Kello kuudesta yhdeksään aamulla
Tuskin oli Mandat surmattu, kun kommuuni jo nimitti Santerren ylipäälliköksi hänen tilalleen. Santerre pani ensi työkseen rummut pärisemään kaikilla kaduilla ja määräsi, että kaikissa kirkoissa oli hätäkelloa soitettava entistä voimakkaammin. Sitten hän järjesti isänmaanystävistä patrulleja, joiden oli määrä liikkua Tuilerieissa saakka ja pitää silmällä erikoisesti kansalliskokousta.
Patrulleja oli sitäpaitsi jo liikuskellutkin sillä taholla koko yön.
Kello kymmenen tienoissa illalla oli Champs-EIyséesillä pidätetty yksitoista-miehinen aseellinen seurue. Kymmenellä oli ollut aseina puukkoja ynnä pistooleja, yhdennellätoista karkeareikäinen vallipyssy. Nämä yksitoista miestä antautuivat vastarintaa tekemättä ja heidät vietiin Feuillants-pengermän päävahtiin.
Yön kuluessa pidätettiin toinenkin yksitoistamiehinen seurue. Se sijoitettiin toiseen huoneeseen.
Päivän sarastaessa onnistui edellisten yhdentoista miehen karata hyppäämällä ikkunasta puutarhaan, jonka portin he särkivät. Jälkimäinen seurue jäi vangiksi, sillä sitä vartioitiin tiukemmin.
Kello seitsemän aamulla tuotiin Feuillants-pihaan muuan yhdeksänkolmatta tai kolmenkymmenen ikäinen mies, jonka yllä oli kansalliskaartilaisen asetakki ja päässä saman kuosin mukainen myssy. Hänen asetakkinsa uutuus, hänen aseittensa kirkkaus ja hänen ylväs ryhtinsä olivat herättäneet epäluuloja, että hän oli aatelismies, ja hänet oli vangittu. Hän käyttäytyi muuten ihan tyynesti.
Muuan Bonjour, entinen meriministeriön kirjuri, oli sinä päivänä Feuillants-piirin puheenjohtaja. Hän alkoi kuulustella kansalliskaartilaista.
»Missä teidät pidätettiin?» kysyi hän.
»Feuillants-pengermällä», vastasi vanki.
»Mitä te teitte siellä?»
»Olin menossa palatsiin.»
»Miksi?»
»Totellakseni valtuuston määräystä.»
»Mihin se määräys velvoitti?»
»Ottamaan selvää tilanteen kehityksestä ja selostamaan huomioni departementin asiamiehelle.»
»Onko teillä se määräys?»
»Tässä se on.»
Nuori mies otti taskustaan erään paperin.
Puheenjohtaja aukaisi paperin ja luki:
»Kansalliskaartilainen, jonka hallussa on tämä määräys, menköön palatsiin tutkiakseen siellä tilannetta ja selostaakseen huomionsa departementin asiamiehelle.
Boirie. Le Roulx.
Valtuustonjäseniä.»
Määräys oli selvä. Mutta kun epäiltiin, että nimikirjoitukset oli väärennetty, lähetettiin muuan mies kaupungintaloon toteamaan niiden pätevyys.
Viimeksimainittu pidätys oli kerännyt paljon kansaa Feuillants-pihalle, ja tästä joukosta kuului ääniä — sellaisia ääniä on aina rahvaankokouksissa — jotka vaativat vankien surmaamista.
Muuan paikalla ollut valtuuston komisaari käsitti, etteivät nuo äänet saisi jatkua. Hän nousi eräälle korokkeelle, puhui kansalle ja kehoitti sitä poistumaan.
Juuri kun kansa ehkä olisi noudattanut tätä kehoitusta, palasi kaupungintaloon lähetetty nimikirjoitusten toteaja, joka ilmoitti, että määräys oli pätevä ja sen esittäjä, niineltäänSuleau, oli päästettävä vapaaksi.
Se oli sama Suleau, jonka olemme tavanneet prinsessa de Lamballen iltakutsuissa; Gilbert piirsi silloin Ludvig XVI:n nähtäväksi giljotiinin kuvan, ja Marie-Antoinette tunsi tässä oudonnäköisessä kojeessa saman tuntemattoman laitteen, jonka Cagliostro oli näyttänyt hänelle vesikarahvissa Tavernayn linnassa. [Salaliittolaiset, 11. ja 12. luku. — Suom.]
Kun Suleaun nimi mainittiin, kohotti joukosta muuan nainen päätänsä ja alkoi huutaa raivoissaan:
»Suleau!Apostolien tekojenpäätoimittaja? Suleau, Liègen vapauden tukehduttajia!… Tänne Suleau! Minä vaadin Suleaun kuolemaa!»
Joukko teki tilaa pienelle, hennolle naiselle, joka oli pukeutunut amatsooniksi kansalliskaartilaisen asuun ja sitaissut vyölleen sapelin. Hän sysäsi valtuuston komisaarin alas korokkeelta ja nousi hänen paikalleen..
Tuskin oli hänen päänsä kohonnut kaikkien nähtäväksi, kun joukosta kuului huuto:
»Théroigne!»
Théroigne oli siihen aikaan hyvin suosittu nainen. Hänen toimeliaisuutensa lokakuun 5 ja 6 päivänä, hänen vangitsemisensa Brysselissä, hänen vaiheensa Itävallan vankiloissa ja hänen esiintymisensä kesäkuun 20 päivänä olivat tehneet hänet niin suosituksi, että Suleau oli pilalehdessään pannut hänen rakastajakseen kansalaisenPopuluksen, siis koko kansan.
Siinä oli kaksinkertainen viittaus Théroignen kansanomaisuuteen ja hänen kevytmielisiin tapoihinsa, joita väitettiin ylen turmeltuneiksi.
Suleau oli lisäksi julkaissut BrysselissäKuninkaitten hätäkellonimistä sanomalehteä ja edistänyt siten Liègen vallankumouksen nujertamista, jolloin vapaana ja ranskalaisena elää halunnut jalo kansa palautettiin Itävallan ikeeseen ja pappistiaran orjuuteen.
Juuri näihin aikoihin Théroigne kirjoitteli kuvausta vangitsemisestaan ja oli jakobiini-kerhossa jo lukenutkin siitä muutamia kohtia.
Hän ei tyytynytkään ainoastaan Suleaun kuolemaan, vaan vaati surmattavaksi nekin yksitoista, jotka olivat hänen vankitovereitaan.
Suleau kuuli äänen, joka kansan hurratessa vaati hänen ja hänen toveriensa kuolemaa. Hän kutsui luoksensa vartioston päällikön, jolla oli komennossaan kaksisataa kansalliskaartilaista.
»Päästäkää minut ulos», sanoi hän. »Minä ilmoitan, kuka minä olen.Minut surmataan, ja minun kuolemani pelastaa yksitoista ihmistä.»
Hänelle ei avattu porttia. Silloin hän yritti hypätä ikkunasta. Toverit vetivät hänet takaisin ja pidättivät väkisin. He eivät voineet uskoa, että heidät luovutettaisiin kylmäverisesti murhaajille, mutta he erehtyivät.
Puheenjohtaja Bonjour pelästyi väkijoukon huudoista, myöntyi Théroignen vaatimukseen ja kielsi kansalliskaartilaisia vastustamasta kansan tahtoa. Kansalliskaarti totteli, väistyi syrjään ja poistuessaan jätti portin ilman vartijoita.
Kansa syöksyi vankilaan ja raahasi ulos ensimmäisen, joka käsiin osui.
Tämä ensimmäinen oli muuan apotti Bouyon, näytelmien kirjoittaja, yhtä tunnettuJacques-serkulleomistetuista komparunoistaan kuin niistä vihellyksistä, joilla Montansier-teatterissa oli tervehditty kolmea neljättäosaa hänen näytelmistään. Hän oli varreltaan oikea jättiläinen. Hänet riuhtaistiin valtuuston komisaarin käsistä, joka yritti pelastaa hänen henkeään, ja raahattiin pihalle. Täällä hän ryhtyi epätoivoiseen käsirysyyn murhaajiaan vastaan, ja vaikkei hänellä ollutkaan muita aseita kuin kouransa, onnistui hänen silti tehdä pari kolme ahdistamaansa taistelukyvyttömiksi.
Pistimellä hänet sitten naulittiin muuriin, ja hän heitti henkensä voimatta siinä asennossa päästä käsiksi vihollisiinsa.
Tämän temmellyksen aikana onnistui kahden vangin päästä pakoon.
Vanki, joka tuotiin murhattavaksi apotti Bouyonin jälkeen, oli entinen kuninkaan kaartilainen, nimeltä Solminiac. Hän puolustautui yhtä urheasti kuin hänen edeltäjänsä, ja hänen kuolemansa tulikin tuskallisemmaksi. Sitten murhattiin kolmas, jonka nimeä ei tiedetä. Suleaun vuoro tuli neljänneksi.
