The Project Gutenberg eBook ofMarsin jumalat: SeikkailuromaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Marsin jumalat: SeikkailuromaaniAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 7, 2021 [eBook #64740]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN JUMALAT: SEIKKAILUROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Marsin jumalat: SeikkailuromaaniAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 7, 2021 [eBook #64740]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Marsin jumalat: Seikkailuromaani
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: March 7, 2021 [eBook #64740]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN JUMALAT: SEIKKAILUROMAANI ***
Seikkailuromaani
Kirj.
Suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
AlkulauseI. Kasvi-ihmiset.II. Taistelu metsässä.III. Salaperäisten arvoitusten kammio.IV. Thuvia.V. Vaarallisissa käytävissä.VI. Barsoomin mustat rosvot.VII. Kaunis jumalatar.VIII. Omeanin uumenissa.IX. Issus, ikuisen elämän jumalatar.X. Shadorin vankilasaari.XI. Kun horna puhkesi valloilleen.XII. Kuolemaan tuomittuna.XIII. Vapautta kohti.XIV. Pimeässä vaanivat silmät.XV. Pako ja takaa-ajo.XVI. Pidätettynä.XVII. Kuolemantuomio.XVIII. Solan kertomus.XIX. Synkkää epätoivoa.XX. Ilmataistelu.XXI. Veden ja liekkien läpi.XXII. Voitto ja tappio.
Kaksitoista vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin kätkin isovanhempani sedän, virginialaisen kapteenin John Carterin ruumiin ihmisten katseilta Richmondin vanhalle hautausmaalle omituiseen loistokammioon.
Usein oli mielessäni pohtinut niitä kummallisia määräyksiä, jotka hän oli minulle jättänyt suurenmoisen hautansa järjestämisestä, erikoisesti niitä kohtia, joiden mukaan hänet oli pantavaavoimeenarkkuun ja holvin jykevän oven salpoja liikuttavan vankkatekoisen koneiston tuli ollavain sisäpuoleltakäsiteltävissä.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun luin tämän merkillisen miehen merkillisen käsikirjoituksen; tämän miehen, joka ei muistanut ensinkään lapsuuttaan eikä osannut edes osapuilleenkaan arvata ikäänsä, joka oli aina nuori ja joka kuitenkin oli kiikuttanut isoisäni isoisän isää polvillaan; tämän miehen, joka oli viettänyt kymmenen vuotta Marstähdessä, taistellut Barsoomin vihreän kansan puolesta ja sitä vastaan, taistellut punaisen kansan puolesta ja sitä vastaan, voittanut ikuisesti kauniin Dejah Thorisin, Heliumin prinsessan, puolisokseen ja ollut lähes kymmenen vuotta prinssinä Heliumin jeddakin Tardos Morsin suvussa.
Kaksitoista vuotta oli kulunut senjälkeen kun hänen ruumiinsa löydettiin hänen huvilansa edustalta, Hudson-virran jyrkältä rantaäyräältä, ja usein olin näinä pitkinä vuosina miettinyt, oliko John Carter todellakin kuollut vai vaelteliko hän taaskin tuon kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjalla, oliko hän palannut Barsoomiin nähdäkseen, että hän oli hyvissä ajoin avannut valtavan ilmatehtaan synkät ovet ja pelastanut niiden lukemattomien miljoonien hengen, jotka olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen kauan aikaa sitten, silloin kun hänet armottomasti sinkautettiin seitsemänkymmentä miljoonaa kilometriä avaruuden halki takaisin Maahan. Olin ajatellut, oliko hän löytänyt tummatukkaisen prinsessansa ja nuoren poikansa, joiden hän oli uneksinut yhdessä odottelevan häntä Tardos Morsin kuninkaallisissa puutarhoissa.
Vai oliko hän saanut nähdä joutuneensa liian myöhään ja siten palannut kuolleen taivaankappaleen elävään kuolemaan? Tai oliko hän sittenkin todella kuollut eikä koskaan palaisi, ei emotähteensä Maahan eikä rakastamaansa Marsiin?
Tällaisiin hyödyttömiin mietteisiin olin vaipunut myöskin eräänä helteisenä elokuun iltana, kun palvelijani Ben-vanhus ojensi minulle sähkösanoman. Repäisin sen auki ja luin:
"Tule tapaamaan minua huomenna hotelli Raleighiin Richmondiin.
John Carter."
Varhain seuraavana aamuna lähdin ensimmäisessä junassa Richmondiin, ja kahta tuntia myöhemmin minut opastettiin John Carterin huoneeseen.
Kun astuin sisään, nousi hän minua tervehtimään, entisen sydämellisen tervetuliaishymyn väikkyessä hänen miellyttävillä kasvoillaan. Ulkomuodoltaan hän ei ollut vanhentunut vähääkään, vaan oli yhä vieläkin sama suoraryhtinen, sirojäseninen, kolmikymmenvuotias sotilas. Hänen terävät, harmaat silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, ja hänen piirteistään kuvastui yksinomaan rautainen luonne ja päättäväisyys, mikä oli aina ollut niille ominaista niin kauan kun hänet muistin, lähes kolmekymmentäviisi vuotta.
"Kas vain, poika", hän tervehti minua, "tuntuuko siltä kuin näkisit haamun tai kuin setä Benin antamat virvokkeet olisivat liian voimakkaita?"
"Virvokkeiden vaikutusta, arvelen", vastasin, "sillä tunnenpa totisesti itseni perin reippaaksi; mutta kentiespä juuri se, että taaskin näen sinut, saa minut hämmennyksiin. Oletko ollut taaskin Marsissa? Kerrohan! Entä Dejah Thoris? Tapasitko hänet terveenä sinua odottamassa?"
"Kyllä, olen ollut Barsoomissa uudelleen, ja — mutta se on pitkä juttu, liian pitkä kerrottavaksi sinä lyhyenä aikana, joka on käytettävissäni, ennenkuin minun on palattava. Olen oppinut taidon, poika, ja nyt voin kulkea sen poluttoman taipaleen milloin tahdon, voin tulla ja mennä lukemattomien kiertotähtien väliä niin kuin minua haluttaa. Mutta sydämeni on aina Barsoomissa, ja kun se kerran on siellä marsilaisen prinsessani tallessa, niin pelkäänpä, etten enää milloinkaan poistu elämäni maailmasta, kuolevalta tähdeltä.
"— Nyt tulin, koska olen sinuun siksi kiintynyt, että halusin vielä kerran nähdä sinut, ennenkuin siirryt toiseen elämään, joka ei koskaan tule osakseni ja jota — vaikka olenkin kuollut kolmasti ja kuolen taaskin tänä iltana, sinun tuntemastasi kuolemasta puhuen — minun on yhtä mahdoton käsittää kuin sinunkin.
"— Vieläpä Barsoomin viisaat ja salaperäiset thernitkin, ikivanha sivistyskansa, jonka on lukemattomina ajanjaksoina uskottu säilyttäneen elämän ja kuoleman salaisuutta valloittamattomissa varustuksissaan Otz-vuorten ulommilla rinteillä, ovat yhtä tietämättömiä kuin mekin. Olen sen todennut, vaikka sitä tehdessäni olin vähällä menettää henkeni. Mutta saat lukea sen kaiken näiden Maassa viettämieni kolmen viime kuukauden aikana kirjoittamistani muistiinpanoista."
Hän taputti pullottavaa salkkua, joka oli pöydällä hänen kyynärpäänsä vieressä.
"Tiedän, että ne kiinnittävät mieltäsi ja että sinä uskot, ja tiedän, että ne herättävät myöskin muiden ihmisten mielenkiintoa, vaikka he eivät usko kertomustani moniin vuosiin, niin, moniin miespolviin, sillä he eivät voi sitä ymmärtää. Maan asukkaat eivät vielä ole edistyneet niin pitkälle, että he voisivat ymmärtää sitä, mitä olen muistiinpanoihini kirjoittanut.
"— Kerro heille niistä kaikki, minkä tahdot ja mikä ei heitä loukkaa, mutta älä pahastu, jos he nauravat sinulle."
Samana iltana saatoin hänet hautausmaalle. Hautakammionsa ovella hän kääntyi minuun päin ja puristi kättäni.
"Hyvästi, poikani", hän sanoi, "en tavanne sinua enää koskaan, sillä tuskinpa voin milloinkaan jättää vaimoani ja poikaani, niin kauan kun he elävät, ja elinikä on Barsoomissa usein yli tuhat vuotta."
Hän meni holviin. Jykevä ovi painui hitaasti kiinni. Vankat salvat menivät kirskuen paikoilleen. Lukko naksahti. Senjälkeen en enää ole nähnyt kapteeni John Carteria Virginiasta.
Mutta tässä on kertomus hänen seikkailuistaan hänen saavuttuaan toisen kerran Marsiin, sellaisena kuin olen seulonut sen suuresta muistiinpanokimpusta, jonka hän laski eteeni huoneensa pöydälle Richmondin Raleigh-hotellissa.
Paljon olen jättänyt pois, paljon sellaista, jota en ole rohjennut kertoa. Mutta saatte nähdä, että kertomus hänen seikkailuistaan, kun hän toisen kerran etsi Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, on teistä vieläkin merkillisempi kuin hänen ensimmäinen käsikirjoituksensa, jonka julkaisin epäilevälle maailmalle vähän aikaa sitten ja jonka kautta pääsimme seuraamaan taistelevaa virginialaista kuivuneiden merien pohjalla Marsin kuiden hohteessa.
Kasvi-ihmiset
Kun seisoin huvilani edustalla olevan jyrkänteen reunalla tuona kirkkaana pakkasyönä maaliskuun alkupuolella 1886, valtavan Hudsonin virratessa kuolleen joen harmaata ja äänetöntä haamua muistuttavana editseni, tunsin, kuinka mahtava sodanjumala, rakastamani Mars, jota pitkän ja yksinäisen vuosikymmenen olin kädet ojennettuina rukoillut palauttamaan minut menetetyn rakkaani luo, taaskin kiehtoi minut omituiseen, pakottavaan tenhoonsa.
