Hän vei heidät viereiseen kammioon. Lattialla oli paljon tuoreita ihmisluita ja marmorilavalla läjä muodotonta lihaa.
"Tämän opitte myöhemmin", ilmoitti ukko, "mutta teidän ei ole vahingoksi tarkkailla minua nyt, sillä tällä tavoin ei ruumiita valmisteta usein ja saattaa kulua kauan, ennen kuin saatte tilaisuuden nähdä jotakuta toista valmistettavan Vihollisten portille. Kuten näette, poistan aluksi kaikki luut varovasti, jotta iho vahingoittuisi mahdollisimman vähän. Pääkallo on vaikein, mutta senkin taitava mestari kyllä poistaa. Näette, että olen tehnyt vain yhden aukon. Sen ompelen nyt kiinni, ja senjälkeen ripustetaan näin." Ja hän kiinnitti nuoran ruumiin tukkaan ja nosti kammottavan esineen riippumaan katossa olevasta renkaasta. Suoraan sen kohdalla oli lattiassa luukku; hän siirsi sen syrjään, ja näkyviin tuli kaivo, jossa oli punertavaa nestettä. "Nyt laskemme vainajan tähän nesteeseen, jonka kokoonpanon saatte tietää aikanaan. Kiinnitämme sen tällä tavoin luukun alapintaan ja sijoitamme luukun jälleen paikalleen. Se on valmis yhdessä vuodessa. Mutta sitä on tarkastettava sillä välin usein ja nesteen pinta pidettävä sen päälaen yläpuolella.
"— Ja teitä onnisti toisessakin suhteessa, sillä yksi nostetaan pois nesteestä tänään." Hän siirtyi huoneen vastaiselle laidalle, nosti toisen luukun, kumartui alas ja kiskoi aukosta eriskummaisen näköisen hahmon. Se oli ihmisruumis, mutta kemiallinen aine, jossa se oli ollut liossa, oli kutistuttanut sen pieneksi, tuskin kolmenkymmenen sentimetrin korkuiseksi kääpiöksi.
"Katsokaahan! Eikö se ole komea?" ihasteli vanhus. "Huomenna se pääsee paikalleen Vihollisten portille." Hän kuivasi sen pyyhkeeseen ja sijoitti sen varovasti koppaan. "Ehkä haluaisitte tutustua elämäntyöhöni", hän huomautti ja odottamatta heidän myöntymystään opasti heidät toiseen huoneeseen, tilavaan kammioon, jossa oli neljä- tai viisikymmentä ihmistä. Kaikki olivat hiljaa, istuen tai seisoen seinävierillä, paitsi kookasta soturia, joka ratsasti thoatin selässä keskellä lattiaa, ja kaikki olivat liikkumattomia. Heti johtuivat Taran ja Turanin mieleen kaupungin katuja reunustavilla parvekkeilla istuvat äänettömät ihmisryhmät ja Päällikköjen salissa olevat uljaat ratsusoturit. Heille molemmille pälkähti päähän sama selitys, mutta kumpikaan ei uskaltanut lausua ääneen mielessään pyörivää kysymystä, sillä he pelkäsivät tietämättömyydellään paljastavansa, että he olivat muukalaisia Manatorissa ja siis valheellisesti oppilaina esiintyviä pettureita.
"Ne ovat perin ihmeellisiä", virkkoi Turan. "Niiden valmistaminen varmastikin vaatii suurta taitoa, paljon kärsivällisyyttä ja aikaa."
"Se on totta", vastasi ukko. "Mutta kun olen tehnyt sitä niin kauan, käy se minulta nopeammin kuin useimmilta muilta. Ja minun ovat luonnollisempia. Rohkenisinpa väittää, ettei tuon soturin vaimo osaisi ulkonäöstä päättäen sanoa häntä elottomaksi." Ja hän osoitti thoatin selässä olevaa miestä. "Useita heistä tuodaan tietenkin käsiteltävikseni runneltuina tai pahasti haavoitettuina, ja ne minun on korjattava. Juuri se vaatii suurta taitoa, sillä kukin toivoo vainajainsa näyttävän samanlaisilta kuin he näyttivät elämänsä parhaina päivinä. Mutta tekin saatte oppia valmistamaan ja maalaamaan niitä, myös korjaamaan ja joskus tekemään rumasta kauniin. Ja on hyvin mukava kyetä itse valmistamaan omat vainajansa. Tuhanteen viiteensataan vuoteen ei minun vainajiani ole valmistanut kukaan muu kuin minä.
"— Minulla on niitä paljon — parvekkeeni ovat niitä täynnä; mutta vaimoni säilytän yksin avarassa huoneessa. Minulla on ne kaikki ensimmäisestä alkaen, ja monta iltaa olen viettänyt niiden seurassa — rauhaisia iltoja ja hyvin viihtyisiä. Ja nautinto, jonka tuottavat niiden valmistaminen ja niiden tekeminen vieläkin kauniimmiksi kuin ne olivat eläissään, korvaa osittain niiden menetyksen. Kulutan aikani niihin, etsien uutta työskennellessäni vanhaa valmistaen. Milloin en ole uudesta varma, vien hänet siihen kammioon, jossa vaimoni ovat, ja vertaan hänen sulojaan heidän suloihinsa, ja sellaisilla hetkillä on hyvin mieluista tietää, etteivät he vastusta. Minä pidän sopusoinnusta."
"Oletko sinä valmistanut kaikki Päällikköjen salissa olevat soturit?" tiedusti Turan.
"Kyllä; minä ne valmistan ja minä niitä korjaan", vakuutti vanhus. "O-Tar ei usko niitä kellekään muulle. Parhaillaankin on minulla eräässä toisessa huoneessa kaksi, jotka olivat jollakin tavoin vahingoittuneet ja tuotiin minun käsiteltävikseni. O-Tar ei suvaitse, että ne ovat kauan poissa, koska sillä aikaa salissa on kaksi ratsastajatonta thoatia; mutta minä saankin ne valmiiksi pian. Hän tahtoo, että ne kaikki ovat siellä, jos esiintyy joku tärkeä kysymys, josta elävät jedit eivät pääse yksimielisiksi tahi josta he eivät ole yhtä mieltä O-Tarin kanssa. Sellaiset kysymykset hän esittää Päällikköjen salissa oleville jedeille. Hän sulkeutuu sinne yksin suurten päällikköjen seuraan, jotka ovat saaneet viisautta kuolemasta. Se on mainio suunnitelma, eikä siellä koskaan ilmene kahnausta eikä väärinkäsityksiä. O-Tar vakuuttaa, että se on paras neuvottelukunta koko Barsoomissa — paljon älykkäämpi kuin elävistä jedeistä kokoonpantu. Mutta lähdetään, meidän on käytävä työhön. Mennään viereiseen huoneeseen; siellä alan opettaa teitä."
Hän meni edellä kammioon, jossa ruumiit viruivat marmorialustoillaan, pistäytyi komeroon, otti päähänsä isot silmälasit ja alkoi valita työkaluja pienistä lokeroista. Sen tehtyään hän jälleen kääntyi oppilaittensa puoleen.
"Antakaapa, kun nyt katselen teitä!" hän sanoi. "Silmäni eivät ole samanlaiset kuin aikoinaan, ja tarvitsen näitä voimakkaita linssejä työssäni ja nähdäkseni tarkoin seurassani olevien henkilöiden piirteet."
Hän suuntasi katseensa edessään olevaan pariin. Turan pidätti henkeään, sillä hän tiesi miehen nyt varmasti huomaavan, etteivät heidän hihnoituksensa ja merkkinsä olleet Manatorin. Hän oli sitä ennen ihmetellyt, miksi vanhus ei ollut pannut sitä aikaisemmin merkille, sillä hän ei ollut tiennyt, että toinen oli melkein sokea. Ukko tarkasti heidän kasvojaan, ja hänen katseensa viipyi kauan Heliumin Taran kauniissa piirteissä, siirtyen sitten heidän hihnoituksiinsa. Turan oli näkevinään ihmisten palsamoijan huomattavasti hätkähtävän kummastuksesta, mutta jos vanhus olikin havainnut jotakin, ei se käynyt ilmi hänen seuraavista sanoistaan.
"Tule I-Gosin mukaan!" hän kehoitti Turania. "Viereisessä huoneessa on tarpeita, jotka haluaisin sinun noutavan tänne. Jää sinä tänne, nainen, viivymme poissa vain hetkisen!"
Hän meni yhdelle huoneeseen avautuvista lukuisista ovista ja astui siitä Turanin edellä. Pysähdyttyään ovenpieleen hän osoitti huoneen toisessa päässä olevaa silkki- ja turkismyttyä, käskien Turanin ottaa sen. Mentyään lattian poikki ja kumarruttuaan tarttumaan myttyyn viimemainittu kuuli lukon kilahtavan takanaan. Hän pyörähti heti ympäri ja näki olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa ovi oli suljettu. Juostuaan nopeasti sen luokse hän koetti avata sitä, mutta huomasi olevansa vanki.
Astuttuaan ulos ja lukittuaan oven jälkeensä kääntyi I-Gos Taran puoleen.
"Hihnoituksenne paljastivat teidät", hän virkkoi, nauraen hihittävää nauruaan. "Koetitte pettää vanhaa I-Gosia, mutta saitte nähdä, että vaikka hänen silmänsä ovatkin heikot, niin hänen aivonsa eivät ole. Mutta sinulle ei käy huonosti. Olet kaunis, ja I-Gos rakastaa kauniita naisia. Missään muualla Manatorissa en kenties saisi pitää sinua omanani, mutta täällä ei ole ketään kiistämässä vanhan I-Gosin oikeutta. Vainajien holveissa ei käy paljon ihmisiä — vain ruumiiden tuojat, ja he rientävät tiehensä niin nopeasti kuin voivat. Kukaan ei aavista, että I-Gosilla on kaunis nainen teljettynä vainajiensa seuraan. En kysy sinulta mitään, ja silloin minun ei tarvitse antaa sinua ilmi, sillä en tiedä, kenelle kuulut, vai mitä? Ja kuoltuasi valmistan sinut kauniisti ja sijoitan sinut muiden naisten joukkoon. Eikö se olisi erinomaista?" Hän oli lähestynyt kauhistunutta tyttöä. "Tule!" hän huusi, tarttuen Taran ranteeseen. "Tule I-Gosille!"
