Vanhuksesta erottuaan Gahan meni kattoa myöten korkealle tornille, joka näkyi olevan rakennettu sementistä ja myöhemmin koristettu taidokkailla kaiverruksilla; sen koko pinta oli täynnä monimutkaisia kuvioita, jotka oli hakattu syvälle sen kivimäiseen rakennusaineeseen. Vaikka se oli monien miespolvien ikäinen, oli se vain vähän ravistunut, mikä johtui Marsin ilmakehän kuivuudesta, sateiden ja tomumyrskyjen harvinaisuudesta. Sitä myöten kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata ja vaarallista ja olisi peloittanut uljaimmankin miehen luopumaan sitä koettamasta — epäilemättä Gahaninkin, jollei hän olisi tuntenut, että hänen rakastamansa naisen henki riippui siitä, suorittiko hän tämän uhkarohkean teon.
Riisuttuaan aseensa ja koko muun hihnoituksensa paitsi yhtä ainoata vyötä, josta riippui tikari, gatholilainen aloitti vaarallisen kapuamisen. Tarrautuen kaiverruksiin käsin ja jaloin hän ponnisteli hitaasti ylöspäin, karttaen ikkunoita ja pysytellen tornin varjoisella puolella, Thurian ja Klurosin valon luomassa pimennossa. Torni kohosi noin viisitoista metriä palatsin läheisen osan katon yläpuolelle; siinä oli viisi kerrosta ja ikkunoita joka suunnalla. Muutamien ikkunoiden edessä oli parvekkeet, ja niitä hän koetti välttää enemmän kuin muita, vaikka olikin varsin todennäköistä, ettei tornissa enää ollut ketään valveilla, koska yhdeksäs zode alkoi olla käsissä.
Hän eteni meluttomasti ja saapui vihdoin kenenkään huomaamatta ylimmän kerroksen ikkunoille. Näissä kuten useissa muissakin hänen sivuuttamissaan oli vankat ristikot, joten hänen oli sitä kautta mahdoton päästä sisälle niihin huoneisiin, joissa Tara oli vankina. Pimeys esti hänet näkemästä sisälle ensimmäisestä ikkunasta, jonka luokse hän kiipesi. Toinen kuului valaistuun huoneeseen, jossa näkyi asemapaikallaan oven edessä nukkuva vartija. Siellä oli myöskin seuraavaan alempaan kerrokseen vievien portaiden yläpää. Edettyään vielä kauemmaksi kiertäen tornia Gahan lähestyi muuatta toista ikkunaa, mutta nyt hän liikkui tornin sellaisella seinällä, jonka alapuolella oli kolmekymmentä metriä alempana piha ja johon Thurian säteet pian sattuisivat. Hän tajusi, että hänen oli jouduttava, ja rukoili, että hän nyt lähestymänsä ikkunan takaa tapaisi Heliumin Taran.
Aukolle saavuttuaan hän silmäili pieneen, hämärästi valaistuun huoneeseen. Lattian keskellä oli makuukoroke, jolla lepäsi silkki- ja turkisvaippojen verhoama ihminen. Peitteistä pisti esiin paljas käsivarsi, leväten mustan ja keltaisen kirjavalla orlukinnahalla — ihastuttavan kaunis käsivarsi, jonka ympärillä oli Gahanille tuttu rannerengas. Ainoatakaan muuta olentoa ei näkynyt huoneessa, jonka sisuksen Gahan näki täydelleen. Painaen kasvonsa ristikkoa vasten gatholilainen kuiskasi hänelle armaan nimen. Tyttö liikahti, mutta ei herännyt. Taaskin Gahan lausui nimen, mutta tällä kertaa äänekkäämmin. Tara nousi istumaan ja katsoi ympärilleen, mutta yhtä aikaa ponnahti pystyyn eunukki, joka oli maannut korokkeen sillä puolella, joka oli kauimpana Gahanista. Ja samassa Thurian kirkas valo valahti ikkunaan, jossa Gahan riippui, paljastaen hänet selvästi molemmille sisälläolijoille.
Molemmat ponnahtivat seisomaan. Eunukki syöksähti ikkunaa kohti, ja avuton Gahan olisi joutunut miehen murha-aseen helpoksi uhriksi, jollei Heliumin Tara olisi ehättänyt vartijansa kimppuun ja kiskonut häntä taaksepäin. Samalla tyttö veti ohuen tikarinsa piilopaikastaan hihnoituksensa alta, ja eunukin koettaessa sysätä hänet syrjään upposi aseen terävä kärki miehen sydämeen. Hän kuoli ääntäkään päästämättä ja vaipui lattialle. Sitten Tara juoksi ikkunan ääreen.
"Turan, päällikköni!" hän huudahti. "Kuinka kammottavaan vaaraan oletkaan antautunut etsiessäsi minua täältä, missä ei edes sinun uljas sydämesi kykene auttamaan minua."
"Älä ole siitä niin kovin varma, sydämeni sielu", vastasi Gahan. "Vaikka nyt tuonkin armaalleni vain sanoja, ovat ne toivoakseni sellaisten tekojen edeltäjiä, jotka antavat hänet takaisin minulle ikuisiksi ajoiksi. Pelkäsin, että sinä, Heliumin Tara, saattaisit tuhota itsesi, välttyäksesi O-Tarin aikomasta häpeästä. Senvuoksi tulin valamaan mieleesi uutta toivoa ja rukoilemaan sinua elämään, tapahtukoonpa mitä tahansa, tietäen, että vielä on yksi keino ja että, jos kaikki käy hyvin, voimme vihdoinkin vapautua. Odota minua O-Tarin valtaistuinsalissa sinä iltana, jona hän aikoo ottaa sinut puolisoksesi! Ja nyt: miten selviydymme tuosta veitikasta?" Hän osoitti lattialla viruvaa kuollutta eunukkia.
