadourin yhä kasvavaa valtaa vastaan.
Ministerin ja hänen rakastajattarensa kannattajat kiinnittivät suuria toiveita Richelieun paluuseen. Madame d'Estrades ei tyytynyt yksistään siihen läheiseen suhteeseen, jossa hän eli d'Argensonin kanssa, vaan kosiskeli myötäänsä kaihoisilla katseillaan kuninkaan suosiota.
Genuan piirityksen jälkeen herttua saapui alkuvuodesta Versaillesiin, ylpeänä ja säteilevänä uudesta Ranskan marsalkan arvostaan, jonka oli perinyt Moritz Saksilaiselta.
Richelieu saattoi tuskin malttaa mieltään, ennenkuin sai astua uuteen virkaansa ensimmäisenä kamariherrana. Tässä asemassa hän luuli helpommin voivansa päästä tarkoituksensa perille: "raivata tieltä vähäpätöisen Pompadourin, ikäänkuin hän olisi oopperatyttö", ja hankkia uuden rakastajattaren, joka tyytyisi pienempään tilaan kuninkaan rinnalla.
Tilaisuus ensimmäiseen yhteentörmäykseen tarjoutuikin ennen pitkää.
Jeanne oli todellakin saanut toteutetuksi sen rohkean ja nerokkaan aikeensa, jonka oli ensimmäisen teatterivuoden päätyttyä ilmaissut enolleen Tournehemille.
Suureen Lähettiläskäytävään, missä Ludvig XIV ennen aikaan oli antanut esittää vakavia sinfonioita, oli Gabriel nyt rakentanut uuden salongin. Näyttämö oli suunniteltu aivan niin, kuin Jeanne kerran oli ehdottanut.
Se voitiin hyvin lyhyessä ajassa ja milloin tahansa panna pystyyn ja taas purkaa. Tämä näyttämö oli maksanut 65,000 livreä. Lisäksi tulivat kustannukset puvuista ja palkoista, ja niihin oli ensimmäisenä näytäntövuonna mennyt 100,000 écutä lukuun ottamatta tarveaineita, jotka kuitenkin oli enimmäkseen otettu "Pikku teatterista" (Les Menus Plaisirs).
Koko hovi ja etupäässä kuningas olivat niin ihastuneita tästä omaperäisestä sommitelmasta, ettei siihen saakka ollut paljon puhuttu kustannuksista.
Sinisin ja kultavärein koristettu salonki, jossa oli neljäkymmentä mukavaa katsojapaikkaa ja yhtä monta paikkaa orkesterin jäsenille, oli sellainen sali, jota ei voinut kylliksi kiitellä.
Kaikki oli tapahtunut Aumontin herttuasta välittämättä, joka sinä vuonna oli virkatoimituksessa ensimmäisenä kamariherrana. La Vallière oli toiminut itsenäisesti yksissä neuvoin markiisittaren kanssa. Hän lähetti määräyksensä suoraan "Pikku teatterin" virkamiehille, käytti siellä olevia tarveaineita ja toimitti kaikki rakennusmestareille, maalareille ja koristelijoille menevät käskyt omalla vastuullaan asianomaisten käsiin.
Aumontin herttua oli aivan oikeassa rajoittaessaan tätä itsevaltaisuutta. Kaikki teatterit ja näyttämöt olivat ensimmäisen kamariherran valvonnan alaisia, samoin kuin Lähettiläskäytäväkin loistohuoneustojen osana. Aumont ei kuitenkaan ollut milloinkaan uskaltanut asettua Pompadourin välillisiä käskyjä vastaan.
Richelieu teki asiasta pikaisen lopun. Heti sen jälkeen kuin hän oli ryhtynyt virkaansa, hän lähetti kuninkaalle hyvin pontevan vastalausekirjelmän La Vallièren aikaansaamien väärinkäytösten johdosta.