Uusi nimenmuutos
Turan paiskoi itseään vankilansa ovea vastaan, turhaan koettaen murtautua vankan skeelpuisen laudoituksen lävitse Taran luokse, jonka hän arvasi olevan vakavassa vaarassa; mutta paksut laudat kestivät, ja hänen onnistui kolhia hartiansa ja käsivartensa vain mustelmille. Vihdoin hän lakkasi yrittämästä ja alkoi tutkia vankilaansa löytääkseen jonkun toisen ulospääsytien. Kiviseinissä ei ollut muuta aukkoa, mutta hänen etsintänsä tuloksena oli sekava kokoelma kaikenlaisia aseita ja varuksia, hihnoituksia, koristuksia ja merkkejä sekä aimo joukko vuodesilkkejä ja -turkiksia. Siellä oli miekkoja, keihäitä ja useita isoja, kaksiteräisiä sotakirveitä, jotka suuresti muistuttivat pienten lentokoneiden potkureita. Hän tempasi yhden niistä ja kävi jälleen käsiksi oveen vimmaisen raivoisasti. Hän odotti kuulevansa jotakin I-Gosista tämän rajun hävitystyön johdosta, mutta hän ei erottanut minkäänlaista ääntä oven takaa ja arveli sitä siksi paksuksi, ettei ihmisääni kyennyt tunkeutumaan sen lävitse. Mutta siitä hän olisi ollut valmis lyömään paljon vetoa, että I-Gos kuuli hänen iskunsa. Kovasta puusta sinkoili sirpaleita joka kerta, kun raskas kirves osui siihen, mutta se oli hidasta ja rasittavaa työtä. Hänen oli pian pakko levätä, ja niin hänestä tuntui kuluvan tuntikausia hänen uurastaessaan nääntymyksen partaalle, hengähtäen sitten aina muutamia minuutteja. Reikä kasvoi yhä laajemmaksi, mutta hän ei voinut nähdä oven takana olevaan huoneeseen, sillä I-Gos oli vetänyt verhon oven eteen lukittuaan Turanin sisälle.
Vihdoin panthan oli saanut hakatuksi niin suuren aukon, että hän mahtui siitä lävitse, ja otettuaan pitkän miekan, jonka hän sitä varten oli tuonut oven ääreen, hän kömpi viereiseen huoneeseen. Kiskaistuaan verhon syrjään hän seisoi miekka kädessä valmiina taistellen raivaamaan itselleen tien Heliumin Taran luokse — mutta tyttö ei ollut siellä. Keskellä huonetta virui I-Gos kuolleena lattialla; mutta Heliumin Tarasta ei näkynyt jälkeäkään.
Turan oli ymmällä. Juuri Taran oli täytynyt surmata vanhus, mutta tyttö ei ollut yrittänytkään vapauttaa häntä vankilasta. Sitten hänen mieleensä johtuivat Taran viimeiset sanat: "En halua rakkauttasi! Minä vihaan sinua!" Ja totuus alkoi hänelle valjeta — Tara oli käyttänyt tätä ensimmäistä hänelle tarjoutunutta tilaisuutta päästäkseen eroon hänestä. Sydän masentuneena Turan kääntyi poistumaan. Mitä hänen oli tehtävä? Siihen saattoi olla vain yksi vastaus. Niin kauan kuin hän eli ja Tara eli, ei hän saanut jättää koettamatta mitään keinoa pelastaakseen tytön ja saattaakseen hänet takaisin oman kansansa maahan. Mutta miten? Miten hän edes osaisi pois näistä sokkeloista? Miten hän löytäisi Taran jälleen? Hän meni lähimmälle ovelle. Se sattui viemään siihen huoneeseen, jossa olivat ratsastavat vainajat odottamassa, että heidät siirrettäisiin jollekin parvekkeelle, synkkään huoneeseen tahi mihin hyvänsä heidät oli määrä sijoittaa. Hänen katseensa osui thoatin selässä istuvaan kookkaaseen, maalattuun soturiin, ja sen lipuessa pitkin miehen upeata hihnoitusta ja kelvollisia aseita kirkastuivat panthanin surun himmentämät silmät. Reippain askelin hän meni soturivainajan luokse ja kiskoi hänet ratsunsa selästä. Yhtä ripeästi hän riisti kuolleelta hihnoituksen ja aseet, riisui omat tamineet yltään ja pukeutui vainajan asuun. Sitten hän kiiruhti takaisin siihen huoneeseen, johon hänet oli teljetty, sillä siellä hän oli nähnyt välineitä, joita hän tarvitsi tehdäkseen valepukunsa täydelliseksi. Hän löysi ne muutamasta komerosta — värikuppeja, joiden sisältöä vanha palsamoija oli käyttänyt sivelläkseen sotamaalauksen leveät viirut kuolleiden soturien kylmille kasvoille.
Vähän ajan kuluttua Gatholin Gahan ilmestyi huoneesta hihnoitukseensa, varuksiinsa ja koristuksiinsa nähden yksityiskohtia myöten Manatorin soturina. Hän oli poistanut vainajan hihnoista sukua ja arvoa osoittavat merkit voidakseen esiintyä tavallisena sotilaana ja siten herättää vähimmän epäluuloja.
Heliumin Taran etsiminen O-Tarin holvien äärettömistä, hämäristä sokkeloista tuntui gatholilaisesta toivottomalta tehtävältä, joka oli etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Viisaampaa oli hänen pyrkiä Manatorin kaduille, sillä siellä hän voisi toivoa saavansa ensin tietää, oliko tyttö joutunut jälleen kiinni, ja jollei niin olisi käynyt, voisi hän sitten palata holveihin jatkamaan etsintäänsä. Löytääkseen pääsytien sokkeloista olisi hänen mahdollisesti vaellettava melkoinen matka koukertelevissa käytävissä ja kammioissa, koska hänellä ei ollut aavistustakaan, missä tai millä suunnalla uloskäytäviä oli. Oikeastaan hän ei olisi osannut palata sataakaan metriä sinne päin, mistä hän ja Tara olivat saapuneet näihin synkkiin onkaloihin, ja siksi hän lähti liikkeelle umpimähkään, toivoen sattumalta osuvansa joko Heliumin Taran luo tahi katujen tasolle vievälle tielle.
Jonkun ajan kuluessa hän sivuutti huoneen toisensa jälkeen, jotka kaikki olivat täynnä Manatorin taidokkaasti valmistettuja vainajia. Monet niistä oli ladottu pinoihin samalla tavoin kuin polttopuut pinotaan. Edetessään käytävissä ja kammioissa hän pani merkille, että jokaisen aukon yläpuolelle ja käytävien haaraumiin ja risteyksiin oli seiniin maalattu hieroglyfejä; tarkkailemalla hän tuli siihen johtopäätökseen, että ne ilmaisivat käytävien päätekohdat, joten niitä ymmärtävä henkilö saattoi nopeasti ja varmasti liikkua holveissa. Mutta Turan ei niitä ymmärtänyt. Ja vaikka hän olisikin osannut lukea Manatorin kieltä, eivät ne olisi paljoakaan auttaneet kaupunkiin perehtymätöntä; eikä hän saanutkaan niistä mitään selvää, koska Barsoomissa on kirjoitettuja kieliä yhtä monta kuin kansakuntia, vaikka siellä puhutaankin yhtä ainoata kieltä. Muuan seikka selvisi hänelle kuitenkin pian: jokaisen käytävän merkit pysyivät samanlaisina käytävän loppuun saakka.
Kulkemansa matkan nojalla Turan varsin pian oivalsi, että holvit olivat osana tavattoman laajassa järjestelmässä, joka kenties ulottui koko kaupungin alapuolelle. Joka tapauksessa hän oli varma edenneensä pois palatsin piiristä. Käytävien ja kammioiden ulkomuoto ja rakennustyyli muuttui vähän väliä. Kaikki ne olivat valaistut radiumlampuilla, vaikka tavallisesti hämärästi. Pitkään aikaan hän ei nähnyt minkäänlaisia elonmerkkejä paitsi silloin tällöin jonkun ulsion, mutta aivan äkkiä hän sitten eräässä lukuisista risteyksistä joutui vastakkain soturin kanssa. Mies katsahti häneen, nyökkäsi ja jatkoi matkaansa. Turan huokaisi helpotuksesta käsittäessään, että hänen naamionsa oli tehoisa, mutta huokaus katkesi kesken, kun soturi, joka oli seisahtunut ja kääntynyt häneen päin, päästi luikkauksen. Panthan oli hyvillään siitä, että hänen kupeellaan riippui miekka, että he olivat syvällä holvien himmeissä uumenissa ja että hänellä oli vain yksi vastustaja sillä hänen aikansa oli kallis.
"Oletko kuullut mitään siitä toisesta?" huusi soturi hänelle.
"En", vastasi Turan, jolla ei ollut kaukaisintakaan aavistusta, ketä tai mitä mies tarkoitti.
"Hän ei voi päästä pakoon", jatkoi soturi. "Nainen juoksi suoraan syliimme, mutta vannoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen kumppaninsa oli löydettävissä."
"Vietiinkö hänet takaisin O-Tarin luokse?" tiedusti Turan, sillä nyt hän tiesi, ketä toinen tarkoitti, ja halusi tietää enemmän.
"Hänet vietiin takaisin Jetan-torneihin", vastasi soturi. "Kisat alkavat huomenna, ja epäilemättä hänestä pelataan, mutta en usko kenenkään haluavan häntä, vaikka hän onkin kaunis. Hän ei pelkää edes O-Taria. Kautta Klurosin, hänpä olisi työläs orjatar nujerrettavaksi! Hän on oikea naarasbanth. Ei sovi minulle." Ja mies meni menojaan, pudistellen päätään.
Turan riensi etsimään jotakin katujen tasalle vievää tietä, mutta joutui äkkiä pienen kammion avoimelle ovelle; kammiossa istui mies seinään kytkettynä. Turanilta pääsi hiljainen hämmästyksen ja mielihyvän huudahdus, kun hän tunsi miehen A-Koriksi ja huomasi sattumalta osuneensa samaan koppiin, jossa hän oli ollut vankina. A-Kor silmäili häntä kysyvästi. Ilmeisesti hän ei tuntenut vankeustoveriaan. Turan meni pöydän ääreen, kumartui toisen puoleen ja supatti hänelle.
"Olen Turan, panthan", hän selitti, "joka oli kahlehdittuna vieressäsi."
A-Kor katsoi häntä tarkasti. "Ei oma äitisikään tuntisi sinua", hän virkkoi. "Mutta kerrohan, mitä on tapahtunut, koska sinut vietiin pois!"
Turan selosti seikkailujaan O-Tarin valtaistuinsalissa ja palatsin alaisissa holveissa. "Ja nyt", hän jatkoi, "minun täytyy löytää nämä Jetan-tornit ja ottaa selkoa, mitä voin tehdä vapauttaakseni Heliumin prinsessan."
A-Kor ravisti päätään. "Olin kauan tornien dwarina", hän sanoi, "ja voin vakuuttaa sinulle, muukalainen, että voit yhtä hyvin koettaa yksin kukistaa Manatorin kuin vapauttaa vangin Jetan-tornista."
"Mutta minun täytyy", intti Turan.
"Oletko parempi kuin hyvä miekkamies?" kysyi A-Kor äkkiä.
"Kyllä minua on pidetty", vastasi Turan.
"Sitten on olemassa yksi keino — st!" Hän vaikeni äkkiä ja osoitti seinän juurta huoneen toisessa päässä.
