Minusta oli ollut hyvin todennäköistä, että ensisyntyiset tunsivat liikkeittemme pääpiirteet, koskapa heidän laivastonsa kävi edellisenä päivänä kimppuumme. Ei myöskään Omeanin pumppujen seisauttaminen juuri ratkaisevalla hetkellä voinut olla pelkkä sattuma. Samoin kemiallisen palon puhkeaminen juuri siinä käytävässä, jota myöten me etenimme Issuksen temppeliä kohti, oli todistuksena hyvin harkitusta suunnitelmasta.
Ja teräsristikon laskeutuminen sulkemaan minut tulen ja veden väliin näytti nyt osoittavan, että näkymättömät silmät tarkkailivat meitä pitkin matkaa. Mitä mahdollisuuksia minulla voisikaan olla pelastaa Dejah Thoris, jos minun oli taisteltava sellaisia vihollisia vastaan, jotka eivät näyttäytyneet! Tuhannesti soimasin itseäni, että olin antanut vietellä itseni tällaiseen loukkuun, jollaisia minun piti tietää näiden käytävien mahdollisesti olevan. Nyt tajusin, että olisi ollut paljon parempi säilyttää voimamme yhtenäisinä ja hyökätä temppeliin laakson puolelta, luottaen että hyvä onnemme ja taistelukuntomme tuottaisivat meille voiton ja voidaksemme pakottaa heidät luovuttamaan Dejah Thorisin vahingoittumattomana minulle takaisin.
Savu ja liekit pakottivat minut peräytymään yhä kauemmaksi käytävää alaspäin vettä kohti, jonka kohina kuului pimeydestä. Mieheni olivat vieneet kaikki soihdut, eikä tätä käytävää valaissut fosforipitoisen kallion hohde kuten alempia käytäviä. Juuri siitä seikasta päättelin, etten ollut etäällä ylimmistä holveista, jotka olivat aivan temppelin alla.
Vihdoin tunsin veden loiskivan jaloissani. Savu oli kintereilläni. Asemani oli hirveän tuskallinen. Minulla näytti olevan vain yksi mahdollisuus, valita tarjona olevista kuolintavoista helpompi. Menin niin ollen käytävää alaspäin, kunnes olin kokonaan Omeanin kylmässä vedessä ja uin sysimustassa pimeydessä kohti — mitä?
Itsesäilytysvaisto on voimakas, silloinkin kun peloton ja parhaissa sielunvoimissa oleva mies tietää, että kuolema — varma, vääjäämätön kuolema — on aivan lähellä. Niinpä minäkin jatkoin verkkaista uintiani odottaen, milloin pääni koskettaisi käytävän kattoa. Se merkitsi, että olin saapunut pakomatkani päähän, siihen kohtaan, jossa minun olisi viimeisen kerran upottava ja vaivuttava merkittömään hautaani.
Mutta hämmästyksekseni kohtasin sileän seinän, ennenkuin jouduin sellaiselle kohdalle, missä vesi olisi ulottunut käytävän kattoon saakka. Olisinko erehtynyt? Tunnustelin ympärilleni. En ollut; olin pääkäytävässä, mutta siellä oli vieläkin tarpeeksi hengitystilaa vedenpinnan ja kalliokaton välillä. Sitten käännyin käytävää ylöspäin, samaan suuntaan, johon Carthoris ja joukkomme etuosa olivat menneet puoli tuntia aikaisemmin. Uidessani tuli mieleni yhä keveämmäksi joka vedolla, sillä tiesin saapuvani yhä lähemmäksi sellaista kohtaa, jonka yläpuolella vesi ei enää mitenkään voinut olla syvempää kuin nyt ympärilläni. Olin varma, että pian tuntisin jälleen lujan pohjan jalkojeni alla ja että minulla olisi taaskin mahdollisuus päästä Issuksen temppeliin ja siellä kuihtuvan ihanan vangin luokse.
Mutta juuri kun toiveeni olivat ylimmillään, tunsin äkkiä pienen tärähdyksen, kun pääni sattui ylläni olevaan kallioon. Se, mitä olin pahimmin pelännyt, oli siis sittenkin tapahtunut. Olin joutunut yhteen niistä harvinaisista kohdista, joissa marsilainen tunneli äkkiä sukeltaa alemmalle tasolle. Jonkun verran kauempana tiesin sen taaskin nousevan, mutta mitäpä se hyödytti minua, sillä enhän tiennyt, kuinka pitkän matkan se kulki täydelleen vedenpinnan alapuolella!