Kun kuningas ei vastannut, käski Richelieu uudestaan avata Pikku teatterin. Hän julkaisi ankaran määräyksen, ettei ainoatakaan hovivaunua saa antaa käytettäväksi ilman hänen allekirjoittamaansa valtuutusta. Tarveaineita ja koristuksia ei saanut hänen luvattaan lainata Pikku teatterista eikä hoviteatterin työmiehiä käyttää ilman herttuan myöntymystä.
Jeanne ei ollut niitä, jotka alistuivat tällaiseen vastustukseen. Aiottiin esittää Lullyn "Acis ja Galathea". Tarvittiin monia harjoituksia ja kallisarvoisia varustuksia. Koko hovi oli ilmaissut haluavansa saapua katsomaan.
— Kolme prinsessaa, Henriette, Adelaide ja Victoire, jotka hyvin mielellään kävivät teatterissa uudessa salongissa, samoin kuin Maria Josefakin, saivat kuningattaren puuttumaan asiaan.
Richelieun toimenpiteet raukesivat.
Kuningas, joka piti tähdellisempänä markiisittaren ja lastensa huvitteluja sekä omaa rauhaansa ja mukavuuttaan kuin Richelieun toimenpiteitä, kysyi marsalkalta jo ensimmäisessä vastaanotossa jääkylmästi:
"Kuinka monta kertaa teidän ylhäisyytenne on ollut Bastiljissa?"
"Kolme kertaa, sire."
Ludvig XV, joka aivan hyvin tunsi ne syyt, joiden tähden herttua oli joutunut Bastiljiin, luetteli ne aivan levollisesti marsalkalle.
Richelieu pelästyi ja otti huomautuksen opikseen. Hän ei sen koommin kajonnut teatteria koskeviin asioihin.
Hän karisti mielestään d'Argensonin ja madame d'Estradesin neuvot, jotka olivat niin pahasti häneen kolahtaneet. Hän rupesi säännöllisesti käymään markiisittaren vastaanotoissa, joissa koko hovi, prinsessat etunenässä, oli saapuvilla.
Hän käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta, saadakseen mitä sievistelevimmin vakuuttaa Jeannelle ystävyyttään ja mitä rakastettavimmin asettua hänen käytettäväkseen täyttääkseen kaikki hänen toivomuksensa.
Aselepo oli saatu toimeen.
Sitkeämmin pyrki d'Argenson, käsi kädessä madame d'Estradesin kanssa, päämääräänsä kohden.
Madame d'Estrades oli syrjäteitse, Lebelin kautta, saanut kuulla, että jotakin hankausta oli olemassa hänen sukulaisensa ja kuninkaan välillä, vaikkeivät asiat tätä nykyä ollenkaan sellaisilta näyttäneet. Hän lähetti hakemaan Lebeliä ja kuulusteli tätä tarkkaan, ennenkuin neuvotteli ministerin kanssa.
Ovela kettu kohautti olkapäitään.
Hän väitti, ettei hänellä ole mitään tarkkoja tietoja. Kuningas kävi joka ilta markiisittaren luona. Hän tosin myönsi, että hänen majesteettinsa poistui markiisittaren luota aikaisemmin kuin muulloin, mutta että se ei todista mitään.
Hän oli joskus tehnyt pieniä ehdotuksia kuninkaalle, että tämä huvittelisi toisinaan muidenkin naisten kanssa, mutta nämä ehdotukset oli joka kerran hylätty.
"Minä en ole pieni ehdotus", oli madame d'Estrades äkäisesti vastannut, rientäen d'Argensonin luo.
Ministeri lietsoi, kuten aina tällaisissa tapauksissa, rakastajattarensa vihaa porvarillista sukulaista vastaan. Hän kertoi tuolle ahneelle naiselle uusista, kallisarvoisista kuninkaan lahjoista, vieläpä arvonylennyksestäkin, joka odotti markiisitarta.
Vähäistä, rumaa naista, jolla oli karkeat kasvonpiirteet, kalvoi kateus.
"Huomenna hovi muuttaa Choisyhin. Kolmen päivän perästä saatte kuulla minusta, hyvä ystävä", sähisi hän vääristynein kasvoin.