"Hänen tähtensä meidän ei tarvitse olla huolissamme", vastasi tyttö. "Kukaan ei uskalla tehdä minulle pahaa, peläten O-Tarin vihaa. Muutoin olisin kuollut heti astuttuani palatsin tähän osaan, sillä naiset vihaavat minua. Ainoastaan O-Tar saattaa rangaista minua, ja mitäpä O-Tar välittää yhden eunukin hengestä? Niin, älä ole peloissasi tämän asian tähden!"
He puristivat toistensa käsiä ristikon lävitse, ja nyt Gahan veti Taran likemmäksi itseään.
"Yksi suukko", hän pyysi, "ennen kuin lähden, prinsessani!" Ja heliumin prinsessan Dejah Thorisin ja Barsoomin sotavaltiaan ylpeä tytär kuiskasi: "Päällikköni!" ja painoi huulensa Turanin, halvan panthanin. huulille.
Vihkimishetkellä
Kun O-Tar, Manatorin jeddak, avasi silmänsä, vallitsi hänen ympärillään painostava haudanhiljaisuus. Hänen mieleensä muistui hirveä näky, joka oli hänelle ilmestynyt. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Hänen näköpiirissään ei näkynyt mitään huolestuttavaa. Hän nosti verkkaisesti päätään ja silmäili ympärilleen. Lattialla vuoteen vieressä oli se esine, joka oli ensinnä kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja hän sulki silmänsä kauhun vallassa tuntiessaan, mikä se oli. Mutta se ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään. O-Tar aukaisi jälleen silmänsä ja nousi pystyyn. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään ei ollut vuodekorokkeella, jolta hän oli nähnytsennousevan.
O-Tar peräytyi huoneesta verkkaisesti. Vihdoin hän pääsi ulompaan käytävään. Se oli tyhjä. Hän ei tiennyt, että se oli tyhjentynyt äkkiä, kun äänekäs kiljaisu, johon hänen oma parahduksensa oli sekautunut, oli saapunut häntä vakoilemaan lähetettyjen soturien korviin ja hätkähdyttänyt heitä. Hän vilkaisi vasemmassa ranteessaan olevaan paksuun rannerenkaaseen kiinnitettyyn ajanmittariin. Yhdeksäs zode oli melkein puolivälissä. O-Tar oli virunut tajuttomana tunnin ajan. Hän oli viettänyt tunnin O-Main huoneessa eikä ollut kuollut! Hän oli katsellut edeltäjänsä kasvoja ja oli sittenkin täysjärkinen! Hän ravisti itseään ja hymyili. Pian hän sai hillityksi kapinalliset, järkkyneet hermonsa, niin että ehdittyään palatsin asuttuihin osiin hän kykeni täysin hillitsemään itsensä. Hän käveli leuka pystyssä, hiukan mahtaillen, ja meni suoraan juhlimissaliin, arvaten, että hänen päällikkönsä odottivat häntä siellä. Hänen astuessaan sisään nousivat kaikki pystyyn, ja monen kasvoista kuvastui epäilystä ja hämmästystä, sillä he eivät olleet luulleet näkevänsä jeddakiansa O-Taria jälleen sen jälkeen, mitä urkkijat olivat kertoneet heille O-Main huoneesta kuuluneista kamalista äänistä. O-Tar oli mielissään siitä, että hän oli mennyt siihen kauhunpaikkaan yksin, sillä nyt ei kukaan voinut väittää valheeksi sitä juttua, jonka hän kertoisi.
E-Thas syöksyi tervehtimään häntä, sillä E-Thas oli nähnyt synkkiä katseita suunnattavan itseensä päin, kun talit vierivät eikä hänen hyväntekijäänsä kuulunut takaisin.
"Oi, sinä urhea ja mainehikas jeddak!" riemuitsi palatsin hoitaja. "Me iloitsemme siitä, että olet palannut vahingotonna, ja pyydämme sinua kertomaan meille seikkailustasi."
"Ei siinä ollut mitään", huudahti O-Tar. "Tarkastin huoneet läpikotaisin ja odotin piiloutuneena, että Turan-orja palaisi, jos hän olisi poistunut vähäksi aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Häntä ei ole siellä, ja epäilen, ettei hän ikinä mene sinne. Harvat miehet haluaisivat viipyä kauan niin vastenmielisessä paikassa."
"Eikö sinua ahdistettu?" tiedusti E-Thas. "Etkö kuullut ulinaa ja parkumista?"
"Kuulin kauheita ääniä ja näin aavehaamuja; mutta ne pakenivat minua, niin etten päässyt käsiksi ainoaankaan, ja katselin O-Main kasvoja enkä ole mielipuoli. Vieläpä lepäsin samassa huoneessa hänen ruumiinsa vieressä."
Huoneen kaukaisessa nurkassa piilotti kumarainen ja ryppyinen vanhus hymynsä väkevällä juomalla täytetyn kultaisen pikarin taakse.
"Hei! Nyt ryypätään!" huusi O-Tar ja tavoitti tikariaan, jonka nupilla hän tavallisesti löi kelloa, jolla orjia kutsuttiin, mutta tikari ei ollut tupessa. O-Tar oli ymmällä. Hän oli varma, että se oli ollut paikallaan vähää ennen kuin hän astui O-Main huoneeseen, sillä hän oli visusti tunnustellut kaikkia aseitaan ollakseen varma siitä, ettei mikään niistä ollut poissa. Hän sieppasi sen sijasta pöytäkalustosta astian ja löi sillä kelloa, orjien saavuttua käskien heidän tuoda väkevintä juomaa O-Tarille ja hänen päälliköilleen. Ennen aamun sarastusta lähti juopuneiden huulilta paljon äänekkäitä ihailunvakuutuksia — jeddakin rohkeuden johdosta. Mutta jotkut olivat vieläkin synkän näköisiä.