Oli vain yksi epätoivoinen keino, ja sitä yritin. Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja sukelsin sysipimeässä, jääkylmässä vedessä alaspäin painuvaan käytävään. Tuon tuostakin kohosin ylöspäin käsi ojossa, mutta aina tunsin järkkymättömän kallion sulkevan minut veteen.
Enää eivät keuhkoni voisi kovinkaan kauan kestää pinnistystä. Tunsin, että voimani olisivat pian lopussa, ja nyt oli palaaminen mahdotonta, sillä olin jo liian kaukana. Olin ehdottoman varma, etten enää mitenkään jaksaisi sukeltaa takaisin sille kohdalle, missä vesi ensiksi kohosi pääni ylitse. Kuolema tuijotti silmiini, enkä muista milloinkaan niin selvästi tunteneeni sen kalmankylmää hengähdystä otsallani.
Tein vielä yhden epätoivoisen ponnistuksen nopeasti vähenevine voimineni. Heikkona kohosin ylöspäin viimeisen kerran — keuhkoni nytkähtelivät pyrkien vetäisemään henkäisyn, joka olisi täyttänyt ne vieraalla, tukahduttavalla aineella, mutta sensijaan tunsinkin virkistävän ilman täyttävän sieraimeni ja uupuneet keuhkoni. Olin pelastunut.
Vielä joitakin vetoja, ja olin sellaisella kohdalla, että jalkani tavoitti lattian. Pian senjälkeen olin kokonaan vedenpinnan yläpuolella ja riensin hurjasti kuin mielipuoli pitkin käytävää, tähyillen aukkoa, josta pääsisin Issuksen luokse. Jollen voisi saada Dejah Thorisia takaisin, niin ainakin olin päättänyt kostaa hänen kuolemansa, enkä tyytyisi kenenkään muun henkeen kuin sen ruumiillistuneen pahanhengen, joka oli aiheuttanut Barsoomille niin äärettömiä kärsimyksiä.
Nopeammin kuin odotinkaan tulin äkkiä aukolle, joka näytti vievän ylhäällä olevaan temppeliin. Se oli käytävän oikeassa seinässä, ja käytävä jatkui edelleen luultavasti toisille temppeliin vieville aukoille.
Minusta tämä kohta oli yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Mistäpä olisin tiennyt, mihin ne kukin päättyivät! Jäämättä odottelemaan, että minut taaskin huomattaisiin ja tieni tukettaisiin, juoksin nopeasti lyhyen, jyrkästi kohoavan käytävän päässä olevalle ovelle ja työnsin sen auki. Ovi kääntyi hitaasti saranoillaan, ja ennenkuin se ennätettäisiin lyödä uudelleen kiinni nenäni edessä, syöksyin sen takana olevaan huoneeseen. Vaikka päivä ei vielä ollut koittanut, oli huone kirkkaan valoisa. Ainoa siellä oleva henkilö loikoi matalalla lepoalustalla salin toisessa päässä. Upeista seinäverhoista ja kalustosta päättäen huone oli jonkun papittaren, kenties itse Issuksen asunto. Tämä ajatus pani veren humisemaan suonissani. Oi, jospa kohtalo olisi todellakin ollut niin suopea, että tämä kammottava otus olisi yksin ja ilman henkivartijoita joutunut käsiini! Kun hän olisi minulla panttivankina, niin voisin pakottaa mustaihoiset suostumaan kaikkiin vaatimuksiini. Varovasti, äänettömästi hiipien lähestyin nukkuvaa olentoa. Yhä likemmäksi tulin häntä, mutta en ollut ehtinyt kuin vähän enemmän kuin puolitiehen, kun olento alkoi liikahdella ja minun syöksyessäni häntä kohti nousi pystyyn ja katsoi minua.
Vastassani olevan naisen kasvoille levisi aluksi säikähtynyt ilme — sitten niistä kuvastui hämmästys ja epäily — toivo — riemuisa kiitollisuus.
Sydämeni sykki haljetakseen rientäessäni hänen luokseen —' silmäni kyyneltyivät — ja sanat, joita tulvimalla kumpuni rinnastani, takertuivat kurkkuuni, kun levitin käteni ja painoin syliini rakastamani naisen — Heliumin prinsessan Dejah Thorisin.