* * * * *
Jeanne oli Quesnayn kehoituksesta ja madame du Haussetin tarkan valvonnan alaisena aloittanut maidonjuontinsa, joka vaikutti hänen terveyteensä erinomaisen virkistävästi. Muuten lääkäri oli määrännyt hänelle ankaran ravintojärjestyksen.
Kuningas oli erittäin huomaavainen ja teki mitä suinkin voi, että tämä parannustapa olisi mahdollisimman tehoisa. Hän vapautti Jeannen velvollisuudesta käydä suurilla hovipäivällisillä tai ottamasta osaa rasittaviin huveihin. Parin päivän oleskelun jälkeen Choisyssä Jeanne aikoi matkustaa La Celleen vahvistaakseen perin pohjin Normandiaan aiottua matkaa varten.
Ludvigista oli paljon vaikeampi kuin hän tahtoi itselleen myöntää olla pakotettu niin usein olemaan ilman markiisitarta.
Hän oli synkkä ja äänetön ja joi ruokapöydässä enemmän kuin hänen terveytensä sieti.
Hän ei ollut vielä milloinkaan ollut juovuksissa, mutta Choisyssä se melkein tapahtui.
Tämä Ludvigin mielentila oli mitä otollisin madame d'Estradesin suunnitelmille ja d'Argensonin puolueelle, joka oli ministerin rakastajattaren takana ja kuiskutteli joka päivä hänen korvaansa, että hän käyttäisi hyväkseen sopivaa hetkeä päästäkseen Pompadourin seuraajaksi.
Kerran päivällisillä, jonne Jeanne oli puolittain luvannut saapua, mutta viime tingassa lähettänyt peruutuksen, kuningas joi suutuksissaan ja mielihaikeudessaan paljon viiniä. Hän tahtoi olla iloinen ilman markiisitartakin.
Madame d'Estrades oli pitänyt kuningasta tarkoin silmällä. Hän riemuitsi. Vihdoinkin oli koittanut hetki, jolloin hän saisi vaivuttaa kuninkaan syleilyllään unohduksiin ja onnenhuumaan.
Puolijuovuksissa kuningas käski panna toimeen gondoliretken päivällisten jälkeen. Hänellä oli tukehduttavan kuuma, hän kaipasi ilmaa ja viileyttä.
Hän käski Lebelin ilmoittaa retkestä markiisittarelle. Tämän piti istua hänen rinnallaan kuninkaallisessa gondolissa.
Lebel, joka piti salapeliä madame d'Estradesin kanssa, mikäli tämä hyvin kitsas nainen palkitsi hänen palveluksensa, ilmoitti heti hänelle tämän kuninkaan määräyksen.
Madame d'Estrades pisti silloin hänen käteensä kaksikymmentä livreä, jotka olivat lähtöisin d'Argensonin lahjomisrahastosta.
"Hyvä on, herra Lebel. Minä käyn joka tapauksessa sukulaiseni luona ja voin silloin kertoa hänelle kuninkaan toivomuksen."
Mutta madame d'Estrades ei aikonutkaan mennä tapaamaan markiisitarta. Hän kietoi ympärilleen kallisarvoisen pitsihuivin, jonka d'Argenson oli lähettänyt hänelle Englannista, ja jäi pensaiden taakse piiloon odottamaan kuninkaan tuloa.
Kuningas meni hoippuen purteen. Juuri oikeaan aikaan astui myös madame d'Estrades esille tukeakseen kuningasta.
Ludvigin aistimet eivät olleet niin sumentuneet, ettei hän olisi huomannut, kuka Jeannen sijasta istui hänen vieressään.
Hän torjui madame d'Estradesin tungettelevat hellyydenosoitukset, mutta pohjaltaan hän oli mielissään siitä, että hänen kanssaan oli joku, joka auttoi häntä viettämään aikaa.
Myöhään, kun jo oli tullut aivan pimeä, palattiin Choisyhin. Seurue hajosi nopeasti.
Madame d'Estrades seurasi kuninkaan huomaamatta tämän kintereillä ja hiipi hänen jäljestään hänen työhuoneeseensa.
