Mistä johtunee, että pimeässä vaara tuntuu niin kovin paljon suuremmalta? Päivänvalossa olisin rohkeasti käynyt vaikkapa ison banthin kimppuun, mutta näiden hiljaisten kellarikäytävien pimeydessä pani silmäpari minut empimään.
Ennen pitkää huomasin, että ratkaisu ei piankaan enää olisi minun vallassani, sillä oikealla puolellani olevat silmät liikkuivat hitaasti minua kohti, samoin vasemmalla puolellani, takanani ja edessäni olevat. Verkkaisesti ne kaikki yhtä aikaa tulivat kimppuuni, mutta yhä vallitsi sama kaamean salaperäinen hiljaisuus.
Minusta tuntui kuluvan tuntikausia silmien liikkuessa yhä lähemmäksi minua, kunnes luulin tulevani hulluksi kauhusta. Olin alituisesti pyörinyt paikallani katsoen milloin mihinkin käytävään, estääkseni äkillisen hyökkäyksen takaapäin, kunnes olin lopen väsynyt. Lopulta en jaksanut enää kestää, vaan tarttuen lujemmin pitkään miekkaani tein äkkikäännöksen ja karkasin yhden kiusanhenkeni kimppuun.
Kun olin sen melkein tavoittanut, peräytyi otus edelläni, mutta takaapäin kuuluva ääni sai minut pyörtämään ympäri parahiksi nähdäkseni kolmen silmäparin syöksyvän sieltä niskaani. Kiljaisten raivosta hyökkäsin näiden arkojen otusten kimppuun, mutta minun edessäni ne perääntyivät samoin kuin edellinenkin. Kun taas vilkaisin olkani yli, näin viimemainitun uudelleen hiipivän minua kohti. Taaskin syöksähdin sitä vastaan, mutta silmäpari peräytyi, ja kuulin kolmen takanani olevan tassuttaen kiitävän minuun päin.
Sama uudistui monta kertaa, ja joka kerta silmät olivat aina hieman lähempänä minua kuin ennen hyökkäystä, kunnes luulin järkeni menevän sekaisin hirvittävästä hermojännityksestä. Ilmeisesti otukset näyttivät odottavan tilaisuutta päästäkseen kimppuuni takaapäin, ja yhtä ilmeistä oli, että se niille ennen pitkää onnistuisi, koska en jaksanut rajattomasti kestää väsyttävää edestakaisin hyökkäilemistä. Nyt jo tunsin sielullisten ja ruumiillisten ponnistusteni uuvuttavan minua..
Samassa syrjään vilkaistessani näin takanani olevan silmäparin äkkiä syöksyvän päälleni. Käännyin ottamaan sitä vastaan. Kolme muuta hyökkäsivät nopeasti omilta suunniltaan. Mutta päätin ahdistaa ensinmainittuja silmiä, kunnes saisin tehdyksi selvän ainakin yhdestä otuksesta, joten minun ei enää tarvitsisi jännittyneenä odottaa hyökkäyksiä kahdelta puolelta.
Käytävässä ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin minun hengitykseni, mutta kuitenkin tiesin, että kammottava otuskolmikko oli melkein kimpussani. Edessäni olevat silmät eivät enää peräytyneet niin nopeasti; miekkani jo melkein ulottui niihin. Kohotin käteni antaakseni iskun, joka vapauttaisi minut niistä, mutta juuri silloin tunsin raskaan ruhon selässäni. Jotakin kylmää, kosteata, limaista tarrautui kurkkuuni. Kompastui ja kaaduin pitkäkseni.
Pako ja takaa-ajo
En voinut olla tiedottomana enempää kuin muutamia sekunteja, mutta kuitenkin tiedän olleeni tajuttomana, sillä tullessani tajuihini huomasin ensimmäiseksi, että yhä lisääntyvä hohde valaisi ympärilläni olevaa käytävää ja silmät olivat kadonneet.
En ollut loukkaantunut lukuunottamatta pientä kuhmua, jonka olin saanut otsaani kolauttaessani sen kivipermantoon, kun kaaduin.
Hypähdin pystyyn tarkastamaan, mistä valo johtui. Käytävässä asteli ripeästi minua kohti nelimiehinen seurue vihreitä sotilaita, joista yhdellä oli valoalevittävä soihtu kädessään. He eivät olleet vielä nähneet minua ja viipymättä livahdin sen vuoksi ensimmäiseen syrjäkäytävään, joka osui tielleni. Tällä kertaa en kuitenkaan mennyt niin kauaksi pääkäytävästä kuin edellisellä kerralla, jolloin olin eksynyt Tars Tarkasista ja hänen vartijoistaan.
Seurue lähestyi reippaasti sen käytävän suuta, jonka seinustalla minä olin kyyrylläni. Kun miehet kulkivat sen sivuitse, huokasin helpoituksesta. Minua ei ollut huomattu ja, mikä oli parasta, seurue oli sama, jonka jäljessä olin tullut kellariin. Siinä oli Tars Tarkas ja hänen kolme vartijaansa.
Lähdin heti heidän perässään, ja pian olimme saapuneet kopille, jossa suuri tharkilainen oli ollut kahlehdittuna. Warhooneista jäi kaksi oven ulkopuolelle, avaimia kantavan miehen mennessä Tars Tarkasin koppiin panemaan tämän uudestaan kahleihin. Molemmat ulkopuolelle jääneet lähtivät hitaasti astelemaan ylempiin kerroksiin vieviä kiertoportaita kohti ja katosivat pian näkyvistä käytävän mutkan taakse.
Soihtu oli pistetty oven pielessä olevaan pitimeen, niin että se samalla kertaa valaisi sekä käytävää että koppia. Kun näin mainittujen kahden warhoonsotilaan katoavan, menin kopin ovelle varma suunnitelma valmiina mielessäni.
Ajatus päätökseni toteuttamisesta oli minusta perin vastenmielinen, mutta en keksinyt mitään muuta keinoa päästäkseni yhdessä Tars Tarkasin kanssa pienelle leirillemme kukkuloille.
Pysytellen lähellä seinää menin aivan Tars Tarkasin kopin oven viereen, sijoittuen sinne seisomaan ja pitäen molemmin käsin pitkää miekkaani ylhäällä antaakseni sillä ripeän iskun vartijan kalloon, heti kun hän ilmestyisi.
En mielelläni kerro siitä, mitä tapahtui senjälkeen kun kuulin miehen askelten äänen hänen lähestyessään ovea. Riittäköön se, että minuutin, parin perästä Tars Tarkas, jolla oli warhoonpäällikön varukset, kiiruhti käytävää pitkin kiertoportaita kohti, valaisten warhoonin soihdulla tietänsä. Kymmenkunnan askeleen päässä seurasi häntä John Carter, Heliumin prinssi.
Tars Tarkasin entisen kopin oven vieressä nyt viruvan miehen molemmat toverit olivat juuri alkaneet nousta kiertoportaita, kun tharkilainen tuli heidän näkyviinsä.
"Miksi viivyit niin kauan, Tan Garna?" huudahti heistä toinen.
"Yksi lukko juonitteli", vastasi Tars Tarkas. "Ja juuri huomasin unohtaneeni lyhyen miekkani tharkilaisen koppiin. Menkää te vain! Minä palaan noutamaan sitä."
"Kuten haluat, Tan Garna", vastasi edellinen puhuja. "Pianhan tapaamme toisemme ylhäällä."
"Niin", vastasi Tars Tarkas ja kääntyi muka palaamaan koppiin, mutta odotti vain kunnes molemmat toiset olivat kadonneet seuraavaan kerrokseen. Sitten menin hänen luokseen, sammutimme soihdun ja yhdessä hiivimme rakennuksen ylempiin kerroksiin vieville kiertoportaille.
Ensimmäisessä kerroksessa huomasimme käytävän ulottuvan vain rakennuksen puoliväliin, joten meidän olisi ollut pakko mennä vihreätä väkeä täynnä olevan takahuoneen läpi päästäksemme sisäpihalle. Niin ollen meillä ei ollut valittavana muuta keinoa kuin nousta edelleen toisen kerroksen käytävään, jota myöten olin tullut koko rakennuksen poikki.
Etenimme varovasti. Kuulimme keskustelevia ääniä ylhäällä olevista huoneista, mutta käytävä oli yhtä pimeässä eikä ketään ollut näkyvissä, kun pääsimme kiertoportaiden päähän. Vierekkäin astuimme käytävään ja saavuimme pihan yläpuolella olevalle parvekkeelle kenenkään huomaamatta.
Oikealla puolellamme oli ikkuna, josta olin aikaisemmin samana iltana nähnyt Tan Garnan ja molemmat muut soturit, kun he lähtivät Tars Tarkasin koppiin. Tan Garnan toverit olivat palanneet, ja kuulimme nyt osan heidän keskustelustaan.
"Mikähän viivyttänee Tan Garnaa?" kysäisi toinen.
"Ei suinkaan hän ole tarvinnut näin pitkää aikaa noutaakseen lyhyttä miekkaansa tharkilaisen kopista", huomautti toinen.
"Lyhyttä miekkaansa?" kysyi eräs nainen. "Mitä tarkoitat?"
"Tan Garnalta unohtui lyhyt miekka tharkilaisen koppiin", selitti ensimmäinen puhuja. "Hän jätti meidät portaille palatakseen sitä noutamaan."
"Tan Garnalla ei ole ollut lyhyttä miekkaa tänä iltana", sanoi nainen. "Se oli murtunut hänen taistellessaan päivällä tharkilaista vastaan, ja hän antoi sen minulle korjattavaksi. Katsokaa, tässä se on!" Puhuessaan hän veti Tan Garnan lyhyen miekan esille silkki- ja turkisvuoteensa alta.
Soturit hypähtivät pystyyn.
"Tässä ei ole kaikki paikallaan", huudahti toinen.
"Siltä minusta tuntui jo silloin kun Tan Garna jätti meidät portaille", sanoi toinen. "Minusta hänen äänensä kuulosti oudolta."
"Tule! Rientäkäämme alas!"
Emme jääneet enää kuuntelemaan. Liitin varustukseni pitkäksi hihnaksi, laskin Tars Tarkasin alas pihaan ja pudottauduin sitten itse hänen perässään.
Emme olleet lausuneet toisillemme monta sanaa senjälkeen kun kopin ovella surmasin Tan Garnan ja näin soihdun valossa suuren tharkilaisen perin ällistyneet kasvot.