Voitto ja tappio
"John Carter, John Carter", hän sopersi painaen rakkaan päänsä olkaani vasten; "tuskin vieläkään voin uskoa silmiäni. Kun Thuvia-neito kertoi sinun palanneen Barsoomiin, kuuntelin häntä, mutta en jaksanut tajuta hänen sanojaan, sillä niin suuri onni tuntui minusta mahdottomalta sellaisen osalle, joka yksin ja ääneti oli kärsinyt niin monta pitkää vuotta. Kun vihdoin käsitin, että se oli totta, ja sitten opin tuntemaan tämän kamalan paikan, missä olin vankina, aloin epäillä voisitko sinäkään saavuttaa minua.
"— Kun päivät vierivät ja kuukausi toisensa jälkeen kului enkä kuullut sinusta vähäisintäkään huhua, alistuin kohtalooni. Ja nyt kun sinä olet tullut, voin tuskin uskoa sitä. Jo tunnin ajan olen kuullut taistelun melua palatsin alueelta. En tiennyt, mistä se johtui, mutta kuitenkin toivoin, että siellä olisivat prinssini johtamat heliumilaiset.
"— Entä kuinka voi Carthoris, poikamme?"
"Olimme yhdessä vajaa tunti sitten, Dejah Thoris", vastasin. "Juuri hänen miestensä sinun on täytynyt kuulla taistelevan temppelin alueella."
"— Missä Issus on? kysyin äkkiä."
Dejah Thoris kohautti olkapäitään.
"Hän lähetti minut vartioituna tähän huoneeseen, vähää ennen kuin taistelu alkoi temppelin saleissa. Hän sanoi lähettävänsä myöhemmin noutamaan minua. En milloinkaan ennen ole nähnyt hänen toimivan niin epävarmasti, melkein kauhun lamauttamana. Nyt tiedän sen johtuneen siitä, että hän tunsi Heliumin prinssin John Carterin saapuvan vaatimaan hänet tilille prinsessansa vankeudesta."
Taistelun telmettä, aseiden kalinaa, huutoja ja juoksevien miesten askelten ääniä kuului useilta suunnilta temppelistä. Tiesin, että minua tarvittiin siellä, mutta en uskaltanut jättää Dejah Thorisia tänne enkä liioin ottaa häntä mukaan taistelun melskeeseen ja vaaroihin.
Vihdoin johtuivat mieleeni holvikäytävät, joista olin juuri tullut.Miksipä ei piilottaa häntä sinne, kunnes voisin palata noutamaan hänetturvallisesti ja lopullisesti pois tästä kammottavasta paikasta?Selitin hänelle aikeeni.
Hetkiseksi hän painautui tiukemmin rintaani vasten.
"En voi erota sinusta nyt, en vähäksikään aikaa, John Carter", hän sanoi. "Minua hirvittää ajatuskin, että taaskin olisin yksin ja tuo kauhea olento voisi minut löytää. Et tunne häntä. Hänen raakaa julmuuttaan ei voi kuvitellakaan, jollei ole katsellut hänen jokapäiväisiä puuhiaan kuten minä yli puoli vuotta. Tuskin vielä nytkään voin edes ajatella kaikkea sitä, mitä olen omin silmin nähnyt."
"Sitten en poistu luotasi, prinsessani", vastasin.
Hän oli vaiti hetken, veti sitten kasvoni puoleensa ja suuteli minua.
"Mene, John Carter!" hän sanoi. "Siellä on poikamme ja siellä ovat Heliumin miehet taistelemassa Heliumin prinsessan puolesta. Missä he ovat, siellä on sinunkin paikkasi. En saa nyt ajatella omaa itseäni, vaan heitä ja puolisoni velvollisuutta. En saa olla sen esteenä. Piilota minut holveihin ja mene!"
Saatoin hänet ovelle, josta olin tullut huoneeseen. Siellä painoin hänet vielä kerran rintaani vasten, ja vaikkakin sydäntäni kirveli ja synkät, kaameat aavistukset valtasivat mieleni, vein hänet kynnyksen yli, suutelin häntä taaskin ja suljin oven hänen jälkeensä.
Vitkastelematta sitten kiiruhdin siihen suuntaan, josta ankarin melu kuului. Juostuani viiden, kuuden kammion läpi jouduin hurjan taistelun näyttämölle. Suuri joukko mustaihoisia oli avaran huoneen ovella koettaen estää hyökkääviä punaisia sotilaita pääsemästä temppelin pyhiin sisäosiin.
