Barsoomin mustat rosvot
"Mitä se on?" kysyin Thuvialta.
Vastaukseksi hän viittasi taivaalle.
Katsahdin ylöspäin ja näin varjomaisia esineitä, jotka leijailivat sinne tänne korkealla temppelien, pihojen ja puutarhain yläpuolella.
Melkein heti välähti näistä kummallisista esineistä valokielekkeitä. Kuului pyssyjen pamahduksia, ja samalla näkyi temppelistä ja varustuksista samanlaisia välähdyksiä ja kuului pamahduksia.
"Barsoomin mustat rosvot, oi prinssi", sanoi Thuvia.
Suurissa kaarissa ryöstöretkeläisten lentokoneet laskeutuivat thernien puolustusvoimia kohti.
Laukauksen toisensa jälkeen ne tähtäsivät temppelien puolustajiin. Yhtämittaa räiskyi laukauksia tyhjään ilmaan nopeasti liikkuvia ja vaikeasti tähdättäviä lentäjiä kohti.
Rosvojen laskeutuessa likelle maanpintaa juoksivat thern-sotilaat temppeleistä puutarhoihin ja pihoille. Kun he näyttäytyivät ulkosalla, kiiti meitä kohti eri puolilta parikymmentä lentäjää.
Thernit ampuivat niitä pyssyihinsä kiinnitettyjen suojusten takaa, mutta järkkymättä läheni kaamea, musta laivasto. Enimmäkseen lentokoneet olivat pieniä, kahta tai kolmea miestä varten rakennettuja. Joukossa oli muutamia isompia, mutta ne pysyttelivät korkealla ilmassa ampuen pohjapattereistaan pommeja temppeleihin.
Äkkiä meidän ympärillämme olevat rosvot laskeutuivat, ilmeisesti komennusmerkistä, kaikki samalla kertaa uhkarohkeasti maahan thernien sotaväen keskelle.
Tuskin olivat alukset ehtineet koskettaa maata, kun niissä olleet olennot hyppäsivät, raivoten kuin pahat henget, thernien sekaan. Sepä oli taistelua! En milloinkaan ennen ollut nähnyt sen vertaista. Olin luullut vihreitä marsilaisia koko maailman hurjimmiksi ja rohkeimmiksi sotilaiksi, mutta sellaista kaameaa huolettomuutta, joka ilmeni mustissa rosvoissa, kun he heittäytyivät vihollisiaan vastaan, en ollut koskaan vielä nähnyt.
Marsin molempien loistavien kuiden kirkkaassa valossa saattoi koko näyttämön eroittaa elävän selvästi. Kultatukkaiset, valkeaihoiset thernit taistelivat epätoivoisen rohkeasti käsikähmässä mustaihoisia vihollisiaan vastaan.
Tuolla pieni, kiihkeästi otteleva sotilasryhmä sotki jalkoihinsa upeanpimalialavan, toisaalla mustan sotilaan käyrä miekka osui thernin sydämeen, ja kaatunut jäi virumaan hehkuvista rubineista muovatun ihastuttavan patsaan juurelle, tuolla taas kymmenkunta therniä ahdisti yhtä ainoata rosvoa pakottaen hänet peräytymään smaragdipenkille, jonka sateenkaaren väreissä välkkyvään pintaan oli upotetuista timanteista muodostettu omituisen kaunis barsoomilainen kuvio.
Hieman sivussa seisoimme Thuvia, tharkilainen ja minä. Taistelun temmellys ei ollut levinnyt meihin asti, mutta silloin tällöin liikkui taistelijoita siksi lähellä meitä, että voimme tarkkailla heitä hyvin.
Mustat rosvot olivat minusta tavattoman mielenkiintoisia. Olin kuullut heistä hämäriä huhuja, jotka tuntuivat pelkiltä taruilta, ollessani aikaisemmin Marsissa. Mutta en ollut milloinkaan itse niitä nähnyt enkä tavannut ketään, joka oli nähnyt.
Kansa oletti heidän asuvan pienemmässä kuussa, josta he pitkin väliajoin laskeutuivat Barsoomiin. Joka paikassa he käydessään tekivät mitä hirveimpiä julmuuksia ja poistuessaan veivät mukanaan aseita, ammuksia ja vangiksi ottamiaan nuoria neitoja. Viimemainitut, niin kertoi huhu, he uhrasivat jollekin hirveälle jumalalle viettäen hurjia menoja, jotka päättyivät uhrien syömiseen.
Minulla oli erinomainen tilaisuus silmäillä rosvoja, kun heistä milloin yksi, milloin toinen joutui taistelun tuoksinassa lähelle piilopaikkaamme. He olivat vankkoja miehiä, lähes kahden metrin pituisia. Kasvot olivat selväpiirteiset ja erittäin siromuotoiset; silmät olivat suuret ja hyvin muodostuneet, vaikka hieman kapeat, mikä teki ne viekkaan näköisiksi; iris, mikäli kuutamossa voin päättää, oli sysimusta, kun taas itse silmämuna oli hyvin valkea ja kirkas. Rosvojen ruumiinrakenne näytti olevan aivan samanlainen kuin thernien, punaisen kansan ja minun. Vain ihon väri eroitti heidät jyrkästi meistä; se muistutti kiillotettua ebenpuuta, mikä niin kummalliselta kuin se kuulostaakin etelävaltioiden miehen sanomana, pikemmin lisäsi kuin vähensi heidän tavatonta kauneuttaan.
Mutta jos heidän ruumiinsa olivat jumalaiset, niin heidän sydämensä olivat nähtävästi aivan päinvastaiset. En milloinkaan ollut nähnyt niin kamalan verenhimoisia olentoja kuin nämä ilmasta saapuneet pahat henget olivat taistellessaan hurjasti thernien kanssa.
Kaikkialla ympärillämme oli puutarhassa heidän turmaa tuoneita lentokoneitaan, joita thernit, minulle silloin vielä selittämättömästä syystä, eivät yrittäneetkään vahingoittaa. Silloin tällöin syöksyi joku musta sotilas läheisestä temppelistä kantaen nuorta naista sylissään. Hän juoksi aina suoraan lentokoneelleen, samalla kun hänen läheisyydessä taistelevat toverinsa kiirehtivät suojaamaan hänen peräytymistään.
Thernit puolestaan yrittivät innokkaasti pelastaa naista, ja hetkeksi saattoi rosvo taakkoineen joutua keskelle kirkuvien paholaisten pyörrettä, näiden jaellessa aineistuneiden hornan henkien lailla iskuja toisilleen.
Mutta aina näyttivät Barsoomin mustat rosvot voittavan, ja neito, joka kuin ihmeen kautta oli selviytynyt mellakasta vahingoittumatta, vietiin nopean lentokoneen kannella ulkona vallitsevaan pimeyteen. Sellaisen taistelun melu, kuin ympärillämme raivosi, kuului kaikkiin suuntiin niin kauaksi kuin ääni kantoi, ja Thuvia kertoi minulle, että mustat rosvot tekivät tavallisesti hyökkäyksensä samanaikaisesti pitkin koko thernien vyömäistä aluetta, joka ympäröi Dorin laaksoa Otz-vuorten ulkorinteillä.
Kun taistelu siirtyi hetkeksi kauemmaksi meistä, kääntyi Thuvia minuun päin kysyen:
"Ymmärrätkö nyt, oi prinssi, minkä vuoksi miljoona sotilasta vartioi pyhien thernien aluetta yötä päivää.
"— Tämän, mitä sinä nyt näet, olen minä nähnyt toistuvan parikymmentä kertaa niiden viidentoista vuoden aikana, jotka olen ollut täällä vankina. Ikimuistoisista ajoista asti ovat Barsoomin mustat rosvot käyneet saalistamassa pyhien thernien alueella.
"— Mutta milloinkaan he eivät retkillään mene niin pitkälle kuin helposti uskoisi heidän voivan tehdä, että nimittäin thernien rodun sukupuuttoon kuoleminen olisi pelättävissä. Tuntuu melkein siltä kuin he käyttäisivät thernejä leluinaan, joihin he saavat tyydyttää hurjan taisteluhalunsa, samalla ottaen näiltä polttoverona aseita, ampumatarpeita ja vankeja."
"Miksi eivät thernit hyppää lentokoneisiin ja hävitä niitä?" kysyin. "Se tekisi hyökkäyksistä pian lopun, ainakaan eivät mustat olisi niin rohkeita. Näethän, kuinka he ovat jättäneet lentokoneensa ilman ainoatakaan vartijaa aivan kuin ne olisivat täydessä turvassa heidän omissa lentovajoissaan."
"Thernit eivät uskalla. He yrittivät sitä kerran, monia miespolvia sitten, mutta seuraavana yönä ja kokonaisen kuukauden senjälkeen risteili tuhat isoa, mustaa taistelulaivaa Otz-vuorten yläpuolella, syytäen pommeja temppeleihin, puutarhoihin ja pihoihin, kunnes jokaisen eloon jääneen thernin oli ollut paettava turvaan maanalaisiin käytäviin.
"— Thernit tietävät, että koko heidän olemassolonsa on mustaihoisten suvaitsevaisuudesta riippuvainen. He olivat vähällä kaikki tuhoutua sillä kertaa, eivätkä he tahdo toistamiseen antautua samaan vaaraan."
Juuri kun hän lakkasi puhumasta, sekaantui taisteluun uusia osanottajia, jotka saapuivat sekä thernien että rosvojen aavistamatta. Isot banthit, jotka me olimme päästäneet valloilleen puutarhaan, olivat nähtävästi aluksi säikähtäneet taistelun melua, sotilaiden kiljahduksia sekä pyssyjen ja pommien kovia pamauksia.
Mutta nyt ne olivat ilmeisesti raivostuneet jatkuvasta melusta ja kiihtyneet tuoreen veren hajusta, sillä korkeasta pensaikosta hyökkäsi äkkiä iso hahmo keskelle taistelevaa miesparvea. Hirvittävän raivoisa kiljunta kajahti banthin kidasta, kun se tunsi lämmintä lihaa voimakkaissa kynsissään.