Senjälkeen kun samoin maaliskuun yönä 1866 olin Arizonasas seisonut luolan edustalla, liikkumattoman ja elottoman ruumiini viruessa luolassa Maan asukkaiden kuoleman kaltaisessa tilassa, en ollut tuntenut hartauteni jumalan vastustamatonta vetovoimaa.
Kädet ojennettuina suuren tähden punaista silmää kohti seisoin rukoillen sen kummallisen voiman palaamista, joka kahdesti oli kiidättänyt minut mittaamattoman avaruuden halki, samoin kuin olin rukoillut tuhansina öinä aikaisemmin niiden pitkien kymmenen vuoden aikana, jotka olin odottanut ja toivonut.
Äkkiä sain vastenmielisen pyörrytyskohtauksen, päätäni huimasi, polveni pettivät, ja kaaduin pitkälleni juuri äkkijyrkän rantatöyrään reunalle.
Samalla pääni selveni, ja muistiini kuvastuivat elävästi Arizonan aaveluolan kauhut; samoin kuin silloin ammoin menneenä yönä lihakseni taaskin kieltäytyivät tottelemasta tahtoani, ja vaikkakin viruin Hudsonin rauhaisalla äyräällä, saatoin taaskin kuulla luolan pimeistä perukoista minua väijyneen ja uhanneen hirmuolion kammottavat voivotukset ja kahinan. Yhtä yli-inhimillisen voimakkaasti ponnistin nytkin murtaakseni minua sitovan kummallisen halvauksen kahleet, myöskin nyt kuulin tiukan metallilangan katkeamista muistuttavan kilahduksen, ja seisoin alastomana ja vapaana jäykän, elottoman olennon vieressä, jossa John Carterin lämmin, punainen elinneste oli vielä äskettäin sykkinyt.
Luotuani ympärilleni hätäisen jäähyväissilmäyksen käänsin katseeni uudelleen Marsiin päin, kohotin käteni sen kalpeata valoa kohti ja odotin.
Eikä minun tarvinnutkaan odottaa kauan; sillä tuskin olin kääntynyt, kun jo kiidin synkeään avaruuteen nopeasti kuin ajatus. Hetkeksi minut ympäröi sama kauhea kylmyys ja sysimusta pimeys kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja sitten aukaisin silmäni toisella taivaankappaleella, ympärilläni kohoavan valtavan metsän lehväkatoksessa olevasta pienestä aukosta paistavan auringon polttavassa paahteessa.
Silmieni eteen avautuva näky oli niin epämarsilainen, että minulle nousi sydän kurkkuun ja minut valtasi äkkiä pelko, että julma kohtalo oli sinkauttanut minut umpimähkään johonkin vieraaseen kiertotähteen.
Ja miksikä ei? Mikä olisi ollut minua opastamassa tähtien välisessä tiettömässä avaruudessa? Mitä takeita oli siitä, ettei minua olisi voitu yhtä hyvin kiidättää johonkin kaukaiseen tähteen, joka kuului kokonaan toiseen aurinkokuntaan kuin Mars?
Lepäsin punaisen ruohomaisen kasvullisuuden muodostamalla nurmikolla, ja ympärilläni oli omituisia, kauniita puita, joiden komeakukkaisessa lehvistössä vilisi loistavia, äänettömiä lintuja. Nimitän niitä linnuiksi, koska niillä oli siivet, mutta kuolevaisen silmä ei ole milloinkaan katsellut niin luonnottoman kummallisia otuksia.
Kasvullisuus oli samanlaista kuin se, joka peittää suurien vesiteiden varsilla asuvien punaisten marsilaisten pihanurmikot, mutta puut ja linnut eivät muistuttaneet mitään, mitä ennen olin nähnyt Marsissa, ja lisäksi näin taampana kasvavien puiden välitse mitä epämarsilaisimman näyn — aaltoilevan järven, jonka sininen pinta kimalteli auringon paisteessa.
Kun nousin lähteäkseni tarkastamaan ympäristöäni, sattui minulle sama naurua herättävä kommellus kuin yrittäessäni ensi kertaa kävellä Marsissa. Tämän pienemmän tähden vähäisempi painovoima ja sen suuresti ohentuneen ilmakehän pienempi paine tarjosivat niin vähäisen vastuksen Maan oloihin tottuneille lihaksilleni, että tavallinen, pelkkään nousemiseen tarvittava ponnistus lennätti minut ilmaan muutamien metrien korkeuteen ja sitten suin päin tämän kummallisen taivaankappaleen pehmeään, loistavanväriseen ruohikkoon.
Tämä kokemus sai minut kuitenkin hieman varmemmin uskomaan, että kaikesta huolimatta olin sittenkin jossakin Marsin nurkkauksessa, jota en tuntenut. Se olikin varsin mahdollista, sillä niinä kymmenenä vuotena, jotka olin oleskellut tässä tähdessä, olin tutkinut vain suhteellisesti vähäisen osan sen laajasta pinta-alasta.
Nousin uudelleen pystyyn nauraen muistamattomuuttani ja olin taaskin pian oppinut sovittamaan maapallon oloihin tottuneet jänteeni muuttuneiden olosuhteiden mukaan.
Kun verkkaan astelin tuskin tuntuvasti alenevaa rinnettä myöten järveä kohti, kiintyi huomioni väkisinkin ruohikon ja puiden puistomaiseen ulkonäköön. Ruoho oli yhtä tiheätä ja tasaista kuin jonkun vanhan englantilaisen pihanurmikon, ja itse puut oli näöstä päättäen kaikki huolellisesti karsittu noin neljän ja puolen metrin korkeuteen saakka. Jos katsahti mihin suuntaan hyvänsä, näytti metsä senvuoksi tavattoman avaralta, korkealta huoneelta.
Kaikkien näiden, huolelliseen ja järjestelmälliseen hoitoon viittaavien merkkien nojalla uskoin varmasti, että saapuessani nyt toisen kerran Marsiin olin ollut kylliksi onnellinen joutuakseni ensiksi jonkun sivistyskansan alueelle ja että heidät löydettyäni saisin kohteliaan vastaanoton ja turvan, johon arvoni Tardos Morsin sukuun kuuluvana prinssinä minut oikeutti.
Astellessani järvelle herättivät puut minussa syvää ihmettelyä. Niiden paksut rungot, joista jotkut olivat kokonaista kolmekymmentä metriä läpimitaten, olivat takeena niiden huimaavasta korkeudesta, jota minä en voinut muuta kuin arvailla, sillä katseeni ei kyennyt missään kohdin tunkeutumaan niiden tiheän lehvistön läpi ylemmäksi kuin kahdenkymmenen tahi kahdenkymmenenviiden metrin korkeuteen.
Niin ylhäälle asti kuin saatoin nähdä olivat rungot ja oksat yhtä sileitä ja kiiltäviksi hangattuja kuin uusin amerikkalainen piano. Muutamien puiden puu oli mustaa kuin ebenholtsi, kun taas niiden lähimmät naapurit saattoivat metsän himmeässä valossa hohtaa yhtä kirkkaan valkoisina kuin hienoin posliini, tai myöskin olla taivaansinisiä, kirkkaan punaisia, keltaisia tahi tumman purppuran värisiä. Samoin myöskin lehdet olivat yhtä iloisen ja vaihtelevan värisiä, kun taas kukkia, joita puissa oli tiheinä ryhminä, ihmissanat eivät kykene kuvaamaan, vaan siihen vaadittaisiin jumalten kieltä.
Lähestyessäni metsän reunaa huomasin, että sen ja rannan välillä oli laaja niittymaa, ja juuri kun olin astumaisillani esiin puiden varjosta, sattui silmiini näky, joka karkoitti mielestäni kaikki oudon kauniin maiseman herättämät romanttiset ja runolliset mietteet.
Vasemmalla puolellani ulottui järvi niin kauas kuin silmä kantoi, vain epäselvän, hämärän viivan osoittaessa vastapäistä rantaa; oikealla taas laski mahtava joki leveänä, rauhallisena ja majesteetillisena edessäni olevaan tyyneen järveen.
Vähän matkan päässä jokea ylöspäin kohosi valtavia, äkkijyrkkiä kallioita, joiden juurelta tämä suuri joki näytti saavan alkunsa.
Mutta eivät nämä ihastuttavan upeat luonnon suurenmoisuuden näytteet temmanneet huomiotani niin äkkiä metsän kauneudesta. Siihen oli syynä se, että näin parikymmentä olentoa, jotka hitaasti liikkuivat niityllä, lähellä valtavan joen rantaäyrästä.
Ne olivat omituisen, luonnottoman kummallisen näköisiä, erilaisia kuin mikään niistä olennoista, joita olin aikaisemmin Marsissa nähnyt, mutta kuitenkin ne kaukaa katsottuina muistuttivat hyvin suuresti ihmisiä. Kun suuremmat yksilöt seisoivat pystyssä, vaihteli niiden pituus kolmesta puoleenneljättä metriin, ja niiden vartalon ja alaraajojen mittasuhteet olivat aivan samanlaiset kuin maapallon ihmisten.
Mutta käsivarret olivat hyvin lyhyet, ja tarkastellessani niitä piilopaikastani näytti niiden rakenne olevan jotakuinkin samanlainen kuin norsun kärsän. Käsivarret näet liikkuivat käärmemäisesti aaltoillen ja mutkitellen, ikäänkuin niissä ei olisi ollut luita ollenkaan tahi sitten niiden luusto ollut nikamista kokoonpantu.
Silmäillessäni otuksia paksun puunrungon takaa tuli niistä yksi verkalleen minua kohti, ollen koko ajan samassa puuhassa, joka näytti olevan niiden kaikkien tärkeimpänä tehtävänä. Ne nimittäin liikuttelivat omituisen muotoisia käsiään pitkin nurmikon pintaa, mutta en voinut saada selville, missä tarkoituksessa ne sitä tekivät.
Kun olento tuli aivan lähelleni, voin tarkastella sitä erinomaisen hyvin, ja vaikkakin sain myöhemmin tutustua paremmin näihin otuksiin, niin on minun sanottava, että tämän luonnon synnyttämän kamalan irvikuvan näinkin pintapuolinen silmäys olisi jo ollut varsin riittävä, jos olisin ollut vapaa toimimaan. Heliumin laivaston nopeinkaan lentokone ei olisi voinut kiidättää minua tarpeeksi joutuisasti pois tämän hirveän otuksen luota.