Turan katsahti toisen etusormen näyttämään suuntaan; eräästä ulsionreiästä pisti esiin kahdet isot sakset ja pari ulkonevaa silmää.
"Ghek!" huudahti panthan, ja heti ryömi kammottavan näköinen kaldane lattialle ja lähestyi pöytää. A-Kor vetäytyi kauemmaksi, päästäen puolittain tukahdutetun inhon huudahduksen.
"Älä pelkää!" rauhoitti Turan häntä. "Hän on ystäväni — sama, jonka kerroin pidättäneen O-Taria, kunnes Tara ja minä ehdimme paeta."
Ghek kapusi pöydälle ja jäi kyyköttämään molempien soturien väliin. "Saat olla varma siitä", hän vakuutti A-Korille, "ettei Turanilla, tällä panthanilla, ole vertaista miekkamiestä koko Manatorissa. Kuulin keskustelunne. Jatkakaa!"
"Olet hänen ystävänsä", jatkoi A-Kor, "ja senvuoksi voinen pelkäämättä sinun kuultesi esittää sen ainoan suunnitelman, jota noudattaen tiedän hänen voivan toivoakaan saavansa Heliumin prinsessan pelastetuksi. Hän joutuu panokseksi johonkin kisojen peliin, ja O-Tar toivoo, että hänen voittajansa olivat orjia ja tavallisia sotilaita, koska hän hyljeksi jeddakia. Siten tahtoisi O-Tar rangaista häntä. Hänen omistajakseen ei tule ainoastaan yksi mies, vaan kaikki voittavat eloonjääneet. Mutta rahalla voi yksi heistä ostaa itselleen kaikkien toisten osuuden ennen ottelua. Sen voisit sinä tehdä, ja jos selviäisit hengissä, tulisi hänestä sinun orjasi."
"Mutta miten kykenee siihen muukalainen ja vainottu karkulainen?" kysyiTuran.
"Ei kukaan tunne sinua. Menet huomenna tornien päällikön puheille ja ilmoittaudut pelaajaksi siihen otteluun, jonka panoksena tyttö on, kertoen olevasi kotoisin Manatajista, Manatorin syrjäisimmästä kaupungista. Jos hän kyselee, voit mainita nähneesi tytön, kun hänet vangittuna tuotiin kaupunkiin. Jos voitat hänet, löydät thoateja valmiina palatsistani ja saat minulta merkin, jonka nojalla kaikki, mitä minulla on, on käytettävissäsi."
"Mutta miten kykenen ostamaan toisten osuuden ilman rahaa?" tiedustiTuran. "Minulla ei ole mitään — ei edes oman maani rahaa."
A-Kor aukaisi repputaskunsa ja veti esille käärön Manatorin rahaa.
"Tässä on kylliksi ostaaksesi ne kahdesti", hän sanoi, ojentaen rahoista osan Turanille.
"Miksi teet kaiken tämän muukalaisen hyväksi?" kysyi panthan.
"Äitini oli tänne vangiksi joutunut prinsessa", selitti A-Kor. "Teen Heliumin prinsessan hyväksi vain sen, mitä äitini toivoisi minun tekevän."
"Asiain niin ollen siis, manatorilainen", vastasi Turan, "en voi muuta kuin Heliumin prinsessan puolesta hyväksyä anteliaan tarjouksesi ja toivoa vielä kerran voivani tehdä jotakin vastapalvelukseksi."
"Nyt sinun on lähdettävä", neuvoi A-Kor. "Millä hetkellä tahansa saattaa tänne ilmestyä vartija ja huomata sinut. Mene suoraa päätä Porttikadulle, joka kiertää kaupungin ympäri ulkomuurien sisäreunaa myöten! Siellä on useita rakennuksia varattuina muukalaisten majapaikoiksi. Tunnet ne ovien päälle hakatuista thoatinpäistä. Kerro saapuneesi Manatajista katselemaan kisoja. Käytä nimeä U-Kal — se ei herätä epäluuloja, ja vältyt niistä, jos voit olla antautumatta keskusteluihin. Varhain huomenaamulla etsi käsiisi Jetan-tornien päällikkö! Olkoot apunasi kaikkien esi-isiesi voima ja onni!"
Sanottuaan jäähyväiset Ghekille ja A-Korille panthan noudatti A-Korin hänelle antamia ohjeita ja lähti etsimään Porttikatua, eikä se käynytkään hänelle kovin vaikeaksi. Matkallaan hän kohtasi useita sotureita, mutta nämä vain nyökkäsivät hänelle välittämättä hänestä sen enempää. Helposti hän löysi majapaikan, jossa oli paljon vieraita Manatorin muista kaupungeista. Kun hän ei ollut nukkunut sitten edellisen yön, heittäytyi hän vuoteensa silkki- ja turkisvaippojen sekaan saadakseen lepoa, joka oli välttämätön, jos hänen oli mieli mahdollisimman hyvin kunnostautua palvellessaan Heliumin Taraa seuraavana päivänä.
Hänen herätessään oli jo aamu, ja noustuaan vuoteestaan hän maksoi yösijansa, etsi aterioimispaikan ja oli vähää myöhemmin matkalla Jetan-torneille, joiden löytäminen ei ollut lainkaan vaikeata, koska ihmisiä riensi sankoin parvin katuja pitkin kisapaikalle. Tornien uudella, E-Mediä seuranneella päälliköllä oli niin paljon puuhaa, ettei hän ennättänyt perehtyä ilmoituksiin tarkasti, sillä lukuisten vapaaehtoisten pelaajien lisäksi oli kymmenittäin orjia ja vankeja, jotka heidän omistajansa tahi hallitus oli pakottanut mukaan kisoihin. Ilmoittauduttaessa oli mainittava kunkin pelaajan nimi samoin kuin hänelle tuleva paikka ja peli tahi pelit, joihin hänet oli merkittävä, sekä lisäksi jokaisen useampaan kuin yhteen otteluun merkityn soturin varamiehet — yksi kutakin ensimmäisen jälkeistä ottelua varten, jottei ainoatakaan seuraavaa peliä tarvittaisi siirtää toistaiseksi pelaajan kuollessa tahi tullessa taistelukyvyttömäksi.
"Nimesi?" tiedusti kirjanpitäjä, kun Turan astui esiin.
"U-Kal", vastasi panthan.
"Kotikaupunkisi?"
"Manataj."
Kirjanpitäjän lähellä seisova päällikkö katsahti Turaniin. "Olet saapunut pitkän matkan päästä pelaamaan jetania", hän huomautti. "Manatajin miehet käyvät harvoin muissa kuin vuosikymmenien kisoissa. Mitä kuuluu O-Zarille? Tuleeko hän tänne ensi vuonna? Hänpä oli uljas taistelija! Jos olet puolittainkaan niin oiva miekankäyttäjä, U-Kal, niin Manatajin maine kasvaa tänään. Mutta mitä O-Zarille oikeastaan kuuluu?"
"Kyllä hän voi hyvin", vakuutti Turan kielevästi, "ja lähetti terveisiä manatorilaisille ystävilleen."
"Sepä hauskaa!" huudahti päällikkö. "Entä mihin peliin haluat mukaan?"
"Haluaisin pelata heliumilaisesta prinsessasta, Tarasta", vastasiTuran.
"Mutta, mies, hän on panoksena orjien ja rikollisten pelissä", huusi päällikkö. "Et kai halua vapaaehtoiseksi sellaiseen otteluun!"
"Kyllä haluan", vastasi Turan. "Näin hänet, kun hänet tuotiin kaupunkiin, ja silloin vannoin saavani hänet omakseni."
"Mutta sinun on jaettava hänet eloonjääneiden kanssa, vaikka sinun värisi voittaisikin", esteli toinen.
"Saanen heidät järkiinsä", intti Turan.
"Ja antaudut siihen vaaraan, että saat niskaasi O-Tarin vihan, sillä hän ei lainkaan pidä tästä villistä barbaarista", virkkoi tornien hoitaja.
"Jos minä voitan, pääsee O-Tar hänestä eroon", vastasi Turan.
Jetan-tornien valvoja pudisti päätään. "Olet harkitsematon", hän pahoitteli. "Tahtoisin saavani taivutetuksi ystäväni O-Zarin ystävän luopumaan moisesta hulluudesta."
"Tahtoisitko tehdä palveluksen O-Zarin ystävälle?" kysyi Turan.
"Ilomielin'" huudahti toinen. "Mitä voin tehdä hyväksesi?"
"Merkitse minut mustien päälliköksi ja anna kaikiksi miehikseni gatholilaisia orjia, sillä tietääkseni he ovat mainioita sotureja!" pyysi panthan.
"Se on omituinen pyyntö", vastasi tornien valvoja, "mutta ystäväni O-Zarin tähden olisin valmis enempäänkin, vaikka tietystikin" — hän empi — "tapana on, että päälliköksi haluava suorittaa vähäisen maksun."
"Tietenkin", ehti Turan vakuuttamaan. "Sitä en ole unohtanut. Aioin kysyä sinulta tavanmukaisen summan suuruutta."
"Ystäväni ystävälle se on vain nimellinen", vastasi tornien valvoja ja mainitsi summan, joka varakkaan Garholin kalliisiin hintoihin tottuneesta Gahanista tuntui naurettavalta.
"Milloin", hän tiedusti, ojentaen rahat valvojalle, "heliumilaisesta pelataan?"
"Se on toinen tämänpäiväinen ottelu. Jos tulet mukaani, saat valita miehesi."
Turan seurasi valvojaa tornien ja jetankentän väliselle laajalle pihalle, jossa oli koolla sadoittain sotureita. Senpäiväisien ottelujen päälliköt olivat jo valitsemassa miehiään ja määräämässä heidän paikkojaan, vaikka tärkeimpiä pelejä varten oli nämä seikat järjestetty jo viikkoja sitten. Valvoja opasti Turanin pihan siihen osaan, jossa orjien enemmistö oli koolla.
"Valitse niistä, joita ei vielä ole otettu!" kehoitti tornien valvoja. "Ja saatuasi määrän täyteen vie miehesi kentälle! Sinulle osoittaa paikan siellä oleva upseeri, ja pysyttelet siellä, kunnes toinen ottelu kuulutetaan. Toivotan sinulle onnea, U-Kal, vaikka sikäli kuin olen kuullut, olisit onnellisempi menettäessäsi kuin voittaessasi tuon heliumilaisen orjattaren."
Miehen poistuttua Turan lähestyi orjia. "Etsin parhaita miekankäyttäjiä toista peliä varten", hän ilmoitti. "Haluan gatholilaisia, sillä olen kuullut, että he ovat uljaita taistelijoita."
Muuan orja nousi ja lähestyi häntä. "On aivan sama missä pelissä kuolemme", hän virkkoi. "Haluaisin taistella puolestani panthanina toisessa ottelussa."
Saapui toinen. "Minä en ole Gatholista", hän tunnusti. "Olen heliumilainen ja tahtoisin taistella Heliumin prinsessan kunnian puolesta."