"Tähän mennessä", hän sanoi silloin, "olisi minun pitänyt oppia olemaan ihmettelemättä John Carterin tekoja." Siinä kaikki. Hänen ei tarvinnut sanoa minulle, että hän osasi antaa oikean arvon ystävyydelle, joka sai minut panemaan henkeni vaaraan pelastaakseni hänet, eikä hänen tarvinnut sanoa olevansa iloinen nähdessään minut.
Tämä hurja vihreä soturi oli ensimmäisenä tervehtinyt minua silloin, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun ensi kerran saavuin Marsiin. Hän oli hyökännyt kimppuuni keihäs tanassa ja viha sydämessä, kallistuneena syvään valtavan thoatinsa kupeelle, minun seisoessani hänen heimonsa hautomalaitoksen seinustalla Koradin toisella puolen olevan kuivuneen meren pohjalla. Ja nyt ei minulla kahden taivaankappaleen asukkaiden joukossa ollut parempaa ystävää kuin tharkien jeddak Tars Tarkas.
Pihalle päästyämme pysähdyimme hetkeksi parvekkeen alle pimentoon pohtimaan suunnitelmiamme.
"Seurueessamme on nyt viisi jäsentä, Tars Tarkas", sanoin. "Thuvia,Xodar, Carthoris ja me. Tarvitsemme viisi thoatia ratsuiksemme."
"Carthoris!" hän huudahti. "Poikasi?"
"Niin. Tapasin hänet Shadorin vankilassa, Omeanin järvellä, ensisyntyisten maassa."
"En tunne ainoatakaan niistä paikoista, John Carter. Lienevätkö neBarsoomin pinnalla?"
"Pinnalla tai sen alla, ystäväni. Mutta odotahan, kunnes olemme turvassa! Sitten saat kuulla kummallisimman kertomuksen, mitä ulkomaailman barsoomilainen on ikinä kuullut. Nyt meidän on varattava thoatit ja jouduttava tiehemme pohjoista kohti, ennenkuin nämä vintiöt saavat selvän kepposestamme."
Kommelluksitta saavuimme pihan toisessa päässä olevalle isolle portille, josta meidän oli pakko viedä thoatimme kadulle. Ei ole ensinkään helppoa käsitellä viittä tällaista isoa, rajua otusta, joiden luonto on yhtä villi ja hurja kuin niiden isäntienkin ja joita on pidetty kurissa yksinomaan julmuudella ja raa'alla voimalla.
Kun lähestyimme eläimiä, tunsivat ne oudon hajumme ja keräytyivät raivosta kiljuen ympärillemme. Niiden pitkät tanakat kaulat olivat pystyssä, joten isot, ammottavat kidat olivat korkealla päämme päällä. Aina ne ovat peloittavan näköisiä otuksia, mutta kiihtyneinä ne ovat myöskin peloittavan vaarallisia. Thoat on runsaasti kolmen metrin korkuinen sä'än kohdalta. Sen iho on kiiltävän sileä ja karvaton, lautasilta ja kupeilta tumman saven värinen, kahdeksan raajan värin asteittain muuttuessa eri vivahduksiin, niin että isot, pehmeäanturaiset, kaviottomat jalat ovat kirkkaan keltaiset; vatsa on puhtaan valkoinen. Leveä, litteä häntä, joka laajenee tyvestä päähän päin, täydentää tämän vihreiden marsilaisten ratsun kuvan — siinä sopiva sotaorhi näille sotaisille ihmisille.
Kun thoateja ohjataan yksinomaan telepaattisesti, niin päitsiä ja suitsia ei tarvita. Niinpä meidän olikin nyt vain löydettävä pari sellaista otusta, jotka tottelisivat äänettömiä käskyjämme. Niiden karatessa luoksemme saimme ne hillityksi siinä määrin, etteivät ne suorastaan hyökänneet päällemme, mutta niiden kumea kiljunta kutsuisi varmasti sotilaita pihalle ottamaan selvää sen syistä, jos sitä vielä jonkun aikaa jatkuisi.
Vihdoin minun onnistui päästä ison otuksen kupeelle, ja ennenkuin se arvasi aikomustani, istuin tanakasti hajareisin sen kiiltävillä lautasilla. Hetkistä myöhemmin oli Tars Tarkas toisen selässä ja välissämme ajoimme sitten vielä kolme, neljä muuta otusta portille.
Tars Tarkas ratsasti edelle kumartuen aukaisemaan säpit ja salvat, samalla kun minä estin irrallaan olevat thoatit karkaamasta takaisin laumaan. Sitten ratsastimme varastettuine thoateinemme kadulle pysähtymättä sulkemaan porttia ja riensimme kaupungin eteläreunaa kohti.
Tähän asti oli pakomme onnistunut melkeinpä ihmeellisesti, eikä hyvä onnemme meitä hylännyt, sillä sivuutimme aution kaupungin uloimmat korttelit ja saavuimme leirillemme kuulematta vähäisintäkään takaa-ajosta johtuvaa ääntä.
Hiljaisella vihellyksellä, joka oli sovittu merkki, ilmoitin siellä seuralaisilleni tulostani, ja kaikki kolme ottivat meidät vastaan innostuneesti riemuiten palaamiseni johdosta.
Mutta seikkailumme kertomiseen emme tuhlanneet paljoa aikaa. Tars Tarkas ja Carthoris tervehtivät toisiaan barsoomilaisten tavalliseen arvokkaaseen ja muodolliseen tapaan, mutta vaistomaisesti huomasin, että tharkilainen piti pojastani ja että Carthoris puolestaan oli myöskin kiintynyt häneen.
Xodar ja vihreä jeddak esiteltiin muodollisesti toisilleen. Sitten Thuvia nostettiin vähimmin vikuroivan thoatin selkään, Xodar ja Carthoris hyppäsivät kahden muun lautasille, ja lähdimme ripeätä vauhtia itää kohti. Kaupungin äärimmäisen laidan ympäri kaarsimme pohjoiseen, ja siten kiidimme molempien kuiden kirkkaassa hohteessa äänettömästi pitkin kuivuneen meren pohjaa yhä kauemmaksi warhooneista ja ensisyntyisistä, mutta tietämättä, mitkä uudet vaarat ja seikkailut meitä mahdollisesti odottivat.
Seuraavana päivänä pysähdyimme puolipäivän seuduissa lepuuttamaan ratsujamme ja levähtämään itsekin. Eläinten raajat sidoimme yhteen, niin että ne pääsivät hitaasti liikkumaan ja syömään keltaista sammalta, joka matkoilla ollessa on niille sekä ruokana että juomana. Thuvia tarjoutui pitämään vahtia, sillä aikaa kun seurueen muut jäsenet nukkuisivat tunnin.
Minusta tuntui, että olin parahiksi ennättänyt sulkea silmäni, kun tunsin hänen kätensä kosketuksen olkapäilläni ja kuulin hänen kuiskaavan, että vaara oli uhkaamassa.
"Nouse, oi prinssi", hän sanoi. "Jäljillämme näyttää olevan suuri joukko takaa-ajajia."
Tyttö seisoi osoittaen siihen suuntaan, josta olimme tulleet, ja kun nousin katsomaan, olin minäkin eroittavinani ohuen tumman juovan kaukaa taivaanrannalta.
Tars Tarkas, jonka jättiläisvartalo kohosi ylemmäksi kuin meidän muiden, saattoi nähdä pisimmälle.
"Siellä on suuri osasto ratsastajia", hän sanoi, "jotka laskettavat täyttä vauhtia."
Emme saaneet vitkastella. Juoksimme laitumella olevien thoatiemme luokse, irroitimme kytkeet ja nousimme ratsaille. Sitten käännyimme uudelleen pohjoista kohti ja lähdimme kiitämään pakoon niin nopeasti kuin hitain ratsumme suinkin pääsi.
Koko sen päivän ja seuraavan yön ratsastimme vinhaa vauhtia pitkin keltaista aavikkoa, takaa-ajajien tullessa yhä lähemmäksi. Välimatka väheni hitaasti, mutta varmasti. Juuri ennen pimeän tuloa vainoojamme olivat jo siksi lähellä, että selvästi näimme heidän olevan vihreitä marsilaisia, ja koko seuraavan yön kuulimme heidän, varustustensa kalahtelevan takanamme.
Kun aurinko nousi pakomatkamme toisena aamuna, olivat takaa-ajajat enää vain puolen kilometrin päässä meistä. Meidät nähdessään he päästivät hornamaisen, voitonriemuisen kiljunnan.
Muutamien kilometrien päässä edessämme oli kukkulajono — saman kuivuneen meren toinen ranta, jonka poikki olimme tulleet. Jos vain pääsisimme kukkuloille, niin pelastumismahdollisuutemme olisivat paljon suuremmat; mutta Thuvian ratsussa näkyi jo nääntymisen merkkejä, vaikka sillä olikin ollut kevein taakka kannettavanaan. Ratsastin hänen vierellään, ja äkkiä hänen thoatinsa alkoi hoippua horjahtaen sitten ratsuani vasten. Näin, että se oli vaipumaisillaan maahan, mutta ennenkuin se ehti kaatua, sieppasin tytön sen selästä heilauttaen hänet taakseni oman thoatini lautasille, jossa hän pysytteli pitäen kiinni minusta.
Tämä kaksinkertainen taakka näytti pian käyvän liialliseksi jo ennestään lopen uupuneelle ratsulleni, joten vauhtimme hiljeni peloittavasti, sillä toiset eivät ratsastaneet nopeammin kuin että hitainkin pysyi mukana. Pienessä seurueessamme ei ollut ainoatakaan, joka olisi jättänyt toisen pulaan. Ja kuitenkin olimme eri maista, erivärisiä, erirotuisia, meillä oli eri uskonnot — ja yksi meistä oli toisesta taivaankappaleesta.
Olimme hyvin lähellä kukkuloita, mutta warhoonit lyhensivät välimatkaa niin ripeästi, ettemme toivoneetkaan pääsevämme niille tarpeeksi ajoissa. Thuvia ja minä olimme viimeisinä, sillä ratsumme pyrki yhä enemmän jäämään jälkeen. Äkkiä tunsin tytön lämpimien huulten painuvan hartioihini. "Sinun tähtesi, oi prinssini", hän mumisi. Sitten hänen kätensä irtautuivat vyötäisteni ympäriltä, ja hän oli poissa.
Kun käännyin katsomaan, näin hänen tahallaan pudottauneen maahan juuri meitä takaa-ajavien julmien pahojenhenkien tielle, arvellen, että kun thoatini taakka keventyi, se kenties kykenisi viemään minut turvaan kukkuloille. Lapsi-parka! Hänen olisi pitänyt tuntea John Carter paremmin.