Ikäänkuin sen kiljaisu olisi ollut sovittu merkki, kiiti koko lauma taistelijoiden sekaan. Hetkisen vallitsi pakokauhu. Sitten thernit ja mustat miehet ryhtyivät yhdessä torjumaan yhteistä vihollista, sillä banthit raatelivat heitä puolueettomasti.
Kauheat pedot kaatoivat satakunta miestä pelkällä isojen ruhojensa painolla hypätessään keskelle kiivainta taistelua. Hyppien ja iskien vankoilla käpälillään ne niittivät sotilaita maahan, aina joskus hetkeksi pysähtyen repimään uhrejaan hirvittävillä torahampaillaan.
Näky oli kamalan kiehtova, mutta äkkiä johtui mieleeni, että tuhlasimme kallista aikaa katselemalla tätä taistelua, joka saattaisi merkitä meille pelastumisen mahdollisuutta.
Therneillä oli siksi paljon puuhaa torjuessaan kauheita hätyyttäjiään, että pakomme olisi nyt, jos milloinkaan, verraten helppo.
Aloin katseellani etsiä aukkoa, josta voisimme luiskahtaa taistelevien laumojen lävitse. Jos vain pääsisimme varustuksille, niin kenties löytäisimme sieltä jonkun paikan, josta rosvot olivat heikontaneet vartiostoa ja jättäneet meille ulkomaailmaan vievän tien avoimeksi.
Silmäillessäni puutarhaa sattui katseeni ympärillämme oleviin satoihin vartioimattomiin lentokoneihin ja mieleeni johtui yksinkertaisin keino päästä vapauteen. Kuinka olinkaan voinut olla tähän asti sitä huomaamatta! Tunsin perin pohjin kaikenlaisten Barsoomissa käytettyjen lentokoneiden koneiston. Yhdeksän vuotta olin purjehtinut ja taistellut Heliumin laivastossa. Olin kiitänyt pienessä yhden miehen koneessa ja komentanut suurinta taistelulaivaa, joka koskaan oli leijaillut kuolevan Marsin ohuessa ilmassa.
Ajatus ja teko käyvät minulla käsi kädessä. Tartuin Thuviaa käsivarresta ja kuiskasin Tars Tarkasille, että hän seuraisi minua. Vikkelästi hiivimme pienelle kauimpana taistelevista olevalle lentokoneelle. Seuraavalla hetkellä olimme hypänneet sen kapealle kannelle. Käteni oli koneen vivussa. Painoin peukalollani nappulaa, joka hallitsee työntäviä säteitä — marsilaisten loistava keksintö, jonka kautta he voivat purjehtia tähtensä ohuessa ilmassa valtavine laivoineen, saattaen maapallon laivastojen dreadnoughtit varjoon surkean mitättöminä kääpiöinä.
Alus huojui hieman, mutta ei lähtenyt liikkeelle. Samassa kajahti varoittava huuto. Käännyin ympäri ja näin kymmenkunnan mustan rosvon kiiruhtavan meitä kohti tungoksesta. Meidät oli huomattu. Kiljuen raivosta juoksivat he kuin pahat henget tavoittaakseen meidät. Kiihkeästi ponnistaen painoin yhä pientä nappulaa, jonka olisi pitänyt kiidättää meidät avaruuteen, mutta alus ei sittenkään hievahtanut. Äkkiä sen sitten keksin — syyn, minkä vuoksi se ei kohonnut.
Olimme joutuneet kahden miehen koneeseen. Sen säiliöihin oli varattu työntävää energiaa tarpeeksi nostamaan vain kaksi tavallista miestä. Tharkilaisen raskas ruho oli meille tuomion ankkurina.
Mustat olivat melkein kimpussamme. Ei hetkeäkään saanut tuhlata empimiseen eikä arveluihin.
Painoin nappulaa syvälle ja naksautin sen lukkoon. Sitten painoin vivun täyden vauhdin kohdalle, ja kun mustat hyökkäsivät kiljuen kimppuumme, hypähdin aluksen kannelta heitä vastaan pitkä miekka kädessäni.
Samalla kuulin naisen kiljaisevan takanani ja hetkistä myöhemmin, kun mustat jo kävivät kimppuuni, kuului ylhäältä heikosti Thuvian ääni: "Prinssini, oi, prinssini, mieluummin jään ja kuolen kans—" Loppu hukkui hyökkääjien meluun.
Tiesin kuitenkin, että temppuni oli onnistunut ja että toistaiseksi ainakin Thuvia ja Tars Tarkas olivat turvassa ja heillä oli mahdollisuus pelastua.
Hetkisen näytti siltä, etten kykenisi kestämään monilukuisten vastustajieni hyökkäystä, mutta kuten niin monasti ennen, kun olin tällä soturien ja hurjien petojen tähdellä joutunut pelottavaa ylivoimaa vastaan, niin nytkin huomasin, että maapallolla saadut voimani olivat siksi paljon suuremmat kuin vastustajieni, ettei ylivoima ollutkaan niin musertava kuin näytti.
Viuhuva kalpani kutoi surmaverkon ympärilleni. Aluksi mustat tunkeutuivat lähelleni ulottuakseen minuun lyhyine miekkoineen, mutta pian he peräytyivät, ja kaikkien heidän kasvoiltaan näkyi selvästi, kuinka suuressa arvossa he olivat äkkiä oppineet pitämään säilää heiluttavaa kättäni.
Tiesin kuitenkin, että muutamissa minuuteissa väsyisin taistellessani ylivoimaa vastaan tai en kykenisi torjumaan vihollisteni hyökätessä useilta tahoilta yhtä aikaa. Minun täytyi sortua varmaan kuolemaan heidän kynsissään. Tämä ajatus puistatti minua; kuolla tässä kamalassa paikassa, josta ei minkäänlaista tietoa kuolemastani saapuisi Dejah Thorisin korviin, saada surmanisku outojen mustien miesten kädestä julmien thernien puutarhassa.
Mutta sitten taaskin palasi entinen rohkeuteni. Virginialaisten esi-isieni soturiveri kiehui suonissani. Raju verenhimo ja taistelun riemu heräsivät. Sama hymy, joka on herättänyt kauhua tuhansissa vihollisissa, levisi huulilleni. Pyyhin kuoleman ajatukset mielestäni ja kävin vastustajieni kimppuun niin raivokkaasti, että ne heistä, jotka jäivät henkiin, muistavat sen kuolinpäiväänsä saakka.
Yhä uusia rosvoja kyllä rientäisi tukemaan ahdistajiani, sen tiesin; taistellessanikin järkeni senvuoksi työskenteli koettaen keksiä pelastuskeinoa.
Se tuli aivan odottamatta yön synkästä pimeydestä takaani. Olin juuri saanut isketyksi pois aseen kookkaalta vintiöltä, joka oli pitänyt minua varsin tiukalla, ja sillä hetkellä mustat seisoivat peräytyneinä hengähtämään.
He silmäilivät minua kiukkuisen raivoisasti, mutta siitä huolimatta heidän eleistään kuvastui jonkunlaista kunnioitusta.
"Thern", lausui yksi heistä, "taistelet kuindator. Jollei sinulla olisi tuota kirottua keltaista tukkaa eikä ihosi olisi valkea, voisi sinulla olla kunniapaikka Barsoomin ensisyntyisten keskuudessa."
"En ole thern", sanoin ja aioin juuri selittää heille olevani toisesta taivaankappaleesta, arvellen, että jos saisin aikaan sovinnon näiden vintiöiden kanssa ja taistelisin heidän kanssaan thernejä vastaan, he kenties auttaisivat minua pääsemään vapauteen. Mutta juuri silloin raskas esine sattui kumahtaen hartioihini, niin että olin vähällä lentää pitkälleni.
Kun pyörähdin päin tätä uutta vihollista, lipui joku esine olkapääni yli iskien yhtä hätyyttäjääni vasten kasvoja ja kaataen hänet tajuttomana nurmikolle. Samassa oivalsin, että meihin sattunut esine oli kohtalaisen kokoisen ilmalaivan, kenties kymmenmiehisen risteilijän, laahausankkuri.
Alus leijaili hitaasti ilmassa korkeintaan viisitoista metriä päittemme yläpuolella. Heti välähti mieleeni sen tarjoama pelastumismahdollisuus. Laiva oli hitaasti kohoamassa, eikä ankkuri noustuaan muutaman metrin enää ollut vastassani olevien mustien ulottuvilla. Ponnistin voimakkaasti ja hyppäsin suoraan heidän ylitseen, niin että he jäivät silmät hämmästyksestä levällään ja suut ammollaan töllistelemään jälkeeni. Toisella hypyllä sain juuri parhaiksi tartutuksi nyt jo nopeasti kohoavaan ankkuriin. Mutta se onnistui, ja riipuin kiinni toisella kädelläni, laahautuen puutarhan korkeampien kasvien oksien välitse äskeisten ahdistajieni kiljuessa ja ulvoessa allani.
Alus kaarsi ensiksi länteen ja teki sitten siron käännöksen etelää kohti. Seuraavalla hetkellä lensin sen mukana Kultaisten kallioiden laen ylitse Dorin laakson yläpuolelle, jossa unohdettu Korus-järvi lepäsi kuutamossa, välkkyen tuhannen kahdeksansadan metrin päässä allani.
Vedin itseni varovasti istumaan ankkurin haarukkaan. Ajattelin, saattaisiko alus mahdollisesti olla ilman miehistöä. Toivoin sitä. Tai kenties se kuului jollekin ystävälliselle kansalle ja oli sattumalta joutunut melkein rosvojen ja thernien kynsiin. Se seikka, että se purjehti poispäin taistelunäyttämöltä, tuki tätä olettamusta. Mutta päätin ottaa asiasta varman selon ja aloin hyvin varovasti ja hitaasti kiivetä ankkuriketjua myöten aluksen kannelle.