Kun tulin sisältäpäin, olin mustien takana ja pysähtymättä arvioimaan heidän lukumääräänsä tai miettimään tekoni huimapäisyyttä, kiidin nopeasti huoneen poikki ja kävin heidän kimppuunsa takaapäin terävine pitkine miekkoineni.
Lyödessäni ensimmäisen iskun huusin kovasti: "Heliumin puolesta!" Sitten jakelin hölmistyneille ensisyntyisille iskuja satamalla, samalla kun oven ulkopuolella olevat punaiset yltyivät ääneni kuullessaan entistäkin rohkeammiksi ja huutaen: "John Carter! John Carter!" hyökkäsivät kahta vertaa rajummin. Ennenkuin mustat ennättivät tointua säikähdyksestään, olivat heidän rivinsä murtuneet ja punaiset tunkeutuneet huoneeseen.
Jos siinä huoneessa alkanut taistelu olisi saanut pätevän kertojan, niin se olisi säilynyt Barsoomin aikakirjoissa historiallisena muistona sen sotaisten asukkaiden hurjasta rohkeudesta. Viisisataa miestä, mustia ja punaisia vastakkain, taisteli siellä silloin. Armoa ei anottu eikä annettu. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta he taistelivat niin kuin olisivat tahtoneet todistaa elämisoikeutensa sen lain mukaan, että kyvykkäin säilyy.
Minusta tuntui siltä kuin olisimme kaikki tietäneet, että tämän taistelun tulos ratkaisisi ikuisiksi ajoiksi, mikä keskinäinen asema näillä kahdella Barsoomin rodulla tulisi olemaan. Se oli uuden ja vanhan välinen taistelu, mutta hetkeäkään en epäillyt sen tulosta. Carthorisin vierellä taistelin Barsoomin punaisen kansan puolesta sen vapauttamiseksi kokonaan sitä kuristavasta kamalan taikauskon kahleista.
Taistelu jatkui kiihkeänä, kunnes lattialla lainehti verta nilkkoja myöten ja ruumiita virui niin taajassa, että jalkamme polkivat niitä yhtä usein kuin lattiaakin. Kun taistelun tuoksinassa jouduin lähelle isoja ikkunoita, joista näki Issuksen puistoihin, kohtasi katsettani näky, joka nostatti voimakkaan riemuaallon rintaani.
"Katsokaa!" huusin. "Ensisyntyiset, katsokaa tuonne!"
Taistelu keskeytyi hetkeksi, ja yhtaikaa kaikki kääntyivät katsomaan osoittamaani suuntaan, nähden sellaista, mitä ainoakaan ensisyntyinen ei ollut kuvitellut ikinä mahdolliseksi.
Yli pihan ulottui yhtenäinen, mutta horjuva mustaihoisten rintama, ja heidän vastassaan oli suuri joukko valtavan kookkailla thoateillaan ratsastavia vihreitä sotilaita, jotka pakottivat vastustajansa yhäti peräytymään. Meidän katsellessamme ratsasti takalistosta esille yksi tovereitaan hurjempi ja peloittavampi, huutaen rajusti komentosanoja kauhua herättävälle joukolleen.
Se oli Tharkin jeddak Tars Tarkas, ja hän laski tanaan kaksitoista metriä pitkän, metallikärkisen keihäänsä muiden sotilaiden tehdessä samoin. Silloin oivalsimme, mitä hän oli komentanut. Vihreiden sotilaiden ja mustaihoisten rintaman väli oli nyt noin kaksikymmentä metriä. Suuri tharkilainen kajahdutti uuden komennuksen, ja vihreä joukko hyökkäsi päästäen villin, peloittavan sotahuudon. Musta rintama kesti silmänräpäyksen, mutta vain silmänräpäyksen — sitten hirvittävät otukset, joiden ratsastajat olivat yhtä kauheita, nelistivät sen ylitse.
Niiden perässä marssi punaisia miehiä utan toisensa jälkeen. Vihreä joukko hajaantui piirittämään temppeliä. Punaiset sotilaat riensivät sisälle, ja sitten me käännyimme taaskin jatkamaan keskeytynyttä taisteluamme; mutta vihollisemme olivat kadonneet.