Käänsin thoatini ympäri ja hoputin sitä tytön jäljessä, toivoen vielä saavuttavani hänet ottaakseni hänet uudelleen mukaani toivottomalle pakomatkallemme. Carthoris oli varmaankin myös silmännyt taakseen samoihin aikoihin, sillä kun saavutin Thuvian, oli hänkin jo siellä ja hypäten maahan hän nosti tytön ratsunsa selkään. Käännettyään sitten ratsun pään kukkuloihin päin hän antoi sille läimäyksen miekkansa lappeella, koettaen senjälkeen tehdä samoin minun thoatilleni.
Urhean nuorukaisen ritarillinen ja uhrautuvainen teko täytti mieleni ylpeydellä, enkä välittänyt siitä, että se riisti meiltä pelastumisen toivon viimeisetkin vähäiset rippeet. Warhoonit olivat jo melkein kimpussamme. Tars Tarkas ja Xodar olivat huomanneet, ettemme enää olleet mukana, ja ratsastivat ripeästi avuksemme. Kaikesta päättäen saisi toinen Barsoomin-matkani loistavan lopun. Minua kiusasi ajatus, että kuolisin saamatta nähdä jumalaista prinsessaani ja vielä kerran puristaa häntä rintaani vasten. Mutta jos kohtalon kirjaan oli kirjoitettu, että niin kävisi, niin olin valmis osoittamaan toki parastani, ja niinä viimeisinä hetkinä, jotka minulle oli suotu, ennenkuin siirtyisin tuntemattomaan tulevaisuuteen, antaisin kelpoisuudestani omalla valitsemallani alalla sellaisen näytteen, että warhoonit saisivat siitä puheenaihetta kahdenkymmenen seuraavan miespolven ajaksi.
Kun Carthoris oli jalkaisin, hyppäsin minäkin ratsuni selästä asettuen hänen vierelleen ottamaan vastaan päällemme karkaavien ulvovien hornahenkien hyökkäystä. Hetkistä myöhemmin Tars Tarkas ja Xodar sijoittuivat kahden puolen meitä, päästäen thoatinsa valloilleen, että kaikki olisimme samanlaisessa asemassa.
Warhoonit olivat enää tuskin sadan metrin päässä meistä, kun ylhäältä takaamme kuului voimakas pamaus, ja melkein samassa räjähti pommi heidän riviensä keskellä. Heti syntyi kauhea hämminki. Satakunta sotilasta suistui maahan. Ratsastajattomia thoateja kiiti sinne tänne kuolleiden ja kuolevien seassa. Alkaneessa hurjassa mellakassa tallautui jalkaisin olevia sotilaita thoatien jalkoihin. Vihreiden miesten rivit olivat joutuneet aivan epäjärjestykseen, ja kun he katsahtivat ilmaan nähdäkseen, mistä tämä odottamaton hyökkäys oli peräisin, muuttui epäjärjestys peräytymiseksi ja peräytyminen rajuksi pakokauhuksi. Seuraavalla hetkellä he jo kiitivät poispäin meistä yhtä vinhasti kuin äsken meitä kohti.
Käännyimme katsomaan siihen suuntaan, mistä ensimmäinen laukaus oli kuulunut, ja näimme ison taistelulaivan, joka juuri kohosi lähimpien kukkuloiden takaa, leijailevan majesteettisesti ilmassa. Sen keulatykki pamahti uudelleen meidän katsellessamme sitä, ja toinen pommi räjähti pakenevien warhoonien seassa.
Kun laiva tuli lähemmäksi, puhkesi huuliltani raju riemuhuuto, sillä sen keulassa näin Heliumin viirin.
Pidätettynä
Meidän, Carrhorisin, Xodarin, Tars Tarkasin ja minun, seisoessamme katsellen upeata alusta, joka merkitsi meille kaikille niin paljon, näimme toisen ja sitten kolmannen laivan nousevan kukkuloiden takaa ja lipuvan sirosti sisarlaivan jäljessä.
Samassa lähti lähimmän aluksen yläkannelta kiitämään kymmenkunta yhden miehen partiokonetta, laskeutuen laajoissa kaarissa nopeasti maata kohti luoksemme.
Seuraavalla hetkellä olimme aseistettujen ilmapurjehtijoiden ympäröiminä, ja upseeri astui esiin puhuttelemaan meitä. Hänen katseensa osui äkkiä Carthorisiin ja huudahtaen ilosta ja hämmästyksestä hän juoksi nuorukaisen luokse. Laskien kätensä tämän olalle hän sitten tervehti:
"Carthoris, prinssi! Kaor! Kaor! Hor Vastus lausuu Heliumin prinsessan Dejah Thorisin ja hänen puolisonsa John Carterin pojan tervetulleeksi. Missä olet ollut, oi prinssi? Koko Helium on ollut syvän surun vallassa, Äitisi isoisän mahtavaa kansaa ovat hirveät onnettomuudet kohdanneet sen murheen päivän jälkeen, jolloin poistuit keskuudestamme."
"Älä sure, kelpo Hor Vastus!" huudahti Carthoris, "sillä en tule yksin takaisin lohduttamaan äitini sydäntä ja rakasta kansaani, vaan tuon mukanani miehen, jota koko Barsoom eniten rakasti — Barsoomin suurimman soturin ja sen pelastajan — Heliumin prinssin John Carterin!"
Hor Vastus kääntyi Carthorisin osoittamaan suuntaan, ja kun hänen katseensa osui minuun, näytti hän olevan varpumaisillaan maahan pelkästä hämmästyksestä.
"John Carter!" hän huudahti, mutta sitten hänen silmiinsä tuli äkkiä huolestunut ilme. "Prinssi", hän aloitti, "missä sinä —" ja keskeytti puheensa, mutta arvasin, mitä hän ei rohjennut lausua. Tämä uskollinen mies ei tahtonut ensimmäisenä pakottaa minua tunnustamaan hirvittävää totuutta, että olin palannut salaperäisen Iss-virran helmasta, unohdetun Korus-järven rannoilta, Dorin laaksosta. "Oi, prinssi", hän jatkoi, ikäänkuin ei mikään syrjäajatus olisikaan keskeyttänyt hänen tervehdystään. "Olet tullut takaisin, ja se riittää. Ja salli Hor Vastuksen miekalle niin suuri kunnia, että se ensimmäisenä on jalkojesi juuressa!" Näin sanoen tämä ylevä mies irroitti tuppensa kannatinsoljen ja sinkautti miekkansa eteeni maahan.
Jos tuntisitte punaisten marsilaisten tavat ja luonteen, niin ymmärtäisitte, kuinka syvä merkitys tällä yksinkertaisella teolla oli minun ja kaikkien sen näkijöiden silmissä. Se merkitsi aivan samaa, kuin jos hän olisi sanonut: "Miekkani, ruumiini, elämäni, sieluni ovat sinun, ja sinä saat tehdä niille, mitä tahdot. Kuolemaani asti ja kuolemani jälkeen sinä yksin saat ohjata toimintaani. Oletpa väärässä tai oikeassa, vain sinun sanasi on minusta totta. Ken hyvänsä nostaa kätensä sinua vastaan, hän saa tehdä siitä tiliä miekalleni."
Tällainen alamaisuusvala vannotaan joskus jeddakille, jonka ylväs luonne ja sankariteot ovat herättäneet hänen seuralaisissaan syvän, innostuneen kiintymyksen häntä kohtaan. Mikäli tiesin, ei tätä korkeata kunnianosoitusta ollut milloinkaan tullut kenenkään alemman kuolevaisen osaksi. Vain yksi vastaus oli mahdollinen. Kumarruin ja otin miekan maasta, nostin sen kahvan huulilleni, astuin Hor Vastuksen luokse ja kiinnitin omin käsin aseen hänen vyölleen.
"Hor Vastus", sanoin laskien käteni hänen olalleen, "itse tiedät parhaiten mitä sydämesi käskee. En vähääkään epäile, että tarvitsen miekkaasi, mutta ota vastaan John Carterin juhlallinen, kunniasanallinen vakuutus, että hän ei milloinkaan vaadi sinua paljastamaan sitä muutoin kuin totuuden ja oikeuden puolesta vääryyttä vastaan."
"Sen tiesin, prinssi", vastasi hän, "jo ennenkuin heitin rakkaan säiläni jalkojesi juureen."
Meidän puhuessamme oli lentokoneita kiitänyt edestakaisin maanpinnan ja taistelulaivan välillä ja nyt laskettiin laivasta lentoon muita suurempi alus, joka saattoi kannattaa toistakymmentä ihmistä. Alus laskeutui keveästi lähellemme maahan, ja sen kannelta hyppäsi upseeri, joka astui Hor Vastuksen luokse, teki kunniaa ja sanoi:
"Kantos Kan haluaa, että pelastamamme seurue heti tuodaanXavarianinkannelle."
Mennessämme pienelle alukselle silmäilin seurueemme jäseniä ja vasta silloin huomasin, että Thuvia oli poissa. Aloin heti kysellä, jolloin kävi selville, ettei häntä ollut kukaan nähnyt sen jälkeen kun Carthoris oli lähettänyt hänen thoatinsa hurjasti nelistämään kukkuloita kohti toivoen siten toimittavansa hänet pois vaarasta.
Hor Vastus lähetti viipymättä kaksitoista lentopartiolaista eri suuntiin häntä etsimään. Hän ei ollut voinut ehtiä kauaksi senjälkeen kun olimme hänet nähneet. Me muut nousimme meitä noutamaan lähetetyn aluksen kannelle ja hetkistä myöhemmin olimmeXavarianilla.
Ensimmäiseksi oli vastassani itse Kantos Kan. Vanha ystäväni oli kohonnut Heliumin laivaston korkeimpaan asemaan, mutta yhä hän oli sama kelpo toveri, joka oli jakanut kanssani warhoonien vankiluolan puutteet, suurien kisojen kaameat hirmut ja sittemmin vaarat etsiessämme Dejah Thorisia viholliskaupungin, Zodangan muurien sisältä.
Silloin olin ollut tuntematon vaeltaja oudolla kiertotähdellä, ja hän pelkkä padwar Heliumin laivastossa. Nyt hän komensi Heliumin kaikkia isoja ilmahirviöitä, ja minä olin Heliumin jeddakin Tardos Morsin sukuinen prinssi.