Koitti vihdoin päivä, jolloin O-Tarin piti ottaa Heliumin prinsessa Tara puolisokseen. Neljä tuntia orjat valmistivat vastahakoista morsianta. Seitsemään tuoksukylpyyn kului kolme pitkää ja väsyttävää tuntia, sitten hänen koko ruumiinsa voideltiin pimaliakukkien öljyllä, ja häntä hieroi kätevin sormin kaukaisesta Dusurista kotoisin oleva orjatar. Hänen hihnoituksensa, ihkasen uusi ja tätä tilaisuutta varten valmistettu, oli Barsoomin isojen, valkeiden apinoiden valkoisesta nahasta ja runsaasti varustettu platinakoristuksilla ja timanteilla — suorastaan niillä päällystetty. Hänen tuuhea, kiiltävän musta tukkansa oli kammattu upean komeaksi ja pukevaksi laitteeksi, johon oli pistetty timanttinuppisia neuloja, niin että se säihkyi kuin kuutamottoman yön tahdikas taivas.
Mutta morsian, joka saatettiin korkeasta tornista O-Tarin valtaistuinsaliin, oli äreä ja uhmaileva. Käytävät olivat täynnä orjia ja sotureita sekä palatsin ja kaupungin naisia, jotka oli käsketty juhlatilaisuuteen. Saapuvilla oli koko Manatorin mahti ja ylpeys, rikkaus ja kauneus.
Lukuisan kunniavartioston ympäröimänä Tara liikkui hitaasti ihmisten täyttämissä marmorikäytävissä. Päällikköjen salin ovella oli häntä vastaanottamassa E-Thas, palatsin hoitaja. Salissa ei ollut ketään paitsi kuolleilla ratsuillaan istuvia päällikkövainajia. Tämän pitkän huoneen läpi E-Thas saattoi hänet valtaistuinsaliin, joka myöskin oli tyhjä, sillä Manatorissa olivat vihkimisjuhlallisuudet toisenlaiset kuin Barsoomin muissa maissa. Täällä piti morsiamen odottaa sulhasta valtaistuimelle vievien portaiden juurella. Hänen jäljessään tulivat vieraat, sijoittuen paikoilleen ja jättäen Päällikköjen salin ja valtaistuimen välisen keskikuorin tyhjäksi, sillä sitä myöten saapuisi O-Tar yksin morsiamen luokse oltuaan ensin lyhyen ajan yksin vainajien seurassa Päällikköjen salissa suljettujen ovien takana. Sellainen oli tapa.
Vieraat olivat kaikki marssineet jonossa Päällikköjen salin lävitse; sen molemmissa päissä olevat ovet oli suljettu. Äkkiä avautui salin alapäähän ovi, ja O-Tar astui sisään. Hänen mustaa hihnoitustaan koristivat rubiinit ja kultalaitteet; hänen kasvojaan peitti samasta jalosta metallista valmistettu naamari, jonka silmiksi oli pantu kaksi tavattoman isoa rubiinia, vaikka niiden alla oli kapeat raot, joista naamarin kantaja saattoi nähdä. Hänen päälaellaan oleva laite kannatti keinotekoisia sulkia, jotka oli valmistettu samasta metallista kuin naamari. Pienimpiä yksityiskohtia myöten hänen asunsa oli sellainen, jollaiseksi Manatorin tavat vaativat kuninkaallisen sulhasen asun, ja samojen tapojen mukaisesti hän nyt saapui yksin Päällikköjen saliin ottaakseen vastaan siunaukset ja neuvot häntä edeltäneiltä Manatorin suurmiehiltä.
Kun salin alapään ovi sulkeutui O-Tarin jälkeen, jäi jeddak yksin suurten vainajain seuraan. Ikivanhojen sääntöjen mukaan ei yksikään kuolevainen saanut nähdä sitä, mitä tässä pyhitetyssä huoneessa silloin tapahtui. Koska Manatorin mahtavat kunnioittivat Manatorin perinnäistapoja, niin kunnioittakaamme mekin tuon ylvään ja herkkätuntoisen kansan perinnäisiä tapoja. Mitäpä meitä liikuttaisikaan se, mitä tapahtui siellä, juhlallisessa vainajien salissa?
Kului viisi minuuttia. Morsian seisoi äänettömänä valtaistuimen juurella. Vieraat puhelivat keskenään hiljaa kuiskaillen, niin että huone oli täynnänsä monien äänten sorinaa. Vihdoin lennähti päällikköjen salista tuova ovi auki, ja loistava sulhanen seisoi hetkisen jykevän aukon puitteissa. Häävieraiden seassa syntyi hiljaisuus. Tasapituisin, mahtavin askelin lähestyi sulhanen morsianta. Taran sydäntä kouristivat pahat aavistukset, jotka olivat hiipineet hänen mieleensä, kun kohtalon langat kiertyivät yhä tiukemmin hänen ympärilleen eikä Turanista kuulunut eikä näkynyt merkkiäkään. Missä Turan oli? Mitäpä hän tosiaan saattoi tehdä pelastaakseen Taran? O-Tarin mahdin ympäröimänä, ilman ainoatakaan ystävää tuntui tytön asema lopultakin tyyten toivottomalta.