Sen karvaton ruumis oli oudon, aavemaisen sininen, lukuunottamatta leveää, valkoista viirua, joka ympäröi sen ainoata, ulkonevaa silmää. Itse silmä, sen terä, iris ja muna, oli kalman kalpea.
Nenänä oli rosoinen, tulehtunut, ympyriäinen reikä keskellä sileätä naamaa. Enemmän kuin mitään muuta se mielestäni muistutti pyssynluodin tekemää, juuri saatua haavaa, josta ei vielä ole alkanut vuotaa verta.
Tämän inhoittavan aukon alapuolella oli naama aivan sileä leukaan saakka, sillä mikäli saatoin eroittaa ei otuksella ollut lainkaan suuta.
Kasvoja lukuunottamatta peitti pään takkuinen, sysimusta, kahdenkymmenen tai viidenkolmatta sentimetrin pituinen tukka. Jokainen hius oli ison kastemadon paksuinen, ja kun otus liikutti päänahkaansa, näytti tämä hirvittävä päähine luikertelevan, kiemurtelevan ja ryömivän kamalan naaman ympärillä, ikäänkuin jokainen yksityinen hius olisi ollut muista riippumaton elävä olento.
Ruumis ja jalat olivat niin tasasuhtaiset ja ihmistä muistuttavat kuin luonto suinkin voi muovata, ja myöskin jalkaterien muoto oli samanlainen kuin ihmisellä, mutta niiden koko oli hirviömäinen. Kantapäästä varpaisiin mitattuina ne olivat lähes metrin pituiset sekä hyvin latuskaiset ja leveät.
Kun otus tuli aivan lähelleni, huomasin, että sen omituinen puuha, kummallisten käsien liikuttaminen pitkin nurmikon pintaa, johtui sille ominaisesta ravinnon hankkimistavasta. Partaveitsen kaltaisilla kynsillään se katkoi hentoja kasveja ja imi ne sitten suihinsa, joita oli yksi kummassakin kämmenessä, ja sieltä käsivarsia muistuttaviin kurkkuihinsa.
Jo kuvaamieni piirteiden lisäksi pedolla oli vielä vankka lähes kahden metrin pituinen häntä. Se oli juuresta aivan pyöreä, mutta suippeni kärjestä ohueksi, litteäksi levyksi, joka suorakulmaisesti laahautui maata pitkin.
Mutta kaikkein merkillisintä tässä perin merkillisessä otuksessa oli kaksi vähäistä, noin viidentoista sentimetrin pituista, samankaltaista olentoa, jotka riippuivat sen kainaloista yksi kummallakin puolella. Niitä kannatti ohut varsi, joka näytti kasvavan niiden päälaesta ja liittävän ne täysikasvuisen olennon ruumiiseen.
Olivatko nämä poikasia vaiko ainoastaan osia monijakoisesta olennosta, sitä minun oli mahdoton tietää.
Sillä aikaa kun olin tarkastellut tätä kummallista hirviötä oli koko muu lauma vähitellen tullut lähelleni, ja huomasin että vaikkakin monista niistä riippui pikkuotuksia, ei kuitenkaan kaikilla ollut tällaista lisäkettä. Vielä panin merkille, että poikasien koko vaihteli kaikissa mahdollisissa kehitysasteissa, toisten muistuttaessa vain vähäisiä aukeamattomia nuppuja, joiden läpimitta oli ainoastaan pari, kolme sentimetriä, kun taas toiset olivat jo selväpiirteisiä, lopullisesti muodostuneita olentoja, joiden pituus oli viidestäkolmatta kolmeenkymmeneen sentimetriin.
Lauman seassa liikkui laitumella useita pienokaisia, jotka eivät olleet paljonkaan isompia kuin vielä vanhempiensa yhteydessä olevat poikaset, ja näistä alkaen oli laumassa kaikenkokoisia yksilöjä aina peloittavan kookkaihin täysikasvuisiin saakka.
Vaikkakin nämä olennot näyttivät hirveiltä, en kuitenkaan tiennyt, oliko minun niitä pelättävä vai ei, sillä niiden taisteluvarustukset eivät näyttäneet erikoisen tehokkailta. Olinkin juuri aikeissa astua esiin piilopaikastani nähdäkseni, minkä vaikutuksen ihmisen ilmestyminen niihin tekisi. Mutta onneksi tämä ripeä päätökseni tukehtui alkuunsa, kun kuulin omituisen valittavan kirkunan, joka tuntui tulevan oikealla puolellani olevien jyrkkien kallioiden suunnalta.
Kun olin alaston ja aseeton, olisin saanut pikaisen ja hirveän kuoleman näiden julmien otuksien käsissä, jos olisin ehtinyt toteuttaa päätökseni, mutta samalla kun kirkuna kajahti, kääntyivät lauman kaikki jäsenet äänen suuntaan, ja niiden käärmemäiset hiukset nousivat pystyyn kankeina, ikäänkuin jokainen hius olisi ollut havaitsemiskykyinen elin, joka koetti joko katsoen tai kuunnellen saada selville, mistä ääni tuli ja mitä se merkitsi. Ja itse asiassa osoittautuikin viimemainittu olettamus oikeaksi, sillä nämä Barsoomin kasvi-ihmisten päässä olevat kummalliset lisäkkeet ovat näiden hirmu olentojen, alkuperäisestä Elämänpuusta puhjenneen oudon rodun viimeisten jätteiden tuhantena korvana.
Samalla kääntyivät kaikki katsomaan lauman yhtä jäsentä, kookasta vintiötä, joka ilmeisesti oli johtaja. Sen toisesta kämmensuusta kuului omituista kehräävää ääntä, ja se syöksyi nopeasti jyrkännettä kohti koko lauman seuraamana.
Otuksien nopeus ja liikkumistapa olivat molemmat merkillisiä, sillä ne juoksivat hyppien pitkiä, kuuden, jopa lähes kymmenenkin metrin mittaisia loikkauksia, hyvin samaan tapaan kuin kenguru.
Nopeasti juosten ne olivat häipymäisillään näkyvistäni, kun päähäni pälkähti lähteä niiden perässä, ja luopuen kaikesta varovaisuudesta kiiruhdin niityn poikki niiden jäljessä, harppaillen vieläkin riittävämpiä loikkauksia kuin ne, sillä maapallon voimakkaan asukkaan lihakset saavuttavat huomattavia tuloksia, kun niiden voitettavana on Marsin pienempi painovoima ja vähäisempi ilmanpaine.
Lauma meni suoraan kallioiden juurelle päin sitä paikkaa kohti, josta joki näytti saavan alkunsa, ja lähemmäksi saapuessani huomasin, että niityllä oli siellä täällä tavattoman isoja kivimöhkäleitä, jotka ajan hammas oli ilmeisesti irroittanut yläpuolella kohoavista äkkijyrkänteistä. Tästä syystä pääsin varsin lähelle hälyn alkusyytä, ennenkuin minua siellä odottava näky avautui kauhistuneitten katseitteni eteen. Kun nousin eräälle mahtavalle kivijärkäleelle, näin kasvi-ihmisten ympäröivän pientä ryhmää, jossa oli viisi tahi kuusi Barsoomin vihreätä miestä ja naista.
Nyt en enää vähääkään epäillyt, että olin todella Marsissa, sillä edessäni oli tämän kuolevan kiertotähden kuivuneiden merien pohjilla ja autioissa kaupungeissa asustavien villiheimojen jäseniä.
Siinä oli kookkaita miehiä uhkeine, valtavine vartaloineen; näin hohtavan valkeat torahampaat, jotka kaartuivat vankasta alaleuasta lähelle otsan keskikohtaa, pään kupeella olevat ulkonevat silmät, jotka saattoivat katsoa eteenpäin tahi taaksepäin tai kumpaankin suuntaan pään kääntymättä, omituiset tuntosarven tapaiset korvat, jotka kohosivat otsan yläreunasta, ja ylimääräisen raajaparin, jonka kiinnityskohta oli olkapäiden ja lanteiden keskivälissä.
Vaikkakaan en olisi nähnyt kiiltävän vihreätä ihoa ja metallikoristuksia, jotka osoittivat mihin heimoihin he kuuluivat, olisin heti tuntenut heidät, sillä missäpä muualla koko avaruudessa olisi heidän kaltaisiaan olentoja?
Ryhmässä oli kaksi miestä ja neljä naista, ja koristukset osoittivat heidän olevan eri heimojen jäseniä, mikä taasen hämmästytti minua tavattomasti, sillä Barsoomin vihreät heimot käyvät alituisesti veristä sotaa keskenään. Lukuunottamatta sitä ainoata historiallista tapausta, jolloin Tharkin suuri jeddak Tars Tarkas kokosi useista heimoista sataviisikymmentätuhatta vihreätä sotilasta, johtaen heidät tuhoon tuomittua Zodangaa vastaan pelastamaan Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, Than Kosisin kynsistä, en ollut milloinkaan nähnyt eri heimoihin kuuluvia vihreitä marsilaisia yhdessä muuten kuin vastakkain taistelussa.
Mutta nyt he seisoivat kylki kyljessä katsellen silmät ällistyksestä levällään yhteisen vihollisen ilmeisen uhkaavia eleitä.
Sekä miehillä että naisilla oli aseinaan pitkät miekat ja väkipuukot, mutta ampuma-aseita heillä nähtävästi ei ollut, sillä muutoin olisivat Barsoomin hirvittävät kasvi-ihmiset saaneet pikaisen lähdön toiseen maailmaan.
Kasvi-ihmisten johtaja alkoi juuri ahdistaa pientä ryhmää, ja hänen hyökkäystapansa oli yhtä merkillinen kuin tehoisakin. Juuri outoutensa johdosta se oli sitäkin tepsivämpi, sillä vihreiden kansojen sotataito ei neuvonut minkäänlaisia puolustustemppuja tällaista hyökkäystapaa vastaan, johon, kuten pian huomasin, he olivat yhtä vähän tutustuneet kuin vastassaan oleviin hirviöihinkin.