Hän ei kysynyt, missä olin ollut. Samoin kuin Hor Vastusta peloitti häntäkin, eikä hän tahtonut puristaa minulta totuutta. Joskus se kyllä tulisi ilmi, sen hän tiesi, mutta siihen asti hän näytti tyytyvän siihen, että olin taaskin hänen seurassaan. Hän tervehti Carthorisia ja Tars Tarkasia vilpittömän iloisesti, mutta ei liioin kysynyt, missä he olivat olleet. Töin tuskin hän malttoi vetää kättään irti nuorukaisesta.
"Et tiedä, John Carter", hän sanoi minulle, "kuinka me heliumilaiset rakastamme tätä poikaasi. Tuntuu siltä kuin kaikki se rakkaus, jota tunsimme hänen ylevää isäänsä ja onnetonta äitiään kohtaan, olisi keskittynyt häneen. Kun levisi tieto, että hän oli kadonnut, niin kymmenen miljoonaa ihmistä itki."
"Mitä tarkoitat, Kantos Kan", kuiskasin, "kun sanot 'hänen onneton äitinsä'?" sillä näissä sanoissa tuntui minusta piilevän jotakin synkkää, jota en käsittänyt.
Hän vei minut syrjään.
"Vuoden ajan", hän sanoi, "siitä lähtien kun Carthoris hävisi, Dejah Thoris on surrut ja murehtinut kadotettua poikaansa. Iskua, jonka hän sai vuosia sitten, kun sinä et palannut ilmatehtaalta, lievensivät äitiyspuuhat jonkun verran, sillä poikanne mursi valkean kuorensa juuri sinä yönä.
"— Koko Helium tiesi, että hän kärsi silloin hirveästi, sillä eikö koko Helium surrut hänen kanssaan hänen puolisonsa menetystä! Mutta kun poika katosi, ei jäljelle jäänyt mitään, ja kun etsijäretkikunta toisensa jälkeen palasi tuoden aina saman lohduttoman sanoman, ettei ollut saanut vihiäkään pojan olinpaikasta, lannistui rakas prinsessamme yhä enemmän, kunnes kaikki, jotka näkivät hänet, tunsivat mielessään, ettei voinut kulua kuin päiviä, ennenkuin hän lähtisi yhtyäkseen rakkaihinsa Dorin laaksossa.
"— Viimeisenä keinona hänen isänsä Mors Kajak ja hänen isoisänsä Tardos Mors lähtivät etsimään kahden mahtavan laivaston komentajina. Kuukausi takaperin he purjehtivat pois aikoen tutkia jokaisen neliömetrin Barsoomin pohjoisella puoliskolla. Kahteen viikkoon ei heistä ole saapunut minkäänlaista tietoa, mutta huhuja on liikkunut, että heitä on kohdannut kauhea onnettomuus ja että retkikuntien kaikki jäsenet ovat kuolleet.
"— Samoihin aikoihin Zat Arras aloitti uudelleen tunkeilevan kiihkeän kosiskelunsa. Hän on aina juossut Dejah Thorisin jäljessä sinun katoamisestasi saakka. Dejah Thoris vihasi häntä ja pelkäsi häntä, mutta kun sekä hänen isänsä että isoisänsä olivat poissa, niin Zat Arras oli hyvin mahtava, sillä hän on vieläkin Zodangan jed, joksi, kuten muistat, Tardos Mors määräsi hänet, kun sinä olit kieltäytynyt tästä kunniasta.
"— Zat Arrasilla oli salainen keskustelu Dejah Thorisin kanssa kuusi päivää sitten. Kukaan ei tiedä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta seuraavana päivänä Dejah Thoris oli kadonnut, ja hänen kanssaan oli mennyt kymmenkunta hänen henkivartijaansa ja kamaripalvelijaansa, muiden muassa Sola, vihreä nainen — Tars Tarkasin tytär, muistathan. He eivät jättäneet mitään tietoa aikeistaan, mutta niinhän aina kaikki menettelevät lähtiessään sille vapaaehtoiselle toivioretkelle, jolta ei kukaan palaa. Emme osaa uskoa muuta kuin että Dejah Thoris on mennyt Issin jäiseen helmaan ja että häneen hartaasti kiintyneet palvelijat ovat tahtoneet seurata häntä.
"— Zat Arras oli Heliumissa, kun hän katosi. Hän komentaa tätä laivastoa, joka siitä lähtein on ollut Dejah Thorisia etsimässä. Emme ole löytäneet hänestä jälkeäkään, ja pelkään, että yrityksemme on turha."
Meidän keskustellessamme Hor Vastuksen lentäjät palasivatXavarianille. Mutta kukaan heistä ei ollut nähnyt merkkiäkään Thuviasta. Olin hyvin masennuksissani kuultuani, että Dejah Thoris oli kadonnut, ja nyt sain lisäksi huolestumisen Thuvian kohtalosta. Tunsin ankaraa vastuunalaisuutta tämän tytön hengestä, sillä uskoin hänen olevan jonkun ylhäisen barsoomilaissuvun jäsen ja olin päättänyt ponnistaa kaikki voimani palauttaakseni hänet kansansa keskuuteen.
Olin juuri aikeissa pyytää Kantos Kania lähettämään uudelleen lentäjiä häntä etsimään, kun laivaston lippulaivasta saapuiXavarianillelentokone, jonka upseeri toi Kantos Kanille sanoman Arrasilta.
Ystäväni luki määräyksen ja kääntyi minuun päin.
"Zat Arras käskee minun viedä 'vankimme' hänen luokseen. Määräystä on noudatettava. Hän on Heliumin ylin mies, mutta paremmin olisi ritarillisuuden ja hyvien tapojen mukaista, jos hän saapuisi tänne lausumaan Barsoomin pelastajan tervetulleeksi asianomaisin kunnianosoituksin."
"Tiedät varsin hyvin, ystäväni", sanoin, "että Zat Arrasilla on hyvät syynsä vihata minua. Hänestä ei mikään olisi mieluisampaa kuin nöyryyttää minua ja sitten surmata minut. Kun hänellä nyt on niin hyvä aihe, niin menkäämme katsomaan, onko hänellä rohkeutta käyttää sitä hyväkseen."
Kutsuttuamme Tars Tarkasin, Carthorisin ja Xodarin mukaamme astuimme Zat Arrasin upseerin seurassa pieneen alukseen ja hetkistä myöhemmin laskeuduimme Zat Arrasin lippulaivan kannelle.
Kun lähestyimme Zodangan jediä, ei hänen kasvoillaan näkynyt tervehdyksen tai tuntemisen merkkiäkään; hän ei suonut edes Carthorisille ystävällistä sanaa. Hänen käyttäytymisensä oli kylmää, pöyhkeää ja jäykkää.
"Kaor, Zat Arras!" lausuin tervehdykseksi, mutta hän ei vastannut.
"Miksi näiltä vangeilta ei ole riisuttu aseita?" hän kysyi KantosKanilta.
"He eivät ole vankeja, Zat Arras", vastasi upseeri. "Kaksi heistä kuuluu Heliumin jaloimpaan sukuun. Tharkin jeddak Tars Tarkas on Tardos Morsin rakkain liittolainen. Viides on Heliumin prinssin ystävä ja seuralainen — se riittää minusta."
"Mutta minusta se ei riitä", tokaisi Zat Arras. "Minun on tiedettävä enemmän kuin nimet niistä, jotka ovat lähteneet toivioretkelle. Missä olet ollut, John Carter?"
"Olen juuri tullut Dorin laaksosta ja ensisyntyisten maasta, ZatArras", vastasin.
"Ah", huudahti hän ilmeisesti mielissään. "Et siis kielläkään sitä.Olet palannut Iss-virran helmasta?"
"Olen tullut takaisin pettävien toiveiden maasta, kidutusten ja kuoleman laaksosta. Seuralaisteni kanssa olen pelastunut valehtelevien pahojenhenkien kauheista kynsistä. Olen tullut takaisin Barsoomiin, jonka pelastin tuskattomasta kuolemasta, pelastaakseni sen uudelleen, mutta tällä kertaa mitä hirveimmässä muodossa uhkaavasta kuolemasta."
"Vaikene, herjaaja!" kiljaisi Zat Arras. "Älä toivokaan voivasi pelastaa pelkurimaista henkeäsi sepittelemällä kamalia valheita, joilla —" Hän ei päässyt pitemmälle. Niin keveästi ei John Carteria saanut nimitellä "pelkuriksi" ja se olisi Zat Arrasin pitänyt tietää. Ennenkuin kukaan ehti nostaa kättäänkään estämään minua, olin hänen vieressään ja käteni kouristi hänen kurkkuaan.
"Tulenpa taivaasta tai helvetistä, Zat Arras, niin saat nähdä, että olen yhä sama John Carter, joka olen aina ollut. Ei ikinä ole kukaan, joka on käyttänyt minusta tuollaisia nimityksiä, jäänyt henkiin — pyytämättä anteeksi." Niin sanoen aloin painaa hänen selkäänsä koukkuun polveani vasten ja puristin tiukemmin hänen kurkkuaan.
"Vangitkaa hänet!" kiljaisi Zat Arras, ja kymmenkunta upseeria kiiruhti hänen avukseen.
Kantos Kan tuli luokseni ja kuiskasi:
"Päästä hänet, pyydän sinua! Me vain sekaantuisimme kaikki leikkiin, sillä en voisi nähdä noiden miesten käyvän sinuun käsiksi auttamatta sinua. Upseerini ja mieheni liittyisivät minuun, ja silloin meillä olisi kapina, joka kehittyisi vallankumoukseksi. Tardos Morsin ja Heliumin tähden, hellitä!"
Hänen sanojensa johdosta päästin Zat Arrasin irti, käänsin hänelle selkäni ja menin laivan reunalle.
"Tule, Kantos Kan!" sanoin. "Heliumin prinssi tahtoo palataXavarianille."
Meitä ei kukaan estänyt. Zat Arras seisoi kalpeana ja vapisten upseeriensa keskellä. Jotkut silmäilivät häntä vihaisesti ja siirtyivät minua kohti, ja yksi heistä, joka oli kauan ollut Tardos Morsin uskottuna, lausui minulle hiljaa, kun menin hänen ohitseen:
"Saat varmasti huomata minun merkkini soturiesi joukossa, John Carter."
Kiitin ja astuin edelleen. Hiljaisuuden vallitessa menimme alukseen ja pian olimme jälleenXavarianinkannella. Viidentoista minuutin kuluttua saimme lippulaivalta määräyksen lähteä Heliumiin.