Heti muistin Dejah Thorisin. Sanoin Carthorisille löytäneeni hänen äitinsä ja lähdin juoksemaan siihen huoneesen, johon olin hänet jättänyt, poikani vierelläni. Jäljessämme kiiruhtivat verisestä taistelusta säilyneet pienen joukkomme tähteet.
Huoneeseen saapuessani näin heti, että siellä oli joku ollut jälkeeni. Lattialla oli silkkiviitta. Sitä ei aikaisemmin ollut siinä. Myöskin oli siellä tikari ja useita metallikoruja siroiteltuna sinne tänne, ikäänkuin ne olisivat taistelussa repeytyneet kantajansa tamineista. Mutta mikä pahinta, niihin holveihin vievä ovi, joihin olin piilottanut prinsessani, oli longallansa.
Yhdellä hyppäyksellä olin ovella, tempasin sen auki ja syöksyin sisään. Dejah Thoris oli kadonnut. Huusin hänen nimeään moneen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sillä hetkellä luulin olleeni mielipuolisuuden partaalla. En muista sanojani ja tekojani, mutta tiedän, että vähän aikaa olin hullun raivon vallassa.
"Issus!" huusin. "Issus! Missä Issus on? Etsikää hänet, etsikää temppeli läpikotaisin, mutta älköön kukaan tehkö hänelle mitään pahaa! Hän on John Carterin. Carthoris, missä Issuksen huoneet ovat?"
"Tätä tietä!" huudahti poika ja lähti, pysähtymättä katsomaan, olinko kuullut hänen sanansa, suin päin kiitämään syvemmälle temppelin sisäosiin. Vaikka hän juoksikin nopeasti, olin kuitenkin yhä hänen rinnallaan, hoputtaen häntä tiukkaamaan vauhtia.
Vihdoin saavuimme isolle, kaiverruksin koristetulle ovelle, jonka läpi Carthoris syöksyi askelen verran edelläni. Siellä kohtasi meitä näky, jonka olin jo kerran ennen nähnyt samassa temppelissä — Issuksen valtaistuin, siihen nojailevat orjattaret ja ympärillä seisovat sotilasrivit.
Emme antaneet sotilaille edes aikaa vetää esiin miekkojaan, niin äkkiä olimme heidän kimpussaan. Yhdellä sivalluksella iskin maahan kaksi eturivissä olevaa miestä. Ja pelkästään nopeasti kiitävän ruumiini painolla murtauduin sitten molempien takarivien läpi ja hyppäsin korokkeelle, kaiverretun sorapuspuisen valtaistuimen viereen.
Kauhun vallassa tuolilla kyyröttävä inhottava olento koetti päästä kynsistäni ja kiiruhtaa takanaan olevaan aukkoon. Mutta tällä kertaa en antanut vetää itseäni nenästä sellaisilla kujeilla. Ennenkuin hän ehti nousta seisomaan, tartuin häntä käsivarresta, ja kun näin sitten vartioston aikovan hyökätä kimppuuni yhtaikaa joka suunnalta, tempasin tikarini ja laskien sen kärjen lähelle Issuksen kurjaa rintaa käskin miesten pysähtyä.
"Takaisin!" huusin. "Takaisin! Niin pian kun ensimmäinen musta jalka nousee korokkeelle, uppoa tikarini Issuksen sydämeen."
Hetken he empivät. Sitten eräs upseeri komensi heidät peräytymään, ja samalla tulvi valtaistuinsaliin pienen hengissä olevan joukkoni jäljessä tuhatkunta punaista sotilasta, Kantos Kan, Hor Vastus ja Xodar etunenässä.
"Missä Dejah Thoris on?" huusin kourissani olevalle otukselle.
Hetkisen hän tuijotti edessään olevaa näkyä silmät hurjasti pyörien. Luulen, että kului vähän aikaa, ennenkuin hän käsitti oikean asiantilan — hän ei aluksi jaksanut tajuta, että temppeli oli kukistunut ulkomaailman miesten hyökkäyksestä. Ja kun hän sen ymmärsi, niin hänelle varmaankin samalla kertaa selvisi, mikä hirveä merkitys sillä oli hänelle — vallan menettäminen — nöyryytys — kaiken sen vilpin ja petoksen paljastuminen, jonka avulla hän oli niin kauan hallinnut kansaansa.
Vain yksi seikka tarvittiin tekemään hänen näkemänsä kuva täysin selväksi, ja sen piirroksen lisäksi hänen valtakuntansa korkein ylimys — hänen uskontonsa ylipappi, hänen hallituksensa pääministeri.