Olin juuri tarttunut toisella kädelläni kaiteeseen, kun laidan yli työntyi hurja musta naama ja minua tähysti voitonriemuista vihaa hehkuva silmäpari.
Kaunis jumalatar
Vähän aikaa olimme molemmat, sekä musta rosvo että minä hievahtamatta, tuijottaen toisiamme silmiin. Sitten kaareutuivat hänen sirot huulensa julmaan hymyyn, sysimusta käsi ojentui hitaasti kaiteen reunalta ja revolverin kylmä piippu tähtäytyi keskelle otsaani.
Mutta samalla hetkellä kun tumma sormi jännittyi painamaan liipaisinta, tartuin vapaalla kädelläni salamannopeasti juuri käsivarren etäisyydellä olevaan mustaan kurkkuun. Rosvon sähähdys: "Kuole, kirottu thern", takertui puolittain kurkkuun sormieni puristuksesta. Hana naksahti turhaan tyhjän piipun kohdalla.
Ennenkuin hän ehti laukaista toistamiseen, olin kiskonut hänet niin kauaksi kaiteen reunan yli, että hänen oli pakko heittää pois aseensa ja tarttua molemmin käsin partaasta.
Kuristin hänen kurkkuaan, niin ettei hän voinut päästää ääntäkään, joten ponnistelimme kaamean hiljaisuuden vallitessa, hän kiskoutuakseen irti otteestani, minä vetääkseni hänet alas surman suuhun.
Rosvon kasvot alkoivat vääristyä ja silmät pullistuivat kuopistaan. Hän oivalsi, että kuolema hänet pian perisi, jollei hän saisi kiskaistuksi itseään irti rautaisista sormista, jotka koettivat puristaa hänestä hengen. Tehden viimeisen ponnistuksen hän nykäisi itsensä kauemmaksi kannelle, samalla irroittaen otteensa laidasta ja koettaen molemmin käsin rajusti repiä sormiani irti kurkustaan.
Juuri sitä silmänräpäystä olin odottanut. Yhdellä ainoalla voimakkaalla tempauksella vetäisin hänet kannelta. Hänen putoavan ruumiinsa nykäisystä oli vapaa käteni vähällä kirvota ankkuriketjusta, jolloin olisin yhdessä hänen kanssaan syöksynyt allamme olevaan järveen.
En kuitenkaan päästänyt irti otettani hänen kurkustaan, sillä tiesin, että yksi ainoa kiljahdus hänen kiitäessään järven tyyneen veteen riittäisi kutsumaan hänen kannella olevat toverinsa kostamaan.
Säilytin kaamean otteeni yhä kuristaen, samalla kun hänen epätoivoinen rimpuilemisensa veti minua yhä alemmaksi ketjun päätä kohti.
Vähitellen hänen ponnistelunsa muuttuivat suonenvedontapaiseksi nykimiseksi, sitten asteittain heikentyen, kunnes ne vihdoin kokonaan lakkasivat. Silloin hellitin otteeni, ja hänet nieli allani oleva synkkä pimeys.
Kiipesin uudelleen laivan laidalle. Tällä kertaa minun onnistui nostaa pääni reunan tasalle, joten voin huolellisesti tarkastella, minkälaisiin oloihin siellä joutuisin.
Lähempi kuu oli painunut taivaanrannan taakse, mutta kaukaisemman kuun kirkas hohde valaisi risteilijän kantta, niin että voin selvästi eroittaa kuuden tai kahdeksan nukkuvan mustan sotilaan ääriviivat.
Pikatykin lavetin vierellä kyyrötteli lujasti sidottuna nuori valkeaihoinen tyttö. Hänen levällään olevat silmänsä, joista kuvastui kauhu ja pelko, tuijottivat suoraan minua kohti, kun tulin näkyviin kaiteelta.
Sanoin kuvaamattoman huojennuksen ilme levisi hänen kasvoilleen, kun hän näki varastetusta päähineestäni säihkyvän salaperäisen jalokiven. Hän ei lausunut sanaakaan. Sensijaan hänen silmänsä kehoittivat minua varomaan hänen ympärillään nukkuvia miehiä.
Meluttomasti nousin kannelle. Nyökäyttäen tyttö pyysi minua tulemaan luokseen. Kun kumarruin hänen puoleensa, kuiskasi hän, että irroittaisin hänen siteensä.
"Voin auttaa sinua", sanoi hän, "ja sinä tarvitset kaiken avun, jonka voit saada, kun nuo heräävät."
"Jotkut heistä heräävät Korus-järvessä", vastasin hymyillen.
Hän ymmärsi, mitä tarkoitin, ja hänen vastaushymynsä julmuus tuntui minusta kammottavalta. Rumassa naamassa julmuus ei hämmästytä, mutta kun se ilmenee jumalattaren kasvoilla, joiden hienoista piirteistä mieluummin odottaisi näkevänsä rakkautta ja hyvyyttä, on vaikutus kolkko.
Päästin hänet nopeasti siteistä.
"Anna minulle revolveri!" kuiskasi hän. "Voin ampua sillä niitä, joita miekkasi ei ehdi saada vaikenemaan."
Noudatin hänen pyyntöään. Sitten ryhdyin vastenmieliseen työhön, joka minun oli suoritettava. Nyt ei ollut sopiva hetki hienotunteiselle arkailulle eikä jalomielisyydelle, jota nuo julmat pahathenget eivät käsittäisi eivätkä vuorostaan noudattaisi.
Hiljaa hiivin lähimmän nukkujan luo. Herätessään hän oli jo matkalla Koruksen helmaan. Vihlova kiljahdus, jonka hän päästi selvitessään unestaan, kuului heikosti kaukaa allamme olevasta pimeydestä.
Toinen heräsi, kun kosketin häntä, ja vaikkakin sain hänet heitetyksi risteilijän kannelta, nostatti hänen raju hälytyshuutonsa kaikki muut rosvot jalkeille. Heitä oli viisi. Heidän noustessaan seisomaan tytön revolveri pamahti terävästi, ja yksi heistä vaipui takaisin kannelle kohoamatta enää milloinkaan pystyyn.
Toiset hyökkäsivät hurjasti miekka kädessä kimppuuni. Tyttö ei ilmeisestikään uskaltanut ampua peläten haavoittavansa minua, mutta näin hänen kissamaisesti koettavan hiipiä ahdistajieni kupeelle. Samassa olivat miehet kimpussani.
Seuraavien minuuttien aikana sain taistella yhden tulisimpia ottelujani. Kannella ei ollut tilaa askelien ottamista varten. Oli seistävä paikallaan, annettava ja otettava iskuja. Aluksi sain melkoista enemmän kuin annoin, mutta pian onnistui minun antaa pisto yhden vintiön säilän alitse, ja mielihyvin näin hänen vaipuvan kannelle.
Toiset ahdistivat minua kahta vertaa kiivaammin. Miekkojen kalahtelusta aiheutunut kauhea melu olisi voinut yön hiljaisuudessa kuulua monien kilometrien päähän. Säkeniä säihkyi teräskalpojen sattuessa vastakkain, ja sitten kuului ilkeän kumea ääni, kun lapaluu murtui marsilaisen säiläni terävän kärjen siihen sattuessa.
Vastassani oli nyt kolme, mutta tyttö oli tällä välin päässyt sellaiselle paikalle, että hän pian voisi vähentää vihollisten lukumäärää ainakin yhdellä. Sitten kävi kaikki niin vinhan nopeasti, että tuskin vieläkään käsitän kaikkea, mitä silloin tapahtui lyhyessä hetkessä.
Kaikki kolme hyökkäsivät kimppuuni, ilmeisesti aikoen pakottaa minut peräytymään muutamia askelia, joten syöksyisin yli laidan takanani olevaan kuiluun. Samalla hetkellä tyttö ampui ja käsivarteni teki kaksi liikettä. Yksi rosvoista kaatui kuula aivoissaan; kalisten lennähti miekka, jonka olin iskenyt toisen vastustajani kädestä, kannen yli pudoten syvyyteen, ja kolmas vaipui kannelle miekkani upottua kahvaa myöten hänen rintaansa, niin että se pisti metrin verran näkyviin hänen selästään. Miehen kaatuessa heltisi miekka kädestäni.
Olin itsekin avuttomana vastakkain viimeisen vastustajan kanssa, jonka miekka oli parin tuhannen metrin päässä allamme Unholan järven pohjassa.
Tämä käänne näytti olevan vastustajani mieleen, sillä hän hymyili tyytyväisesti, niin että hohtavat hampaat paljastuivat, käydessään paljain käsin kimppuuni. Hänen kiiltävän mustan ihonsa alla pullistuvat vankat lihakset saivat hänet nähtävästi varmana uskomaan, että hänellä oli edessään helposti voitettava uhri, jonka tähden ei maksanut vaivaa vetää tikaria esille.
Annoin hänen tulla aivan lähelleni. Sitten kumarruin hänen ojennettujen käsiensä alle astahtaen samalla oikealle. Pyörähtäen vasemmalle jalkaterälläni annoin hirveän täräyksen hänen leukaansa, ja hän kaatui selälleen kuin iskun saanut härkä.
Hiljainen, hopealta helkkyvä nauru kuului takaani.
"Sinä et ole thern", sanoi kaunisääninen toverini, "vaikkakin sinulla on kullanvärinen tukka ja Sator Throgin varukset. Ei ikinä ennen ole Barsoomissa ollut miestä, joka olisi kyennyt taistelemaan niin kuin sinä tänä yönä. Ken olet?"
"Olen John Carter, Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun kuuluva prinssi", vastasin. "Entä ketä", lisäsin, "on minulla ollut kunnia palvella?"
Hän empi hetkisen, ennenkuin virkkoi mitään. Sitten hän kysyi:
"Et ole thern. Oletko thernien vihollinen?"