Matkamme sujui seikkailuitta. Carthoris ja minä olimme vaipuneina synkkiin mietteisiin. Kantos Kan oli huolestunut ajatellessaan niitä lisäonnettomuuksia, jotka kohtasivat Heliumia, jos Zat Arras yrittäisi noudattaa ikivanhaa perinnäistapaa, jonka mukaan Dorin laakson karkulaiset oli hirveästi surmattava. Tars Tarkas murehti tyttärensä menetystä. Vain Xodar oli huoleton — maanpakolainen ja lainsuojaton kun oli, niin hänelle ei voisi Heliumissa käydä sen pahemmin kuin missä muualla hyvänsä. "Toivokaamme ainakin, että saamme kuolla punaisen veren tippuessa säilästämme", hän sanoi. Se oli yksinkertainen toive, ja hyvin todennäköistä oli, että se toteutuisi. Olin huomaavinani, ettäXavarianinupseerit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen, ennenkuin saavuimme Heliumiin. Osa heistä kerääntyi Carthorisin ja minun ympärille, milloin heillä oli siihen vain tilaisuutta, kun taas jokseenkin toinen puoli heistä pysytteli meistä kaukana. He käyttäytyivät meitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti, mutta ilmeisesti heitä sitoi taikauskoinen luottamus oppiin Dorista, Issuksesta ja Koruksesta. En voinut heitä moittia, sillä tiesin, kuinka lujassa usko, olkoonpa se kuinka naurettava hyvänsä, saattaa olla muuten järkevissä ihmisissä.
Palaamalla Dorin laaksosta olimme tehneet itsemme syypäiksi pyhyyden häpäisemiseen; kertomalla sikäläisiä seikkailujamme ja kuvaamalla tosiasioita sellaisina kuin ne olivat, olimme peräti loukanneet heidän isäinsä uskontoa. Olimme herjaajia — valehtelevia kerettiläisiä. Luulenpa, että nekin, jotka pitäen meistä mieskohtaisesti ja tahtoen pysyä uskollisina vielä liittyivät meihin, kuitenkin sydämessään epäilivät puheittemme totuudenmukaisuutta. On hyvin vaikeata kääntyä uuteen uskoon ja hylätä vanha, kuinka houkuttelevia uuden uskonnon lupaukset sitten lienevätkin. Mutta hylätä vanha uskonto valhekudelmana saamatta mitään sen sijalle, se on raskaimpia uhrauksia, mitä miltään kansalta voidaan pyytää.
Kantos Kan ei suostunut keskustelemaan thernien ja ensisyntyisen keskuudessa kokemistamme elämyksistä.
"Riittää se", sanoi hän, "että panen alttiiksi henkeni sekä täällä että tämän jälkeen sietämällä teitä ollenkaan. Älkää pyytäkö minua raskauttamaan syntejäni kuuntelemalla sellaista, mitä minut on aina opetettu pitämään kuolemansynniksi luettavana harhaoppisuutena!"
Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin ystäviemme ja vihollistemme oli pakko näyttää värinsä julkisesti. Heliumiin saavuttuamme olisi tilinteko varmasti edessämme, ja jollei Tardos Mors ollut vielä palannut, niin pelkäsin Zat Arrasin vihamielisyydellä olevan suuren merkityksen meidän vahingoksemme, sillä hän edusti Heliumin hallitusta. Ryhtyä häntä vastustamaan olisi samaa kuin valtiopetos. Sotajoukkojen enemmistö seuraisi epäilemättä upseeriensa johtoa, ja tiesin että monet vaikutusvaltaisimmat, sekä maa- että ilmavoimissa palvelevat miehet liittyisivät John Carteriin sekä jumalia että ihmisiä ja paholaisia vastaan.
Toisaalta taas väestön enemmistö varmasti vaatisi, että meidän oli kärsittävä pyhyyden häpäisemisestä koituva rangaistus. Tulevaisuudentoiveet olivat synkät, miltä näkökannalta niitä tarkastelinkin, mutta ajatellessani Dejah Thorisia raateli mieltäni niin voimakas tuska ja levottomuus, että Heliumin pulma, kuten nyt käsitän, kiinnitti silloin mieltäni varsin vähän.
Kamalana painajaisena väikkyivät aina, sekä päivällä että yöllä, silmissäni ne hirveät kohtaukset, joiden pyörteessä prinsessani kenties juuri sillä hetkellä oli — kammottavat kasvi-ihmiset — raatelevat valkeat apinat.
Oli aamupäivä, kun saavuimme puolentoista kilometrin korkuisen tulipunaisen tornin yläpuolelle, joka on suuremman Heliumin tunnusmerkkinä eroittaen sen sisarkaupungistaan. Kun laajoissa kaarissa laskeuduimme laivaston telakoille, näimme kaduille tulvivan valtavia kansajoukkoja. Heliumiin oli radiosanomalla lähetetty edeltäpäin tieto tulostamme.
Xavarianinkannelta meidät neljä, Carthoris, Tars Tarkas, Xodar ja minut, siirrettiin pienempään alukseen, joka saattaisi meidät majapaikkaan Palkkion ja Koston temppeliin. Siellä jaetaan marsilaista oikeutta sekä hyvistä että pahoista töistä; siellä koristetaan sankari, siellä tuomitaan rikollinen. Meidät vietiin temppeliin katolla olevan lentoaseman kautta, joten emme joutuneet ensinkään väkijoukon sekaan, kuten muuten oli tavallista. Aina ennen olin nähnyt huomattavat vangit tai palanneet korkea-arvoiset matkailijat saatettavan Jeddakien portilta Palkkion ja Koston temppeliin leveätä Esi-isäin katua pitkin tiheiden, joko pilkkaavien tai riemuitsevien kansalaisjoukkojen keskitse.
Arvasin, että Zat Arras ei rohjennut päästää väestöä lähellemme, sillä hän pelkäsi, että kansan rakkaus Carthorisia ja minua kohtaan puhkeaisi mielenosoitukseksi ja että se pyyhkäisisi pois heidän taikauskoisen kauhunsa sitä rikosta kohtaan, josta meitä syytettäisiin. Hänen suunnitelmistaan en tiennyt muuta kuin mitä arvailin, mutta ilmeisesti ne olivat meille tuhoisia, sillä vain hänen luotetuimpia puoluelaisiaan oli saattamassa meitä lentoaluksella Palkkion ja Koston temppeliin.
Meidät sijoitettiin erääseen temppelin eteläpäässä, Esi-isäin kadun puolella, olevaan huoneeseen. Sieltä saatoimme nähdä tämän kadun pitkin pituuttaan aina kahdeksan kilometrin päässä olevalle Jeddakien portille asti. Temppelin aukiolle ja läheisille kaduille oli runsaasti puolentoista kilometrin pituudelta sulloutunut väkeä niin tiheästi kuin suinkin saattoi. Minkäänlaista levottomuutta tai epäjärjestystä ei ollut — ei kuulunut pilkkahuutoja eikä suosionosoituksia, ja kun väkijoukko näki meidät ikkunassa, niin moni nosti kädet silmilleen ja itki.
Myöhään iltapäivällä saapui Zat Arrasin lähetti ilmoittamaan meille, että asiamme joutuisi puolueettomista ylimyksistä kokoonpannun tuomioistuimen käsiteltäväksi temppelin suuressa salissa seuraavan päivän ensimmäisellä zodella eli Maan ajassa lausuttuna noin kahtakymmentä minuuttia vailla yhdeksän aamulla.
[Aina kun kapteeni Carter on käyttänyt marsilaisia aika-, pituus-, paino- y.m. mittoja, olen muuttanut ne maapallolla käytetyiksi mitoiksi niin täsmällisesti kuin mahdollista. Hänen muistiinpanoissaan on runsaasti marsilaisia taulukkoja ja suuri joukko tieteellisten huomioiden merkintöjä, mutta kun Kansainvälinen tähtitieteellinen yhdistys parhaillaan luokittelee, tutkii ja varmentaa tätä huomattavaa ja arvokasta tietoaineistoa, ei mielestäni olisi vähääkään lisännyt kapteeni Carterin kertomuksen viehättävyyttä eikä inhimillisen tiedon kokonaismäärää, jos olisinkin näihin seikkoihin nähden pitänyt tiukasti kiinni alkuperäisestä käsikirjoituksesta, samalla kun se olisi helposti voinut sekoittaa lukijaa ja heikentää hänen mielenkiintoaan itse kertomusta kohtaan. Niiden varalta, joita sellainen kenties huvittaa, selitän kuitenkin että Marsin vuorokausi on hieman pitempi kuin kaksikymmentäneljä tuntia kolmekymmentäseitsemän minuuttia (Maan aikaa). Sen marsilaiset jakavat kymmeneen yhtäsuureen osaan, zodeen, aloittaen päivänsä noin kello kuusi aamulla (Maan aikaa) Zode on jaettu viiteenkymmeneen xatiin ja xat vuorostaan kahteensataan taliin. Tal on suunnilleen yhtä pitkä kuin Maan sekunti. Alempana esitetty barsoomilainen aikataulukko on vain osa kapteeni Carterin muistiinpanoissa olevasta täydellisestä taulukosta.
200 talia ………….. 1 xat 50 xatia ………….. 1 zode 10 zodea ………….. 1 Marsin pyörähdys akselinsa ympäri.]
Kuolemantuomio
Seuraavana aamuna saapui vähän ennen määrättyä aikaa Zat Arrasin upseereista kokoonpantu voimakas vartiosto saattamaan meitä temppelin suureen saliin.
Pian olimme perillä ja astelimme leveätä niin sanottua Toivon kuoria pitkin salin keskellä olevalle korokkeelle. Edellämme ja takanamme marssi aseistettuja vartijoita, ja tiiviit rivit zodangalaisia sotilaita reunustivat kuoria kummaltakin puolelta ovelta lavalle asti.
Saavuttuamme aitauksen ympäröimälle korokkeelle näimme tuomarimme. Barsoomilaisen tavan mukaan heitä oli kolmekymmentäyksi, ja heidän piti olla arvalla valittuja ylimysten keskuudesta, kun syytetyt olivat ylimyksiä. Mutta hämmästyksekseni en nähnyt ainoankaan ystäväni kasvoja heidän joukossaan. Jotakuinkin kaikki olivat zodangalaisia, ja juuri minua Zodanga sai kiittää siitä, että vihreät heimot sen kukistivat ja se sitten joutui Heliumin vallan alle. Heiltä ei juuri voinut odottaa oikeudenmukaisuutta, kun tuomittavina olivat John Carter, hänen poikansa ja suuri tharkilainen, niiden villien heimojen komentaja, jotka olivat riehuneet Zodangan leveillä kaduilla ryöstäen, polttaen ja surmaten.