Etuhuoneessa odottivat madame d'Estradesin ystävät, d'Argensonin henkiheimolaiset, jotka tahtoivat hinnalla millä hyvänsä pysyttää d'Argensonin paikallaan.
Jos ministerin ystävättären onnistuisi saada kuningas, pauloihinsa, niin peli olisi voitettu.
He saivat odottaa kauan. He olivat jo luopumaisillaan toiveistaan, kun madame d'Estrades hiukset hajallaan ja pitsihuivi revittynä syöksyi ulos kuninkaan työhuoneesta.
"C'est fait!" huusi hän voitonriemuisesti pienelle, odottavalle joukolle ja katosi prinsessojen huoneisiin, D'Argenson palkitsi rakastajatartaan suurella rahasummalla tästä urotyöstä, vaikka hän itse asiassa ei uskonut todeksi ruman madame d'Estradesin voittoa kuninkaasta, varsinkin kun tämä yöllinen kohtaus sai sellaisen jälkinäytöksen, että madame d'Estrades muutamia päiviä myöhemmin sai jokseenkin jyrkän ilmoituksen poistua toistaiseksi Choisystä.
Ministeri koetti saada Lebeliä ilmaisemaan asian oikean laidan.
Mutta Lebel väitti, että kuningas oli ollut niin juovuksissa, ettei ollut oikein tiennyt, mitä oli ajatellut tai tehnyt.
Madame d'Estrades sitä vastoin vannoi onnistuneensa ja käytti tätä seikkaa hyväkseen saadakseen siitä erinomaista käytännöllistä hyötyä: hän kerskui äänekkäästi olevansa suhteissa kuninkaan kanssa ja möi kaksinkertaisilla hinnoilla luuloteltua valtaansa Ludvig XV:nteen ja todellista d'Argensoniin nähden.
Rahvaan kesken laulettiin häväistyslauluja rumasta, juonittelevasta, kiittämättömästä ja ahneesta naisesta:
"Si vous voulez faireDans le temps présentLa plus mince affaire,Il faut de l'argent;Parlez à d'Estrades, elle reçoit un écu,Lanturelu!
Si vous voulez êtreSûr de la trouverEt la reconnaîtreSans la demander,Cherchez le visage le plus semblable au c…Lanturelu!"
Pariisissa ja maaseuduilla ei ainoastaan laulettu rivoja häväistyslauluja, vaan napinahuudot, hurjat uhkaukset ja kiihkeät kiroukset kävivät entistä äänekkäämmiksi. Päivä päivältä kuului yhä useampia valituksia maan asioiden kehnosta hoidosta. Ei ollut enää mitään apua siitä, että asiat esitettiin niin suotuisassa valossa kuin mahdollista. Kansa napisi yhtä äänekkäästi aatelia kuin porvarejakin vastaan.
Hallitusviranomaiset eivät itsekään voinut enää kieltää, että valtion velat kasvoivat pelottavassa määrässä, että kauppa ja teollisuus pysähtyivät ja että laivasto ja siirtomaiden kohtalo olivat mitä suurimman vaaran partaalla.
Kuningas kuuli vain sen, mitä hän tahtoi kuulla. Ei ainoakaan varoittava ääni häirinnyt hänen rauhaansa, hän antoi kaiken mennä omaa menoaan.
Markiisittaren mieltä askarrutti nyt niinkuin tähänkin asti se ainoa ajatus, että kaikki se, mikä oli vastenmielistä, on pysytettävä kaukana kuninkaasta. Pahan virheen hänen laskelmiinsa tuotti tällöin alinomaa parlamentti, joka taukoamatta ahdisti korkeampaa papistoa ja myötäänsä harjoitti jarrutusta kuningasta vastaan.
Markiisitar tunsi selkäpiitään karmivan, kun hän eri kerroilla, jotka eivät milloinkaan merkinneet hyvää, näki parlamentin jäsenten lähtevän punaisissa puvuissaan kuninkaan luo Louvreen.