"Issus, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatar", hän huusi, "anna oikeutetun vihasi kohota täyteen voimaansa ja surmaa herjaajasi kaikkivaltiaan kätesi yhdellä liikkeellä! Älä anna heistä ainoankaan pelastua! Issus, kansasi turvautuu sinuun. Pienemmän kuun tytär, vain sinä olet kaikkivoipa. Vain sinä voit pelastaa kansasi. Olen puhunut. Odotamme tahtosi ilmausta. Lyö!"
Ja silloin Issus tuli hulluksi. Käsissäni rimpuili sekavasti kirkuva mielipuoli. Hän puri, kynsi ja repi voimattomassa raivossaan. Ja sitten hän puhkesi oudon kammottavaan nauruun, joka sai veren hyytymään. Korokkeella olevat orjattaret säpsähtivät ja peräytyivät hänestä kauemmaksi. Hän syöksähti heitä kohti, kiristeli hampaitaan ja sylki heihin päin vaahtoisilta huuliltaan. Hyvä, jumala, kuinka kamala se näky olikaan!
Vihdoin pudistelin häntä, toivoen siten saavani hänet hetkeksi tajuihinsa.
"Missä Dejah Thoris on?" huusin uudelleen.
Kamala otus, jota käteni puristi, mumisi vähän aikaa epäselvästi, sitten välähti ymmärtävä hohde hänen ilkeihin, lähekkäin oleviin silmiinsä.
"Dejas Thoris? Dejah Thoris?" Sitten kajahti taaskin sama kimeä, luonnoton, korvia vihlova nauru.
"Niin, Dejah Thoris — tiedän. Ja Thuvia ja Phaidor, Matai Shangin tytär. He kaikki rakastavat John Carteria. Haah! Mutta se on hullua! Vuoden ajan he saavat yhdessä haaveilla Auringon temppelissä, mutta ennenkuin vuosi on aivan lopussa, ei heillä enää ole ruokaa. Hoo-oh! Kuinka jumalainen huvi!" Hän nuolaisi vaahdon julmilta huuliltaan. "Heillä ei ole mitä syödä — paitsi toisensa. Ha! Hah! Ha!"
Hänen hirveät sanansa melkein lamauttivat toimintakykyni. Niin kamalaan kohtaloon tämä vallassani oleva otus oli tuominnut prinsessani! Vapisin raivosta. Kuten terrieri rottaa minä pudistelin Issusta, ikuisen elämän jumalatarta.
"Peruuta määräyksesi!" huusin. "Kutsu tuomitut takaisin! Nopeasti, tai olet kuoleman oma!"
"Se on liian myöhäistä. Ha! Ha! Ha!" Ja sitten hän alkoi uudelleen höpistä ja kiljua.
Melkein tietämättäni tikarini kohosi upotakseen hänen saastaiseen sydämeensä. En tiedä, mikä pidätti kättäni, mutta nyt olen iloinen, etten iskenyt. Olisi hirveätä, jos olisin omin käsin surmannut naisen. Mieleeni juolahti valmistaa tälle väärälle jumalattarelle sopivampi kohtalo.
"Ensisyntyiset", huusin huoneessa olevalle joukolle. "Olette tänään nähneet, kuinka voimaton Issus on — jumalat ovat kaikkivoipia. Issus ei ole jumala. Hän on julma, ilkeä vanha akka, joka on miespolvia pettänyt teitä ja pitänyt teitä leluinaan. Ottakaa hänet! Heliumin prinssi John Carter ei tahraa käsiään hänen vereensä." Näin sanoen työnsin raivoavan otuksen, jota kokonainen maailma oli puoli tuntia aikaisemmin palvonut jumalana, valtaistuimensa korokkeelta pettämiensä miesten käsiin, jotka odottivat kostonhimoisina tarttuakseen häneen.
Nähtyäni Xodarin punaisten upseerien joukosta, käskin hänen viipymättä opastaa minut Auringon temppelille. Jäämättä katsomaan, minkä kohtalon Issus sai osakseen jouduttuaan ensisyntyisten kynsiin, riensin salista Xodarin, Carthorisin, Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja parinkymmenen muun punaisen ylimyksen seurassa.