Meitä ympäröivä laaja, pyöreä katsomo oli ahdaten täynnä kaikkiin kansan- ja ikäluokkiin sekä molempiin sukupuoliin kuuluvaa kansaa. Kun ilmestyimme saliin, lakkasi hiljainen keskustelun humina, joten pysähtyessämme korokkeelle eli Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle kymmenen tuhannen katsojan täyttämässä salissa, vallitsi kuolon hiljaisuus.
Tuomarien istuimet olivat suuressa ympyrässä pyöreän lavan ulkopuolella. Meidät käskettiin istumaan selkä pienempään, suuremman lavan keskellä olevaan korokkeeseen päin. Jouduimme siten kasvot tuomareita ja katsomoa kohti. Pienemmälle korokkeelle menisi meistä aina kulloinkin se, jonka asia otettaisiin käsiteltäväksi.
Itse Zat Arras istui puheenjohtajan kultaisella tuolilla. Kun olimme istuutuneet ja vartijamme vetäytyivät takaisin korokkeelle tuovien portaiden juurelle, nousi hän seisomaan ja lausui nimeni.
"John Carter", hän huudahti, "nouse Totuuden jalustalle tuomittavaksi puolueettomasti tekojesi mukaan ja kuulemaan niistä ansaitsemasi palkka!" Sitten hän, kääntyen milloin yhtäälle, milloin toisaalle katsomoa kohti, selosti niitä tekoja, joiden mukaan tuomioni oli langetettava.
"Tiedätte, oi Heliumin tuomarit ja kansa, että John Carter, entinen Heliumin prinssi, on oman kertomuksensa mukaan palannut Dorin laaksosta, jopa itse Issuksen temppelistä; että hän on lukuisten heliumilaisten kuullen herjannut pyhitettyä Iss-virtaa, Dorin laaksoa, unohdettua Korus-järveä, itse pyhiä thernejä, jopa Issusta, kuoleman ja ikuisen elämän jumalatarta. Ja omien silmienne todistuksesta, nähdessänne hänet nyt Totuuden jalustalla, tiedätte, että hän todella on palannut näiltä pyhiksi eristetyiltä alueilta, uhmaten ikivanhoja tapojamme ja loukaten isäimme uskonnon pyhyyttä.
"— Ken on kerran kuollut, hän älköön palatko elämään! Ken sitä yrittää, hänet on toimitettava ikuisesti kuolleeksi. Tuomarit, velvollisuutenne on selvä — minkäänlaisia totuudenvastaisia todistuksia ei voida sallia. Mikä on oleva John Carterin tuomio teoistaan?"
"Kuolema!" täräytti tuomareista yksi.
Mutta samassa ponnahti katsomossa eräs mies seisomaan, kohotti kätensä ja huudahti: "Oikeutta! Oikeutta! Oikeutta!" Se oli Kantos Kan, ja kaikkien silmien kohdistuessa häneen hän juoksi zodangalaisten sotilaiden sivuitse korokkeelle.
"Minkälaista oikeutta tämä on?" huusi hän Zat Arrasille. "Syytettyä ei ole kuultu, eikä hänelle ole annettu tilaisuutta kutsua muita puoltajikseen. Heliumin kansan nimessä vaadin, että Heliumin prinssiä kohdellaan rehellisesti ja puolueettomasti."
Silloin kajahti katsomosta voimakas huuto: "Oikeutta! Oikeutta!Oikeutta!" Ja Zat Arras ei uskaltanut vastustaa.
"Puhu sitten!" hän ärähti minulle. "Mutta älä herjaa Barsoomissa pyhinä pidettyjä asioita!"
"Heliumin kansa!" huudahdin kääntyen katselijoihin ja puhuen tuomarieni ylitse. "Kuinka voi John Carter odottaa oikeutta zodangalaisilta? Hän ei voi sitä pyytääkään eikä hän pyydä sitä. Heliumilaisille hän esittää asiansa. Eikä hän vetoa kehenkään armoa anoen. Hän ei nyt puhu omasta puolestaan, vaan teidän puolestanne, vaimojenne ja tyttärienne ja vielä syntymättömien vaimojen ja tyttärien puolesta, pelastaakseen heidät kuvaamattomasta julmuudesta ja alennuksesta, jonka olen nähnyt tulleen Barsoomin ihanien naisten osaksi siinä paikassa, jota ihmiset nimittävät Issuksen temppeliksi, pelastaakseen heidät kasvi-ihmisten imukäsien syleilystä, Dorin isojen valkeiden apinain hampaista, joutumasta pyhien thernien julman kiihkon uhreiksi, kaikesta siitä, mihin kylmä, eloton Iss-virta heidät vie rakkautta, elämää ja onnea uhkuvista kodeista.
"— Onko täällä ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne John Carterin tarinaa, kuinka hän saapui keskuuteenne toisesta taivaankappaleesta ja kohosi, oltuaan ensin vihreiden heimojen vankina, kidutuksien ja vainojen kautta korkeaan asemaan Barsoomin parhaiston keskuuteen. Tiedätte, että John Carter ei ole ikinä valehdellut omaksi hyödykseen, ei sanonut mitään, mikä olisi vahingoittanut Barsoomin väestöä, eikä puhunut kevytmielisesti Barsoomin oudosta uskonnosta, jota hän on kunnioittanut, vaikkakaan ei ole sitä ymmärtänyt.
"— Ei täällä eikä koko Barsoomissa ole nyt ainoatakaan ihmistä, joka ei saisi hengestään suoranaisesti kiittää yhtä ainoata tekoani, kun uhrasin itseni ja prinsessani onnen, että te saisitte jäädä eloon. Ja siksi, Heliumin kansa, minulla on mielestäni oikeus vaatia, että minua kuunnellaan, että minua uskotaan ja että minun annetaan palvella teitä ja pelastaa teidät Dorin laakson valheellisesta tämänjälkeisestä elämästä ja Issuksen käsistä, kuten kerran pelastin teidät todellisesta kuolemasta.
"— Teille, heliumilaiset, puhun nyt. Kun olen lopettanut, niin tehkööt zodangalaiset minulle mitä tahtovat. Zat Arras on riistänyt minulta miekkani, joten Zodangan miehet eivät enää pelkää minua. Tahdotteko kuunnella?"
"Puhu, John Carter, Heliumin prinssi!" huudahti eräs kookas ylimys katsomosta, ja kansa yhtyi häneen, niin että rakennus tärisi voimakkaista huudoista.
Zat Arras oli liiaksi viisas ryhtyäkseen vastustamaan sellaista mielenilmausta kuin tällä haavaa raikui Palkkion ja Koston temppelissä, ja niinpä puhuin Heliumin kansalle kaksi tuntia.
Mutta kun olin lopettanut, nousi Zat Arras pystyyn ja lausui hiljaa tuomareihin kääntyneenä: "Arvoisat ylimykset, olette kuulleet John Carterin puolustuspuheen. Hän on saanut tilaisuuden todistaa viattomuutensa, jos hän ei ole syypää. Mutta hän on sensijaan käyttänyt tämän ajan syytääkseen yhä lisää herjauksia. Mikä on tuomionne, hyvät herrat?"
"Kuolema herjaajalle!" huudahti yksi ponnahtaen seisaalleen, ja samassa olivat kaikki kolmekymmentäyksi tuomaria pystyssä, miekat koholla merkiksi tuomion yksimielisyydestä.
Jos kansa ei kuullutkaan Zat Arrasin syytöstä, niin se ainakin kuuli tuomioistuimen päätöksen. Synkkä murina kohosi yhä äänekkäämpänä tiheään ahdetusta katsomosta, ja sitten Kantos Kan, joka ei ollut poistunut lavalta tultuaan vierelleni, kohotti kätensä pyytäen hiljaisuutta. Saatuaan äänensä kuuluville hän alkoi puhua rauhallisesti ja tasaisesti:
"Olette kuulleet, minkä kohtalon Zodangan miehet tahtoisivat valmistaa Heliumin uljaimmalle sankarille. Heliumilaisten velvollisuus on ehkä hyväksyä se päätös lopullisena. Toimikoon kukin sydämensä vaatimusten mukaan. Kas tässä Kantos Kanin, Heliumin laivaston komentajan, vastaus Zat Arrasille ja hänen tuomareilleen!" Näin sanoen hän aukaisi tuppensa soljen ja viskasi miekkansa jalkojeni juureen.
Sotilaita ja siviilihenkilöitä, upseereja ja ylimyksiä kiiruhti heti sankkoina parvina zodangalaisten sotilaiden ohi tunkeutuen Oikeudenmukaisuuden armoistuimelle. Satakunta miestä nousi lavalle, ja satakunta miekkaa kalahti lattialle jalkojeni juureen. Zat Arras ja hänen upseerinsa olivat raivoissaan, mutta avuttomia. Miekan toisensa jälkeen nostin huulilleni ja kiinnitin sen jälleen omistajansa kupeelle.
"Tulkaa!" sanoi Kantos Kan, "Saattakaamme John Carter seurueineen omaan palatsiinsa." Miehet muodostivat vartioston ympärillemme ja aikoivat lähteä Toivon kuoriin vieville portaille.
"Seis!" huudahti Zat Arras. "Heliumin sotilaat, älkää päästäkö ainoatakaan vankia poistumaan Oikeudenmukaisuuden armoistuimelta!"
Zodangalaiset sotilaat olivat ainoa temppelissä oleva säännöllinen Heliumin sotaväen osasto, joten Zat Arras oli varma, että hänen määräystään toteltaisiin; mutta en luule hänen arvanneen, minkälaisen vastarinnan sotilaat kohtaisivat lähestyessään lavaa.
Katsomossa välähti miekkoja joka suunnalla, ja miehiä syöksyi uhkaavasti zodangalaisia kohti. Joku kohotti huudon: "Tardos Mors on kuollut — tuhat vuotta John Carterille, Heliumin jeddakille!" Kun kuulin sen ja näin heliumilaisten kiukkuiset ilmeet, heidän katsellessaan Zat Arrasin sotilaita, näytti minusta, että vain ihme saattoi estää yhteentörmäyksen, joka johtaisi sisälliseen sotaan.
