"— On vain yksi mies, jolle parhaiten sopii Pohjolan jeddakien jeddakin ikivanha ja mahtava arvonimi. Okarin miehet, kohottakaa miekkanne uuden hallitsijanne,. Talun, Marentinan kapinoitsija-ruhtinaan, kunniaksi!"
Vapaat marentinalaiset ja vankina olevat kadabralaiset kajahduttivat voimakkaan hyväksymishuudon, sillä kaikki he olivat luulleet, että punaiset miehet eivät luopuisi siitä, mitä olivat asevoimin saavuttaneet — sellainen oli näet tapa Barsoomissa — ja että heitä tästä lähtien hallitsisi muukalaissyntyinen jeddak.
Carthorisia seuranneet voittoisat sotilaat yhtyivät rajuun tunnepurkaukseen. Salissa sekavana hyörivän ihmistungoksen hurjasti melutessa ja riemuitessa Dejah Thoris ja minä siirryimme Kadabran palatsin sisäpihaa somistavaan jeddakien jeddakin upeaan puistoon.
Kintereillämme asteli Woola. Purppurakukkaisten kasvien muodostaman lehtimajan ihmeellisen kauniilla, veistoksin koristetulla penkillä näimme istumassa kaksi henkilöä, jotka olivat ennättäneet ennen meitä — Ptarthin Thuvian ja Heliumin Carthorisin.
Komean nuorukaisen siromuotoinen pää oli kallistunut syvälle hänen toverinsa kasvoja kohti. Katsahdin hymyillen Dejah Thorisia ja vetäen hänet lähelleni kuiskasin: "Miksikäs ei?"
Niin todellakin, miksi ei? Mitäpä ikäerotus merkitsi tässä ikuisen nuoruuden maailmassa?
Jäimme Talun vieraiksi Kadabraan, kunnes hän oli muodollisestikin ottanut hallitusohjat käsiinsä. Sitten purjehdimme jäämuurin ylitse etelään suurella laivastolla, jonka onnetar oli suonut minun pelastaa tuholta. Sitä ennen olimme kuitenkin saaneet nähdä, kuinka kolkko Pohjolan Vartija perinpohjin tuhottiin uuden jeddakkien jeddakin määräyksestä.
"Tästä lähtien", selitti tämä, kun työ oli lopetettu, "voivat punaisten ja mustain kansojen laivastot liikkua jäämuurin poikki yhtä vapaasti kuin omien alueittensa kohdalla.
"— Haaskaluolat puhdistetaan, että vihreiden ihmisten on helppo saapua keltaisen kansan luokse, ja pyhien aptien metsästyksen tulee olla ylimysten urheiluna, niin kauan kuin näitä kamalia otuksia ainoatakaan on jäljellä harhailemassa Pohjolan jäätiköillä."
Todellisin kaipauksen tuntein sanoimme jäähyväiset keltaisille ystävillemme ja suuntasimme laivamme Ptarthia kohti. Kuukauden päivät olimme siellä Thuvan Dihnin vieraina, ja helposti huomasin, että Carthoris olisi halunnut jäädä sinne myötämöisin, jollei hän olisi ollut Heliumin prinssi.
Leijailimme Kaolien laajojen metsien kohdalla, kunnes Kulan Tithiltä saapui sana, minkä jälkeen laskeuduimme hänen ainoalle lentoasema-tornilleen. Meni koko se päivä ja seuraava yökin puoliväliin miehistön purkautuessa aluksista maihin. Vierailimme Kaolin kaupungissa ja lujitimme Kaolin ja Heliumin välisiä' äsken solmittuja siteitä. Eräänä mieliimme painuneena päivänä näimme sitten Heliumin kaksoiskaupunkien korkeat, solakat tornit.
Kansa oli jo kauan valmistautunut ottamaan meitä vastaan. Taivas oli kirjavanaan iloisesti liputettuja lentokoneita. Kummassakin kaupungissa oli jokaiselle katolle levitetty kallisarvoisia silkkejä ja kirjailtuja seinäverhoja.
Kultaa ja jalokiviä oli siroiteltu katoille, kaduille ja toreille, niin että molemmat kaupungit näyttivät hehkuvan ja liekehtivän upeiden jalokivien ja kiilloitetun metallin heijastaessa kirkkaasti paistavan auringon säteitä, hajoittaen ne lukemattomiksi ihaniksi vivahduksiksi.