"Olen ollut thernien alueella puolitoista vuorokautta. Koko sen ajan on henkeni ollut yhtämittaa vaarassa. Minua on kiusattu ja vainottu. Aseistettuja miehiä ja hurjia petoja on usutettu kimppuuni. Tätä ennen minulla ei ole ollut minkäänlaista riitaa thernien kanssa, mutta onko sinusta ihme, etten nyt heitä kovinkaan suuresti rakasta? Olen puhunut."
Hän silmäili minua tarkasti muutamia minuutteja, ennenkuin vastasi. Tuntui siltä kuin hän olisi koettanut nähdä sieluni sisimpään saadakseen pitkällä, tutkivalla katseellaan selville luonteeni ja noudattamani ritarillisuusohjeet.
Nähtävästi tarkastuksen tulokset tyydyttivät häntä.
"Olen Phaidor; isäni on Matai Shang, pyhien thernien pyhähekkador, thernien isä, Barsoomin elämän ja kuoleman herra, Issuksen, ikuisen elämän prinsessan, veli."
Juuri silloin huomasin, että mustassa sotilaassa, jonka olin kaatanut nyrkilläni, alkoi näkyä virkoamisen merkkejä. Juoksin hänen luokseen. Irroitin häneltä varustushihnat ja sidoin niillä hänen kätensä lujasti selän taakse. Vielä köytin jalat yhteen ja lopuksi koko miehen raskaaseen tykinalustaan.
"Miksi et menettele yksinkertaisemmin?" kysyi Phaidor.
"En ymmärrä. Miten 'yksinkertaisemmin'?" vastasin.
Kohauttaen kauniita olkapäitään hän teki kädellään liikkeen kuin olisi heittänyt jotakin aluksen laidan yli.
"En ole murhaaja", sanoin. "Surmaan vain puolustaessani itseäni."
Hän katsoi minua tiukasti silmiin. Sitten hän rypisti jumalaisia kulmiaan ja pudisti päätään. Hän ei jaksanut käsittää.
Niin, eihän oma Dejah Thorisinikaan ollut voinut ymmärtää menettelyäni vihollisia kohtaan, vaan se näytti hänestä hullulta ja vaaralliselta. Barsoomissa ei pyydetä eikä anneta armoa, ja jokaisen ihmisen kuolema merkitsee, että tämän kuolevan tähden niukoista luonnonvaroista jakautuu aina sitä suuremmat osuudet jälkeenjääneille.
Mutta tämän tytön ilmeet, kun hän ajatteli vihollisen surmaamista, olivat tyyten erilaiset kuin se helläsydäminen valittelu, joka huokui prinsessani olemuksesta hänen puhuessaan sitä vaativasta vääjäämättömästä pakosta.
Luulen, että Phaidoria suretti sen kiihkoisen tunnelman menettäminen, jonka näky oli hänessä herättänyt, enemmän kuin se seikka, että menettelyni johdosta jäi yksi vihollinen lisää meitä uhkaamaan.
Mies oli nyt tullut täysin tajuihinsa ja katseli meitä kiinteästi, viruessaan sidottuna kannella. Hän oli komea mies, soreajäseninen ja voimakas, kasvot älykkäät ja niin hienopiirteiset, että itse Adoniskin olisi häntä kadehtinut.
Alus oli ohjaamattomana ajautunut hitaasti laakson poikki; nyt oli mielestäni jo aika tarttua peräsimeen ja kääntää se oikeaan suuntaan. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin arvailla, missä Dorin laakso sijaitsi. Tähtien asennosta päättäen se ilmeisestikin oli kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, mutta minussa ei ollut marsilaista tähtientutkijaa tarpeeksi voidakseni niiden nojalla muuta kuin hyvin summittaisesti arvailla, kun käytettävissäni ei ollut niitä erinomaisia karttoja, joiden avulla Heliumin laivaston upseerina ollessani olin laskenut ohjaamani laivan aseman.
Se seikka, että pohjoisessa päin pikimmin joutuisimme tiheämmin asutuille seuduille, ratkaisi heti, mihinpäin suuntaisin lentomme. Käänsin peräsintä, ja risteilijä kaarsi sirosti ympäri. Sitten painoin työntävien säteiden toimintavoimaa järjestävää nappulaa, ja aluksemme kohosi huimaa vauhtia ylöspäin. Käännettyäni vauhtivivun viimeiseen pykälään kiidimme pohjoista kohti, samalla kun nousimme yhä ylemmäksi kaameasta kuolemanlaaksosta.
Kun huimaavan korkealla lentäen sivuutimme thernien kapean alueen, puhuivat kaukaa altamme näkyvät välähdykset mykkää kieltään tällä kammottavalla raja-alueella yhä vielä raivoavan taistelun hurjuudesta. Taistelun melskeestä ei ainoakaan ääni kantautunut korviimme, sillä olimme siksi korkealla, etteivät niin ohentuneeseen ilmaan enää ääniaallot saapuneet; ne hajaantuivat ja vaimenivat jo kaukana allamme.
Oli purevan kylmää, ja hengitys kävi vaikeaksi. Phaidor ja musta rosvo tuijottivat herkeämättä minuun. Vihdoin puhkesi tyttö puhumaan.
"Näin korkealla on pyörtyminen hyvin lähellä", hän sanoi rauhallisesti. "Jollet halua, että kaikki kuolemme, niin sinun on parasta antaa aluksen laskeutua, ja nopeasti sittenkin."
Hänen äänessään ei ollut pelokasta sointua. Hän puhui kuin olisi sanonut: "Sinun on parasta ottaa sateenvarjo mukaasi. Pian alkaa sataa."
Annoin aluksen nopeasti laskeutua alemmaksi. Eikä se tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Tyttö oli pyörtynyt. Myöskin musta vankimme oli tajuttomana, ja luulen, että itsekin pysyin tajuissani pelkästään tahtoni voimalla. Se henkilö, jonka harteilla on koko vastuu, kykenee kestämään enimmin.
Nyt lensimme matalalla Otz-vuorten juurien yläpuolella. Oli verraten lämmintä ja ilmaa oli yllin kyllin nääntyneille keuhkoillemme, joten minua ei ensinkään ihmetyttänyt, kun näin mustan sotilaan ja vähän senjälkeen tytön avaavan silmänsä.
"Olimmepa lähellä kuolemaa", huomautti Phaidor.
"Opin siitä kuitenkin kaksi seikkaa", vastasin.
"Mitkä sitten?"
"Että myöskin Phaidor, elämän ja kuoleman herran tytär, on kuolevainen", sanoin hymyillen.
"Vain Issus yksin on kuolematon", vastasi hän. "Ja Issus edustaa thernien rotua yksin. Siten minäkin olen kuolematon."
Näin ohimenevän pilkkahymyn väikkyvän mustan vangin kasvoilla, kun hän kuuli tytön sanat. Silloin en ymmärtänyt, mikä häntä nauratti. Myöhemmin sen kyllä sain tietää mitä kauheimmissa oloissa, samoin kuin puhujakin.
"Jos toinen seikka, jonka juuri olet oppinut", jatkoi tyttö, "on johtanut sinut yhtä vääriin päätelmiin kuin ensimmäinen, niin ovat tietosi varsin vähän entisestään karttuneet."
"Toinen seikka", vastasin, "on se, että tämä tumma ystävämme ei ole peräisin lähemmästä kuusta — hän näytti melkein vainajalta parin kolmen tuhannen metrin korkeudella Barsoomin pinnasta. Jos olisimme kohonneet kahdeksantuhatta kilometriä tähdestämme päästäksemme Thuriaan, niin hänestä ei olisi ollut muuta kuin jäätynyt muisto jäljellä."
Phaidor katsahti ilmeisesti hämmästyneenä mustaihoiseen.
"Jos et ole Thuriasta, niin mistä sitten olet?" hän kysyi,
Mies kohautti olkapäitään ja kääntyi katselemaan toisaalle vastaamatta mitään.
Tyttö polkaisi käskevästi pientä jalkaansa.
"Matai Shangin tytär ei ole tottunut siihen, että hänen kysymyksensä jäävät vastaamatta", hän sanoi. "Alemman olennon pitäisi ylpeillä siitä, että pyhän, iankaikkista elämää perimään syntyneen rodun jäsen suvaitsee edes ottaa huomatakseen hänet."
Taaskin musta rosvo hymyili ilkeää, tietävää hymyään.
"Xodar, Barsoomin ensisyntyisten dator, on tottunut antamaan käskyjä eikä niitä saamaan", hän vastasi ja jatkoi sitten minuun kääntyen: "Mitä aiot minulle tehdä?"
"Aion viedä teidät molemmat Heliumiin", sanoin. "Teille ei tapahdu mitään pahaa. Saatte nähdä, että Heliumin punainen kansa on ystävällistä ja ylevämielistä rotua. Mutta jos he uskovat sanojani, niin ei enää kukaan lähde vapaaehtoiselle retkelle Iss-virtaa myöten, ja joutava, sokea taikausko, jota he ovat ikimuistoisista ajoista lähtien pitäneet pyhänä, hajoaa kuin tuhka tuuleen."
"Oletko Heliumista?" kysäisi rosvo.
"Olen Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuun liittynyt prinssi", vastasin, "mutta en ole Barsoomista syntyisin. Olen toisesta taivaankappaleesta."
Xodar katsoi minua kiinteästi muutamia minuutteja.
"Minun on helppo uskoa, ettet ole Barsoomista", hän sanoi vihdoin. "Ei yksikään tämän tähden asukas olisi kyennyt yksin suoriutumaan kahdeksasta ensisyntyisestä. Mutta kuinka sinulla on pyhä thernin kultainen tukka ja jalokivikoristeinen otsavyö?" Hän painosti pilkallisesti sanaa "pyhä."
"Ne olin jo unohtanut", selitin. "Ne ovat voittosaalista." Yhdellä tempaisulla riisuin naamion päästäni.