"Minä pysyn elossa!" kuiskasi hän itsekseen, koettaen vielä viimeisen kerran vastustaa hirvittävää toivottomuutta, joka uhkasi saada hänet valtaansa, mutta varmuuden vuoksi hänen sormensa pujahtivat ohutteräiseen tikariin, jonka hän oli kenenkään huomaamatta saanut siirretyksi vanhasta hihnoituksestaan uuteen. Ja nyt oli sulhanen hänen vieressään, tarttui hänen käteensä ja talutti hänet portaita myöten valtaistuimen eteen, mihin he pysähtyivät, kääntyen alhaalla olevaan yleisöön päin. Huoneen taustalta saapui sitten kulkue sen korkean virkamiehen johtamana, jonka velvollisuus oli tehdä nämä kaksi mieheksi ja vaimoksi. Kulkueen takana asteli upeasti puettu nuorukainen kantaen silkkityynyllä lyhyillä kultaketjuilla yhdistettyjä kultaisia käsirautoja, joilla juhlallinen toimitus päätettäisiin siten, että virkamies kiinnittäisi käsiraudan kummankin ranteeseen, mikä olisi merkkinä avioliiton pyhien siteiden katkeamattomuudesta.
Saapuisiko Turanin lupaama apu liian myöhään? Tara kuunteli pitkää, yksitoikkoista vihkimistoimitusta. Hän kuuli, kuinka O-Tarin hyveitä ja morsiamen kauneutta ylistettiin. Ratkaiseva hetki lähestyi, eikä vieläkään merkkiäkään Turanista. Mutta mitäpä hän voisikaan suorittaa, vaikka hänen onnistuisikin päästä valtaistuinsaliin, muuta kuin kuolla Taran kanssa? Pelastuksesta ei voinut olla toivoakaan.
Virkamies otti kultaiset käsiraudat pielukselta, jolla ne olivat olleet. Siunattuaan ne hän ojensi kätensä tarttuakseen Taran ranteeseen. Hetki oli tullut! Tätä pitemmälle ei toimitus saanut mennä, sillä Barsoomin kaikkien lakien mukaan hän olisi Manatorin O-Tarin vaimo samalla hetkellä, kun heidät olisi kiinnitetty yhteen. Vaikkapa pelastus tulisikin sitten tai myöhemmin, ei hän voisi koskaan katkoa niitä siteitä, ja Turan olisi häneltä mennyttä yhtä varmasti kuin jos kuolema olisi heidät eroittanut.
Hänen kätensä pujahti kätkettyyn tikariin, mutta heti ojentui sulhasen käsi, tarttuen hänen ranteeseensa. O-Tar oli arvannut hänen aikomuksensa. Eriskummaisen naamarin raoista Tara näki jeddakin häneen tähdätyt silmät ja aavisti, millaisen pilkallisen hymyn naamari peitti. He seisoivat siten jännittävän hetkisen. Alhaalla oleva rahvas pysyi hiljaa ja pidätti henkeään, sillä valtaistuimen edessä sattunut tapaus ei ollut jäänyt huomaamatta.
Niin dramaattinen kuin tilanne olikin, muuttui se äkkiä kolmin kerroin dramaattisemmaksi, sillä Päällikköjen saliin vievä ovi tempaistiin melukkaasti auki. Kaikkien silmät kääntyivät häiriöön päin; jykevien ovipielien puitteissa näkyi toinen hahmo — puolittain puettu olento, joka hätäisesti kiinnitti puolittain irrallista hihnoitustaan paikoilleen — O-Tar, Manatori jeddak.
Kaikkien katseet suuntautuivat valtaistuimen edessä seisovaan sulhaseen. Hän nosti kätensä ja kiskaisi kultaisen naamarin kasvoiltaan, ja silmät levällään hämmästyksestä katseli Heliumin Tara Turan-panthanin kasvoja.
"Turan, orja!" huudettiin. "Kuolema hänelle! Kuolema hänelle!"
"Odottakaa!" huusi Turan, vetäisten miekkansa, kun toistakymmentä soturia syöksähti eteenpäin.
"Odottakaa!" kirkaisi toinen ääni, vanha ja särkynyt, ja I-Gos, iäkäs balsamoija, riensi vieraiden joukosta valtaistuimen portaille etumaisten soturien edellä.
Vanhuksen nähdessään soturit seisahtuivat, sillä ikää kunnioitetaan suuresti Barsoomin kansojen keskuudessa kuten kaikkialla, missä uskonto jossakin määrin perustuu esi-isäin palvontaan. Mutta O-Tar ei heistä välittänyt, vaan karkasi rajusti valtaistuinta kohti. "Seis, pelkuri!" karjasi I-Gos. Kaikki katselivat pientä vanhusta ihmeissään. "Manatorin miehet", hän sanoi heikolla, kimeällä äänellään, "haluatteko olla pelkurin ja valehtelijan hallittavia?"
"Alas hänet!" mylvi O-Tar.
"Ei, ennen kuin olen puhunut!" vastasi I-Gos. "Se on oikeuteni. Jollei se onnistu, on henkeni mennyttä — sen te kaikki tiedätte ja sen tiedän minäkin. Sen vuoksi vaadin, että minua kuullaan. Se on oikeuteni!"
"Siihen hänellä on oikeus", kertasi parikymmentä soturia salin eri osista.
"Sen, että O-Tar on arka valehtelija, voin todistaa", jatkoi I-Gos. "Hän väitti uljaasti uhmailleensa O-Main huoneen kauhua näkemättä jälkeäkään Turan-orjasta. Minä olin siellä, piilossa verhojen takana ja näin kaikki, mitä tapahtui. Turan oli piileskellyt siinä huoneessa ja lepäsi parhaillaan O-Main vuoteella, kun O-Tar pelosta vapisten astui sisälle. Häiritty Turan nousi istumaan, päästäen samalla vihlovan kiljauksen. O-Tar parahti ja pyörtyi."