Mitä hyötyä oli siitä, että Ludvig lähetti suurisuisimmat ja vastahakoisimmat Bastiljiin tai karkoitti heidät heidän maatiloilleen?
Riidat kasvoivat kasvamistaan, taistelu uskonnollisissa kysymyksissä kävi yhä kiihkeämmäksi, kunnes kokonaan jansenistinen parlamentti vihdoin julisti korkeammalle papistolle ilmisodan.
Turhaan kuningas kielsi parlamenttia sekaantumasta hengellisiin asioihin, turhaan hän oli karkoittanut kaikki, parlamentin jäsenet puoleksitoista vuodeksi Pontoiseen — parlamentti pysyi entisellä kannallaan, ettei se hengellisissä kysymyksissä voi noudattaa kuninkaan käskyjä eikä luopua taistelustaan katkerinta vihollistaan, Pariisin arkkipiispaa Christophe de Beaumontia vastaan.
Yhä useammin näytti siltä, että parlamentilla oli aikomus jakaa valta Ludvig XV:n kanssa, niin jyrkästi kuin kuningas yhä enemmän katkeroituen vetosikin Jumalalta saamaansa asemaan.
Jotta kuitenkin olisi saatu aikaan siedettävä asiaintila, taipui kuningas viimein parlamentin vaatimuksiin niin paljon, että päätti ajaa Pariisin arkkipiispan maanpakoon.
Siitä huolimatta pysyivät parlamentin kuningasta itseään vastaan suuntaamat toimenpiteet edelleenkin varsin selväpiirteisinä. Yhä enemmän kävi ilmi, että parlamentissa vallitsi vallankumouksen henki.
Eräänä päivänä kuningas sanoi Jeannelle alistuvaisesti:
"On aivan hyödytöntä suuttua siitä. Parlamentti on tasavaltalaisten tyyssija. Nykyiset olot kestävät niin kauan kuin minä elän."
Hänen vihansa oli muuttunut välinpitämättömyydeksi. Hän antoi kaiken mennä omaa menoaan niin parlamentissa kuin muillakin hallinnon aloilla. Hän muuttui yhä kuurommaksi hyvää tarkoittaville ehdotuksille.
Oliko siis ihme, että valtiovelka kasvoi ennen kuulumattoman suureksi?
Machault koetti parhaan kykynsä mukaan panna toimeen uudistuksia, jotka tarkoittivat maanviljelyksen ja teollisuuden edistämistä ja verokuorman keventämistä.
Mutta se tuhlaus, joka oli jo perinpohjin hävittänyt valtiovarat, vaikeutti hänen suunnitelmiensa toteuttamista, melkein ehkäisi sen kokonaan.
Kun yhdeltä puolen ei säästetty rahamenoja loistorakennuksiin, joita rakennettiin herra de Tournehemin johdolla, puuttui toiselta puolen tuiki tarpeellisia varoja sotalaivaston lisäämiseen.
Suunnattomia rahasummia tuhlattiin päättömästi eläkkeihin ja lahjoihin.Hovin menot kasvoivat minkäänlaisetta tarkastuksetta rajattomasti.
Ludvigin ja hänen perheensä matkoihin kului huimaavia rahasummia. Machault laski, että kuninkaan neljän päivän matka vaati sadan tuhannen livren suuruisen ylimääräisen menon, puhumattakaan suurista matkoista monilukuisine seurueineen.
Turhaan Machault pyysi markiisitarta, jonka kanssa hän yhä edelleenkin oli ystävällisissä väleissä, kehoittamaan kuningasta rajoittamaan näitä matkoja, luopumaan käynnistä Normandiassa ja muista äsken vireille pannuista aikeista.
Jeanne hylkäsi pyynnön ilman muuta: matkustaminen kuului kuninkaan elinehtoihin; hänen täytyi saada matkustaa!
Kesken tätä mielialaa, joka vallitsi verotaakan rasituksiin melkein nääntyvän kansan keskuudessa, meni rauhanjuhla, joka mielellään tahdottiin saada loistavaksi, surkeasti myttyyn.