»Kas tuossa nyt on Suleausi!» sanoi muuan nainen Théroignelle.
Théroigne ei tuntenut Suleauta edes ulkomuodolta; hän oli luullut tätä miestä papiksi ja nimittikin häntä apotti Suleauksi. Kuin tiikerikissa hän syöksyi vangin kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.
Suleau oli nuori, urhea ja voimakas mies. Yhdellä nyrkiniskulla hän sinkosi Théroignen kymmenen askelen päähän, jäntevällä riuhtaisulla hän vapautui kolmesta neljästä ahdistajastaan, sieppasi sapelin murhaajiensa kädestä, ja kaksi ensimmäistä sivallusta kaatoi maahan kaksi vastustajaa.
Sitten alkoi hirveä taistelu. Kolmasti Suleau vapautui ahdistajistaan ja pääsi vähitellen etenemään, kunnes ehti äskeisen kohtalokkaan portin eteen. Mutta avatakseen hänen täytyi kääntyä, ja se silmänräpäys riitti hänen murhaajilleen: parikymmentä miekkaa lävisti hänen ruumiinsa.
Suleau kaatui Théroignen jalkoihin. Tämä sai julman ilon antaa hänelle viimeisen iskun.
Poloinen Suleau oli kahta kuukautta aikaisemmin mennyt naimisiin erään huomatun maalarin kauniin tyttären, Adèdle Halin, kanssa.
Suleaun taistellessa oli erään kolmannenkin vangin onnistunut karata.
Viides vanki, jonka murhamiehet raahasivat päävahdista ulos, sai joukon huudahtamaan ihastuksesta. Hän oli entinen kuninkaan henkikaartilainen, nimeltä Vigier. Häntä sanottiin yleisesti kauniiksi Vigieriksi. Hän oli yhtä urhea kuin kaunis, yhtä notkea kuin urhea ja hän taisteli kokonaisen neljännestunnin, kaatui kolmasti, nousi yhtä monasti, ja kaikilla pihan kivillä näkyi hänen vertansa, mutta myöskin hänen murhaajiensa verta. Lopulta hänet kuten Suleaunkin masensi ylivoima, ja hän suistui maahan.
Neljän jäljelle jääneen vangin murha oli yksinkertaista teurastusta.Heidän nimiään ei tiedetä.
Nämä yhdeksän ruumista raahattiin Vendôme-aukiolle, missä niiltä leikattiin pää. Päät pantiin piikkien kärkiin, ja niitä näyteltiin kaikkialla Pariisissa.
Illalla Suleaun palvelija osti kullalla isäntänsä pään, ja hänen onnistui lopulta löytää myöskin ruumis. Suleaun poloinen vaimo oli näet vaatinut haltuunsa miehensä rakkaita jäännöksiä voidakseen osoittaa niille viimeisen palveluksen.
Ennenkuin siis itse taistelu oli alkanutkaan, oli jo verta vuotanut kahdella taholla: kaupungintalon portailla ja Feuillants-pihalla.
Kohta näemme sen vuotavan Tuilerieissakin pisaroista oli paisumassa puro, purosta joki ja siitä oikea tulva!
Samaan aikaan kun nämä murhat suoritettiin, toisin sanoen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä aamulla, marssi kymmenen-yksitoistatuhatta kansalliskaartilaista, jotka Barbarouxin hätäkello ja Santerren rumpu oli kerännyt koolle, Saint-Antoine-kadulla. He samosivat Saint-Jeanin kuulun pylväskäytävän kautta, joka edellisenä yönä oli ollut niin tarkoin vartioituna, javyöryivätGrève-torille.
Nämä kymmenentuhatta miestä tulivat pyytämään määräystä marssiakseenTuilerieihin.
Heidän annettiin odotella tunnin verran. Joukko selitti tämän viivyttelyn kahdella tavalla.
Odotettiin kenties myönnytyksiä palatsin taholta. Saint-Marceaun esikaupunki ei kukaties ollut vielä valmis eikä ilman sitä voitaisi lähteä liikkeelle.
Tuhatkunta piikkimiestä kävi kärsimättömiksi. Kuten aina, niin nytkin kehnoimmin asestetut osoittautuivat kiihkeimmiksi. He tunkeutuivat kansalliskaartilaisten rivien läpi sanoen tulevansa toimeen ilman näitäkin ja uhkasivat lähteä yksin valloittamaan palatsin.
Jotkut Marseillen liittolaiset ja kymmenkunta ranskankaartilaista — samoja miehiä, jotka kolmea vuotta varemmin olivat olleet valtaamassa Bastiljia — asettuivat heidän etupäähänsä, ja heidät tunnustettiin yksimielisesti päälliköiksi. Siitä joukosta tuli kapinan hyökkäysrintama.
Sillaikaa oli se ajutantti, joka oli nähnyt Mandatin murhan, karauttanut Tuilerieihin, mutta vasta sitten, kun kuningas ja kuningatar pihalle tehdyn kurjan kävelymatkan jälkeen olivat palanneet palatsin suojiin, hän pääsi kertomaan heille surullisen uutisensa.
Kuningatar tunsi samaa, mitä itsekukin, kun kerrotaan sen henkilön kuolemasta, jonka kanssa hetki sitten on jutellut. Hän ei uskonut kertomusta todeksi. Ajutantti sai selostaa tapahtuman kahteen kertaan ja esittää kaikki pienimmätkin yksityisseikat.
Sitten kuului ulkoa kiivaan torailun ääniä, jotka avoimista ikkunoista kantautuivat ensimmäiseen kerrokseen asti.
Santarmit, kansalliskaartilaiset ja tasavaltalaiset tykkimiehet — jotka äsken olivat huutaneet: »Eläköön kansa!» — alkoivat ärsyttää rojalisteja sanoen heitäkuninkaan herroiksi krenatööreiksija väittäen, että Filles-Saint-Thomasin ja Butte-des-Moulinsin krenatöörien joukossa oli vain hovin ostamia miehiä, ja kun pihalla ei vielä tiedetty ylipäällikön kuolemasta, kuten tiedettiin ensimmäisessä kerroksessa, huusi muuan krenatööri:
»Se Mandat-roisto on lähettänyt palatsiin pelkästään aristokraatteja!»
Kansalliskaartilaisten riveissä oli Mandatin vanhin poika — nuorimman olemme nähneet yrittävän turhaan puolustaa isäänsä kaupungintalon portailla — ja kuullessaan tämän isää kohdanneen solvaisun hän syöksyi miekka koholla herjaajaa kohden. Kolme neljä tykkimiestä asettui hänen tielleen.
Kuningattaren kamaripalvelija Weber oli kansalliskaartilaiseksi somistautuneena Saint-Boch-piirin krenatöörien joukossa. Hän riensi nuoren miehen avuksi.
Sapelit kalahtivat yhteen. Kiistelijät jakautuivat kahteen ryhmään. Melske houkutteli kuningattaren ikkunan ääreen, ja hän tunsi Weberin, kutsutti luokseen kuninkaan kamaripalvelijan Thierryn ja käski mennä hakemaan Weberin sisälle.
Weber tuli ja kertoi kuningattarelle, mitä oli tapahtunut. Kuningatar vuorostaan kertoi Mandatin kuolemasta.
Ikkunoiden alla melu yhä jatkui.
»Katsohan, Weber, mitä nyt on tekeillä», kehoitti kuningatar.
»Mitäkö on tekeillä, madame? Tykkimiehet jättävät paikkansa ja ahtavat tykkeihin väkisin kuulia. Ja kun tykkejä ei ole ladattu, tulevat ne nyt käyttökelvottomiksi.»
»Mitä sinä arvelet kaikesta tästä, Weber poloinen?»
»Minä arvelen», vastasi uskollinen itävaltalainen, »että teidän majesteettinne tulisi puhutella herra Rödereriä, joka vielä näyttää olevan palatsin luotettavimpia miehiä».
»Mutta missä voin puhutella häntä niin, ettei meitä kuunnella, vakoilla tai keskeytetä?»
»Minun huoneessani, jos kuningatar suvaitsee», sanoi Thierry.
»Hyvä on», vastasi kuningatar.
Sitten hän sanoi kasvinveljelleen:
»Mene hakemaan herra Rödereriä, Weber, ja opasta hänet Thierryn huoneeseen.»
Weberin poistuessa toisesta ovesta kuningatar lähti toisesta Thierryn saattamana.
Palatsin tornikello löi tällöin yhdeksän.
Kello yhdeksästä yhteentoista
Kun on kuvattavana sellainen merkittävä historiallinen tapaus, johon nyt olemme saapuneet, ei saa hyljeksiä ainoatakaan yksityisseikkaa, mikäli se liittyy johonkin toiseen, sillä näiden pikkuseikkojen tarkka yhtyminen antaa leveyttä ja komeutta kuvalle, joka menneisyyden käsien maalaamana esitetään tulevaisuuden katseltavaksi.