Kasvimies juoksi noin kolmen ja puolen metrin päähän ryhmästä ja ponnahti sitten ilmaan ikäänkuin aikoen hypätä suoraan heidän ylitsensä. Voimakas häntä oli kohotettuna toiselle kupeelle, ja lentäessään vihreiden marsilaisten päällitse otus antoi sillä hirvittävän sivalluksen, joka musersi erään vihreän sotilaan pään, ikäänkuin se olisi ollut munankuori.
Koko kammottava lauma kierteli nyt vikkelästi ja huimaavan nopeasti pienen uhrijoukon ympärillä. Niiden peloittavat hypyt ja kummallisista suista lähtevä kimeä, kirskuva surina olivat omiaan hämmentämään ja kauhistuttamaan saalista. Ja kun niistä taaskin kaksi hyppäsi samalla kertaa eri puolilta, eivät hirvittävien häntien voimakkaat sivallukset kohdanneet minkäänlaista vastustusta, ja kaksi vihreätä marsilaista sortui taaskin surkeaan kuolemaan.
Jäljellä oli enää vain yksi soturi ja kaksi naista, ja näytti siltä, että muutamissa sekunneissa nämäkin viruisivat vainajina tulipunaisella nurmikolla.
Kun vihreä soturi näki viimeistenkin toveriensa sortuneen ja koko lauman käyvän nyt yhtaikaa hänen kimppuunsa, hän hyökkäsi rohkeasti sitä vastaan, pelottavasti heiluttaen pitkää miekkaansa, kuten olin niin usein nähnyt vihreitten marsilaisten tekevän hurjissa ja melkein alituisissa keskinäisissä taisteluissaan.
Antaen iskuja oikealle ja vasemmalle hän raivasi tien suoraan kasvimiesten keskitse ja lähti sitten rajusti juoksemaan metsään päin, ilmeisesti toivoen sen suojasta löytävänsä turvapaikan.
Hän oli kääntynyt kallioiden kupeella olevaa metsän osaa kohti, joten koko hurjasti kiitävä lauma joutui yhä kauemmaksi kivestä, jolla minä olin piilossa.
Katsellessani vihreän soturin kaunista miekan käyttelyä niin kovin epätasaisessa taistelussa oli ihailu paisuttanut rintaani, ja toimien kuten tapani on, enemmän hetkellisen vaikutelman kuin kypsän harkinnan mukaan, hyppäsin ripeästi suojaavalta kiveltäni ja harppasin vinhasti kaatuneiden vihreiden marsilaisten luokse, varma toimintaohjelma jo valmiina mielessäni.
Puolellakymmenellä pitkällä loikkauksella pääsin ruumiiden luokse ja seuraavalla hetkellä kiidin jo kauheiden hirviöiden jäljessä, jotka nopeasti saavuttivat pakenevaa soturia. Mutta nyt puristi käteni pitkän miekan kahvaa, ja rinnassani hehkui entinen soturille ominainen taistelunhaluni, samalla kun silmieni edessä leijaili punaista utua ja tunsin, että vastaukseksi sydämeni sykintään huulilleni levisi sama hymy, joka aina on ollut luonteenomaisena piirteenä taistelun telmeessä.
Vaikka liikuinkin vikkelästi, en kuitenkaan ennättänyt hetkeäkään liian aikaisin, sillä ahdistajat olivat tavoittaneet vihreän miehen, ennenkuin hän oli vielä päässyt puoliväliin metsää kohti juostessaan. Nyt hän seisoi selkä isoa kiveä vasten, toistaiseksi torjutun lauman puhkuessa ja kirkuessa hänen ympärillään.
Kun näillä otuksilla on vain yksi ainoa silmä keskellä päätä ja ne kaikki katselivat saalistaan, eivät ne huomanneet äänetöntä tuloani, joten olin pitkine miekkoineni niiden kimpussa ja ennätin kaataa niistä neljä tanterelle ennenkuin ne aavistivatkaan minun läsnäoloani.
Aluksi otukset hieman peräytyivät peloittavan hyökkäykseni tieltä, ja sillä aikaa vihreä soturi tajusi tilanteen. Hän hyppäsi vierelleni ja sivalteli iskuja oikealle ja vasemmalle. Vain yhden miehen olin milloinkaan nähnyt heiluttavan miekkaa sillä tavoin, pitkissä kaarroksissa, jotka piirsivät kahdeksikon hänen ympärilleen eivätkä keskeytyneet, ennenkuin hänen vastassaan ei ollut enää ainoatakaan elävää vihollista, terävän säilän halkaistessa lihakset, luut ja metallikoristukset, ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkää ilmaa.
Meidän taistellessamme kuului kaukaa yläpuoleltamme sama kimeä, kammottava huuto, jonka olin kuullut jo aikaisemmin ja joka oli kutsunut lauman hyökkäämään uhriensa kimppuun. Ääni toistui yhä uudelleen, mutta meillä oli liiaksi työtä ympärillämme häärivistä hurjista ja voimakkaista otuksista, yrittääksemme edes yhdellä silmäyksellä ottaa selkoa tämän kaamean huudon aiheuttajasta.
Vankat hännät viuhuivat peloittavan raivoisasti ympärillämme, veitsimäiset kynnet viiltelivät raajojamme ja vartaloamme, vihreää, tahmaista nestettä, samanlaista kuin se, jota tihkuu puristetusta kaalimadosta, pirskui päällemme, sillä joka kerta kun annoimme iskun tai piston, suihkusi sitä meitä kohti kasvimiesten katkenneista suonista, joissa sitä verkkaisen jäykästi virtaa veren asemasta.
Kerran tunsin raskaan hirviön painon selässäni, ja samalla kun terävät kynnet upposivat lihaani, imivät kamalat, kosteat huulet elinnestettä haavoista, joissa kynnet vielä olivat kiinni.
Minulla oli täysi työ torjuessani hurjaa vintiötä, joka edestä päin yritti päästä käsiksi kurkkuuni, samalla kun kaksi muuta sivalteli minua uhkaavasti hännällään kupeilta käsin.
Vihreä sotilas oli hyvin tiukalla pidellessään puoliansa omasta kohdastaan, ja minusta tuntui, että epätasainen taistelu saattaisi kestää enää vain lyhyen hetkisen, kun kookas toverini oivalsi vaikean asemani. Riistäytyen irti häntä ympäröivistä ahdistajista hän vapautti minut niskaani tarrautuneesta hirviöstä yhdellä sivalluksella, minkä jälkeen minun oli varsin helppo suoriutua toisista.
Päästyämme kerran yhteen seisoimme melkein kylki kyljessä ison kivimöhkäleen vieressä. Siten eivät ahdistajamme päässeet hyppimään yläpuolellemme antaakseen hirveitä iskujaan, ja kun me kykenimme helposti pitämään puolemme, niin kauan kun ne pysyivät maassa, lähetimme lauman tähteitä nopeasti tuonelaan; sitten yläpuoleltamme kuuluvan huutajan valittava kirkuna taaskin herätti huomiotamme.
Tällä kertaa silmäsin ylöspäin, ja korkealla pienellä luonnon muodostamalla kallioseinän ulkonemalla näin seisovan kummallisen näköisen miehen, joka kiljui kimeitä merkkihuutoja, samalla heiluttaen toista kättään joen suuhun päin ikäänkuin viittoillen joillekin siellä oleville olennoille, toisella kädellään taas osoitellen meitä kohti.
Katsahdin siihen suuntaan, johon hänkin katsoi, ja se riitti selittämään minulle, mikä tarkoitus hänellä oli ja samalla herättämään minussa kaameita, pelokkaita aavistuksia, sillä joka suunnalta, metsästä ja joen toisella puolen olevilta kaukaisilta tasangoilta, näin niittyjä pitkin meitä kohti rajusti kiitävän ahdistajiemme kaltaisia otuksia ja niiden joukossa joitakin uusia, outoja hirviöitä, jotka juoksivat hyvin joutuisasti, milloin pystyssä, milloin nelin kontin.
"Kuolema saa suuren sadon", sanoin toverilleni. "Katsos tuonne!"
Hän loi nopean silmäyksen osoittamaani suuntaan ja hymyili.
"Saamme ainakin kuolla taistellen niin kuin kelpo sotilaiden pitääkin,John Carter", hän vastasi.
Olimme hänen puhuessaan juuri tehneet lopun viimeisistä kimpussamme olleista vastustajistamme, ja hämmästyneenä käännyin häneen päin kuullessani nimeni.
Ja ällistyneiden silmieni edessä oli Barsoomin vihreän kansan suurin mies, taitavin valtiomies, mahtavin sotapäällikkö, hyvä ja uskollinen ystäväni, Tharkin jeddak Tars Tarkas.
Taistelu metsässä
Tars Tarkasilla ja minulla ei ollut aikaa kertoa toisillemme kokemuksiamme seisoessamme ison kivilohkareen kupeella kamalien ahdistajiemme ruumiiden ympäröiminä, sillä joka suunnalta virtasi meitä kohti tulvan tavoin hirveitä otuksia vastaukseksi yläpuolellamme olevan kummallisen huutajan omituiseen kutsuun.
"Tule", huudahti Tars Tarkas, "meidän on pyrittävä kallioiden suojaan. Vain sieltä voimme toivoa saavamme turvapaikan edes vähäksi aikaa. Kenties löydämme sieltä jonkun luolan tai kapean kielekkeen, jota voimme kahden puolustaa vaikka kuinka kauan tuota kirjavaa, aseetonta laumaa vastaan."
Syöksyimme yhdessä räikeän punaisen nurmikon poikki, samalla kun minä hillitsin vauhtiani, ettei hitaampi toverini jäisi jälkeen. Meidän oli juostava noin kaksisataa metriä päästäksemme kivilohkareen luota kallioille ja sitten etsittävä sopiva turvapaikka kyetäksemme vastustamaan perässämme kiitäviä hirmuotuksia.
Takaa-ajajamme saavuttivat meitä nopeasti. Tars Tarkas huusi minulle, kehoittaen minua kiiruhtamaan edelle etsimään tarvitsemaamme suojaa. Ehdotus oli hyvä, sillä siten säästäisimme useita kalliita minuutteja, ja pinnistäen Maassa kehittyneet lihakseni äärimmilleen kiidin loppumatkan pitkin hyppäyksin, ollen seuraavalla hetkellä kallioiden juurella.