Pitkien, kalliiden sotaretkien tulokset supistuivat hyvin vähiin tai jäivät olemattomiin. Huomattiin, että loistavat voitot olivat tuottaneet vain vähän hyötyä. Liian paljon oli vuodatettu verta erään Italiassa olevan herttuakunnan valloittamisen tähden infantti Don Filipille, Ludvig XV:n vävylle.
Valitettiin, että Englanti oli korjannut kaiken hyödyn. Kuningas oli liian helposti päästänyt käsistään sen, minkä oli valloittanut.
Sitä, että Ranskan sotalaivaston heikkous olisi saattanut sodan jatkamisen enemmän kuin arveluttavaksi, ei ajateltukaan!
Kun airuet olivat Pariisin toreilla lukeneet julki rauhanjulistukset ja huutaneet: "eläköön kuningas!" kohtasi heitä tyytymättömyyttä ilmaiseva äänettömyys; ei ainoakaan iloinen vastakaiku toistanut heidän huutoaan.
Juhlakulkueen kintereillä kaikui pilkkanauru.
Pelastaakseen kuninkaan tällaisten pettymysten ja vastoinkäymisten jaloista, ne kun rasittivat häntä sitä raskaammin, kuta useammin hän muisteli sitä aikaa, jolloin hänen perin suopeamieliset pariisilaiset alamaisensa nähdessään kauniin, voitokkaan kuninkaansa puhkesivat rajattomaan riemuun, ja jolloin ne rahat, joita hän heitteli heille, eivät olleet heistä niin suuriarvoisia kuin heidän rakkaan hallitsijansa tervehdys, vaati markiisitar lähtemään kauan aiotulle matkalle Normandiaan.
Hän voitti Ludvigin epäröinnin ja ministerin arvelut sanomalla, että jos joitakin muutoksia tahdottiin panna toimeen, täytyi kuninkaan saada mieskohtaisesti nähdä, missä kunnossa laivasto oli; ainaisilla teoreettisilla valituksilla ei saisi aikaan mitään.
* * * * *
Jeanne, joka ei vielä kertaakaan ollut nähnyt merta, riemastui sanomattomasti, kun lähtöpäivä viimeinkin määrättiin.
Hän tuskin malttoi odottaa, kunnes olisi ehditty Havreen. Hän taltutti kuninkaaseen iloisen kärsimättömyytensä, ja kuningas tunsi olevansa onnellinen ajatellessaan, että hän saisi olla ensimmäinen, joka näyttää rakastetulle meren ja sen ihmeet.
He matkustivat pienen seurueen kanssa. Kahden hengen istuttavissa vaunuissa ajoivat kuningas ja Ayen. Heitä seurasi berliiniläinen vaunu, jossa markiisitar ja hänen seurueensa istuivat.
Kamaripalvelijat ja muu tarpeellinen väki ajoivat suuressa kuuden hengen avovaunussa.
Keittiövaunu henkilökuntineen oli lähetetty edelle ja se odotti kuningasta Havressa.
Crecystä matka kävi Breuxin metsän halki, missä pantiin toimeen pieni metsästys.
Anetin ja Navarran linnojen ohi tultiin Évreux-metsään ja aamulla kahdeksan seuduissa Roueniin.
Kuningas oli alkujaan aikonut käydä arkkipiispan, kuningattaren hovisaarnaajan luona. Tämä arvoisa pääpappi ei ollut vastannut sanaakaan, kun hänelle oli Versaillesissa ilmoitettu tästä kuninkaan käynnistä. Hän piti nähtävästi liian suurena vaivana vastata edes sanaakaan, kun kuuli saavansa odottaa kuningasta Pompadourin seurassa.
Vielä sittenkin, kun kuningas huomautti jyrkästi: "me käymme teidän luonanne Rouenissa, kuuletteko!" pysyi arkkipiispa vaiti. Kuningas sanoi hänelle pari tuikeaa sanaa, ja käynti Rouenissa peruutettiin.