Weberin lähtiessä ilmoittamaan kommuunin asiamiehelle, että kuningatar halusi puhutella häntä, nousi sveitsiläiskaartin kapteeni Dürler yläkerrokseen pyytääkseen kuninkaalta tai palatsin komentajalta viimeisiä ohjeita.
Charny huomasi kelpo kapteenin juuri kun tämä etsi vahtimestaria tai kamaripalvelijaa, joka ilmoittaisi hänet kuninkaalle.
»Mitä haluatte, kapteeni?» kysyi hän.
»Ettekö te ole palatsin komentaja?» sanoi Dürler.
»Olen, kapteeni.»
»Tulen pyytämään viimeisiä ohjeita, hyvä herra, koska kapinallisten etujoukko on jo näkyvissä Carrousel-aukiolla.»
»Teitä kehoitetaan pitämään puolianne, sillä kuningas on päättänyt kuolla kanssanne.»
»Hyvä on, herra komentaja», vastasi kapteeni Dürler mutkattomasti.
Ja hän meni ilmoittamaan tovereilleen tämän ohjeen, joka oli heidän kuolemantuomionsa.
Kuten kapteeni Dürler oli maininnut, kapinallisten etujoukko näkyi joCarrousel-aukiolla.
Siinä tulivat ne varemmin mainitut tuhat piikkimiestä, joiden etunenässä marssi parikymmentä marseillelaista ja kaksitoista tai viisitoista ranskankaartilaista. Näiden jälkimäisten riveissä välkkyivät erään nuoren kapteenin kultaiset olkalaput. Tämä oli Pitou, jolle Billot oli antanut erään tehtävän. Näemme pian hänet sitä suorittamassa.
Etujoukon jäljessä, noin puoli kilometriä taempana, marssi melkoinen joukko kansalliskaartilaisia ja liittolaisia. Heidän edessään kuljetettiin kahdentoista tykin vahvuista patteristoa.
Kuultuaan palatsin komentajan ohjeet sveitsiläiset asettuivat äänettömästi ja täsmällisesti paikoilleen, säilyttäen liikkeissään päättäväisten miesten kylmän ja synkän äänettömyyden.
Kansalliskaartilaiset, lievempään kuriin tottuneina, järjestyivät paikoilleen yhtä päättäväisesti, mutta esiintyivät meluavammin ja levottomammin.
Huonosti järjestetyt ja vaatimattomasti aseistetut aatelismiehet — heillä oli vain miekat ja pistoolit — tiesivät, että nyt tulisi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja odottivat kuumeisen jännittyneinä hetkeä, jolloin he kohtaisivat kansan, vanhan vihollisensa, ikuisen atleetin, alati masennetun taistelijan, joka kahdeksan vuosisadan kuluessa oli yhä varttunut.
Sillaikaa kun piiritetyt eli ne, jotka pian piiritettäisiin, järjestyivät asemilleen, kolkutettiin Royale-pihan portille, ja monet äänet huusivat: »Neuvottelija!» Muurin yli heilutettiin keihään kärkeen kiinnitettyä valkoista nenäliinaa.
Mentiin hakemaan Rödereriä, joka tavattiinkin puolitiessä.
»Royale-pihan portille kolkutetaan», sanottiin hänelle.
»Olen kuullut ja tulen juuri katsomaan, mitä se merkitsee.»
»Mitä on tehtävä?»
»Avatkaa portti.»
Määräys ilmoitettiin portinvartijalle, joka aukaisi portin ja kapaisi sitten tiehensä minkä jaloista pääsi.
Röderer näki edessään piikkimiehet.
»Hyvät ystävät», sanoi hän, »olette pyytäneet, että portti aukaistaisiin neuvottelijalle eikä armeijalle. Missä on neuvottelija?»
»Tässä, hyvä herra», vastasi Pitou lempeällä äänellään ja tapansa mukaan suopeasti hymyillen.
»Kuka te olette?»
»Olen kapteeni Ange Pitou, Haramontin liittolaisten päällikkö.»
Röderer ei tiennyt, mitä väkeä Haramontin liittolaiset olivat, mutta koska hetket olivat kalliit, ei hän ruvennut sitä tiedustelemaankaan.
»Mitä te haluatte?» kysyi hän.
»Haluan itselleni ja ystävilleni vapaata pääsyä palatsin alueelle.»
Pitoun ryysyläisystävät, heiluttaen uhkaavasti piikkejään, näyttivät pikemminkin hyvin vaarallisilta vihollisilta.
»Pääsyä palatsin alueelle? Entä mitä varten?»
»Aiomme saartaa kansalliskokouksen… Meillä on kaksitoista tykkiä, mutta ainoatakaan ei laukaista, jos tehdään, mitä me tahdomme.»
»Mitä te sitten tahdotte?»
»Erottaa kuninkaan.»
»Se on vakava asia, hyvä herra», huomautti Röderer.
»Hyvin vakava», myönsi Pitou kohteliaasti, kuten hänen tapansa oli.
»Siitä kannattaa neuvotella.»
»Se on kohtuullista», vastasi Pitou. Hän silmäili tornikelloa ja jatkoi:
»Kello on nyt neljännestä vailla kymmenen. Annamme teille aikaa kymmeneen asti. Ellemme kellon kymmentä lyödessä saa vastausta, niin hyökkäämme.»
»Sallinette, että portti suljetaan, kunnes vastaus valmistuu?»
»Totta tietysti.» Pitou sanoi saattajilleen:
»Hyvät ystävät, suvaitkaa sulkea portti.»
Ja hän viittasi pisimmälle tunkeutuneita tovereitaan peräytymään. Nämä tottelivat, ja portti suljettiin vaikeuksitta.
Mutta portin ollessa auki piirittäjät olivat ehtineet huomata, kuinka peloittaviin varusteluihin oli ryhdytty heidän vastaanotokseen.
Kun portti oli suljettu, valtasi Pitoun toverit halu jatkaa neuvotteluja. Jotkut miehistä kapusivat toverien hartiolle ja sitä tietä muurin harjalle, sijoittuivat sille hajareisin ja alkoivat jutella kansalliskaartilaisten kanssa, jotka eivät olleet siihen vastahakoisia.
Näin kului neljännestunti. Silloin tuli palatsista muuan mies ja käski avata portin. Tällä kertaa portinvartija pysytteli kopissaan, ja kansalliskaartilaiset irroittivat puomit.
Piirittäjät luulivat, että heidän pyyntöönsä oli suostuttu. Kun portti aukeni, työntyivät he sisälle kuin henkilöt, jotka ovat odotelleet kauan ja joita voimakkaat kädet sysäävät takaapäin, toisin sanoen kiinteänä laumana. He heiluttivat hattujaan piikkien ja sapelien kärjessä ja huusivat: »Eläköön kansa! Eläköön kansalliskaarti! Eläköön sveitsiläiset!»
Kansalliskaartilaiset vastasivat huudoilla: »Eläköön kansa!»
Mutta sveitsiläiset pysyivät synkän äänettöminä.
Vasta tykkien edessä hyökkääjät pysähtyivät ja silmäilivät eteensä ja ympärilleen.
Iso eteinen oli täynnä sveitsiläisiä kolmeen eri korkeudella sijaitsevaan riviin järjestyneinä. Kullakin porrasaskelmalla seisoi lisäksi rivi sveitsiläisiä, joten he voisivat ampua kuudelta asemalta yhtaikaa.
Jotkut hyökkääjistä alkoivat aprikoida. Niiden joukossa oli myöskinPitou. Mutta oli jo hieman myöhäistä aprikoida.
Tällaisissa tilanteissa sattuu usein, että kelpo rahvas, jonka pääominaisuus on lapsekkuus, esiintyy milloin hyvänsävyisesti, milloin julmasti.
Vaaran todetessaan se ei suinkaan ajatellut pakoa, vaan koetti kiertää vaaraa pilailemalla kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten kanssa. Kansalliskaartilaiset olivat valmiit tähän huvitteluun, mutta sveitsiläiset pysyivät yhä vakavina. Viisi minuuttia ennenkuin kapinallisten etujoukko saapui paikalle, oli näet tapahtunut seuraavaa:
Kuten edellisessä luvussa on kerrottu, olivat isänmaalliset kansalliskaartilaiset Mandatia koskevan kiistan johdosta eronneet rojalistisista ja samalla lausuneet hyvästit sveitsiläisille, joiden rohkeutta he sekä kunnioittivat että surkuttelivat. He olivat lisänneet, että he ottaisivat kodeissaan veljinä vastaan ne sveitsiläiset, jotka halusivat seurata heitä.