Vuori kohosi äkkijyrkästi laakson melkein tasaisesta nurmikosta. Sinne ei ollut kasaantunut kallioista irtautuneita lohkareita, jotka olisivat muodostaneet tasaisemmat tai rosoisemmat portaat huipulle pääsyä varten, kuten melkein kaikkien siihen asti näkemieni kallioiden kupeissa. Siellä täällä hajallaan olevat kivijärkäleet, joita virui nurmikolla tai osittain siihen hautautuneina, olivat ainoina merkkeinä siitä, että ajanhammas oli milloinkaan jäytänyt vankkaa, korkealle kohoavaa kallioseinämää.
Tarkastaessani pikaisesti kallion kuvetta masentui mieleni, sillä jyrkässä rinteessä en keksinyt vähäisintäkään jalansijaa, lukuunottamatta ulkonemaa, jolla kaamea airut yhä seisoi huutaen kimeitä kehoituksiaan.
Oikealla puolellani kallion alaosa peittyi metsän tiheään lehvistöön. Metsä ulottui aivan kallion juurelle, ja sen upeat lehvät kohosivat yli kolmensadan metrin korkeuteen, painautuen jylhää ja tylyä naapuriaan vasten.
Vasemmalla kallio nähtävästi keskeytymättä jatkui koko leveän laakson poikki, yhtyen valtavaan vuorijonoon, joka näytti ympäröivän laaksoa joka suunnalta.
Noin kolmensadan metrin päässä minusta purkautui joki, kuten näytti, suoraan kallion juurelta. Siltä suunnalta näytti olevan toivotonta etsiä pakotietä, minkä vuoksi ryhdyin uudelleen tarkastamaan metsää.
Kallioseinämä kohosi yläpuolellani hyvinkin puolentoista kilometrin korkeuteen. Aurinko ei vielä valaissut sitä kirkkaasti, ja sen himmeän keltainen väri häämötti synkästä varjosta. Siellä täällä sitä halkoivat tumman punaiset ja vihreät juomut ja uurteet, ja muutamin paikoin näkyi myöskin valkeita kvartsiläikkiä.
Kokonaisuudessaan kallioseinämä oli varsin kaunis, mutta pelkäänpä, etten katsellut sitä kovinkaan ihastunein silmin nyt ensi kertaa sitä tarkastaessani.
Silloin tähystelin sitä ainoastaan pakovälineenä, ja kun nopeasti kiitävä katseeni yhä uudelleen harhaili sen laajalla pinnalla etsien jotakin rosoa tai halkeamaa, aloin äkkiä kirota sitä, kuten vanki varmaankin sadattelee koppinsa julmia, heltymättömiä muureja.
Tars Tarkas lähestyi minua nopeasti, mutta vieläkin nopeammin kiiti häntä takaa-ajava, kammottava lauma.
Metsä tuntui olevan ainoa turvamme, ja olin juuri kehoittamaisillani Tars Tarkasia seuraamaan minua sinne, kun aurinko pilkisti kallion reunan takaa. Kun päivän säteet sattuivat himmeään kalliopintaan, säihkyi se miljoonina värähtelevinä säteinä kuin kiillotettu kulta, hehkuva puna, viehkeä vihreä ja hohtava valkoinen — komeampaa ja viehättävämpää näkyä ei ihmissilmä ole milloinkaan katsellut.
Koko kallionseinämä oli, kuten myöhempi tarkastus lopullisesti osoitti, niin täynnä puhtaita kultasuonia, että se näytti läpikotaisin tästä kalliista metallista tehdyltä muurilta, lukuunottamatta niitä kohtia, missä sen keskeyttivät rubiini-, smaragdi- ja timanttirykelmät. Kaikki se antoi vain heikon viittauksen niistä aavistamattomista rikkauksista, joita oli haudattuna syvälle tämän suurenmoisen pinnan taakse.
Mutta sillä hetkellä, jolloin auringon säteet saivat kallioseinämän hehkumaan, herättivät mielenkiintoani eniten useat mustat läikät, jotka nyt näkyivät selvästi upeassa seinässä lähellä puiden latvoja ja joita nähtävästi oli myöskin latvojen alapuolella.
melkein heti älysin, mitä ne olivat: vankassa kalliossa olevien luolien himmeitä aukkoja — kenties pakoteitä tahi väliaikaisia turvapaikkoja, jos vain pääsisimme sinne.
Oli valittavana vain yksi tie, ja se vei oikealla puolellamme olevien valtavan korkeiden puiden kautta. Tiesin varsin hyvin, että itse kykenin niihin kiipeämään, mutta isoruhoiselle ja tavattoman raskaalle Tars Tarkasille se kenties olisi ylivoimainen tehtävä, sillä parhaassakin tapauksessa marsilaiset ovat perin huonoja kiipijöitä. Koko tällä vanhalla kiertotähdellä en milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoatakaan kukkulaa tai vuorta, joka olisi ollut tuhatta kahtasataa metriä korkeampi kuivuneiden merien pohjasta lukien, ja kun niiden rinteet kohosivat asteittain lähelle niiden huippuja, niin ei siellä tarjoutunut kovinkaan paljon tilaisuutta kiipeämiseen. Eivätkä marsilaiset olisikaan välittäneet tilaisuuksista, vaikka niitä olisi heille tarjoutunutkin, sillä aina he saattoivat löytää kiertotähtien kaikkien jyrkkien paikkojen ympäri, ja näitä teitä he käyttivät mieluummin kuin lyhempiä, mutta vaivaloisempia.
Mutta ei ollut ajateltavissa mitään muuta keinoa kuin koettaa kiivetä kallion kupeella oleviin puihin ja yrittää niistä päästä ylhäällä oleviin luoliin.
Tharkilainen tajusi heti suunnitelman kaikki mahdollisuudet ja vaikeudet, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut, ja ripeästi me lähdimme oikaisemaan kallion rinnassa olevia puita kohti.
Hellittämättömät vainoojamme olivat nyt aivan kintereillämme, niin lähellä, että Tharkin jeddakin näytti mahdottomalta päästä metsään ennen heitä. Eivätkä Tars Tarkasin ponnistukset liioin olleet erikoisen innokkaita, sillä Barsoomin vihreät miehet eivät ymmärrä pakenemista, enkä milloinkaan ennen ollut nähnyt ainoankaan heistä pakenevan kuolemaa, missä muodossa se sitten uhkasikin. Mutta Tars Tarkas oli urhoollisistakin urhoollisin, sen hän oli todistanut tuhansia kertoja, kymmeniätuhansia kertoja, taistellessaan elämästä ja kuolemasta ihmisiä ja petoja vastaan. Arvasinkin senvuoksi, että hänen pakoonsa oli joku muu syy kuin kuolemanpelko, samoin kuin hänkin tiesi, että jokin ylpeyttä ja kunnianhimoa suurempi voima kannusti minua pyrkimään pakoon näiden hurjien tuhohirviöiden kynsistä. Minulle oli kannustimena rakkaus — jumalaista Dejah Thorisia kohtaan tuntemani rakkaus; Tars Tarkasin voimakkaan ja äkillisen elämänrakkauden syytä en kyennyt käsittämään, sillä useammin tharkilaiset etsivät kuolemaa kuin elämää — nämä oudot, julmat, lemmettömät ja onnettomat olennot.
Lopulta saavuimme kuitenkin metsän varjoihin, mutta aivan kintereillämme juoksi nopein vainoojamme — jättiläiskokoinen kasvimies, joka kynnet harallaan pyrki painamaan vertaimevät suunsa ihoomme.
Hän oli lähes sata metriä lähimmän toverinsa edellä, minkä vuoksi kehoitin Tars Tarkasia kiipeämään isoon, kallion juurella kasvavaan puuhun, sillä aikaa kun minä toimittaisin vintiön pois vastuksistamme, joten hitaampi Tars Tarkas saisi tilaisuuden päästä yläoksille, ennenkuin koko lauma olisi kimpussamme ja menettäisimme kaikki paon mahdollisuudet.
Mutta olin tehnyt laskelmani ottamatta tarpeeksi hyvin huomioon lähimmän vastustajani taitoa ja hänen toveriensa nopeutta näiden juostessa meitä kohti.
Kun nostin pitkän miekkani antaakseni otukselle kuoliniskun, pysähtyi se kesken hyökkäystään. Säiläni halkaisi ilmaa sattumatta vastustajaani, kun taas sen vankka häntä heilahti voimakkaasti kuin harmaan karhun käpälä pitkin ruohikkoa ja lennätti minut pitkälleni maahan. Samassa oli hirviö kimpussani, mutta ennenkuin se ennätti painaa kamalat suunsa rintaani ja kurkkuuni, sain minä otteen sen kummastakin kiemurtelevasta kädestä.
Kasvimiehen lihakset olivat hyvin kehittyneet, se oli raskas ja voimakas, mutta maapallolla kehittyneet jänteeni ja vikkelyyteni yhdessä kuristusotteen kanssa olisivat luullakseni tuottaneet minulle voiton, jos meillä olisi ollut aikaa häiritsemättä ratkaista, kumman kunto oli suurempi. Mutta meidän ponnistellessamme ja taistellessamme saman puun juurella, johon Tars Tarkas parhaillaan perin vaivalloisesti kiipesi, näin äkkiä vastustajani olan yli vilahduksen koko vainoojalaumasta, joka nyt oli aivan lähelläni.
Silloin vasta huomasin, minkälaisia olivat uudet hirviöt, jotka olivat tulleet kasvi-ihmisten kanssa kallionkielekkeellä seisovan miehen kaameasta kutsusta. Ne olivat Marsin pelätyimpiä olentoja — Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Marsissa aikaisemmin saamieni kokemusten nojalla tunsin perin pohjin ne ja niiden tavat, ja minun on tunnustettava, että tämän kummallisen taivaankappaleen kaikista kauhean pelottavista ja luonnottoman kamalista asukkaista juuri valkeat apinat ovat parhaiten kyenneet herättämään minussa pelkoa lähentelevää tunnetta.