Vaunuista nousematta ajettiin nopeasti kaupungin juhlallisesti koristettuja katuja pitkin väestön riemuitessa. Kuningas ei tahtonut viivyttää Jeannea pääsemästä näkemään merta, jota hän oli niin kauan ikävöinyt. Kello kuuden aikaan illalla ajoivat kuninkaalliset vaunut linnan ja sataman tykkien paukkuessa Havreen.
Ludvig lausui niille herroille, jotka hänet ottivat vastaan, raatihuoneella, missä hänen oli määrä asua, toivomuksen olla läsnä laivaston harjoituksissa. Oikeastaan se oli markiisittaren toivomus, jonka kuningas mielellään tahtoi nähdä toteutuvan.
Äsken rakennettu alus, jossa oli kolmekymmentä kuusi tykkiä, sekä kolme muuta sotalaivaa hinattiin merelle. Sitäpaitsi meriministeri järjesti satamasta lähdettäessä kuninkaalle ja tämän seuralaisille leikkitaistelun kolmea fregattia vastaan.
Mutta tärkein tapaus, joka tuotti Jeannelle suurta nautintoa, oli erään rakenteillaan olevan kauppalaivan ristiäiset, joissa hän oli kummina ja antoi alukselle nimen "Le Grâcieux".
Illan suussa kuningas soudatti itsensä ja Jeannen merelle. Pienet, iloiset laineet ilakoivat äänettömällä ulapalla. Sinisenä ja pilvettömänä, helakan vienosti väreillen, kaartui taivas meren yllä.
Jeannen kauneille kasvoille oli lehahtanut hento puna. Hänen silmänsä välkkyivät. Koko hänen olentonsa ahmi oudon, ihmeellisen näyn tunnelmaa. Hän painautui aivan kiinni kuninkaaseen. Hänen sydämensä oli avoin ja huokui hellyyttä. Katkeruus, huolet, itsekkyys, vallanhimo, kaikki oli haipunut kuin tuuleen.
Hänen huulensa kuiskivat hiljaisia, helliä lemmensanoja.
Kuningas piti hänen käsiään omissaan. Hänen kauniit, surulliset silmänsä hymyilivät Jeannelle.
Kauan he istuivat ääneti, hiljaisen onnen unelmissa, onnen, jota levoton elämä harvoin heille soi.
He katselivat siniseen hämyyn, joka kietoi ulapan ja rannan. Ilma väreili kuin hopeaharso.
Hiljalleen lipuivat laineet purren ohi.
Ludvig antoi perämiehelle merkin suunnata rantaa kohden. Hän oli sieltä keksinyt yksinäisen, valkean talon, jota verhosi viiniköynnös.
Soutajat, jotka eivät tienneet, kuka oli heidän purressaan, kertoivat, että valkea talo oli "Kultaisen rypäleen" majatalo, jonne matkailijat asettuvat pariksi päiväksi nauttimaan raikasta meri-ilmaa.
Kuningas katsahti kysyvästi Jeanneen. Tämä nyökkäsi ja hänen silmissään kuvastui suostumus. Elämä kohisi taas voimakkaasti hänen suonissaan.
* * * * *
Kauan he seisoivat vierekkäin majatalon ikkunan ääressä, jota viiniköynnös ympäröi.
Ulapan ylle oli noussut kuu. Oli kuin vuotavaa hopeaa olisi ollut ulapan hiljaa solisevilla laineilla.
Valkeana välkkyi ranta heidän alapuolellaan. "Aivan kuin sinun valkoinen, säteilevä ruumiisi", kuiskasi kuningas hehkuvasti suudellessaan.
Ludvig katsahti taakseen.
Vuode ei ollut kuninkaallinen, ei uhkean kutsuva hekumaan kuten Versaillesissa, Crécyssä ja La Cellessä. Se oli kova ja kapea ja karkealla liinakankaalla verhottuja sijaitsi matalan huoneen syvässä komerossa.
Mutta moniin aikoihin ei ainoakaan lemmenyö ollut tuntunut kuninkaasta niin ihanalta kuin se, jonka hän vietti pienessä majatalossa Havren kuutamoisella rannalla.