Kaksi Vaudin kanttonin kansalaista oli vastannut tähän heidän omalla kielellään lausuttuun kehoitukseen. He poistuivat rivistään ja heittäytyivät ranskalaisten, todellisten maanmiestensä, syliin. Mutta silloin oli palatsin ikkunasta pamahtanut kaksi laukausta, ja kaksi luotia oli tavannut molemmat karkurit juuri kun he olivat uusien ystäviensä sylissä. Sveitsiläiset upseerit, taitavia ampujia ja tottuneita vuorikauriitten ja gemssien metsästäjiä, olivat turvautuneet tähän tepsivään keinoon lopettaakseen lyhyeen tämän karkaamisen.
Tämä tapaus oli, kuten helposti käsittää, kehittänyt sveitsiläisten vakavuuden täydelliseksi mykkyydeksi.
Ne miehet taas, jotka nyt olivat tunkeutuneet pihalle, aseina vanhat pistoolit, vanhat pyssyt ja uudet piikit, toisin sanoen huonommin aseistettuina kuin jos olisivat tulleet aseettomina, olivat niitä omituisia vallankumouksen tienraivaajia, joita näkee kaikkien vakavien kapinoitten etunenässä ja jotka nauraen kaivavat kuilun, jotta valtaistuin siihen suistuisi — toisinaan enemmänkin kuin valtaistuin: kokonainen kuningaskunta. Tykkimiehet olivat siirtyneet heidän puolelleen; kansalliskaarti tuntui olevan valmis liittymään heihin ja koetti houkutella sveitsiläisiä tekemään samoin.
He eivät huomanneet, että aika, jonka heidän päällikkönsä Pitou oli myöntänyt Rödererille, oli jo kulunut ja että kello oli neljänneksen yli kymmenen. He huvittelivat. Miksi he siis olisivat pitäneet lukua minuuteista?
Eräällä hyökkääjällä ei ollut piikkiä, ei pyssyä eikä edes sapelia, vaan koukku, jolla puutarhassa taivutellaan puiden oksia. Hän sanoi naapurilleen:
»Mitähän, jos ongin yhden sveitsiläisen?»
»Ongi pois!» kehoitti toinen.
Mies tarttui koukullaan erään sveitsiläisen nahkavyöhön ja alkoi vetää häntä mukaansa.
Sveitsiläinen vastusteli vain sen verran, että näytti vastustelevan.
»Jo tarttui!» tuumi kalastaja.
»Vedä varovasti!» neuvoi toinen.
Mies veti varovasti ja sveitsiläinen liukui eteisestä pihalle, niinkuin kala nostetaan vedestä rannalle.
Pihalla nousi riemu ja nauru.
»Toinen, vielä toinen!» huudettiin kaikilta tahoilta.
Kalastaja pyydysti toisen sveitsiläisen, sitten kolmannen, neljännen ja viidennen.
Koko rykmentti olisi huvennut sitä menoa, mutta silloin kuului komennus: »Kivääri poskelle vie!»
Kiväärit kohosivat tähtäysasentoon koneellisen täsmällisesti, kuten säännöllisissä sotajoukoissa ainakin. Silloin muuan hyökkääjistä — tällaisissa tilanteissa on aina joku mieletön antamassa merkin verilöylyn aloittamiseen — laukaisi pistoolinsa palatsin ikkunaan päin.
Sinä lyhyenä hetkenä, joka kului komennuksesta: »Kivääri poskelle vie!» seuraavaan komennukseen: »Laukaise!» Pitou oivalsi, mitä heti tapahtuisi.
»Maahani» huusi hän miehilleen. »Maahan tai olette tuhon omat!»
Ja ensimmäisenä hän itse syöksyi maahan.
Mutta ennenkuin hänen neuvoaan ehdittiin noudattaa, kajahti komennus: »Laukaise!» Eteinen hulmahti täyteen savua ja sieltä tuiskahti luotisade kuin suunnattomasta haulipyssystä. Kiinteäksi sulloutunut väkijoukko — puolet hyökkääjien laumasta oli tunkeutunut pihalle — horjui kuin tuulen taivuttelema vilja ja kaatui sitten kuin sirpin leikkaama elo.
Tuskin kolmasosa jäi pystyyn, paetakseen sitten eteisestä ja kasarmista tuiskivan ristitulen ahdistamana.
Ampujat olisivat surmanneet toisensa, ellei heidän välissään olisi ollut tätä paksua ihmisverhoa.
Verho hajaantui isoiksi riekaleiksi. Neljäsataa miestä virui maassa ja niistä kolmesataa kuolleina. Sata enemmän tai vähemmän kuolettavasti haavoittunutta vaikeroi ja yritti nousta jaloilleen, mutta heti he vaipuivat takaisin maahan. Eräiltä osiltaan tämä ruumiskenttä liikkui kuin rantaan vyöryvä laine. Sitä liikettä oli hirveä katsella!
Sitten vähitellen liike taukosi, ja lukuunottamatta eräitä itsepäisiä, jotka yhä halusivat elää, kaikki kävi liikkumattomaksi ja äänettömäksi.
Pakenevat hajaantuivat Carrousel-aukiolle ja sieltä osa laiturikaduille, osa Saint-Honoré-kadulle huutaen: »Apuun, meitä surmataan!»
Lähellä Pont Neufiä he tapasivat pääarmeijan, jota komensi kaksi ratsumiestä. Heidän seurassaan oli jalkamies, joka niinikään näytti kuuluvan päällystöön.
»Ah, herra Santerre», huusivat pakolaiset tuntiessaan toisen ratsastajan Saint-Antoinen oluenpanijaksi, jonka helposti tunnettavaa jättiläisruhoa tällä kertaa kannatteli jyhkeä flaamilainen hevonen. »Ah, herra Santerre, apuun! Veljiämme murhataan!»
»Kuka murhaa!» kysyi Santerre.
»Sveitsiläiset! He ampuivat meitä, kun me pahaa aavistamattaveljeilimme heidän kanssansa!»
Santerre kääntyi puhuttelemaan toista ratsastajaa.
»Mitä arvelette, hyvä herra?» kysyi hän.
»Hitto!» vastasi hyvin saksanvoittoisesti toinen, ratsastaja, lyhyt vaaleaverinen mies, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi. »Minä arvelen erään sotilaallisen sananparren mukaisesti, että sotilaan on riennettävä sinne, missä kiväärit paukkuvat ja tykki jyrisee. Lähtekäämme sitä ääntä kohden!»
»Mutta teidän joukossanne oli muuan nuori upseeri», virkkoi jalkamies eräälle pakolaiselle. »En näe häntä parissanne.»
»Hän kaatui ensimmäisenä, kansalainen edustaja. Se on perin valitettavaa, sillä hän oli urhea nuorukainen.»
»Niin, hän oli urhea mies!» myönsi lievästi kalveten se, jota oli puhuteltu kansanedustajaksi. »Hän oli urhea mies ja hänen kuolemansa kostetaan urheasti! Eteenpäin, herra Santerre!»
»Minun käsittääkseni, hyvä Billot», sanoi Santerre, »pitää näin vakavassa asiassa turvautua, ei ainoastaan rohkeuteen, vaan myöskin kokemukseen».
»Vallan oikein.»
»Ehdotan siis, että ylipäällikkyys uskotaan kansalaiselle Westermannille, joka on oikea kenraali ja Dantonin ystävä, ja minä lupaan totella häntä kuin halpa sotamies.»
»Kuten haluatte», sanoi Billot, »kunhan vain lähdemme liikkeelle hetkeäkään aikailematta».
»Otatteko vastaan päällikkyyden, kansalainen Westermann?» kysyiSanterre.
»Otan», vastasi preussilainen lyhyesti.
»Antakaa siis määräyksenne!»
»Eteenpäin!» komensi Westermann.
Ja valtava miesjoukko, joka oli pysähtynyt hetkeksi, lähti jälleen liikkeelle.
Juuri kun sen kärkijoukot saapuivat Carrousel-aukiolle laiturikaduilta ja Echelle-kadulta, löi Tuileriein torninkello yksitoista.
Charnyn kohtalo
Palatsiin palatessaan Röderer tapasi kamaripalvelijan, joka haki häntä kuningattaren puheille. Hän itsekin oli menossa kuningattaren luo, koska tiesi, että kuningatar edusti linnan todellista voimaa.
Hän tuli tyytyväiseksi kuullessaan, että kuningatar odotteli häntä huoneessa, missä he voisivat puhella kahden kesken ja häiriintymättä. Niinpä hän seurasi Weberiä.
Kuningatar istui takan vieressä selkä ikkunaan päin.
Oven käydessä hän kääntyi nopeasti.
»No, hyvä herra?» kysyi hän selittämättä enempää kysymyksensä tarkoitusta.
»Kuningatar on suvainnut kutsua minut puheilleen?» vastasi Röderer.
»Niin olen, hyvä herra. Te olette kaupungin ensimmäisiä virkamiehiä. Teidän läsnäolonne merkitsee kilpeä kuninkuudelle. Haluan siis kysyä teiltä, mitä meillä on toivottavaa tai pelättävää.»
»Voi toivoa vähän, täytyy pelätä kaikkea.»
»Kansa marssii siis linnaa vastaan?»