"Se on valetta!" huusi O-Tar.
"Seeiole valetta, ja minä voin todistaa sen", vakuutti I-Gos. "Panitteko silloin, kun hän palasi O-Main huoneesta kerskuen urotyöstään, panitteko silloin merkille, että hän tahtoessaan kutsua orjia tuomaan viiniä tavoitti tikariaan lyödäkseen nupilla kelloon, kuten hänen aina on tapana tehdä? Paniko teistä kukaan sen merkille? Ja sen, ettei hänellä ollut tikaria? O-Tar, missä on tikari, joka oli vyölläsi, kun menit O-Main huoneeseen? Sinä et sitä tiedä, mutta minä tiedän. Sinun maatessani pyörtyneenä pelosta otin minä sen hihnoituksestasi ja kätkin sen O-Main vuoteen silkkivaippojen sekaan. Siellä se on vielä nytkin, ja jos ken sitä epäilee, menköön sinne; hän löytää sen sieltä ja tietää jeddakinsa raukaksi."
"Entä tämä petturi?" tiedusti muuan. "Saako hän rankaisematta seistä Manatorin valtaistuimella, sillä aikaa, kun me kinastelemme hallitsijastamme?"
"Juuri hänen urheutensa on paljastanut teille O-Tarin raukkamaisuuden", vastasi I-Gos, "ja hänen avullaan saatte suuremman jeddakin."
"Valitsemme itse oman jeddakimme. Orja kiinni ja surma hänelle!" Hyväksymishuutoja kuului huoneen kaikilta puolilta. Gahan kuunteli tarkkaavasti, ikäänkuin odottaen jotakin toivottua ääntä. Soturit lähestyivät koroketta, jolla hän nyt seisoi paljas miekka kädessään ja toinen käsivarsi kiedottuna Taran ympärille. Hän aprikoi, eivätkö hänen suunnitelmansa sittenkään pitäneet paikkaansa. Jolleivät ne pitäneet, merkitsisi se hänelle kuolemaa, ja hän oli varma siitä, että Tara hänen kaaduttuaan surmaisi itsensä. Niin turhaanko hän kaikkine ponnistuksineen oli palvellut tyttöä?
Useat soturit vaativat kiihkeästi, että olisi heti mentävä O-Main huoneeseen etsimään tikaria, jonka löytyminen todistaisi O-Tarin pelkuriksi. Vihdoin suostui kolme heistä lähtemään. "Teidän ei tarvitse pelätä", vakuutti I-Gos. "Siellä ei ole mitään, mikä voisi vahingoittaa teitä. Viime aikoina olen käynyt siellä usein, ja Turan-orja on nukkunut siellä nämä monet yöt. Kirkaisut ja ulinan, jotka säikyttivät teitä ja O-Taria, päästi Turan ajaakseen teidät pois piilopaikastaan." Häpeilevän näköisenä kolmikko poistui huoneesta etsimään O-Tarin tikaria.
Ja sitten toiset käänsivät huomionsa jälleen- Gahaniin, He lähestyivät valtaistuinta paljaat miekat käsissään, mutta liikkuivat hitaasti, sillä he olivat nähneet tämän orjan jetan-kentällä ja tunsivat hänen käsivartensa taitavuuden. He olivat saapuneet portaiden juurelle, kun korkealta heidän yläpuoleltaan kuului syvä kumahdus, sitten toinen ja vielä yksi. Turan hymyili ja huoahti helpotuksesta. Ehkei se sittenkään ollut tapahtunut liian myöhään. Soturit seisahtuivat kuuntelemaan samoin kuin kaikki muutkin huoneessaolijat. Nyt kantautui heidän korviinsa kovaa pyssyjen räiskettä, ja kaikki se kuului ylhäältä, ikäänkuin olisi taisteltu palatsin katolla.
"Mitä se on?" kyselivät he toisiltaan.
"Ankara myrsky on puhjennut Manatorin kohdalla", arveli joku.
"Älkää välittäkö myrskystä, ennen kuin olette surmanneet tuon olion, joka uskaltaa seisoa jeddakinne valtaistuimella!" vaati O-Tar. "Käykää hänen kimppuunsa!"
Juuri kun hän herkesi puhumasta, jakautuivat valtaistuimen takana olevat verhot, ja korokkeelle astui soturi. O-Tarin sotureitten huulilta pääsi hämmästyksen ja harmin huudahdus. "U-Thor!" he kiljaisivat. "Mitä petosta tämä on?"
"Ei se petosta ole", sanoi U-Thor syvällä äänellään. "Tuon teille uuden jeddakin koko Manatoria varten. En valehtelevaa raukkaa, vaan rohkean miehen, jota kaikki rakastatte."
Senjälkeen hän astahti syrjään ja verhojen kätkemästä käytävästä tuli esiin toinen mies. Hän oli A-Kor, ja hänen näyttäytyessään kajahti huudahduksia, joista kuvastui hämmästystä, riemua ja raivoa, eri puolueiden oivaltaessa, millainen valtiokeikaus oli niin ovelasti suoritettu. A-Korin jäljessä tuli lisää miehiä — kaikki Manatosin kaupungin manatorilaisia — kunnes heitä oli korokkeella tungokseen saakka.
O-Tar kehoitteli parhaillaan sotureitaan hyökkäämään, kun sivuovesta tuoksahti saliin verinen padwar, jonka asu oli sekaisin. "Kaupunkimme on kukistunut!" hän huusi äänekkäästi. "Manatosin laumat tulivat sisälle Vihollisten portista. Gatholilaiset orjat ovat nousseet ja tuhonneet palatsin vartioston. Isoista laivoista lasketaan sotaväkeä palatsin katolle ja Jetan-kentille. Heliumin ja Gatholin väkeä marssii Manatorissa. Huudetaan ääneen Heliumin prinsessaa ja vannotaan, että Manator jätetään suitsuavaksi ruumisrovioksi, joka nielee koko kansamme. Taivas on mustanaan laivoista. Niitä saapuu komeina jonoina idästä ja etelästä."