Kun mustaihoinen näki tumman, lyhyeksi leikatun tukkani, menivät hänen silmänsä ällistyksestä levälleen. Hän oli ilmeisesti odottanut näkevänsä thernin kaljun pään.
"Olet todellakin toisesta taivaankappaleesta", hän sanoi kunnioituksen väre äänessään. "Sinulla on thernin iho, ensisyntyisen musta tukka ja kahdentoista datorin lihakset, eikä Xodarin tarvitse hävetä tunnustaessaan sinut ylivoimaiseksi. Sitä hän ei ikinä tekisi", hän lisäsi, "jos olisit barsoornilainen."
"Juokset monta askelta edelläni, ystäväni", keskeytin hänen puheensa. "Sen olen saanut selville, että nimesi on Xodar, mutta keitä ovat ensisyntyiset, mitä merkitsee dator ja miksi et voisi myöntää sitä, jos joku barsoomilainen sinut voittaisi?"
"Barsoomin ensisyntyiset", selitti hän, "ovat mustaihoinen ihmisrotu, jonka keskuudessa olen dator eli, kuten alemmat barsoomilaiset sanoisivat, prinssi. Rotuni on tämän tähden vanhin. Sukupuumme ulottuu keskeytymättä suoraan Elämän puuhun, joka versoi keskellä Dorin laaksoa kaksikymmentäkolme miljoonaa vuotta sitten.
"— Lukemattomien aikakausien kuluessa tämän puun hedelmät vähitellen kehittyivät, siirtyen asteittain varsinaisesta kasvielämästä kasvin ja eläimen sekamuotoon. Alkuasteilla oli puun hedelmillä vain kyky liikuttaa omintakeisesti lihaksiaan niiden rungon pysyessä emopuun yhteydessä. Myöhemmin kehittyivät hedelmille aivot, niin että ne, ollen edelleenkin kiinni emopuussa pitkien varsien välityksellä, ajattelivat ja liikkuivat yksilöinä.
"— Huomiokyvyn kehittyessä sitten alettiin verrata eri havaintoja; tehtiin päätelmiä ja verrattiin niitä toisiinsa, ja siten alkoivat Barsoomissa järki ja harkitsemiskyky.
"— Aikakaudet vierivät. Monenlaisia elämänmuotoja syntyi Elämän puusta ja kuoli jälleen, mutta yhä olivat ne kaikki emokasvin yhteydessä eripituisten varsien välityksellä. Vihdoin puun hedelmät olivat pienen pieniä kasvi-ihmisiä, samanlaisia kuin nyt näemme peloittavan isoina jäljennöksinä Dorin laaksossa. Nekin olivat vielä kiinni puun oksissa päälakeensa liittyvästä varresta.
"— Nuput, joista kasvi-ihmiset puhkesivat, muistuttivat isoja pähkinöitä, joiden läpimitta oli noin kolmekymmentä sentimetriä. Kaksi väliseinämää jakoi ne neljään osaan. Yhdessä osastossa kasvoi kasvi-ihminen, toisessa kuusitoistajalkainen mato, kolmannessa valkeiden apinoiden kantaemo ja neljännessä Barsoomin alkuaikainen mustaihoinen ihminen.
"— Nupun puhjetessa kasvi-ihminen jäi riippumaan varrestaan, mutta kolme muuta koteloa putosi maahan, missä ne hypähdellen kierivät kaikkiin suuntiin niihin suljettujen olentojen ponnistellessa päästäkseen vapauteen.
"— Ajan vieriessä joutui näitä teljettyjä olentoja sillä tavoin yli koko Barsoomin. Lukemattomia ajanjaksoja ne elivät yksitoikkoista elämäänsä koviin kuoriinsa suljettuina, hyppien ja pyörähdellen tähden laajalla pinnalla, putoillen jokiin, järviin ja meriin, siten leviten yhä laajemmalle nuoren taivaankappaleen pinnalla.
"— Lukemattomia biljoonia niitä kuoli, ennenkuin ensimmäinen mustaihoinen ihminen murtautui vankilansa seinämän läpi päivänvaloon. Uteliaisuuden kannustamana hän rikkoi muitakin kuoria, ja Barsoomin kansoittuminen alkoi.
"— Tämän ensimmäisen mustaihoisen ihmisen veri virtaa muihin olentoihin sekoittumattomana sen rodun suonissa, johon minä kuulun. Mutta kuusitoistajalkaisesta madosta, ensimmäisestä valkeasta apinasta ja mustien ihmisten hylkiöistä ovat Barsoomin kaikki muut eläinmuodot syntyneet.
"— Thernit", hän hymyili ilkeästi puhuessaan, "ovat pitkien ajanjaksojen aikana kehittyneet suorastaan muinaisuuden puhdasverisestä valkeasta apinasta. He kuuluvat vieläkin alempiin olentoihin. Barsoomilla on vain yksi todellinen ja kuolematon ihmisrotu. Se on mustien ihmisten rotu.
"— Elämän puu on kuollut, mutta ennen sen kuolemaa kasvi-ihmiset oppivat irtautumaan siitä ja liikkumaan Barsoomin pinnalla yhteisen emon muiden lapsien keskuudessa.
"— Kun he ovat kaksineuvoisia, niin he voivat lisääntyä todellisten kasvien tapaan. Mutta muuten he ovat edistyneet vain hyvin vähän koko olemassaolonsa aikana. Heidän toimensa ja liikkeensä ovat suuressa määrin vaistomaisia eikä järki niitä kovinkaan paljoa ohjaa, sillä kasvi-ihmisen aivot ovat vain hituista kookkaammat kuin pikkusormesi pää. He elävät kasveista ja eläinten verestä, ja heidän aivonsa ovat juuri tarpeeksi isot opastamaan heidän askeleensa ruuan seuduille ja selittämään ne vaikutelmat, mitkä ruoka saa aikaan heidän silmiinsä ja korviinsa. Itsesäilytysvaistoa heillä ei ole ollenkaan, eivätkä he sen vuoksi ensinkään pelkää vaaran uhatessa. Juuri sentähden he ovat niin peloittavia vastustajia taistelussa."
Ihmettelen mielessäni, minkä vuoksi mustaihoinen niin tarkkaan ja laveasti selitteli viholliselleen Barsoomin elämän alkuperää. Tämä tilaisuus tuntui oudon sopimattomalta ylpeän rodun ylpeälle jäsenelle ryhtyä keskusteluun vangitsijansa kanssa, erittäinkin kun mustaihoinen edelleenkin virui lujasti köytettynä kannella.
Mutta hänen silmänsä vähäinen liike, kun se sekunnin murto-osaksi siirtyi tähyämään taakseni, selitti minulle, minkä vuoksi hän oli näin koettanut kiinnittää huomioni todella mielenkiintoiseen kertomukseensa.
Seisoin konevipujen ääressä, ja hän makasi vähän matkan päässä edessäni, joten hän puhuessaan minulle katseli aluksen perään päin. Kun hän lopetti kuvauksensa kasvi-ihmisistä, huomasin hänen katseensa hetkeksi kiintyvän johonkin takanani olevaan esineeseen.
En myöskään voinut erehtyä nopeasta, voitonriemuisesta välähdyksestä, joka kirkasti hänen synkkiä silmiään. Aikaisemmin olin vähentänyt aluksemme nopeutta, sillä Dorin laakso oli jäänyt penikulmia taaksemme, ja minusta tuntui, että olimme jotakuinkin turvassa. Silmäsin huolestuneena taakseni, ja katseeni kohtaama näky tukahdutti kaikki minussa jo heränneet vapauden toiveet.
Iso sotalaiva, joka äänettömästi ja ilman valoja halkoi öistä pimeyttä, häämöitti aivan likellä aluksemme perää.
Omeanin uumenissa
Nyt käsitin, mitä varten musta rosvo oli pitänyt minut kiintyneenä kuuntelemaan omituista kertomustaan. Penikulmien päästä hän oli tuntenut avun lähestyvän, ja ellei hän kertoessaan olisi luonut silmäystä taakseni, olisi taistelulaiva seuraavalla hetkellä ollut yläpuolellamme ja hyökkäysmiehet, jotka epäilemättä jo nyt riippuivat hihnoissaan laivan pohjasta, olisivat täyttäneet aluksemme kannen, tuhoten äkkiä ja perin pohjin minun lisääntyvät pelastumistoiveeni.
Olin liian hyvin perehtynyt ilmasotaan joutuakseni ymmälle siitä, mitä minun olisi tehtävä. Pysähdytin koneet ja annoin samalla pienen aluksemme jyrkästi laskeutua kolmekymmentä metriä.
Yläpuolellani saatoin nähdä hyökkäysosaston miesten riippuvan taistelulaivan kiitäessä ylitsemme. Sitten ohjasin alukseni taaskin jyrkästi ylöspäin käännettyäni vauhtivivun viimeiseen merkkiin.
Kuten jousesta lähtenyt nuoli kiiti erinomainen alukseni teräskeula edellä suoraan yläpuolellamme olevan jättiläisen hurisevia potkureita kohti. Jos vain saisimme kosketetuksi niitä, niin iso taistelulaiva olisi tehty tuntikausiksi lentokyvyttömäksi ja pelastuminen olisi taaskin mahdollinen.
Samalla nousi aurinko taivaanrannan takaa, ja sen valossa näin satakunta julmannäköistä tummaa naamaa tirkistämässä vihollisaluksen kaiteen ylitse.
Kun he näkivät meidät, kohosi sadasta kurkusta raivoisa kiljunta. Määräyksiä huudettiin, mutta jättimäisten potkurien pelastaminen oli jo myöhäistä, ja räiskähtäen syöksyimme niitä vastaan.
Heti yhteentörmäyksen jälkeen käänsin koneet käymään takaperin, mutta aluksemme runko oli juuttunut kiinni taistelulaivaan perään puhkaisemaansa reikään. Vain yhden sekunnin olimme kiinni, sitten pääsimme irti; mutta se sekunti oli tarpeeksi mustille paholaisille heidän ennättääkseen hypätä aluksemme kannelle.