»Sen kärkijoukko on Carrousel-aukiolla ja neuvottelee sveitsiläisten kanssa.»
»Neuvottelee, hyvä herra? Mutta minähän olen käskenyt sveitsiläisten torjua väkivallalla kaikki väkivaltaiset yritykset. Ovatko he siis tottelemattomia?»
»Eivät, madame. Sveitsiläiset kuolevat asemilleen.»
»Kuten mekin, hyvä herra. Kuten sveitsiläiset sotureina palvelevat kuninkaita, samoin kuninkaat palvelevat sotureina yksinvaltaa.»
Röderer oli vaiti.
»Olisinko onnettomuudekseni toista mieltä kuin te?» kysyi kuningatar.
»Madame», vastasi Röderer, »ilmaisen mielipiteeni vain jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä sitä minulta».
»Minä kysyn sitä teiltä, hyvä herra.»
»No niin, madame, lausun sen teille avoimesti kuten henkilö ainakin, joka on varma asiastaan. Kuningas on hukassa, jos hän jää Tuilerieihin.»
»Mutta minne menemme, ellemme jää Tuilerieihin?» huudahti kuningatar ja nousi.
»Tällä hetkellä on vain yksi paikka, joka voi suojella kuninkaallista perhettä.»
»Mikä paikka se on, hyvä herra?»
»Kansalliskokous.»
»Mitä te sanoitte?» kysyi kuningatar ikäänkuin olisi kuullut väärin toisen sanat.
»Kansalliskokous», toisti Röderer.
»Ja te luulette, hyvä herra, että minä pyydän jotakin niiltä miehiltä?»
Röderer ei vastannut.
»Vihollinen kun vihollinen, hyvä herra! Pidän enemmän niistä, jotka käyvät kimppuumme avoimesti, kuin niistä, jotka koettavat tuhota meidät selän takana ja salakähmäisesti.»
»Kuinka tahansa, madame, tehkää päätöksenne. Lähtekää kansaa vastaan tai peräytykää kansalliskokouksen turviin.»
»Peräytyäkö? Mutta olemmeko siis niin vailla puolustajia, että meidän täytyy peräytyä, ennenkuin olemme edes yrittäneet taistella?»
»Haluatteko, madame, ennenkuin teette ratkaisevan päätöksen, kuulla, mitä joku pätevä mies arvelee tilanteesta, ja tutustua käytettävissä oleviin voimiinne?»
»Weber, nouda tänne joku linnan upseereista, herra Maillardot, de laChesnaye tai… »
Hän aikoi sanoa: »tai kreivi de Charny», mutta vaikeni.
Weber poistui.
»Jos teidän majesteettinne suvaitsee lähestyä ikkunaa, voitte arvioida tilanteen omin silmin.»
Ilmeisesti hyvin vastenmielisesti kuningatar astui ikkunan luo, työnsi syrjään kaihtimet ja näki, että Carrousel-aukio ja koko Royale-piha olivat täynnä piikkimiehiä.
»Hyvä Jumala», huudahti hän, »mitä nuo miehet tekevät?»
»Olen jo sanonut teidän majesteetillenne, että he neuvottelevat.»
»Mutta ovathan he tunkeutuneet linnan pihalle asti!»
»Katsoin velvollisuudekseni yrittää voittaa aikaa, jotta teidän majesteetillanne olisi tilaisuus tehdä lopullinen päätös.»
Tällöin aukeni ovi.
»Sisään, sisään!» kehoitti kuningatar tietämättä kenelle puhui.
Charny astui huoneeseen.
»Minä tässä, madame», virkkoi hän.
»Ah, tekö! Sitten minun ei tarvitsekaan kysellä mitään, sillä vastikäänhän te sanoitte, mitä meidän tulee tehdä!»
»Ja herra de Charnyn mukaan», kysyi Röderer, »teidän tulee…?»
»Kuolla!» vastasi kuningatar.
»Huomaatte siis, madame, että minun ehdotukseni on parempi.»
»Jumala paratkoon, en tiedä!» vaikeroi kuningatar.
»Mitä herra Röderer ehdottaa?» tiedusteli Charny.
»Että kuningas saatettaisiin kansalliskokoukseen.»
»Se ei ole kuolema», sanoi Charny, »mutta se on häpeä!»
»Siinä kuulette, herra Röderer!» sanoi kuningatar.
»Koettakaa keksiä jokin välitie», ehdotti Röderer..
Weber astui esille.
»Minä olen vain vähäpätöinen henkilö ja tiedän hyvin, että on uhkarohkeata minun lausua mielipiteitäni näin korkea-arvoisen seuran kuullen, mutta alttiuteni kenties oikeuttaa minut siihen… Eikö voitaisi pyytää kansalliskokousta valitsemaan lähetystöä, joka tulisi suojelemaan kuningasta?»
»Tehdään niin, siihen voin suostua», sanoi kuningatar. »Herra de Charny, jos te hyväksytte ehdotuksen, olkaa hyvä ja esittäkää se kuninkaalle.»
Charny kumarsi ja lähti.
»Seuraa kreiviä, Weber», sanoi kuningatar »ja tule ilmoittamaan minulle kuninkaan vastaus».
Weber seurasi kreiviä.
Charnyn kylmä, vakava, altis esiintyminen sisälsi, ellei kuningattarelle, niin ainakin naiselle niin julman moitteen, että häntä puistatti aina kun hän näki Charnyn. Ehkä hän myöskin vaistosi, mitä hirveää tulisi pian tapahtumaan.
Weber palasi.
»Kuningas suostuu, madame», sanoi hän, »ja herrat Champion ja Dejoly ovat paraikaa menossa kansalliskokoukseen esittämään hänen majesteettinsa pyyntöä».
»Mutta katsokaa toki!» huudahti kuningatar.
»Mitä nyt, madame?» kysyi Röderer.
»Mitä he tekevät tuolla?»
Piirittäjät kalastelivat paraikaa sveitsiläisiä.
Röderer silmäili ulos, mutta ennenkuin hän ehti tarkalleen havaita, mitä oli tekeillä, kuului pistoolin laukaus ja sitten hirveä yhteislaukaus. Koko palatsi vavahti kuin sen perustukset olisivat horjahtaneet.
Kuningatar kiljahti ja väistyi ikkunan äärestä, mutta uteliaisuus työnsi hänet takaisin näkemään enemmän.
»Oh, katsokaa, katsokaa!» riemuitsi hän silmät säkenöiden. »He pakenevat, he peräytyvät! Mitä te sanoitte, herra Röderer, ettei meillä muka ole muuta turvaa kuin kansalliskokous?»
»Suvaitkaa seurata minua, madame», kehoitti Röderer.
»Katsokaa, katsokaa!» jatkoi kuningatar. »Nyt sveitsiläiset lähtevät ajamaan niitä takaa! Oh, Carrousel-aukio on tyhjä! Voitto, voitto!»
»Oman itsenne tähden, madame, seuratkaa minua», rukoili Röderer.
Kuningatar tuli järkiinsä ja seurasi kommuunin asiamiestä.
»Missä on kuningas?» kysyi Röderer ensimmäiseltä kamaripalvelijalta, jonka tapasi.
»Kuningas on Louvren kokoelmasalissa», vastasi tämä.
»Sinne juuri halusinkin saattaa teidän majesteettinne», sanoi Röderer.
Kuningatar seurasi häntä arvaamatta opastajansa tarkoitusta.
Kokoelmasali oli varustettu puoliväliin pituuttaan ja katkaistu kolmannekselta osaltaan. Pari-kolmesataa miestä oli sitä puolustamassa. He voivat päästä Tuileriein puolelle eräänlaista nostosiltaa myöten, jonka viimeinen pakenija pudottaisi jalallaan ensimmäisestä kerroksesta pohjakerrokseen.
Kuningas seisoi ikkunan ääressä herrojen Chesnayen ja Maillardotin ynnä viiden tai kuuden aatelismiehen seurassa ja piteli kädessään kaukolasia.
Kuningatar riensi parvekkeelle eikä tarvinnut kaukolasia nähdäkseen mitä tapahtui.
Kapinallisten armeija lähestyi pitkänä ja sankkana laumana täyttäen laiturikadun koko leveydeltä ja ulottuen silmänkantamattomiin. Pont Neufin kautta Saint-Marceaun esikaupunki liittyi Saint-Antoinen esikaupunkiin.
Kaikki Pariisin kirkonkellot läppäilivät vimmatusti ja Notre-Damen jättiläiskello kuului jyhkeänä kumahteluna näiden vaskiäänten seasta.
Elokuun paahtava aurinko kimmelsi tuhansina väikkeinä kiväärien piipuissa ja keihäitten rautakärjissä. Ja etäisen ukonjymyn lailla kolisi tykistö raskaasti katukivillä.
»No, madame?» sanoi Röderer.