Vihdoinkin Heliumin kuningasperhe oli taaskin kahdentoista vuoden kuluttua koolla omassa uhkeassa kaupungissaan miljoonien riemusta juopuneiden, palatsin portilla tungeksivien alamaisten ympäröimänä. Naiset ja lapset ja uljaat soturit itkivät ilosta, kiittäen kohtaloa, saatuaan takaisin rakastamansa Tardos Morsin ja jumalaisen prinsessan, jota koko kansa palvoi epäjumalanaan. Ja kaikki me, jotka olimme olleet tällä kuvaamattoman vaarallisella ja kunniakkaalla retkellä, saimme osaksemme raikuvia suosionosoituksia.
Kun sinä iltana istuin Dejah Thorisin ja Carthorisin seurassa palatsini katolla, jonne jo aikoja sitten olimme laitattaneet viehättävän puutarhan saadaksemme siellä kolmisin istuskella erillään muista, rauhaisan onnen helmassa, kaukana hovin juhlallisista menoista, saapui luokseni lähetti kutsumaan meitä Palkkion ja Koston temppeliin — "jossa eräs henkilö on tänä iltana tuomittava", kuten kutsun loppusanat kuuluivat.
Vaivasin päätäni koettaessani arvailla, mikä tärkeä juttu saattoi olla esillä, kun katsottiin tarpeelliseksi kutsua palatsistaan kuninkaallinen perhe, joka juuri oli saapunut Heliumiin kaksitoista vuotisen poissaolon jälkeen. Mutta jeddakin kutsun saatuaan ei kukaan vitkastellut.
Lentokoneemme laskeutuessa temppelin katolla olevalle laiturille, vilisi ilmassa lukemattomia saapuvia ja lähteviä aluksia. Alhaalla kaduilla virtasi rahvasta taajana tungoksena temppelin pääkäytävää kohti.
Vähitellen heräsi mielessäni muisto lykätystä tuomiosta, joka odotti minua siitä pitäen, kun Zat Arras oli langettanut sen minun tehtyäni sen synnin, että olin palannut Dorin laaksosta ja unohdetun Korus-järven rannoilta.
Olisiko mahdollista, että marsilaiset, heitä ohjaavan ankaran oikeustajunnan pakottamina, olisivat jättäneet huomioon ottamatta kaiken sen hyvän, mikä tästä uskontoa loukkaavasta teostani oli koitunut? Olivatko he niin pian unohtaneet, missä kiitollisuudenvelassa he olivat minulle sen johdosta, että olin vapauttanut heidät kamalan taikauskon kahleista? Saattoivatko he olla välittämättä siitä, että minua, minua yksin, saatiin kiittää Carthorisin, Dejah Thorisin, Mors Kajakin ja Tardos Morsin pelastumisesta?
En voinut uskoa sitä. Mutta mitä muuta varten olisi minut voitu kutsua Palkkion ja Koston temppeliin heti Tardos Morsin palattua valtaistuimelleen?
Astuessani temppeliin ja lähestyessäni Oikeamielisyyden armoistuinta ihmetytti minua ensiksikin tuomioistuimen kokoonpano. Siellä oli Kulan Tith, Kaolin jeddak, josta olimme vain muutamia päiviä sitten eronneet hänen omassa palatsissaan; siellä oli Thuvan Dihn, Ptarthin jeddak — kuinka oli hän saapunut Heliumiin yhtä pian kuin mekin?
Siellä oli Tharkin jeddak Tars Tarkas ja ensisyntyisten jeddak Xodar; siellä oli Pohjolan jeddakien jeddak Talu, jonka olisin voinut vannoa vielä olevan jäiden saartamassa lämpiökaupungissaan pohjoisen jäämuurin tuolla puolen; ja heidän joukossaan olivat myöskin Tardos Mors ja Mors Kajak sekä lisäksi tarvittava määrä vähäarvoisempia jedejä ja jeddakeja täydentämässä tuomarien lukua, jonka tulee olla kolmekymmentä yksi.
Olipa tuomioistuin todella kuninkaallinen, ja voin taata, että sellaista ei ikinä ollut sitä ennen ollut koolla koko Marsin pitkän historian aikana.
Tullessani sisään syntyi hiljaisuus yleisön paikoilla, jotka olivat ääriään myöten täynnä tiheään sulloutunutta kansaa. Sitten nousi Tardos Mors puhumaan.