Luulen, että syynä näiden apinoiden minussa synnyttämään tunteeseen on se, että ne niin suuresti muistuttavat maapallon ihmisiä. Niiden ulkomuoto on hyvin inhimillinen, mikä yhtyneenä niiden tavattomaan kokoon tekee perin kolkon vaikutuksen.
Ne ovat neljän ja puolen metrin pituisia ja kävelevät takajaloillaan pystyssä asennossa. Samoin kuin vihreillä marsilaisilla on niilläkin pari väliraajoja ylä- ja alaraajojen keskivälissä. Silmät ovat hyvin lähekkäin, mutta ne eivät ole ulkonevia kuin vihreiden marsilaisten. Korvat ovat ylhäällä, mutta enemmän kupeilla kuin vihreillä ihmisillä kun taas kuono ja hampaat ovat hyvin samanlaiset kuin afrikalaisella gorillalla. Päässä niillä on tavattoman tuuhea, jäykkänä törröttävä tukka.
Tällaisten hirviöiden ja peloittavien kasvimiesten silmiin tuijotin viholliseni olkapään yli, ja yhtenä ainoana valtavana, murisevana, haukkovana, kirskuvana ja raivoisasti surisevana aaltona ne sitten olivat kimpussani — ja kaikista äänistä, joita tunkeutui korviini vaipuessani niiden alle, tuntui kasvimiesten hirvittävä surina minusta kamalimmalta.
Heti paikalla upposi ruumiiseeni parikymmentä pelottavaa torahammasta ja terävää kynttä, kylmien imuhuulien painautuessa verisuoniani vasten. Ponnistelin päästäkseni niistä irti, ja vaikkakin otuksien tavattomat ruhot olivat rusentaneet minut maahan, onnistui minun päästä uudelleen pystyyn. Pitkä miekka oli yhä kädessäni ja tarttuen sitä terästä, joten voin käsitellä sitä tikarin tapaan, käyttelin sitä ahdistajiani vastaan niin tuhoisasti, että kerran jo olin lyhyen hetken aivan vapaana.
Kaikki tämä, jonka kertomiseen on kulunut minuutteja, tapahtui muutamassa sekunnissa, mutta tällä välin Tars Tarkas oli huomannut minun olevan pulassa ja pudottautunut maahan puun alaoksilta, joille hän äärettömästi ponnisteltuaan oli päässyt. Juuri kun torjuin viimeisen minussa kiinni olleen vastustajan kimpustani, hyppäsi kookas tharkilainen vierelleni, ja taaskin taistelimme kylki kyljessä, kuten olimme tehneet satoja kertoja ennenkin.
Kerran toisensa jälkeen hurjat apinat syöksyivät kimppuumme, ja yhä uudelleen me pakotimme ne miekoillamme peräytymään. Kasvimiesten vankat hännät heiluivat pelottavan voimakkaasti ympärillämme, niiden ahdistaessa meitä eri suunnilta tahi hyppiessä vikkelästi kuin vinttikoirat ylitsemme. Mutta joka kerran kun hyökkäys uusiintui, välkkyivät kirkkaat säilät, sellaisten käsien käytteleminä, joita kahdenkymmenen vuoden aikana oli pidetty taitavimpina, mitä Marsissa oli milloinkaan ollut; sillä Tars Tarkasin ja John Carterin nimet olivat useimmin tämän soturitähden sotilaiden suussa.
Mutta ei edes sotatähden kaksi parasta miekkamiestä voi jatkuvasti pitää puoliaan lukumäärältään ylivoimaisia, hurjia ja villejä otuksia vastaan, jotka eivät ymmärrä, mitä tappio merkitsee, ennenkuin kylmä teräs pakottaa niiden sydämet lakkaamaan sykkimästä. Askel askeleelta meidän olikin peräydyttävä. Lopulta seisoimme saman jättiläismäisen puun runkoa vasten, johon olimme päättäneet kiivetä, ja torjuessamme sitten yhä uudistuvia rajuja hyökkäyksiä peräydyimme yhä edelleen, kunnes meidät oli tungettu puoli kierrosta puunrungon tavattoman paksun tyven ympäri.
Tars Tarkas eteni etummaisena, ja äkkiä kuulin hänen päästävän ihastuksen huudahduksen.
"Tässä on suojapaikka ainakin yhdelle, John Carter", hän sanoi, ja silmätessäni alaspäin näin puun tyvessä läpimitaltaan lähes metrin laajuisen aukon.
"Työnny sisään, Tars Tarkas!" huusin hänelle, mutta hän vastusteli, selittäen että hänen vartalonsa oli liian tukeva niin pieneen reikään, mutta minä muka livahtaisin siitä helposti.
"Me kuolemme molemmat, jos jäämme ulkopuolelle, John Carter; mutta tämä antaa toiselle meistä vähäisen mahdollisuuden. Yritä sinä ja kenties jäät eloon kostamaan puolestani! Minun on hyödytöntä koettaa ryömiä noin ahtaaseen aukkoon näiden pahojen henkien ahdistaessa meitä kaikilta puolin."
"Siispä kuolemme yhdessä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä minä en mene ensiksi. Anna minun puolustaa aukkoa sinun ryömiessäsi sisään! Pienempikokoisena voin minä sitten livahtaa perässäsi, ennenkuin he ennättävät estää."
Jatkoimme raivoisaa taistelua keskustellessamme katkonaisin lausein, jotka keskeytyivät aina kun annoimme jonkun tuhoisan iskun tai piston ympärillämme hääriville hätyyttäjillemme.
Vihdoin hän taipui, sillä vain sillä tavoin näytti kumpikaan meistä voivan pelastua yhä lisääntyvien ahdistajiemme kynsistä, joita jatkuvasti parveili kimppuumme kaikilta suunnilta pitkin laajaa laaksoa.
"Tapanasi, John Carter, on aina ollut ajatella omaa henkeäsi viimeiseksi", hän sanoi, "mutta vielä suuremmassa määrin on ollut tapanasi antaa määräyksiä muiden ihmisten, aina Barsoomissa hallitsevien suurimpienkin jeddakien, hengestä ja toiminnasta."
Hänen julmilla, kovilla kasvoillaan oli tuima hymy, kun hän, kaikista jeddakeista suurin, alistui tottelemaan toisesta taivaankappaleesta saapuneen olennon käskyjä — miehen, jonka vartalo ei ollut puoleksikaan niin kookas kuin hänen.
"Jollet onnistu, John Carter", selitti hän, "niin tiedä, että julma ja sydämetön tharkilainen, jonka opetit tietämään, mitä ystävyys merkitsee, tulee takaisin kuolemaan rinnallasi."
"Kuten tahdot, ystäväni", vastasin; "mutta nyt nopeasti, Pää edellä; minä suojelen selkäpuoltasi." Hän empi hetkisen kuullessaan sanani, sillä ei kertaakaan ennen koko jatkuvien taistelujen täyttämän elämänsä aikana hän ollut kääntänyt selkäänsä muuten kuin kuolleelle tai voitetulle viholliselle.
"Kiireesti, Tars Tarkas", hoputin, "tai muuten kuolemme kumpikin aivan turhaan; ikuisesti en kykene näitä vintiöitä pidättämään."
Kun hän ojentui maahan tunkeutuakseen puun onkaloon, heittäytyi koko kamalasti ulvova paholaisjoukko kimppuuni. Säihkyvä säiläni kiiti oikealle ja vasemmalle, milloin vihreänä kasvi-ihmisten tahmeasta nesteestä, milloin punertuen isojen valkeiden apinain karmosinipunaisesta verestä; mutta aina se välähti toisesta vastustajasta toiseen pysähtyen vain sekunnin murto-osaksi juomaan jonkun villin sydämen elinnestettä.
Sillä tavoin en ollut milloinkaan ennen taistellut, niin kamalaa ylivoimaa vastaan, etten nytkään voi käsittää, kuinka ihmisen lihakset saattoivat kestää niin kauheata hyökkäystä, hurjien, rajusti rimpuilevien otuksien hirveätä monituhatkiloista painoa.
Vainoojamme alkoivat pelätä, että pääsemme pakoon, ja kahta kiivaammin ne ponnistelivat rusentaakseen minut maahan. Ja vaikkakin niiden kuolleita ja kuolevia tovereita virui korkeina läjinä ympärilläni, saivat ne kuitenkin lopulta minut sortumaan, ja toisen kerran samana päivänä vaivuin maahan niiden alle, tuntien taaskin imuhuulien painautuvan ihooni.
Mutta tuskin olin kaatunut, kun vankat kädet tarttuivat nilkkoihini, alkaen vetää minua puun onkalon suojaan. Hetkisen Tars Tarkas sai vetää kilpaa isokokoisen kasvimiehen kanssa, joka oli tiukasti tarrautunut rintaani, mutta samassa sain miekkani kärjen kasvimiehen alle ja voimakkaasti pistäen lävistin hänen sisäelimensä.
Koko ruumis runneltuna ja veren vuotaessa monista julmista haavoista makasin läähättäen puun onkalon pohjalla Tars Tarkasin puolustaessa aukkoa ulkopuolella raivoavaa laumaa vastaan.
Tunnin verran vainoojamme ulvoivat puun ympärillä, mutta yritettyään muutamia kertoja päästä meihin käsiksi ne keskittivät kaikki voimansa hirvittävään kiljuntaan ja kirskuntaan; isot valkeat apinat päästelivät kauheita murahduksia kasvimiesten peloittavan, kuvaamattoman surinan säestäminä.
Vihdoin poistuivat luotamme kaikki muut paitsi parikymmentä, jotka ilmeisesti oli jätetty estämään pakoamme, ja seikkailumme näytti päättyvän piiritykseen, jonka tuloksena ei voinut olla muuta kuin nälkäkuolema meille. Sillä joskin meidän onnistuisi pimeän tultua livahtaa tiehemme, niin mihin voisimme tässä tuntemattomassa ja tylyssä laaksossa ohjata askeleemme etsiäksemme pelastusta?
Kun vihollistemme hyökkäykset olivat lakanneet ja silmämme tottuneet omituisen turvapaikkamme hämärään, käytin tilaisuutta tutkiakseni sitä tarkemmin.