"Hyvä on!" huudahti Turan. "Onko sinulla Heliumissa hyvän miekkamiehen maine."
"Olin dwar suuren sotavaltiaan joukoissa ja olen taistellut hänen rinnallaan parissakymmenessä ottelussa Kultaisilta kallioilta Haaskaluolille saakka. Nimeni on Val Dor. Ken tuntee Heliumin, tuntee kuntoni."
Nimi oli hyvin tuttu Gahanille, joka käydessään viimeksi Heliumissa oli kuullut puhuttavan miehestä ja keskusteltavan hänen salaperäisestä katoamisestaan samoin kuin hänen miekkailijamaineestaan.
"Mistäpä voisin tietää mitään Heliumista?" torjui Turan. "Mutta jos olet sellainen taistelija kuin väität, ei sinulle sopisi mikään paikka paremmin kuin lentäjän. Mitä arvelet?"
Miehen silmistä kuvastui äkillinen hämmästys. Hän katseli tiukasti Turania katseen nopeasti lipuessa pitkin toisen hihnoitusta. Sitten hän astui ihan likelle gatholilaista, joten kukaan muu ei saattanut kuulla hänen sanojaan.
"Minusta tuntuu, että tiedät enemmän Heliumista kuin Manatorista", hän kuiskasi.
"Mitä tarkoitat, mies?" kysyi Turan, koettaen vaivata aivojaan keksiäkseen, mistä tämän miehen tieto, arvaus tahi mielijohde oli alkuisin.
"Tarkoitan sitä", vastasi Val Dor, "ettet ole Manatorista, ja jos mielit pitää sen salassa, ei sinun ole hyvä puhua manatorilaisille, kuten äsken puhuit minulle — lentäjistä! Manatorissa ei ole lentäjiä eikä heidän jetanpelissään sennimistä nappulaa. Sitä nappulaa, joka on lähimpänä päällikköä tai prinsessaa, he sensijaan nimittävät odwariksi. Se liikkuu samalla tavoin ja on samanarvoinen kuin Manatorin ulkopuolella pelatun jetanin lentäjä. Muista siis se, ja muista myöskin, että jos sinulla on salaisuus, on se varmassa tallessa ollessaan Heliumin Vai Dorin tiedossa!"
Turan ei vastannut mitään, vaan alkoi valita muita miehiään. Val Dorista, heliumilaisesta, ja Floranista, gatholilaisesta tarjokkaasta, oli hänelle suurta apua, sillä yhdessä he tunsivat useimmat orjat, joiden keskuudesta hänen oli tehtävä valintansa. Saatuaan kaikki miehet valituiksi Turan vei heidät ottelukentän vierelle, missä heidän oli odotettava vuoroaan, ja siellä hän lähetti kiertämään sanan, että heidän oli taisteltava enemmästäkin kuin siitä määrästä, minkä hän tarjosi prinsessasta, jos he voittaisivat. He hyväksyivät hänen tarjouksensa, joten Turan oli varma Taran omistamisesta, jos hänen puolensa selviytyisi voittajana, mutta hän tiesi, että hänen miehensä taistelivat vieläkin uljaammin ritarillisuuden kuin rahan kannustamina, eikä ollut vaikeaa innostaa gatholilaisiakin palvelemaan prinsessaa. Ja nyt hän esitti heille, että oli mahdollista saavuttaa vieläkin suurempi palkkio.
"En voi luvata sitä teille", hän puhui, "mutta saattanen ilmoittaa kuulleeni, että jos voitamme tämän ottelun, voimme myöskin hankkia teille vapauden!"
Orjat hypähtivät pystyyn ja tungeksivat hänen ympärilleen, tehden lukuisia kysymyksiä.
"Siitä ei saa hiiskua ääneen", selitti Turan, "mutta Floran ja Val Dor tietävät, ja he ovat vakuuttaneet minulle, että olette kaikki luotettavia. Kuunnelkaa! Se, mitä nyt ilmaisen teille, saattaa henkeni teidän valtaanne, mutta teidän on tiedettävä ja joka miehen on käsitettävä, että tänään ottelette elämänne suurimman kamppailun — Barsoomin ihailtavimman prinsessan kunnian ja vapauden samalla kuin omankin vapautenne puolesta — mahdollisuudesta palata kukin omaan maahansa ja sen naisen luokse, joka häntä siellä odottaa.
"— Ensiksi siis minun salaisuuteni. En ole manatorilainen. Kuten tekin olen minäkin orja, vaikka tällä hetkellä Manatajista kotoisin olevan manatorilaisen valepuvussa. Sen, mistä maasta ja kuka olen, täytyy jäädä mainitsematta syistä, joilla ei ole mitään merkitystä tämänpäiväiseen otteluumme nähden. Olen siis yksi teistä. Taistelen samojen asioiden puolesta kuin tekin.
"— Ja sitten se seikka, josta vasta äsken sain tietää. U-Thor, Manatosin suuri jed, joutui toissa päivänä palatsissa riitaan O-Tarin kanssa, ja heidän soturinsa olivat käsikähmässä. U-Thor karkoitettiin Vihollisten portille saakka, missä hän nyt on leirissä. Millä hetkellä hyvänsä voi taistelu leimahtaa uudelleen. Mutta arvellaan U-Thorin lähettäneen noutamaan Manatosista lisävoimia. Ja, Gatholin miehet, tämä seikka on teille mielenkiintoinen. U-Thor on äskettäin ottanut vaimokseen Gatholin prinsessan Hajan, joka oli O-Tarin orjatar ja jonka poika A-Kor oli Jetan-tornien dwar. Hajan sydän sykkii uskollisuudesta Gatholia ja säälistä niitä sen maan poikia kohtaan, jotka ovat täällä orjina, ja tämän viimemainitun tunteen hän on jossakin määrin tartuttanut U-Thoriin. Auttakaa senvuoksi minua vapauttamaan Heliumin prinsessa Tara. Luullakseni voin minä auttaa teitä ja häntä ja itseäni pelastumaan tästä kaupungista. Kallistakaa korvanne likelle minua, O-Tarin orjat, jottei kukaan julma vihollinen pääsisi kuulemaan sanojani!" Sitten Gatholin Gahan esitti hiljaa kuiskaten keksimänsä rohkean suunnitelman. "Ja nyt", hän vaati lopetettuaan, "puhukoon se, joka ei uskalla liittyä mukaan!" Ei kukaan vastannut. "Eikö ole ketään?"
"Eikä se kavalla sinua, jos viskaan miekkani jalkojesi juureen. Niin on tehty täällä ennenkin", virkkoi eräs miehistä hiljaisella äänellä, josta uhkui hillittyä tunnetta.
"Ja minä!" "Ja minä!" "Ja minä!" liittyivät toiset hänen tarjoukseensa värähtävin kuiskauksin.
Kuoleman kisa
Kirkkaana ja heleänä kajahti torven ääni Jetan-kentillä. Korkeasta tornista sen viileä ääni kiiri yli Manatorin kaupungin ja ihmisäänien sekasortoisen hälyn, joka kohosi stadionin katsomolle ahdinkoon saakka sulloutuneesta väkijoukosta. Se kutsui pelaajia ensimmäiseen otteluun, ja samalla lehahti tuhansien tankojen nenään torneihin, linnoituksen muureille ja stadionin vankalle ympärysmuurille Manatorin taistelevien päällikköjen upeita, kirkasvärisiä viirejä. Se oli merkkinä Jeddakin kisojen alkamisesta, jotka olivat vuoden tärkeimmät ja jäivät jäljelle vain vuosikymmenien Suurkisoista.
Gatholin Gahan tarkkasi jokaista siirtoa kotkansilmin. Peli oli vähäpätöinen, ratkaisten vain jonkun pienen, kahden päällikön välisen jupakan, ja sitä pelasivat ammattipelaajat vain pistelaskun mukaan. Ei kukaan saanut surmaansa, ja verta vuoti vain vähän. Kamppailu kesti tunnin ajan, ja se päättyi siten, että häviöpuolen päällikkö vapaaehtoisesti suostui jäämään vähemmälle pistemäärälle, joten peliä voitiin nimittää ratkaisemattomaksi.
Taaskin törähti torvi, tällä kertaa ilmoittaen sen iltapäivän toisen ja samalla viimeisen ottelun alkavan. Vaikka tätä ei pidettykään tärkeänä kamppailuna, jollaiset oli varattu kisojen neljänneksi ja viidenneksi päiväksi, lupasi se kuitenkin tarjota kylliksi mielenkiihoitusta, koska siinä taisteltiin kuolemaan saakka. Elävillä miehillä ja elottomilla nappuloilla pelattujen pelien olennainen erotus on se, että kun edellisessä siirron ratkaisee pelkkä nappulan sijoittaminen vastapuolueen nappulan vallassa olevalle ruudulle, suorittavat edellisessä sillä tavoin samalle ruudulle joutuneet miehet kaksintaistelun ruudun omistamisesta. Senvuoksi edellisessä pelissä ei ole tärkeätä ainoastaan jetanin taitaminen, vaan myöskin jokaisen nappulayksikön kunto ja urheus, joten siis ei ainoastaan omien miesten, vaan myös kaikkien vastapuolueen pelaajien tunteminen on tavattoman suurimerkityksellinen päällikölle.
Tässä suhteessa oli Gahan alakynnessä, mutta hänen pelaajiensa vilpitön uskollisuus oli suuressa määrin omiaan tasoittamaan hänen tietämättömyyttään, sillä he avustivat häntä järjestämään laudan edullisimmalla tavalla ja rehellisesti ilmaisivat hänelle itsekunkin heikot ja vahvat puolet. Joku otteli parhaiten tappioon kallistuvassa taistelussa; toinen oli liian hidas, toinen liian raju; tämä oli tulinen ja hänen sydämensä terästä, mutta häneltä puuttui kestävyyttä. Vastustajista he kuitenkin tiesivät vähän, jos mitään, ja vasta nyt, kun molemmat puolet sijoittuivat laajan jetanlaudan mustille ja kellanpunaisille neliöille, pääsi Gahan tarkoin silmäilemään vastassaan olevia sotureita. Kellanpunainen päällikkö ei ollut vielä saapunut kentälle, mutta hänen miehensä olivat kaikki paikoillaan. Val Dor kääntyi Gahanin puoleen. "He ovat kaikki Manatorin vankiholveista tuotuja rikollisia", hän sanoi. "Heidän joukossaan ei ole ainoatakaan orjaa. Meidän ei tarvitse taistella ainoatakaan kansalaistamme vastaan, ja jokainen surmaamamme vastustaja on vihollinen."
"Se on hyvä", vastasi Gahan. "Mutta missä on heidän päällikkönsä ja missä ovat molemmat prinsessat?"
"He ovat parhaillaan tulossa, näetkö?" Val Dor osoitti kentän toista päätä, josta lähestyi kaksi vartioitua naista.