Taistelua ei syntynyt. Ennen kaikkea ei ollut tilaa taistelemista varten. Meidät rusensi yksinkertaisesti vihollistemme lukumäärä. Kun sitten miekkoja kohosi uhaten minua, esti Xodar toverinsa iskemästä.
"Tehkää heidät vaarattomiksi", hän sanoi, "mutta älkää vahingoittako heitä!"
Jotkut rosvot olivat jo vapauttaneet Xodarin siteistään. Nyt hän henkilökohtaisesti riisui minulta aseet ja valvoi, että minut sidottiin kunnolleen. Ainakin hän luuli, että olin varmoissa köysissä. Niin olisinkin ollut, jos olisin ollut marsilainen, mutta minä saatoin nauraa ranteitani puristaville heikoille hihnoille. Kun aika tulisi, niin jaksaisin riuhtaista ne poikki, ikäänkuin ne olisivat olleet puuvillalankaa.
He sitoivat myöskin tytön ja kytkivät sitten meidät yhteen. Tällä välin he olivat ohjanneet aluksemme lentokyvyttömän taistelulaivan kupeelle, ja pian oli meidät siirretty viimemainitun kannelle.
Runsaasti tuhat mustaa sotilasta oli tämän ison hävityskojeen miehistönä. Heitä tungeksi kannella, kunkin työntyessä niin likelle kuin kuri suinkin salli nähdäkseen edes vilahdukselta vangit.
Tytön kauneus sai heidät tekemään raakoja huomautuksia ja laskettelemaan karkeita pilapuheita. Nämä muka korkeimmat ihmiset olivat ilmeisesti Barsoomin punaisesta kansasta paljon jäljellä käytöksen hienoudessa ja kohteliaisuudessa.
Lyhyeksi leikattu musta tukkani ja therniä muistuttava värini herättivät paljon pohtimista. Kun Xodar kertoi ylimystovereilleen taistelukyvystäni ja oudosta alkuperästäni, tunkeutuivat nämä ympärilleni tehden lukemattomia kysymyksiä.
Se seikka, että minulla oli päälläni erään seurueeni jäsenen surmaaman thernin varustukset ja merkit, todisti heille, että olin heidän perinnöllisten vihollistensa vihamies, ja saattoi heidät arvostelemaan minua suopeammin.
Poikkeuksetta olivat mustat kauniita, sirovartaloisia miehiä. Upseereissa herätti huomiota heidän ihmeteltävän suurenmoiset, loistavat varustuksensa. Monilla ne olivat niin kullan, platinan, hopean ja kalliiden kivien peitossa, että nahka peittyi tyyten niiden alle.
Komentavan upseerin varustukset muodostivat yhtenäisen timanttilaitteen. Mustaa ihotaustaa vasten ne säihkyivät erikoisen loistavina. Kokonaisuudessaan näky oli ihastuttava. Kauniit miehet; heidän barbarisen loistavat varustuksensa; kiillotettu skeelpuinen kansi; kajuutan erinomaisin kaiverruksin koristetut sorapusseinät, joihin oli upotettu rajattoman kalliita jalokiviä ja arvokkaita metalleja, monimutkaisiksi hauskoiksi kuvioiksi; kiiltävät kultaiset kaiteet; tykkien välkkyvä metalli.
Phaidor ja minut vietiin kannen alle ja heitettiin edelleen yhteen sidottuna pieneen komeroon, jossa oli yksi ainoa kaita ikkuna. Poistuessaan saattajamme telkesivät oven jälkeensä.
Saatoimme kuulla työskentelyn äänet, kun särkyneitä potkureja korjattiin; ikkunasta näimme, että laiva ajautui verkalleen etelää kohti.
Vähään aikaan emme kumpikaan virkkaneet mitään. Minä puolestani ajattelin mielessäni, mikä mahtoi olla Tars Tarkasin ja Thuvian kohtalo.
Jos heidän onnistuisikin välttää takaa-ajajat, niin heidän täytyi joutua joko punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin, ja Dorin laaksosta paenneina ei heillä voinut olla juuri muuta odotettavissa kuin nopea ja kauhea kuolema.
Kuinka toivoinkaan, että olisin päässyt heidän mukaansa! Minusta tuntui, että olisin varmasti saanut Barsoomin älykkään punaisen kansan ymmärtämään tuhoisan harhaluulon, jonka julma ja järjetön taikausko oli heihin istuttanut.
Tardos Mors uskoisi minua. Siitä olin varma. Ja että hänellä olisi rohkeutta toimia vakaumuksensa mukaan, sen takasi minulle se tuntemus, mikä minulla oli hänen luonteestaan. Dejah Thoris uskoisi minua. Sitä ei johtunut mieleenikään epäillä. Sitten vielä oli tuhansia punaisia ja vihreitä soturiystäviäni, joiden tiesin ilomielin uskaltautuvan vaikka ikuiseen kadotukseen puolestani. Kuten Tars Tarkas, niin hekin seuraisivat minua, minne hyvänsä heidät johtaisin.
Jos joskus pääsisin karkaamaan mustien rosvojen kynsistä, oli ainoana vaarana se, että saattaisin joutua vihamielisten punaisten tai vihreiden marsilaisten käsiin. Silloin olisivat päiväni luetut.
Mutta turhalta tuntui vaivata aivojaan näillä mietteillä, sillä oli perin vähän todennäköistä, että milloinkaan pääsisin karkuun mustien kynsistä.
Minut oli köytetty tyttöön siksi pitkällä hihnalla, että pääsimme liikkumaan noin metrin päähän toisistamme. Kun meidät oli tuotu komeroon, istuuduimme matalalle penkille ikkunan alle. Penkki oli koppimme ainoa huonekalu. Se oli tehty sorapuspuusta.
Lattia, katto ja seinät olivat carborundum-aluminiumia, keveätä, läpitunkematonta sekoitusta, jota marsilaisten taistelulaivoissa käytetään hyvin paljon.
Istuessani tulevaisuusmietteissäni olin tuijottanut aukkoon, joka istuessani oli juuri silmieni tasalla. Äkkiä katsahdin Phaidoriin. Hän tarkasteli minua kasvoillaan omituinen ilme, jota en ollut ennen niillä nähnyt. Hän oli silloin hyvin kaunis.
Valkeat luomet verhosivat heti hänen silmänsä, ja minusta näytti hieno puna kohoavan hänen kasvoilleen. Nähtävästi hän joutui hämilleen, kun hänet tavattiin tuijottamasta alempaan olentoon, ajattelin.
"Onko alempien olentojen tarkkaileminen sinusta mielenkiintoista?" kysyin nauraen.
Hän aukaisi jälleen silmänsä naurahtaen hermostuneesti, mutta samalla keventyneesti.
"Onpa kyllä", hän sanoi, "erittäinkin kun heidän kasvonsa ovat syrjästä katsoen noin erinomaisen komeat."
Nyt oli minun vuoroni punastua, mutta en punastunut. Minusta tuntui, että hän laski pilaa, ja ihailin hänen rohkeuttaan, kun hän kykeni nauttimaan huumorista vielä kuoleman kynnyksellä. Siksi yhdyin hänen nauruunsa.
"Tiedätkö, minne olemme matkalla?" kysyi hän.
"Ratkaisemaan tämänjälkeisen ikuisuuden arvoitusta, luulen", vastasin.
"Minua odottaa pahempi kohtalo kuin se", selitti hän vavahtaen.
"Mitä tarkoitat?"
"En voi muuta kuin arvailla", vastasi hän, "sillä kaikista niistä miljoonista thernien neidoista, joita mustat rosvot ovat aikakausien kuluessa ryöstäneet käydessään retkillään alueillamme, ei ainoakaan ole koskaan palannut kertomaan kokemuksiaan. Se seikka, että he eivät milloinkaan ota miehisiä vankeja, antaa tukea luulolleni, että heidän ryöstämiensä naisten kohtalo on kuolemaakin pahempi."
"Eikö se ole oikeudenmukaista kostoa?" kysyin tahtomattanikin.
"Mitä tarkoitat?"
"Eivätkö thernit itse kohtele samalla tavoin niitä onnettomia olentoja, jotka lähtevät vapaaehtoiselle toivioretkelle salaperäistä Iss-jokea myöten? Eikö Thuvia ollut viisitoista vuotta leluna ja orjana? Eikö ole varsin oikeudenmukaista, että te saatte kärsiä samalla tavoin kuin olette antaneet toisten kärsiä?"
"Sinä et ymmärrä", hän vastasi. "Me thernit olemme pyhää rotua. Alemmalle olennolle on kunniaksi olla orjanamme. Emmekö silloin tällöin pelasta joitakuita alempia olentoja, jotka typeryydessään lipuvat tuntematonta virtaa alaspäin tuntematonta päämäärää kohti ja muutoin joutuisivat kaikki kasvi-ihmisten ja apinain saaliiksi?"
"Mutta ettekö te kaikin keinoin lujita ulkomaailman asukkaiden keskuudessa vallitsevaa taikauskoa?" huomautin. "Se on raskain syntinne. Voitko sanoa, miksi lietsotte tätä kaameata harhaluuloa?"
"Koko Barsoomin elämä", sanoi hän, "on luotu yksinomaan elättämään ja tukemaan thernien rotua. Miten voisimme elää, jollei ulkomaailma hankkisi meille työvoimaa ja ravintoa? Luuletko, että thern häpäisisi itseänsä ryhtymällä työhön?"
"On siis totta, että syötte ihmislihaa?" kysyin kauhuissani.
Hän silmäili minua säälivästi surkutellen tietämättömyyttäni.
"Tietysti syömme alempien olentojen lihaa. Ettekö te myöskin syö?"
"Eläinten lihaa kyllä", vastasin, "mutta emme ihmisen."