"Seis!" huudahdin noustuani uudelleen Totuuden jalustalle. "Pysyköön jokainen paikallaan, kunnes olen sanonut sanottavani! Jos täällä nyt putoaa ainoakaan isku, niin Helium saattaa syöksyä katkeraan, veriseen sotaan, jonka seurauksia on mahdoton arvata. Veli joutuisi veljeään vastaan, isä poikaansa. Ei kenenkään elämä ole sellaisen uhrin arvoinen. Mieluummin tahdon alistua Zat Arrasin kieroon tuomioon kuin aiheuttaa kansalaissodan Heliumiin.
"— Myöntykäämme molemmin puolin osaltamme ja antakaamme koko asian levätä Tardos Morsin tai hänen poikansa Mors Kajakin paluuseen saakka. Jollei heistä kumpikaan ole palannut vuoden kuluessa, niin otettakoon asia uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi — siten on tehty kerran ennen." Kääntyen Zat Arrasiin jatkoin sitten hiljaa: "Jollet ole suurempi narri kuin minä sinua pidän, otat vaarin tilaisuudesta, jonka sinulle tarjoan, ennenkuin se on liian myöhäistä. Jos nuo säilät kerran kohoavat sotilaitasi vastaan, niin ei Barsoomissa kukaan — ei edes itse. Tardos Mors — voi torjua seurauksia. Mitä sanot? Puhu nopeasti."
Zodangalaisen Heliumin jed alkoi puhua allansa olevalle kiihkoisalle joukolle.
"Hillitkää kätenne, Heliumin miehet!" hän huusi äänen vapistessa raivosta. "Tuomioistuin on julistanut päätöksensä, mutta toimeenpanon aikaa ei ole määrätty. Minä, Zat Arras, Zodangan jed, katsoen vangin kuninkaallisiin sukulaisuussuhteisiin ja hänen aikaisempiin Heliumille ja Barsoomille tehtyihin palveluksiinsa, myönnän lykkäystä vuodeksi tahi Mors Kajakin tai Tardos Morsin paluuseen saakka. Hajaantukaa rauhallisesti ja menkää kotiinne!"
Ei kukaan liikahtanut. Kaikki seisoivat vaieten ja jännittyneinä, katseet minuun tähdättyinä, ikäänkuin odottaen hyökkäysmerkkiä.
"Tyhjentäkää temppeli!" komensi Zat Arras, puhuen hiljaa eräälle upseerilleen.
Peläten tämän määräyksen väkivaltaisesta täyttämisyrityksestä koituvia seurauksia astuin korokkeen reunalle ja osoittaen pääkäytävää kohti pyysin kansaa poistumaan. Yhtenä miehenä kaikki lähtivät ja menivät uhkaavan äänettöminä Zodangan jedin Zat Arrasin sotilaiden ohitse. Zat Arras oli mykkänä voimattomasta raivosta.
Kantos Kan seisoi muiden, minulle uskollisuutta vannoneiden miehien kanssa yhäti Oikeudenmukaisuuden armoistuimella.
"Tule!" sanoi hän minulle. "Saatamme sinut palatsiisi, prinssi. Tulkaa, Carthoris ja Xodar! Tule, Tars Tarkas!" Ylpeä ivahymy väreili hänen siromuotoisilla huulillaan, kun hän vilkaisi Zat Arrasiin päin. Sitten hän kääntyi pois ja asteli korokkeen portaita myöten Toivon kuoriin. Me neljä ja sata uskollista seuralaistamme seurasimme häntä ainoankaan käden kohoamatta pidättämään meitä, vaikkakin riemumarssiamme temppelin läpi katseltiin vihasta hehkuvin silmin.
Kaduilla tungeksi kansaa ahdinkoon asti, mutta meille tehtiin tietä, ja useita miekkoja sinkosi jalkojeni eteen astellessani Heliumin kaupungin läpi laitamalla olevalle palatsilleni. Siellä vanhat orjat lankesivat polvilleen suudellen käsiäni, kun tervehdin heitä. He eivät välittäneet siitä, missä olin ollut. Heille riitti se, että olin palannut heidän luokseen.
"Oi, herra", huudahti heistä eräs, "jos vain jumalainen prinsessamme olisi täällä, niin olisipa tämä todella riemunpäivä!"
Kyyneleet kihosivat silmiini ja minun oli käännyttävä poispäin voidakseni salata liikutukseni. Carthoris itki peittelemättä, kun orjat ahtautuivat hänen ympärilleen tuoden ilmi kiintymyksensä ja valittaen meitä kaikkia kohdannutta iskua. Nyt vasta Tars Tarkas sai tietää, että hänen tyttärensä Sola oli seurannut Dejah Thorisia viimeiselle pyhiinvaellukselle. Minulla ei ollut ollut sydäntä kertoa hänelle, mitä olin kuullut Kantos Kanilta. Oikeana vihreänä marsilaisena hän pysyi sotaisen järkkymättömänä, näyttämättä minkäänlaisia merkkejä surustaan, mutta tiesin, että hänen tuskansa oli yhtä vihlova kuin omanikin. Hänen luonteessaan olivat hyvin kehittyneinä ihmisluonteen lempeät piirteet, rakkauden, ystävyyden ja säälin tunteet, ja se eroitti hänet jyrkästi muista heimolaisistaan.
Murheellinen, synkkä seurue istuutui sinä päivänä pöytään tervetuliaisaterialle Heliumin prinssin palatsin avarassa ruokasalissa. Meitä oli sata henkilöä, ottamatta lukuun pienen hovini jäseniä, sillä Dejah Thorisilla ja minulla oli ollut kuninkaallisen arvomme mukainen talous.
Punaisten marsilaisten tavan mukaisesti pöytä oli kolmiomainen, sillä perheessämme oli kolme jäsentä. Carthoris ja minä istuimme paikoillamme kumpikin keskellä omaa pöydänsivuamme — kolmannen keskikohdalla oli Dejah Thorisin korkeaselkäinen, leikkauksilla koristettu tuoli, jolle oli pantu hänen jalokivistä säihkyvät häätamineensa. Tuolin takana seisoi orja kuten silloinkin, kun hänen emäntänsä istui paikallaan pöydän ääressä, valmiina täyttämään emäntänsä määräykset. Sellainen oli tapa Barsoomissa, joten minun oli kestettävä sen herättämä tuska, vaikka sydäntäni vihloi nähdessäni tyhjän tuolin, jossa vilkkaan, nauravan prinsessani olisi pitänyt istua saaden suuren salin kajahtelemaan hilpeydestään.
Oikealla puolellani istui Kantos Kan, kun taas Dejah Thorisin tyhjän paikan oikealla puolen oli Tars Tarkas valtavan isolla istuimella, edessään koroitettu pöydän osa, jonka useita vuosia sitten olin laittanut hänen kookkaan vartalonsa varalta. Marsilaisten pöydässä on kunniasija aina emännän oikealla puolen, ja sen paikan Dejah Thoris oli aina varannut suurelle tharkilaiselie tämän ollessa Heliumissa.
Hor Vastus istui kunniapaikalla Carthorisin puolella pöytää. Yleinen keskustelu ei päässyt vauhtiin. Seurueemme oli hiljainen ja surumielinen. Dejah Thorisin menetys oli kovin tuoreessa muistissa kaikilla, ja sen lisäksi oltiin huolestuneita Tardos Morsin ja Mors Kajakin kohtalosta samoin kuin Heliumin epäilyjä ja epävarmuutta herättävästä tulevaisuudesta, jos se lopullisesti menettäisi suuren jeddakinsa.
Äkkiä huomiomme kiintyi kaukaiseen äänten kohinaan, joka kuulosti siltä kuin kansanjoukko olisi huutanut yhteen ääneen, mutta emme voineet eroittaa, olivatko huudot kiukkuisia vaiko riemuisia. Melu läheni yhä. Ruokasaliin syöksyi orja, selittäen että suuri väkijoukko tunkeutui palatsin portista. Toinen tulla tuoksahti edellisen kintereillä vuoroin nauraen, vuoroin kiljuen kuin mielipuoli.
"Dejah Thoris löydetty!" hän huusi. "Lähetti Dejah Thorisin luota!"
En jäänyt kuuntelemaan sen enempää. Ruokasalin isot ikkunat avautuivat pääportille vievälle tielle päin — ne olivat vastassani olevassa salin seinässä pöydän toisella puolella. En tuhlannut aikaa laajan pöydän kiertämiseen — yhdellä hyppäyksellä pääsin pöydän ja ruokailijoiden yli ja ulos parvekkeelle. Yhdeksän metrin päässä allani lepäsi tulipunainen pihanurmikko ja sen toisella liepeellä tungeksi kansaa ison thoatin ympärillä, jonka ratsastaja suuntasi kulkunsa palatsiin päin. Hyppäsin maahan ja juoksin lähenevää seuruetta kohti.
Tultuani likemmäksi näin, että thoatilla ratsastava olento oli Sola.
"Missä on Heliumin prinsessa?" huudahdin.
Vihreä tyttö liukui ison ratsunsa selästä ja juoksi luokseni.
"Oi, prinssi!" hän huusi. "Hän on mennyt iäksi. Parhaillaan hän lienee vankina lähemmässä kuussa. Barsoomin mustat rosvot ryöstivät hänet."
Solan kertomus
Saavuttuamme palatsiin vein Solan ruokasaliin, missä hän ensin tervehti isäänsä vihreiden marsilaisten muodolliseen tapaan ja sitten kertoi Dejah Thorisin matkasta ja vangitsemisesta.
"Keskusteltuaan Zat Arrasin kanssa Dejah Thoris koetti seitsemän päivää sitten salaa päästä pois palatsista yön pimeydessä. Vaikkakaan en tiennyt, mistä hän oli Zat Arrasin kanssa puhellut, huomasin, että jotakin sellaista oli tapahtunut, joka tuotti hänelle repiviä sielullisia tuskia, ja kun näin hänen hiipivän palatsista, ei minulle tarvinnut sanoa, mihin hän aikoi.
"— Herätin nopeasti kymmenkunnan hänen luotettavinta henkivartijaansa ja selitin heille, mitä pelkäsin. Yhtenä, miehenä he liittyivät kanssani seuraamaan rakasta prinsessaamme, vaikkapa pyhälle Iss-virralle ja Dorin laaksoon. Saavutimme hänet vähän matkan päässä palatsista. Hänen mukanaan oli uskollinen Woola-koira, mutta ei ketään muuta. Kun yllätimme hänet, oli hän olevinaan suuttunut ja käski meidän mennä takaisin palatsiin, mutta silloin olimme kerran tottelematta häntä, ja kun hän näki, ettemme sallisi hänen lähteä yksin viimeiselle pitkälle pyhiinvaellukselle, niin hän purskahti itkemään syleillen meitä. Yhdessä suuntasimme sitten askeleemme yön pimeyteen, etelää kohti.