Ja sitten taaskin Päällikköjen salin ovi lennähti auki, ja käännyttyään katsomaan näkivät manatorilaiset kynnyksellä uuden tulokkaan, valtavan kookkaan, vaaleaihoisen, mustatukkaisen miehen, jonka harmaat silmät nyt kiiluivat kuin teräskärjet, ja hänen takanaan oli Päällikköjen sali täynnänsä sotureita, joilla oli yllään kaukaisten maiden hihnoitukset. Kun Heliumin Tara näki tulijan, sykähti hänen sydämensä riemusta, sillä mies oli John Carter, Barsoomin sotavaltias, joka voittoisan armeijan etunenässä oli saapunut pelastamaan tytärtään. Ja hänen vierellään oli Djor Kantos, jonka kanssa Tara oli ollut kihloissa.
Sotavaltias silmäili seuruetta hetkisen, ennen kuin puhkesi puhumaan. "Laskekaa alas aseenne, Manatorin miehet!" hän virkkoi. "Näen, että tyttäreni on elossa, ja jollei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, on verenvuodatus tarpeetonta. Kaupunkinne on täynnä U-Thorin, Heliumin ja Gatholin sotaväkeä. Palatsia pitävät hallussaan gatholilaiset orjat ja tuhat minun soturiani, joita tämän salin ympärillä olevat käytävät ja huoneet ovat täynnänsä. Jeddakinne kohtalo on teidän omissa käsissänne. Minua ei haluta lainkaan sekaantua siihen asiaan. Olen tullut vain noutamaan tytärtäni ja vapauttamaan gatholilaisia orjia. Olen puhunut!" Odottamatta vastausta hän asteli leveätä pääkuoria pitkin Heliumin Taraa kohti, ikäänkuin sali olisi ollut täynnä hänen omaa väkeään eikä vihollisia.
Manatorin päälliköt seisoivat tyrmistyneinä. He katsoivat O-Tariin, mutta tämä saattoi vain avuttomana vilkuilla ympärilleen, kun vihollisia marssi Päällikköjen salista, kiertäen valtaistuinsalin ympäri, kunnes he olivat saartaneet koko seurueen. Sitten astui sisälle eräs Heliumin armeijan dwar.
"Olemme pidättäneet kolme päällikköä", hän ilmoitti sotavaltiaalle. "He pyrkivät tänne valtaistuinsaliin selostamaan kumppaneilleen jotakin asiaa, jonka he väittävät ratkaisevan Manatorin kohtalon."
"Tuo heidät tänne!" käski sotavaltias.
He saapuivat vahvan vartioston saattamina valtaistuimelle vievien portaiden juurelle. Sinne he pysähtyivät, ja heidän johtajansa kääntyi muiden manatorilaisten puoleen, nosti oikean kätensä korkealle ja näytti jalokivillä koristettua tikaria. "Löysimme sen", hän sanoi, "juuri sieltä, mistä I-Gos väitti sen löytyvän." Ja hän katsoi O-Taria uhkaavasti.
"A-Kor, Manatorin jeddak!" huusi joku, ja huutoon yhtyi sata käheäkurkkuista soturia.
"Manatorissa ei voi olla muuta kuin yksi jeddak", virkkoi tikaria pitelevä päällikkö. Katse yhä tähdättynä onnettomaan O-Tariin hän asteli jeddakin luokse ja ojensi tikaria kämmenellään, tarjoten sitä alamaistensa luottamuksen menettäneelle hallitsijalle. "Manatorissa ei saata olla muuta kuin yksi jeddak", hän toisti merkitsevästi.
O-Tar otti ojennetun aseen, oikaisihe täyteen mittaansa ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, sillä teolla hankkien jälleen itselleen kunnioituksen kansansa silmissä ja ansaiten ikuisen paikan Päällikköjen salissa.
Hänen kaaduttuaan vallitsi tilavassa salissa hiljaisuus, jonka äkkiä katkaisi U-Thorin ääni. "O-Tar on kuollut!" hän huusi. "Hallitkoon A-Kor, kunnes koko Manatorin päälliköt kutsutaan koolle valitsemaan uutta jeddakia! Mikä on vastauksenne?"
"Hallitkoon A-Kor! A-Kor, Manatorin jeddak!" Sali vapisi niistä huudoista, eikä ainoatakaan soraääntä kuulunut.
A-Kor kohotti miekkaansa, vaatien hiljaisuutta. "A-Korin, Manatosin suuren jedin U-Thorin, Gatholin laivaston komentajan ja Barsoomin maineikkaan sotavaltiaan John Carterin tahto on", hän sanoi, "että Manatorin kaupungissa vallitkoon rauha, ja senvuoksi käsken manatorilaisten mennä lausumaan tervetulleiksi näiden liittolaistemme, vieraittemme ja ystäviemme soturit ja näyttämään heille ikivanhan kaupunkimme nähtävyyksiä ja osoittamaan Manatorin vieraanvaraisuutta. Olen puhunut." U-Thor ja John Carter lähettivät pois soturinsa, käskien heitä nauttimaan Manatorin vieraanvaraisuudesta. Huoneen tyhjentyessä tunkeutui Djor Kantos Heliumin Taran luokse. Tytön tuntemaa, pelastumisen aiheuttamaa riemua oli sumentanut sen miehen näkeminen, jolle hän oli tehnyt vääryyttä, kuten hänen hyveellinen sydämensä soimasi häntä. Häntä peloitti tuskainen koettelemus ja häpeä, joka hänen täytyisi kestää ennen kuin hän voisi toivoa vapautuvansa heidän välillään kauan aikaa voimassa olleesta sopimuksesta. Ja nyt astui Djor Kantos hänen luokseen, polvistui ja vei hänen sormensa huulilleen.