Noin viisikymmentä henkilöä oli ryhmittynyt kuninkaan taakse. Kuningatar silmäili kauan näitä miehiä. Se katse näytti etsivän itsekunkin sydämestä, paljonko siinä oli jäljellä uhrautuvaa alttiutta. Ja kun onneton nainen ei tiennyt, kenelle puhuisi, eikä mitä rukoilisi, otti hän lapsensa käsivarsilleen ja näytti häntä sveitsiläisupseereille, kansalliskaartin upseereille ja aatelismiehille.
Hän ei ollut enää kuningatar, joka rukoili valtaistuinta perilliselleen, vaan epätoivoinen äiti, joka liekkien keskellä huutaa: »Kuka pelastaa lapseni?»
Sillaikaa kuningas puheli hiljaa kommuunin asiamiehen kanssa, tai oikeammin Röderer toisti, mitä oli jo sanonut kuningattarelle.
Kaksi tuiki erilaista ryhmää oli muodostunut kuninkaallisten henkilöitten ympärille: kuninkaan ryhmä, kylmä ja vakava, joka tuntui kannattavan Rödererin ehdotusta, ja kuningattaren ryhmä, toimelias, intomielinen, runsaslukuinen joukko nuoria sotureita, jotka heiluttivat hattujaan, paljastelivat sapeleitaan, kohottivat kätensä kruununprinssiin päin ja suutelivat polvistuneina kuningattaren hameenhelmaa, vannoen kuolevansa hänen ja hänen poikansa puolesta.
Tämä innostus valoi kuningattareen hitusen verran uutta toivoa.
Tällöin kuninkaan seurue liittyi kuningattaren seurueeseen, ja kuningas, tapansa mukaan välinpitämättömänä, joutui näiden yhdistyneitten ryhmien keskukseksi. Ehkä hänen tyyneytensä oli rohkeutta.
Kuningatar sieppasi sveitsiläisten päällikön, herra Maillardotin, vyöstä kaksi pistoolia, ojensi ne kuninkaalle ja sanoi:
»Kas tässä, sire, nyt on hetki tullut teidän esiintyä kuninkaana tai tuhoutua ystävienne keskellä!»
Kuningattaren teko kiihdytti innostuksen äärimmilleen. Kaikki odottivat kuninkaan vastausta, hengitystään pidätellen.
Nuori, kaunis, urhea kuningas, joka olisi katse säkenöivänä, huulten väristessä syöksynyt taisteluun kädessään nämä pistoolit, olisi kenties selviytynyt voittajana!
Odotettiin, toivottiin.
Kuningas otti pistoolit kuningattaren kädestä ja antoi ne takaisin Maillardotille. Sitten hän kääntyi puhuttelemaan kommuunin asiamiestä ja kysyi:
»Te ehdotatte siis, hyvä herra, että minun on mentävä kansalliskokoukseen?»
»Se on ehdotukseni, sire», vastasi Röderer ja kumarsi.
»Hyvät herrat, meillä ei ole siis mitään tehtävää täällä», virkkoi kuningas.
Kuningatar huoahti raskaasti, nosti kruununprinssin syliinsä ja sanoi prinsessa de Lamballelle ja rouva Tomzelille:
»Tulkaa, hyvät ystävät, koska kuningas niin tahtoo.»
Nämä sanat merkitsivät kaikille muille naisille; »Jätän teidät oman onnenne nojaan.»
Rouva Campan odotteli kuningatarta käytävässä, jonka kautta tämän oli kuljettava. Kuningatar huomasi hänet.
»Odottakaa minua huoneistossani», sanoi hän. »Tulen teitä tapaamaan tai lähetän jonkun noutamaan teitä… Jumala ties, minne!»
Sitten hän kumartui kuiskaamaan rouva Campanille:
»Voi, olisipa nyt torni meren rannalla!»
Hylätyt aatelismiehet silmäilivät toisiaan ja näyttivät sanovan:»Tuotako kuningasta puolustaaksemme olemme tulleet tänne kuolemaan?»
Herra de la Chesnaye ymmärsi tämän mykän kysymyksen.
»Ei, hyvät herrat, olemme puolustamassa kuninkuutta. Ihminen kuolee, aate on kuolematon!»
Poloiset naiset — ja niitä oli paljon, monet kun olivat kaikkensa ponnistaen raivanneet itselleen tien palatsiin — olivat kauhusta jähmettyneet. Olisi luullut näkevänsä yhtä monta marmoripatsasta kuin oli naisia käytävien ja portaitten nurkkauksissa.
Vihdoin kuningaskin suvaitsi ajatella niitä, jotka hän hylkäsi.Portaitten juurella hän pysähtyi.
»Mutta kuinka käy kaikkien niiden, jotka olen jättänyt tuonne?»
»Sire», vastasi Röderer, »mikään ei ole heille helpompaa kuin seurata teitä. He ovat tavallisissa pukimissa ja voivat siis päästä mukavasti puutarhan kautta.»
»Se on totta», sanoi kuningas. »Menkäämme!»
»Voi, herra de Charny», sanoi kuningatar nähdessään kreivin, joka paljastettu miekka kädessä odotti häntä puutarhan portilla, »miksen sentään noudattanut neuvoanne, kun toissapäivänä kehoititte meitä pakenemaan!»
Kreivi ei vastannut hänelle, vaan lähestyi kuningasta ja sanoi:
»Sire, suvaitseeko kuningas ottaa minun hattuni ja antaa minulle omansa, josta teidät tunnetaan?»
»Ah, olette oikeassa», myönsi kuningas, »valkoinen sulkatöyhtö…Kiitos, herra kreivi!»
Ja hän otti Charnyn hatun ja antoi kreiville omansa.
»Herra de Charny», virkkoi kuningatar, »luuletteko kuninkaan hengen olevan vaarassa tällä matkalla?»
»Kuten näette, madame, teen vaaran uhatessa kaikkeni torjuakseni sen hänestä.»
»Onko teidän majesteettinne valmis lähtemään?» kysyi sveitsiläiskapteeni, joka oli saanut tehtäväkseen suojella kuningasta, kun tämä menisi puutarhan kautta.
»Olen», vastasi kuningas ja painoi Charnyn hatun päähänsä.
»Lähtekäämme siis», kehoitti kapteeni.
Kuningas lähti kahden sveitsiläisrivin välissä. Sotilaat astelivat samaa jalkaa kuin hän.
Äkkiä kuului oikealta kovaa meteliä. Tuileriein puolinen portti, se, joka oli Flora-kahvilan vieressä, oli murrettu. Kansanjoukko, joka tiesi kuninkaan olevan matkalla kansalliskokoukseen, syöksyi puutarhaan.
Mies, joka näytti johtavan tätä laumaa, kantoi lippuna piikin kärkeen pantua päätä.
Kapteeni komensi pysähtymään ja kiväärit valmiiksi.
»Herra de Charny», sanoi kuningatar, »jos huomaatte minun joutuvan noiden roistojen käsiin, niin surmaattehan minut, eikö niin?»
»En voi luvata sitä, madame», vastasi Charny.
»Miksette?» huudahti kuningatar.
»Koska olen kuollut, ennenkuin kenenkään käsi pääsee kajoamaan teihin.»
»Kas,» sanoi kuningas, »tuohan on poloisen Mandatin pää. Tunnen sen.»
Murhaajalauma ei uskaltanut lähestyä, mutta se syyti herjasanoja kuninkaalle ja kuningattarelle. Viisi kuusi pyssyä laukaistiin. Yksi sveitsiläinen kaatui kuolleena maahan, muuan toinen haavoittui.
Kapteeni komensi kiväärin poskelle. Miehet tottelivat.
»Älkää ampuko», neuvoi Charny, »sillä silloin ei ainoakaan meistä pääse elävänä kansalliskokoukseeni.»
»Se on totta, hyvä herra», myönsi kapteeni. »Kivääri olalle vie!»
Miehet panivat kiväärin olalle ja sitten jatkettiin matkaa viistosti puutarhan läpi.
Kesän helle oli paahtanut kastanjoiden lehdet keltaisiksi. Vaikka elokuu oli vasta alkupuolellaan, näkyi maassa jo kosolta varisseita lehtiä.
Pikku kruununprinssi tallasi niitä jaloillaan ja työnsi niitä huvikseen siskonsa eteen.
»Lehdet varisevat varhain tänä vuonna», huomautti kuningas.
»Eikö joku noista miehistä ole kirjoittanut: 'Kuninkuus kestää vain lehtisatoon saakka'?» kysyi kuningatar.
»On kyllä, madame», vastasi Charny. »Mikä on sen tarkan ennustajan nimi?»
»Manuel.»
Sitten ilmestyi uusi este kuninkaallisen perheen tielle. Melkoinen joukko miehiä ja naisia seisoi uhkaavin elein ja aseita heilutellen portailla ja pengermällä, joiden kautta oli kuljettava Tuileriein puutarhasta Maneesiin.