"Samoin kuin ihmiset voivat syödä eläinten lihaa, voivat jumalat syödä ihmisten lihaa. Pyhät thernit ovat Barsoomin jumalia."
Minua ellotti ja suututti, ja luulen että se näkyi kasvoistani.
"Nyt olet epäuskoinen", jatkoi hän vienosti. "Mutta jos onni meitä suosii, niin että pelastuisimme mustien rosvojen kynsistä ja pääsisimme takaisin Matai Shangin hoviin, niin luulenpa, että keksisimme todistuksia, jotka saisivat sinut tuntemaan erehdyksesi. Ja —" hän empi, "kenties keksisimme keinon säilyttää sinut luonamme — yhtenä meistä."
Taaskin hänen katseensa painui lattiaan, ja heikko puna lehahti hänen poskilleen. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan silloin, enkä vielä pitkään aikaan myöhemminkään. Dejah Thoris sanoi usein, että eräissä suhteissa olin oikea hölmöläinen, ja luulenpa hänen olleen oikeassa.
"Pelkään, että palkitsisin isäsi vieraanvaraisuuden huonosti", vastasin, "sillä jos olisin thern, niin ensimmäinen tehtäväni olisi sijoittaa aseistettu vartiosto Iss-virran suulle saattamaan harhaantuneet vaeltaja-parat takaisin ulkomaailmaan. Myöskin ottaisin elämäntehtäväkseni hävittää sukupuuttoon kammottavat kasvi-ihmiset ja heidän hirmuiset seuralaisensa, isot valkeat apinat."
"Ei, ei", huudahti hän, "et saa puhua noin kamalan herjaavasti — et saa edes ajatella niin. Jos meidän onnistuisi päästä takaisin thernien temppeleihin ja he aavistaisivat, että haudot noin hirveitä ajatuksia, niin he keksisivät sinulle kauhean kuoleman. Ei edes minun —" Taaskin hän punastui ja alkoi sitten uudelleen. "En edes minä voisi pelastaa sinua."
En virkkanut enää mitään. Sanoista ei ilmeisesti ollut vähääkään hyötyä. Hän oli vaipunut vieläkin syvemmälle taikauskoon kuin ulkomaailman marsilaiset. Hehän vain palvoivat kaunista toivoa päästä tulevassa elämässä rakkauden, rauhan ja onnen maahan. Thernit palvoivat hirvittäviä kasvi-ihmisiä ja apinoita tai ainakin kunnioittivat niitä omien vainajiensa sielujen asuinmajoina.
Samassa vankilamme ovi aukesi ja Xodar astui sisään.
Hän hymyili minulle leppoisasti, ja hänen kasvojensa ilmeet olivat ystävälliset — kaikkea muuta kuin julmat ja kostonhimoiset.
"Koska ette missään tapauksessa pääse pakoon", sanoi hän, "niin en ymmärrä, minkä vuoksi olisi välttämätöntä pitää teitä teljettyinä täällä alhaalla. Päästän irti siteet, ja voitte tulla kannelle. Saatte nähdä siellä hyvin mielenkiintoista, ja koska ette milloinkaan palaa ulkomaailmaan, niin ei siitä ole mitään vahinkoa. Saatte nähdä mitä tähän asti ovat tunteneet ainoastaan ensisyntyiset ja heidän orjansa — maanalaisen käytävän pyhään maahan, Barsoomin todelliseen taivaaseen.
"— Se on erinomainen läksy tälle thernien tyttärelle", hän lisäsi, "sillä hän saa nähdä Issuksen temppelin, ja Issus kenties syleilee häntä."
Phaidor oikaisi niskansa.
"Mikä herjaus tämä on, rosvokoira?" huudahti hän. "Issus tuhoaisi koko sukunne, jos rohkenisitte mennä hänen temppelinsä näkyviin."
"Sinulla on paljon oppimista, thern", vastasi Xodar ilkeästi hymyillen, "enkä kadehdi sinua, kun joudut oppimaan."
Kun nousimme kannelle, hämmästyin nähdessäni, että alus lensi suuren lumi- ja jääkentän yläpuolella. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei millään suunnalla ollut mitään muuta näkyvissä.
Tälle salaperäiselle ilmiölle saattoi olla vain yksi selitys. Olimme etelänavan jäävaipan kohdalla. Marsissa on lunta ja jäätä vain navoilla. Allamme ei näkynyt minkäänlaisia elonmerkkejä. Olimme ilmeisesti siksi kaukana etelässä, etteivät edes isot turkiseläimet, joiden metsästäminen on marsilaisten nautinto, siellä viihtyneet.
Katselin nojaten laivan kaiteeseen ja Xodar oli vierelläni.
"Mikä on suuntamme?" kysyin.
"Hieman lounaaseen etelästä", vastasi hän. "Kohta näkyy Otz-laakso.Lennämme pitkin sen lievettä muutamia satoja kilometrejä.
"Otz-laakso!" huudahdin. "Mutta, mies, eikö thernien alue, josta äsken karkasin, ole juuri siellä?"
"Kyllä", vastasi Xodar. "Sivuutitte tämän jääkentän viimeöisen pitkän ajojahdin aikana lentäessänne edellämme. Otz-laakso on valtavan laajassa syvennyksessä etelänavalla. Se on vajonnut tuhansia metrejä alemmaksi sitä ympäröivän maan pintaa ja muistuttaa avaraa pyöreää maljakkoa. Noin sadan viidenkymmenen kilometrin päässä sen pohjoisreunasta kohoavat Otz-vuoret, jotka ympäröivät Dorin sisälaaksoa. Aivan tämän keskellä on unohdettu Korus-järvi. Tämän järven rannalla on Issuksen kultainen temppeli ensisyntyisten maassa. Sinne olemme matkalla."
Katsellessani aloin ymmärtää, miksi pitkien ajanjaksojen aikana vain yksi mies oli pelastunut Dorin laaksosta. Ihmettelin vain, että se oli hänellekään onnistunut. Olisi mahdotonta taivaltaa yksin ja jalkaisin tämän jäisen, tuulien tuivertaman, kaamean aavikon poikki.
"Vain lentokoneella on se matka mahdollinen", lopetin mietteeni ääneen.
"Sillä tavoin yksi mies karkasikin therneiltä muinaisina aikoina; mutta ei ainoakaan ole päässyt karkaamaan ensisyntyisiltä", selitti Xodar äänen värähtäessä ylpeydestä.
Olimme nyt saapuneet tämän laajan jäälakeuden eteläiseen reunaan. Se päättyi äkkiä jyrkkään, useita satoja metrejä korkeaan seinämään. Tämän juurelta alkoi tasainen laakso, jonka siellä täällä keskeyttivät matalat aaltomaiset kukkulat ja vähäiset metsiköt sekä pienet jäämuurin juurelta lähtevät, sulaneesta lumesta muodostuneet purot.
Kerran näkyi kaukaa altamme syvä, cañonia muistuttava halkeama, joka alkaen pohjoisesta jääseinämän juurelta ulottui laakson halki niin kauas kuin silmä kantoi. "Se on Iss-virran uoma", selitti Xodar. "Se juoksee syvällä jääkentän alla ja syvemmällä Otz-laakson pintaa, mutta tässä sen cañon on avonainen."
Samassa huomasin kyläntapaisen ja osoittaen sitä Xodarille kysyin häneltä, mikä se oli.
"Se on kadotettujen sielujen kylä", vastasi hän nauraen. "Tätä jäämuurin ja vuorien välistä kaistaletta pidetään puolueettomana alueena. Jotkut keskeyttävät vapaaehtoisen vaelluksensa ja kiipeävät Iss-virran cañonin huimaavia seinämiä myöten ylös asettuen tänne asumaan. Silloin tällöin myöskin joku orja karkaa therneiltä ja pääsee tänne.
"— Thernit eivät koetakaan ajaa heitä takaa, sillä tästä ulommasta laaksosta on mahdotonta poistua, ja he pelkäävät ensisyntyisten vartioristeilijöitä liian paljon, uskaltautuakseen pois alueeltaan.
"— Emme myöskään me hätyytä tämän ulomman laakson asukas-raukkoja, sillä heillä ei ole mitään sellaista, mitä me haluamme, ja heitä on liian vähän, että saisimme kunnolleen taistella — niinpä annammekin heidän olla rauhassa.
"— Heitä asuu täällä useissa kylissä, mutta moniin vuosiin on heidän lukumääränsä lisääntynyt vain vähän, sillä he sotivat keskenään lakkaamatta."
Nyt teimme pienen kaarroksen länteen, poistuen kadotettujen sielujen laakson kohdalta, ja pian sen jälkeen häämöitti ylähangan puolelta tumma, vuorelta näyttävä möhkäle, joka kohosi autiosta jää-aavikosta. Se ei ollut varsin korkea, ja sen laki näytti tasaiselta.
Xodar oli poistunut luotamme suorittamaan joitakuita tehtäviään ja seisoin Phaidorin kanssa kahden kaiteen ääressä.
"Ovatko hänen puheensa todenmukaisia?" kysyin tytöltä.
"Osittain ovat", vastasi tämä. "Kaikki, mitä hän kertoi ulommasta laaksosta, on totta, mutta hänen puheensa Issuksen temppelistä, joka muka sijaitsee hänen kotimaassaan, on valhetta. Jollei se ole valhetta —" hän empi. "Oi, jos se olisi totta, niin kansani jäsenet olisivat lukemattomien miespolvien aikana menneet julmien vihollistemme rääkättäviksi ja halvasti surmattaviksi eivätkä olisikaan päässeet ihanaan ikuiseen elämään, joka Issuksella, kuten meille on opetettu, on meidän varallemme."
"Samoin kuin te olette viekoitelleet ulkomaailman alempia barsoomilaisia kammottavaan Dorin laaksoon, niin ovat ensisyntyiset hyvinkin saattaneet viekoitella teitä yhtä hirveään kohtaloon", huomautin. "Se olisi ankara ja kauhea kosto, Phaidor, mutta oikeudenmukainen."