Heidän tullessaan likemmäksi Gahan näki toisen tosiaankin olevan Heliumin Taran, mutta toista hän ei tuntenut. Sitten naiset vietiin kentän keskelle molempien vastustajien puoliväliin ja jäivät sinne odottamaan, kunnes kellanpunainen päällikkö saapui.
Floranilta pääsi hämmästyksen huudahdus, kun hän tunsi miehen. "Kautta ensimmäisen esi-isäni! Eikö hän ole yksi heidän suuria päällikköjään? Ja meille kerrottiin, että tämän ottelun panoksesta pelaavat orjat ja rikolliset."
Hänen sanansa keskeytti tornien valvoja, jonka velvollisuutena ei ainoastaan ollut ilmoittaa pelien alkaminen ja niiden panokset, vaan myöskin toimia erotuomarina.
"Tässä toisessa ottelussa Jeddakin kisojen ensimmäisenä päivänä Manatorin jeddakin O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenä kolmantena hallitusvuonna ovat kummankin puolen prinsessat ainoina panoksina, ja voittava puoli saa molemmat prinsessat menetelläkseen heihin nähden, miten hyväksi näkevät. Keltainen prinsessa on gatholilainen orjatar Lan-O, musta prinsessa on orjatar Tara, Heliumin prinsessa. Musta päällikkö on U-Kal Manatajista, vapaaehtoinen pelaaja; kellanpunainen päällikkö on dwar U-Dor Manatorin jeddakin kahdeksannesta utanista, myöskin vapaaehtoinen pelaaja. Ruuduista on taisteltava kuolemaan saakka. Oikeudenmukaiset ovat Manatorin lait! Olen puhunut."
Alkusiirron sai U-Dor, minkä jälkeen molemmat päälliköt saattoivat kumpikin prinsessansa heille tuleville paikoille. Silloin Gahan oli ensimmäisen kerran kahden kesken Taran kanssa sen jälkeen, kun tyttö oli tuotu kentälle. Lähestyessään Taraa viedäkseen hänet paikalleen hän huomasi tytön tarkastavan häntä tiukasti ja aprikoi, tunsiko Tara hänet. Mutta jos niin olikin, ei Tara ilmaissut sitä millään merkillä. Väkisinkin johtuivat hänen mieleensä tytön viimeiset sanat: "Minä vihaan sinua!" Ja hän muisti, että tyttö oli jättänyt hänet pulaan, kun I-Gos, balsamoija, oli lukinnut hänet palatsin alaiseen huoneeseen. Senvuoksi hän ei yrittänytkään ilmaista prinsessalle, kuka hän oli. Hän aikoi taistella Taran puolesta — kuolla hänen puolestaan, jos se kävisi tarpeelliseksi — ja jollei hän kaatuisi, jatkaa loppuun saakka taistelua Taran rakkaudesta. Gatholin Gahanin sisu ei hevillä nujertunut, mutta hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että hänellä oli hyvin vähäiset toiveet Heliumin Taran rakkauden saavuttamisesta. Tyttö oli sysännyt hänet luotaan kahdesti, kerran Gatholin jedinä ja toistamiseen Turanina, panthanina. Mutta tärkeämpi kuin Gahanin rakkaus oli Taran turvallisuus ja pelastus, ja ensinmainittu oli työnnettävä takalistolle, kunnes jälkimmäinen oli saavutettu.
He astelivat jo asemillaan olevien pelaajien välitse ja sijoittuivat paikoilleen kumpikin omalle ruudulleen. Taran vasemmalla puolella oli musta päällikkö, Gatholin Gahan, suoraan hänen edessään prinsessan panthan, gatholilainen Floran, ja hänen oikealla puolellaan prinsessan odwar, heliumilainen Val Dor. Ja kukin näistä tiesi, mistä nyt oli oteltava, mitä voitettava tahi menetettävä, ja samoin tiesi sen jokainen musta pelaaja. Taran asettuessa paikalleen kumarsi Val Dor syvään. "Miekkani on jalkojesi juuressa, Heliumin Tara", hän virkkoi.
Tyttö kääntyi katsomaan häneen päin kasvoillaan hämmästyksen ja epäilyksen ilme. "Val Dor, dwar!" hän huudahti. "Val Dor Heliumista — isäni luotettuja päällikköjä! Voinko uskoa silmiäni?"
"Olen Val Dor, prinsessa", vastasi soturi, "ja valmis kuolemaan puolestasi, jos tarvis vaatii, kuten jokainen tämän päivän jetankentän mustavärinen soturi. Tiedä, prinsessa", hän lisäsi, "että meidän puolellamme ei ole ainoatakaan manatorilaista, vaan kaikki he ovat Manatorin vihamiehiä!"
Tara loi nopean, merkitsevän silmäyksen Gahaniin päin. "Entä hän?" hän supatti, mutta sitten hän pian pidätti henkeään kummastuneena. "Ensimmäisen jeddakin varjo!" hän huudahti. "Vasta nyt juuri tunsin hänet hänen valepukunsa lävitse."
"Luotatko häneen?" kysyi Val Dor. "En tunne häntä, mutta hänen puheensa oli rehellistä, kunniallisen soturin puhetta, ja me olemme luottaneet hänen sanoihinsa."
"Siinä ette ole erehtyneet", vastasi Heliumin Tara. "Uskoisin hänelle henkeni — sieluni; ja kai tekin luotatte häneen."
Olisipa Gatholin Gahan ollut todellakin onnellinen, jos hän olisi kuullut ne sanat; mutta kohtalo, joka tavallisesti on epäsuotuisa rakastuneille tällaisissa asioissa, järjesti toisin, ja sitten leikki alkoi.
U-Dor siirsi prinsessansa odwarin kolme ruutua vinottain oikealle, joten se joutui mustan päällikön odwarin seitsemännelle ruudulle. Tämä siirto osoitti, mitä U-Dor halusi — pikemminkin veristä kuin taitopeliä — ja todisti, että hän halveksi vastustajiaan.
Gahan vastasi siirtämällä odwarinsa panthanin yhden ruudun suoraan eteenpäin — teoreettisesti harkitumpi siirto, sillä se avasi hänelle tien panthaniensa rivin lävitse, samalla kun se ilmaisi sekä pelaajille että katsojille, että hän aikoi itse olla mukana taistelemassa, jopa ennen kuin pelin kulku hänet siihen pakotti. Tämä siirto nostatti meluisia kättentaputuksia tavallisille sotilaille ja heidän naisilleen varatuilta penkkiriveiltä, mikä ehkä osoitti, ettei U-Dor ollut kovinkaan suuresti heidän suosiossaan, ja sillä oli myöskin siveellinen vaikutus Gahanin miehiin. Päällikkö saattaa — ja usein hän sen tekeekin — pelata melkein koko pelin poistumatta omalta ruudultaan. Istuen siellä thoatin selässä hän näkee koko kentän ja ohjaa kaikkia liikkeitä. Eikä häntä voida moittia rohkeuden puutteesta, jos hän valitsee tällaisen pelitavan, koska peli, joka hänen taitonsa ja miestensä kunnon nojalla olisi kääntynyt voitoksi, olisi sääntöjen mukaan ratkaisematon, jos hän kaatuisi tahi hänen olisi pahasti haavoitettuna vetäydyttävä syrjään. Jos päällikkö senvuoksi panee itsensä alttiiksi henkilökohtaiselle ottelulle, on se todistuksena siitä, että hän luottaa omaan miekkailutaitoonsa ja on hyvin rohkea, joilla kahdella ominaisuudella mustien päällikkö laski valavansa miehiinsä toivoa ja uljuutta antamalla niistä näytteen näin pelin alussa.
U-Dorin seuraavalla siirrolla tuli Lan-On odwar Taran odwarin neljännelle ruudulle — iskumatkan päähän mustasta prinsessata. Seuraavalla siirrolla Gahan menettäisi pelin, jollei kellanpunaista odwaria nujerrettaisi tai Taraa siirrettäisi turvalliseen paikkaan. Mutta jos hän nyt olisi siirtänyt prinsessansa, olisi se merkinnyt sitä, että hän myönsi vastustajan paremmaksi. Hän saattoi itse siirtyä kolmelle ruudulle, mutta ei sille, jolla U-Dorin prinsessan odwar oli. Mustien puolella oli vain yksi pelaaja, joka voi otella vihollisen kanssa ruudusta, nimittäin Gahanin vasemmalla puolella oleva päällikön odwar. Gahan kääntyi thoatinsa selässä katsomaan häneen. Hän oli komeannäköinen mies odwarin upeassa puvussa, ja hänen arvoaan osoittavat viisi kirkasväristä sulkaa nousivat uhmaavan pystyinä hänen tuuheasta, mustasta tukastaan. Samoin kuin kaikki kentällä olevat pelaajat ja ahdinkoon asti täydessä katsomossa istuvat katselijat hänkin arvasi, mitä hänen päällikkönsä mielessä liikkui. Hän ei rohjennut puhua, pelitavat kielsivät sen, mutta sen, mitä hänen huulensa eivät saaneet lausua, ilmaisivat hänen sotaista tulta säihkyvät silmänsä kaunopuheisesti: "Mustien kunnia ja prinsessamme turvallisuus ovat taatut, kun minä olen tässä!"
Gahan ei enää epäröinyt, vaan komensi: "Päällikön odwar prinsessan odwarin neljännelle!" Se oli sellaisen johtajan uskalias siirto, joka oli nostanut maasta vastustajansa sotakintaan.
Soturi syöksähti eteenpäin ja hypähti U-Dorin miehen valtaamalle ruudulle. Se oli ensimmäinen ruutu, josta siinä pelissä kamppailtiin. Pelaajien katseet olivat suunnatut ottelijoihin, katselijat kumartuivat eteenpäin istuimillaan ensimmäisten kättentaputusten jälkeen, joilla siirtoa oli tervehditty, ja koko suunnattomassa ihmisjoukossa vallitsi hiljaisuus. Jos musta sortuisi voitettuna, voisi U-Dor siirtää voittoisan miehensä Heliumin Taran ruudulle, ja peli olisi päättynyt — neljässä siirrossa ja Gatholin Gahanin tappioksi. Jos kellanpunainen kaatuisi, olisi U-Dor uhrannut yhden tärkeimmistä nappuloistaan ja tyyten tuhonnut sen edun, jonka olisi saattanut saada ensimmäisestä siirrostaan.
Ruumiillisesti näyttivät taistelijat täysin tasaväkisiltä, ja kumpikin otteli henkensä edestä, mutta alusta alkaen oli selvää, että musta oli parempi miekkailija, ja Gahan tiesi, että hänellä oli toinenkin ja kenties vielä suurempi hyvä puoli vastustajaansa nähden. Viimeksimainittu taisteli vain hengestään ilman ritarillisuuden ja uskollisuuden kannustavaa kiihoitinta. Mustan odwarin käsivartta vahvistamassa olivat nämä ja sen lisäksi tieto siitä, mitä Gahan oli kuiskannut miestensä korviin ennen pelin alkua, ja niinpä hän ottelikin sellaisesta, mikä kunnianmiehelle on henkeäkin kalliimpi.