Vaara koitui sitäkin uhkaavammaksi, kun sveitsiläiset eivät voineet enää pitää rivejään koossa. Siitä huolimatta kapteeni yritti tunkeutua lauman läpi, mutta ahdistelijat raivostuivat siitä niin silmittömästi, että Röderer huusi:
»Varokaa, herra! Sillä teolla te surmautatte kuninkaan!»
Pysähdyttiin. Kansalliskokoukseen lähetettiin muuan henkilö ilmoittamaan, että kuningas oli tulossa pyytämään siltä suojaa.
Kansalliskokous valitsi lähetystön. Mutta kun tämä tuli näkyviin, yltyi kansan raivo entistä kiihkeämmäksi. Kuului hurjia huutoja:
»Alas Veto, alas Itävallatar! Ero tai kuolema!»
Molemmat lapset, jotka ymmärsivät, että heidän äitiään varsinkin uhattiin, painautuivat häneen kiinni. Pikku kruununprinssi kysyi:
»Herra de Charny, miksi nuo ihmiset haluavat surmata äidin?»
Muuan jättiläisen kokoinen piikkimies, joka huusi muita äänekkäämmin: »Alas Veto, kuolema Itävallattarelle!» koetti piikillään sohien tavoittaa milloin kuningatarta, milloin kuningasta.
Sveitsiläissaattue oli vähitellen tungettu syrjään, ja kuninkaallista perhettä suojasivat enää vain ne kuusi aatelismiestä, jotka olivat lähteneet sen mukana Tuilerieista, Charny ja kansalliskokouksen lähetystö, joka oli tullut sitä noutamaan.
Jäljellä oli vielä kolmenkymmenen askelen taival tiheäksi sulloutuneen väkijoukon halki. Oli ilmeistä, että tavoiteltiin kuninkaan ja etenkin kuningattaren henkeä.
Taistelu alkoi portaitten juurella.
»Hyvä herra», sanoi Röderer Charnylle, »pankaa miekka tuppeen tai minä en vastaa mistään».
Charny totteli sanaakaan lausumatta.
Kuninkaan seurue liikkui joukon mukana kuten myrskyn riehuessa vene kiikkuu laineilla. Virta vyöryi sentään yhä kansalliskokoukseen päin. Kuninkaan itsensä täytyi kerran työntää syrjään mies, joka heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. Pikku kruununprinssi oli tukehtumaisillaan; hän vaikeroi ja kohotti käsiään kuin apua huutaakseen.
Muuan mies syöksyi esille ja riuhtaisi lapsen hänen äitinsä sylistä.
»Herra de Charny», huusi kuningatar. »Jumalan tähden, pelastakaa poikani!»
Charny kääntyi tavoittamaan miestä, joka vei lasta, mutta tuskin hän oli astunut pari askelta, kun pari kolme käsivartta ojentui tavoittamaan kuningatarta ja muuan käsi tarttui kaulahuiviin, joka peitti hänen rintaansa. Silloin kuningatar taas parahti.
Charny unohti Rödererin varoituksen, ja hänen miekkansa upposi pontta myöten mieheen, joka oli tohtinut kajota kuningattareen.
Joukko ulisi raivosta nähdessään yhden heikäläisistään kaatuvan ja ahdisti yhä hurjemmin kuninkaan saattuetta. Naiset kirkuivat:
»Tappakaa Itävallatar! Luovuttakaa hänet meille, kyllä me hänet nitistämme! Kuolemaan, kuolemaan!»
Ja parikymmentä käsivartta kurkottui tarttumaan häneen. Mutta tuskasta suunniltaan kuningatar ei välittänyt itsestään, vaan huusi yhtenään:
»Poikani, poikani!»
Oltiin jo miltei kansalliskokouksen istuntosalin kynnyksellä. Väkijoukko teki viimeisen ponnistuksen, sillä se tajusi, että saalis oli luisumaisillaan sen käsistä.
Charny oli niin kovassa puserruksessa, ettei voinut käyttää muuta kuin miekkansa pontta. Hän näki nyrkkiin puristettujen ja uhkaavien käsien joukossa pistoolin, joka oli suunnattu kuningattareen. Silloin hän päästi miekkansa, tarttui molemmin käsin pistooliin, riuhtaisi sen pois miehen kädestä ja laukaisi lähinnä seisovan ahdistajan rintaan. Mies kaatui.
Charny kumartui ottamaan miekkansa, mutta se oli jo toisen miehen kädessä, joka sillä tähtäsi iskua kuningattareen. Charny syöksyi miehen kimppuun.
Juuri sillä hetkellä kuningatar astui kuninkaan jäljessä kansalliskokouksen eteiseen. He olivat pelastuneet!
Valitettavasti sulkeutui ovi heidän jälkeensä, ja sen kynnyksen eteen Charny suistui saatuaan päähänsä rautakangen iskun ja piikin lävistettyä hänen rintansa.
»Kuten molemmat veljeni!» mutisi hän kaatuessaan. »Poloinen Andrée…!»
Näin täyttyi Charnyn kohtalo, kuten oli täyttynyt Isidorin jaGeorgesin. — Kuningattaren kohtalo täyttyisi aikanaan.
Juuri sillä hetkellä kuului hirveää ammuntaa, joka ilmaisi, että hyökkääjät ja palatsin varusväki olivat joutuneet otteluun keskenään.
Kello kahdestatoista kolmeen
Kun kapinallisten kärkijoukko oli torjuttu, luulivat sveitsiläiset, kuten kuningatarkin, että oli taisteltu itse pääarmeijan kanssa ja että se armeija oli nyt hajoitettu. He olivat surmanneet arviolta neljäsataa miestä Royale-pihalla, sataviisikymmentä tai kaksisataa Carrousel-aukiolla ja vallanneet seitsemän tykkiä. Niin pitkältä kuin voi nähdä, ei näkynyt ainoatakaan puolustuskuntoista miestä.
Vain pieni erillinen patteri, joka oli sijoitettu sveitsiläisten päävahtia vastapäätä olevan talon pengermälle, jatkoi yhä ammuskelua, eikä sen tulta kyetty vaientamaan.
Nyt luultiin siis, että oli päästy kapinasta voitolle, ja päätettiin millä hinnalla tahansa vallata myöskin tuo pikku patteri, mutta silloin kuului laiturikadun taholta rummunpärinää ja raskaan tykistön kovaäänistä kolinaa. Sitä armeijaa kuningas oli katsellut kaukolasilla Louvren kokoelmasalin ikkunasta..
Siihen aikaan alkoi levitä huhu, että kuningas oli lähtenyt palatsista hakeakseen turvaa kansalliskokouksesta. Vaikeata on kuvata, minkälaisen vaikutuksen tämä uutinen teki, kaikkein innokkaimpiin rojalisteihinkin. Kuningas, joka oli luvannut kuolla kuninkaallisella asemallaan, jätti paikkansa ja siirtyi vihollisen puolelle tai ainakin antautui vangiksi taistelematta.
Heti katsoivat kansalliskaartilaiset olevansa vapaat valastaan ja poistuivat melkein kaikki. Jotkut aatelismiehet seurasivat heitä, sillä he pitivät tarpeettomana kaatua asian puolesta, joka itse tunnusti hävinneensä. Vain sveitsiläiset jäivät, synkkinä, äänettöminä, kurin orjina.
Flora-paviljongin pengermältä ja Louvren kokoelmasalin ikkunoista nähtiin ne sankarilliset esikaupunkilaiset, joita mikään armeija ei ole milloinkaan voittanut ja jotka yhdessä päivässä hajoittivat maan tasalle Bastiljin, vaikka sen perustukset olivat juuttuneet maahan neljän vuosisadan kuluessa.
Hyökkääjillä oli oma suunnitelmansa. He luulivat kuninkaan olevan yhä palatsissa ja aikoivat saartaa sen kaikilta tahoilta ottaakseen kuninkaan vangiksi. Sen armeijaosaston, joka marssi vasenta jokirantaa, tuli ohjeitten mukaan tunkeutua rannanpuolisesta ristikkoportista; Saint-Honoré-kadulta etenevän osaston tuli murtautua Feuillants-portista, ja kolmannen, oikeaa jokirantaa kulkevan osaston, jota komensi Westermann, Santerre ja Billot käskyläisinään, oli hyökättävä palatsiin julkisivun puolelta.
Viimeksimainittu osasto vyöryi Carrousel-aukiolle laulaenKäy päinsä. Marseillelaiset marssivat joukon etupäässä kuljettaen keskessään kahta raehauleilla panostettua pientä tykkiä.
Noin kaksisataa sveitsiläistä seisoi taisteluvalmiinaCarrousel-aukiolla.
Kapinalliset marssivat suoraan heitä kohden ja kun sveitsiläiset laskivat kiväärinsä tähtäysasentoon, paljastivat he molemmat tykkinsä ja laukaisivat.
Sotilaat ampuivat niinikään yhteislaukauksen, mutta vetäytyivät heti takaisin palatsin suojaan ja jättivät kolmisenkymmentä vainajaa ja haavoittunutta Carrouselin kiville.