"John Carter", hän lausui syvällä marsilaisäänellään, "astu Totuuden jalustalle, sillä asiasi joutuu säätyveljistäsi kokoonpannun oikeudenmukaisen ja puolueettoman tuomioistuimen ratkaistavaksi!"
Katse varmana ja pää pystyssä tein kuten hän oli käskenyt, mutta kun sitten katsahdin ympärilläni olevien henkilöiden kasvoja, joiden hetki sitten olisin voinut vannoa olevan parhaita ystäviäni koko Barsoomissa, en kohdannut ainoatakaan ystävällistä katsetta — he olivat kaikki jäykkiä, järkkymättömiä tuomareita valmiina täyttämään velvollisuutensa.
Eräs sihteeri nousi seisomaan ja alkoi lukea paksusta kirjasta pitkää luetteloa huomatuimmista teoistani, joita olin pitänyt ansionani ja jotka olin suorittanut kahdenkymmenenkahden vuoden aikana, siitä hetkestä lähtien, jolloin ensimmäisen kerran poljin keltaista meren pohjaa tharkien hautomalaitoksen luona. Muiden muassa hän mainitsi kaikki, mitä olin tehnyt Otz-vuorten toisella puolen, pyhien thernien ja ensisyntyisten valta-alueella.
Barsoomissa on tapana luetella syytettyjen penkille joutuneen miehen ansiot samoin kuin hänen rikkomuksensakin. Sen vuoksi ei minua vähääkään kummastuttanut, että kaikki ansiokseni luettavat seikat luettiin nyt tuomareilleni — jotka tiesivät ne kaikki varsin hyvin — aina viimeisiin tapahtumiin saakka. Lukemisen päätyttyä nousi Tardos Mors taaskin puhumaan.
"Kaikkein oikeamielisimmät tuomarit", hän huudahti, "olette kuulleet kaikki, mitä John Carterista, Heliumin prinssistä tiedetään — sekä hyvän että pahan. Minkä tuomion langetatte?"
Silloin nousi Tars Tarkas hitaasti pystyyn, ojentaen suoraksi valtaisen kookkaan vartalonsa, kunnes hän vihreätä pronssipatsasta muistuttavana näkyi kaikkien muiden ylitse. Hän loi minuun synkeän silmäyksen — hän, Tars Tarkas, jonka rinnalla olin otellut lukemattomissa taisteluissa ja jota rakastin kuin veljeä.
Olisin voinut itkeä, jollen olisi ollut niin vimmaisen raivon vallassa, että vähällä olin vetäistä miekkani ja käydä heti paikalla heidän kaikkien kimppuun.
"Tuomarit", lausui Tars Tarkas. "Vain yksi päätös on mahdollinen. Älköön John Carter enää olko Heliumin prinssi" — hän pysähtyi — "vaan olkoon hän sensijaan jeddakien jeddak, Barsoomin sotavaltias!"
Kun kaikki yksineljättä tuomaria hypähtivät seisaalleen tempaisten miekkansa ja ojentaen ne pystyyn, osoittaen siten yksimielisesti hyväksyvänsä tämän tuomion, puhkesi kautta valtavan rakennuksen sellainen äänten myrsky, että luulin katon kohoavan siioiltaan hurjasti jyrisevistä huudoista.
Vasta nyt oivalsin, että he olivat päättäneet tällä juron leikillisellä tavalla valmistaa minulle näin suuren kunnianosoituksen. Ja vilpittömät onnittelut, joita minulle sateli ensin tuomareilta ja sitten ylimyksiltä, osoittivat selvästi, ettei minulle annettu arvonimi ollut suinkaan pilaa.
Pitkin leveätä Toivon kuoria marssi meitä kohti viisikymmentä Marsin suurimpien hovien mahtavinta ylimystä kantaen loistavia vaunuja olkapäillään. Ja kun kansa näki, kuka vaunuissa istui, niin avara temppeli tärisi suosionosoituksista, joiden rinnalla äsken minulle raikuneet huudot tuntuivat mitättömältä ynisemiseltä, sillä ylimysten kantamana saapui Dejah Thoris, Heliumin rakastettu prinsessa.
He veivät hänet suoraan Oikeamielisyyden armoistuimelle, ja sielläTardos Mors auttoi hänet vaunuista, taluttaen hänet sitten viereeni.
"Jakakoon maailman kaunein nainen kunnian puolisonsa kanssa!" sanoi hän.
Kaikkien nähden suljin vaimoni syliini ja painoin suudelman hänen huulilleen.