"Heliumin kaunis tytär", alkoi mies, "kuinka saatan kertoa sinulle siitä, mistä minun pitää kertoa sinulle — häpeällisestä teosta, jonka tyyten tahtomattani olen sinua kohtaan tehnyt? En osaa muuta kuin antautua jalomielisyytesi armoille, toivoen anteeksiantoa. Mutta jos vaadit, voin tarttua tikariin yhtä kunniakkaasti kuin O-Tar teki."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Heliumin Tara. "Mistä puhut — miksi näin arvoituksellisesti sellaiselle, jonka sydän jo nyt on pakahtumaisillaan?"
Taran sydän jo nyt pakahtumaisillaan! Alku oli kaikkea muuta kuin lupaava, ja nuori padwar toivoi, että hän olisi kuollut, ennen kuin hänen olisi ollut lausuttava ne sanat, jotka hänen nyt tuli lausua.
"Heliumin Tara", hän jatkoi, "me kaikki pidimme sinua kuolleena. Olet ollut poissa Heliumista runsaan vuoden. Murehdin sinua uskollisesti, mutta sitten, vähemmän kuin kuukausi takaperin, menin avioliittoon Olvia Marthisin kanssa." Hän lopetti puheensa ja katseli tyttöä; hänen silmänsä olisivat saattaneet sanoa: "Nyt iske minut kuoliaaksi!"
"Oi, sinä mies-hupakko!" huudahti Tara. "Ei mikään, mitä olisit saattanut tehdä, olisi ollut minusta mieluisempaa. Djor Kantos, voisin suudella sinua!"
"En usko, että Olvia Marthis siitä pahastuisi", virkkoi Djor Kantos, jonka kasvoja nyt kirkasti hymy. Heidän puhuessaan oli valtaistuinsaliin tullut joukko miehiä, jotka lähestyivät koroketta. He olivat kookkaita sotureita, yllään yksinkertaiset, tyyten koruttomat hihnoitukset. Heidän johtajansa saapuessa korokkeelle oli Tara juuri kääntynyt Gahanin puoleen, viitaten häntä luokseen.
"Djor Kantos", hän sanoi, "esitän sinulle Turanin, panthanin, jonka vilpitön uskollisuus ja uljuus ovat voittaneet rakkauteni."
John Carter ja äsken tulleiden soturien johtaja, jotka seisoivat lähellä, vilkaisivat pieneen ryhmään. Ensinmainitun huulilla väikkyi tutkimaton hymy, viimemainittu puhutteli Heliumin prinsessaa. "Turan, panthan!" hän huudahti. "Etkö tiedä, Heliumin ihana tytär, että tämä mies, jota nimität panthaniksi, on Gahan, Gatholin jed?"
Vain silmänräpäykseksi kävi Tara ällistyneen näköiseksi, sitten hän kohautti somia olkapäitään, käänsi päätään ja katsahti olkansa ylitse Gatholin Gahaniin.
"Jed tahi panthan", hän virkkoi; "mitäpä väliä sillä, kumpi ihmisen orja on ollut?" Ja hän nauroi veitikkamaisesti, katsellen rakastajansa hymyileviä kasvoja.
* * * * *
Lopetettuaan tarinansa John Carter nousi tuoliltaan ja oikaisi jättimäistä vartaloaan kuin metsäleijona.
"Pitääkö sinun lähteä?" valitin, sillä en olisi suonut hänen poistuvan ja minusta tuntui, että hän oli ollut seurassani vain lyhyen hetkisen.
"Taivas jo punertaa tuolla teidän kauniiden kukkuloittenne takana", vastasi hän, "ja pian on täysi päivä."
"Vielä yksi kysymys, ennen kuin menet", pyysin.
"No?" myöntyi hän suopeasti.
"Miten saattoi Gahan tulla valtaistuinsaliin O-Tarin asussa?" tiedustelin.
"Se oli yksinkertainen temppu — Gatholin Gahanille", vastasi sotavaltias. "I-Gosin avulla hän hiipi ennen juhlallisuuksien alkua Päällikköjen saliin, sillä aikaa kun valtaistuinhuone ja Päällikköjen sali olivat tyhjinä ennen morsiamen saapumista. Hän tuli kellariholveista pitkin sitä käytävää, joka päättyi valtaistuimen takaisen verhon taakse, ja Päällikköjen saliin päästyään sijoittui ratsastajattoman thoatin selkään, jonka soturi oli I-Gosin korjattavana. O-Tarin astuttua sisään ja tultua likelle Gahania tämä heittäytyi hänen niskaansa ja löi häntä vankan keihään nupilla. Hän luuli surmanneensa jeddakin ja ällistyi, kun O-Tar ilmestyi paljastamaan hänet."
"Entä Ghek? Miten hänelle kävi?" tiukkasin.
"Opastettuaan Val Dorin ja Floranin Taran särkyneen lentokoneen luokse, jonka he korjasivat, hän seurasi heitä Gatholiin, josta lähetettiin sana minulle Heliumiin. Sitten hän ohjasi lukuisan joukkueen, jossa muun muassa olivat A-Kor ja U-Thor, katolta, johon heidät oli laskettu laivoistamme, kiertokäytävää myöten palatsin sisäosiin ja opasti heidät valtaistuinsaliin. Veimme hänet muassamme Heliumiin, jossa hän vielä elää, käyttäen ainoata rykoriaan, jonka hän tapasi melkein kuoliaaksi nälkiintyneenä Manatorin vankiholveista. Mutta seis! Nyt ei enää kysymyksiä!"