Se kaksintaistelu piti katselijansa lumotun äänettöminä. Viuhuvat säilät välkkyivät huikaisevassa auringon paisteessa, kalskahdellen vastakkain, kun pistoja ja iskuja väistettiin. Taistelijain barbaarinen hihnoitus loi loistavaa väriä villiin, sotaiseen näkyyn. Kellanpunaisen odwarin oli pakko asettua puolustuskannalle, ja hän otteli hurjasti henkensä edestä. Kylmän, peloittavan tarmokkaasti pakotti musta hänet vääjäämättömästi askel askeleelta perääntymään ruudun nurkkaan — asemaan, josta oli mahdoton siirtyä muualle. Ruudulta poistuminen merkitsisi sitä, että hän menettäisi sen vastustajalleen ja hankkisi itselleen häpeällisen ja nopean kuoleman pilkkaavan rahvaan näkyvissä. Toivottomalta näyttävän asemansa kannustamana teki kellanpunainen odwar äkkiä rajun hyökkäyksen, pakottaen mustan peräytymään puolikymmentä askelta, ja sitten U-Dorin miehen säilä sujahti eteenpäin ja viilsi naarmun hellittämättömän vastustajansa olkapäähän, vuodattaen ensimmäisen veren. U-Dorin miehiltä pääsi hillitty kehoitushuuto, ja menestyksensä kiihoittamana koetti kellanpunainen odwar kaataa mustan jatkamalla ripeästi hyökkäystään. Vähän aikaa miehet liikkuivat niin nopeasti, ettei kukaan kyennyt seuraamaan niitä katseillaan, mutta sitten musta odwar väisti salamannopeasti uhkaavan piston, kumartui sukkelasti eteenpäin, tähdäten näin saatuun aukkoon, ja syöksi aseensa kellanpunaisen odwarin sydämeen — terä vaipui kahvaa myöten kellanpunaisen odwarin ruumiiseen. Katsomolta kajahti huuto, sillä olipa katsojain suosio ollut kummalla puolella tahansa, kukaan ei olisi voinut väittää, että taistelu ei ollut komea ja ettei kyvykkäämpi mies olisi voittanut. Ja mustilta pelaajilta pääsi helpotuksen huokaus, kun heiltä laukesi viime hetkien jännitys.
En tahdo väsyttää teitä kuvaamalla pelin yksityiskohtia — vain sen tärkeimmät piirteet ovat välttämättömät lopputuloksen ymmärtämiseksi. Neljännellä siirrolla mustan odwarin voiton jälkeen pääsi Gahan U-Dorin neljännelle ruudulle. Viereisellä ruudulla vinottain vasemmalla oli kellanpunainen panthan, ainoa mies, joka paitsi U-Doria itseään saattoi ryhtyä taisteluun hänen kanssaan.
Kahden viimeisen siirron aikana oli sekä pelaajille että katsojille selvinnyt, että Gahan eteni suoraan kentän poikki päästäkseen mieskohtaiseen kamppailuun kellanpunaisen päällikön kanssa — että hän uskoi olevansa parempi miekanmittelijä ja pani kaikki sen varaan, koska molempien päällikköjen joutuessa otteluun tulos ratkaisee koko pelin. U-Dor saattoi lähteä paikaltaan käydäkseen ottelemaan Gahanin kanssa tai siirtää prinsessansa panthanin Gahanin valtaamalle ruudulle, toivoen viimemainitun voittavan mustan päällikön, joten peli jäisi ratkaisemattomaksi, kuten aina käy, jos joku muu mies kuin päällikkö surmaa vastapuolen päällikön, taikka siirtyä pois ja ainakin toistaiseksi välttää mieskohtaisen kamppailun. Tämä hänellä olikin mielessään, kuten oli ilmeistä kaikille, jotka näkivät hänen tähyilevän laudan lähiosia. Ja hänen harminsa oli silminnähtävä, kun hän huomasi Gahanin sijoittuneen niin, ettei hän voinut siirtyä ainoallekaan ruudulle, jolle Gahan ei ulottuisi seuraavalla siirrollaan.
U-Dor oli siirtänyt uhatuksi joutuneen prinsessansa neljännelle ruudulle itäänpäin Gahanista ja kauemmaksi hänestä itsestään. Mutta se ei ollut onnistunut. Nyt hän käsitti voivansa panna oman odwarinsa ottelemaan Gahanin kanssa; mutta hän oli jo menettänyt toisen odwarin eikä hevillä tahtonut jäädä ilman toistakin. Hänen asemansa oli vaikea, sillä hän ei halunnut taistella Gahanin kanssa mieskohtaisesti, samalla kun oli hyvin todennäköistä, ettei hän voisi sitä välttää. Oli vielä yksi mahdollisuus, joka perustui hänen prinsessan panthaniinsa, ja niinpä hän sen enempää arvelematta määräsi tämän siirtymään mustan päällikön valtaamalle ruudulle.
Nyt oli katsojain myötätunto jakamattomana Gahanin puolella. Jos hän häviäisi, julistettaisiin peli tasapeliksi eikä Barsoomissa pidetä tasapeliä sen paremmassa arvossa kuin maapallollakaan. Jos hän voittaisi, koituisi siitä epäilemättä päälliköiden välinen kaksintaistelu, ja sitä kaikki toivoivat. Nyt oli jo kaiken nojalla selvää, että pelistä tulisi lyhyt, ja väkijoukko olisi harmissaan, jos se jäisi ratkaisemattomaksi ja kaatuneita olisi vain kaksi. Muistettiin suuria, historiallisia pelejä, joissa peliä aloitettaessa kentällä olleista neljästäkymmenestä miehestä oli jäänyt henkiin vain kolme — molemmat prinsessat ja voittanut päällikkö.
He moittivat U-Doria, vaikka hänellä itse asiassa oli täysi oikeus ohjata pelinsä parhaaksi katsomallaan tavalla, eikä hänen kieltäytymisensä ryhtymästä taisteluun mustan päällikön kanssa välttämättä ollut pelkuruuden merkki. Hän oli suuri päällikkö, jonka oli vallannut halu omistaa Tara. Hän ei voinut niittää kunniaa antautumalla taisteluun orjien, rikollisten tai Manatajista kotoisin olevan tuntemattoman soturin kanssa, eikä panoskaan ollut siksi suuri, että olisi kannattanut antautua vaaraan.
Mutta nyt oli Gahanin ja kellanpunaisen panthanin välinen ottelu käynnissä, ja seuraavan siirron ratkaisu ei enää ollut muiden kuin heidän käsissään. Ensi kerran manatorilaiset näkivät Gatholin Gahanin taistelemassa, mutta Heliumin Tara tiesi hänen käytelevän miekkaansa mestarillisesti. Jos Gahan olisi nähnyt ylpeän välkkeen tytön silmissä, olisi hän helposti saattanut ihmetellä, olivatko ne samat silmät, joista oli säihkynyt tulta ja vihaa häntä kohtaan silloin, kun hän O-Tarin palatsin alaisissa holveissa oli peittänyt Taran huulet rajuilla suudelmilla. Tarkkaillessaan Gahanin miekkailua ei Tara saattanut olla vertaamatta häntä kahden taivaankappaleen parhaaseen miekkamieheen — omaan isäänsä, virginialaiseen John Carteriin, Heliumin prinssiin, Barsoomin sotavaltiaaseen — ja hän tiesi, ettei mustan päällikön taito jäisi verrattaessa paljoa huonommaksi.
Lyhyt ja naseva oli se kaksintaistelu, joka ratkaisi kellanpunaisen päällikön neljännen ruudun omistuksen. Katselijat olivat odottaneet mielenkiintoista, ainakin keskinkertaisen pituista ottelua, mutta he nousivat melkein pystyyn nähdessään säkenöivän miekkailun, joka päättyi, ennenkuin näkijä ennätti pidättää henkeään. He näkivät mustan päällikön astahtavan taaksepäin miekan kärki maahan suunnattuna, kun taas hänen vastustajansa, jonka sormista heltisi miekka, tarttui rintaansa, vaipui polvilleen ja retkahti sitten eteenpäin kasvoilleen.
Ja sitten Gatholin Gahan käänsi katseensa suoraan Manatorin U-Doriin, joka oli kolmen ruudun päässä. Päällikkö saa siirtyä kolme ruutua — kolme ruutua mihin suuntaan hyvänsä, joko suoraan tahi mutkitellen, kunhan hän vain ei saman siirron aikana käy kahdesti samalla ruudulla. Väkijoukko näki sen ja arvasi Gahanin aikeet. Katsojat nousivat pystyyn ja päästivät mylviviä suosion huutoja, kun hän verkkaisesti asteli välillä olevien ruutujen poikki kellanpunaista päällikköä kohti.
Kuninkaan aitiossa istui O-Tar, silmäillen synkästi näyttämöä. O-Tar oli suuttunut. Hän oli suuttunut U-Dorille siitä, että tämä oli ryhtynyt pelaamaan orjattaresta, jonka hän oli toivonut ainoastaan orjien ja rikollisten pelipanokseksi. Hän oli suuttunut manatajilaiselle soturille siitä, että tämä oli sekä pelannut että otellut niin paljon paremmin kuin Manatorin miehet. Hän oli suuttunut katsojiin sitä, että he avoimesti osoittivat vihamielisyyttään miestä kohtaan, joka oli monia vuosia paistatellut hänen suosionsa hohteessa. O-Tar, jeddak, ei ollut nauttinut iltapäivästä. Myöskin hänen ympärillään istuvat ylimykset olivat synkkiä — myöskin he tuijottivat murjotellen kentälle, pelaajiin ja rahvaaseen. Heidän joukossaan oli köyristynyt ukko, joka tähyili kenttää ja pelaajia heikoilla, tihruisilla silmillään.
Kun Gahan astui U-Dorin ruudulle, karkasi tämä miekka kädessä hänen kimppuunsa niin raivokkaasti, että vähemmän taitava ja vähemmän voimakas miekkailija kuin Gahan olisi siitä nujertunut. Minuutin ajan taistelu oli tiukkaa ja rajua, jättäen varjoon kaikki, mitä siihen saakka oli nähty. Tässä tosiaan oli kaksi suurenmoista miekkailijaa, ja tämä ottelu lupasi korvata katselijoille pelin lyhyyden tuottaman pettymyksen. Eikä ottelua ollut kestänyt kauan, ennen kuin moni olisi ollut valmis ennustamaan, että hän silloin näki taistelun, josta tulisi historiallinen Manatorin jetanmuistelmissa. Nämä miehet käyttivät miekkailutaidon kaikkia temppuja ja juonia. Silloin tällöin jompikumpi osui toiseen, saaden veren vuotamaan vastustajansa kuparinväriselle iholle, kunnes he molemmat olivat punaiset hurmeesta; mutta kumpikaan ei näyttänyt kykenevän antamaan surmaniskua.