Onkalon läpimitta oli noin neljä ja puoli metriä, ja sen tasaisesta, kovasta pohjasta päättelin, että sitä oli ennen meitä käytetty usein oleskelupaikkana. Kun katsoin ylöspäin nähdäkseni kuinka korkea se oli, näin kaukaa ylhäältä heikkoa valon hohdetta.
Ylhäällä oli siis aukko. Jos vain pääsisimme sinne, niin vielä voisimme toivoa pääsevämme myöskin kallioluolien suojaan. Silmäni olivat tällä välin varsin hyvin perehtyneet onkalon hämärään, ja jatkaessani tarkastelua löysin onkalon perältä karkeatekoiset tikkaat.
Nousin reippaasti niitä myöten ylöspäin ja huomasin, että niiden päätyttyä alkoi sarja vaakasuoria puisia tankoja, jotka oli kiinnitetty puunrungon tällä kohdalla jo ahtaan, savupiippua muistuttavan sisuksen laitoihin. Tangot olivat vajaan metrin päässä loisistaan ja muodostivat täydelliset tikapuut niin kauaksi ylöspäin kuin saatoin eroittaa.
Laskeuduin takaisin pohjalle ja kerroin huomiostani Tars Tarkasille. Tämä kehoitti minua tutkimaan portaita niin kauas ylöspäin kuin turvallisesti voisin mennä, samalla kun hän vartioitsi sisäänkäytävää mahdollisten hyökkäysten varalta.
Lähdin nopeasti ylös tarkastamaan omituista torvea ja näin, että vaakasuorien tankojen muodostamat portaat jatkuivat yhä niin kauas kuin saattoi eroittaa. Sitä mukaan kuin nousin ylemmäksi, muuttui ylhäältä häämöittävä valo yhä kirkkaammaksi.
Kiipesin runsaasti viisikymmentä metriä, kunnes vihdoin saavutin rungossa olevan aukon, josta valo pilkotti. Se oli suunnilleen yhtä laaja kuin alhaalla puun juuressa olevakin ja avautui vankan, leveän oksan yläpuolelle. Oksan sileäksi kulunut yläpinta osoitti, että sitä oli kauan käytetty kulkutienä tähän merkilliseen torveen ja siitä pois. En uskaltanut mennä oksalle, sillä pelkäsin, että minut huomattaisiin ja pakotiemme tältäkin suunnalta katkaistaisiin. Sen sijaan palasin nopeasti Tars Tarkasin pariin. Pian olin hänen luonaan ja kohta sen jälkeen kiipesimme molemmat pitkiä tikkaita myöten ylhäällä olevaa aukkoa kohti.
Tars Tarkas meni edellä, ja vaakasuorille tangoilla saavuttuani vedin tikapuut perässäni ojentaen ne hänelle. Hän vei ne vuorostaan vielä kolmisenkymmentä metriä ylemmäksi, tunkien ne sitten lujasti yhden tangon ja onkalon seinämän väliin. Samoin irroitin myöskin alemmat tangot sitä mukaa kuin sivuutin ne, joten pian olimme poistaneet puun sisältä kaikki nousuvälineet noin kolmenkymmenen metrin korkeuteen saakka, välttäen siten mahdollisen takaa-ajon ja hyökkäykset takaapäin.
Kuten myöhemmin saimme tietää, pelasti tämä varokeino meidät vaarallisesta tilanteesta ja saimme lopulta kiittää sitä pelastumisestamme.
Saavuttuamme yläaukolle Tars Tarkas vetäytyi syrjään, joten minä pääsin ulos tarkastelemaan, sillä keveämpänä ja vikkelämpänä minä olin sopivampi tutkimaan tätä huimaavaa, notkuvaa polkua.
Oksa, jota myöten etenin, kohosi hieman kalliota kohti, ja mennessäni lähemmäksi oksan latvaa näin sen päättyvän jonkun verran yläpuolella kapeata kielekettä, joka ulkoni kallioseinämästä ahtaan luolan suulla.
Kun varovasti etenin oksan ohueen latvaan, painui se allani, kunnes se, nuokkuessani vaarallisessa asemassa aivan sen kärjessä, huojui keveästi kalliokielekkeen tasalla vähän yli puolen metrin päässä siitä.
Sadanviidenkymmenen metrin päässä allani oli laakson tulipunainen nurmikko; lähes tuhat viisisataa metriä yläpuolelleni kohosi valtava, upeasti hohtava kallioseinämä.
Edessäni oleva luola ei ollut niitä, jotka olin nähnyt alhaalta maasta ja jotka olivat paljoa korkeammalla, kenties noin kolmensadan metrin päässä. Mutta sikäli kuin saatoin arvella, se oli meidän tarkoitukseemme yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Palasin senvuoksi aukolle noutamaan Tars Tarkasia.
Yhdessä ryömimme sitten huojuvalla oksalla, mutta saavuttuamme sen latvaan huomasimme, että yhteinen painomme on taivuttanut sen siksi paljon alemmaksi luolan suuta, että sinne oli nyt mahdoton päästä.
Sovimme silloin, että Tars Tarkas peräytyisi oksaa myöten takaisin, jätettyään nahkavarustuksensa pisimmän hihnan minulle. Kun oksa olisi sitten kohonnut niin korkealle, että minä pääsisin luolaan, menisin sinne ja Tars Tarkasin palattua ojentaisin hänelle hihnan toisen pään ja hinaisin hänet turvaan kielekkeelle.
Kaikki kävi ilman kommelluksia, ja pian olimme yhdessä pienen ulkoneman huimaavalla reunalla, suurenmoisen laaksomaiseman levitessä allamme.
Niin kauas kuin silmä kantoi, ympäröivät uhkea metsä ja punainen ruohikko tyyntä järveä, ja kaiken sen ympärillä kohosivat loistavat kalliot peloittavina vartijoina. Kerran meistä näytti siltä kuin olisimme eroittaneet kullatun minaretin välkkyvän kaukaisten puiden huojuvien latvojen keskellä, mutta pian luovuimme siitä ajatuksesta pitäen sitä harhanäkynä, joka aiheutui siitä, että niin hartaasti toivoimme löytävämme sivistyskansan jälkiä tästä kauniista, mutta tylystä seudusta.
Alhaalla joen äyräällä isot valkeat apinat parhaillaan ahmivat Tars Tarkasin entisten seuralaisten viimeisiä jätteitä, ja kasvi-ihmiset olivat isoissa parvissa laitumella, liikkuen yhä suurenevissa ympyröissä ruohikolla, jonka he pitivät leikattuna yhtä tasaiseksi kuin on silein pihanurmikko.
Kun tiesimme, että meidän ei tarvinnut pelätä hyökkäystä puusta käsin, päätimme tarkastella luolaa, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli juuri kulkemamme tien jatkona ja vei, vain jumalat tiesivät minne, mutta ilmeisesti pois tästä julman villistä laaksosta.
Edetessämme näimme, että kallioon oli hakattu sopusuhtainen tunneli. Sen seinät olivat noin kuuden metrin korkuiset ja lattia noin puolentoista metrin levyinen. Katto oli kaareutuva. Minkäänlaisia tulentekovehkeitä meillä ei ollut, ja hapuilemalla tunkeuduimme yhä sakenevaan pimeyteen, Tars Tarkasin tunnustellessa toista ja minun toista seinää. Ettemme joutuisi tunnelin mahdollisesti jakautuessa eri haaroihin ja siten erillemme ja eksyksiin sokkeloisiin käytäviin, pitelimme toisiamme kädestä.
En tiedä, kuinka syvälle olimme tällä tavoin edenneet tunneliin, mutta äkkiä oli vastassamme este, joka sulki meiltä tien. Se tuntui olevan väliseinä pikemminkin kuin tunnelin pää, sillä se ei ollut samaa ainetta kuin kallio, vaan kaikesta päättäen jotakin hyvin kovaa puuta.
Ääneti haparoin sen pintaa ja pian löysinkin nappulan, joka Marsissa on oven merkkinä yhtä tavallisesti kuin kädenripa Maassa.
Painoin sitä hiljaa ja tyydytyksekseni tunsin oven hitaasti siirtyvän tieltäni. Seuraavalla hetkellä katselimme himmeästi valaistuun huoneeseen, jossa mikäli saatoimme nähdä ei ollut ketään.
Muitta mutkitta sysäsin oven selkosen selälleen ja astuin kookkaan tharkilaisen seuraamana huoneeseen. Seisoimme hetkisen ääneti katsellen ympärillemme, mutta äkkiä kuulin hiljaista melua takaani. Käännähdin ympäri ja näin hämmästyksekseni oven terävästi kilahtaen sulkeutuvan ikäänkuin näkymättömän käden painamana.
Hypähdin heti ovea kohti temmatakseni sen uudelleen auki, sillä sen aavemainen liikkuminen ja huoneen jännittynyt, melkeinpä kouraantuntuva äänettömyys tuntuivat varoittavan jostakin väijyvästä vaarasta, joka piili tässä kallioon hakatussa huoneessa Kultaisten kallioiden uumenissa.
Turhaan sormeni tarrautuivat järkkymättömään oveen, silmieni löytämättä mitään, etsiessään samanlaista nappulaa kuin se, jonka avulla olimme päässeet sisään.
Ja äkkiä kaikui autiossa huoneessa näkymättömiltä huulilta lähtenyt julma, pilkallinen nauru.
Salaperäisten arvoitusten kammio
Useita hetkiä senjälkeen kun tämä kamala nauru oli lakannut kaikumasta kalliohuoneessa, Tars Tarkas ja minä seisoimme jännittyneesti ja ääneti odottaen. Mutta mikään ei enää keskeyttänyt hiljaisuutta, eikä meidän näköpiirissämme myöskään mitään liikkunut.
Vihdoin Tars Tarkas naurahti pehmeästi, hänelle ominaiseen kummalliseen tapaansa, kuten aina joutuessaan kokemaan jotakin kauheata ja hirvittävää. Se nauru ei aiheudu hermostumisesta, vaan on pikemminkin alkuperäinen merkki sellaisten seikkojen, jotka saavat maapallon asukkaat huokaamaan ja itkemään, marsilaisille tuottamasta huvista.