Xodar opasti meidät nopeasti temppelin sisäkammioiden lävitse keskipihalle, avaralle, pyöreälle aukolle, jonka kiveys oli huikaisevan valkoista, läpikuultavaa marmoria. Edessämme kohosi kultainen temppeli, jonka seinissä oli ihmeellisen kauniita haaveellisia koristuksia muovailtuina timanteista, rubiineista, safiireista, turkooseista, smaragdeista ja Marsin tuhansista nimettömistä jalokivistä, joiden kauneus ja värisäihkyn puhtaus vievät monin kerroin voiton arvokkaimmistakin Maassa tunnetuista kivistä.
"Tänne päin!" huudahti Xodar kiiruhtaen temppelin edessä olevalta pihalta lähtevän tunnelin aukolle. Juuri kun aioimme laskeutua tunneliin, kuulimme kumean huudon kohoavan Issuksen temppelistä, ja sitten syöksyi punainen sotilas, viidennen utanin padwar Djor Kantos, läheisestä ovesta huutaen meille ja kehoittaen meitä palaamaan.
"Mustat ovat sytyttäneet temppelin tuleen. Se palaa jo sadoista kohdista. Kiiruhtakaa ulkopuistoihin tai olette mennyttä!"
Hänen puhuessaan näimme savua tupruavan kymmenkunnasta Auringon temppelin puolisesta ikkunasta, ja korkealla Issuksen korkeimman minaretin päällä leijaili yhä laajeneva savupilvi.
"Takaisin! Menkää takaisin!" huusin seuralaisilleni. "Opasta, Xodar, heitä, ja jättäkää minut! Minä tavoitan vielä prinsessani."
"Seuraa minua, John Carter!" vastasi Xodar ja sukelsi vastaustani odottamatta jalkojemme juuressa olevaan tunneliaukkoon. Kiiruhdin hänen kintereillään puolenkymmenen alaspäin viettävän holvin lävitse, kunnes jouduimme tasaiseen käytävään, jonka toisesta päästä näkyi valoisa huone.
Vankka ristikko sulki tiemme, mutta sen takaa näin hänet — verrattoman prinsessani sekä Thuvian ja Phaidorin. Nähdessään minut hän syöksähti meitä erottavia ristikkoja kohti. Hitaasti liikkuva kammio oli jo kiertynyt niin paljon, että temppelin seinässä olevasta aukosta enää vain osa oli käytävän ristikkopäädyn kohdalla. Sekin aukko sulkeutui verkalleen. Pian olisi näkyvissä vain kaitainen rako, ja sitten painuisi sekin umpeen. Kokonaisen pitkän Barsoomin vuoden kammio senjälkeen kiertäisi hidasta rataansa, kunnes sen seinässä oleva aukko uudelleen sivuuttaisi käytävän pään.
Mutta mitä kauheita kohtauksia tapahtuisikaan kammiossa sillä välin!
"Xodar!" huusin. "Eikö mikään voima voi pysäyttää tuon kamalan laitoksen kiertämistä? Eikö kukaan tunne tuon hirveän ristikon avaamissalaisuutta?"
"Ei kukaan sellainen, pelkään, jonka saisimme käsiimme ajoissa. Mutta menen koettamaan. Odota minua täällä!"
Hänen poistuttuaan seisoin keskustellen Dejah Thorisin kanssa. Hän ojensi kaamean ristikon läpi rakkaat kätensä, niin että voisin puristaa niitä viimeiseen saakka.
Thuvia ja Phaidor tulivat myöskin lähellemme, mutta kun Thuvia huomasi, että halusimme olla kahden, poistui hän kammion toiseen päähän. Mutta niin ei Matai Shangin tytär tehnyt.
"John Carter", hän sanoi, "viimeistä kertaa nähnet nyt kenetkään meistä. Sano minulle rakastavasi minua, että kuolisin onnellisena."
"Rakastan ainoastaan Heliumin prinsessaa", vastasin rauhallisesti. "Säälin sinua, Phaidor, mutta asia on niin kuin jo alussa sanoin sinulle."
Ylhäältä päin puhaltavan tuulen henkäyksen mukana savun haju kantautui sieraimiimme. Xodaria odotellessamme savu yhäti sakeni. Pian kuulimme käytävän toisesta päästä huutoa ja kiireisiä askelia.
"Tule takaisin, John Carter! Tule!" huusi joku. "Myöskin maanalaiset käytävät ovat tulessa."
Samalla ilmestyi nyt jo läpinäkymättömästä savusta kymmenkunta miestä. Ne olivat Carthoris, Kantos Kan, Hor Vastus, Xodar ja muut minua temppelin pihalle seuranneet ylimykset.