Paikaltaan kentän toisesta päästä tarkkaili Heliumin Tara pitkäksi venyvää taistelua. Hänestä näytti musta päällikkö koko ajan olevan puolustuskannalla, ja jos Gahan milloin ahdistikin vastustajaansa, jätti hän käyttämättä hyväkseen toisen monet virheet, jotka tytön harjaantunut silmä huomasi. Gahan ei kertaakaan näyttänyt olevan tosivaarassa eikä myöskään näyttänyt pinnistävän taitoaan niin paljon, että olisi voittanut. Kaksintaistelua oli jo kestänyt kauan, ja päivä alkoi kallistua iltaan. Pian oli käsissä päivänvalon äkillinen muuttuminen pimeydeksi, mikä Barsoomin ilman ohuuden vuoksi tapahtuu melkein ilman maapallon varoittavaa hämärää. Eikö ottelu päättyisikään? Julistettaisiinko peli sittenkin tasapeliksi? Mikä mustaa päällikköä vaivasi?
Tara olisi toivonut saavansa vastauksen ainakin viimeiseen näistä kysymyksistä, sillä hän oli varma, että Turan, panthan, jona hän Gahanin tunsi, tosin taisteli loistavasti, mutta ei pannut parastansa. Hän ei voinut uskoa, että miehen kättä pidätti pelko, mutta syynä oli varmasti jokin muu kuin kykenemättömyys ahdistaa U-Doria rajummin. Mitä se oli, sitä hän ei kuitenkaan osannut arvata.
Kerran hän näki Gahanin hätäisesti vilkaisevan laskevaan aurinkoon päin. Puolen tunnin kuluttua olisi pimeä. Ja sitten hän ja kaikki muutkin näkivät mustan päällikön miekkailutavan muuttuvan omituisesti. Tuntui siltä kuin hän olisi koko ajan pitänyt suurta dwaria leikkilelunaan, ja nyt hän vieläkin leikki, mutta toisella tavoin. Hän leikki hirvittävästi, samoin kuin kissa uhrillaan vähäistä ennen surmaamista. Kellanpunainen päällikkö oli nyt avuton niin ylivoimaisen miekkailijan käsissä, ettei heitä voinut verratakaan toisiinsa. Katsojat istuivat suu ammollaan ihmettelystä ja kunnioituksesta, kun Gatholin Gahan uuvutti vastustajansa ja sitten iski hänet maahan sivalluksella, joka halkaisi hänen päänsä leukaan saakka. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua aurinko laskisi! Entäpä sitten?
Uskollisuuden näyte
Kauan kaikuivat äänekkäät kättentaputukset Manatorin jetankentällä, kun tornien valvoja kutsui molemmat prinsessat ja voittoisan päällikön kentän keskelle ja esitti viimemainitulle hänen kuntonsa hedelmät. Ja kuten tapa vaati, sijoittuivat sitten voittaneet pelaajat, Gahan ja molemmat prinsessat etunenässä, jonoon tornien valvojan taakse, ja heidät vietiin voittajien paikalle kuninkaan aition edustalle saamaan jeddakin kiitokset. Ne, jotka olivat ratsujen selässä, luovuttivat thoatinsa orjille, sillä tässä juhlatoimituksessa tulee kaikkien olla jalkaisin. Suoraan kuninkaan aition alapuolella oli portti, josta päästiin yhteen kentälle tuovista, katsomon alitse kulkevista tunneleista. Seurue pysähtyi tämän portin edustalle, ja O-Tar silmäili heitä ylhäältä päin. Val Dor ja Floran siirtyivät rauhallisesti toisten edelle ja menivät suoraan portille, jossa he olivat piilossa O-Tarin seurassa aitiossa olevien soturien katseilta. Tornien valvoja lienee havainnut heidät, mutta voittaneen päällikön muodollinen esittäminen jeddakille antoi hänelle niin paljon puuhaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota heihin.
"Tuon luoksesi, O-Tar, Manatorin jeddak, U-Kalin Manatajista", hän huusi niin äänekkäästi, että mahdollisimman monet sen kuulisivat, "kellanpunaisten voittajan Jeddakin kisojen toisessa ottelussa O-Tarin neljäntenäsadantena kolmantenakymmenentenäkolmantena hallitusvuonna, ja orjatar Taran ja orjatar Lan-On, jotta voit antaa heidät, pelipanokset, U-Kalille."
Hänen puhuessaan tirkisteli pieni, ryppyinen ukko aition kaiteen ylitse tornien valvojan takana seisovaa kolmikkoa, jännittäen heikkoja tihrusilmiään tyydyttääkseen vanhuksen uteliaisuutta, vaikka asia ei ollutkaan erikoisen tärkeä, sillä mitäpä kaksi orjatarta ja halpa manatajilainen sotilas merkitsisivät kellekään O-Tarin seurassa istuvalle henkilölle.
"Manatajin U-Kal", lausui O-Tar, "olet ansainnut panokset. Harvoin olemme nähneet uljaampaa miekan käyttöä. Jos kyllästyt Manatajiin, on täällä Manatorissa sinulle aina paikka valmiina jeddakin henkivartiostossa."
Jeddakin puhuessa pikku vanhus, joka ei selvästi eroittanut mustan päällikön piirteitä, pisti kätensä repputaskuunsa ja otti sieltä paksulinssiset silmälasit, pannen ne nenälleen. Hetkisen hän tähysti Gahania tarkasti, hypähti siten seisomaan, puhutteli O-Taria ja osoitti Gahania vapisevalla sormellaan. Hänen noustessaan pystyyn Heliumin Tara tarttui mustan päällikön käteen.
"Turan!" hän kuiskasi. "Ukko on I-Gos, jonka luulin surmanneeni O-Tarin holveissa. Hän on I-Gos ja hän tuntee sinut ja —"
Mutta I-Gos teki jo parhaillaan mitä aikoi. Kimakalla äänellään hän suorastaan kirkui: "Tuo on Turan, orja, joka varasti naisen, Taran, valtaistuinsalistasi, O-Tar. Hän häpäisi I-Malia, päällikkövainajaa, ja pitää nyt hänen asuaan!"
Heti syntyi hornamainen meteli. Soturit paljastivat miekkansa, ponnahtaen pystyyn. Gahanin voittaneet pelaajat syöksyivät yhtenä miehenä eteenpäin, pyyhkäisten tornien valvojan pitkäkseen maahan. Val Dor ja Floran kiskaisivat auki kuninkaan aition alla olevan portin, paljastaen tunnelin, joka vei tornien takana olevan kaupungin kadulle. Miestensä ympäröimänä Gahan veti Taran ja Lan-On käytävään, ja ripein askelin seurue ehätti ennättämään tunnelin toiseen päähän, ennen kuin heidän pakotiensä katkaistiin. Se heille onnistui, ja kun he astuivat kaupunkiin, oli aurinko laskeutunut ja tullut pimeä, jota hälvensi ainoastaan vanhentunut ja kehno valaistusjärjestelmä, joka loi vain kalpeata hohdetta pimentoisille kaduille.
Nyt Heliumin Tara oivalsi, miksi mustien päällikkö oli pitkittänyt kaksintaisteluaan U-Dorin kanssa, ja käsitti, että Turan olisi voinut surmata vastustajansa melkeinpä millä hetkellä olisi tahtonut. Koko suunnitelma, jonka Gahan oli kuiskinut miehilleen ennen pelin alkua, oli ymmärretty hyvin. Heidän oli raivattava itselleen tie Vihollisten portille ja tarjottava siellä palvelustaan U-Thorille, Manatosin suurelle jedille. Se seikka, että useimmat heistä olivat gatholilaisia ja että Gahan osasi opastaa pelastajat U-Thorin puolison pojan A-Korin vankikoppiin, sai Gatholin jedin luottamaan siihen, ettei U-Thor kohtelisi heitä tylysti. Mutta joskin hän torjuisi heidät luotaan, oli heidän määrä lähteä yhdessä pyrkimään vapauteen, tarpeen tullen raivaamalla ase kädessä tiensä U-Thorin joukkojen lävitse Vihollisten portille. Heitä oli tosin vain kaksikymmentä miestä pientä armeijaa vastaan; mutta sellaista ainesta ovat Barsoomin soturit.
He olivat edenneet melkoisen matkan miltei autiolla kadulla, ennen kuin alkoi kuulua takaa-ajon ääniä, ja sitten tuli äkkiä heidän kimppuunsa kaksitoista thoateilla ratsastavaa miestä — ilmeisesti osasto jeddakin henkivartiostoa. Heti syntyi kadulla hornamainen melske, miekat kalahtelivat, soturit kiroilivat, thoatit kiljuivat. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä vuoti verta molemmin puolin. Kaksi Gahanin miestä sortui maahan, ja vihollisten puolella oli kolme ratsastajatonta thoatia ainakin osittaisena todistuksena heidän kärsimistään tappioista.
Gahanilla oli vastassaan mies, joka nähtävästi oli valittu hätyyttämään yksistään häntä, sillä hän ratsasti suoraan Gahania kohti ja koetti iskeä hänet maahan välittämättä vähääkään monista muista, jotka sivaltelivat häntä hänen sivuuttaessaan heidät. Gatholilainen oli tottunut jalkaisin taistelemaan ratsastavaa soturia vastaan ja yritti päästä thoatin vasemmalle puolen hieman ratsastajan taakse, ainoaan asemaan, joka olisi hänelle edullisempi kuin vastustajalle tai oikeammin joka suuresti vähentäisi ratsumiehen etua. Manatorilainen puolestaan koetti tehdä hänen aikeensa tyhjäksi. Ja niinpä henkivartija käänteli ja pyöritteli virmaa, äkäistä ratsuaan, samalla kun Gahan hyppi sinne ja tänne pyrkiessään haluamaansa edulliseen kohtaan, mutta aina myöskin väijyen, milloin saisi tilaisuuden iskeä vastustajaansa.
Heidän kilpaillessaan asemasta porhalsi heidän sivuitsensa vinhaa vauhtia ratsastaja. Hänen sivuuttaessaan selkäpuolelta Gahanin kuuli hätähuudon.
"Turan, olen heidän vankinaan!" kuului Heliumin Taran ääni.
Gahan vilkaisi hätäisesti olkansa ylitse ja näki neliä laskettavan ratsumiehen kiskovan Taraa thoatinsa sä'älle. Raivoisasti kuin paha henki Gatholin Gahan sitten karkasi ahdistajansa kimppuun, veti hänet ratsun selästä ja eroitti hänen päänsä olkapäiltä terävän miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Tuskin oli ruumis ehtinyt vaipua katukiveykselle, kun gatholilainen jo oli kaatuneen soturin ratsun selässä ja ohjasi sen ripeätä laukkaa katua myöten Taran ja hänen ryöstäjänsä pieneneviä hahmoja kohti Taistelun äänet häipyivät etäisyyteen, kun hän kiiti takaa-ajettaviensa jäljessä katua pitkin, joka vei O-Tarin palatsin ohitse Vihollisten portille.