Lukemattomia kertoja olen nähnyt heidän kieriskelevän maassa mielipuolen hillittömän riemun puuskassa katsellessaan naisten ja pienten lasten kuolemantuskia, kun heitä kidutetaan vihreiden marsilaisten hornamaisissa juhlissa, joita nimitetään Suuriksi Kisoiksi.
Katsahdin tharkilaista hymy huulillani, sillä hymyilevät kasvot olivat todellakin nyt paljon tarpeellisemmat kuin vapiseva leuka.
"Mitä arvelet kaikesta tästä?" kysyin. "Missä tulimmaisessa olemme?"
Hän silmäili minua hämmästyneenä.
"Missäkö olemme?" hän toisti. "Väitätkö sinä, John Carter, ettet tiedä missä olet?"
"Olen Barsoomissa; siinä kaikki, minkä osaan arvata. Ja jollen olisi nähnyt isoja valkeita apinoita ja sinua, en arvaisi sitäkään, sillä kaikki se, mitä olen tänään nähnyt, muistuttaa rakasta Barsoomiani, sellaisena kuin tunsin sen kymmenen pitkää vuotta sitten, yhtä vähän kuin syntymätähteäni. — EL Tars Tarkas, en tiedä, missä olemme."
"Missä olet ollut senjälkeen kun aukaisit ilmatehtaan jykevät ovet useita vuosia sitten, kun ilmatehtaan hoitaja oli kuollut, koneet pysähtyneet ja kaikki Barsoomin asukkaat, jotka vielä olivat elossa, olivat kuolemaisillaan ilman puutteeseen? Ei edes ruumistasi löydetty, vaikka kokonaisen taivaankappaleen väestö etsi sitä vuosikausia, vaikka Heliumin jeddak ja hänen poikansa tytär, prinsessasi, lupasivat niin satumaiset palkkiot, että kuningassukujen prinssejäkin lähti sinua etsimään.
"— Kun kaikki ponnistukset sinun löytämiseksesi olivat rauenneet tyhjiin, oli vain yksi johtopäätös mahdollinen, että nimittäin olit lähtenyt viimeiselle pitkälle pyhiinvaellusmatkalle alaspäin pitkin salaperäistä Iss-virtaa odottamaan Dorin laaksossa, unhoitetun Korus-järven rannoilla, prinsessaasi, kaunista Dejah Thorisia.
"— Minkävuoksi olit lähtenyt, sitä ei kukaan voinut arvata, sillä prinsessasi oli yhä elossa —"
"Jumalan kiitos!" keskeytin. "En uskaltanut kysyä sitä, sillä pelkäsin joutuneeni liian myöhään pelastaakseni häntä — hän oli kovin menehdyksissään, kun jätin hänet Tardos Morsin palatsin puutarhaan silloin, kauan sitten menneenä iltana; niin kovin menehdyksissään, että tuskin silloinkaan toivoin ehtiväni ilmatehtaalle, ennenkuin hänen kallis henkensä olisi iäksi paennut luotani. Ja elääkö hän vielä?"
"Kyllä hän elää, John Carter."
"Et ole sanonut minulle, missä olemme", muistutin.
"Olemme siellä, missä otaksuin tapaavani sinut, John Carter — ja erään toisen. Useita vuosia sitten kuulit kertomuksen naisesta, joka opetti minulle sen, mitä vihreät marsilaiset on kasvatettu vihaamaan, — joka opetti minut rakastamaan. Tiedät, kuinka julmat kidutukset ja kuinka kauhean kuoleman hänen rakkautensa tuotti hänelle ihmispedon, Tal Hajusin käsissä.
"— Hän, arvelin, odotti minua unohdetun Korus-järven rannoilla.
"— Tiedät, että tarvittiin toisesta taivaankappaleesta saapunut mies, sinut, John Carter, opettamaan minulle, julmalle tharkilaiselle, mitä ystävyys on; ja myöskin sinä, ajattelin, harhailit murheettomassa Dorin laaksossa.
"— Siispä olivat ne molemmat olennot, joita eniten kaipasin, pitkän pyhiinvaellusmatkan päämäärässä, jonne minun oli kerran lähdettävä, ja kun senvuoksi aika, jonka kuluessa Dejah Thoris oli toivonut vielä kerran saavansa sinut rinnalleen, — sillä hän on aina koettanut uskoa, että sinä olit vain toistaiseksi palannut omalle kiertotähdellesi — oli kulunut loppuun, minä vihdoinkin noudatin suurta kaipaustani ja lähdin kuukausi sitten matkalle, jonka päättymisen sinä olet tänään nähnyt. Ymmärrätkö nyt, missä olet, John Carter?"
"Ja se joki oli siis Iss-virta, joka laskee Dorin laaksossa olevaan unohdettuun Korus-järveen?" kysyin.
"Tämä on rakkauden, rauhan ja levon laakso, johon jokainen barsoomilainen on halannut päästä vaeltamaan vihaa, taistelua ja verenvuodatusta täynnä olleen elämän jälkeen", vastasi hän. "Tämä, John Carter, on taivas."
Hänen sävynsä oli kylmä ja pilkallinen, ja sen katkeruus vain kuvasti hänen tuntemaansa hirveätä pettymystä. Niin kamala haaveiden raukeaminen, sellainen elinkauden kestäneiden toiveiden ja pyrkimysten sortuminen, sellainen ikivanhan perinnäisen uskon repiminen olisi riittänyt selitykseksi, vaikkakin tharkilainen olisi puhjennut vielä paljon voimakkaampiin mielenpurkauksiin.
Laskin käteni hänen olalleen.
"Se surettaa minua", sanoin, enkä liioin tiennyt, mitä muuta olisin voinut sanoa.
"Ajattelepa, John Carter, niitä lukemattomia biljoonia barsoomilaisia, jotka aikojen alusta lähtien ovat kulkeneet tämän vapaaehtoisen pyhiinvaellusmatkan tuota kauheata jokea pitkin, vain joutuakseen niiden hirvittävien otusten julmiin kynsiin, jotka meitä tänään hätyyttivät.
"— Vanha tarina kertoo, että kerran eräs punainen mies palasi unohdetun Korus-järven rannoilta Dorin laaksosta pitkin salaperäistä Iss-virtaa. Tarun mukaan hän oli puhellut hirveän herjaavasti kauheista otuksista, joita ihmeellisessä rakkauden laaksossa asusti ja jotka iskivät petomaiset kyntensä jokaiseen barsoomilaiseen, kun hän päätti pyhiinvaellusmatkansa, ja söivät hänet Unholan järven rannoilla, missä hän oli luullut löytävänsä rakkautta, rauhaa ja onnea. Mutta muinaisajan ihmiset surmasivat herjaajan, sillä perintätavan mukaan on surmattava jokainen, joka palaa salaperäisen Iss-joen helmasta.
"— Mutta nyt tiedämme, ettei se ollut herjausta, että taru on todenperäinen ja että mies kertoi vain mitä oli nähnyt. Mutta mitäpä hyötyä meillä siitä on, John Carter? Sillä joskin pelastuisimme täältä, niin myöskin meitä kohdeltaisiin herjaajina. Meidän valittavanamme on todennäköisesti joko villi thoat tai hullu zitidar — kummaltakaan emme voi pelastua."
"Olemme kahden tulen välissä, kuten Maassa sanotaan", vastasin, enkä voinut muuta kuin hymyillä pulmalliselle asemallemme.
"Emme voi tehdä mitään muuta kuin ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Tyydytykseksemme kuitenkin tiedämme, että ketkä hyvänsä meidät lopulta surmannevatkaan, ne saavat olla valmiit menettämään omiansa paljoa lukuisammin kuin mitä he saavat kaadetuiksi. Olkootpa ne sitten valkeita apinoita tai kasvi-ihmisiä, vihreitä barsoomilaisia tai punaista kansaa, ketkä hyvänsä aikovat riistää henkemme, ne saavat nähdä, kuinka monia uhreja vaatii Tardos Morsin suvun prinssin John Carterin ja Tharkien jeddakin Tars Tarkasin voittaminen samalla kertaa."
En saattanut olla nauramatta tälle julmalle huumorille, ja myöskin häneltä pääsi yksi noita harvinaisia, todella iloisia naurunpurskahduksia, jotka tälle hurjalle tharkilaispäällikölle ominaisena piirteenä eroittivat hänet kaikista heimoveljistään.
"Mutta sinä sitten, John Carter", hän vihdoin huudahti. "Jollet kerran ole ollut täällä kaikkia näitä vuosia, niin missä ihmeessä olet ollut? Ja kuinka satuin tänään löytämään sinut täältä?"
"Olen taaskin ollut Maassa", selitin. "Kymmenen pitkän Maa-vuoden aikana olen rukoillut ja odottanut sitä päivää, jolloin pääsisin takaisin vanhalle, jurolle tähdellenne, sillä sen julmista ja hirveistä tavoista huolimatta tunnen, että minua kiinnittävät siihen myötätunnon ja rakkauden siteet, vieläkin voimakkaammat kuin siihen maailmaan, jossa olen syntynyt.
"— Kymmenen vuotta olen saanut kestää jäytävää epävarmuutta ja epäilyjä siitä, oliko Dejah Thoris elossa. Ja nyt, kun vasta kymmenen vuoden kuluttua rukoukseni ovat täyttyneet ja epätietoisuuteni huojennettu, huomaan kohtalon julman oikun heittäneen minut sille ainoalle pienelle alueelle Barsoomiin, josta nähtävästi on mahdotonta selviytyä hengissä. Ja joskin minun onnistuisi päästä täältä, niin hinta olisi se, että menettäisin viimeisenkin toivonkipinän nähdä uudelleen prinsessani tässä elämässä — ja tänään olet nähnyt, kuinka surkean turhaa ihmisten on toivoa aineellista tämän jälkeistä olotilaa.
"Vain puolisen tuntia sitä ennen, kun näin sinun taistelevan kasvi-ihmisten kanssa, seisoin kuutamossa leveän virran partaalla, joka huuhtelee Maan siunatuimman maan itäistä rannikkoa. Olen vastannut kysymykseesi, ystäväni. Uskotko minua?"