Saatoin hänet itäiselle kaarikäytävälle, jonka holvien takaa rusotti päivänkoitto.
"Hyvästi!" hän virkkoi.
"Jaksan tuskin uskoa, että tuossa todellakin olet sinä", huudahdin."Huomenna luulen varmasti uneksineeni kaiken tämän."
Hän naurahti, vetäisi miekkansa ja raapaisi sillä karkeatekoisen ristin erään kaaren sementtiin.
"Jos sinua huomenna epäilyttää", hän sanoi, "niin tule katsomaan, onko tämäkin unta!"
Seuraavassa hetkessä hän oli poissa.
* * * * *
Jetan eli marsilainen shakki.
Niiden varalta, joita tällaiset asiat huvittavat ja jotka haluaisivat koettaa tätä peliä, selitän jetanin säännöt sellaisina kuin John Carter ne minulle esitti. Kun kirjoitetaan eri nappuloiden nimet ja siirtymätavat paperipalasille ja liimataan ne tavallisiin tammipelin nappuloihin, voidaan peliä pelata yhtä hyvin kuin Marsissa käytetyillä koristetuilla nappuloilla.
Lautaon nelikulmainen, ja siinä on sata vuorotellen mustaa ja kellanpunaista ruutua.
Nappulatluetellaan siinä järjestyksessä, jossa ne ovat laudalla kummastakin pelaajasta katsoen vasemmalta oikealle. Ensimmäisessä rivissä:
Sotilas: Kaksi sulkaa; kaksi askelta suoraan mihin suuntaan hyvänsä tai ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan.
Padwar: Kaksi sulkaa; kaksi askelta vinottain mihin suuntaan hyvänsä tahi ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan.
Dwar: Kolme sulkaa; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, joko suoraan tai mutkitellen.
Lentäjä: Kolmisiipinen potkuri; kolme askelta vinosti mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen; saa hypätä toisten nappulain ylitse.
Päällikkö: Kymmenjalokivinen diadeemi; kolme askelta mihin suuntaan tahansa, suoraan, vinottain tai mutkitellen.
Prinsessa: Yksijalokivinen diadeemi; samoin kuin päällikkö, mutta saa hypätä muiden nappulain yli.
Lentäjä: Katso yllä!
Dwar: Katso yllä!
Padwar: Katso yllä!
Sotilas: Katso yllä!
Ja toisessa rivissä vasemmalta oikealle:
Thoat: Ratsusotilas; kaksi sulkaa; kaksi askelta, toinen suoraan, toinen vinottain, mihin suuntaan tahansa.
Panthanit(kahdeksan kappaletta): yksi sulka; yksi askel eteenpäin, sivuttain tai vinottain, mutta ei taaksepäin.
Thoat: Katso yllä!
Pelissä on toisella pelurilla kaksikymmentä mustaa ja hänen vastapelurillaan kaksikymmentä punakeltaista nappulaa, ja alkujaan sen otaksutaan esittäneen etelän mustan ja pohjolan keltaisen rodun välistä taistelua. Marsissa lauta tavallisesti sijoitetaan niin, että mustat nappulat lähtevät etelästäpäin ja punakeltaiset pohjoisesta päin.
Peli on voitettu, kun joku nappula siirretään samalle ruudulle, jolla vastapuolen prinsessa on, tai kun päällikkö lyö päällikön.
Peli on tasapeli, kun päällikön lyö joku vastapuolueen muu nappula kuin päällikkö tahi kun kummallakin puolella on jäljellä korkeintaan kolme samanarvoista nappulaa eikä peliä voiteta kymmenellä siirrolla, joista viisi on kummallakin.
Prinsessa ei saa siirtyä uhatulle ruudulle eikä lyödä vastapuolen nappulaa. Milloin hyvänsä pelin aikana sitä saadaan yksi kerta siirtää kymmenen askelta. Tätä siirtoa nimitetäänpaoksi.
Kahta nappulaa ei saa sijoittaa samalle ruudulle muulloin kuin pelin viimeisellä siirrolla, jolloin prinsessa lyödään.
Kun pelaaja sääntöjen mukaisesti siirtää nappulansa ruudulle, jolla on joku vastapelurin nappula, pidetään vastapuolen nappulaa lyötynä, ja se poistetaan pelistä.
Suorat siirrot merkitsevät liikettä pohjoiseen, etelään, itään tahi länteen, vinottaiset liikkumista koilliseen, kaakkoon, lounaiseen tai luoteiseen. Dwar saa liikkua suoraan pohjoiseen kolme ruutua tahi pohjoiseen yhden ja itään kaksi ruutua tai jonkun samantapaisen suoraliikkeiden yhdistelmän, kunhan se vain ei saman siirron aikana joudu kahdesti samalle ruudulle. Tämä esimerkki selittää yhdistetyt siirrot.
Siitä, kumpi siirtää ensiksi, voidaan määrätä millä tahansa kummankin pelaajan hyväksymällä tavalla. Ensimmäisen ottelun jälkeen saa sen voittaja, jos haluaa, siirtää ensiksi tai määrätä vastustajansa tekemään ensi siirron.
Vetoja marsilaiset lyövät jetanissa monella tavoin. Pelin tulos tietystikin ratkaisee, kenelle pääpanos tulee; mutta myöskin sovitaan kunkin nappulan lyömisestä suoritettava, sen arvon mukainen palkkio, ja jokaisesta menettämästään nappulasta pelaaja suorittaa sen arvon vastustajalleen.