Gahanin ratsu, jolla oli kannettavanaan ainoastaan yksi ratsastaja, saavutti manatorilaisen thoatin, joten heidän lähestyessään palatsia Gahan oli vajaan sadan metrin päässä jäljessä, mutta tyrmistyksekseen hän sitten näki miehen kääntyvän isolle sisäänkäytävälle. Vahdit pysähdyttivät hänet vain hetkiseksi, ja sitten hän katosi sisälle. Gahan oli silloin melkein hänen kintereillään, mutta rosvo oli kaiketi varoittanut heitä, sillä he riensivät katkaisemaan gatholilaisen tien. Mutta ei! Mies ei ollut voinut tietää, että häntä ajettiin takaa, koska hän ei ollut nähnyt Gahanin nousevan ratsaille, eikä hän olisi saattanut uskoa takaa-ajon alkavan niin pian. Jos siis hän oli päässyt sisälle, pääsisi Gahankin, sillä olihan hänellä manatorilaisen hihnoitus. Gatholilainen ajatteli nopeasti ja pysäytettyään thoatinsa huusi vahdeille, kehoittaen heitä laskemaan hänet sisälle "O-Tarin nimessä." Miehet epäröivät hetkisen.
"Pois tieltä!" karjaisi Gahan. "Täytyykö jeddakin lähetin neuvotella saadakseen viedä jeddakin lähettämän sanan?"
"Kelle sinun on se vietävä?" kysyi vahtimiehistön padwar.
"Ettekö nähnyt miestä, joka meni sisälle juuri äsken?" huusi Gahan. Odottamatta vastausta hän hoputti thoatinsa heidän ohitseen suoraan palatsiin, ja heidän pohtiessaan, mitä olisi paras tehdä, oli liian myöhäistä tehdä mitään — mikä on varsin tavallista.
Gahan ohjasi thoatiaan pitkin marmorikäytäviä ja pikemminkin siitä syystä, että hän oli ennen kulkenut sitä tietä, kuin sen tähden, että olisi tiennyt, minne Tara oli viety, hän ratsasti niitä käytäviä myöten ja niiden huoneiden lävitse, joiden kautta päästiin O-Tarin valtaistuinhuoneeseen. Toisessa kerroksessa hän kohtasi orjan.
"Minne päin meni se mies, jolla oli nainen edessään?" hän tiedusti
Orja osoitti läheistä, kolmanteen kerrokseen vievää käytävää, ja Gahan syöksyi nopeata kyytiä sinne. Samalla hetkellä lähestyi palatsia ratsumies, joka ajoi hurjaa vauhtia ja seisautti ratsunsa portille.
"Oletteko nähnyt soturia ajamassa takaa toista, jolla oli nainen thoatinsa selässä?" hän huusi vahdeille.
"Hän meni sisälle juuri äsken", vastasi padwar, "väittäen olevansaO-Tarin lähetti."
"Hän valehteli", kiljui tulokas. "Hän oli Turan, orja, joka kaksi päivää sitten ryösti naisen valtaistuinsalista. Hälyttäkää palatsi! Hänet on vangittava ja elävänä, jos suinkin mahdollista. Se on O-Tarin käsky."
Heti lähetettiin sotureja etsimään gatholilaista ja kehoittamaan palatsin asukkaita samaan puuhaan. Kisojen tähden oli laajaan rakennukseen jäänyt verrattain vähän väkeä, mutta kaikki, jotka tavattiin, pantiin heti etsimään, joten pian oli ainakin viisikymmentä soturia tarkastamassa O-Tarin palatsin lukemattomia käytäviä ja kammioita.
Kun Gahanin thoat kiidätti hänet kolmanteen kerrokseen, näki hän vilahdukselta toisen thoatin lautaset, jotka katosivat kaukana edessä päin olevan mutkan taakse. Hän hoputti omaa ratsuaan ja riensi nopeasti perässä, mutta pyörrettyään käänteen ympäri hän näki edessään vain tyhjän käytävän. Hän ratsasti sitä myöten; sen toisessa päässä oli neljänteen kerrokseen vievä nousukäytävä, jota hän noudatti ylöspäin. Täällä hän huomasi saavuttaneensa ajettavansa, joka juuri poikkesi vajaan viidenkymmenen metrin päässä olevasta ovesta. Kun Gahan saapui aukolle, oli soturi laskeutunut ratsailta ja raahasi parhaillaan Taraa huoneen toisessa päässä olevalle pienelle ovelle. Samassa Gahanin takaa kuuluva varuksien kalina sai hänet vilkaisemaan taakseen; käytävässä, jota myöten hän oli juuri tullut, lähestyi kolme soturia juoksujalkaa. Hypähdettyään thoatinsa selästä Gahan syöksähti huoneeseen, jossa Tara rimpuili päästäkseen irti vangitsijansa otteesta, paiskasi oven kiinni jälkeensä, sysäsi vankan salvan paikoilleen, tempasi miekkansa ja juoksi lattian poikki ryhtyäkseen taisteluun manatorilaisen kanssa. Näin uhattuna käski mies huutaen Gahania pysähtymään, samalla työntäen Taran käsivarren matkan päähän itsestään ja tähdäten lyhyen miekkansa kärjen tytön sydämeen.
"Seis!" hän huusi. "Muutoin kuolee tämä nainen, sillä niin käski O-Tar tehdä pikemmin kuin luovuttaa hänet uudelleen sinun käsiisi."
Gahan seisahtui. Vain muutamia askelia oli erottamassa hänet Tarasta ja tytön vangitsijasta, eikä hän kuitenkaan kyennyt auttamaan. Hitaasti soturi peräytyi takanaan olevaa ovea kohti, kiskoen Taraa jäljessään. Tyttö ponnisteli rajusti, mutta soturi oli väkevä mies, ja kun hän oli tarttunut selkäpuolelta Taran hihnoitukseen, voi hän pitää Taraa avuttomassa asennossa.
"Pelasta minut, Turan!" huusi Tara. "Älä salli minua raahattavan kohtaloon, joka on kuolemaa pahempi! Parempi on minun kuolla nyt nähdessäni uljaan ystävän kuin myöhemmin taistellessani yksin vihollisten keskellä kunniani puolesta."
Gahan astui askeleen lähemmäksi. Soturi teki uhkaavan liikkeen miekallaan, painaen sen kärjen likelle prinsessan pehmeätä, sileätä ihoa, ja Gahan seisahtui.
"En voi, Heliumin Tara", hän tuskaili. "Älä ajattele minusta pahaa äläkä pidä minua heikkona! En voi nähdä sinun kuolevan. Rakastan sinua liian suuresti, Heliumin tytär."
Manatorilainen soturi peräytyi yhtenään pilkkahymy huulillaan. Hän oli jo melkein ovella, kun Gahan näki toisen soturin siinä huoneessa, johon Taraa raahattiin; mies liikkui hiljaa, melkein hiipien marmorilattialla lähestyessään takaapäin Taran vangitsijaa. Oikeassa kädessä hänellä oli pitkä miekka.
"Kaksi yhtä vastaan", mietti Gahan, ja hänen huulilleen levisi tuikea hymy, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että kun Tara olisi saatu varmaan talteen viereiseen huoneeseen, kävisivät molemmat miehet yhdessä hänen kimppuunsa. Jollei hän kyennyt pelastamaan tyttöä, sai hän ainakin kuolla hänen puolestaan.
Mutta äkkiä sitten Gahanin valtasi hämmästys, ja hänen katseensa kiintyi soturiin, joka hiipi Taraa pitelevän ja häntä ovelle kiskovan, virnistelevän vintiön takana. Hän näki tulokkaan lähestyvän melkein käsivarren matkan päähän toisesta. Sitten mies pysähtyi, ja hänen kasvoillaan väikkyi kiukkuisen vihan ilme. Pitkä miekka heilahti laajassa kaaressa, saaden nopeudestaan ja painostaan hirvittävän voiman, jota vielä lisäsi sitä ohjaavan teräksisen käsivarren jäntevyys. Se osui manatorilaisen sulitettuun kalloon, halkaisten hänen ivanauruun vääntyneet kasvonsa kahtia, ja upposi hänen rintalastaansa saakka.
Kun kuolleen käsi heltisi Taran hihnoituksesta, ponnahti tyttö eteenpäin, syöksyen taakseen vilkaisematta Gahanin luokse. Gatholilainen kietoi vasemman kätensä hänen ympärilleen, eikä hän vetäytynyt pois, kun Gahan miekka valmiina odotti kohtalon seuraavaa määräystä. Heidän edessään pyyhki Taran vapauttaja verta miekastaan uhrinsa tukkaan. Hän oli ilmeisesti manatorilainen; hänen yllään oli jeddakin henkivartioston asu, joten hänen tekonsa tuntui Gahanista ja Tarasta selittämättömältä. Pian hän pisti miekkansa tuppeen ja lähestyi heitä.
"Jos mies haluaa piiloutua salanimen taakse", hän sanoi, katsoen suoraan Gahania silmiin, "ja joku ystävä saa selvän tästä petoksesta, ei hän olisikaan ystävä, jos hän paljastaisi toisen salaisuuden."
Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen vastausta. "Vilpitön mielesi on käsittänyt ja huulesi ovat lausuneet ehdottoman totuuden", vastasi Gahan, ihmetellen, saattoiko viittaus millään tavoin olla paikkansapitävä — oliko tämä manatorilainen voinut arvata, kuka hän oli.
"Olemme siis yhtä mieltä", jatkoi manatorilainen, "ja voinen ilmaista sinulle, että vaikka minut täällä tunnetaan A-Sorina, on oikea nimeni Tasor." Hän jäi silmäilemään Gahanin kasvoja tarkkaavasti nähdäkseen joitakin merkkejä tämän ilmoituksen vaikutuksesta ja huomasi palkkiokseen nopean, vaikka varovan, tuntemista osoittavan ilmeen.
Tasor! Gahanin nuoruudenystävä! Sen suuren gatholilaisen ylimyksen poika, joka oli niin mainehikkaasti, vaikka turhaan uhrannut henkensä, koettaessaan suojata Gahanin isää salamurhaajien tikareilta. Tasor oli padwarina Manatorin jeddakin O-Tarin henkivartiostossa! Se oli käsittämätöntä — mutta hän se sittenkin oli; siitä ei voinut olla epäilystäkään.
"Tasor", kertasi Gahan ääneen. "Mutta sehän ei ole manatorilainen nimi." Lause oli puolittain kysyvä, sillä Gahanin uteliaisuus oli herännyt. Häntä halutti tietää, miten hänen ystävästään ja uskollisesta alamaisestaan oli tullut manatorilainen. Oli kulunut monta vuotta siitä, kun Tasor oli kadonnut yhtä salaperäisesti kuin prinsessa Haja ja niin moni muu Gahanin alamainen. Gatholin jed oli jo ammoin olettanut hänen kuolleen.