Hyökkääjät, Marseillen ja Bretagnen liittolaiset etunenässä, syöksyivät heti Tuilerieihin ja valtasivat kaksi pihaa — Royale-pihan, joka oli vainajien peitossa, ja Prinssien pihan, joka oli lähinnä Flora-paviljonkia ja laiturikatua.
Billot halusi taistella siellä, missä Pitou oli kaatunut. Hän toivoi sentään, että Pitou oli vain haavoittunut, joten hän saisi tehdä Pitoulle Royale-pihalla saman palveluksen, jonka Pitou oli tehnyt hänelle Mars-kentällä. Hän astui siis ensimmäisten mukana keskipihaan. Veren lemu oli niin kirpeä, että olisi luullut tulleensa teurastamoon, ja sitä huokui ruumiskasoista melkein savunkaltaisena huuruna.
Tämä näky ja tämä löyhkä kiihoittivat hyökkääjiä. He syöksyivät hurjasti huutaen palatsia vastaan. Ja vaikka he olisivat tahtoneetkin, eivät he olisi voineet peräytyä. Joukko, joka tunkeutui Carrousel-ristikkoportista — se oli siihen aikaan melkoista ahtaampi kuin nykyisin — työnsi ensimmäisiä eteenpäin.
Mutta ehättäkäämme sanomaan, että vaikka palatsi olisi palanut yhtenä tulimerenä, ei kukaan olisi ajatellutkaan peräytymistä.
Keskipihalle päästyään hyökkääjät, kuten nekin, joiden veressä he kahlasivat polviaan myöten, joutuivat kahden tulen väliin: pääeteisestä ja kasarmeista suunnattuun ristituleen.
Ensin piti tukehduttaa jälkimmäisten kiväärituli.
Marseillelaiset hyökkäsivät niitä vastaan kuin koirat lihapadan kimppuun, mutta he eivät voineet repiä niitä paljain käsin. He pyysivät rautakankia, kuokkia ja lapioita. Billot pyysi tykinammuksia.
Westermann käsitti luutnanttinsa suunnitelman, ja paikalle tuotiin tykinammuksia, joihin oli kiinnitetty sytytyslanka.
Silläkin uhalla, että ruuti syttyisi heidän käsissään, marseillelaiset virittivät sytytyslangat palamaan ja viskasivat ammukset kasarmeihin.
Kasarmit hulmahtivat pian liekkeihin, ja niiden puolustajien täytyi poistua paikaltaan ja paeta palatsin eteiseen.
Siellä iski teräs teräkseen, tuli vastasi tuleen.
Äkkiä Billot tunsi, että joku syleili häntä takaapäin. Hän kääntyi rutosti, arvellen joutuneensa vihollisen ahdistettavaksi, mutta nähdessään syleilijän hän huudahti ilosta.
Se oli Pitou! Pitou, melkein tuntemattomana, yltyleensä veressä, mutta elävänä, terveenä ja haavoittumattomana.
Kuten mainitsimme, Pitou oli nähdessään sveitsiläisten laskevan kiväärin poskelleen, huutanut: »Maahan!» ja itse näyttänyt esimerkkiä. Mutta hänen toverinsa eivät olleet ehtineet sitä noudattaa. Suunnattoman viikatteen lailla oli yhteislaukaus niittänyt kolme neljännestä siitä ihmisviljasta, joka vaatii viisikolmatta vuotta tuleentuakseen ja vain yhden sekunnin kaatuakseen.
Pitou oli tuntenut suorastaan hautautuneensa ruumiitten alle ja kylpevänsä jossakin lämpöisessä nesteessä, jota virtasi kaikilta suunnilta. Vaikka hänen asemansa olikin hirveän epämiellyttävä — tukehtumaisillaan kun hän oli ruumiitten puristuksesta ja hyytyvään vereen — päätti hän pysyä ääntä päästämättä paikallaan ja odottaa suotuisaa hetkeä, ennenkuin antaisi itsestään elonmerkin. Mutta tätä suotuisaa hetkeä hän oli saanut odottaa kokonaisen tunnin, jonka jokainen minuutti oli tuntunut hänestä tunnin pituiselta.
Kun hän sitten kuuli toveriensa voitonhuudot ja Billotin äänen, joka kutsui häntä, arveli hän otollisen hetken lyöneen.
Etnan syvyyksiin haudatun Enkeladoksen lailla hän oli silloin ravistanut päällänsä ruumispeitteen, päässyt lopulta pystyyn ja huomattuaan Billotin joukon ensimmäisessä rivissä rientänyt ukkoa syleilemään, piittaamatta ollenkaan, miltä puolelta se tapahtui.
Sveitsiläisten yhteislaukaus, joka kaatoi maahan toistakymmentä miestä, muistutti Billotille ja Pitoulle tilanteen vakavuutta.
Yhdeksänsadan sylen pituudelta rätisi rakennusten palo keskipihan oikealla ja vasemmalla laidalla. Sää oli raskas, eikä tuulenhenkäystäkään käynyt. Palavien rakennusten ja ruudin savu painui taistelevien päälle kuin lyijykupu. Koko julkipuoli, jonka kaikki ikkunat liekehtivät, peittyi savuharsoon. Ei nähty, minne kuolemaa syydettiin, eikä liioin, mistä se tuli.
Pitou, Billot ja marseillelaiset etenivät hyökkäysjoukon kärkenä ja saapuivat savun seassa eteiseen. Ja näin he joutuivat pistinseinän, sveitsiläisten aseitten, eteen.
Sveitsiläiset aloittivat peräytymisensä, sankarillisen peräytymisen, jolloin he askel askelelta, porras paltaalta jättivät omia miehiään porraskiville virumaan -hitaasti liikkuessaan. Illalla laskettiin portailla kahdeksankymmentä ruumista.
Äkkiä kajahti palatsin huoneista ja käytävistä huuto:
»Kuningas käskee sveitsiläisten lopettaa ammunnan »
Kello oli tällöin kaksi iltapäivällä.
Katsokaamme, mitä sillä välin oli tapahtunut kansalliskokouksessa ja mikä oli aiheuttanut määräyksen, että ammunta oli lopetettava, minkä piti lauhduttaa voittajien raivoa ja seppelöidä voitetut kunnialla.
Kun Feuillants-portti oli sulkeutunut kuningattaren takana ja kuningatar oli puoliavoimesta ovesta nähnyt rautakankien, pistinten ja piikkien uhkaavan Charnyta, oli hän huudahtanut ja ojentanut kätensä ovea kohden. Mutta saattoväki tempasi hänet mukaansa saliin päin, ja kun äidin vaisto samalla kiihoitti häntä sinne, missä hänen lapsensa oli, seurasi hän kuningasta kansalliskokouksen istuntosaliin.
Siellä odotti häntä suuri ilo. Hän näki poikansa istumassa puheenjohtajan pöydällä. Mies, joka oli kantanut hänet sisälle, heilutteli voitonriemuisesti punaista myssyään nuoren prinssin pään päällä ja huusi iloisena:
»Minä olen pelastanut valtiaitteni pojan! Eläköön hänen korkeutensa kruununprinssi!»
Kun kuningatar näki poikansa olevan turvassa, palasivat hänen ajatuksensa heti Charnyyn..
»Hyvät herrat», sanoi hän, »muuan kaikkein urheimpia upseereitani, kaikkein uskollisimpia palvelijoitani on jäänyt oven ulkopuolelle kuolemanvaaraan. Pyydän teitä rientämään hänen avukseen.»
Viisi kuusi edustajaa kiiruhti ulos.
Kuningas, kuningatar, kuninkaallinen perhe ja heidän seuralaisensa siirtyivät ministerien istuimille.
Kansalliskokous otti heidät vastaan seisomaan nousten. Se ei merkinnyt suinkaan kruunatuille päille osoitettua kohteliaisuutta, vaan onnettomuuden kunnioittamista.
Ennen istuutumistaan kuningas viittasi kädellään haluavansa puhua.
»Olen tullut tänne», sanoi hän hiljaisuuden vallitessa, »estääkseni suuren rikoksen tapahtumasta. Olen arvellut, etten voisi saada parempaa turvaa muualta kuin teidän keskuudestanne.»
»Sire», vastasi Vergniaud, joka sinä päivänä oli puheenjohtajana, »voitte luottaa kansalliskokouksen lujuuteen. Sen jäsenet ovat vannoneet kuolevansa puolustaessaan kansan oikeuksia ja perustuslain mukaisia hallintoelimiä.»
Kuningas istuutui.
Juuri sillä hetkellä kajahti hirveä yhteislaukaus Maneesin porttien kohdalla. Kapinallisten joukkoon liittyneet kansalliskaartilaiset ampuivat Feuillants-pengermältä kapteenia ja niitä sveitsiläisiä, jotka olivat saattaneet kuninkaallista perhettä.