"— Seuraavana päivänä kohtasimme lauman pieniä thoateja ja siitä pitäin jatkoimme matkaamme ratsain, edeten ripeästi. Kaikki sujui hyvin, ja olimme jo varsin kaukana etelässä, kun viidennen päivän aamuna huomasimme suuren laivaston taistelualuksia purjehtivan pohjoista kohti. Laivastosta nähtiin meidät, ennenkuin ehdimme piiloutua, ja pian oli ympärillämme parvi mustaihoisia miehiä. Prinsessan henkivartijat taistelivat uljaasti viimeiseen saakka, mutta pian heidät oli voitettu ja surmattu. Vain Dejah Thoris ja minut säästettiin.
"— Havaitessaan joutuneensa mustien rosvojen kynsiin koetti hän itse tehdä lopun elämästään, mutta muuan mustaihoinen kiersi tikarin hänen kädestään. Sitten meidät molemmat sidottiin, niin ettemme voineet liikauttaa kättämme.
"— Sitten kun meidät oli vangittu, lensi laivasto edelleen pohjoista kohti. Kaikkiaan siinä oli parikymmentä isoa taistelulaivaa ja lisäksi joukko pieniä, nopeita risteilijöitä. Samana iltana palasi yksi risteilijä, joka oli ollut paljon muun laivaston edellä, tuoden mukanaan vangin — nuoren punaisen naisen, jonka he olivat napanneet eräältä kukkulajonolta, kuten kertoivat, kolmen punaisten marsilaisten taistelulaivan nenän edestä.
"— Kuulemistamme puheen katkelmista kävi ilmi, että mustat rosvot olivat etsimässä pakolaisseuruetta, joka on päässyt heiltä karkuun joitakuita päiviä aikaisemmin. Ilmeisesti he pitivät nuoren naisen vangitsemista tärkeänä tapahtumana, sillä laivaston komentaja kuulusteli häntä kauan ja vakavasti, kun hänet oli viety tämän luokse. Senjälkeen hänet sidottiin ja tuotiin samaan hyttiin, jossa Dejah Thoris ja minä olimme.
"— Uusi vanki oli hyvin kaunis. Hän kertoi Dejah Thorisille lähteneensä useita vuosia sitten vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle isänsä, Ptarthin jeddakin, hovista. Hän oli Ptarthin prinsessa Thuvia. Sitten hän kysyi Dejah Thorisilta, kuka hän oli, ja kuultuaan sen hän lankesi polvilleen suudellen Dejah Thorisin kahlehdittuja käsiä ja kertoi, että juuri sinä aamuna hän oli ollut Heliumin prinssin John Carterin ja Dejah Thorisin pojan Carthorisin seurassa.
"— Dejah Thoris ei aluksi voinut uskoa häntä, mutta kun neito kertoi kaikki ihmeelliset seikkailut, jotka hän oli kokenut kohdattuaan John Carterin, ja kuvaili, mitä John Carter, Carthoris ja Xodar olivat kertoneet seikkailuistaan ensisyntyisten maassa, niin Dejah Thoris oivalsi, ettei mies voinut olla muu kuin Heliumin prinssi. 'Sillä kuka', hän sanoi, 'koko Barsoomissa muu kuin John Carter olisi voinut suorittaa ne teot, joista olet kertonut.' Ja kun Thuvia oli puhunut Dejah Thorisille rakkaudestaan John Carteria kohtaan ja tämän uskollisuudesta ja kiintymyksestä valitsemaansa prinsessaan, niin Dejah Thoris vaipui kokoon ja itki — sadatellen Zat Arrasia ja julmaa kohtaloa, joka oli ajanut hänet pois Heliumista vain muutamia päiviä ennen hänen rakkaan puolisonsa palaamista.
"— 'En moiti sinua siitä, että rakastat häntä', hän sanoi, Ja minun on helppo uskoa, että kiintymyksesi on puhdas ja vilpitön, kun olet siitä niin avoimesti minulle puhunut'.
"— Laivasto eteni pohjoiseen lähelle Heliumia, mutta eilen illalla mustaihoiset ilmeisestikin käsittivät, että John Carter oli päässyt heidän käsistään, ja he kääntyivät takaisin etelää kohti. Kohta senjälkeen astui koppiimme vartija ja raahasi minut kannelle.
"— 'Ensisyntyisten maassa ei ole sijaa vihreälle otukselle', hän sanoi, antaen minulle hirveän töytäyksen, niin että hoippuen suistuin laivan kannelta. Nähtävästi hän piti sitä helpoimpana tapana toimittaa minut pois aluksesta ja surmata minut samalla kertaa.
"— Mutta kohtalo oli minulle suopea, ja kuin ihmeen kautta selviydyin, saaden vain vähäisiä mustelmia. Laiva liikkui silloin hitaasti, ja kun syöksyin laidan yli pimeään kuiluun, värisin ajatellessani minua odottava kamalaa tärähdystä, sillä koko päivän oli laivasto purjehtinut monien satojen metrien korkeudella. Mutta ällistyin perin pohjin, kun tupsahdin pehmeään kasvistoon tuskin kuusi metriä laivan kannen alapuolella. Luulen, että laivan pohjan täytyi silloin hipoa maata.
"— Makasin koko yön siinä, mihin olin pudonnut, ja seuraavana aamuna minulle selvisi onnellinen sattuma, joka oli pelastanut minut kauheasta kuolemasta. Auringon noustessa näin syvällä allani laajan maiseman, kuivuneen meren pohjan ja kaukaisia kukkuloita. Olin korkean harjanteen korkeimmalla huipulla. Yön pimeydessä laivasto oli sivuuttanut harjanteen, melkein harjaa hipaisten, ja juuri aluksen ollessa lähinnä maata oli mustaihoinen vartija sysännyt minut kannelta kuolemaan, kuten hän luuli.
"— Muutamien kilometrien päässä itään päin oli leveä vesiväylä. Sinne saapuessani sain ilokseni tietää, että se kuului Heliumille. Siellä hankittiin minulle thoat. — Lopun tiedätte."
Useita minuutteja, kaikki olivat vaiti. Dejah Thoris ensisyntyisten kynsissä! Se ajatus hirvitti minua, mutta äkkiä syttyi rinnassani entinen lannistumattoman itseluottamuksen tuli. Hypähdin pystyyn ja rinta koholla, miekka ylhäällä, vannoin juhlallisen valan, että etsin käsiini ja pelastan prinsessani sekä kostan hänen puolestaan.
Sata miekkaa välähti tupestaan ja sata soturia juoksi pöydän pään ympärille ja lupautui hengellään ja omaisuudellaan tukemaan etsintäretkeä. Suunnitelma oli minulla jo hahmoteltuna. Kiitin uskollisia ystäviäni kutakin erikseen ja jätettyäni Carthorisin heidän seurakseen poistuin Kantos Kanin, Tars Tarkasin, Xodarin ja Hor Vastuksen kanssa omaan vastaanottohuoneeseeni.
Siellä pohdimme retkeämme yksityiskohtaisesti vielä kauan pimeän tultua. Xodar piti varmana, että Issus valitsisi sekä Dejah Thorisin että Thuvian palvelijattarikseen vuoden ajaksi.
"Sen ajan ainakin he ovat verrattain hyvässä turvassa", hän sanoi, "ja tiedämme joka tapauksessa, mistä meidän on heitä etsittävä."
Yksityiskohtainen huolenpito laivaston varustamisesta Omeanin matkaa varten uskottiin Kantos Kanille ja Xodarille. Edellinen lupasi ottaa sellaisia aluksia kuin tarvitsimme telakoille niin pian kuin mahdollista ja siellä Xodar olisi ohjaamassa, kun niihin sovitettaisiin vesipotkurit.
Useita vuosia oli mustaihoisen tehtävänä ollut suorittaa anastettuihin taistelulaivoihin sellaiset muutokset, että ne voivat liikkua Omeanissa, ja niin ollen hän hyvin tunsi potkurien, niiden kiinnityspaikkojen ja tarpeellisten apulaitteiden rakenteen.
Arvioimme, että valmistuksiin tarvittaisiin kuusi kuukautta, sillä meidän oli toimittava äärimmäisen salaisesti, ettei suunnitelmamme joutuisi Zat Arrasin korviin. Kantos Kan uskoi nyt varmasti, että Zat Arrasin kunnianhimo oli kehittynyt huippuunsa ja ettei hän tyytyisi vähempään kuin Heliumin jeddakin arvonimeen.
"Epäilenpä", sanoi Kantos Kan, "olisiko hänestä edes Dejah Thorisinkaan paluu tervetullut, sillä silloin olisi toinen henkilö lähempänä valtaistuinta kuin hän. Kun sinä ja Carthoris vain olisitte poissa tieltä, niin ei juuri mikään estäisi häntä ottamasta jeddakin arvonimeä, ja saatte olla varmat, että kumpikaan teistä ei ole täällä turvassa, niin kauan kun hänellä on ylin valta."
"On yksi keino", huudahti Hor Vastus, "masentaa hänet perin pohjin ja lopullisesti."
"Mikä sitten?" kysyin.
Hän hymyili.
"Nyt kuiskaan sen, mutta kerran vielä seison Palkkion ja Koston temppelin harjalla ja huudan sen allani oleville riemuitseville kansanjoukoille."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kantos Kan.
"John Carter, Heliumin jeddak", sanoi Hor Vastus hiljaa.
Seuralaisteni silmät välähtivät, heidän huulilleen levisi tuima ilon ja hyväksymisen hymy ja kaikki he katsoivat kysyvästi minuun. Mutta minä pudistin päätäni.
"Ei, hyvät ystävät", sanoin hymyillen, "kiitän teitä, mutta se ei käy. Ei ainakaan vielä. Sitten kun tiedämme, että Tardos Mors ja Mors Kajak pysyvät ikuisesti poissa, silloin, jos olen täällä, liityn kanssanne huolehtimaan siitä, että Heliumin kansa saa vapaasti valita itselleen uuden jeddakin. Kenet kansa valinneekin, hän saa luottaa miekkani uskollisuuteen, enkä koeta itse tavoitella sellaista kunniaa. Siihen asti Tardos Mors on Heliumin jeddak, ja Zat Arras on hänen edustajansa."
"Kuten tahdot, John Carter", sanoi Hor Vastus, "mutta — Mitä tuo oli?" hän kuiskasi osoittaen puutarhan puolista ikkunaa.