"Minä en voi sitä uskoa", sanoi hän.
"Saamme nähdä", vastasin. Sitten olimme kumpikin vaiti, sillä lähestyimme nopeasti tummaa vuorta, joka tuntui jollakin selittämättömällä tavalla olevan yhteydessä mielessämme liikkuvien kysymysten ratkaisun kanssa.
Likellä synkkää, katkaistua kartiota muistuttavaa kukkulaa vauhtiamme vähennettiin, kunnes tuskin liikuimme paikaltamme. Sitten kohosimme vuoren laelle, ja allamme näin ammottavan, tavattoman laajan, pyöreäsuisen aukon, jonka pohja häipyi sysimustaan pimeyteen.
Tämän kammottavan onkalon läpimitta oli runsaasti kolmesataa metriä. Sen seinämät olivat sileät ja nähtävästi mustaa, basalttimaista kalliota.
Hetkisen alus häilyi liikkumatta ammottavan kuilun yläpuolella, alkaen sitten hitaasti laskeutua tummaan aukkoon. Yhä syvemmälle se painui, kunnes ympärillämme oli aivan pimeätä, jolloin sen valot sytytettiin ja jättimäinen taistelulaiva laskeutui omien valojensa himmeässä kajastuksessa yhä alemmaksi, kuten minusta tuntui, suoraan Barsoomin uumeniin.
Laskeutumista kesti hyvinkin puoli tuntia. Sitten onkalo äkkiä päättyi suurenmoisen, maanalaisen maailman kupukattoon. Allamme aaltoilivat luolajärven laineet. Fosforimainen hohde valaisi maisemaa. Tuhansia laivoja keinui järven aalloilla. Siellä täällä oli pieniä saaria tämän oudon maailman kummallisen, värittömän kasvullisuuden peittäminä.
Hitaasti ja ylhäisen sirosti alus painui yhä alemmaksi, kunnes se lepäsi veden pinnalla. Sen suuret potkurit oli jo onkalossa ollessamme irroitettu ja pantu säilöön ja niiden tilalle oli sijoitettu pienemmät, mutta lujemmat vesipotkurit. Ne alkoivat pyöriä, ja laiva lähti uudelleen liikkeelle, kiitäen nyt veden pinnalla yhtä vakavasti ja turvallisesti kuin äsken ilmassa.
Phaidor ja minä olimme mykistyneet hämmästyksestä. Kumpikaan meistä ei ollut kuullut eikä edes uneksinut, että Barsoomin pinnan alla oli sellainen maailma.
Melkein kaikki näkemämme alukset olivat sotalaivoja. Muutamia kuorma-aluksia siellä oli, mutta ei ainoatakaan suurta kauppalaivaa, sellaista kuin ne, jotka yläilmoissa välittävät ulkomaailman kaupunkien välistä liikennettä.
"Kas tässä ensisyntyisten laivaston satama", lausui joku takanamme. Kun käännyin ympäri, näin Xodarin tarkastelevan meitä hymyillen huvitettuna.
"Tämä järvi", hän jatkoi, "on isompi kuin Korus, jonka vesi laskee tänne. Estääksemme veden kohoamasta määrättyä tasoa ylemmäksi meillä on neljä suurta pumppuasemaa. Ne pumppuavat liikaveden säiliöihin kauaksi pohjoiseen, mistä punainen kansa johtaa veden peltojensa kastelulaitoksiin."
Tämä selitys valaisi minulle uuden seikan. Punaiset ihmiset olivat aina pitäneet ihmeenä, että suuria vesimääriä pursusi heidän säiliöittensä vankoista kallioseinistä täyttäen säiliöt tällä kallisarvoisella, Marsin ulkomaailmassa niin niukasti esiintyvällä nesteellä.
Heidän oppineensa eivät milloinkaan olleet kyenneet saamaan selville näiden tavattomien vesimäärien lähdettä. Aikojen vieriessä he olivat yksinkertaisesti alkaneet pitää sitä luonnollisena seikkana ja lakanneet pohtimasta sen syitä.
Sivuutimme useita saaria, joissa oli omituisen muotoisia ympyriäisiä, ilmeisesti katottomia rakennuksia, joiden seinien keskikohdalla oli pieniä, raskailla ristikoilla varustettuja ikkunoita. Kaikesta päättäen ne olivat vankiloita, jota otaksumaa vielä tuki se seikka, että aseistettuja vartioita istui niiden ulkopuolella olevilla matalilla penkeillä tai asteli lyhyillä rantapoluilla.
Näistä saarista olivat harvat puolta hehtaaria suurempia, mutta suoraan edessämme näkyi yksi paljon isompi. Se osoittautui olevan matkamme päämäärä, ja pian oli aluksemme kiinnitetty sen jyrkkään rantaan.
Xodar viittasi meitä tulemaan kanssaan, ja puolenkymmenen upseerin ja sotilaan seurassa poistuimme taistelulaivasta mennen isoa soikeata rakennusta kohti, joka oli noin kahdensadan metrin päässä rannasta.
"Saat pian nähdä Issuksen", virkkoi Xodar Phaidorille. "Harvalukuiset vankimme esitellään kaikki hänelle. Silloin tällöin hän valitsee niistä orjia kamaripalvelijattariensa rivien täydennykseksi. Kukaan ei palvele Issusta yli yhden vuoden." Samalla väikkyi mustaihoisen huulilla kaamea hymy, joka antoi julman ja uhkaavan merkityksen hänen yksinkertaisille sanoilleen.
Vaikkakin Phaidorin oli kovin vaikea uskoa, että Issus oli liitossa tämänkaltaisten olentojen kanssa, oli hän kuitenkin alkanut epäillä ja pelätä. Hän painautui vierelleni ei enää Barsoomin elämän ja kuoleman herran ylpeänä tyttärenä, vaan säikähtyneenä, säälimättömien vihollisten käsiin joutuneena nuorena tyttönä.
Rakennuksessa, johon nyt astuimme, ei ollut minkäänlaista kattoa. Sen keskellä oli pitkulainen vesisäiliö lattian pinnan alapuolella, samanlainen kuin kylpylaitosten uima-altaat. Säiliön toisessa päässä kellui omituisen näköinen musta esine. Oliko se joku näiden maanalaisten vesien outo hirviö vaiko kummallinen kulkuneuvo, sitä en voinut ensi silmäyksellä saada selville.
Pian kuitenkin saimme sen tietää, sillä kun saavuimme altaan reunalle juuri esineen kohdalle, huusi Xodar joitakuita sanoja oudolla kielellä. Heti avautui esineen pinnasta luukku, ja musta merimies juoksi esiin kummallisen aluksen sisuksesta. Xodar puhutteli merimiestä.
"Vie upseerillesi", hän lausui, "dator Xodarin määräykset. Sano hänelle, että dator Xodar, seurassaan upseereja ja sotilaita, jotka saattavat kahta vankia, haluaa päästä Issuksen puutarhaan kultaisen temppelin luokse."
"Siunattu olkoon ensimmäistä esi-isääsi ympäröinyt kuori, jaloin dator", vastasi mies. "Tapahtuu kuten sanoit." Ja nostaen ylös molemmat kätensä, kämmenet taaksepäin käännettyinä, mikä tervehdystapa on yhteinen Barsoomin kaikille roduille, hän katosi uudelleen laivan uumeniin.
Hetkistä myöhemmin ilmestyi kannelle upseeri, jolla oli upean loistavat, virka-arvon mukaiset varustukset, lausuen Xodarin tervetulleeksi alukseen. Viimemainitun jäljessä me astelimme sitten alukseen ja alas luukusta.
Kajuutta, johon jouduimme, ulottui laivan toisesta päästä toiseen. Siinä oli ikkunoita kummallakin puolella vesirajan alapuolella. Heti kun kaikki olivat saapuneet alas, annettiin muutamia määräyksiä. Niiden mukaisesti luukku suljettiin tiiviisti, ja alus alkoi vapista sen koneiden rytmillisen surinan tahdissa.
"Minne voimme mennä näin pienessä vesialtaassa?" kysyi Phaidor.
'"Emme ylöspäin", vastasin, "sillä panin merkille, että vaikkakin tämä rakennus on katoton, sitä peittää vankka metalliristikko."
"Minne sitten?" hän kysyi taaskin.
"Aluksen ulkonäöstä päättäen luulen, että menemme alaspäin", selitin.
Phaidor vavahti. Barsoomin merien vesi oli kuivunut pitkiä ajanjaksoja sitten, ja siitä tiedettiin vain perittyjen kertomuksien kautta. Niinpä tämäkin thernien tytär, joka kuitenkin oli syntynyt Marsin ainoan jäljelläolevan järven näkyvissä, tunsi syvää vettä kohtaan samaa kauhua, joka on kaikkien marsilaisten yhteinen piirre.
Tuntui selvästi, että painuimme alaspäin. Vajosimme hyvin nopeasti. Saatoimme kuulla veden suhinan ikkuna-aukoista, ja niistä leviävässä himmeässä valossa näkyivät kiitävät pyörteet aivan hyvin.
Phaidor tarttui käsivarteeni.
"Pelasta minut!" hän kuiskasi. "Pelasta minut, ja jokainen toiveesi täyttyy! Saat kaikki, mitä pyhät thernit voivat antaa. Phaidor —" hän sekaantui hieman ja jatkoi sitten hyvin hiljaa "Phaidor on jo sinun."
Lapsi-parka herätti sääliäni. Laskin käteni hänen kädelleen, joka lepäsi käsivarrellani. Luulen, että hän ymmärsi vaikuttimeni väärin, sillä luoden nopean katseen ympäri kajuutan nähdäkseen, että olimme kahden, hän kiersi molemmat kätensä kaulaani ja veti päätäni alaspäin omia kasvojaan kohti.