"Ei ole mitään toivoa, John Carter", huusi Xodar. "Avainten haltija on kuollut, eivätkä avaimet olleet hänen ruumiinsa vyöllä. Emme voi tehdä muuta kuin sammuttaa tulipalon ja luottaa kohtaloon, että vuoden perästä tapaat prinsessasi elävänä ja terveenä. Toin heille riittävästi ruokaa. Kun tämä rako sulkeutuu, ei savu pääse tunkeutumaan heidän kammioonsa, ja jos kiiruhdamme sammuttamaan liekit, niin luulen ettei heillä ole vaaraa."
"Mene siis itse ja vie nämä toiset mukaasi!" vastasin. "Minä jään tänne prinsessani luokse, kunnes armelias kuolema lopettaa tuskani. En halua enää elää."
Minun puhuessani Xodar oli työntänyt suuren joukon pieniä astioita kammioon. Vähän ajan kuluttua oli rako enää vain parin sentimetrin levyinen. Dejah Thoris painautui mahdollisimman lähelle sitä, kuiskaillen minulle toivehikkaita ja rohkaisevia sanoja sekä kehoittaen minua pelastamaan henkeni.
Äkkiä näin hänen takaansa Phaidorin kauniit, raivoisan vihan vääristämät kasvot. Kun katseemme sattuivat vastakkain, alkoi hän puhua:
"Älä luule, John Carter, että saat niin keveästi hyljeksiä Phaidorin,Matai Shangin tyttären rakkautta. Äläkä toivokaan enää ikinä painavasiDejah Thorisia syliisi. Saat odottaa pitkän, pitkän vuoden; muttatiedä, että odotuksen päätyttyä tervehtii sinua Phaidorin syli — eiHeliumin prinsessan. Katso, hän kuolee!"
Kun hän päätti puheensa, näin hänen kohottavan tikaria ja sitten näin toisen olennon, Thuvian. Kun tikari laskeutui rakkaani suojatonta rintaa kohti, oli Thuvia melkein heidän välissään. Sankka savun tuprahdus peitti katseeltani hirveässä kammiossa tapahtuvan murhenäytelmän — kuului kiljahdus, yksi ainoa kiljahdus, kun tikari upposi.
Savu hälveni, mutta silloin tuijotimme umpinaiseen seinään. Viimeinenkin rako oli sulkeutunut, ja kokonaisen pitkän vuoden kammio säilyttäisi kamalan salaisuutensa piilossa ihmissilmiltä.
Seuralaiseni hoputtivat minua lähtemään.
"Vähän ajan kuluttua on jo myöhäistä", huudahti Xodar. "Nytkin on jo totisesti sattuman varassa, pääsemmekö elävinä ulkopuistoihin. Käskin panna pumput käytiin, ja viiden minuutin kuluttua holvikäytävät ovat veden vallassa. Jollemme tahdo hukkua kuin loukkuun joutuneet rotat, on meidän riennettävä ylös ja yritettävä pelastua palavan temppelin läpi."
"Menkää!" kehoitin. "Antakaa minun kuolla täällä lähellä prinsessaani — muualla ei minulla ole mitään toiveita, ei vähääkään onnea! Kun hänen rakas ruumiinsa vuoden kuluttua kannetaan pois tuosta kauheasta paikasta, niin olkoon silloin hänen puolisonsa ruumis täällä odottamassa!"
Sitä seuraavat tapahtumat ovat vain hyvin hämärästi muistissani. Minusta tuntuu kuin olisin painiskellut useita miehiä vastaan ja kuin minut sitten olisi nostettu lattialta ja kannettu pois. En tiedä. En ole kysynyt sitä keltään, eikä kukaan niistä miehistä, jotka olivat silloin siellä, ole tahtonut kajota murheeseeni muistuttamalla minulle tapahtumista, joiden hän on tiennyt parhaassakin tapauksessa vain uudelleen repivän auki sydämeni hirvittävän haavan.
Oi! Jospa vain tietäisin yhden seikan! Mikä tuskaisan jännityksen taakka vierähtäisikään silloin sydämeltäni! Mutta vain aika tuo ilmi, kumpaan ihanaan poveen murhaajan tikari upposi.
* * * * *
John Carterin merkillisiä seikkailuja kerrotaan edelleen romaanissa"Marsin sotavaltias."